Koulussa vaihteeksi opiskelemassa

Työn puolesta tulee käytyä aika paljon erilaisissa kouluissa. Eniten tietysti ammattikouluissa, mutta joskus muissakin. Mutta nyt olen päässyt peräti opiskelemaan kouluun, johon olen jo pitkään halunnut. Olen hakenut kahtena vuotena. Viime vuonna ei tärpännyt, mutta tänä syksynä oli minun vuoroni.

Eilen työpäivän jälkeen S89 vei Kuopioon. