Viikonloppupuuhia kotipihassa

Perjantaina menin pitkästä aika autolla töihin, kun piti päästä Valkeakoskelta Lempäälään linja-autojen aikatauluista riippumatta. Tavaratilaan otin tarkastusta kaipaavan kotirapun jauhesammuttimen. Tarkastutin sen töiden jälkeen kotikylässä. Yrittäjäksi taannoin ryhtynyt palomestari kutsui takahuoneeseen katsomaan, miten tarkastus suoritetaan. Ja eihän siitä jutusta loppua meinannut tulla. Häpeä myöntää, että olin aika huono vastaamaan kaikkea veturitallilla nykyisin tapahtuvaa koskeviin kysymyksiin.

Perjantai-illan lenkin ja suihkun jälkeen urakoitiin pitkän ajan petivaatepyykit. Kullalla työkaluna mankeli ja minulla silitysrauta, täydellä höyryllä.

Kesäajan viimeinen lauantaipäivä kului pihamaalla haravoidessa. Moni puu antoi lehtiään kitsaasti syksyn oltua lämmin. Eiköhän kuitenkin saatu kompostiin valtaosa radan ja tien puolelta. Hopeapajussa roikkuu vielä hieman pakkasöitä odottamassa.

Sunnuntaiaamuna saatiin kaivattu tunti lisää nukkuma-aikaa. Tuhdin aamiaisen jälkeen jatkettiin haravanheilutusta, ja piha tuli läpikäytyä. Viimevuotista biomassaa vietiin muutama kärryllinen pensaiden ja kuusiaidan alle.

Ei kukaan kaipaisi yhdeksää vielä ihan hyväkuntoista kuormalavaa? Hakija saisi pitää.

Vilkkaasta viikosta ja kansantalouden tilinpidon merkityksestä

Viikko on kääntynyt jälkipuolelleen. Reissuhommia enimmäkseen, välissä yksi yökin Helsingissä. Ensi viikolla en taida ehtiä kuin käydä työhuoneessa kääntymässä. Mutta öitä ei tarvitse olla pois.

Viimeksi kuluneeseen seitsemään päivään on mahtunut live-musiikkia Jean-Michel Jarresta Kuunkuiskaajiin (miten nuo kaksi näemmä saakin niputettua samaan virkkeeseen ja yhteisen termin "musiikki" alle) ja live-esiintyjiä ministeri Henna Virkkusesta julkkis Noora Hautakankaaseen (näiden kahden niputtaminen samaan virkkeeseen ei sentään aiheuta pahoinvointia, koska molemmat voidaan hyvällä omallatunnolla luokitella "julkisuuden henkilö" -käsitteen alle).

Virkkusen ja kumppanien tiistaina esittämän pohjalta: Liittyykö kunta- ja palvelurakenneuudistukseen nykyisin se, että julkisia liikenneyhteyksiä heikennetään tai ainakin epävarmuutetaan samalla, kun asiaan liittyvien keskushallinnon tilaisuuksien järjestämistä siirrellään maakunnan ihmisten kannalta hankaliin kellonaikoihin?

Voin olla väärässä, mutta käsitykseni mukaan Helsingin Katajanokalla polkaistiin tiistaina käyntiin - ei pelkkää tulpan kipinää - pappatunturi nimeltä JulkICT. Missä vaiheessa takaratas ja takarengas pyörivät, on sitten toinen juttu. Kahvitauolla yritin verkostoitua oman hallinnonalan virkamiesten kanssa. Lyhyen keskustelutuokion perusteella oli vaikea sanoa, oliko homma ministeriössäkään täysin tuttua. Pitäisikö tässä rakentaa uusia filosofioita, piirtää ER-kaavioita vai kenties koodata? Sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö, matemaatikko peruskoulutukseltaan, teki selväksi, miksi terveydenhuollon uudet tietojärjestelmät eivät toimi, vaikka edeltäjien kanssa tultiin ainakin toimeen. Ennen ne koodattiin maailman parhaalla ohjelmointikielellä: APL:llä. En voinut kuin nyökytellä, vaikka mahtaisinko enää osata matriisia luoda, jos ohjelmointiympäristö eteen annettaisiin. No, nyökyttelenhän minä mieluusti - ja ihan sydämestäni - silloinkin, kun joku korostaa latinan kielen taitamisen merkitystä. Sitäkin olen joskus yrittänyt opiskella, mutta oppien päähän jääminen on toinen asia. Ja APL on luonnollisten kielien metaforassa lähempänä koptia kuin latinaa.

