Valokuvatorstain jotain rajaa

Valokuvatorstai-blogissa on tänään vedetty rajoja. Miten kaksi viime elokuussa kuvattua museoveturia liittyvät raja-teemaan? Asia vaatii selityksen.



Kääntöpöydälle - virallinen mutta silti harvemmin käytetty termi on kääntälava - johtaa tässä kaksi vierekkäistä raidetta. Ne on tilankäytön optimoimiseksi aikanaan rakennettu niin, että samalla kun ne lähestyvät kääntöpöytää, ne lähestyvät toisiaan. Lopulta raiteet ovat niin lähekkäin, että niille ei mahdu kalustoa yhtäaikaisesti.

Jos vasemmalla näkyvä Dv16-dieselveturi ajettaisiin hiukan lähemmäs, sen kylki lopulta ottaisi kiinni Tk3-höyryveturin kylkeen. Jotta tilanteelta vältytään, on tämänkaltaisissa paikoissa oltava raiteen rajamerkki. Itse merkki ei kuvasta valitettavasti näy, mutta sen tarkoitus ilmenee.

Rautateiden liikennesääntökokoelman eli Junaturvallisuussäännön (PDF-tiedosto 649 kB) mukaan "Raiteen rajamerkki on teräsköysi tai maalaus kiskossa. Raiteen rajamerkki osoittaa vaihteessa ja raideristeyksessä paikan, johon saakka raidetta voidaan käyttää estämättä viereisen raiteen liikennettä."

Vanhaa rautaa

Työmaalla minulla on tilapäisesti kaksi työhuonetta. Vein toiseen niistä kotoa vinttikomerosta vanhan tietokoneen. Ajattelin antaa kaksitoistavuotiaalle perus-Pentiumille uuden elämän FreeBSD:n avulla. Sattui löytymään asennuslevyt viisivuotiaaseen käyttöjärjestelmäversioon 5.0. Museosoftaa museorautaan.

Sen verran aikaa on vierähtänyt AT-aikakauden laitteiden asennuksista, että kyvyttömyys käynnistää käyttöjärjestelmää CD-asemalta hämmästytti hetken. Muisti palaili pätkittäin.

Oli mielenkiintoista, miten vanha rauta antoi FreeBSD:lle graafisine käyttöliittymineenkin (kokeilin Afterstepia ja KDE:tä) kohtuullisen vauhdin. Vaikea kuvitella, että saman aikakauden työasema-Windows eli XP tai moni Linux-jakeluversio olisi tuolla laitteistolla toiminut yhtä näppärästi.

Ongelmaksi jäi hiiri. Vanha kunnon sarjahiiri asentui, mutta ei lukuisista vaihtoehtoisista asetuskokeiluista huolimatta suostunut yhteistyöhön enää X-serverin käynnistyessä. Kovin kauaa ei asian pohtimiseen voinut käyttää, mutta jos hiiriongelma selviää, saanee vanha työjuhta "Beastien" avulla lisää käyttövuosia.

Päivän mittaan tupsahdelleet suomenkieliset roskapostit Mikkelin ydinvoimalaonnettomuudesta (olivat keksineet viitata blogeihinkin) tai seurankipeästä Tatjanasta ovat olleet vaihtelua englannin ja siansaksan hallitsemassa roskapostimassassa. Ei mene montaa päivää, kun ne näyttävät yhtä tylsiltä kuin muutkin.

Ei kukaan sattuisi tarvitsemaan tietokoneen kuvaputkinäyttöä? Tarjolla olisi 17-tuumainen litteäputkinen ja hyväkuvainen LG sekä 15-tuumainen perus-Nokia. Saa ilmaiseksi, jos hakee pois.

Ilmaisia lounaita kouluille

Microsoftin suomalaisille kouluille tarjoama Live@edu-kampanja on saanut runsaasti julkisuutta. Kyseessä ei ole perinteinen ohjelmistopaketti, vaan lähinnä kokoelma "sosiaalisen webin" tai "web 2.0":n työkaluja eli vaihtoehtoja Googlelle, Bloggerille ja monelle muulle tutulle ilmaispalvelulle.

Perinteisiä tietokoneohjelmistoja painottava katsantokanta voi ihmetellä, miksi asia on noussut niin näkyväksi. Eihän kyse ole siitä, että kouluille jaettaisiin ilmaiseksi Windowseita tai Office-paketteja. Tällöin kuitenkin unohdetaan, että PC-aikakauteen kuuluva paikallisen käyttöjärjestelmän ja työvälineohjelmiston asema ei välttämättä ole lähitulevaisuudessa itsestäänselvyys.

Jonkun toisen mielestä taas tässä vaiheessa tehtävät ohjelmistovalinnat voivat suunnata valitsijansa kehitystä pitkälle tulevaisuuteen samaan tapaan kuin henkilökohtaisten tietokoneiden alkuaikoina tapahtui - ja Live@edu on kääntämässä suuntaa jälleen Microsoftin eduksi Toisaalta helposti unohtuu, että mikään webiin liittyvä tuskin enää voi saada sen kaltaista merkitystä kuin henkilökohtainen tietojenkäsittely sai alkuaikoinaan - webin osalta vastaava koettiin jo vuosikymmen sitten.

Samankaltainen, mutta käytännössä ei lainkaan julkisuudessa ollut, kampanja on viime kesänä tehty ammatillisen koulutuksen järjestäjien yhdistys KJY:n Microsoft-sopimus, joka sisältää järeän paketin ohjelmistoja niin palvelimiin kuin työasemiin. Ei ilmaiseksi, mutta sopuhinnoin verrattuna aiempaan oppilaitoshinnoitteluun. Siinä, missä Live@edu ei ainakaan virallisesti - monet asiaa kokeilleet tosin ovat eri mieltä - sido käyttäjäänsä paikallisella tasolla tiettyyn IT-infrastruktuuriin, ohjaa KJY-sopimus käyttäjäoppilaitostensa infraa selvästi Microsoft-suuntaan. Esimerkiksi sopimukseen sisältyvä käyttöönottotuki ei ole perinteistä kurssitusta ja neuvontaa, vaan projekteja, joissa osallistujat sitoutuvat ottamaan käyttöön määrättyjä järjestelmiä.

