Kissanpoika sairastaa

Eilen jatkoin hitaasti etenevää museouraani koulutuspäivällä Suomen Rautatiemuseossa. Kurssilla oli kolme miestä Pieksämäeltä ja neljä Toijalasta. Opiskeltiin esineluetteloinnin logiikkaa, joka ei pystymetsäläiselle avaudu ilman asiantuntijan johdatusta.

Kouluiltapäivän jälkeen vietettiin perinteistä Museoveturiseuran syyssaunailtaa Kylmäkosken saloilla metsälammen rannalla. Ainakin kolme norppaa kastautui syysviileässä vedessä. Puolisolleni ja minulle se oli samalla talviturkin heitto. Emme ole uimaihmisiä.

Kotiin palatessa odotti huolestuttavia havaintoja. Kissalapset olivat viettäneet iltaa pihalla, mutta vain Viljami odotti ovella. Velipoika, Vihtori-raukka, oli satuttanut itsensä niin että ei päässyt kiipeämään rappuja ylös. Lähdettiin Valkeakoskelle eläinlääkäripäivystykseen samoihin aikoihin, kun lehdenjakaja aloitteli Kärjenniemen kylässä.

Eläinlääkäri oli mitä ystävällisin. Hän arveli kissan pudonneen takamukselleen niin korkealta, että oli käynyt pahasti. Eivät kissatkaan aina kivuttomasti putoa – lääkärin mukaan tämänkaltainen onnettomuus on jopa melko yleinen. Ainakin takajalan polven nivelsidevammaa epäillään. Kipulääkepistos antoi pienelle unta, ja hoito-ohjeet ja -aineet saatiin mukaan. Maanantaina mennään röntgenkuvaan.

Tänään iltapäivän tullen kissa on ollut jo pirteämpi ja kehräilee tapansa mukaan. Ruokakin on maistunut.

Opinkappaleita muutostilassa

Eilen julkaistiin mielenkiintoinen tutkimus asumisen ympäristövaikutuksista. Isompi vaikutus kuin asumismuodolla sinänsä näyttää olevan sillä, miten paljon mahdollisuuksia asumismuoto antaa energiatehokkuuden parannustoimiin. Omakotitalo vastaan kerrostalo -asetelma saa uusia ulottuvuuksia.

Vapaaehtoistyön rajoituksia

Toiset on luotu keräämään, mainostaa lyhtypylväissä Nälkäpäivä-keräys. Vaikka jäsen olenkin, minusta ei ole tienhaaroihin ja kadunkulmiin keräyslippaan kanssa. Pitäisi olla mainio seuramies tai sitten pieni ja söpö.

Sotainvalidien ja -veteraanien syyskeräykseen sen sijaan osallistuin. Ei sillä, että itse asia menisi välttämättä edelle, mutta talkooväelle oli tarjolla erilaisia toimia. Tarvittiin oppaita ja autonkuljettajia keräystä suorittaneille varusmiehille. Kyyditsin kahta viestimiestä. Siinä sivussa vinkkasin heille palasen aselajinsa lähihistoriaa.

Miehet kertoivat, että komppaniassa herätys huudetaan klo 5.15. Vahvistaa suurten keskeyttämisprosenttien ohella mielikuvaani siitä, että armeija on muuttunut rankemmaksi kuin ennen. Reilut kaksi vuosikymmentä sitten nukuttiin kuuteen. Lieneekö kasarmiolojen herätysaikaa mietitty ihan loppuun saakka? Nuoret tarvitsevat riittävästi unta.

Uutuuksia ja sahaamista

Ostin eilen Valkeakosken torikauppiaalta kengät. Mitä sievimmät työkengät naulan kestävällä pohjalla ja taakanpudotukselta suojaavalla kärjellä. Jämäkkä pohja tekee niistä jalkaan mukavammat kuin monista ns. kävelykengistä. Jos en välttämättä leipätyössä aina tarvitsekaan, on käyttöä varmasti muuten.

Töihin tuli uusi hieno pöytätietokone. Asensin käyttöjärjestelmäksi Windows 7 Professionalin. Ohjelmisto julkaistaan suurkulutuskäyttöön ensi kuussa, mutta volyymilisenssin käyttäjät, kuten ammattikoulun kaltainen school agreement -asiakas – on voinut ladata suomenkielistäkin versiota verkosta jo jonkin aikaa. Tutustumiseni uuteen työasema-Windowsiin oli ensimmäinen laatuaan, eikä voi moittia. Siirtymä Windowsin vanhasta kunnon XP-versiosta voi olla suuri, mutta Vistaan tutustuneelle mitätön. Asennus on identtinen Vistan kanssa, eikä käytössäkään ole juuri eroa. Työpöydän alareunan tehtäväpalkki on asiallisesti toteutettu kaikkine räätälöintimahdollisuuksineen. Olen kuullut sitä kutsutun Mac OS -kopioksi, mutta ellen aivan väärin muista, ovat KDE- ja Gnome-työpöytäjärjestelmät tarjoilleet samantyyppistä Linuxissa jo useamman vuoden. Voi olla, että 7 on hyötykäytössä rivakampi kuin Vista, mutta kohtuullista näytönohjainta sekin vaatii. Intelin yhdysrakenteisella taitaa jäädä monenlaista hauskaa hyödyntämättä.

Iltapuhteena pätkin taannoisen tuuli-illan alas pudottaman tuhdin vaahteranhaaran. Ajattelin pudokkaan olevan sen verran kovaa puuta, että otin työkaluksi sähkösahan – oikeaa moottorisahaa emme omista. Voi olla, että sähkökaapelien kelaamiseen ja sahan puhdistukseen kulunut aika huomioiden puu olisi tullut pätkittyä melkein yhtä nopeasti käsisahalla. Mutta saipahan käsiin teräketjuöljyn tuoksun.

Liian hyvässä seurassa

Lähdin hölkkälenkille iltakuuden maissa. Tällä kertaa olin yksin, kun puolisoni oli iltatöissä. Koulun ja urheiluhallin tietämillä teki lähtöä omalle lenkilleen puoliksi tuttu mieskaksikko. Heillä on kuulemma tapana tehdä tunnin-puolentoista lenkki sillä aikaa, kun lapset ovat omissa treeneissään. Miehet kysyivät minua mukaansa, ja tyhmänä lähdin. Meikäläisen ei ole kovinkaan mielekästä hölkätä maratoneille ja sun muille harjoittelevien kanssa. Ei kai vauhti kova ollut, mutta toimin jarrumiehenä. Kaksikko sai hoitaa keskustelupuolen. Tuli kuultua Pirkan hölkän tavoiteajat ja vaikka mitä. Totesin kerran kävelleeni Pirkan hölkän reitin Valkeakoskelta Tampereelle. Kun kysyttiin, kauanko meni aikaa, en osannut vastata. Mittaamisesta pitävien on joskus vaikea ymmärtää kulttuuria, jossa kellolla ei juuri ole merkitystä.

Kymmenkunta kilometriä tuli täyteen kotipihan kohdalla, ja se oli minulle enemmän kuin tarpeeksi. Kaverukset jatkoivat vielä muutamalla. Ottivat ehkä loppukirin, kun hitain kulkija jäi matkasta.

Ymmärsin taas, että en ole ulkoiluharrasteiden laumaeläin. Toisen samanhenkisen kellottoman nautiskelijan kanssa tai vaikka yksin on parempi.

Pönttövuoren läpi itään ja länteen

Lauantaipäivä sujahti ajellen Sm2-sähkömoottorijunan kyydissä ratoja, joilla kyseistä kalustotyyppiä harvemmin nähdään. Pyöreiden vuosien syntymäpäiväänsä koruttomasti viettänyt puolisoni ja minä osallistuimme Museorautatieyhdistyksen syysretkeen. Nousimme kyytiin aamupäivällä Hämeenlinnasta, ja lukuisten kuvauspysähdysten ja mielenkiintoisten varikko-, asema- ja tunnelivierailuiden jälkeen saavuimme illalla Pieksämäelle.


Sm2 retkeläisten kuvattavana Lahdenvuoren tunnelin itäisellä suulla.


Retken ajoneuvo luonnonkauniilla Leppälahden järvipenkereellä.

Savonradan museoon tutustumisen jälkeen retkeä jatkaneet majoittuivat kaupungissa, mutta Markon kera palailimme Pendolinon kyydissä samoja jälkiä Hämeen suuntaan. Rautatieretkeily on mukavaa, mutta loppujen lopuksi aika väsyttävää. Pyhitettäköön sunnuntai lepopäiväksi arjen aherrusta varten.

Retkellä tuli opeteltua Sm2:n kuulutuslaitteiston käyttöä, tavattua pitkästä aikaa Janne ja vietettyä antoisia keskustelutuokioita. Ja tehtyä veturikauppaa retken järjestäjäyhdistyksen kanssa.

Kotipuolessa ahkerat talkoolaiset olivat jatkaneet DV100:n paineilmapuolen kunnostusta ja siinä sivussa käyneet hakemassa oppia Minkiöltä. Puheenaiheeksi nousseen pienen moottoriveturin tulevaisuudesta keskusteltaneen lähiaikoina enemmän.

Vasen laita

Olen pannut kuluvana vuonna merkille, että matkustaessani IC-junalla päärataa kumpaan suuntaan tahansa ja ostaessani lipun sitten automaatista tai lipputoimistosta, Toijalasta tai Helsingistä, istumapaikkani sattuu lähes aina etelän suunnasta katsottuna vaunun vasemmalle puolelle eli sille puolelle, jolle radan asemat pääosin rakennettiin.

Päivän aiheissa esiintyi taas paljon hienoja lyhenteitä. ITIL ja COBIT muiden muassa. Ei ole kovin kauaa siitä, kun näin jommankumman noista tehtynä graffitiksi jonnekin näkyvälle paikalle. Ajattelin silloin, että joku sopivan nörttihenkinen mutta huonotapainen olisi voinut mennä kirjoittamaan viereen sen toisen. Mutta parempi, kun nuokin "tagit" pysyvät siellä, mihin ne on tarkoitettu. Eli ainakin pois sieltä, mihin niitä ei ole erikseen haluttu.

Pasilan jäähallille oli käynnissä melkoinen kansainvaellus radanvartta pitkin. Kun ei itse ole erityinen jääkiekkofani, talviurheilukauden alkaminen yllättää aina, kun puu on vielä lehdessä.

Markkinavoimia

Pääosa työpäivästä sujahti Kalliossa Kuntaliiton talossa. Sain kutsun eräältä yhteistyöyritykseltä, joka oli paikalla näytteilleasettajana. Poikkeuksellisesti noudatin kutsua. Olen pidättyväinen, mitä tulee tavaraa tai palveluita myyvien yhteistyökumppaneiden vastaaviin tarjouksiin, mutta kun näille markkinoille ei olisi muutenkaan ollut pääsymaksua, sopi lähteä hyvällä omallatunnolla.

