Pitkä muuri

Yhdeksänkymmentäluvulla radiossa kerrottiin, että "Yhden Alivaltiosihteeri-ohjelman aikana Kiinan muuri on jopa 6 000 kilometriä pitkä." Kiinalaiset itse ovat väittäneet, että muuri on ainoa ihmiskäsin tehty rakennelma, joka näkyy avaruuteen. Sittemmin molemmat väitteet on ositettu epätosiksi. Viimeisimpien tutkimusten mukaan muurin pituus on yli 21 000 kilometriä. Viime vuosikymmenellä kiinalaiset taikonautit kävivät katsomassa, että muuri ei näy avaruuteen.

Historiallisesti katsoen ei ole olemassa yhtä Kiinan muuria, vaan lukuisa määrä kahden vuosituhannen aikana rakennettuja linnoitteita Kiinan pohjoisissa osissa. Muurien rakentaminen alkoi itäisen Zhou-dynastian kaudella, niin sanottuna sotivien läänitysvaltioiden aikana (meikäläisen ajanlaskun mukaan 475-221 eKr.), kun lukuisat keskenään riitelevät pienet valtiot tarvitsivat linnoitteita suojaksi toisiltaan ja ei-kiinalaisilta vihollisilta aikoina, joina eli kuuluisan "Sodankäynnin taidon" todellinen tai uskoteltu kirjoittaja kenraali Sunzi. Riitaisista valtioista pisimmän korren veti lopulta Qin massiivisen armeijansa turvin. Qin-dynastia kesti vain puolentoista vuosikymmenen ajan, kun sen hallitsijat ylittivät kansantalouden voimavarat valtavalla rakennusurakalla, jossa entisten pikkuvaltioiden rajamuurit yhdistettiin ja parannettiin yhtenäiseksi, noin 4 500 kilometriä pitkäksi, pohjoisrajaa suojaavaksi linnoitteeksi. Paitsi ensimmäisen varsinaisen Kiinan muurin rakennustöiden alulle panemisesta keisari Qin Shi Huangdi (vallassa 221-210 eKr.) jäi historiaan teettämällä terrakottasotilaiden armeijan suojakseen tuonpuoleisessa.

Sittemmin muuria jatkettiin länteen johtaneen tärkeän kauppareitin, silkkitien, suojaksi. Se linnoitusketju, mitä nykyisin kutsutaan Kiinan muuriksi, on rakennettu Kiinan kukoistuskaudella Ming-dynastian aikana 1300-1600-luvuilla monisatatuhantisen työläisjoukon voimin. Wikipediaankin päätynyt legenda kertoo, että muurin rakennustöissä kuolleet lukuisat työläiset olisi haudattu muuriin. Paikalliset oppaat kumoavat mieluusti väitteen ja aivan järkeenkäyvin perustein: ruumiita ei missään tapauksessa haluttu muurityömaalle mätänemään ja levittämään tauteja, vaan vainajat kuljetettiin kauemmas työläisjoukoista.

Ming-dynastian aikainen kiinalainen rakennustekniikka ja -materiaalit olivat verraten kehittyneitä. Muuri on kestänyt enemmän tai vähemmän hyvin nykypäivään saakka. Murtumaton se ei ollut silloinkaan, kun linnoitteen strateginen merkitys oli suuri. Mongolit tulivat muurista läpi kertaalleen 1200-luvulla, kun Kiina oli jakautunut keskenään kiistelevään pohjoiseen ja eteläiseen osaan. Toisen kerran, 1600-luvulla, mantšut tulivat pohjoisesta muurin läpi, jälleen keskenään kiistelevien kiinalaisten hyvällä avustuksella. Mantšujen Qing-dynastian aikana muuri menetti puolustuksellisen merkityksensä ensin siksi, että valtakuntaan liitettiin kauas muurin taakse pohjoiseen ulottuneita alueita, toiseksi siksi, että Qing-keisarit pitivät tavoitteenaan elää rauhassa pohjoisten kansojen kanssa ja kolmanneksi sodankäynnin luonteen muuttumisen tehtyä muurin kaltaiset linnoitteet vanhanaikaisiksi.

Lomamatkallamme Kiinan muuri oli tarkoitus olla kohokohta ja olikin. "Sauvakävelyä Kiinan muurilla", on näitä matkoja markkinoitu Suomen Ladun kautta jo vuosia. Chengdestä siirryttiin maaseudulle Jinshanlingin kylään. Tapasimme paikallisen pienviljelijän, herra Zhoun, jonka kotiin päästiin vierailulle. Kanoja ja komea kukko tepasteli pihalla, velimies ahkeroi naapurissa unelmansa, majatalon, rakennustyömaalla. Keittiö puuliesineen piharakennuksessa, asuinrakennuksessa olohuone ja makuukamari. Sähköt oli ja litteä televisiokin, arvatenkin kotimainen - sieltähän ne Suomeenkin tulevat. Juokseva vesi hoidettiin pumppaamalla se ensin katolle asennettuun säiliöön ja johtamalla se sieltä edelleen putkia myöten taloon - hyvin yleinen vesihuoltoratkaisu maaseudulla ja jopa pääkaupungin laitamilla. Vaatimaton mutta siisti ja puhdas oli herra Zhoun, hänen vaimonsa ja heidän yhdeksänvuotiaan poikansa koti. Koko vierailun ajan yritin karistaa mielikuvaa rovastista ja ruustinnasta Koskelan torpassa, mutta ei se hyvin onnistunut. Mieluusti lausuin turistikiinalaisen näkemiintoivotuksen: "Zaijian."

Herra Zhou ja toinen paikallisopas, Nancyksi kutsuttu neiti, tulivat mukaan suomalaisryhmän muurivaelluksille. Jinshanlingin iltana käveltiin muurin kunnostamatonta osuutta kohti koillista. Käännyttiin takaisin kohdasta, jossa muuri oli sortunut kulkusuuntaan nähden pystysuoraksi seinämäksi ja johon oli merkitty nuolet ohjaamaan takaisin päin. Kovin paljon kilometrejä ei tainnut matkamittariin kertyä, ja kävelyn jano seuraavalle päivälle jäi.

Jinshanlingin majatalo on rakennettu perinteiseen tyyliin ties milloin - länsimaiselle olisi mennyt täydestä, olisi sen sanottu olevan 1990-luvulta, 1880-luvulta tai vaikka 1770-luvulta. Ennakolta varoiteltiin majoituksen olevan vaatimaton, joten odotimme jotakin 1980-luvun Jugendherberge-tyylin ja seurakunnan leirikeskustyylin risteytymää. Luksustahan majatalo oli odotuksiin verrattuna. Joka huoneessa oli oma WC ja suihku. Televisiokin löytyi, ja kännykkää tai kameran akkua saattoi ladata matka-adapterin kanssa. Ainoa ongelma oli huoneissa leijuva hillitön homeen haju. Ilmeisesti itiöiden torjuntaa varten illallisella oli tarjolla pulloittain mehuisaa ja itse asiassa varsin hyvää paikallista Great wall -punaviiniä. Jinshanlingin majatalo sattui olemaan reissun ainoa paikka, jossa enemmistö vieraista oli ulkomaisia turisteja. Suomalaisryhmän lisäksi paikalla oli itävaltalais-brittiläinen retkikunta, jonka reittisuunnitelmat olivat samankaltaiset omiemme kanssa.

Jinshanlingissä, kuten muuallakin, syötiin hyvin eivätkä ruokajuomatkaan haitanneet seuraavan päivän vaellusta ensin etelään ja sitten itään, kohti Simatain kylää. Alkuosaltaan muuri on entisöityä, mutta muuttuu vähitellen rappeutuneeksi. Meneillään olevien muiden rakennustöiden vuoksi patikointimatkaa ei enää ole mahdollista jatkaa Simataihin saakka. Sallitun reitin viimeisellä vartiotornilla päivysti sotilaspukuinen mies tehtävänään käännyttää kulkijat takaisin. Hän, kuten maaseudun kiinalaiset ylipäätään, ei puhunut kuin omaa äidinkieltään, mutta suostui hymyillen poseeraamaan turistien rinnalla. Kilometrejä päivän taipalelle kertyi ihan mukavasti, melkein huomaamatta kun korkeuserot eivät olleet aivan hurjat ja vauhti maltillinen.

Muurilla suomalaisryhmä kulki yleensä pienemmiksi partioiksi hajautuneena. Kävelyretket oli suunniteltu erinomaisesti niin, että jokainen saattoi kulkea juuri sen matkan kuin hyvältä tuntui. Alkumatka mentiin aina yhdessä ja sopivassa kohdassa sovittiin tapaamispaikka ja hajaannuttiin Saarijärvi-Vantaa-Toijala-partiot tapasivat kulkea kärjessä Turku-partio useimmilla etapeilla mukanaan. Hetkisessä unimaailmasta täyteen vauhtiin ja takaisin kykenevän junioriosaston sisältänyt kymenlaaksolaispartio varmisti selustan.

Simatai oli Ming-kaudella muurin mahdollisesti kriittisin strateginen alue, koska sen kautta avautui tie pääkaupunkiin Beijingiin. Alue linnoitettiin vahvasti. Muurin rinnalle rakennettiin etuvarustus tähystystorneineen. Varsinaisen muurin tornit sijoitettiin korkeintaan kahden nuolenkantaman päähän toisistaan, jolloin vihollisen ei ollut mahdollista lähestyä muuria niin, ettei se olisi joutunut vähintään yhden vartiotornin ampuma-alueelle.

Aikanaan laskeuduttiin muurilta alas, jatkettiin matkaa linja-autolla ja majoituttiin Mutianyun kylässä jälleen "vaatimattomaan" majataloon. Täällä ei haissut edes home. Ainoa häiriötekijä oli joukkue kiinalaisia, jotka illalliselle muutaman kaljalaatikon kannettuaan eivät kuuluneet maan hiljaisiin. Kiinassa näyttää olevan aivan tavanomaista, että ravintolaan mennään omin juomin varustettuina, iso olutpullo kun lähikaupassa maksaa euroiksi muutettuna parinkymmenen sentin verran ja viinapullokin vain euron.

Puolisoni kanssa aloitimme Mutianyun aamun taiji-treenillä majatalon pihalle rakennetun katoksen alla. Kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan. Viileä, pilvinen aamu. Vielä nukkuva majatalo ja toiseen suuntaan katsottaessa vuoret ja Pitkä muuri. Kultainen kukko seisoo yhdellä jalalla ja kylässä kiekaisee taas jonkinvärinen. Täytyy sanoa, että siinä oli toistaiseksi hienoin aamutreeni.

Mutianyun alueellamuuri on pääosin restauroitua. Niinpä kävijöitäkin on paljon. Liikkeelle lähdettiin aamuvarhaisella välttääksemme yhtäältä päivän helteen ja toisaalta turistilaumat. Taukopaikalla joukkue taas hajaantui. Osa meistä halusi kivuta muuria pitkin ylös vuorelle, jonka kallioon paljon myöhemmin piirretyt valtaisat kirjoitusmerkit "Nancy" käänsi: "Luottakaa puhemies Maoon". Saarijärvi-Vantaa-Toijala-partiot luottivat puhemieheen ja lähtivät katsomaan sanaa. Monta kertaa takaa kuului villiä huutoa kuin mongolit olisivat olleet hyökkäämässä muurille. Kantaväestön nuoria miehiä sieltä tuli joukoittain juosten ylämäkeen. Moinen toistui usean nuorukaisryhmän verran, ja kummastelimme, mikä on moisen mesoamisen tarkoitus. Ehkä miehuuskoe, jossa tavoitteena olleen vartiotornin nopeimmin saavuttava saa omakseen kylän ainoan tytön (vitsi on itse asiassa varsin mauton: eläkejärjestelmän puuttuminen yhdessä yhden lapsen politiikan kanssa on aiheuttanut Kiinassa romahduttavan demografisen ilmiön, jossa sataa tyttöä kohden syntyy - tai ainakin jää eloon - lähes 120 poikaa).