Näitä kampanjoita, ainakin Live@Edua, on tiedostavissa piireissä kritisoitu pitkälti ideologisista syistä. Miten paljon tiukemmin Microsoft-ikeeseen uusi kampanja voisi sitoa keskimääräisen peruskoululaisen, joka jo nyt kommunikoi Live- tai MSN Messengerillä, surffailee IE:llä ja sähköpostittelee Hotmaililla kotikoneellaan, jossa on esiasennettu Windows? Ammatillisen koulutuksen ensisijainen tehtävä puolestaan on vastata työmarkkinoiden osaamistarpeeseen, eikä Microsoft-tuotteiden osaamisvaatimusta voida silloin ohittaa - ei tietenkään niin, että ne olisivat ainoa osaamisvaatimus.

Mattisoftaa vähemmän vakavasti

Salaliittoteoreetikoille tilanne on tietenkin selvä. Live@edu-paketin suomalaisena päämarkkinoijana toiminut pääministeri on esittänyt monessa yhteydessä huolensa tietoverkoissa tapahtuvan villin tiedonvälityksen riskeistä. Nuorten käyttäjien usuttaminen käyttämään vuotavina pidettyjä Microsoftin tuotteita verkkoviestinnässään palvelee tätä tarkoitusta hyvin.

Asia liittyy myös kansainvälisiin kysymyksiin, kuten pohjoismaiseen suuntaukseen ja reunavaltiopolitiikkaan. Mattisoft jarrutteli alkuvuodesta ruotsalaisten intoa pohjoismaista tai itämerellistä puolustusyhteistyötä kohtaan todeten, että maiden turvallisuusviranomaiset tekevät sitä jo nyt.

Ruotsin armeijan viestitiedustelu FRA - joka toisin kuin jäyhemmän itänaapurinsa vastaava organisaatio esittelee itseään verkossakin - sai viime vuonna maailmanlistan viidentenä raksuttavan supertietokoneen. Sillä on kai tarkoitus tehdä jotain muuta kuin pelata Pacmania tai simuloida Gripenin mahalaskuominaisuuksia, ja siksi oli ryhdytty sorvaamaan sotanörttien työllistämislakia. Naapurin poikien uutta konetta kadehtiessaan Mattisoft keksi piruuttaan lähettää FRA:lle laskun Reiskan ja kumppaneiden taannoisesta työpanoksesta. Vuosikymmenten saatossa kasvaneiden korkojen säikähdyttäminä ruotsalaiset lupasivat auttaa naapuria verkkoliikenteen nuuskimisessa. Mutta he eivät ole saaneetkaan asennettua HP-farmiinsa kuin ROT13-purkajan ja pyysivät, josko Mattisoft järjestäisi heille jotakin kevyttä nuuskittavaa.

Valokuvatorstain yhdessä

Valokuvatorstai-blogissa oli eilen aiheena yhdessä.



Yhdessä kasvavat männynrungot on kuvattu viime kesänä Nastolan Pajulahdessa.

Autoilua tehtaalta tehtaalle

Kun harvoin autoa ajava ajaa päivässä vaikka vain kolme ja puolisataa kilometriä, hän tietää ajaneensa. On monia, joille tuo on korkeintaan puolikas tavanomaisesta lauantai- tai sunnuntaimatkailusta.

En muista, olenko ennen käynyt Karkkilassa. Jos ajatukset johtuvat Lex Karkkilaan, voi paikkakunta näyttää synkemmältä kuin varsinaisesti on. Esimerkiksi lähimenneisyyttä muistavan ja tulevia uhkia pelkäävän valkeakoskelaisen voi olla helppo ajatella, että tuon näköisessä kunnassa ei ainakaan haluaisi asua. Varsinaisesti taajaman ulkoisessa olemuksessa on kysymys siitä, että toisin kuin esimerkiksi monien hämäläisten kylien, tämän, kuten ei monen muunkaan läntisemmän asutuskeskuksen, keskusta-aluetta ei rakennettu täysin uudelleen 1950-70-luvuilla. Syy oli selvä: oli ehtinyt syntyä jo säilyttämisen arvoiseksi katsottua suurempaa tai jykevämpää rakennuskantaa eikä pelkkiä töllejä. Siksi nähtävissä on vanhaa. Joku voisi pitää sellaista viehättävän kulturellinakin.



Metalliteollisuuden lähes kaksisataavuotisia perinteitä jatkaa mm. teollisuusvaihdetehdas. Siellä on nuorekas työkulttuuri. Työntekijöiden ikämoodi varmaankin alkoi kirkkaasti kakkosella. Viimeisen päälle olevien työstökoneiden äänen yllä pauhasi teknomusiikki industrial-hengessä. Ajattelin, että jos olisin hiukan nuorempi, voisin viihtyä siellä töissä. Voisin varmaan muutenkin. Mutta ei käynnin varsinainen tarkoituskaan huonosti sujunut, päinvastoin.

Omalle työmaalle ehdin iltapäivän hetkeksi tutkailemaan laskunkäsittelyohjelman palvelinta ja kohdakkoin eläkkeelle jäävän kollegan kunniamerkinjakokahveille. Kysyin, tuleeko nyt tituleerata Sir Pekaksi.

Jos hiljaisen taajaman elävällä tehtaalla oltiin avokätisiä niin oltiin sitä vilkkaan taajaman kuolleen tehtaan jäänteissäkin. Hankin museokurssin kaksi oppikirjaa omaksi yhteistilauksen kautta, kun ajattelin sellaisten omaan kirjahyllyyn sopivan. Kirjastoista niitä on kuulemma vaikea saada, ja veturitallille aikanaan hankitut versiot ovat jo kovin vanhoja. Lunastuspaikaksi olivat järjestäneet Työväen keskusmuseon (tai Werstaan, kuten sitä nykyään kutsutaan aivan kuin hyvää museo-nimeä häpeillen). Kirjat toimittanut museoliitto muisti tilaajia peräti kolmella kaupanpäällisopuksella. Ystävällistä.

Kulttuuriharrasteita

Iltana muutamana olen tullut kotiin IC² 184:llä. Konduktööri on lähdettäessä ilmoittanut, että matkanopeus on paikoin 200 km/h. Mitään mittausvaunuja ei junarungossa ole ollut, ja tänään piti kysäistä konduktööriltä, mistä on kysymys. Kuulemma testiajoja seuraavaa aikataulukaudenvaihdosta silmälläpitäen. Ennen Lempäälää ei päästy kuin 170 km/h:iin, mutta sen jälkeen vaunun nopeusnäyttö kertoi jo isommista luvuista, ja Viiala ohitettiin kahtasataa. Nopeat, mutta silti Lempäälän ja Toijalan kaltaisilla liikennepaikoilla pysähtyvät junavuorot kelpaavat hyvin ainakin minulle.