Jotkut luennot yhdistivät valtionhallinnon, kunnallishallinnon, ATK:n ja liikkeenjohdon jargonien hurjimmat fraasit. Ne olivat vaikuttavia esityksiä. Noissa asiayhteyksissä SOA on service-oriented architecture, mutta vanhaa perua minun aivoni avaavat sen helpommin muotoon start of authority. Toinen on aitaamissuunnitelma ja toinen seipääseen lyötävä naula.

Viestintäministeri Lindén esikuntineen keräsi kohtuullisesti kuulijoita. Eturivissä istui joukko karripäitä Piratpartiet-huppareineen. Odottivat kai sirkushuveja. Ministeri puhui lähinnä laajakaistahankkeesta ja oli valmistautunut aiheeseen hyvin. Jos kyseessä olisi ollut sähköalan perustutkinnon tietoliikennetekniikan alkeiden teoriatentti, olisin kernaasti antanut hyväksytyn arvosanan. Siitäkin huolimatta, että laajakaistan määritelmää haarukoitiin taas megahertsien sijasta megatavua sekunnissa -suurein ja että kantataajuustekniikat upotettiin sujuvasti laajakaistan sisään.

Hankkeen idea on karkeasti se, että kun Suomessa yksityiset operaattorit takaavat laajakaistamahdollisuuden noin 95 %:lle väestöstä, valtio takaa sen lopuille 5 %:lle. Tai ainakin melkein. Nimittäin valtion ja EU:n maaseutuohjelman rahoituksella rakennetaan syrjäseuduilla valokuituverkkoja niin, että yhteys tulee syrjäisimmänkin mökin asujalle vähintään kahden kilometrin päähän. Loppuosuuden maksaa käyttäjä itse. Saloseutujen kunnanjohtajat ja teleoperaattorien edustajat kyselivät itselleen oikeasti tärkeitä asioita, joten säästin ihmettelyni blogiin. Kuultuaan koillismaalaisten huolia ministeri ei vierittänyt vastuuta laajakaistahankkeen etenemisestä kunnille, kuten ministeriön äskeinen tiedote väittää. Ehkä tiedotteessa on kyse vain budjetinsorvauskuukauden tavanomaisesta valtion ja kuntien välisestä nokittelusta.

Onko tarkoitus, että Jussi kuokkii suohon kahden kilometrin ojan ja Otto muuraa kuituliitokset? Voiko Jussi ja kyläyhteisönsä hakea EU-maaseutuohjelmasta tai -rakennerahastosta tukea kaivurin vuokraamiseen? Vai nouseeko kuidun päähän automaattisesti kaupallisen operaattorin masto, joka tarjoaa Jussille luotettavuudeltaan ja laajuudeltaan vaihtelevaa langatonta kaistaa? Entä onko mitään mahdollisuutta hillitä valtion tiliviraston perillisen intoa kaataa syrjäseutujen puhelintolppia, ja hoitaa Jussin tilaajajohdon viimeiset kaksi kilometriä kuparikaapelin yläkaistoilla? Kalliosta käsin ei ehkä heti tule mieleen, että kahden kilometrin päässä viimeisestä kuitupaneelista on paitsi skypettelevien ja sähköpostittelevien mummojen mökkejä myös korkeaa teknologiaa käyttäviä, syötävää ja juotavaa tuottavia yrityksiä, joiden tuotantoprosesseja on viimeisen vuosikymmenen aikana rakennettu tasalaatuisen ja riittävän nopean tietoliikenneyhteyden varaan.

090909

Tällä viikolla vain eilinen ja sunnuntai taitavat jäädä junattomiksi päiviksi. Tänään ja huomenna IC ² 164 vie Helsinkiin, perjantaina odottanee Lahden keikka ja lauantaina syysretkeillään rautatieharrastusporukassa. Tähän junaan kannattaisi nousta kahvinjanoisena. Lähes poikkeuksetta kärrymyyjät osuvat kohdalle hetikohta Toijalasta lähdön jälkeen. Viime viikkoina olen tavannut jättää aamukahvin väliin, kun kokouksista sun muista tapaamisista koostuvan työpäivän aikana sitä on saanut riittämiin.

Tästä päivästä odotetaan vuoden viimeistä yli 20 celsiusasteen päivää. Tähän vuodenaikaan sellaisia tavataan kuulemma noin kerran kymmenessä vuodessa.

Vornedskab

Verovoudin mielestä omistusasunnossa asuminen on kuulemma tuloa, jota ainakin teoriassa voisi verottaa. Siihen mäntyyn yksinkertaisinkaan verokarhu tuskin päätään ihan heti iskee. Mutta pitkään keskusteltuihin asuntolainojen korkovähennysoikeuksiin halutaan kyllä puuttua, samoin asuntojen mahdollisiin myyntivoittoihin. En ole missään määrin asuntokaupan asiantuntija enkä aiheesta juurikaan edes kiinnostunut, mutta minusta tuntuu, että perusteita moiselle on etsitty nyt menneestä maailmasta. Jo yhteiskunnallisella oikeudenmukaisuudellakin olisi helppoa puolustaa ratkaisuja, joissa yksityisten omaisuuden arvon kasvattamiselta poistetaan yhteiskunnan tukia. Kuumien asuntomarkkinoiden ja kohoavien hintojen vallitessa muutama vuosi sitten ainakin kasvukeskuksissa omistusasunnolla varmasti olikin sijoituksenomainen luonne. Mutta vähitellen oltaneen kulkemassa taas siihen suuntaan, että asunto on iän ja käytön myötä luonnollisella tavalla kuluva ja arvoaan alentava hyödyke.

Vai haetaanko uusilla järjestelyillä jonkinlaista ideologispohjaista omistussuhteiden uusjakoa? Historiasta ei ehkä haluta muistaa kahta raskasta sotaa välittömästi seuranneiden omaisuuden omistuspohjan laajentamistoimien yhteiskuntaa vakauttanutta vaikutusta. Vuoden 1918 levottomuuksien jälkikaiut eivät ehkä olisivat vaimenneet niin nopeasti ilman torpparivapautusta ja 1940-luvun loppu olisi voinut olla kuohuvampi ilman siirtoväen ja rintamamiesperheiden asutustoimintaa. On ymmärrettävää, että yhteiskunnan epävakautta tavoittelevat poliittiset ryhmät pyrkivät vähentämään kiinteän omaisuuden omistajien joukkoa, mutta nyt verotusehdotukset tulevat erikoiselta suunnalta.

Lännentiellä

Sininen vaunu tarjosi mukavan kyydin aamu-usvaisten peltomaisemien läpi. Tuntui, että matka olisi vasta alkanut, kun tuomiokirkko tuli jo näkyviin. Ripeä kävely linja-autoasemalla, lippu Hajalan tienhaaraan – sekä lipunmyyjää että kuljettajaa piti muukalaisen hiukan auttaa sijainnin määrittämisessä - sieltä taas pieni kävelypyrähdys ja olin kokouspaikalla ensimmäisenä vieraana.

Linja-autoasemalla Satakunnan liikenteen kuljettaja virkapukuineen ja koppalakkeineen keräsi roskia laiturilta odotellessaan matkustajia. Vanhan ajan ammattiylpeyttä. Paikat pitää olla kunnossa.

Rutiinikokouksen jälkeen sain Heikiltä kyydin Paimion matkahuoltoon, ja takaisinpäin vei kaupunkibussi. En ryhtynyt juoksemaan päätepysäkiltä asemalle ja jättäydyin suosiolla tuntia myöhäisempään junaan. Sinivaunuinen sekin ja nyt pellot täynnä leikkuupuimureita. Urjalantien tasoristeyksen kohdalla jäi taas kaipaamaan sitä joihinkin ratakarttoihin piirrettyä yhteiskoulun pysäkkiä.

Omenoita säkkiin ja liikettä niveliin

Vanha omenapuu oli muutamassa päivässä pudottanut satoaan taas kahden jätesäkillisen verran. Niitä kerätessäni naapurin Jussi sattui sopivasti pihalle ja kysyin, kelpaisivatko omenat vielä valkohäntäkauriille. Vastaus oli myönteinen. Kuulemma juuri omenat ja porkkanat tekevät kauppansa erityisen hyvin. Takavuosina EU-direktiivi kielsi liian käyrien porkkanoiden myynnin, joten niitä päätyi kuorma-autolavoittain kauriiden pötseihin. Nykyään saa käyrääkin porkkanaa taas myydä ihmisille, joten omenoille on eläinkunnassa kysyntää. On kauriita joskus aprikooseillakin ruokittu, kuulin. Se oli siihen aikaan, kun muutaman kilometrin päässä sijaitsevalla elintarviketehtaalla valmistettiin hilloja ja marmeladeja, ja raaka-aineesta jäi ylijäämää.

Illalla alkoi taiji-kausi työväenopiston salilla tehtaanpiippujen juurella. Viime kauden peruskurssilta ilahduttavan moni oli tullut jatkoryhmään, joka oli kutistunut melko pieneksi. On myönnettävä, että kesällä harjoittelu jäi olemattomaksi. Onneksi illan harjoituksissa Beijing-muotokin alkoi palautua mieleen ja jäseniin.

Huomenna pääsee aamujunalla Turkuun.

Syystalkoot

Kolmannentoista kautta luin kolumnin, jossa kerrottiin aivan kummallisista miehistä. Sellaisiin en onnekseni ole juuri törmännyt. Toisenlaisiin useinkin. Ei ole montakaan tuntia, kun pikkupoika löi päänsä veturin puskimeen. Itkuhan siinä tulee, kun ihmislapsen pää kohtaa teräsmöhkäleen. Kun isä oli tarkistanut, että mitään vakavampaa ei ollut sattunut, hän totesi pojalleen, että eihän tässä mitään hätää ole, kun ei puskimeen tullut naarmuakaan. Heti vaihtui itku nauruksi. Ehkäpä kolumnisti vain on sisäistänyt esikuvakseen mainitsemansa Michel de Montaignen kyseisen tutkielman alkusanat: "Jos minua ei pelasta asian outous ja uutuus, jotka tavallisesti määräävät asiain arvon, en ikinä kunnialla selviydy tästä typerästä yrityksestä" (Edwin Hagforsin suomennos). Yksi epäonnistunut kolumni ei tietenkään vie arvoa siltä asialta, että aikanaan Montaigne kirjoitti isien ja lasten välisestä suhteesta viisaasti, 1500-luvun ihmiseksi sangen edistyksellisesti.