Myönnän, että kielteiseen asenteeseeni seminaariantia kohtaan vaikutti esillä ollut infrastruktuurin väheksyminen. Väitettiin jopa, että sen voi ostaa valmiina, eikä sillä siksi ole merkitystä. Valmiina? Miksi siis kärsitään yhteentoimivuus- ja muista ongelmista? Jos infra ei toimi, toimiiko mikään? Onko taas kerran menty ostamaan likaisen työn tekijöiltä, niiltä jotka vielä alentuvat asentamaan tai koodaamaan, kaunis ja valmis paketti. Eihän infran pidä vastuullista tietohallintoihmistä kiinnostaa?

Valtiosihteeri Raimo Sailaksen esitystä kuunteli mielellään, vaikka madonlukuja lukikin. Äärimmäisen selkeäkielistä eikä liian ryppyotsaista:

Noin vuonna 2025 maassamme ar­vioidaan olevan 70 lasta ja vanhusta 100:aa työikäistä kohden, ja vielä tämän jälkeenkin huoltosuhde heikkenee. Ainakaan 2040-luvun alkuvuosiin mennessä näköpiirissä ei ole merkittävää parannusta huoltosuhteessa. Suomessa ns. suuret ikäluokat syntyivät toisen maailmansodan jälkeen verrattain lyhyenä heti sotaa seuranneena ajanjaksona. Tämän vuoksi Suomessa huoltosuhteen muutos on useimpia muita Euroopan maita jyrkempi ja aikaisempi. Suomen väestönkasvu on pitkälti maahanmuuton varassa. Työikäisen väestön määrä supistuu Suomessa näinä vuosina ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1918. Työikäisen väestön supistuminen 2010-luvulla on noin ½ %:n luokkaa. Työ­panoksen väheneminen vaikuttaa suoraan bruttokansantuotteen supistumiseen: Suomen talouskasvuksi on 2010-20-luvuilla odotettavissa vain 1,2-2 %. Samaan aikaan myös työn tuottavuus heikkenee, koska nopeasti tuottavuutta lisännyt elektroniikka- ym. teollisuus heikkenee palvelualojen volyymin lisääntyessä. Myöskään korkeakoulutus enää johda ai­kaisempaa tuottavampaan työhön, koska (tiede)korkeakoulutettujen tarjonta ylittää jo ky­synnän. Hallitusohjelmassa pyritään nopeaan kasvuun, mutta kasvuodotuksille ei näytä olevan perusteita.

Samankaltaisia ajatuksia esitettiin tänään tehdaskaupungin kasvuseminaarissa. Vastahan se oli 90-luvun alussa, kun julistettiin, miten ei pärjätä toistemme paitoja pesemällä. Nykyään yksinkertaistetut iskulauseet nauttinevat pienempien piirien suosiota, mutta eri tuotannonalojen toisistaan poikkeavat kerrannaisvaikutukset ovat yhä olemassa. Tämä on hiukan epäkorrektia, mutta väitän, että se joka tuntee kansantalouden tilinpitoa, tuntee nyky-yhteiskunnan rakenteita ja syy-seuraussuhteita syvällisemmin kuin legioona diskurssianalyytikkoja tai sukupuolentutkijoita. Silti kansantaloustiede haluaa joskus identifioitua mieluummin kauppaopiston oppiaineeksi kuin yhteiskuntatieteeksi.

Väljästi asiaa sivuten: Kesällä kierreltiin Hämettä isolla mustalla Bemarilla ja käytiin erään tuotannonalan tehtailla puhumassa teknologian kehityshankkeesta. Meidät kutsuttiin kahvipöytään. Saatte satatuhatta, sanoi yksi, ja sitten toinenkin. Joku ehdotti kolmekymmentätuhatta, mutta ehdotti kuitenkin. Tänään aamusella puhuttiin syrjäytymisuhan alla olevista nuorista. Tarjosimme kuulijoille kahvit. Asia on mitä tärkein, sanottiin, mutta senttiäkään ei ole herutettavissa. Välittömällä tasolla ensinmainittu tapaus liittyy tietenkin kakun leipomiseen ja jälkimmäinen sen jakamiseen. Entä sitten, jos syrjäytyminen saadaan siirrettyä kokemusten dokumentoinnista ja muusta (sosiaalipornahtavasta) kirjallisuudesta yhdeksi eriteltävissä olevaksi muuttujaksi yhteiskunnan toiminnan pitkälti selittävään kansantalouden tilinpidon malliin?

Digi Sequencer

En voi sanoa fanittavani yhtäkään artistia. Ja jos jotakin säveltäjää, niin he ovat eläneet ja kuolleet satoja vuosia sitten. Mutta elektronisen musiikin alueella on yksi nimi, jota halusin kuulemaan paikan päälle: Jean-Michel Jarre. Olen varmaan kirjoittanut, miten teini-ikäisenä pidin senaikaisesta italoiskelmästä (jota tuolloin kutsuttiin italodiscoksi) ja sukkahousuhevikin meni. Mutta oli minulla sekin puoli, jota nykynuorten kielellä kai kutsuttaisiin assburgeriksi. En väitä, että minulla olisi monsieur Jarren Suomessa tai Ruotsissa 1990-luvun alkuun saakka julkaistu tuotanto sekä vinyylilevyllä että CD:llä, mutta kovin paljon ei taida puuttua.

Viime viikolla varasin toista kertaa liput Jarren Suomen konserttiin. Ensimmäisellä kerralla, kesällä 1997, oli tarkoitus mennä Helsinkiin, mutta Nivan virranjakaja oli sitä mieltä, että kuunnellaan mieluummin Tsaikovskia kotona. Nyt oli suunta Turkuun, nokalla novotserkaskilainen ja matka sujui. Tälle retkelle en saanut musiikillisesti sivistynyttä ystävää, kun kullalla oli työpäivä ja -ilta. Mutta päätin lähteä yksin, kun Jean-Michel ei ole enää aivan nuori mies eikä ole tietoa, miten usein hän vielä jaksaa näillä main keikkailla.

Pidän Jarren musiikista, koska hän ei monen muun elektronisen musiikin tekijän lailla tyydy kikkailemaan soundeilla ja kutomaan äänimattoja. Hän vaivautuu tekemään moniosaisia, melodioita sisältäviä, sävelteoksia kuten musiikilliset esi-isät ikään.

Jotkut pitävät hänen lavashowstaan, mutta minusta se on sivuseikka. Karripää hyppii ja heiluu ja on viimeisen päälle kohtelias. "Thank you, Turku", sanottiin jokaisen biisin päälle.

On myönnettävä, että Rendez-vous 2:n - kuorosampleilla tuhdistetun, mahtipontisuudessaan vertaansa vailla olevan teoksen - laserit karmivat selkäpiitä Turku-hallissakin. Laserharppu oli näyttävä ja ilmeisesti ihan oikea soitin. Rendez-vous 4:ssä yritin taputtaa takapotkulla."Viimeinen" biisi oli tietenkin kuuluisa Oxygene 4. Encoret olivat minulle entuudestaan tuntemattomia. Kertoivat kai 1990-luvun nuorille, että ennen teknoa, trancea ja muita vastaavia on ollut Jarre.

Merci, Jean- Michel.

Avain ei sovi lukkoihin

Eilen illalla käväisin veturitallilla. Katsomassa, jos viime tipassa peruuttamaan jouduttuun touhuun olisi joku sattunut eksymään. Hyvin oli tiedotus toiminut, kun harhailijoita ei näkynyt. En edes yrittänyt sisällä käymään, kun tiesin, että 20 vuotta hallussani olleesta raskaasta avainnipusta ei enää löydy lukkoon sopivaa.

"Koska käyt kuittaamassa uuden", oli kysytty useammankin kerran, mutta en vielä ollut ehtinyt. Toisaalla tapahtunut rötös oli pakottanut vuokralaista vaihtamaan tallin ulko-ovien lukot.

Tänään töihin mennessä Rautaruukin portin edessä seisoi kaksi keltaliivistä. Lakkovahteja. Muistanko ihan väärin, että ennen lakoista puhuttiin julkisuudessa enimmäkseen lakkoilijoiden yhteisöjen nimillä? Oli Metalliliiton lakkoja, oli Tehyn lakkoja ja oli Virkamiesliiton lakkoja. Eilen illalla luin Veturimiesliiton lakosta vuonna 1950. Jotain on muuttunut. Nyt kerrotaan olevan meneillään Teknologiateollisuuden lakko.

Omalle työuralleni ei ole osunut lakkoja. On myönnettävä, että olen kuulunut järjestäytyneeseen työväkeen vasta siitä alkaen, kun liityin Opetusalan ammattijärjestöön. Se ei ole lakkoherkkä liitto. Muistelen, että vuoden 1986 virkamieslakon aikana ei saatu koulusta vapaapäiviä. Vakauttamista ylisti tämänpäiväinenkin ammattilehti. Lammastusta?