Nämä muutamat illat on tullut istuttua avoimen yliopiston museologian johdantokurssilla. Museologiaa ei tietääkseni ole voinut Tampereella juurikaan opiskella, ja nyt meneillään oleva koulutus lienee esimakua tulevasta Sisä-Suomen yliopistoallianssista.

Meille avoimen puolen harrasteopiskelijoille ei museologiasta tarjota johdantokurssia enempää, oikeita opiskelijoita kun on salin täydeltä. Luennoitsijana toimii jyväskyläläisprofessori J. Vilkuna, perinteistä perinteentutkijasukua. Hän ei kiusaa kuulijoitaan tiukan asian puhumisella, vaan tarinoi leppoisasti niitä näitä. Ilmailumuseomiestä kuuntelee toki mielellään, enkä tuolta mitään täsmätietoa ole hakemassakaan. Osaa professori tuoda esiin myös ammattialansa realiteetit. Kehottamalla nuorta kuulijakuntaansa heittämään toiveet maallisesta mammonasta ja etsimään elämänkumppania muiden ammattien edustajista hän koruttomalla mutta rehellisellä tavalla toi esiin alan vaatimattoman palkkatason. Josko vähemmän pakkotahtisen ja tiiviin kurssin tarkoitus onkin tuottaa nykyajan kansankynttilöitä, perinteitä tuntevia ihmisiä insinööri-, sairaanhoitaja-, LVI-asentajakumppaneilleen?

Luennoitsijalla on tapana kysellä yhden jos toisenkin satunnaisesti esiin nostamansa kaunokirjallisen teoksen kohdalla, moniko sen tuntee. Itse en näiden kohdalla juuri ole kättäni päässyt nostamaan. Lienen blogissakin tunnustanut, että varsinkin nykyään luen kammottavan vähän kaunokirjallisuutta. Mutta mielenkiintoista on, että kulttuurialalle suuntautuvatkaan eivät juuri tunnusta lukeneensa Lenziä tai muiden vastaavien nimien teoksia. En usko, että kysymys olisi kulttuurillisesta passiivisuudesta. Korkeakulttuuri lienee nykyisille nuorille ihmisille erilaista kuin se on monille vielä 1970-80-luvulla koulunsa käyneille. He ovat irrottautumassa siitä kansallishenkis-modernistisesta perinteestä, joka määritti meikäläisen yhteiskunnan korkeakulttuurin suunnilleen koko 1900-luvun ajan.

Mainospalana todettakoon, että kulttuurin ja rautateiden ystäville on Tampereen elokuvajuhlilla tarjolla 5.3.2008 klo 16 Tullikamarilla Kiskot vievät -niminen kooste rautatieaiheisia lyhytelokuvia 1930-70-luvuilta. Ainakin "Rautateiden synty Suomessa", "Kouvolan miesten kyydissä", "Kiskokyydillä Lappiin", "Kuurilan junaonnettomuus", "Selvä junalle 61", "Ihminen ja rautatiet" ovat nähtävillä. Tämän torpan väki voisi mennä katsomaan, ellei kellonaika olisi noin hassu ja ennenkaikkea ellemme silloin olisi jossakin toisaalla.

Jotta ei unohtuisi, mistä edellytykset kulttuurinharrasmahdollisuuksille tulevat, pitää huomenna hammaspyörätehtaalle.

Lisää historiaa

Jos historia on havaintoja, tulkintaa ja tallentamista, mitä on museotoiminta? Tallentamista tietenkin, mutta museoesineen valinta kokoelmiin on havaintoihin perustuvaa tulkintaa, samoin sen entisöinti. Historia ja museotoiminta ovat lähellä toisiaan ja pohjimmiltaan sama asia. Eilisen historiakuvan tilalla olisi voinut olla vaikka tämä:



Väliraskas tavarajunaveturi K3, sittemmin Tv1, nro 933 on ollut vuodesta 1977 saakka tallennettuna Toijalan veturitalliin. Entisöitykin sitä on, pintapuolisesti, erääseen veturiyksilön vajaaksi 40 vuodeksi jääneen käyttöiän varrelta valittuun asuun. Veturilla on ajettu konepajalla tehdyn täyskorjauksen jälkeen 350 kilometriä. Pyöränpinnoissa on vielä nähtävissä sorvin jäljet. Veturi ei ehtinyt seistä ruostesuojattuna armeijan asevarikolla mahdollista kriisiaikaa odottamassa kuin pari vuotta ennen kuin asianharrastajat pelastivat sen katon alle.

Miehistöhuoneessa kävi harvemmin nähtyjä vieraita. Jokioisten Museorautatien & Arctic Expressin varikonpäälliköllä oli mainioita tarinoita Kemijärven radan museoliikenteestä. Sellaistakin kuulemma tapahtuu, että kauko-ohjaus antaa erehdyksessä "Pikku-Jumbolle" väärän raiteen, veturi ajaa raiteensulun yli ja putoaa kiskoilta. Raivausryhmä tulee ja nostaa sen takaisin, ja veturia lähdetään hinaamaan ratakuorma-autolla Rovaniemelle. Omin konein ei annettu lupaa ajaa sattuneen jälkeen. Matkalla ratakuorma-auton moottori hajoaa. Vanhassa vara parempi tuumivat laitteiden kuljettajat, ja loppumatka sujuu "hinattavan" työntäessä "hinaajaansa". Niillä seuduin rillumarei mitä ilmeisimmin yhä elää ja voi hyvin.

Valokuvatorstain historia

Valokuvatorstai-blogissa oli toissapäivänä julkaistuna viikon aiheena historia.



Minulle historia on, tarkemmin ajateltuna, eri asia kuin menneisyys. Historia on havaittu, tulkittu ja tallennettu kuva menneisyydestä. Havainnot, tulkinta ja tallentaminen tehdään yhä uudelleen ja uudelleen. Havaintoaineistoa syntyy ja katoaa. Tiedollinen viitekehys ja menetelmät kehittyvät. Historian suhde menneisyyteen on samankaltainen kuin fysiikan tai biologian suhde luontoon.