Veturitallin syystalkoot olivat aikaansaavat. Katkottiin pihalta turhia puita ja nurmikkoa, asennettiin sisälle valaistusta, voideltiin kääntölavan liikkuvia osia ja siirreltiin esineistöä. Veturimuseon näyttelyesineistön sijoittelusta on puuttunut oikeastaan kaikki museologinen järjestelmällisyys. Liikkuvan kaluston osalta asiaa rajoittaa veturien pituuden suhde käytettävissä olevien veturisijojen eli pilttuiden pituuksiin. Se on rajoite, joka estää optimaalisen sijoittelun isojen esineiden suhteen. Mutta pienesineistön osalta tilanne juontaa juurensa aikaan, kun museo oli uusi ja pienesineistöä vähän. Kaikelle löytyi hyvä paikka helposti. Sittemmin tilanne on jatkunut niin, että jokaiselle esineelle on löytynyt paikka edelleen sieltä, mihin se helpoimmin sopii. Samalla on menetetty järjestelmällisyys. Tätä älköön luettako niinkään moitteeksi kuin tapahtuneen kuvaukseksi; tapahtunutta olen itsekin ollut monesti toteuttamassa. Harrasteporukassa on viime aikoina tehty paljon esinesiirtoja jonkinlaisen asiallisen järjestyksen aikaansaamiseksi. Tänään vaihtoi paikkaa kaksi vanhaa kaappia esineistöineen – vanhojen työkalu- ym. kaappien käyttäminen läpinäkyvällä etulevyllä varustettuna näyttelyvitriineinä on ainakin minusta kustannustehokkuudessaan erinomainen toimintatapa miljöö huomioiden. Kyseessä kun ei ole arkeologinen tai taidekokoelma.

Museoveturiseuralla on viime aikoina ollut ilo saada toimintaan mukaan nuoria osaavia aktiiveita. Kiinnostusta ja asiantuntemusta on riittänyt mitä moninaisimmista käytännön töistä ratahallintokeskus- ja rautatievirastokontakteihin, ja moni asia on selvinnyt meille vähän vanhemmillekin harrastajille. Manulle, Petelle ja Simolle ja kumppaneille hatunnosto. Tänään nuorukaisten mielenkiinnon pääkohteena oli DV100 eli Move21-teollisuusveturi.

Lähdin veturitallilta kotisaunaan seitsemän aikoihin. Illan jo pimennyttyä tuli tekstiviesti: "Move21. It's alive." Vuonna 1948 syntyneen Valmet-Skandiaverkenin sata hevosta oli päästetty kirmaamaan 17 vuoden unien jälkeen. Ihailtavaa sitkeyttä veturinkorjaajilta.

Korjataan

Omenia

Kesäisten kelien ansiosta nurmikon kasvuvauhti ei ole vielä syksyistynyt. Loppukesäinen kymmenen päivän väli pätee edelleen. Eilen oli jo korkea aika tarttua leikkurin kahvaan. Mutta sitä ennen oli kerättävä omenasato maasta.

Viime syksynä museoveturiseuralaisten ex-puheenjohtajalleen lahjoittama Malus hyviengiensis voi hyvin, mutta ei ole vielä hedelmällisessä iässä. Vanha puu sen sijaan on tänä kesänä tehnyt hedelmää urakalla. Ihmekös se, kun kukinta-aikaan näytti tältä, eivätkä myrskyt ja tuholaiset ole kiusanneet. Kovin herkullisia syömäomenia ne eivät ole ja putoilevat tuulella herkästi maahan. Ratakaivurinkatsastuskeikaltaan palannut naapurin Jussi lupasi toimittaa hedelmät seutukunnan kauriskannan naposteltavaksi. Kaksi isoa jätesäkillistä korjattiin talteen, ja paljon lisää on vielä tulossa.

Sähköpostipalveluita

Jos MS Exchange Server 2007 -sähköpostikonttorin käyttämä varmenne – tuo nykyisen viestiliikenteen kirjesalaisuuden takaaja - vanhenee, se tietenkin pitää uudistaa. Jos toimitaan budjettiluokan Self signed -tyyppisillä eli tee-se-itse-varmenteilla asia hoidetaan Exchange-ohjelman komentokehotteessa New-ExchangeCertificate-käskyllä (esim. New-ExchangeCertificate -DomainName "omapalvelin.omadomain.ööö" -Services "SMTP,POP,IMAP,IIS"). Muussa tapauksessa kysymys on liikeneuvotteluluonteinen (joskin on todettava, että ainakaan Telia-Soneralla ei ole ollut kovin paljon annettavaa Exchange-varmenteita koskeviin lisätietopyyntöihin; eräskin siltä taholta luvattu yhteydenotto on edelleen tekemättä).

Entä jos varmenteen uudistamisenkin jälkeen sähköpostin käyttäjät ihmettelevät, kun yhteys sen paremmin MS Officen Outlookista, Seamonkeyn tai Thunderbirdin tyyppisestä POP-asiakasohjelmasta tai OWA-webmailista ei toimi? Yksi mahdollinen syy voi olla, että varmenteen vanheneminen on muitta mutkitta "umountannut" eli poistanut järjestelmän käytöstä Exchangen tietokannat. Tämä skenaario ei ehkä tulisi ensimmäisenä mieleen, ja sen kanssa jokunen tunti työmaallakin vietettiin ja säädettiin varmenteita yhä uudelleen ja uudelleen. Niiden kanssa jo ensimmäinen yritys olisi luultavasti toiminut, kun vika oli toisaalla.

Kiitos Kirsin löytämän ratkaisun, testattiin mitä Exchange sanoo kokeiltaessa hallintakonsolin Recipients-kohdassa jonkun ongelmia valitelleen käyttäjän postilaatikkoa tarjoamalla sille hiiren kakkosnapin kautta Manage full access permissions -komentoa. Tuloksena oli virheilmoitus, joka kertoi käyttäjää koskevan tietokannan olevan pois pelistä.

Sitten hätä ei ole enää pahan näköinen. Tietokannat "mountataan" eli liitetään takaisin järjestelmään yksinkertaisesti Exchangen hallintakonsolissa Server Configuration -kohdan asetuksessa Mailbox, jossa valitaan ongelmatietokanta, klikataan sitä hiiren kakkosnapilla ja valitaan komento Mount Database.

Vesihanoja

Äskettäin totesin suihkun hanan jäävän käytön jälkeen tiputtamaan. Se ei ole mukava asia: jostakin muistan lukeneeni, että tippuva hana voi aiheuttaa vuodessa monen kymmenen euron ylimääräisen vesilaskun, eikä veden muutenkaan kuulu tippua sisätiloissa.

Vesihanoissa ei taida tyyppikilpiä juuri olla, mutta huolto-oppaan (PDF-tiedosto, 3364 kB) tarjoamin tiedoin oli hyvä tunnistaa laite jo hieman varttuneemman sukupolven automaattihanaksi. Kun vika ja viallisen laitteen tyyppi on selvillä, oli käväisy LVI-liikkeessä nopea. Uusi käyttöventtiili kustansi 13 euroa ja oli varsin helppo vaihtaa kotityökaluin.

Monenlaisia LVI-kalusteita myyvät nykyään monenlaiset liikkeet. Saattavat olla ihan hyviä, mutta tuli vain mieleen, miten pitkään valmistuksen lopettamisen jälkeen mihinkin malliin saa varaosia. Ja miten hyvin huoltokäsikirjoja saa verkosta – tässäkin suhteessa Oraalle sopii nostaa hattua, kun niitä ei ole kätketty vain virallisille yhteistyökumppaneille tarkoitettujen extranetien holveihin.

Inhouse & outsourcing

Otsikon termit, hosting ja pilvipalvelut olivat päivän sanoja. Vaikka oltiin varsinaisista nörttipiireistä muutama askel liiketoiminnalliseen suuntaan, oli puhe fingelskaa. Tämän kaltaisissa tilaisuuksissa minua katsotaan pitkään, joskus hitaastikin, siinä vaiheessa, kun puhelimet on aika panna äänettömälle. Työpuhelimeni on perinteikäs Nokian 3310. Harmi, että 6250-halko aikanaan hajosi. Se olisi vielä näyttävämpi kommunikaattorien seurassa.

Nyt on kuulemma väestötietojärjestelmämme yksi liitännäisjärjestelmä, evankelis-luterilaisen kirkon tietojärjestelmä, siirtymässä keskitettyyn Active Directory -pohjaiseen ratkaisuun. Hankkeen lieveilmiöistä jo puolisoltani kuulinkin.

Korkeilla valtionhallinnon viroilla ja Microsoftin yhteiskuntasuhteiden johtajan pestillä on viime vuosina ollut mielenkiintoisia yhteyksiä. Näin on rumaa sanoa, mutta tänään minulle tuli - tietenkin aivan perustelematon - assosiaatio Raid-dekkarielokuvaan, jota katseltiin joskus museoveturiseuralaisten saunaillassa. Niinpä A-junan hampuusit alkoivat vaikuttaa arskoilta ja sundmaneilta (isänmaan vastaisia hankkeita hautoville todettakoon, että rautatieplutoonalle taannoin esitetty kutsu tulla veivaamaan mainitussa filmissä esiintynyttä isommanpuoleista rantapyssyä on tietääkseni edelleen voimassa, ja siihen tartutaan tarpeen vaatiessa).

Microsoftin yhteiskuntasuhteet Suomessa tuntuvat olevan hyvissä käsissä. Henkilö, joka sanoo, että vanha agraariyhteiskunta oli mitä suurimmassa määrin tietoyhteiskunta, ymmärtää asioita kunnioitettavan syvällisesti. Ja kun vielä lausuu isännän nimen kansanomaisesti "Mikrosoft" eikä, kuten viralliset kumppanit ja muut hangaroundit mielellään tekevät, "Maikrosoft".

Seminaari loppui ajoissa, mutta matka työmaalle vähän reilua tuntia varten ei houkuttanut DNA:n mokkulan ollessa junamatkustajan kannalta edelleen huono etätyöapuri. Päätin loukata kansalliskirjaston käyttösääntöjä ja mennä etätyöskentelemään sinne. Hain silmänlumeeksi pöydälleni vuoden 1948 valtiopäiväasiakirjaniteen: kirjaston vahtimestarit kun ovat vanhan hyvän ajan koulun talonmiehiä. Se on aivan oikein. Nytkin torilla ja Suurkirkon portailla metelöi haalareista päätellen opiskelijoiksi tunnistettava väkijoukko. Minulla oli takki, jonka selässä lukee näyttävästi Valkeakosken ammatti- ja aikuisopisto, ja soluttauduin joukkoon hetkeksi heiluttelemaan karvanoppia. Minulle ei kylläkään selvinnyt, valmisteltiinko siellä Vanhan valtauksen jatko-osaa vai peräti opiskelijavallankumousta. Ainakin siellä sovellettiin mies ja ääni -periaatetta ja kuuluvasti.