Opetushommissa en ole toiminut muutamaan vuoteen. Paljon paperityötä, mutta päättyvä viikko pitkästä aikaa konkretian parissa. Ammattikoulun syyslomaviikolla pantiin oppilaitoksen TCP/IP-verkon rakenne uusiksi. Verkko periytyi ajalta, kun kuntayhtymä ylläpiti ammattioppilaitosta, aikuiskoulutuskeskusta ja kauppaoppilaitosta ja perustui kiinteisiin IP-osoitteisiin (sic!). Kun viime vuodenvaihteessa viimeinkin oli asetuttu fyysisesti suunnilleen sijoilleen, oli aika suunnitella ja toteuttaa muutos. En olisi uskaltanut ryhtyä vetämään tämän kokoluokan muutosta ilman Kirsiä ja Jukkaa.

Yhdessä operaattorin kanssa kesällä suunniteltiin, alkusyksyllä viimeisteltiin ja nyt toteutettiin. Uuden rakenteen määrittämisestä VLAN:eihin, kytkimiin ja palvelimiin, verkkotulostimiin, WLAN:eihin ja viimein yksittäisiin laitteisiin. Joihinkin ei verkkoavain enää sopinut ja piti tyhjentää muisti. Joitain asetuksia jää siihen, kun käyttäjät palaavat tietokoneidensa ääreen, mutta muutoin meni nuottien mukaan. Sulautettujen järjestelmien ja taloushallinnon palvelinten asetukset teettivät työtä, mutta suuri osa lähes 1 500:sta IP-verkkolaitteesta hoitui kuin sarjatyönä. Kysymyskin jäi. Miksi vanhalla Windows XP -käyttöjärjestelmällä varustetut työasemat eivät osaa hakea TCP/IP-asetuksiaan eri VLAN:ssa sijaitsevalta palvelimelta, vaikka runkokytkimessä käytetään DHCP relay -tekniikkaa? Uudemmilla Windowseilla varustetuilla työasemilla homma hoituu mutkitta. Operaattorin kanssa tehtyjen lukuisten kokeiluiden jälkeen päädyttiin käyttöjärjestelmäongelmaan. Ongelma on tietenkin melko vähäinen ja vähäisemmäksi käy, kun XP:n julkaisemisesta on jo kymmenen vuotta ja luonnollinen poistuma vähentää sen verkossaesiintymistiheyttä kiivaasti. Olisiko vanhan koulukunnan Windows-fakiireilla vinkkejä?

Perjantai-illan viihteenä lenkki hiljaisilla teillä. Suihkun jälkeen takkatuli ja bloggaamistuokio keinutuolissa.

Huomisen ohjelmassa Tl-Tku.

Syystöitä

Lauantai-iltapäivä ja pyhäpäivä menivät pihamaan syystöissä. Kasvatusruukkujen tyhjennystä, pesua ja sen sellaista. Minikasvihuone ja pihakeinu vietiin talvikaudeksi katon alle. Ensinmainittu jaksoi tuottaa tomaattia ja paprikaa viime päiviin saakka.

Ja tietenkin haravointia. Eskon takavuosina neuvomalla ammattilaiskonstilla haravoitiin pressun päälle. Pressullinen lehtiä on kahdestaan helpompi kipata kompostihäkkiin kuin kottikärryllinen, ja pressuun mahtuu usean kärryn verran. Häkki täyttyy nopeasti, mutta lehtikasan polkeminen toimii kuntosaliharjoitteluna.

Hyvästi, Vanaja

Eilen hukkasin muutama vuosi sitten ostamani Vanaja-autotehtaan logolla koristetun lippalakin. Ehkä jätin sen linja-autoon. Toivon ainakin, koska silloin poismeno olisi tapahtunut lakin kannalta kuin saappaat jalassa. Puolisoni oli tapauksesta sangen iloinen (tekniikan historian harrastajatar toki tietää, mihin komea Hämeen heraldisiin väreihin istutettu logo viittaa, mutta hänen mukaansa sivullisen silmiin se näytti erehdyttävästi kaljalippikseltä). Silti minulle jäi lakkia hienoinen ikävä.

Tänään Museoveturiseura hukkasi vuonna 1955 valmistuneen Vanaja-rata-auton. Oululaiset PoRhan miehet kävivät nostamassa sen Volvo-kuormurinsa hankauspainoksi aamupäivällä mennessään noutamaan perävaunuun Vantaalta Otso1-veturia. Museoveturiseuran ja Pohjois-Suomen Rautatieharrastajien intressit kohtasivat, kun ensinmainittu - varsinaisen kalustonkunnostustoiminnan päästyä viime vuosina taas uuteen vauhtiin - tarvitsi veturitallissa lisää työskentelytilaa, ja jälkimmäinen näki rata-autolle hyödyntämismahdollisuuksia omassa toiminnassaan. Kauas on tultu niistä 1980-90-luvun vuosista, kun jokainen museaalista rautatiekalustoa haltuunsa saanut piti kynsin ja hampain kiinni omastaan. Simolle kiitos asian järjestämisestä!