Päästiin aikanaan puhemiehen kirjoitusten tasalle ja todettiin, että kello on jo liikaa muun joukkueen sovittua tapaamisaikaa ajatellen. Niinpä alaspäin tultiin pikamarssia. Sisu ei antanut periksi köysiradalle, joten loppupätkä, vajaat kaksituhatta porrasaskelmaa, käytännössä juostiin. Linja-auto oli muutenkin jumissa alueelle saapuvan turistiliikenteen puristuksessa, joten meidän yli-innokkaiden muurikävelijöiden kymmenen minuutin myöhästyminen ei haitannut kokonaisaikataulua.

Kangxi Ceremony

Kiinan keisariajan ehkä kukoistavin dynastia, Ming, kaatui meikäläisen ajanlaskun mukaan 1600-luvun alkupuolella. Dynastian alkuajoista 1300-luvulta alkaen valtakunnan väestö oli kasvanut 65 miljoonasta yli 200 miljoonaan. Maata ei riittänyt kaikille viljeltäväksi, ja irtolaisväestöongelma synnytti kansannnousuja ja kapinoita. Dynastian viimeiseksi jäänyt keisari Chongzhen (vallassa vuosina 1627-1644) oli heikko hallitsija, ja todellista valtaa käyttivät hovimiehet. Samaan aikaan Ming-kaudella ties miten monenteen kertaan uudelleen rakennetun pitkän muurin - siitä lisää myöhemmin - pohjoispuolella hurjat mongolit olivat joutuneet taipumaan vielä hurjemman kansan, mantšujen, edessä.

Ming-dynastia romahti sekä sisältä että ulkoa päin tulleisiin uhkiin. Tarinan mukaan keisari Chongzhen hirttäytyi Beijingin Kielletyn kaupungin pohjoispuolisella Hiilikukkulalla, kun Li Zichengin johtama kapinallisarmeija ahdisti pääkaupunkia. Lopullinen niitti oli, kun keisarillisen armeijan pohjoisen rintaman komentaja Wu Sangui kyllästyi sisäiseen sekasortoon ja liittoutui mantšujen kanssa. Hän avasi Shansain solan portit mantšujen marssia suoraan pääkaupunkiin. Kenraali Wun armeija yhdessä mantšujen kanssa voitti Lin kapinallisarmeijan, ja valtakunnan uudeksi hallitsijaksi nousi mantšujen johtaja Shunzi. Hänen myötään Kiina siirtyi viimeiseksi jääneen keisarillisen dynastian Qingin aikaan.

Shunzi hallitsi vuodesta 1644 vuoteen 1661. Hänen kuoltuaan seuraajaki tuli vasta seitsenvuotias poika Xuanye, joka otti hallitsijanimekseen Kangxi. Kiinalaisten omaan historiankirjoitukseen Kangxi on jäänyt yhtenä maan suurimmista hallitsijoista. Vaikka hänen hallitusaikanaan ei seilailtu merillä tai tehty löytöretkiä Afrikkaan, kuten Ming-dynastian kultakaudella, Kangxin aikana valtakunta saavutti käytännössä toistaiseksi laajimmat mittasuhteensa. Hänen valtakaudellaan Kiinaan liitettiin alueita niin mongoleilta, venäläisiltä kuin vietnamilaisilta. Kangxi halusi rakentaa valtakuntansa hallinnon edellisen dynastian hyvien perinteiden pohjalle eli sangen kiinalaiseksi. Hän ja mantšut ylipäätään

suosivat kulttuuria, nimenomaan kiinalaista kulttuuria. Kerrotaan, että Kangxi aloitti jokaisen työpäivänsä kuuntelemalla luennon Konfuzin ajatuksista. Hänen hallituskaudellaan laadittiin ensimmäinen kiinan kielen suursanakirja. Ja viimeisimpänä mutta ei suinkaan vähäisimpänä Kangxin kaudella sai syntynsä kiinalaisten klassisten tekstien kokoelma Guwen guanzhi, josta olen kirjoittanut pätkän aiemmin. Kuvassa on Kangxi ikuistettuna kesäpalatsinsa erään rakennuksen seinällä.

Sotaisan puolipaimentolaiskansan jälkeläisenä Kangxi ymmärsi pitää välit kunnossa mahdollisiin tuleviin vihollisiin. Jos jopa mongolit nyt kuuntelivatkin mantšuja, saattoi olla vain ajan kysymys, milloin nousee vielä voittoisampi kansa. Varsinkin pohjoisille naapureille Kangxi tarjosi mieluummin rauhaa, hyvää ruokaa ja iloisia pitoja kuin miekkaa.

Keisari itse tunsi Konfuzin esi-isiä kunnioittavien oppien ohella luultavasti buddhalaisuuden itselleen läheisimmäksi uskonnoksi, mutta valtio suhtautui suvaitsevaisesti myös muihin uskontokuntiin. Euroopasta saapuneet roomalaiskatoliset jesuiitat saivat keisarin hovissa merkittäviä asemia astronomisen ja ylipäätään luonnontieteellisen osaamisensa ansiosta. Protestanttisessa historiankirjoituksessa huonon jälkimaineen saaneet jesuiitat tulivat hyvin toimeen kiinalaisten kanssa, mutta dominikaanit ja lopulta heidän vaikutuksestaan paavi Klemens XI päätyivät suvaitsemattomalle kannalle kiinalaisten uskonrauhaa kohtaan. Vastineeksi Kangxi poisti kristinuskon virallisen aseman valtakunnastaan.

Kangxi eli ajan mittapuun mukaan vanhaksi ja ehti hallita 61 vuotta, vuoteen 1722 saakka. Liian pitkä hallituskausi oli kansalle vahingoksi, sillä dementiaan sairastuttuaan keisarista tuli vainoharhainen. Samaan aikaan, kun hän mielivaltaisesti surmautti kuvittelemiaan sisäisiä vihollisia, valtion kassa hupeni kasvaneen korruption myötä.

Aikanaan valtaan noussut Kangxin pojanpoika, Qing-dynastian suurimman kukoistuksen vuosina hallinnut keisari Qianlong ei toistanut tässä suhteessa isoisänsä virheitä. Hän luopui vapaaehtoisesti vallasta hallittuaan 60 vuotta. Syyksi hän ilmoitti kunnioituksen isoisäänsä kohtaan: hän ei haluaisi hallita pidempään kuin tämä. Qianlongin ele oli kaunis ja takasi hänelle valtaisan kansansuosion. Mutta Qianlong onnistui tekemään hallituskaudellaan jotakin ehkä vielä pahempaa kuin vanhuudensairas isoisä aikanaan: suistamaan Qing-dynastian ja koko Kiinan perikadon alkuun. Omahyväisessä hybriksessään hän sulki maan satamat ulkomaankaupalta Kantonia lukuunottamatta, mistä alkoi Kiinan kansantalouden taantuma yhä kansainvälistyvässä maailmantaloudessa. Voidaan aiheellisesti kysyä, oliko 1800-luvulla alkanut ja toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin kestänyt Kiinan alennuskausi suoraa seurausta Qianlongin eristäytymispolitiikasta.

Takaisin Kangxiin. Hebein maakunnassa, varsinkin Chengden seudulla, Kangxi on tätä nykyä lähes myöhäisempään seuraajaansa Mao Zedongiin verrattava kansallinen ikoni. Hän kun rakennutti Chengdeen kesäpalatsin, josta käsin hallitsi suunnatonta valtakuntaansa kuumana vuodenaikana.

Kangxin perintöä kunnioitetaan Chengden esikaupunkialueen "kulttuuripuistossa" järjestettävällä suurimuotoisella ulkoilmanäytöksellä. Keisarin elämäntarinaa kuvataan vajaan kahden tunnin mittaisella satojen näyttelijöiden esittämällä musiikkiin, tanssillisiin elementteihin ja toiminnallisiin kohtauksiin perustuvalla kavalkadilla, jota tehostaa sanalla sanoen käsittämättömän vaikuttava esitystekniikka. Molemmat nähneenä uskallan sanoa, että tehosteistaan tunnettu elektronimuusikko J.-M. Jarren valoshow on aika pientä taskulampuntuiketta verrattuna "Kangxi Ceremonyyn", jossa vuorten rinteisiin rakennetaan milloin ratsumiesarmeijoita, milloin kokonaisia kaupunkeja pelkän AV-tekniikan voimin (esityksen nimen englanninnos on suunnilleen yhtä käsittämätön kuin esitys itse). Ja lisäksi tulevat esityskentällä ratsastavat tai jalkaisin liikkuvat joukot. Kaikkein oudoimmalta tuntui se, että väkirikkaaksi sanotussa maassa moista esitystä seuraamaan saapui vähemmän väkeä kuin keskimääräiseen Valkeakosken Hakan peliin - selvästi vähemmän kuin esityksessä oli näyttelijöitä. Selityskin löytyi: "Kangxi Ceremonya" esitetään joka ikinen kesäilta ja on esitetty jo toista vuotta. Lisäksi pääsylipun hinta, lähes 40 euroa meikäläisessä valuutassa, on kiinalaisittain sangen korkea varsinkin ottaen huomioon, että ei olla Beijingin tai Shanghain kaltaisessa metropolissa. Kovaa pääsylipun hintaa selittänee se, että esitys on toteutettu yksityisen rahoituksen turvin, ei valtiollisena projektina.

"Kangxi Ceremonya" on vaikea kuvailla sanoin. Jos siellä päin Kiinaa liikkuu ja tilaisuus esityksen näkemiseen tarjoutuu, kannattaa mennä katsomaan. Vaikka ei ymmärrä kiinan kieltä ja vaikka tietämys historiallisista yksityiskohdista on puutteellinen, tarjotaan silmille ja korville sulateltavaa pitkäksi aikaa.

Seutulasta Chengdeen

Yritykseksi jäi julkaisukanavan vaihto. Olisihan se pitänyt tietää tai ainakin arvata, että Kiinassa ei niin vain twiittailla. Tulkoon tuosta vaihteeksi vähän pidemmälle suuntautuneesta lomamatkasta kirjoitetuksi jälkikäteen muutama merkintä tänne.

Olen luullut olevani lentopelkoinen ja vältellyt lentokoneessa matkustamista. Ennen tätä matkaa olin ollut lentokoneessa vain parin kotimaan lennon verran noin kymmenvuotiaana nassikkana. On myönnettävä, että jännitin etukäteen nousua Seutulasta, mutta turhaan - vain huomatakseni, että on aika mukava tunne, kun kone kiihdyttää ja lopulta irtautuu nousuun. Lentomatkustamisen ikävä puoli on hillitön hiilijalanjälki. Yhden edestakaisen mannertenvälisen reissun päästökiintiöllä kai sähkölämmittäisi omakotitaloa vuosia ja pienpolttaisi kuutioittain takkapuuta sen ohessa.