Helsingin rautatieasemalla laituriopasteet olivat pimeänä ja postitalon puolella seisoi Pasi-Sisu. Ei siellä sotainvalidien syyskeräystä raisumpaa toimintaa harjoitettu, mutta kaarttin miehet keräyslippaineen olivat ottaneet korttelin haltuunsa. Ei näkynyt sen enempää romanialaiskerjäläisiä kuin facebookkaajiakaan, vai mitä he nyt ovat.

Bisnesluokassa

Harvemmin pitää lähteä pääkaupunkiin IC² 160:llä, mutta jos Valimon seisakkeen vaiheilla pitää olla kahdeksaksi, on matkaan lähdettävä ennen kuutta. Lähdettiin naapurin kanssa pihasta samaan aikaan. Mainitsi tämän jokapäiväiseksi työmatkajunakseen ja kertoi palaavansa pikapuoliin vielä takaisinpäin, Lempäälään ratakaivuria katsastamaan.

Tähän aikaan asemalle lähdettäessä saisi pyörässä olla jo valo. Pihassa dynamo vielä toimi, mutta heti pyörätielle päästyä joutui ajamaan pimeällä pyörällä. Täytyy tutkia asia. Käyttöpyörä lamppuineen on hankittu siihen aikaan, kun oli vielä Valtionrautatiet ja Neuvostoliitto ja Tampereella tehtiin tai ainakin kasattiin polkupyöriä Joutsen-merkin alla.

Kaksikerrosvaunuissa matkustan mieluummin yläkerrassa, ja riittävän ajoissa automaatista ostettaessa paikan saa yleensä valita melko vapaasti. Nyt lippu osoitti vaunun nro 1 yläkertaan, mutta junan saapuessa asemalle totesin ikkunoissa Business-tekstit. Menin suosiolla kakkosvaunun tyhjään yläkertaan ja ihmettelin konduktöörille, miten kakkosluokan lippu ohjaisi Business-luokkaan. Vahvalla itämurteellaan konduktööri totesi, että lippu on oikein, koska tässä junassa bisnesluokkaa ei varsinaisesti ole. Mutta onpahan hiostavat keinonahkapenkit – asianmukaista henkistä valmennusta tulevalle Museorautatieyhdistyksen syysretkelle – ja pistorasia tietokoneen akun latausta varten. Tosin uudemman vaunukaluston kakkosluokankin osastoissa taitaa jo olla riittävästi pistorasioita.

Viikon päätös

Veturitallin yövieraista toiset pyysivät juodakseen maitoa, kun vatsa kupli liian kahvin vuoksi. Harvempi rautatieharrastaja taitaa olla kehittänyt itselleen sellaista kahvinsietokykyä kuin kiskoliikenteen ammattilaiset. Muistan, kun isäni kertoi, miten oli aikanaan päässyt kahvin makuun toimiessaan junasuorittajana – tai paremminkin siihen aikaan junanlähettäjänä.

Samoja oireita on ollut minullakin, kun Eskon tuomalla veturitallin uudella Moccamasterilla oli tehty yön ja aamun aikana sisäänajo jos toinenkin. Lounaaksi ei maistunut mikään ja päivälliseksi riitti salaatti kotipihan vihreistä kananmunalla ja ruisleivällä höystettynä.

Puolisoni kanssa keräsimme talteen herukkapensaiden jälkisadon. Varjon puolella kasvavat pensaat kypsyvät hitaasti, mutta nyt olivat jo mustaherukatkin ehtineet mehukkaaseen kokoon. Taas saatiin mehuliisalle, perinteisen mehumaijan teräksiselle versiolle, töitä yhdeksi yöksi.

Venetsialaiset ratapihalla

Yön huonounisuuden takana taisi olla tietoisuus kesken unen odotettavissa olevasta soitosta, herätyskellon tai puhelimen. Jälkimmäinen toteutui, kun Kimmo soitti vähän ennen kolmea jostakin Iittalan ja Kuurilan väliltä ja kertoi kesäkauden gran touriaan päättämässä olevien haapamäkeläisten saapuvan puolisentoista tuntia etuajassa. Haalarit ja turvaliivi päälle, lamppu olalle ja autoon. Kylille päin ajellessa tanssiravintola jatkoi vielä venetsialaisiaan. Veturitallilla sytyttelin ratapihavalot ja soittelin yötalkoisiin lupautuneille. Lisäksi muutamat olivat päättäneet majoittua lyhyen yön tallin maisemissa. Miehistöhuoneessa nukkumisen kyllä ymmärtää – sitä lienee harjoitettu paikan päällä toista sataa vuotta tilanteen niin vaatiessa - ja miksei vielä Lättähatussakin, mutta nuoremman kaartin extreme-miehille ei näemmä ole riittänyt useamman parikymmentä vuotta ruususenuntaan nukkuneen moottorin herättäminen henkiin, kun yöpymispaikkakin piti valita haastavamman kaavan mukaan. Talkooväkeä oli riittävästi näissä venetsialaisissa.

Tk3:n tenderin vesisäiliö oli miltei tyhjä junan saapuessa. Kuulemma pinta oli niin alhaalla, että toisen puolen imuri ei ollut enää jaksanut nostaa vettä kattilaan. Emme ryhtyneet aikailemaan järjestelymestaroinnilla, vaan Tk3 ja sitä ainakin nimellisesti ohjastanut uudempi museoveturi Dv16 otettiin yhtenä nippuna tallitielle ja edelleen kääntöpöydälle ja vesitys aloitettiin heti.

Operaation jälkeen jotkut vieraista kävivät kahvilla, muutamat vielä saunoivatkin ennen majoittumistaan vaunuunsa. Teppo jäi höyryveturin kipinämikoksi. Isäntäväen enemmistö painui vielä hetkiseksi yöpuulle, nyt pääosin koteihinsa.



Aamun valjettua veturitalli heräili aamutoimiinsa verkkaisesti. Kuten kuva kertoo, Timo oli tapansa mukaan jo aikaisin huoltamassa veturia (tuon samaisen, nyt moitteetta toimineen, ilmapumpun kanssa hikoiltiin tuskaisiakin karpaloita aika tarkkaan vuosi sitten samoilla pyöränsijoilla).

Kuten tavallista, joku aamuvirkku kulkija oli havainnut ratapihalla mielenkiintoisen puhisijan, ja tunteja ennen museon avautumista oli tallipihalla autokunnittain isompia ja pienempiä ihmettelijöitä.



Vanhojen Dv-sarjojen hyttien tunnelmasta pitävänä nousin kyytiin, kun vetureita lähdettiin siirtämään junarungon eteen. Siirtyminen tallitieltä raiteen 8 pohjoispäähän vaatii useamman edestakaisen liikkeen vaihteiden yli. Etelään mentäessä liikuttiin höyryn ja kahden sylinterin voimalla, ja pohjoiseen veti kahdeksansylinterinen diesel.

Lyhyesti lauantaina

Naapurustossa asuu mopoikäisiä lapsia. Olin kuulevinani omasta nuoruudestani tutun varoitustööttäykseksi tarkoitetun hennon räikkä-äänen. Mutta kai siellä luisti variaattorin hihna. Mopot ovat niin hienoja nykyään.

Kävin vain pyörähtämässä – ja kahvilla – veturitallilla. Ahkerammat tekivät töitä. Tänään on syytä mennä aikaisin nukkumaan. Janoisia vieraita saapuu ratapihalle ennen aamuviittä.

Panos ilmastotalkoisiin

Harkitsimme pitkään ilmalämpöpumpun, tuon yhä useamman talon sähkönkulutusta sääntelevän ja ulkokuorta komistavan laitteen hankkimista omaan kotiin. Nyt sellainen viimein asennutettiin. Pumppu on melkoinen hittituote, ja valikoimissa on runsaudenpula. Myyjät, esitteet ja verkkosivut kertovat hienoja asioita, testit tuovat esiin ominaisuuksia lyhytaikaisessa käytössä ja nettifoorumeilta voi yrittää etsiä kokemuksia pitkäkestoisemmalla aikajänteellä. Suomi24-tyyppisiä keskustelupalstoja antoisammalta vaikutti ainakin lampopumput.info.

Tärkeimpinä valintakriteereinä pidimme valmistajan tunnettuutta, riittäviä nimellisominaisuuksia, takuuta ja asennuspalvelun kattavuutta. Mielenkiintoa ei ollut investoida paljon lupaaviin halpahalli-ihmeisiin eikä myöskään ottaa riskiä lyhyen takuuajan tai sekavan asennustoiminnan vuoksi – jos vaikkapa varsinaisen laiteasennuksen ja siihen oleellisesti liittyvän sähköasennuksen tekevät eri urakoitsijat, ei ole vaikea ennakoida, että mahdollisessa vikatilanteessa syntyy syyttelyn ikiliikkuja - vaikka laite sinänsä näyttäisi numeroarvoiltaan ja testituloksiltaan hyvältä.

Meille valikoitui neljä merkkiä, joiden kesken lopullinen valinta tehtiin laitetoimittajilta tarjouksia kysymällä: Fujitsu, IVT, LG ja Panasonic. Ensimmäistä ja viimeistä edusti sama paikallinen asennusliike. Panasonic on ilmalämpöpumppujen edelläkävijä maassamme, mutta sen nykymalleja ei laitetoimittaja suositellut kiusallisten vikojen ja takuuongelmien vuoksi. Verkkokeskusteluissa moitittiin ainakin ulkoyksikön laakereita. IVT:llä on kattava toimittajaketju. Se mainostaa massiivisesti, ei niinkään sanomalehdissä mutta erilaisilla rakennusalaan liittyvillä foorumeilla. Tavoitteena lienee tehdä merkistä jonkinlainen lämpöpumppualan teollisuusstandardi, missä on aika hyvin onnistuttukin. Hyvänä esimerkkinä on verkko-osoite www.lampopumput.fi. Ilmeisesti maahantuoja luottaa mainoksen mahtiin, kun kauppatapa on sellainen, että nimi pitää olla kauppakirjassa ennen kuin asentaja astuu jalallaan asennuspaikalle. Ostajalle jää aikamoinen vastuu valita mallistosta käyttö- ja asennusolosuhteisiin sopiva laite pelkkien paperien perusteella. Ei kiitos sellaiselle, vaikka tuotteet varmasti ovat periaatteessa hyviä. LG on ilmalämpöpumppujen kaunosielu, design-palkittu tuote, jonka tekniikassakaan ei ilmeisesti ole isompia ongelmia, kun takuu on pitkä. IVT:n tapaan myös LG:llä asennuksen tekee maahantuojan edustaja. Taannoin asuntomessuilta pyydystetty myyntimies lähti mielihyvin katsomaan tilannetta ja teki aivan kelpo tarjouksen. Hän jätti kuitenkin katsomatta tarkemmin sähköasennusmahdollisuudet, ja jälkeenpäin sanoen on todettava, että ehdotus olisi ollut aika kömpelö toteutettava. LG:n hinta oli kovanpuoleinen varsinkin messutarjouksen mentyä umpeen. Merkiksi valikoitui siis Fujitsu. Se vaikutti tasaisen harmaalta – tai paremminkin valkoiselta – työjuhdalta, jonka nykymallistosta ei pahaa sanaa tullut eteen käyttökokemuksia selaillessa. Takuu on LG:n tapaan pitkä. Laitetoimittaja tarjosi kattavan ja olosuhteet mainiosti huomioivan asennuspaketin. Mielenkiintoista oli se, että urakoitsija suositteli heti ns. 12-sarjan mallia, kun kilpailija olisi tarjonnut pienempää 9-sarjalaista (erityyppisestä tekniikasta alkunsa saavat numeromääreet eivät ole suoraan tehoa kuvaavia, mutta antavat suuntaa teholuokasta). Useampikerroksisessa asumisessa pieni ei aina ole kaunista. Fujitsu oli myös hinnaltaan varsin kilpailukykyinen.