Etualalla on kotiseurakuntani perustamisasiakirja vuodelta 1483 Registrum Ecclesiae Aboensikseen eli Turun tuomiokirkon Mustaankirjaan tallennettuna. Se on allekirjoittajansa piispa Konrad Bitzin havaintoihin ja tulkintaan perustuva kirjoitus, alunperinkin mahdollisesti jonkun muun virkamiehen kirjoittama tallenne. Ties miten monennen polven manuaalikopiona rekisterikirjaan päätynyt ja lopulta valokuvattu ensin tuohon faksimilepainokseen ja sitten tänne verkkoon. Tulkintoja sen sisältö on vuosisatojen aikana ehtinyt tuottaa yhteen jos toiseenkin kysymykseen. Tuskin kovin suurten linjojen näkemyksiin, mutta silti.

Vähän valkeaa

Lumi oli kosteanpainavaa niin aamulla kolassa kuin iltapäivällä suksen alla. Pitkittyneen syksyn jälkeen ei sovi valittaa, kun valkeutta maisemaan saatiin edes vähän.

Iso kattilallinen kasvishernekeittoa laitettiin kiehumaan yösähkötariffin astuttua voimaan. Mikäs tässä keiton porinaa ja Prokofjevin viidettä sinfoniaa kuunnellessa.

Viimeinkin lunta

Eilisaamu alkoi lumitöillä. Vähän ennen viittä oli pyöräkuormaajakin liikkeellä. Kuljettaja oli ystävällinen ja aurasi pihatien ja maantien välisen kaistan, vaikka se ei kunnan maksamiin töihin kuulukaan. Hienoa toimintaa.

Illalla päästiin suksille. Moni muukin. Rankkaa touhua yli kymmenen kuukauden suksettomuuden jälkeen.

Perjantaipäivä ja osa iltaakin on kulunut organisaatiokaavion parissa. OpenOfficen Draw on edelleen hyvä vuokaavionpiirto-ohjelma.

Välikytkin asennusosastolta

Luku- ja bloggauslamppuna kotona hyvin palvelleen jalkalampun katkaisija meni rikki jokin aika sitten. Kotikulmien sähköliikkeistä - ainakin sellaisista, jotka soveltuvat aukioloajoiltaan tai sijainniltaan työssäkäyvän asioitavaksi - ovat olleet loppu valkoiset välikytkimet.

Työmatkalla Tampereen Kalevasta löytyi sopiva. Kerrostalon alakerrassa sijaitseva sähköliike kertoo pitävänsä sisällään mm. asennusosaston. Tuonkaltainen, lähes valtionrautatiemäistä jäykkyyttä ja pysähtyneisyyttä osoittava termi herättää luottamusta, ainakin kun välikytkintä isommasta asiasta ei ole kysymys.

Kuusikymmenwattisen hehkulampun tilalle pitäisi kai vaihtaa joku vähemmän tehoa kuluttava malli.

Trendikäs ammattiala?

En ole kovin innostunut siitä, että ATK-ala - tai ICT, kuten sitä nykyään mieluusti kutsutaan - nostetaan alan ulkopuolella työskentelevien taholla toisinaan esimerkiksi trendikkäästä alasta tarkoittaen jotakin muodinmukaisuuteen, esikuvallisuuteen ja tavoiteltavuuteen liittyvää. Eikö ICT:n trendikkyys tässä nimenomaisessa mielessä ole ollut passé jo lähes koko tämän vuosikymmenen ajan, dot.com-kuplan puhkeamisesta saakka?

Kuulee puhuttavan, että "uudessa työssä", jonka airuita nämä ICT:n kaltaiset niinsanotut trendialat ovat, korostuu horisontaalinen työura, jossa tavoiteltavaa kuulemma on nousujohteisuuden sijasta monipuolisuus ja jossa pitkä kokemus yhdeltä ammattialalta on kielteinen tekijä.

Onko trendikkyyttä painottavan näkemyksen taustalla yhtäältä kehittyvälle alalle ominainen dynamiikka muistona dot.comin huippuhetkiltä ja toisaalta sen romahduksen tuoma epävarmuus ja välttämättömyyden tekeminen hyveeksi?

Näkemykseni ICT:stä on pikemminkin se, että tämä ala yhdessä monen muun kanssa kärsii - ei määrällisestä työvoimapulasta vaan - jonkinasteisesta osaamisvajeesta. Pitkän kokemuksen tuomaa kestävää kompetenssia on tarjolla vain vähän. Osaksi se johtuu tietenkin alan suhteellisesta nuoruudesta.

Miten ICT-alalla vaikkapa 30-vuotinen työhistoria voisi olla rasite? Niin pitkään työuraan on väistämättä mahtunut niin monta enemmän tai vähemmän todellista "teknistä vallankumousta", että jokunen uusi innovaatio ei tunnu juuri miltään. Se otetaan haltuun, kuten edellisetkin: melua pitämättä. Olen esittänyt tämän toimistotekniikkaan liittyvän esimerkin ennenkin ja esitän taas: Uskon, että vaikkapa 15-20 vuotta sitten MS-DOS- ja TekoPlus-pohjalla tietokoneavusteisen tekstinkäsittelyn oppinut ja sen jälkeen osaamistaan päivittänyt on yleisessä tietoteknisessä osaamisessaan vahvemmalla pohjalla kuin 2000-luvun NTFS-Windowseilla ja niiden sovelluksilla taitonsa, vaikka erinomaisetkin, hankkinut nuorempi kollegansa.

Tähän sisältyy se paradoksi, että ICT-konkarit, jotka eivät jaksa hehkuttaa vaikkapa jotakin web2.0:aa (vaan näkevät sen kenties jälleen yhtenä TCP/IP-tekniikan sovelluksena), on alan ulkopuolella helppo nähdä ajastaan jäljessä oleviksi. Sen sijaan "Pelulamu-tietämyksellä" mutta isoa ääntä pitämällä näytetään olevan kehityksen kärjessä.

Kyllä tämä tiedostettaneen ICT-alan sisällä. Pari kevyttä esimerkkiä. Kuka on "Sosiaalisesti rajoittuneet" -nörttisarjakuvan, tietokonemaailmaan siirretyn b-virtaskopion, aktiivilukijoiden keskuudessa ihailluin hahmo? Eiköhän se liene tuo parrakas fakiiri, jolla on takanaan juurikin monikymmenvuotinen työura ja joka ottaa haltuunsa uudet tekniikat trendikkäiden nuorukaisten nenän edestä? Entä löytyykö vastaavasta hupigenrestä surkeampaa hahmoa kuin edellämainittu pintapuolisen "asiantuntemuksen" mestari Pelulamu?