Seutulaan osui myös matkan ensimmäinen ja ainoa pettymys: Kulkupelinä oli "vain" Airbus 330. Ennakkotietojen perusteella olin odottanut 340:ntä ajatellen, että kun kerran lennetään, niin lennetään sitten oikein nelimoottorisella.

Matka alkoi pilvisessä säässä, mutta jo Itä-Karjalan ylle päästyämme pilviverho oheni jalopulta katosi, ja olisi melkein voinut sanoa, miten Petrosavotski täällä loistelee isänmaansa päivänpaisteessa.

Sunnuntaiaamuisella Beijingin lentoasemalla tuli ensimmäistä kertaa eteen sittemmin usein toistunut huomio. Kiinassahan piti olla paljon väkeä, joka paikka ihmisiä täynnä. Lentoasema oli kuitenkin hillityn rauhallinen, paljon Seutulaa tai vaikkapa Tampereen rautatieaseman normaaliaamua hiljaisempi.

Pääkaupunkia ei jääty vielä sen kummemmin ihmettelemään, kun linja-auton nokka kääntyi kohti koillista tavoitteena noin 450 000 asukkaan Chengde-niminen "pikkukaupunki". Kaupunki kasvaa kovaa vauhtia. Se kuuluu itäisen Kiinan kasvukeskusalueisiin, mutta toisaalta asuntojen neliöhinta on siellä huomattavasti edullisempi kuin pääkaupunkialueella. Maisemaa hallitsivat vuoret, mutta heti niiden alapuolella kohosivat lukuisat uudet kerrostalot ja lisää rakentavat torninosturit.

Chengde, vanhalta nimeltään "Kuumien lähteiden kaupunkia" tarkoittava Jehol, sijaitsee Hebein maakunnassa vajaan 250 kilometrin päässä pääkaupungista Beijingistä (osaamiseni rajoissa pyrin käyttämään paikan- yms:n nimissä nykysuositusten mukaista pinyin-latinisointia). Matka ei ole pitkä varsinkaan maan koko huomioiden, mutta ilmanala on vuorten takana sijaitsevassa Chengdessä selkeästi viileämpi ja raikkaampi kuin Beijingissä.

Miellyttävän ilmaston vuoksi viimeiseksi jääneen keisarillisen dynastian, Qing- eli mantšudynastian toinen koko maata hallinnut keisari Kangxi (eli vuosina 1654-1722 meikäläisen ajanlaskun mukaan) päätti 1700-luvun alussa laitattaa seudulle kesämökkinsä. Aivan pienestä eräkämpästä ei ollut kyse vaan kokonaisesta uudesta kesäpalatsista lukuisine rakennuksineen ja puutarhoineen. Vuoriseudulla Kangxi hoveineen harjoitti kesäisin kulttuurillisia rientoja, metsästystä ja sen sivussa sotataitoja ja ennen kaikkea hallitsi valtakuntaansa kuin pääkaupungista ikään. Kiinan historian myrskyistellä 1900-luvulla rappeutunutat kesäpalatsialuetta ryhdyttiin kunnostamaan vuosisadan lopulla, ja se sai vuonna 1994 Unescon maailmanperintökohteen arvon. Syystä saikin, voi kävijä todeta.

Kangxin oman Kultarannan, runolliselta nimeltään "Kuumuutta pakenemisen kartanon", ohella kaupungin alueella on luonnonnähtävyyksiä. Suosituimpiin kuulunee Pesukarttukallio tai "Mulkkukallio" tai miksi tuota esihistoriallisen järven aaltojen hiomaa hiekkakivimuodostelmaa milloinkin kutsutaan. Kalliolle johtaa ulkoilureitti, joka aurinkoisena kesäpäivänä, niin arkimaanantai kuin olikin, näytti olevan kiinalaisten, joko paikallisten tai kotimaanmatkailijoiden, suosiossa. Ei väkeä paljon ollut täälläkään, ei läheskään tungokseen saakka.

Jotkut ihailivat maisemia, jotkut reippailivat vauhdikkaasti. Kaksi poliisia oli virittänyt riippumattonsa vuorenrinteeseen mäntymetsän varjoon ja käynyt päiväunille. 

Lähistöllä on myös toinen, pienempi hiekkakivimöhkäle nimeltään Sammakkokallio - kaksimielisempien kiinalaisten mukaan "Persekallio". Sen alla risteilee pieni luolasto, ja ohjetauluun kirjattu paikallinen kansanuskomus väittää, että luolien läpi ryömijää eivät enää koskaan taudit kiusaa. Tarinaan uskojia tai muuten vain luolissa ryömimisestä pitäviä käy paikanpäällä niin paljon, että käytävät ovat jynssäytyneet sangen sileiksi ja puhtaiksi. Ainakaan Arton ja minun ei pitäisi tauteja saada, kun innostuimme tutkimaan käytävät sisältäpäin. Ei epäilystäkään, että suomalaisessa kohteessa moinen omatoimimatkailu olisi estetty kaikin mahdollisin keinoin.

Jos lentomatka ei huipannut, niin sitäkin enemmän Pesukarttukallion päällä seisominen. Kallion korkeus on reilut 600 metriä merenpinnasta ja siten päihittää vaikkapa useimmat Ylläksen alueen tunturinhuiput. Kallio on melko kapea, ja kulkijoille tarkoitettuna turvana ovat vain parin-kolmenkymmenen sentin korkeuteen - juuri sopivasti kampittamaan haparoivan kulkijan lopullisesti alas - asennetut ketjut. Ylhäällä kuvatessani kävin suosiolla kyykkyyn, kun seisaalla olo kapeahkolla kaistaleella ei tuntunut alkuunkaan mukavalta. Mutta näköaloja ei käynyt moittiminen. Yhtäällä kaupunki, toisaalla vuoret.

Ylös kiivettiin, mutta alas tultiin köysiradalla. Niitä riittää vuoriseudun yleisökohteissa. Köysiradan kahdenistuttavassa avokorissa oli tukevaa ja turvallista istua, vaikka välillä mentiinkin aika korkealla maanpinnan yläpuolella. Korkeanpaikan kammo ei jostain syystä täällä kiusannut. Istuinkoriin piti hypätä vauhdissa. Myönnän, että yksi hauskimpia piirteitä Kiinassa matkailemisessa on se, että siellä saa ja pitää tehdä monenlaisia pikkuasioita, jotka Suomessa ovat kiellettyjä tai ainakin estettyjä.

Foorumin tilapäinen vaihtoyritys

Blogin päivittäminen on ollut, ainakin alkuvuosiin verraten, hitaanlaista. Olisihan sitä kirjoitettavaa kai, mutta aina on tekosyitä jättää homma sikseen. Viikon, tai sinnepäin, päivitystaukoa lukija tuskin huomaisi. Se hävettää.

Yritetään lähipäivien ajan Twitterin kautta, kun sitäkin on tullut häpeällisen vähän hyödynnettyä. Paino sanalla "yritetään". Voi olla, että jo tekniikkapuoli tulee esteeksi.

Seuraa käyttäjää @JAJHyvarinen

32 bitistä 128:aan

Vuonna 2000 julkaistussa Aki Anttilan erinomaisessa "TCP/IP-tekniikka" -kirjassa sanottiin: "IPv6-kehitystyö alkaa pikkuhiljaa olla valmis, mutta sen käyttöönotto näyttää viivästyvän vielä usealla vuodella. [...] Näiden seikkojen valossa IPv6 ei ole huomisen tekniikkaa, mutta sen on arvioitu olevan laajemmassa käytössä vuoden 2005 tienoilla."

Tieto- ja tietoliikennetekniikan kehitys on hitaan puoleista verrattuna odotettuun kehitysnopeuteen. Monet suoraan käyttäjärajapinnassa toimivat sovellukset, kuten päätelaitteet ja ohjelmistot ja niiden myötä tietenkin käyttötavat, saattavat kehittyä melko nopeasti luoden kuvaa jatkuvasti eteenpäin jyräävästä teknologiasta. Varsinainen iso pyörä pyörii kuitenkin verkkaisesti.

IP-osoite yksilöi Internetissä liikennöivän laitteen ja teoriassa jokaisella Internetiin kytketyllä laitteella pitäisi olla yksilöllinen IP-osoite. Osoitteen yksilöllisyysvaatimus koskee vain julkisia osoitteita, joilla kommunikoidaan oman sisäverkon eli koti-, yritys-, organisaatio- tms. verkon ulkopuolella. Verkon sisällä käytetään yleensä ns. yksityisiä osoitteita, jotka voivat olla samoja useassa eri sisäverkossa, ei kuitenkaan saman verkon sisällä.

Vanhan, IPv4-version, osoitteiden loppumista on ennakoitu lähestulkoon samaan tahtiin kuin öljyvarojen loppumista. IPv4-osoitteiden piti loppua jo pian vuoden 2000 jälkeen, Wikipedia väittää niiden loppuvan viime vuoteen mennessä, ja aina on IPv6 ollut ihan ovella. Tänään kuitenkin on, niin väitetään, viimeinkin se päivä, kun "this time it is for real."

Vanhojen IPv4-osoitteiden pituus on 32 bittiä. Osoite koostuu neljästä kahdeksan bitin pituisesta osasta, ns. oktetista. Kukin oktetti on bittijono väliltä 00000000 ... 11111111, kymmenjärjestelmän lukuina ilmaistuna luku väliltä 0 ... 256. IPv4-osoitteiden teoreettinen kokonaismäärä on näin ollen 256⁴ eli vajaat 4,3 miljardia kappaletta. Tällainen määrä Internetiin liitettyjä ATK-laitteita on ylitetty jo kauan sitten, mutta erilaisten osoitemuunnostekniikoiden, kuten monessa kotiverkossakin käytetyn NAT:n avulla monta sisäverkon IPv4-osoitteella monta sisäverkon yksityistä IP-osoitetta voidaan muuntaa yhdeksi tai muutamaksi julkiseksi osoitteeksi verkon ulkoista liikennöintiä varten.

IPv6-osoitteet ovat 128-bittisiä ja ne koostuvat kahdeksasta 16-bittisestä osasta. Siinä missä IPv4-osoitteet ilmaistaan ihmiskatsojalle yleensä kymmenjärjestelmän lukuina, IPv6-osoitteissa käytetään tiiviimpää joskin vähemmän intuitiivista heksadesimaalimuotoa.

Yöllä alkaneesta isosta verkkomuutoksesta huolimatta netti toimii, kuten ennekin. Vanha ja uusi lyövät kättä tietoliikenteen eri solmukohdissa. Esimerkiksi tietokoneeni nyt käytössä oleva (yksityinen) osoite on 192.168.2.105, joka on tietokoneen itsensä paremmin ymmärtäminä bitteinä 11000000.10101000.00000010.01101001. Puhdasta IPv4:ää siis. Sangen monet laitteet käyttävät viimeöisestä muutoksesta huolimatta vielä pitkään IPv4-osoitteita, joita muunnellaan tiedonsiirron eri vaiheissa, laite- ja ohjelmistoyhteensopivuudesta riippuen, IPv6-tyyppisiksi käyttäjän sen paremmin asiaa huomaamatta.

Epävirallinen talkoopäivä

Ei ollut virallinen, ennalta sovittu talkoopäivä, mutta niin vain väkeä taas kokoontui tiilitallille aamupäivän mittaan. Isoja asioita ei tehty. Paitsi että Juha antoi Matisalle viimeiset silaukset. Imusarjan ja ilmanpuhdistimen välinen letku paikalleen sekä littera-, nopeus- ja painomerkinnät kylkeen ja muutamiin varustimiin oikea värisävy pintaan.