Ulkoyksikkö on sellainen kuin ilmalämpöpumppujen ulkoyksiköt tapaavat olla.


Sisäyksikkö on sangen kodinkoneenomainen ja sopii hyvin keittiöön. Puolisoni sanoin se näyttää seinälle ripustetulta mankelilta.

Lyhyenlaiseksi jääneen kesäloman peruja sain pidettyä töistä vapaapäivän. Jäin seurailemaan asennustöitä joskin enimmäkseen pysyttelin poissa tieltä. Mutta kissojen mielestä asennustyökalut ja erityisesti työkalupakit olivat mielenkiintoisia. Pikku veljeksiä ei tarvinnut komentaa pois, kun asentajatkin olivat kissamiehiä.

Odotamme jo talvea paitsi hiihtokelien takia myös siksi, että uuden lämmityslaitteen vaikutus asumismukavuuteen ja sähkölaskuun joutuu tosipaikan eteen.

Sunnuntaipuhteita

Eilen kotipihassa ruohoa leikatessa ajoin leikkurin puunjuurakkoon. Jo toistamiseen tänä kesänä yksi neljästä silppuriterästä iski itsensä puuhun niin syvälle, että irrottamiseen tarvitsin kirvestä ja sorkkarautaa. Leikkurin teräjärjestelmä on suunniteltu fiksusti niin, että tällaisessa tapauksessa terä irtoaa, eikä sen kiinnijääminen riko koneessa muita paikkoja. Puuhun uponneen terän suoristamiseen tarvittiin kevyttä ruuvipenkkiä, vasaraa ja alasinta (jona palvelee pätkä K56-tyyppistä eli 56 kiloa metriltä painavaa ratakiskoa).

Sunnuntaipäivän puhteeksi otin ruohonleikkuria väijyvän juurakon poistamisen. Elävää kasvikuntaa ei tullut kiusattua, kun naapurin Pekka kaatoi tontillaan juurakon isäntäpoppelin jo taannoin. Työkaluiksi otin pistolapion, rautakangen, oksasahan ja kirveen. Hyvää halkaisukirvestä en halunnut tuoda kosketuksiin maan kanssa, joten otin perintökaluna saamani ikivanhan palokirveen. Lapsena opettelin halonhakkuuta samaisella lyhytvartisella ja leveäteräisellä työkalulla: sekä lyömiseen että vääntämiseen tarkoitettuna se oli pikkumiehenkin käteen turvallinen, kun terän irtoamisesta ei ollut vaaraa. Oiva kalu se oli juurakon nostamiseenkin. Lämmin tuli, ja kukkurallinen kottikärryllinen maasta nostettua puuainesta.

Vaihtaessani äidin HP-kannettavan käyttöjärjestelmää kotimaiselta kieleltä toiselle (MS-Windowsin Vista Home Basiciin ei ilmeisesti ole saatavilla toimivia vaihtokielipaketteja, vaan kielenvaihto tehdään asentamalla haluttu kieliversio käyttöjärjestelmästä) Windows Update -palvelu esitti 82 uuden päivityksen asentamista. Se ei ole kummallista, onhan Vista pian jo kolmivuotias, ja päivitystarvetta on. Sen sijaan mielenkiintoista oli se, että yksikään ehdotetuista päivityksistä ei ollut varsinainen Service Pack -päivityskokoelma. Edeltäjän eli Windows XP:n aikana asennusjärjestys oli erilainen, ja Service Pack -koosteita paketoitiin sittemmin tiettyihin käyttöjärjestelmäasennuksiin, mikä vähensi yksittäisten päivitysten asennustarvetta. Kun kaikki yksittäiset päivitykset oli asennettu, niiden jälkeen koneeseen upposivat vielä molemmat Vistalle julkaistut Service Packit. Kakkosversio tosin – megatavujen perusteella – huomasi, että koneessa oli jo kelpo määrä yksittäisiä päivityksiä. Varsin automatisoidustihan nuo pitkänkin kaavan mukaan koneeseen asentuvat, mutta ohjelmistovalmistaja voisi katsoa taakseen siinä suhteessa, että toisi markkinoille asennuslevyjä, joihin olisi jo valmiiksi paketoitu viimeisin päivityskokoelma. Tai sitten vain odotellaan Windows 7:ää ja sen tapaa hoitaa päivitykset (mistä versionumero 7 muuten mahtaa tulla?).

Vierivät kivetkin pysähtyvät joskus

Paikallislehdestä luin A. Kuusiston kuolinilmoituksen, joka kertoi, että kunnioitettavan 91 vuoden iän saavuttanut rintamaveteraani ja monessa rauhantoimessa mukana ollut mies oli reilu viikko sitten siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Vielä viimeisinä vuosinaan hän kuntoili aktiivisesti, ja mikä sillä saralla ehkä mainittavinta, voitti suorituskertoihin perustuvan paikallisen reserviläisyhdistyksen kuntokisan useana vuonna peräkkäin. Vuosikymmeniä nuorempia reservitoiminnassa mukana olevia saa ja pitääkin hävettää moinen. Ei nykykunnolla talvisodan ihmeitä tehtäisi.

Vastaavankaltaisen tapauksen muistan noin kymmenen vuoden takaa, kun olin toimitsijana eräässä reserviläisurheilukisassa, jossa juostiin ja ammuttiin. Mukaan tuli valkeakoskelainen tunnettu takavuosien urheilu-, erityisesti hiihtomies V. Hakulinen. Kisassa ei oltu varauduttu 75-vuotiaiden sarjoihin, ja Veikko ilmoittautui viisikymppisiin. Ei mennyt kauaa, kun toimitsijapöydän ääreen tuli viisikymppistä reserviläisurheilun paikallisaatelia pyytämään, että Veikolle tehtäisin oma sarja, kun 50-sarjassa kilpaileminen ei olisi ikämiehelle reilua. Ei se olisi ollutkaan - viisikymppisiä kohtaan. Jos oikein muistan, niin Veikon juoksuaika olisi ollut kova nelikymppisissäkin. Mutta pyssyn kanssa hän ei ollut aivan sinut, mikä ymmärtääkseni haittasi kansainvälisellä uralla jo 1960-luvulla, kun hän oli siirtynyt jäähdyttelemään hiihdosta ampumahiihdon puolelle. Veikko Hakulisen elämänura loppui edellytyksiin nähden aivan liian aikaisin liikenneonnettomuudessa nykyisen ammattikoulun liikenneympyrän kohdalla pimeänä syysiltana vajaat kuusi vuotta sitten.

Vähäistä on nykypäivän omin voimin kulkeminen entisaikoihin verrattuna. Kostautuuko milloin ja millä tavalla, jää nähtäväksi. Hölkkälenkin verran yritettiin sentään. Muita kulkijoita oli vähän, kun odottivat kai keihäskarsintaa. Ehdittiin siksi kotiin.

Artes liberales

Lukio siirtyi tehtaanpiippujen juurelta väljemmille vesille lukukauden alussa. Ammattikoulua käydään tietyiltä osin vanhassa paikassa vielä vähän aikaa. Tein tänään ensitutustumiseni uuteen lukioon. Rakennus ei ole samalla tavalla massiivinen kuin vaikka toissapäiväinen kokouspaikka Hervannan ammattikoulu, mutta vaikuttava se on. Varsinkin valtava aulatila – forum, kuten sitä nimitetään – on mykistävä.

Opiskelijoita valmennetaan jatko-opintoihinsa perinteiseen tapaan ainakin sikäli, että luokkien ja muiden tilojen nimet ovat latinaa. Ei ole vaikea arvata, mitä opetetaan luokassa nimeltä Anglia, Gallia, Germania tai Slavica. Babyloniassa voitaneen opettaa mitä kieltä milloinkin tarpeen, mutta Scotia kuulosti jo oudommalta. Tai sitten iiri kuuluu Valkeakoskella lukiolaisten kielivalikoimaan (arkkipiispa Isiodorus Sevillalaista mukaillen "Scotia eadem et Hibernia"). Teoria-aineet on asetettu symboliseen järjestykseen niin, että alemman kerroksen – josta sentään ei käytetä nimitystä trivium - muodostavat kielten ja historian ja yhteiskuntaopin tyyppiset aineet, ja huipulla ikään kuin "quadriviriumina" ovat matemaattis-luonnontieteelliset aineet.

Vieraalla kielellä, edes anglien, käytävät kokoukset eivät edelleenkään ole minun heiniäni. Koululaitos on aikanaan tarjonnut erinomaiset eväät, mutta oman laiskuuden vuoksi kielen kuin kielen aktiivinen suullinen käyttötaito on ruostunut. Harvasanainen, joka kirjaimellisesti pohtii pitkään jokaista puheenvuoroaan ennakolta, ei ole kokouksissa aina toivotuin osallistuja.

Jotkut innostuvat opetusteknologiasta verkko-oppimisalustoineen, älytauluineen ja videointeineen. Moni tekniikka mahdollistaa opetuksen ja oppimisen ajallisen ja paikallisen erottamisen toisistaan, mihin liittyy paljon etuja. Minäkin pidän tekniikasta, mutta takavuosina opetustyötä tehdessäni pidin myös välittömästä kontaktista ihmisiin. Tämän päivän teknologia on vielä melko alkeellista siinä mielessä, että silloin kun opetus ja oppiminen tapahtuvat eri aikaan ja eri paikassa, se ei tarjoa kovin hyviä välineitä sivuhuomautuksiin, kysymyksiin ja siihen yleiseen lineaarisesta opetussuunnitelmasta poikkeavaan kohinaan, joka omasta mielestäni oli yksi perinteisen opetustavan parhaita anteja.