ICT-ala ei ole osaamispulassaan yksin - eikä takavuosien koulutusboomin jäljiltä läheskään pahimmassa tilanteessa. Sama kompetenssien puute vaivaa monia teknillisiä aloja. Jos kerran on trendikästä vaihtaa alaa jopa neljästi vuosikymmenessä - kuten OECD-maissa keskimäärin tehdään - on vaikea kartuttaa tekniikassa vaadittavaa asiantuntemusta. Voi ennakoida, että siinä, missä ICT oli 1990-luvun läpimurtoala, ovat tulevan vuosikymmenen vastaavia kenties energiatekniikan tai biotekniikan kaltaiset alueet. Niilläkään työntekijä tuskin menestyy ilman kokemukseen pohjautuvaa asiantuntemusta.

Teknilliset alat ovat vain yksi esimerkki muiden alojen vaativuutta väheksymättä. Tilanne on varmasti tätäkin karumpi aloilla, jotka edellyttävät vielä järeämpää osaamista, kuten sosiaali- ja terveysalalla.

Voitaneen kysyä, mitä ylipäätään ovat ne ammatit, joilla voi menestyä pysymättä alalla pitkään. Onko niitä, ja jos on, mikä on niiden panos esimerkiksi tasa-arvoisen hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämisessä?

Onnistunutta ja epäonnistunutta seminaarien välttelyä

Lauantaille olisi ollut tarjolla useampiakin maanpuolustushenkisiä ajanvietteitä, yhtenä seminaari Parolannummella, mutta vaihtoehtoista tekemistä löytyi helposti kotoa tietokoneen ääreltä, veturitallilta ja kuntosalilta.

Alkavan viikon työreissujunaan oli lähdettävä jo pyhäaamupäivän puolella. IC²:ssa Sr2-vetureita puolet vaunujen lukumäärästä. Ei ainakaan tehoa puuttunut.

Kotiasemalla tuulipukuinen pyysi puolta euroa kaljapulloon. Annoin, ja kioski sai asiakkaan. Ullanlinnanmäellä tuoksui kevät, ja studion pihalta trendivaatteinen huuteli tupakkaan tulta. Olisin antanut, jos olisi ollut. Näytänkö skinhead-lookkeineni siltä, että paheet ovat tuttuja?

Elättelin vaimeaa toivonkipinää sitä, että satamaterminaalissa virkailija olisi selaillut kirjekuorinippua: "Hyvärinen... Hyvärinen... ei löydy... onkohan tässä joku virhe?" Olisin muodon vuoksi sanonut voivoit, mutta reippaasti todennut, että näitähän sattuuu. Eihän se niin mennyt, enkä välttynyt ammattikoulutusseminaarilta.

Olisi kyllä hyvin kelvannut sunnuntai-iltapäivä kotona, ilta taiji-treeneissä ja huomenna linja-autolla tehtaanpiippujen juurelle toteuttamaan ammattikoulutusta hiukan lähempänä käytäntöä.

Virtaa saa kirjastolta

Huomasin tulleeni pääkaupunkiin kaksi tuntia liian aikaisin. Niin tapoihinsa sitä on pinttynyt, että kun sille suunnalle pitää lähteä työmatkalle, tulee lähdettyä viimeistään tuolla pikajuna P 272:lla.

Ei muuta kuin lataamaan akkuja kirjastolle. Siellä ei edelleenkään saa viedä laukkuja tai muita kantolaitteita kokoelmatiloihin. Tampereella sitä ei ole kielletty. Lieneekö Helsingissä enemmän rosvoja, jotka tyhjentävät kokoelmia reppuihinsa, salkkuihinsa ja kasseihinsa? Viihdyn paremmin vanhan puolen lukusalissa. Sielläkään ei ole PC-paikkoja, mutta sen verran vähän lukijoita oli, että rohkenin lainata yhden pöytäryhmän valaisinpistorasian tietokoneen akun lataamiseen. Luettavaa olisi ollut tarjolla kerroskaupalla, mutta työajalla kun olin, katsoin parhaaksi kirjoittaa aamupostissa pyydetyn tutkinnonjärjestämis- ja koulutustarjouksen. Niin kiire ei sovi kuitenkaan olla, etteikö olisi ehtinyt vilkaista pohjakerroksen näyttelyä. Tällä kertaa esiteltiin itämaisten kielten tutkijaa ja yliopistomiestä W. Lagusta - sotahistorian ystäville tutun R. Laguksen isoisää.

Yliopistoreissusta meinasi tulla pidempikin, kun pääsin opiskelijaksi johonkin tiedekuntaan. En ole varma, mikä niistä oli kyseessä, mutta tietääkö joku, mille alalle pääsevät ne, jotka onnistuvat kulkemaan Porthanian pyöröovista jäämättä "luuppiin"?

Markkinointiviestinnän tutkintotoimikunnan tilaisuudessa en kokenut olevani oikein kotonani. Huoliteltuja olemuksia ja vierasta jargonia, ja kokouspaikka lähellä ydinkeskustan kattoja. Markkinointi on suhdetoimintaa.

Kotimatkalla olisi voinut poiketa ammattimessuilla Pasilassa, mutta jätin tänäkin vuonna väliin. Josko keväällä saisi hilattua itsensä sinne edes harrastemessuille. Ostamani lippu IC 55:een oli kuulemma viimeisiä saatavilla olleita.

Kotiasemalla lumihiutaleita ja nätti tyttö.

Virta vähissä

Viime aikoina bloginkirjoittamiseen on ollut aikaa lähinnä junamatkoilla. Tänäänkin matka on pääkaupunkiin, ja P 272 kuljettaa. Ennen ensi kuun alkua tämä kulkee vain maanantai- ja perjantaiaamuisin, kunnes pohjoisen hiihtosesongilla siirtyy jokapäiväiseksi. Tämän viikon työmatkat ovat osuneet pikajunailun kannalta hyviin päiviin. Ravintolavaunussa maito oli loppu vähän ennen Riihimäkeä. Tarkkaan on Avecra mitoittanut varastonsa. Omassa suussani kevytmaito on vahvinta kahvin sekaan sopivaa lehmänheruketta. Kerma maidon korvikkeena ei ollut hyvää.

Eilinen oli hyvä opetus siitä, että kehityskeskusteluja ei kannata ahtaa neljää kappaletta yhteen yhdeksäntuntiseen työpäivään. Työmaalla kollegat ovat loistavia yhteistyökumppaneita kehitysmielessäkin, mutta oma sosiaalisuuteni on kai sen verran rajoittunutta, että raskaaksi käy.

Lunta ei ollut Vanajan-Hämeessä päivän aikana tullut läheskään luvatulla tavalla, mutta ajattelin haukata happea lumitöiden merkeissä. Puolisoni oli kuitenkin ollut nopeampi. Eikö miehiä tarvita enää mihinkään? No, oli hän sentään jättänyt vähän minullekin.

Toiveikkaana puhdistin suksenpohjat varastorasvasta ja laitoin luistovoiteen. Jos vaikka lähipäivinä pääsisi kokeilemaan. Mutta eikös lämpötila noussut plussalle ja vei osan näistä vähistäkin lumista.

Kohta loppuu tietokoneen akun varaus. PC-paikkojen puute radion puutteen ohella on oikeastaan ainoa huono puoli perinteisissä Esslingen-vaunuissa IC- ja IC²-kalustoon verrattuna.

Pikajunallakin ehtii

Työmatka pääkaupunkiin sujuu P 272:lla reilut puoli tuntia hitaammin kuin se menisi IC² 164:llä. Pikajunalla matkustamalla säästää - tässä tapauksessa tosin valtion tulo- ja menoarvion pääluokasta 29 pääluokan 31 kustannuksella - 2,30 euroa InterCityyn verrattuna. Mutta ennen kaikkea pikajuna on matkustusväljyydeltään paljon aamu-IC:tä parempi. Nyt hämeenlinnalaiset näyttävät löytäneen tämän matkustusmuodon. En ihmettele: IC² 164 on yleensä ollut täynnä jo Toijalassa, ja lipunoston jättäminen matkustusaamuun tietää seisomapaikkaa. Riihimäkeläisillä taasen on niin paljon matkustusvaihtoehtoja, että sieltä ei montaa matkustajaa kyytiin nouse.

Eilen juttelimme rautatieharrastajaporukassa junien aikatauluista. Yöaikaan toiset matkustajajunat saattavat olla liikennepaikoilla jopa puoli tuntia aikataulustaan etuajassa. Ratakapasiteettia on öiseen aikaan viljalti, mikä ei tietysti paljon lohduta ruuhka-ajan myöhästymisistä kärsiviä. Entisaikojen liikenteenohjausjärjestelmän ja nopeus- ym. muiden teknillisten rajoitusten vuoksi noin huomattava aikataulujen edellä olisi ollut toivottavaa. Itse asiassa aikataulunsa alittava veturinkuljettaja olisi syyllistynyt virkavirheeseen.

VR:n web-sivujen Junien kulkutiedot -palvelu on minusta asiallinen. Sen kautta liikenteenohjaajat tarjoavat kenelle tahansa matkustajajunien kulusta kiinnostuneelle saman ajankohtaisen tiedon kuin VR:n omalle liikennehenkilöstölle. Nyt sivusto tietää kertoa mm. sen, että tätä junaa oli eilen illalla viivästyttänyt Ylitornion ja Kemin välillä eläimen allejäänti. Kysäisin konduktööriltä, että poroko tuli litistettyä, mutta Seinäjoelta työvuoroon tulleena hän ei osannut sanoa. Juttelimme hetken mainitusta verkkopalvelusta, jonka hyödyntäminen voisi joissakin tapauksissa säästää matkustajalta myöhästymisen aiheuttaman pettymyksen.

Hämeestä Uudellemaalle siirryttäessä kostea lumisade on vaihtunut vedeksi.

Sisustamista

Viime kesänä Aamulehden asumisliitteessä esiteltiin henkilö nimeltä Paskasieppo, jonka asumisoloissa ei olut kehumista. Hänellä kerrottiin tuolloin olleen maailmankaikkeuden viimeinen Rocky-vuodesohva. Lehtitieto oli virheellinen sikäli, että viimeiseksi taisi jäädä tämän torpan vastaava huonekalu.

Minä pidin sohvasta, mutta puolisoni ei erityisemmin. Hän päätti jo kuukausia sitten hankkia uuden. Sen toimitus viivästyi, mutta eilen tuli viimein aika vaihtaa sohvaa.

No, eihän Rocky vanhemmiten enää kaunis ollut, ja eiköhän tähänkin totu. Ainakin eilisiltana nukahdin turhankin ajoissa.

Raudan nostelua

Viime aikoina Aamulehdessä on taajaan keskusteltu kuntosalien hinnoista. Tampereen kaltaisissa kaupungeissa niiden tarjoamia palveluja monet pitävät kalliina. On jäsenmaksua ja jos jonkinlaista palvelumaksua, ja niihinkin tarjolla vain kuukausi- eikä käyttökertahinnoittelua.

Monet ovat toki valmiita sijoittamaan rahaa hyviin harrastuksiin, mutta kyllä jäsenmaksuun plus kuukausimaksuihin perustuva hinnoittelu melkoiselta rahastusautomaatilta tuntuu.

Kotikylän urheiluhallin kuntosalilla ei kysellä jäsenyyksien perään, ja kymmenen käyntikerran sarjakortteja myydään kolmellakympillä. Haluaakohan pikkukaupungin hallimestari näyttää lehtikeskustelun tiimoilta mallia isomman kylän kollegoilleen, kun on alkanut tarjota sarjakortin ostajille ensimmäisen käyntikerran ilmaiseksi.

Putkiaivoisuutta tunnistan itsessäni, mutta nyt putkituntoisuuttakin. Tosin luontaisesti moniajavampi salikaveri kertoi huomanneensa itsellään saman. Kokeilin nimittäin yhdistää jalkaprässin ja hauiskäännön. En ole treenannut käsiä mitenkään ahkerasti,ja käsipainot tuntuivat raskailta. Jalkatyö sen sijaan paljon kevyemmältä kuin yleensä, vaikka nostettavaa oli saman verran kuin ennen. Ja että osaakin "väärä" käsi väsyä paljon vasenta nopeammin.

Tietokoneasennusta

Muilta osin päivä on mennyt nörtteillessä. Se on ollut oikein hyvää ajanvietettä varsinkin nyt, kun en leipätyössä ole viime kuukausina ollut kovin paljon näiden asioiden kanssa tekemisissä. Pysyy jonkinlainen tuntuma asioihin.

Jo kuudetta vuotta hyvin palvellut pöytätietokoneeni oli vähitellen alkanut osoittaa väsymisen merkkejä. Muistinlisäys edelliskesänä auttoi vähäksi aikaa, mutta esimerkiksi uuden prosessorin tai edes näytönohjaimen hankinta ei tuon ikäiseen laitteeseen oikein onnistu.