Museologia-termin jälkimmäistä, järkeen viittaavaa osaa, kehitettiin raahaamalla yksinäinen moottori muiden moottorien viereen ja halkileikattu ilmapumppu muiden havaintovälineiden rinnalle. Isommat loogiset ratkaisut paikallisine rautatieinfrastruktuurinäyttelyineen ja Move1:n siirtoineen olivat aktiivit tehneet jo kahtena edellisenä viikonloppuina.

Kovin montaa museokävijää ei paikalle ilmaantunut, vaikka toista päivää oltiin auki. Niille muutamille, jotka tulivat, Ilkka tarjosi sitäkin perusteellisemmat esittelyt. Minä pumppasin Prius-kuskilta tietoa kiintoisasta kulkupelistään. "Periaatteessa samanlainen voimansiirto kuin tuossa", hän sanoi kun seistiin Dr12:n vieressä. Samoilla linjoilla oli kuin Petterikin, hyvä auto.

Iltapäivän mittaan sade harveni ja viimein loppui.

Nuoret laulaa suvivirren

Joissakin suvaitsemattomissa oppilaitoksissa on kuulemma kielletty laulamasta suvivirttä kevätlukukauden päättämispäivänä. Toisiin taas tullaan ulkopuoleltakin, virttä kuulemaan.

Vanajan-Hämeen ammattikoululla jaettiin tänään tutkintotodistuksia. Valmistuvia ammattilaisia on monelta eri alalta, ja seremonia vie reilut kaksi tuntia. Kovin paljon enempää väkeä ei isoon saliin mahtuisi. Moni jo eläköitynyt kouluyhteisön jäsen tai muutoin vain varsinaiseen opetustoimintaan kuulumaton oli myös tullut, omien sanojensa mukaan, suvivirttä kuulemaan.

Minulla, välittömään opetusrajapintaan jo muutaman vuoden kuulumattomalla, oli aikomus viettää puhelimen ja sähköpostin kannalta rauhallinen päivä toimistohommissa, enkä ollut laittanut pikkutakkia saati pukua päälle enkä kravattia kaulaan lähtiessäni kevään viimeisellä Saarioispuolen linja-autovuorolla kaupunkiin. Kellon lähetessä yhdeksää painoin työhuoneen oven kiinni, kävelin portaat aulaan ja pihan poikki liikuntahalliin. Suvivirttä kuulemaan. Koodittomasti pukeutuneena jäin seisomaan ovensuuhun, kun istumapaikoista oli niukkuutta muutenkin. Oli hienoa nähdä, miten runsain joukoin vanhemmat ja muut läheiset olivat tulleet katsomaan omiensa juhlahetkeä.

Ammattilakkien suosio on kasvanut silmissä. Vaikka ammattilakki on kiistämättä ylioppilaslakin - joka puolestaan on jäljitelmä syntymäaikansa sotilas- ja muista virkalakeista - kopio, heraldisesti ammattilakit ovat mielenkiintoisempia kuin ylioppilasvastaavansa. Väreistä ja somisteista voi asiaa tunteva päätellä osaamisalan. Toki ylioppilaslakeissakin voi harjoittaa jatko-opintopaikkabongailua somisteiden ja kokardien perusteella. Tyttövaltaisilla aloilla ammattilakki oli ainakin tänä keväänä lyönyt paremmin läpi kuin poikavaltaisilla.

Coctailpaloja käyntisillalta

Tänään oli hyvä päivä lähteä pienentämään ylityösaldoa jo pian puolenpäivän jälkeen. Hyvä sikäli, että kuten hyvin tiedetään, rautatielaitos maassamme täyttää tänä vuonna 150 vuotta ja juuri tänään pidettiin juhlavuoden juhlanäyttelyn avajaiset Suomen Rautatiemuseossa Hyvinkäällä. Kutsuvieraskortit taskussa lähdettiin oman tiilitallimme parkkipaikalta me jotka olimme iltapäivän leipätyöstä vapaaksi hankkineet, Marko, Ilkka ja minä. Itse asiassa aika hyvä delegaatio, kun kaikki sattuivat olemaan myös Veturimuseon hoitokunnan täysivaltaisia jäseniä.

Juhlapaikalla oltiin hyvissä ajoin, ja aikamme katseltuamme saatiin tehdä U-käännös kättelemään Mattia, Markkua ja kolmatta miestä. Puheet pidettiin ulkona. Rautatien soittajain puhaltaessa esiintyjäryhmä saapui kahdella resiinalla ratapölkkyä vaihtamaan. Kuultiin tilaisuuden luonteeseen nähden harvinaisen valmistelemattoman tuntuinen juhlapuhe valtion huippuvirkamiehen suusta, hieno varsinainen juhlapuhe viimeistä työpäiväänsä tehneen museonjohtajan suusta ja nähtiin museon avainten luovutus uudelle museonjohtajalle. Kiitos, Matti. Menestystä, Klaus.

Rautatieinfrastruktuurinäyttely on havainnollinen ja hyvin tehty. Sitä voi lämpimästi suositella kaikille liikenteen ja tekniikan historiasta kiinnostuneille. Juhlavuoden päätapahtumassa elokuussa ei ehkä ole nähtävillä aivan niin paljon museovetureita ja -junia kuin sisäpiireissä on odotettu, mutta kyllä se taatusti rautatien arjesta erottuu.

Minun on myönnettävä, että olen siirtynyt rautatieharrasteessa yhä ulommille ja ulommille kehille. Kun kätellään ja jutellaan kahdenkymmenen vuoden takaisen tutun kanssa ja kysytään mitä kuuluu, mitä silloin tulee sanoa? Kiitos hyvinhän tässä, talkookausi taas aloitettu ja Matisan viimeistely käynnissä. Kiitos hyvinhän tässä, kohonnut verenpaine ja heikentynyt glukoosinsieto. Kiitos hyvinhän tässä, mutta täällä vasta hienosti ovat laittaneet juhlavuoden esille. Kiitos hyvinhän tässä, kunnallisen puolen virassa työskennellään. En ole liukas smalltalker, mutta oli kiva nähdä ja muuta sanoa osaa en.

Turvahommia vapaa-ajallakin

Työviikon työsuojelukurssilta oli lauantaina hyvä jatkaa samassa aihepiirissä kolmannen sektorin ja viranomaisten Turva 2012 -harjoituksessa Räyskälässä. Paikalla oli pelastuslaitosta, poliisia, sotaväkeä, kaarttia/suojeluskuntaa, ristiä ja vapepaa. Jäsenkorttien puolesta oli varaa valita, ja valitsin viimeksimainitun. Toiminta-alueelle soveltuen ratkottavaksi oli lavastettu ilmailuonnettomuus, jossa vapepalaisten hommana oli kahden pahemmin loukkaantuneen välitön ensiapu ja evakuointi sekä kolmen laskuvarjolla pelastautuneen etsiminen metsästä.

Paikalle odotettiin enemmän kuin me 130 saapunutta, ja tehtävät olivat jokseenkin laajoja käytettävissä olleeseen toimijajoukkoon ja aikaan nähden. Tositilanteessa asioita tietenkin hoidetaan niin kauan kuin ne on hoidettu, mutta nyt valmiiksi suunniteltu aikataulu, valmiiksi suunnitellut tehtävät ja odotettua pienempi osallistujamäärä loi kokonaisuudesta hieman epärealistisen. Mutta sen kaikki tekivät, mihin resurssit riittivät.

Aluksi odottelua, sitten muutama tunti säpinää. Rivimiehenä oli helppoa olla. Muutama teki itselleen sauvan metsäretkeä varten. Yksi nimesi omansa Galdalfiksi, minä Moosekseksi. Mooses tosin jäi, kun sain tehtävän etsintäketjun suunnistajana. Kaksi kättä varattuna ei tuntunut hyvältä idealta kansan johdattamisessa korpivaelluksella.

Ennen on pelastuspalvelutoimissa päästy parhaimmillaan poliisiauton tai ambulanssin kyydissä, mutta nyt oli kulkupelinä Sisun raskas maastokuorma-auto. Armeija-aikana 80-luvulla matkustettiin toisinaan vastaavilla, tosin tuolloin enimmäkseen Zil-merkkisillä. Kertausharjoituksissakin vielä seuraavalla vuosikymmenellä. Paljon on armeijan henkilöstön kuorma-autokuljetuksissa muuttunut niistä ajoista. Nyt oli lavalla melkeinpä pehmustetut penkit turvakaarineen. Eikä niitä ollut kuin kahdeksalle. Erityisen tylsää oli, että takakuomua ei enää saanut pitää auki ajon aikana. Ja se, että varusmieskuljettaja ei pyynnöstä huolimatta suostunut tarjoamaan niinsanottua lavasikaa.

Kuvia harjoituksesta.

Kovilla kengillä pääkaupungissa

Sen verran kovaa toimintaa oli luvassa, että päivän varustukseksi oli käsketty turvakengät jalkaan. En ole sellaisissa ennen Helsingin junaan lompsinut. Tai koputellut, minusta kun moisen nimen ansaitseviin jalkineisiin pitää sisältyä naulaanastumissuojaus.

Kurssin käytännön tehtävänä käytiin tekemässä työturvallisuustarkastus melko (luetaan hitonmoisen) isoja kappaletavara-automaatiojärjestelmiä käyttävässä organisaatiossa, jonne matkustettiin kurssin piikkiin komeasti tilausbussilla. Oli hyvin hoidettuja asioita, ja vähemmän hyvin. Kurssin tavoitteen mukaisesti tarkastelu tehtiin työsuojeluvaltuutetun tai -päällikön näkökulmasta, eli pilkkua oli lupa ja käsky viilata. Joidenkin mielestä hyvinhoidetut asiat rajoittuivat luokkahuoneeseen, jossa yleisesittely pidettiin. Oma ryhmäni löysi paljon hyvääkin, viisi diallista myönteisiä ja vain yhden enemmän kielteisiä huomioita. Kiitos ryhmänjohtajana toimineen pelastusalan ammattilaisen Jannen, ryhmämme huomio kiinnittyi tai kiinnitettiin käytännössä tärkeisiin asioihin. Erinomaisia huomioita saatiin myös laboratorio-, sähkö- ja muiden kriittisten alojen edustajilta. Vertaisoppiminen oli huipussaan. Sähkökirjoituskonetta alati repussa kantavana pääsin minäkin kunniavirkaan, ryhmän sihteeriksi. Eli raportti tehtiin Impressillä, ei PowerPointilla.

Toiminnallisia häiriöitä

Niin kuin eilen pääsin kehumaan kiskoliikennettä, tuotti se tänä aamuna pettymyksen. Jo kotiasemalla inforuutujen pääradan liikennettä koskevat myöhästymis- ja peruutusilmoitukset ennakoivat ongelmia. Riihimäkeä lähestyttäessä kuuluteltiin itään matkustavia jäämään pois jo Ryttylässä, josta luvattiin linja-autokyytiä vähäksi matkaa. Riihimäellä pötkötteli Bov- tai Bovz-virkatarvevaunu pyörät kohti taivasta, ja matka jatkui Korttion kautta. Vaihtelua sekin. Puolisen tuntia myöhässä oltiin pääkaupungissa. Niin 4- kuin 10-linjankin raitiovaunut ehtivät lähteä nokan edestä, mutta niitä onneksi kulkee tiheään. Sadekin lakkasi raitiovaunumatkan aikana. Minusta tuntuu, että huomenna lähden matkaan jo IC² 160:llä. Ei kehtaa jatkuvasti olla myöhässä kurssilta.