Toisessa kokouksessa pohdittiin synkeämpiä asioita. Arkipäivän menosta syrjäytyminen alkaa kosketella nuorissa jo kriittisiä massoja samaan aikaan, kun erilaiset tukipalvelut toimivat projektiluonteisesti eli vähän väliä tavoitteitaan ja henkilöstöään vaihtaen. Ei hyvä.

Illalla olen yrittänyt olla kavereille avuksi veturin oikeiden värisävyjen, osoitetarrojen ja kiintolevyliittimien muodossa. Aika tietokonepainotteista sekin.

Mukavalle viikonlopulle mukava päätös

Iltapäivällä puolisoni ja minä lähdimme viettämään kahdettatoista hääpäiväämme niinkin romanttiseen ympäristöön kuin museojuna-ajelulle. Teema oli sikäli sopiva, että aikanaan aloimme treffailla paljolti juuri rautatieharrasteen merkeissä. Seurustelun alkuvaiheessa Dr13:n lähtömurina tiesi vähintään viikon erossaoloa, mutta nyt äänen haikeuteen kuuluu jo annos romantiikkaa.

Haapamäen Museoveturiyhdistyksen aktiivit olivat kutsuneet Museoveturiseuran kollegansa Suomen Rautatiemuseolla Hyvinkäällä vietetyn, jo perinteeksi muodostuneen rautatiemuseopäivän museojuna-ajeluihin kiitokseksi edellisen viikonlopun avusta Toijalassa. Aika moni meistä hyödynsi haapamäkeläisten lupaaman koko päivän vapaalipun. Toijalasta lähteneen kuuden museoveturiseuralaisen oli alunperin aikomus mennä Hyvinkäälle tapahtuman henkeen sopien junalla, mutta vaikka pääradan yhteydet ovat hyvät, lähdimme silti kahdella henkilöautolla. Tähtäsimme nimittäin jälkimmäiseen Hyvinkää-Lohja-museojunaan, jolta kotiinpaluu olisi VR:n aikataulujen puitteissa jäänyt melko myöhäiseksi.

Oikeastaan puolisoni ja minä emmimme hiukan lähtemistä museojunaan. Ehkä olisimmekin vain tyytyneet katselemaan toimintaa Rautatiemuseolla, ellei aina ystävällinen Sakke olisi tullut ojentamaan vapaalippuja henkilökohtaisesti.

Oli toki mukavaa matkustaa Suomen kolmanneksi vanhimmalla radalla, jonka tällä osalla ei ole ajettu aikataulunmukaista matkustajaliikennettä sitten syyskuun 1983. Kotona olemme viime päivinä harjoittaneet säilömistoimintaa, joten asiaan sopi käväistä etikan alkulähteillä. Ratavarren maisemat alkoivat avautua aivan uudella tavalla, kun vierelle saatiin Eskon tuomaa paikallistuntemusta. Nähtiin niin Yaran koetilaa kuin entistä merenkulun radioasemaakin.

Lohjalta päästiin lähtemään takaisin lähes tuntia ennen alkuperäistä aikataulua. Muutaman kuvan ottamiseen pysähdys jätti kuitenkin aikaa:







Sähkötolpaton ratalinja on otollinen museojunan kuvaamiseen, ja moni käyttikin tilaisuutta hyväkseen. Erityisen hienoa oli paluumatkalle – jolla kyytiin oli jäänyt lähinnä vain vannoutuneimpia rautatieharrastajia - järjestynyt kuvauspysähdys Katinhännän tasoristeyksen kohdalla vähän ennen Otalampea.

Hyvinkäälle palatessa alkoi olla nälkä. Puolisoni kanssa juhlistimme kuparihääpäivää osuuskaupan etukorttipihvillä paikallisella huoltoasemalla.

Lauantaitoimia

Aamupäivällä kävin kylällä hakemassa postista ja viemässä veturitallille ensi vuoden kiskoliikennekalenterit. Kun kylän postipalveluiden tarjonta viime vuonna siirtyi valtiolta osuuskaupalle, palvelut paranivat siinä suhteessa, että niitä on saatavissa arkisin aamuseitsemästä iltayhdeksään ja myös lauantaisin ja kesäsunnuntaisin. Ihan kaikessa osuuskauppa ei kuitenkaan osoita osaamista, mistä kertoi karua kieltään aamulla käyty pitkä puhelu viime kuussa Tampereelta siirrettyä museoveturia koskevista suunnitelmista.

Samalla reissulla hain maatalousliikkeestä kaksi betonilaattaa ilmalämpöpumpun ulkoyksikölle jalustapediksi. Talomme kivijalka on kolmannen maailmansodan odotusten alla rakennetuille tyypillisen korkuinen, eikä asuinkerrosten puurunkoon ole viisasta kiinnittää pumppua.

Loppupäivä meni pihapuuhissa. Laatat oli nopeasti asetettu. Kahden punaherukkapensaan sato tuli talteen. Pensaat ovat varjon puolella ja niiden antimet kypsyvät verkkaisesti. Vielä jäi muukalaiselle, orvolle ja rastaalle satoa rungon kylkeen kypsymään.

Pihapuuhien aikaan ystävämme Jehovan Todistajat käväisivät jutustelemassa. Puolisoni ja minä olemme heille arvatenkin maukas saalis, kun kauniimpi toimii kansankirkon ammatissa ja minä sen vähäisessä luottamustehtävässä. Todistajat ottivat asiakseen kiistämättä mielenkiintoisen aiheen: kirkon opetusviran ja diakoniaviran erottamisen ristiriidan alkukirkon ajatteluun nähden. En viitsinyt ryhtyä ilkeilemään (tulkoon se synti tehtyä blogissa), että me luterilaiset hoidamme myös diakoniapuolta emmekä keskitä kaikkia voimavarojamme kiertelemään maita ja mantuja opettaaksemme oikeassaolemista.

Sadonkorjuun alkupäiviä

Työpäivän ohjelmaksi aikatauluttamani ohjelmistoasennus vei reilun tunnin. Aika näyttää, onko jatkossakin yhtä helppoa.

Ruokatunnilla pari siviilipuhelua. Tilasin kotiin ilmalämpöpumpun, ja ilmoittivat Matkahuollosta, että takuuhuollossa käynyt tietokone on noudettavissa.

Lämpöpumpusta lisää sitten, kun kokemuksia saadaan. Lenovo-kannettavan takuuhuollosta niitä saatiin nyt. Olivat vaihtaneet koko emolevyn. Näytönohjainongelma ei tainnut jättää paljon vaihtoehtoja. Työ oli tehty hyvin, ja kotiin jättämäni kiintolevyn paikalleen laittamisen jälkeen kaikki toimi, kuten piti. Työn etenemisen aikana sain kaksi sähköpostia. Ensimmäisessä ilmoitettiin, että laitteeseen on tilattu komponentteja (olisi voinut samalla kertoa, mitä ja miksi) ja toisessa, että korjaus on valmis ja laite lähetetään takaisin (olisi voinut samalla kertoa, että toimitus kestää viikon päivät). Kun taustalla ovat kirjaimet IBM, lienee kohtuutonta odottaa kovin nopeaa tai asiakaslähtöistä toimintaa, mutta kuten asiaan kuuluu, tulos oli juuri se, mitä vaadittiin.



Pilvet puhalsivat päälle lenkille lähdettäessä, mutta emme ehtineet kastua. Iltapuhteena etikkaista säilömistä.

Mehumaija saa heruttaa kotipihan anteja yösähkötariffilla.

Unelias sunnuntai

Pyhäpäivä oli hyvä varata vauhdikkaasta viikonlopusta toipumiseen. Kesäinen sää suosi pihapuuhia. Puolisoni perkasi kukkia ja kasvilavaa, ja minä otin työkaluksi ruohonleikkurin. Kymmenen päivää näyttää olevan vielä tässä vaiheessa vuotta ruohonleikkuun maksimiväli. Lähiympäristössä samaa toimintaa harrastivat monet muutkin. Varhaisin aloitti aamuyhdeksältä, ja vielä kymmenkunta tuntia myöhemmin jossakin pärisee.

Jos ruoho jaksaa kasvaa, niin tomaatit eivät. Ongelma on seutukunnalla kuulemma yleinen. Sen sanotaan johtuvan alkukesän kylmistä päivistä, joiden vaikutusta myöhemmin tulleet lämpimät jaksot eivät ole pystyneet korjaamaan.

Pihatöiden päälle vein paloasemalle veturinvesitystä varten lainaamani kolmituumaiset letkut. Palolaitoksella on aina suhtauduttu myönteisesti veturitallin harrasteisiin, ja letkuja ja joskus muitakin apuvälineitä on auliisti lainattu. Niin veturitallin nurkilla kuin kylällä muutenkin oli unelias tunnelma.

Museojunatalkoot

Kuten arvasin, jäi lauantain vastainenkin yö lyhyeksi. Nukkumaan yhden jälkeen, kun veturi oli juotettu, ja ylös viideltä talkooväen aamupalaa valmistamaan. Veturitallilla ei ole ahtaan miehistöhuoneen jääkaappia, kahvinkeitintä ja mikroaaltouunia parempaa keittiötilaa, joten puolisoni ja minä valmistelimme aamiaisen kotona. Jakelupisteenä sai toimia jykevä pöytä museotiloihin eläköityneen Vr2-höyryveturin kupeessa. En tiedä, miten totta oli viime kesänä kuultu heitto, että kiertue-elämää viettävän museojunamiehistön tavanomainen aamiainen koostuu perunalastuista, mutta tässä tiilitallissa ollaan pyritty tarjoilemaan jotakin muuta. Tällä kertaa muun muassa ruisleipää, vaaleaa leipää, juustoa, metwurstia, appelsiinimehua, jogurttia, kurkkua ja Turun radan varressa kasvatettua lehtisalaattia. Ja tietenkin pannuittain kahvia.

Aamiaisen ja veturin aamuvesityksen jälkeen haapamäkeläisten museojunamiehistö lähti omiin tehtäviinsä ja veturitallin väki omiinsa. Jälkimmäiset ottivat työn alle muun muassa Kisko-Kalle-raidetraktorin remontin jatkamisen. Simon suorittaman polttoainejärjestelmän puhdistuksen ja ilmaamisen sekä ampeerimittarin korjauksen jälkeen tuo kuusi vuotta sitten yllättäen mykistynyt kiskojen kummajaisen ilmajäähdytteinen KHD-dieselmoottori käydä rotkotti taas kauniisti. Museoveturiseuran kaltainen liikenneluvaton yhdistys ei tietenkään varsinaisesti tee mitään ajokuntoisella liikkuvalla kalustolla, mutta aina on mukava tietää, että omassakin tallissa on jotain, joka pitää kovaa ääntä, päästää savua tai edes pakokaasua tai liikkuukin tarvittaessa omin konein.