Ajattelin, että kokonaan uutta konetta kustannustehokkaampi ja ekologisempi vaihtoehto on tehdä kunnollinen sisuskalujen uusiminen. Vanhasta koneesta käyttökelpoista oli ulkoisten oheislaitteiden lisäksi kotelo, levykeasema, äänikortti, WLAN-kortti ja kaksi DVD-asemaa. Virtalähde tuli vaihdettua puolikilowattiseen syksyllä, joten sen osalta komponentinvaihtokapasiteettia piti olla.


Maadoitusranneketta ei ole unohdettu!

Tällainen kokoonpano tuli asennettua (hardware-puolen ajankohtaistuntijat voinevat kommentoida, oliko uudistus järkevä):
- emolevy MSI K9A2 Platinum
- prosessori AMD Phenom Quad-Core 9600
- työmuisti Buffalo 4 GB, 800 MHz
- näytönohjain PNY Quadro NVS 285
- kiintolevyt Seagate Barracuda 7200.10, 320 GB.

Ennen vanhan koneen purkamista olisi ollut syytä tehdä RAID-ohjaimen ajurilevyke. Talouden muissa koneissa kun ei levykeasemaa ole. Windows Vistan asennusohjeiden mukaan käyttöjärjestelmä osaa hakea RAID-ohjaimen ajurit CD/DVD-levyltä tai vaikka USB-muistitikulta, mutta ainakaan tämän emolevyn Promise-ohjaimen osalta lupaus jäi tyhjäksi. Lähin levykeasemallinen kone löytyi veturitallilta museoympäristöstä, ja siellä sorvattu ajurilevyke toimi uuden koneen asentamisessa vanhaan Windows-tapaan.

Toinen vinkki Vistan asentajille: USB-muistitikun kytkettynä oleminen ensimmäisen uudelleenkäynnistyksen jälkeen näyttää olevan myrkkyä. Virheilmoitus kuulosti melko kohtalokkaalta: sen mukaan Windowsia ei voida asentaa tähän laitteistokokoonpanoon. Voisi olla informatiivisempaa kehottaa asentajaa irrottamaan ylimääräiset muistilaitteet, mutta vakioiduilla virheilmoituksilla päästään tietysti helpommalla.

Asennuksen jälkitoimia lienee luvassa vielä hyvän aikaa. Nyt päivitysten hakeminen Windows Updatesta kaataa järjestelmän - Vistakin osaa "BSoD":n aivan kuin ehdan Windowsin pitää. Virheilmoitus "IRQL_NOT_LESS_OR_EQUAL" on usein merkki laitteisto-ongelmista. Esimerkiksi WLAN-kortille ei ole kuin XP-version ajurit, ja sen hallintaohjelma piti jättää kokonaan asentamatta. Verkkoyhteys kyllä toimii. Näytönohjaimen piirisarjan Windows Updatesta haettua ajuriakaan en ihan epäilyksittä päästäisi. Onpahan pähkäiltävää joksikin aikaa.

Tietokoneasennuksesta aiheutuu sellainenkin ongelma, että uusimpia saapuneita sähköposteja on ainakin toistaiseksi kateissa (vanhan POP3-postiprotokollan käyttäminen postilaatikon puhtaana pitämisessä on toki kohteliasta palvelimen ylläpitäjää kohtaan, mutta aiheuttaa helposti tällaisia ongelmia). Eilen tai tänään saapuneisiin posteihin vastaamattomuus ei ole pahantahtoista boikotointia vaan teknillistä sähläystä. Pahoittelen.

Elokuvailta

Puolisoni ja minä vietimme eilen pitkästä aikaa elokuvaillan. Tietokoneruudulla katsottavana oli vuoden 2007 osa J. Ahtiaisen "Museojunia Suomessa" -sarjasta. Kyseessä oli lähes kaksi- ja puolituntinen "producer's & director's & cameraman's cut" -versio.

Suomalaisten museojunien vuoden 2007 odysseia alkaa Venetmäen liikennepaikalta, jossa liikenteenohjaus tapahtuu viimeisiä hetkiään perinteisen junasuorituksen menetelmin. Toinen vaikuttava "hetki ennen museaaliseksi muuttumista" -jakso kuvaa Dv16:tta arkityössään.

Raskaiden dieselveturien matkassa ajellaan muunmuassa Turun satamaan ja Raumalle. Dv16:n vetämän erikoislaatuisen kuorman kanssa päästään yli 500:aa näyttäville kilometritolpille, ja höyryn voimalla mennään niin Taavettiin kuin Valkeakoskelle, sauhutaan päärataa ja kapearaiteista.

Suomalaisista museojunista sopii kertoa suomalaisen filmitaiteen keinoin. Puhumisen sijasta pitkiä hitaita katseita. Pysäytyskuvia valaisimiin ja ihmiskasvoihin. Heinäpeltoja ja Pohjanmaata. Yksinäinen mies lihasvoimin matkalla pohjoisessa suomaisemassa. Eldankajärvi ja Äänislinna. Räntäisen Helsingin katukuilut ja rannalla riveissä seisovat nosturit. Pysähtyneen kesäpäivän ränsistyneet maalaistaajamat, joissa yksinäinen kulkukoirakin tekisi liikenneruuhkan.

Sen yhden pakollisen kerran näytetään, kun juna syöksyy tunneliin. Mutta umpitunnelissa ollaan pidempiäkin jaksoja ja sauhutellaan raskaamman päälle. Ja kuten kuuluu, onnellisen lopun sijasta elokuva päättyy katastrofiin.

Tarinaa kantava vahva symboliikka konkretisoituu vesikarahviin ja pahvimukiin, joka luo jännitteen retrohenkisen sitruunalimonadipullon kanssa.

Henkilösivuosissa mm. J. S. Järvinen, T. Niemi, T. Vaittinen, J.-P. Viitanen. Konepääosissa Dm7, Dr12, Dr13, Dv16, Hr1, Tk3, Vr1 sekä JMR:n höyrykalusto.

Suosittelemme.

Ruotuväkeen

Tänään astui noin 15 500 varusmiestä palvelukseen. Menestystä heille. Sotaväessä opittavia taitoja ei toivo koskaan tarvittavan, mutta varautuminen on valitettavasti aina tarpeen ja siksi kunnioitettava ratkaisu nuorelle ihmiselle.

Siviilipalvelus on toinen yhtä kunnioitettava tapa varautua yhteiskunnan ongelmatilanteisiin.