Kurssilla käsiteltiin pitkään työpaikan henkistä hyvinvointia. Keskustelukommenttien pohjalta maassamme on käsittämättömän paljon surkeita esimiehiä, päälliköitä ja johtajia. Mistä moinen? Eihän ihmisiä enää valita tehtäviinsä sukunimen, jäsenkirjan, RAUK:n tai RUK:n suorittamisen tai muiden työelämän johtamisen kannalta toisarvoisten seikkojen perusteella? Yhtä perussyytä uumoilen: pelkoa suorittaa omaa työtehtäväänsä, johtamista, niin kuin se pitää suorittaa. Pelko näkyy jatkuvana omien esimiesten mielipiteenhakemisena, joka johtaa ainakin johdettavan näkökulmasta kyvyttömyyteen tehdä päätöksiä. Pelko näkyy myös resursoimattomuutena. Vaikka esimies luottaisikin omaan väkeensä - mitä sitäkään valitettavasti aina tapahdu - hän ei uskalla antaa riittäviä resursseja tehtävien suorittamiseksi. Varsinkin niinsanotuissa asiantuntijaorganisaatioissa vastuuta delegoidaan mielellään, mutta unohdetaan delegoida välttämätöntä valtaa tai resursseja sen mukana. Lopputuloksena kaikki saavat masentavan tunteen oman työpanoksensa riittämättömyydestä. Minulla on käsitys, että johtajuuden kaksi oleellisinta piirrettä ovat saada asiat tehdyiksi ja huolehtia, että johdettavilla on siihen edellytykset. Edellistä ei voi olla ilman jälkimmäistä. Mutta mielipiteitä varmaan on niin paljon kuin johtajia ja johdettavia.

Päivän päättäneessä työturvallisuuskorttiosiossa pysyteltiin lähempänä maanpintaa. Alapalkittomilla A-tikkailla korkeintaan metrin korkeudessa.

Kouluviikko miehelle, joka ei osannut sanoa ei

Toisinaan olen aika huono sanomaan ei. Vähän nuorempana se tuotti monenmoista puuhaa kolmannella sektorilla. Nyttemmin olen jättäytynyt sivuun monista yhdistystoimista, mutta työtehtävissä olen huono kieltäytyjä. Talvella kysyttiin työsuojelupäälliköksi, kun edeltäjä jää hyvin ansaitulle eläkkeelle kesällä, ja minähän suostuin. Viime viikolla pyydettiin maakunnallisen projektin ohjausryhmän puheenjohtajaksi ja minähän suostuin taas.

Tämä viikko niitetään ensimmäisen suostumuksen satoa. Hiukan yllättäen eteen tulleet työsuojeluasiat ovat tähän saakka ainoa johtotehtävissä työsarkaani kuulunut aihepiiri, josta en ollut aikaisemmin hankkinut kokemusta tai koulutusta. Niinpä etsin mahdollisimman kattavalta näyttävää koulutuspakettia ja päädyin ilmoittautumaan Työterveyslaitoksen järjestämälle viisipäiväiselle työsuojelukurssille. Tämä viikko siis matkataan pääkaupungissa. Oman tulosalueen rahoja säästän junailemalla kouluun. Sarjalippu koko viikolle kun kustantaa saman verran kuin pari arkista hotelliyöpymistä. Junalla pääsee vaivattomasti ja perillä saa jatkaa kiskoliikennematkailua raitiovaunun kyydissä. Linja-auto veisi suunnilleen ovelta ovelle, mutta raitiotietä pääsee niin harvoin käyttämään, että tilaisuus on hyödynnettävä.

Ensimmäisen päivän perusteella koulutuspaketti on vähintään tuhdin puoleinen. Muutama meistä jää varsinaisten luentojen päälle vielä suorittamaan optiona tarjottua työturvallisuuskorttia. Tuleepahan näppärästi hoidettua samalla sekin. Kurssilaiset edustavat monenlaisia toimialoja moottorikelkkatehtaasta pesulaan ja oppilaitoksista sotaväkeen.

Rautatieasemalla kotiin päin vievää junaa odotellessa jätin taas sanomatta ei. Jotenkin tuntui oikealta antaa euro miehelle, joka pyysi sitä lihapiirakkapakettiin. Ei tietenkään ole hyvä asia, että kohtaa suomalaisen rahanpyytäjän. Mutta nykyään tuntuu, että se on aika harvinaista.

Valokuvatorstain kasvi

Valokuvatorstai-blogissa viikon aihe on kasvi. Ja sehän sopii kevääseen mitä parhaiten.

Kuvaan päätynyt hieman harvinaisempi tapaus värimorsinko (Isatis tinctoria) kasvaa, tai ainakin heinäkuussa 2008 kasvoi, Helsingin edustalla Kuivasaaressa, jonne sen kerrotaan päätyneen venäläisten linnoituksenrakentajien mukana kotiseudultaan Kaukasukselta. Tätä kaalien ja lantun sukulaista on muinoin käytetty värikasvina, koska se sisältää sinistä väriainetta, eräänlaista indigon esiastetta. Intian kaupankäynnin myötä markkinoille tullut syvänsininen indigo syrjäytti morsingon kestävän mutta haaleamman sinisen.

Suomessa kasvi on luonnonvaraisena harvinainen, mutta viihtyy Kuivasaaren Manner-Helsinkiä leudommassa ilmastossa.

Kotiseutupyöräilemässä

Kauppa-, rautatieasema- ja veturitallireissuja pidempien matkojen pyöräilykauteen ei seitsemän kirkon lenkki ollut taaskaan pehmein laskeutuminen. Rovastikunnan lähetystyön hyväksi järjestetty lenkki ajettiin jo 30:tta kertaa.

Tänä helatorstaina puolisollanikaan ei ollut työvelvoitteita, joten kahden pyörän ohjaustangot suunnattiin vähän ennen aamuseitsemää kohti Urjalaa. Lenkin pisin yhtäjaksoinen osuus, vajaat 30 kilometriä, tuli siten poljettua heti aluksi. Varhaisella lähtöajalla pyrimme ehtimään ennen tuulta ja sadetta, ja hyvin se onnistuikin. Sen vähän vähän Urjalan ja Kylmäkosken välillä kastuttiin, lämpenevä aamu ja ajoviima kuivasi ennen Viialaa. Viialasta jatkettiin Metsäkansan kautta Valkeakoskelle ja sieltä Sääksmäen kautta kotiin. Matka-arvio on noin 90 kilometriä. Matkamittaria ei pyörissämme ole, eikä GPS-pohjaisia matkanlaskijoitakaan tullut mukaan otettua.

Täytyy myöntää, että loppumatkasta väsytti. Ja saunan ja valkosipuliperunoiden jälkeen vasta väsyttikin. Voisikohan sen laittaa vielä vaikka viimeviikkoisen flunssan tiliin?

Olin vähän jäissä pienissä häissä

Tuota jääkiekkoteemaan kai paremmin kuuluvaa viime kevään renkutusta on tullut lainattua blogiotsikossa ennenkin, mutta menköön vielä, kun edelleen radiossa soittavat. Pienet eivät olleet ne häät, joiden vieraaksi lauantaina pääsin puolisoni ja anoppini kanssa, mutta vähän jäissä oli ainakin yksi vieras paripäiväisen flunssan jälkimainingeissa.

Hienosti oli kaikki laitettu, morsian kaunis (ja tätinsä vasta olikin), sulhanen komea, pappi iloluonteinen, kirkko tetraedrinmuotoinen, juhlat maaseudulla urheiluseurantalolla, ruoka hyvää ja juotavaa sammioittain niille, joita janotti.

Musiikkipuolen hoiti rockbändiksi sanottu kolmikko, joka vartissa teki neljän vuoden aikahyppäyksen suoraan rautalankaan. Puolisoni sai minut tanssilattialle rokkaamaan tietäen, että vaikka en osaa tanssia, osaan kyllä heilua vauhdikkaasti. Sitten ei tarvinnut olla enää jäissä. Kun biisilistalla oli päästy 60-luvun puoliväliin ja rauhallisempiin rytmeihin, rohkenin puolestani hakea häntä, ja siitäkin selvittiin suuremmitta - ainakin fyysisittä - vaurioitta. Ajatus tanssikurssista alkoi kiinnostaa yhä enemmän.

Hääpari taatusti tiesi, mitä oli tekemässä. Ovat eläneet yhdessä jo vuosia niinkuin oikein ja järkevää on. Onnea on helppo toivottaa ja uskoa siihen.

Valokuvatorstain tuoksu

On jo perjantai, mutta palataan Valokuvatorstai-blogin viikon aiheeseen eli tuoksuihin.

Minulla on muutamia suosikkituoksuja, joista osan jakanee moni muukin: viimeisten talvipäivien metsä, vastaleikattu ruoho, kesäsateen jälkeinen puutarha, puhtaan koivuhalon polton savu. Sitten on joitakin, joista harvemmat taitavat olla samaa mieltä, mutta vähäisinä, tuoksunomaisina, annoksina minä pidän: esimerkiksi dieselöljy, kaksitahtipolttomoottorin pakokaasu - ja ennen muuta puiset ratapölkyt kuumana kesäpäivänä. Todeta täytyy, että ratapölkkyjen tuoksun aiheuttaja, kreosootti, ei pohjimmiltaa ole kovin hauska aine.

Nostalgiaa henkivä kuva on Suolahden vanhalta asemalta heinäkuun alusta 2008.

Kevätkylvö

Työpäivä meni vaihteeksi Euroopan unionin laskuun. Hämäläinen ja vähän kauempaakin tullut aluekehityskansa teki kevätkylvöä Pyhäjärven rannalla. Lähinnä istumalla ja viisaita kuuntelemalla ja tauoilla ennestään tuttujen kanssa uudelleenverkostoitumalla.

Professori moitti suomalaiset jäykkäniskaiseksi väeksi, joka suhtautuu penseästi uuttaluovaan rakennemuutokseen, eikä edes halua kuulla siitä mitään. Hän oli oikeassa. Harvat käyvät enää kirkossa. Siellä kerrotaan joka toinen pyhä, miten uppiniskainen kansa ei halua tietää paremmasta ja joka toinen, miten uutta ja hyvää kannattaa odottaa. Todennäköisesti yhteiskunnan sekularisoituminen on tehnyt ihmisistä jollakin kognitiivisella syvätasolla – päinvastoin kuin aatteiden pintatasolla - konservatiivisempia ja muutosvastarintaisempia kuin ennen.

Arvelen tuntevani ainakin yhden, joka ei ollut paikalla mutta joka olisi mielellään seurannut ministeriön ylijohtajan esitystä Euroopan unionin rakennerahastojen tulevasta ohjelmakaudesta. Powerpoint-diojen kuvituksena nimittäin oli David Brown -traktoreita ja kuvien kohdalla kuulijat saivat tietää tyypit ja vuosimallit. Näidenkin traktoreiden voimin, sanoi virkamies, on hyvinvointi-Suomi aikanaan rakennettu, kun esillä oli 25D-malli.

Tulipa myös lypsettyä lehmää, ensi kertaa elämässä. Tosin vain virtuaalisesti, Ahlmanin suorastaan nerokkaalla mekaanisella simulaattorilla. Kyllä sieltä herui ensikertalaisellekin, kun opettaja neuvoi oikean otteen.