En tiedä, paljonko matkustajia tämänvuotinen Valkeakosken radan museojuna keräsi. Joku arveli heitä olleen jonkin verran vähemmän kuin viime elokuussa ajetuissa radan 70-vuotisjuhlajunissa. Se on ymmärrettävää, koska radan vuosipäivästä kirjoitettiin paikallisessa lehdistössä silloin useampaan kertaan ja annettiin siten ilmaista mainosta museojunaliikenteelle. Muutamia Museoveturiseuran keltaliivisiä toimi junassa järjestyksenvalvojina. Lienemme sen verran karun näköisiä äijiä, että sovellumme kyseiseen tehtävään hyvin.



Lähdin jälkimmäiselle reissun kylkeen autolla radan vartta seuraillen. Hyvillekään kuvauspaikoille – näyttävää Konhon siltaa tietenkin lukuunottamatta – ei ollut löytänyt tietään muita kameraihmisiä. Ikävä kyllä onnistuin pilaamaan lähes jokaisen otokseni. En tiedä, oliko syynä liiallinen automatiikan käyttö yhdessä putken vastavalosuojan kanssa vaiko vain yleinen osaamattomuus. Tuudittauduin monen vuoden ajan helppoon kuvaamiseen Minoltan Z1-pokkarilla, ja viimesyksyisen Pentax K200D -järjestelmän hankkimisen jälkeenkin valokuvauksen perusteiden opiskelu ja kertaaminen on jäänyt turhan vähiin (valitsimme silloin edullisen, kuitenkin kuvanvakaimella varustetun rungon, johon sopivat monenlaiset edulliset objektiivit – nyt kiinnitettynä oli Sigman 70-300-millinen zoom – kinofilmiaikainen järkkärihankintamme, ylitekninen Sigma SA-300-runko, kun osoittautui virheeksi sopivien putkien hintalappujen vuoksi).

Valkeakosken keikkojen jälkeen oli vuorossa reilu tunti iltapäiväjumppaa täytettäessä höyryveturin tenderiä viereisellä raiteella seisovasta halkojenkuljetusvaunusta. Taidan olla aika kesäterässä, tai sitten huonoa saunaa lämpöolosuhteiltaan muistuttava höyryveturin hytti vain on tehokas kuntosali. Mutta Tepon kanssa oli hyvä tehdä pinoa.



Suihku olisi ollut tarjolla heti halotusurakan päätteeksi, kun Esko ryhtyi kastelemaan vesityspaikan ympäristöä veturin piipusta nousevien kipinöiden ja kuuman kesäpäivän mahdollisten yhteisvaikutusten varalta. Oli vähällä, etten riisunut ainakin paitaani ja kirmaissut suihkun alle, mutta entisen halkotarhan rinteessä seissyt katselijajoukko hillitsi aikeet. Tyydyin huuhtelemaan pään ja käsivarret tenderin säiliöstä, kun vedenpinta oli noussut tarpeeksi korkealle.

Museojunan tultua lähtövalmiiksi kohti uusia seikkailuita - ensi viikonloppuna haapamäkeläiset ajavat uusmaalaisissa maisemissa ja sitä seuraavana Loviisassa - lähdettiin tankkaamaan tankkaajia Iskhmetin paikkaan. Viimeisenä saapuvia varoitettiin pizzatilauksen vievän puoli tuntia – tosin läheskään niin kauaa ei 15 pizzan tekeminen ammattilaisilta vienyt – joten päivälliseksi valikoitui pitkästä aikaa kebab.

Ruokailun jälkeen oli tarkoitus käväistä pikaisesti kotona ja palata tallille parantamaan maailmaa. Mutta kahden yön vähäinen nukkuminen vaati veronsa ja uni tuli heti vaakatasoon päästyä. Yhdentoista jälkeen käväisin kuitenkin kuuntelemassa Dv16:n lähtövihellyksen ja heilauttamassa hyvästit. Oman yhdistyksen sitkeimmät vasta aloittelivat saunavuoroaan.

Veturivalvojaiset

Vuorokauteen ei ole tullut nukuttua ja sen alkaa huomata. Viime yö meni haapamäkeläisroikkaa veturitallille odoteltaessa. Johtoveturina toimineen Dv16:n paineilmakompressorin sähkövika viivästytti matkantekoa Korkeakoskelta saakka, ja juna saapui reilut puolitoista tuntia myöhässä noin klo 3.40. Apuveturina toimineen Tk3-höyryn vesityksen jälkeen pitikin jo valmistautua töihin lähtöön. Kolmantena veturina tuli ranskatar Dr13, joka on tarkoitettu käytettäväksi vasta viikon päästä.



En voinut taaskaan välttää kiusausta tuppautua Dv16:n hyttiin muka luotsiksi, kun paikallislupien turvin vetureita lähdettiin siirtämän talliraiteille. Dv-veturisarjoissa ja niiden avarissa hyteissä - varsinkin näissä vanhemmissa - on minusta jotain kutsuvaa.

Halkokuorma tuli Kylmäkoskelta aamupäivällä, ja talkooväen palaillessa tallille iltapäivän mittaan, kuka levolta, kuka töistä, se siirrettiin vauhdilla Tk3:n tenderiin. Öisen matkan aikana "Pikku-Jumbo" oli joutunut työskentelemään johtoveturin ongelmien takia suunniteltua kovemmin, joten halkoja joudutaan illan mittaan latomaan tenderiin vielä lisää haapamäkeläisten omasta halkovaunusta. Vaihtotyöluvat höyryveturin siirtämiseksi sopivalle paikalle saataneen kymmenen aikoihin. Kovin paljon ei tulevanakaan yönä nukuta.

Huomenna ajetaan kaksi reissua Valkeakoskelle ja takaisin tämän aikataulun mukaisesti.

Pahanteosta tavattuja

Erikoinen kauppatapa

Törmäsin työmaalla mielenkiintoiseen kauppatapaan. Minulle soitti henkilö, joka kertoi, miten olimme muka keväällä sopineet, että työnantajani lopettaa ilmoittelunsa FinnForum-nimisessä palvelussa. Hän lupasi faksata kaavakkeen, jonka allekirjoittamalla ilmoitussopimus päätetään nyt meneillään olevan jakson jälkeen. Hän pyysi palauttamaan kaavakkeen pikimmiten allekirjoitettuna.

Faksi tuli ja sen sisältö oli mielenkiintoinen. Pian sen jälkeen samainen myyjä soitti ja halusi varmistaa faksin perilletulon, koska ”toimiston tytöillä oli ollut jotakin epäselvyyttä faksinumeron kanssa.” Samassa yhteydessä hän vielä muistutti pikaisesta palauttamisesta.

Faksattu lomake oli mitä mielenkiintoisin. Kyseessä ei suinkaan ollut palvelun peruutus, vaan tilauskaavake (PDF-tiedosto, 36 kB), jolla olisi tilannut bannerimainoksen julkaisemisen 750 euron hintaan (olen pyyhkinyt lomakkeesta huijarin käyttämän nimen – voihan olla, että taloudellinen taantuma pakottaa pohjimmiltaan kunnon ihmisiäkin turvautumaan epätoivoisiin varainhankintakeinoihin).

Lomake jäi tietenkin palauttamatta. Työnantajani ei ole ilmoitellut mitään FinnForum-palvelussa. Arvelen, että myyjän kauppatapa perustuu siihen, että vastaanottaja kaiken kiireensä keskellä huijataan allekirjoittamaan mainostussopimus siinä uskossa, että hän peruuttaisi jonkin vanhan sopimuksen.

WWW-sivujen kräkkeröintiä

Moni on varmasti törmännyt enemmän tai vähemmän hauskoihin kuviin, joissa jonkin tunnetun WWW-sivun sisältö näyttää ensi katsomalta siltä, miltä pitää, mutta osoittautuu sisällöltään joksikin aivan muuksi. Esimerkkinä vaikkapa
VR:n sivu.

Kyse ei läheskään aina ole siitä, että sivu olisi oikeasti murrettu ja tärvelty – toki sellaistakin tapahtuu. Yksinkertainen WWW-sivun ”kräkkäys” saadaan aikaan kirjoittamalla selaimen osoiteriville seuraava JavaScript-koodinpätkä ja painamalla Enteriä:
javascript:document.body.contentEditable='true'; document.designMode='on'; void 0

Selaimessa näkyvä sivu siirtyy nyt ”editointitilaan”, jossa käyttäjä voi vapaasti muokata sivulla olevaa tekstiä. Tämän jälkeen vain kaapataan kuva esimerkiksi Alt + PrintScrn –näppäinyhdistelmällä, tallennetaan se ja esitellään ylpeänä ”kräkättyä” sivua.

Tällainen ”kräkkeröinti” on sikäli harmitonta, että se ei millään tavoin muuta kohteena olevan sivun sisältöä vaan ainoastaan sitä, mitä käyttäjän omalla näytöllä sillä hetkellä näkyy. Kellekään muulle tällainen temppu ei näy – paitsi tietenkin, jos siitä otetaan ruutukaappaus, joka tallennetaan kuvaksi ja esitellään muille.

Messuilla

Puolisoni ja minä vietimme sunnuntai-iltapäivän asuntomessuilla. Näytteilleasettajakortti takasi ilmaisen pysäköintipaikan ja minulle sisäänpääsyn takaovesta. Kauniimmalla oli vapaalippu.

Tutustumiskohteiksi valitsimme pääosin tavanomaisia taloja. Nykypäivän rintamamiestaloksi kutsutusta Ensi-talosta on Reijo Valta blogissaan jo kirjoittanutkin asiat. Talo näyttää paremmalta sisältä kuin ulkoa, mutta on 50-lukulaiseen asumissuunnitteluun tottuneelle silti ahtaan oloinen. Luksustaloihin emme viitsineet jonottaa. Retrohenkinen TV-talo käytiin katsomassa, mutta muuten katselimme lähinnä talopaketeista kuoriutuneita. Yksitasoratkaisut eivät edelleenkään miellyttäneet.

Nykypäivänä eletään parhaimmillaan kahdessa kerroksessa. Se kutistaa elintilaa tai ainakin sen kokemista. Nyt ei mennä maan alle. Toisen maailmansodan muistoissa ja kolmatta odotettaessa mentiin alas betonimyllyn jurnauksen tahdissa ja sitten aikanaan ylös elintason nousuhississä.