Mutta oli kysymys siten varusmies- tai siviilipalveluksesta, sen todellinen hyöty mahdollisessa kriisitilanteessa on kysymyksen arvoinen asia.

Reserviläisten vähäisistä kertausharjoitusmääristä on jo pitkään kannettu huolta monilla maanpuolustustahoilla. Jonkinlaiseksi korvikkeeksi luotu maakuntajoukkojärjestelmä näyttänee toimivuutensa myöhemmin. (Maakuntajoukkoideaa jotkut näyttävät arvostelevan pelkän arvostelun vuoksi tai sitten on jääty ideologiapöhnässä jonnekin viime vuosisadan alkuvuosikymmenille. Esimerkiksi Nokian vesihuollossa avustavaa komppaniaa on naureskeltu ämpäriplutoonaksi ja ties miksi. Ei ole vaikea kuvitella, että tyhjännaurajina ovat sellaiset tahot, jotka eivät olisi olleet valmiit uhraamaan työpanostaan kriisin alkuvaiheessakaan, kun tilanne oli kiireellisin ja viranomaisten apuna siviililuonteisia Vapaaehtoisen pelastuspalvelun järjestöjä.)

Vähintään yhtä suuri koulutuksellinen vaje koskee monia siviilipalveluksen suorittaneita. Heille ei edes teoriassa ole tarjolla paljonkaan harjoittelumahdollisuuksia (mainittu VAPEPA yhtenä harvoista poikkeuksista). Mahdollisen kriisin sattuessa siviilipalvelushenkilöstöä tarvitaan taatusti sosiaali- ja terveydenhuollossa, pelastustoimessa ja teknisen infrastruktuurin ylläpitotyössä eli tehtävissä joiden osaamisvaatimus on hyvin verrannollinen moniin Puolustusvoimien asevelvollisille tarjoamiin tehtäviin.

Viimeksi mainittua taustaa vasten en pidä "kirjastosivariutta" kovin järkevänä palvelusmuotona. Kirjastot ym. kulttuuripalvelut käyttävät mielellään siviilipalvelustyövoimaa. Normaalioloissa asialla on jo se kielteinen vaikutus, että tämänkaltainen "orjatyövoima" vie työmahdollisuuksia alan ammatillisen koulutuksen hankkineilta, koska jotkut ainakin ns. sisääntuloammatteihin liittyvät työt teetetään sivareilla. Toinen ongelma koittaa mahdollisen kriisin sattuessa, kun kirjastossa tai vastaavassa paikassa palveluksensa suorittanut päätyy palvelemaan isänmaataan paljon todennäköisemmin vanhainkodissa, terveyskeskuksessa tai kaivurin apuhenkilönä kuin kulttuurilaitoksessa.

Missään tapauksessa en tarkoita moittia "kirjastosivareita" lintsareiksi. Vika on tässä kohden puhtaasti järjestelmässä, ei ihmisissä.

Ei ole mukavaa joutua sijoitetuksi uuteen tehtävään harjoittelematta. Olen itse joutunut siihen aikanaan aseellisella puolella. Kyseessä oli tietenkin harjoitus ja siten lupa oppia asioita kantapään kautta. Mutta tosipaikan tullen olisi vitsit vähissä niin aseellisella kuin aseettomalla.

Viimein eläkkeelle?

vaunut.orgin havaintopalstalla arvaillaan, että Dv16-vetureiden käyttö on viimein päättymässä. Sen mukana katoaa 1950-luku rautateiden arkipäivän liikkuvasta kalustosta (pahoittelen, että tähän hätään on linkittää "vain" museoajokuva: ahkera kameran mukana kantaminen syksyn Helsingin työmatkoilla kun ei tuottanut saalista).

Dv16-sarjan veturit - alkuperäiseltä sarjamerkiltään Vv16 - on valmistettu Tampereella vuosina 1962-1963, mutta sarja pohjautuu samankaltaiseen, jo 1950-luvun lopulta saakka rakennettuun Vv15-sarjaan (sittemmin Dv15). Dv16:n erona Dv15:een on päämoottorin ahtoilman jäähdytys, minkä vuoksi moottorin tyyppi eroaa vanhemmasta sisarestaan L-kirjaimen verran (Ladeluftkühler). Näinollen Dv16:n moottoriteho, vajaa 700 kW, on hieman suurempi kuin Dv15:n. Lisäksi Dv16:n pyörien halkaisija on 90 mm suurempi kuin Dv15:ssä, mikä yhdessä suuremman moottoritehon kanssa antoi Dv16:lle suurimmaksi sallituksi nopeudeksi 85 km/h vanhemman sisaren 75 km/h:n sijasta. Täten myös vetovoimakäyrät ovat sisaruksilla aavistuksen verran eri muotoiset.

Vuosia sitten muuan pitkän linjan rautatieharrastaja ennusti, että Dv15-16-sarjasta tulee käyttöikänsä puolesta uusi "Kana". "Kanoja" eli L1-sarjan (vuoden 1942 jälkeen sarjamerkkinä Vr1) vaihtovetureita käytettiin vuodesta 1913 vuoteen 1975. Yhtä pitkäksi ei näiden Dv-sarjan kytkintankoveturien käyttöikä ehdi muodostua, vaikka aloitus laskettaisiin Vv15:n - tai jopa teknisen esi-isän eli Vr11:n - käyttöönotosta eli vuodesta 1958 alkaen.

Printed media strikes back?

vaunut.org-palvelun tulevaisuutta pohdittiin uusimman Resiina-lehden pääkirjoituksessa. Palvelun kehittäjä ja ylläpitäjä J. Määttä on pyytänyt Resiinaa ottamaan palvelun hoidettavakseen, mihin Resiinan toimituskunta on ollut suostuvainen.

Pääkirjoituksessa mainittiin mahdollisista käyttömaksuista tai kuvien lisäysoikeuden rajaamisesta vain Resiinan tilaajille (eli käytännössä kustantaja- tai muiden yhteistyöyhdistysten jäsenille). Toistaiseksi tällaista ei näytä tehdyn, mutta Resiinan nimeämät vaunut.org-moderaattorit lienevät jo nyt tai ainakin pian työssään.

Alunperin Köykän herrasväen talkootyönä syntyneellä Blogilistallakin on kuulemma nykyään jotakin tekemistä Helsingin Sanomien kanssa.

Mielenkiintoisia tapauksia niinsanotusti digitalisoituvassa mediakulttuurissa.