Päivän toiseksi viimeinen ohjelmanumero oli kiertoajelu. Varmasti mukava retki kauempaa tulleille, mutta ei suurempaa antia paikallisille ja melkein sellaisille. Kuten museobesserwisseriys-sikamaisuussyndroomaan kuuluu, mietin mitä kaikkea olisin itse oppaana toimiessani sanonut toisin ja ennenkaikkea kertonut enemmän. Hämeenpuistosta kaupungin palo-osastoijana. Rautatiestä. Muistakin veturitehtaista kuin Tampellasta ja siellä 315:stä edes jotakin. Kapinan ajasta – tämä on käsittääkseni puoluekantaan katsomatta ainoa poliittisesti korrekti paikallinen termi - ainakin vanhan "Tekun" kohdalla olisi pitänyt jotain mainita. Kalevan kirkon kohdalla taas Viljasen siilo -anekdootti. Tylsä selostus siitä olisi tullut, vaikka rohkenen väittää pystyväni kohtuullisesti imitoimaan sitä myöhäsyntyistä molotusta, mitä Tampereen murteeksi sanotaan. Ja Hervannassa olisi ilman muuta käyty, Teknillinen yliopisto ja Lentokonetehtaan perillinen samoin kuin Kaupin campus olisi pitänyt sisällyttää jo päivän pääteeman vuoksi.

Kalansilmää ja simpukkaa

Viikolla tuli ilmoitus, että veturitallilla kuvataan lauantaina panoraamaa. Monenlaisessa on Museoveturiseura mukana ollut, mutta kyllä panoraama, hämäläisittäin lausuttuna, voi saada ihmettelemään, mitä ihmettä tällä kertaa on tarkoitus kuvata.

No niin. Asiallista mainoskuvaamista kaupungin tarpeisiin se tietenkin oli. Talkoolaiset avustivat lähinnä valaistuksen kanssa. Käytettävä kuvauskalusto 14 mm:n kalansilmineen oli vielä ymmärrettävää. Mutta kun erehdyin kysymään kuvamateriaalin jälkikäsittelystä, meni selostus maallikon käsityskyvyn yli. Hienoa on katsoa, kun osaajat tekevät.

Päivällinen tuli nautittua pitkästä aikaa pitkän kaavan mukaan Tampereella kera kullan ja äitikullan. Kala-äyriäispannu oli hyvä valinta. Kalaa pitäisi syödä enemmän, ja kai tämänkin annoksen päälle tuli pitkä miinus kermakastikkeesta. Mutta oli se hyvää.

Työn juhlaa

Yhtä vapunpäivän perinnettä tuli noudatettua käymällä kotikylän työväenyhdistysten vappujuhlassa. Toista jo eilen illalla: perunasalaattia (itsetehty versio) ja nakkeja (vesilahtelainen lihapitoisuudeltaan yli 90-prosenttinen versio).

Oli perusvappu: aurinkoista, viileää ja kansanedustan juhlapuhe. A. Kontula oli sitä mieltä, että rautatieliikenne on punavihreää. Taitaa virka vaatia katselemaan asioita värilasien läpi: pää- ja suojastusopastimissa kun tunnetaan - tai ainakin joskus tunnettiin, Junaturvallisuussääntö kun päivittyy tiheämmin kuin peruskäyttäjän tietokoneen Windows - myös keltainen, ja raideopastimet puolestaan eivät näytä koskaan vihreää, vaan punaisen ohella vain kirkasta.

Iltapäivällä pantiin kullan kanssa haalarit päälle ja vietettiin työn juhlaa kotitöiden merkeissä. Siirrettiin kaksikamarisesta lehtikompostorista syksyn 2010 loppu biomassa pensasaidan juurelle ja vuosikerta 2011 jälkikompostointipuolelle. Ja kylvömullat lämpenemään istutuspurkkeihin.

Vappuajan muisto kahden vuosikymmenen takaa

Perjantaina työtehtävät veivät Tampereelle. Rautatieasemalla ostin teekkarittarelta Tampin. On asiallista kannattaa ainejärjestötoimintaa, vaikka Fingerpori onkin kerta toisensa jälkeen loppuunviljellyt sen saran, millä Tamppi aikanaan ihmisiä nauratti.

Ainejärjestötoiminta on jotakin, mihin en ole koskaan osallistunut. Kaksikymmentä vuotta sitten Veturimuseon Dm7 oli tilattu jonkin ainejärjestön tai ylioppilaskunnan matkalle Porin suunnalle. Opiskelijoiden tyyliin vappumatkan ohjelma koostui paljolti laulusta ja viinistä.

Opiskelu- tai kesätyövelvoitteet estivät mukaanlähtöni Toijalasta saakka. Menin hieman myöhemmin Poriin tavallisella junalla ja jatkoin linja-autolla eteenpäin. Olin sopinut museoveturiseuralaisten kanssa, että nämä poimivat minut kyytiin radan varressa, jos saan itseni sinne järjestettyä (asiaan liittymättä, yllätin itseni ihmettelemästä hetkisen ajan, millä viestimillä kyytiasiat sovittiin - lankapuhelimella todennäköisesti).

Mäntyluodon asema voisi olla sovelias paikka Lättähatun pysäyttämiseen, ajattelin, ja ystävällinen junasuorittaja tuli päästämään tuulensuojaan. Sain kuulla, että juna ajelee vielä jossakin Tahkoluodon suunnalla. Suorittaja lupasi pysäyttää junan asemalle, että liftari pääsee kyytiin. Lättä ja opiskelijat viihtyivät merellisissä maisemissa, ja ehdimme suorittajan kanssa käymään pitkät keskustelut junista ja linnuista. Hänen harrastuksenaan olivat jälkimmäiset, joiden bongailuun työmaa kuulemma antoi hyvät mahdollisuudet erityisesti keväisin.

Hivelin itsetuntoani kuvittelemalla, että opiskelija-aktiivit pitivät ylimääräisen pysähdyksen myötä kesken matkan kyytiin noussutta uutta matkustajaa jollakin tavalla tärkeänä miehenä. Jos he asiaa ylipäätään huomasivat, he todennäköisesti ajattelivat jonkun tusinarautatieläisen saaneen kyydin työkavereiltaan.

Vaikka opiskelija olin itsekin, viiteryhmäni oli ohjaamossa, ei matkustamossa. Matkustamo oli täynnä, mutta opiskelijoista en tuntenut ketään. Sen sijaan tuttuja olivat H.-P. puikoissa, Sakke konduktöörinä ja Markku ja Tarja muuten vaan mukana.

Minulla oli reissulla mukana isältä lainaamani kamera, Minolta, jolla sai varsin laadukkaita kuvia, kun jätti hätäilemättä tarkennuksen kanssa. Sittemmin kuvat ja ilmeisesti negatiivitkin ovat kadonneet. Olisi ollut mukava saada tekstin somisteeksi Lättähattu ajalta, jolloin niiden kaupallisen käytön päättymisestä VR:llä oli kulunut vasta neljä vuotta.

Valokuvatorstain inspiroiva hakusana

Valokuvatorstain viikon aiheena on omaan blogiin viittaava inspiroiva hakusana. Vanhentuneen Extremetrackingin hakusanatilastointi tuskin on kovin luotettava, mutta viidentenä listallani on veturi, joka on hakusanalistalla ensimmäinen nominatiivimuotoinen appellatiivi ja ennen kaikkea aina inspiroiva. Tässä hieman vanhempaa veturikantaa kolmin kappalein Toijalassa syyskuussa 2010.

Lapsettaa

PAOK-projekti järjesti työmaalla mainion koulutuspäivän sosiaalisen median opetuskäytöstä kiinnostuneille. Koska koulumaailmalle tavanomaiset kevätkiireet rajoittuvat osallistujamäärää, tuppauduin mukaan kurssille.

Opiskeltiin muun muassa mainiota Audacity-ohjemaa. Oli tarkoitus tutkia äänieditorin käyttömahdollisuuksia opetusmateriaalin tuottamisessa. Vaan mitä tekee eräskin opetustoimen viranhaltija? Löytää ATK-luokan tietokoneelta, arvatenkin opiskelijoiden jäljiltä, kotimaista hiphopia ja juuri sopivasti MP3-tiedostomuodossa. Hakee verkosta hiukan lievemmin "waretettua" musiikkia, ainakin siinä mielessä vähemmän arveluttavaa, että säveltäjän kuolemasta on neljättä vuosisataa. Leikkaa kaanonista mielestään sopivat tahdit ja monistaa niistä "sekvenssin". Kopioliittelee uudemmasta resitatiivisesta esityksestä mitä kahdeksankymmenlukulaisimman toistoefektin. Kuuntelee. Ja kehtaa mielessään olla melkein ylpeä tuotoksestaan. Parikymmentä vuotta sitten silloisessa Radiomafiassa lähetettiin musiikkiohjelmaa, jossa "raiskattiin biisejä". Nyt tuli tehtyä jotakin pahempaa. Toisaalta hiphoppari Snellman kuuluu eräässä enemmän radiossa soineessa kappaleessaan hyväksikäyttäneen tunnettua Ossi Runteen tekemää vanhaa Playboy-euroviisua. Sai omaa lääkettään enemmän kuin ansaitsi, kun tuli itseensä Pachelbeliin miksatuksi. Yksinkertaisesta musiikista pitävänä kun olen sitä mieltä, että juuri tuossa kaanonissa tiivistyy kaikki se, mitä musiikkina ymmärrän.

Jotain rakentavaakin on sentään tullut tehtyä. Eilen oli miellyttävä työtehtävä palkata nuori mies ATK-alan kesätöihin.

Tulipalon sammutusta ja hengen liekin virittelyä

Viikolla tuli päivitettyä tulityökurssi. Edellinen kerta oli viime vuosituhannella, ja tulityökortti vanhentui jo viime vuosikymmenen alussa. Työelämä ei korttia ole kysynyt, vapaa-ajan touhutkin aniharvoin. Nyt kuitenkin katsoin eräiden uusien työtehtävien edellyttävän pätevyyden uusimista. Ja jauhesammuttimen ja sammutuspeitteen käytön kertaaminen on aina tervetullutta.

Perjantai meni ITK-messuilla. Tapahtuma taitaa olla paisunut Hämeenlinnan puitteisiin jo liikaa, kun konferenssipaikka ei pysty tarjoamaan suosituille luennoille kuin täpötäyteen ahdettuja pikkuruisia kokoushuoneita. On sääli, jos perinteikäs tapahtuma kaatuu järjestelyjen puutteisiin, mutta en ihmettelisi, jos eräissä pirkanmaalaisissa opetuksen ICT-piireissä haudottu ajatus kaapata tapahtuma Tampereelle ja nykyistä väljempiin tiloihin tulisi jonakin päivänä tapahtumaan.

Visionääriluennolta puuttui tänä vuonna IBM:n edustus, ja jätin väliin. Vaikka virtuaalimaailmoissa tuottajan ja kuluttajan välinen raja häilyy ja kaikki on nykyään crowdsourcing, olisi mielestäni sepillä silti sanottavaa, kun taonnasta keskustellaan.

Päätösluennon piti peliprofessori F. Mäyrä. Etukäteen tuntui, että pelillisyys ja leikillisyys kovasta opetusteknologiasta puhuttaessa ei juuri kiinnosta. Jälkeenpäin totesin, että ennen en ole kuullut osuttavan lähemmäksi sitä, mikä sivustakatsojasta vaikuttaa nykynuorison Internetin ytimeltä. Eikä luento, jossa Huizinga saa suunvuoron, voi olla kelvoton.