Viime viikkoina ennen luovutuspaperien tekemistä pohdiskeltiin, oliko Vanaja oikeastaan koskaan ollut Veturimuseossa näytteillä. Jonkin aikaa se palveli lipunmyyntipisteenä ennen EFi-vaunun saapumista. Kahtena vilkkaana 1990-luvun puolenvälin kesänä se toimi sunnuntaikahvilana, kun sisätilaa siinä oli edes välttävästi, ja kapistus oli kevyt työntää ulos. Sitten se unohtui tallin nurkkaan ja alkoi haista. Sisäpuolelta kirjaimellisestikin, mutta entisöintisuunnitelmien puolesta viimeistään siinä vaiheessa, kun moottorimiehet totesivat kuntoon elvytyksen liian hankalaksi käytettävissä olleisiin resursseihin nähden.

Kiltajuhlissa

Varuskunnan portilla kysyttiin, osaatteko perille. Osataan, vakuutimme ja ajoimme opasteiden mukaan pidempää reittiä uuden sotilaskodin pihaan. Jokseenkin nostalgista ajella noita reittejä.

Panssarikilta ry juhli kunnioitettavaa 60-vuotista taivaltaan. Kutsu oli lähetetty rautatieplutoonallekin, ja pääsin puheenjohtajan ja rahastonhoitajan muassa siipeilemään. Soittokunta puhalsi ja mieskuoro lauloi. Kenraali piti puheen ja muutkin. Rivin eteen yhteistyökumppaneita kutsuttaessa menimme kaikki kolme, plutoonaa edustamaan. Taukotuvan seinälle iltapäivällä nostettu kunniakirja mitaleineen on lisäksemme Eskon, Ilkan, Janin, Juhan, Jukan, Manun, Pekan, Simon, Tiinan, Timon ja kaikkien, jotka olemme vuosien saatossa apuamme killalle tarjonneet.

Syötiin ruokalassa, ja alkusalaatin nähtyään plutoonamme edustaja totesi: "Se siitä hernekeitosta". Ei ollut rokkaa, vaan kermaperunoita ja lihakastiketta.

Eläimellistä

Huomiota herättävä määrä koiria oli päässyt lenkille kauniiseen syysiltaan. Osa kulki tyynesti, osa räksytti ohi tai vastaan hölkkääville.

Mutta olimmepa kirjaimellisesti törmätä isompiinkin eläinystäviin. Valkohäntäkaurisemo kaksine vasoineen kirmasi sorkat kopisten pusikosta melkein suoraan eteen ja vauhdilla tien yli. Eikä edes missään metsätiellä vaan uuden asuntoalueen nurkalla.

Sen verran ehti hirvieläimistä nähdä, että karvanvaihto talvisempaan kuosiin oli jo menossa. Vasatkin olivat luopuneet täplistään.

Kotipihassa oli vastassa kaksi kissaa.

Viikonlopun aattona

Kompassisuuntansa päinvastaiseen kääntäneille marcopoloille saatiin porttiasetukset kohdilleen, ja taas virtaa bitti Xianista länteen ja toisinpäin kuin silkkitien aikoihin kamelikuorma konsanaan. Ennakkoluuloja tietenkin, mutta sille portille pantiin vahvennettu vartio.

Eilisilta meni harjoitellessa kadonneen sienestäjän etsintää pimeässä. Varauduin kumisaappailla ja kunnon valaisimella, mutta määrättiin sihteeriksi. Siinä hommassa kunnon valaisin ei enää ollut olalta riippuva neliparistoinen vaan lainaksi saatu otsalamppu.

Tuli mieleen, että mitenköhän pitkällä valotusajalla se Rembrandt van Rijn oman Yövartionsa oikein otti. Vai käyttikö jälkikäsittelyssä ahkerasti valoisuus-kontrasti-säätöjä? Nachkialanvuoren parkkipaikan yövartio on otettu ja tallennettu pokkari-käsivara-salama-gimp-yhdistelmällä.

Viikonloppuna pidetään Tampereella perinteiset pienoisrautatiepäivät, muutaman vuoden tauon jälkeen taas synnyinkaupungissaan. Tällä kertaa Pirk... anteeksi Tampereen Urheilukeskus- ja Messu.. eiku... siis Pirkkahallissa. Esittely- ja myyntitavarat vietiin illansuussa.

Oma osallistuminen taisi jäädä tällä kertaa kuskin hommiin. Ei vähäisimpänä pihalla klapikasa odottaa siirtoa katon alle.