Possunleike messuravintolateltassa oli runsas ja herkullinen, mutta sekajätemäärä oli hurja.

Epävirallinen talkoopäivä

Lauantai ei ollut virallinen - Museoveturiseuran vuosikokouksessaan vahvistama - talkoopäivä veturitallilla, mutta työväkeä saapui kahdesta läänistä sähköposti- ja puhelinliikenteen myötä. Kuten tapana on ollut, epävirallisena talkoopäivänä tulosta syntyy enemmän kuin kalenteriin merkittynä.

Uskottava se on. Yhdelle neljästä jäljelläolevasta, Tv1 nro 933:lle, aiotaan tehdä höyrykattilajärjestelmän vesipainekoe. Heikki ja J.-P. leikkelivät tiivisteitä grafiittilevystä, ja ne tiesivät paikkansa, vaikka pientä pyöreää viilaa ei tallilta löytynytkään. Sitä, mikä ensi keväänä mahdollisesti toteutuvan koitoksen jälkeen onkaan satakunta kilometriä konepajaremontin jälkeen ajetun "Jumbon" tuleva elämänkaari, en lähde arvailemaan. Tekijämiehet tietäen tulos voi olla mitä kunniakkain.

Hitsauskurssiakin tarjottiin, mutta tarjoukset hiljenivät kummasti, kun tuli puhe työkokemuksista. Juha teki Valmetilla Dr16-veturien ja Helsingin metrojunien telejä, ja Ilkka ja Esko hitsaavat leipätyössään päivittäin. Sinkityistä tolpista tuli kymmenen 80-senttistä pätkää, ja niiden jaloiksi löytyi tarpeellinen määrä kiskonaluslevyjä. Otin hommakseni viimemainittujen koneellisen ruosteenpoiston, mikä tuotti kelpo määrän nenäntukkoisuudeksi konkretisoitunutta metallipohjaista materiaa.

Nuorissa miehissä on tulevaisuus. Pete selvitti Kisko-Kallen sähköongelmat ja Jani ajoi tallin ympäristön nurmikot kuntoon.

ATK-ongelmia

En ehtinyt käyttää uutta kannettavaa tietokonettani kahta kuukauttakaan, kun se piti lähettää takuuhuoltoon. IBM-perilliseltä en olisi osannut odottaa aivan moista, kun nyt varakoneena käyttämäni, fyysisen näyttövaurion aikanaan kokenut Mikromikko-perillinen, toimii naftaliinista otettuna kuin sitä olisi käytetty viimeksi eilen.

Lenovosta hajosi ilmeisesti näytönohjain. Laite pimeni yhtäkkiä, ja uudelleenkäynnistysyritys aiheutti vain piipitystä. Ohjekirjan perusteella tulkitsin äänimerkit näytönohjainvauriosta kertovaksi. Tuon tyyppisillä laitteilla on takuuhuolloissaan se hyvä puoli, että korjaukseen lähtevän koneen kiintolevyn sai jättää kotiin. Ei tietenkään ole oikein olla ottamatta varmuuskopioita - onneksi en enää opeta ATK:ta ("älkää tehkö, kuten minä teen, vaan kuten minä opetan") - mutta huoltoon lähettäminen olisi viivästynyt, jos olisin joutunut kaivamaan tarpeelliset tiedostot talteen ennen sitä. Operaatiota hankaloitti se, että työmaan varastoista löytyi tähän hätään sovitin 2½-tuumaisille IDE- vaan ei SATA-kiintolevyille. Luottoliikkeestä sain lainaksi tarvitsemani - kiitos, Mika.

Tämän Fujitsu-Siemensin mukana tuli aikanaan Norman-virustorjuntaohjelmiston lisenssi kolmeksi vuodeksi. Se ei ole mikään state-of-art-ohjelmisto, mutta toimii. Ensimmäisen vuoden käytin tietokonelehden mukana tullutta CA-virustorjuntaohjelmiston vuosilisenssiä. Niinpä Normanilla olisi ollut käyttöaikaa ensi talveen saakka. Lenovon koneen mukana tuli vain kuukauden lisenssi McAfeen tietoturvaohjelmistosta. McAfee taisi olla ensimmäinen virustorjuntaohjelma, johon DOS-aikakaudella tutustuin. Sen tekemä alkutarkistus oli helppo liittää MS DOS:n käynnistysrutiineihin. Nykyinen McAfee-paketti olisi vaatinut paitsi euroja myös paljon gigahertsejä ja -tavuja, ja lisenssin umpeuduttua asensin virustorjunnaksi ilmaisen ja näppärän Avira AntiVir Personalin, josta olen oppinut vuosien saatossa pitämään. Toisella yksityiskäytössä laillisesti ilmaisella eli AVG:lla on vankka suosijakuntansa, mutta Avira tekee minusta yhtä hyvää työtä AVG:ta nopeammin.

Vielä varoitus Windows Vista Professionalin käyttäjille: automaattisesti vastaanotettaviin päivityksin kuuluva Internet Explorer 8:n yhteensopivuusnäkymän luettelon päivitys saattaa näemmä aiheuttaa ongelmia. Ongelma ilmenee siten, että uudelleen käynnistyessään Windows on suorittavinaan päivitysprosessin vaihetta 3/3, mutta käynnistyy sen jälkeen taas uudelleen. Tämä uudelleenkäynnistyssilmukka ei lopu. F8-näppäimellä esiin saatavista eri käynnistysvaihtoehdoista (vikasietotila yms.) ei ole apua. Ratkaisuna ongelmaan on järjestelmän käynnistäminen Windowsin asennuslevyllä (hyvä syy suosia laillisia ohjelmistoja ja laitteita, jotka pystyvät lataamaan käyttöjärjestelmän asennuslevyltä) ja järjestelmän palautustoiminnon suorittaminen asennuslevyltä siten, että järjestelmä palautetaan sellaisen palautuspisteen kohdalle, jossa sen muistetaan varmasti toimineen.

Museojunaliikennettä Valkeakoskelle elokuussa

Tämä olkoon maksamaton ennakkomainos. Haapamäen Museoveturiyhdistys ry ja Veturimuseo järjestävät museojuna-ajelun Toijalan-Valkeakosken-radalla lauantaina 8.8.2009. Puukorisista matkustajavaunuista koostuvan junan veturina toimii vanha tuttu "Pikku-Jumbo" eli haapamäkeläisten Tk3 nro 1136 (pakottavassa tapauksessa juna voidaan ajaa myös vanhan Dv-sarjan dieselveturilla).

Museojunamatkan yhteyteen voi liittää pikaisen käynnin vaikkapa Valkeakosken asuntomessuilla (kannattaa tutustua ainakin kohteeseen nro 7). Juna ajaa päivän aikana kahdesti Toijalasta Valkeakoskelle ja takaisin. Matkalla voi poiketa myös Ilolan maatilamatkailun ravintola Wanhalla Asemalla. Aikataulu on seuraava:

Paikka	Lähtö		Tulo
Toijala	11:10
Metsäkansa	11:50		11:30
Valkeakoski	12:35		12:10
Metsäkansa	12:55		X
Toijala			13:15
Toijala	14:15
Metsäkansa	15:00		14:35
Valkeakoski	16:00		15:20
Metsäkansa	16:20		X
Toijala			16:40

X = Pysähtyy tarvittaessa

Meno-paluulippujen hinnat ovat:
Aikuiset: 20,00 euroa
Lapset (4-15-v.): 10,00 euroa
Perhe: 45,00 euroa.
Lippuja myydään vain junassa käteisellä.

Museojunaliikenteessä voi aina sattua kaikenlaista - kuten viimekesäinen ilmapumppuepisodi - joten järjestäjä varaa ylivoimaisen esteen sattuessa oikeuden peruuttaa ajon tai ajaa sen eri kalustolla.

Viikonloppu messuamassa

Viikonloppu on mennyt tehdessä täysiä päiviä leipätyölle. Ei tosin tavanomaisissa merkeissä, vaan esittelemässä ammattikouluopiskelijoiden rakentamaa taloa Valkeakosken asuntomessuilla. Pääsen helpolla, koska mukana on talonrakennusprojektissa mukana olleita opiskelijoita. Lieneekö syynä ulkoinen olemukseni vai mikä, mutta minulle on tiuhaan tahtiin esitetty rakennusammattilaiselle suunnattuja kysymyksiä (todennäköisesti minun ajatellaan asiayhteyden puolesta olevan rakennustekniikan opettaja). Moniin kysymyksiin voisi kai vastata tyyliin: "Juu, yläpohjat on tosiaan tehty kuustuumasesta fiporexista ja saumattu kiilto-viisviitosella kahteen kertaan ja välissä on sellupuhalteet". Onneksi kysymykset voi ohjata nuorille asiantuntijoille. Aikuinen henkilökunnan edustaja tarvitaan paikalle jo lainsäädännöllisistä syistä, ja minulle sopii hyvin rooli toivottaa kävijöitä ovella tervetulleeksi ja rupatella vaikkapa kateviljelyn hyödyistä.

Kuten ammattimaisilla isoilla messuilla tapana on, järjestäjä ei ole millään tapaa rohkaissut – päinvastoin – jakamaan esitemateriaalia kävijöille käteen. Vastentahtoinen esitteen ottaminen kun tahtoo lisätä roskaa ei-toivotuissa paikoissa. Asia on havaittu monia kertaluokkia pienemmillä harrastemessuillakin. Sikälikin pääsee helpolla, kun ei tarvitse kuin aika ajoin tarkistaa, että esitteitä on saatavilla riittävästi.



Muihin messutaloihin en ole ehtinyt juurikaan tutustua. Mutta todettava on, että ainakin päällisin puolin aika harvassa asuisin mielelläni. Valkeakoskella ei - ajan henkeen soveltuvasti - tarjota ehkä niin paljon pilvilinnoja kuin joillakin aiemmilla messuilla tällä vuosikymmenellä. Siltikään en osaisi ajatella pitäväni elämästä akvaariossa, eli lattiasta korkealle kattoon nousevista ikkunoista – varsinkin kun naapuri on monesti rivitalomaisella etäisyydellä. Toinen asia on helppo sanoa tässä iässä, mutta en pidä myöskään yksitasoratkaisuista (toki puolisollani ja minulla on tarkoitus säilyttää portaikkojen edellyttämä liikkuvuus pitkälle vanhuuden päiviin). Nykyinen kotimme jää neliömetreissä monelle asuntomessutalolle, mutta mahdollisuus siirtyä kolmen kerroksen välillä luo tunteen runsaasta käytettävissä olevasta tilasta toisin kuin laajoissakin yksikerroksisissa taloissa. Sen sijaan uusista lämmitysratkaisuista olisi otettavissa paljon oppia.