Mäyrä piti nettikeskustelua perusluonteeltaan viestinnän faattista funktiota, eräänlaista kantoaaltoa, toteuttavana jutteluna juttelun itsensä vuoksi. Joku kirjailijana itseään pitävä, jonka sukunimi mieleen ei jäänyt, kritisoi blogeja juuri tästä niihin aikoihin, kun blogigenressä vielä oli jotakin uutta kritisoitavaksi. Mäyrän mukaan itsetarkoituksellisen jutustelun vaihtoehto verkossa on lähinnä poeettinen, esteettistä mielihyvää tuottava, viestintä. Eli kovin syvällistä ei verkossa ole tarjolla kuluttajalle tai tehtävänä tuottajalle. Mutta jos verkkoviestintää ajatellaan freudilaisittain tukahdutetun energian purkamiskanavana ja yhdistetään siihen uudemmat ajatukset, joiden mukaan huumorin oleellisin piirre on yhteensopimattomilta näyttävien ilmiöiden yhteensovittaminen ja huumorin vaativan molempien osapuolten hyväksyntää sen sääntöjen suhteen, ollaan nähdäkseni nettimeemien, Internet-kulttuurin mitä tyylipuhtaimpien ilmentymien, syntysijoilla. Varsinkin, jos Mäyrän tulkintakehykseen yhdistetään vielä kristevalainen intertekstuaalisuuden käsite ja käsitellään nuorten Internetin käyttöä tämän kautta, on opettaja valmis kohtaamaan diginatiivit "like a boss".

Rohkenen väittää, että ammatillisessa koulutuksessa "kahden kilon siian" tapaisen - tietenkin kulloinkin ajankohtaisen; esimerkki on jo vanha - sisältöpiirteen tuominen catering-alan opetukseen tai "kahden litran OHC-turbon" tuominen autoalan opetukseen olisi ICT-pohjaisen pedagogiikan tehokäyttöä suuremmassa määrin kuin "älytaulut" tai "aipädit", joiden kanssa opettajan ensimmäinen kysymys on usein "Miten tätä käytetään?" ja sitten mahdollisesti "Mihin tätä käytetään?" ja jotka aktivoivat enemmänkin kauppiaiden kuin opiskelijoiden aivoja.

Lauantaina pantiin alulle Museoveturiseuran talkookausi veturitallilla.

Pönttöpuuhissa

Tulipa vaihteeksi sellainen päivä, kun aamulla totesin itselleni, että tänään hyödynnetään viime keväänä Eskon kautta saatu erinomaista höyläpenkkiä ja tehdään pönttö. Tai mieluummin useampi. Kirjosiepon asumukset pihakoivuissa alkoivat olla jo elinkaarensa päässä, ja aikaisempien keväiden perusteella kysyntää pesäpaikoille on odotettavissa.

Toisenlaiset siivekkäätkin saivat uuden majapaikan. Malli kirjosieppojen lisäksi tein jo pitkään työlistalla olleen lepakonpöntön ulkorakennuksen päätyyn nostettavaksi. Nahkasiipisiä kun pihapiirissä tiedetään asustelevan. Piirustukset löytyivät taannoin Luonnonsuojeluliiton lehdestä ja on ne julkaistu verkossakin. Nähtäväksi jää, houkuttaako urbaani asumus lepakoita vai viihtyvätkö ne mieluummin pihakuusten oksistossa.

Tajuton aamupäivä

Aamupäivä meni toistuvassa tajuttomuustilassa naapurikylän koululla. Apumiehen tehtävä yläkoulun ja lukion opettajille järjestetyssä ensiapukoulutuksessa oli leppoisa. Tehtävään kuului toimia harjoitusmateriaalina tajuttoman henkilön kylkiasentoon kääntämisessä. Tatamilla en ole möyrinyt vuosiin, mutta ei kieriminen vieraalta tuntunut.

Aikaa riitti rastien välillä rupatteluun ja, jos niin saa sanoa, herjaakin heitettiin. Hyvää harjoitusta iltapäivän rasteihin, joita pitämään saapui kotikylältä tuttu palomestari.

Iltapäivän ja illan ohjelmassa raudan pumppaamista, soijalasagnea, saunaa ja radiota. Mahtaakohan sitä itse kuulua enemmän Entisten nuorten sävellahjan vai Lakattujen varpaankynsien kohderyhmään? Poppikoulussa 60-lukulaisuus on vielä niin voimissaan, että moni menee ohi.

Agricola unohtumassa?

Iltapäivällä lähdettiin vaihteeksi hölkälle. Parin päivän suklaamunakuuri kaipasi jo vastapainoa.

Yksi seikka kiinnitti matkalla huomiota: läheskään kaikkia lipputankoja ei koristanut lippu, vaikka vietettiin Agricolan päivää, vakiintunutta liputuspäivää. Ehkä pitkät pyhät ovat pitäneet lipunnostajat poissa kotoa.

Sellaista sattuu, mutta sitä vuosia sitten tapahtunutta en vieläkään ymmärrä, kun kansa jätti äänestämättä kirjakielemme kehittäjän kaikkien aikojen suurimmaksi suomalaiseksi. Edelle kiilasi kaikenlaista sotasankaria, poliitikkoa ja muuta tähdenlentoa, vaikka homman nimi oli kaikkien aikojen suomalainen. Sadan vuoden päästä suomea kirjoitettaneen edelleen, mutta harva muistaa, kuka oli se Manstein vai Mannerheim vai mikä se nyt oli - joku niitä 1900-luvun alkupuolen levottoman itäisen Euroopan sotalordeja kai.

Yksittäisten henkilöiden muistelu on lähes aina virheellistä historiallisten kehityskulkujen yksinkertaistamista. Mutta kun kerran muistellaan, niin muisteltaisiin myös sieltä vanhemmasta päästä.

Tiedostot pilveen: Dropbox vai SkyDrive?

Dropbox on jo perinteikäs verkkotallennus- ja tiedostonjakopalvelu, jonka ilmaisversio tarjoaa 2 GB - lisäkäyttäjiä houkuttelemalla jopa 16 GB - tallennustilaa pilvipalveluna verkossa. SkyDrive puolestaan on Microsoftin Live-pilvipalvelukonseptiin kuuluva vastaavan tyyppinen järjestelmä, jossa ilmaista tallennustilaa on tarjolla peräti 25 GB. Samaan tarkoitukseen soveltuvia palveluita on toki muitakin, yhtenä tunnetuimmista Googlen monipuolisuudessaan Microsoftin Live -paketin vertainen Gmail/Google Docs/Picasa -kokonaisuus, jossa tallennustila on vain yksi ominaisuus monien muiden joukossa. Verkkokirjakauppana profiloituneen Amazonin tarjoama ilmainen 5 GB:n tallennustila Cloud Drive -palvelussa ei liene meillä yhtä tunnettu kuin Googlen, Microsoftin tai Dropboxin palvelut, vaikka maailmalla onkin suosittu. Lisäksi mobiililaitepuolelta löytyy varmuuskopiointiin, synkronointiin ja vastaaviin toimintoihin erikoistuneita palveluita, kuten Nokian Ovi, Applen iCloud ja HTC:n Sense.

Sen paremmin Dropbox kuin SkyDrive eivät tarvitse erillistä FTP-, SFTP--, SCP- tai muuta vastaavaa asiakassovellusta tiedostojen siirtoon. Tämä helpottaa niiden käyttöönottoa varsikin peruskäyttäjän näkökulmasta ja on ilmaisuuden lisäksi varmasti ollut yksi tämäntyyppisten pilvipalveluiden suosion syitä.

Dropbox on sikäli "idioottivarma", että se ylläpitää verkkopalveluun tallennetuista tiedostoista myös paikallista varmuuskopiota käyttäjän tietokoneen kiintolevyllä Dropbox-nimisessä kansiossa. Dropboxiin tallennetut tiedostot ovat siis kahdessa paikassa ja käytettävissä paikalliselta levyltä silloinkin, kun verkkoyhteyttä ei ole. Kääntöpuolena on, että se syö kiintolevytilaa - joskaan ilmaisversion perusmäärä 2 GB ei nykylevyillä ole juuri mitään. Paikallisen kansion lisäksi Dropbox asentaa tehtäväpalkin ja Käynnistä-valikon kautta käytettäväksi kevyen asiakasohjelman, jonka kautta tiedostojaan voi myös hallita. Yksittäisen tiedoston kokoa ei Dropboxissa ole rajoitettu: rajat asettaa vain käytettävissä olevan tallennustilan määrä. Tiedostojen jakaminen palvelun kautta on varsin helppoa.

SkyDrive on ajateltu alunperin selainpohjaiseksi eli se ei asenna tietokoneelle mitään ohjelmistoja. Se ei myöskään ylläpidä paikallista kopiota tietostoista, eli SkyDriveen tallennetut tiedostot ovat verkossa ja vain ja ainoastaan siellä. Selainpohjainen käyttötapa on kuitenkin jokseenkin kömpelö - kuka viitsii avata selaimen, kirjautua Microsoft Live -tililleen ja vielä hoitaa tiedostojen siirron SkyDrive-palvelun WWW-sivujen omaan logiikkaan perustuvalla käyttöliittymällä, jos saman voisi tehdä Windowsin tiedostojenhallinnassa. Onneksi SkyDriveen on saatavilla kolmannen osapuolen valmistama näppärä ja ilmainen SDExplorer-sovellus, joka integroi SkyDriven ikään kuin omaksi verkkoasemaksi tai tallennusvälineeksi Windowsin Resurssienhallintaan Ilmaisversio tosin ei tue Resurssienhallinnan näppärää hiiren kakkosnapin takana olevaa Lähetä kohteeseen -toimintoa. Lisäksi oldschool-henkiset voivat "mapata" SkyDriven perinteiseksi verkkoasemaksi NT-tyyppisellä Yhdistä verkkoasemaan -toiminnolla. Yksittäisten tiedostojen maksimikoko on rajoitettu oletusarvoisesti 300 MB:iin. SDExporerin ilmaisversio ei tue tiedostojen jakamisen määrityksiä, eli jakaminen täytyy tehdä selainpohjaisesti Live-palvelussa, jossa se kylläkin onnistuu melko helposti. Jos olisi valmis maksamaan SDExplorerin täysversiosta, myös yksittäisten tiedostojen 100 MB:n kokorajoitus olisi ylitettävissä.

Mobiilimaailmassa Dropbox tukee natiivisti laajaa kirjoa eri alustoja: Androidia, iOS:ää ja meillä vasta tulossa olevaa, mutta uudella mantereella perinteisesti suosittua RIM:n BlackBerryä sekä lisäksi - ilmeisesti kolmannen osapuolen ohjelmistojen kautta - myös Symbiania ja Meegoa.

Mobiilipuolella SkyDrive puolestaan on huomattavasti Dropboxia rajoittuneempi ja integroituu täydellisesti vain Windows Phoneen. Rajoitetummin ominaisuuksin se on käytettävissä myös Androidissa ja iOS:ssä.

Kumpi siis: Dropbox vai SkyDrive? Onneksi ei tarvitse valita. Itse käytän molempia.

Dropboxia olen hyödyntänyt tietokoneiden kanssa satunnaisesti pari vuotta ja olisin voinut hyödyntää aktiivisemminkin. Palvelu tekee tehtävänsä hyvin ja säästää muun muassa turhalta liitetiedostojen sähköpostittamiselta itse itselleen tai USB-muistitikkujen mukana kuljettelulta.

Koska olen tottunut käyttämään perinteisiä paikallisesti asennettavia toimisto-ohjelmistoja ja sähköpostin ja kalenterisovelluksen osalta keskittynyt työmaan tarjoamiin, en ole ollut erityisen innostunut Microsoftin sinänsä ihan kelvollisesta Live-palvelukokonaisuudesta. Niinpä otin SkyDriven käyttöön vasta Lumia-puhelimen kumppaniksi. SDExplorer integroi sen mukavasti myös PC:lle, joten hulppea 25 GB ilmaista pilvenreunaa tullee saamaan käyttöä Dropboxin ilmaisgigojen ohella.

Pääsiäinen

Valokuvatorstai-blogin viikon aiheena on, mikäpä muukaan kuin, pääsiäinen. Eilen haettiin läheiseltä puutarhalta narsissit talvisten callunoiden tilalle. Voi olla, että vielä ensi yöksi on laatikot nostettava sisään.

Pääsiäisen ovella

Pääsiäinen alkoi tuttuun tapaan kotikylän kirkon kiirastorstaimessussa. Saarnaajaa, dosentti Myllykoskea, olin sattumalta kuullut jo päivällä radiossa. Eksegeetikon sanoma molemmissa puheissa oli tiivistettynä sen suuntainen, että kristilliseen pääsiäiseen liittyvät kertomukset ovat kanonisia evankeliumeita myöten vähintään yhtä paljon tulkintaa kuin tapahtunutta ja että pääsiäiskertomus rakentuu jatkuvasti yhä uusien tulkintojen kautta ja säilyy siten elävänä vuosisadasta toiseen. Ei huonosti sanottu. Primäärilähteitä on vähän jos lainkaan. Kilpailevia kertomuksia ja ajatussuuntia taas on riittänyt senkin edestä. Silti kirkoissa taas näinä päivinä luettavat tekstit ovat säilyttäneet elinvoimansa. Ne elävät, koska ne haastavat ajattelemaan. On jokaisen oma asia, miten haasteeseen tarttuu, miten liittyy kaksituhatvuotisen perinteen rakentajien joukkoon. Joku haluaa pitää kuulemansa tai lukemansa tapahtumakuvauksina, toinen elämänohjeina, kolmas kuorii kulttuurikerrostumia ja neljäs miettii aivan jotain muuta. Jokainen tuo tahtoen tai tahtomattaan oman tiilensä päättymättömälle rakennustyömaalle. Pääsiäisen sanoman elinvoima jatkuu.

Pitkäperjantain kirkonmenot istuttiin vanhan emäseurakunnan temppelissä Sääksmäellä. Siellä ei niinkään herätelty ajatuksia saarnan myötä vaan tarjottiin kirkkovuoden ainoan surujuhlan kaunis seremonia laulettuine Moitteineen ja Litanioineen.

Kirkkomatkalla sää oli pitkäperjantaisen räntäsateinen. Luin vanhasta blogitekstistäni, että kahdeksan vuotta sitten pitkäperjantai osui vain muutamaa päivää myöhäisemmäksi, mutta että tuolloin jo haravoitiin pihaa. Nyt nurmikko on vielä pääosin lumen peitossa, kiitos alkuviikosta saapuneen takatalven. Pihatöihin ei ole aivan heti asiaa. Sen sijaan siivosimme talosta kaksi kolmasosaa. Yläkerta saa jäädä huomiseen.

Pilvilinnoja Turussa

En muista, että sitten pääsiäisen 2001 olisi kotipihassa joutunut lumitöihin kalenterin näyttäessä huhtikuuta. Nyt pääsi ja vieläpä kahdesti vuorokauden sisällä. Aamuherätys neljältä takasi, että lumet tuli kolattua ennen kuin P904 lähti viemään Turkuun. Pian Humppilan jälkeen lumipeite oheni ja kaupungissa ehti sulaa päivän mittaan.

En pitänyt kiirettä kävellessä päivän työtehtäväpaikalle yliopiston nurkille. Salin ovella erään toisen samaan aikaan saapuneen kanssa ihmettelimme, olemmeko todellakin ensimmäiset. Kurkistus sisälle kertoi, että oltiinkin viimeiset. Tilaisuuden alkua oli aikaistettu tunnilla. Hyvä sinänsä, että lopetettiinkin tuntia aikaisemmin, mutta aloitusajan muutoksestakin olisi ollut mukava saada tieto.

Päivän teemana valtiovarainministeriö esitteli JulkICT-strategiaansa. Virkamies myönsi poliittisen ohjauksen merkityksen siinä, että ensin säädettiin laki, asetuksia ei ole edes valmistelussa, mutta kovalla tohinalla ollaan yhtäaikaisesti luomassa ja jalkauttamassa strategiaa. Toimintajärjestys on mielenkiintoinen niin perinteisen lainsäädäntöjärjestyksen - jossa lakia on tapana täsmentää asetuksella - kuin johtamisoppienkin - joissa käytännön toimi, kuten lainsäädäntötoimi on tapana perustaa strategiaan - näkökulmasta. Tämä ei kuulu niihin kysymyksiin, joissa media nousee uutisoimaan poliittisesta ohjauksesta.

Ministeriö on tilapäishajasijoittanut työvoimaansa pääkaupungista maakuntiin ja viimesyksyisestä Helsingin tilaisuudesta oli päästy jo ilmakehään saakka. Matka käytännön tasolle on vielä pitkä.

Strategian tarkoitus on erinomainen. Terveydenhuollon tietojärjestelmien yhteentoimimattomuusongelmat ovat päässeet uutisiinkin. Pienemmässä mittakaavassa sama ongelma on koulujen tietojärjestelmissä: esimerkiksi toisella asteella opiskelijoita rohkaistaan kokoamaan tutkintonsa useiden eri oppilaitosten tarjonnasta, mutta ammattialastaan varminkin koneenasentaja suorittaa latinan kurssin klassillisessa lukiossa ennen kuin tieto opintojakson alkamisesta siirtyy lukion järjestelmästä ammattikoulun opiskelijahallintajärjestelmään. Vähäisin ongelma ei ole se, että muutama iso yritys on saanut toimintaa lamauttavan kuristusotteen niin kuntien tietojärjestelmistä kuin rahakukkarostakin. Ei, kuluttajakäytössä paljon parjattu Microsoft ei kuulu näihin, se on pikkukonna tässä pelissä. Toiminnanohjausjärjestelmistä on tullut nimensä veroisia. Niiden viat ja puutteet määrittävät, miten kunnassa toimitaan.

Konkreettisimpiin toimenpiteisiin kuuluu kokonaisarkkitehtuuri. Se on kuitenkin repäisty irti alkuperäisestä enemmän tai vähemmän tietotekniikkapainotteisesta viitekehyksestään kattamaan lähestulkoon kaiken julkisen sektorin tai ainakin sen johtamiseen liittyvän toiminnan. On siis keksitty uusi laadunhallintajärjestelmä, jonka käyttöönotto jossakin vaiheessa on lähestulkoon pakollista. Ei puhettakaan siitä, että omia laadunhalintajärjestelmäpakkojaan kuuluttaneet ministeriöt ohjeistaisivat sektorinsa toimijoita kokonaisarkkitehtuurin pariin. Ei, vaikkapa koulutussektorin viranomaisen täytyy ylläpitää yhtä laadunhalintajärjestelmää opetus- ja kulttuuriministeriötä varten ja toista valtiovarainministeriölle. Ei mitään uutta auringon alla, olihan Itämaan pienissä linnoissakin omia saleja kuninkaalle, kuningattarelle ja ritareille. Työllistävä vaikutus tällä kaikella on niin ministeriö- kuin viranomaistasoillakin. Pienenä vinkkinä korkeakouluista lähivuosina valmistuville julkisen sektorin töihin haluaville: kokonaisarkkitehtuurin edes teoreettinen tuntemus voisi olla kova sana ansioluettelossa. Nykykatsannon mukaan ei ole oikeastaan väliä, minkä substanssialueen tuntija varsinaisesti on ja eiköhän kokonaisarkkitehtuuria valottavia kursseja löydy informaatiotieteellisistä tiedekunnista. Jos valtiovarainministeriön visio toteutuu, kokonaisarkkitehtuuria rakennetaan vuoteen 2015 mennessä sosiaalitoimesta museotoimeen ja ulkoalueiden kunnossapidosta erikoissairaanhoitoon.

Kunnon seminaariin kuuluu aina työpaja. Ennen niitä kutsuttiin ryhmätöiksi. Joskus pitäisi varautua työpajaan lainaamalla varustus veturitallilta. Toisten asetellessa kannettaviaan ja tablettejaan ottaisi repusta pajavasaran: "Joko aletaan töihin?" Noin kolmenkymmenen hengen joukko jaettiin työryhmiin perinteiseen tapaan luku neljään -tyylillä ja koska turkulaiset eivät osaa laskea kuin kolmeen, meitä jäi nelosryhmään vain kolme: kaksi hämäläistä ja satakuntalainen. Ryhmämme omaksui yhdeksi päätehtäväkseen saada kirjurinamme toiminut ministeriön virkamies vakuuttumaan ja vakuuttamaan esimiehensä ja poliittiset ohjaajansa haja-asutusalueiden oikeiden laajakaistayhteyksien - ei pelkästään 3G-härveleiden - välttämättömyydestä sähköisen asioinnin edistämisessä.

Tutussa kannattaa käydä, kun kotiinpäinkin pääsee pikajunan mukavilla penkeillä. Ainoa puute on sähkö. Onneksi tietokoneen akku tuli ladattua työpäivän aikana. Kannattaa siellä käydä siksikin, että väki on silmiinpistävän ystävällistä. Tai ainakin korvinkuultavan. Syystä tai toisesta pidän länsimurteista. Sitten viime syksyn kahden kulttuurikeikan ei kaupungissa ole tullut käytyä.

Terveydenhoitoyrityksiä

Viikolla tuli nautittua kahteen otteeseen työterveyshuollon palveluista. Ja kahden rokotuspiikin verran myös. Ensin päivitettiin tetanus ja sitten ruiskutettiin twinrixin ensi erä. Jälkimmäinen ei kuulu yhteiskunnan maksamaan tarjontaan kuin pistämistyön osalta, ja varsinainen rokote piti itse noutaa apteekista. Ei se kovin kallista ollut. Eikä onneksi tarvinnut miettiä, mikä olisi ollut hintalappu, jos koko huoltosatsi edellisviikkoisesta laboratorioreissusta alkaen olisi pitänyt kustantaa itse. On taas yksi omakohtainen syy olla valittamatta veronmaksusta.

Talvi hupeni viikon mittaan yhä pienemmäksi. Viime yönä se tosin yritti paluuta, mutta aurinko vesitti revanssin päivän mittaan. Suksille ei ole viime sunnuntain jälkeen enää ole ollut asiaa. Hiihtämisen tilalle istumatyön vastineeksi avattiin viikolla hölkkä- ja kuntosalikausi. Hiihdossa molemmat lajit yhdistyvät aika hyvin, eikä kumpikaan ole yksinään niin hauskaa.

Muuten on hauskaa, että kevät etenee. Puolisoni on jo hyvän aikaa suunnitellut kotipihan kevätkylvöjä. Ovatpa niin ihmis- kuin kissa-asukkaatkin saaneet jo maistaa ikkunalla kasvanutta kevään ensimmäistä satoa: vihanneskrassia ja ohranversoja.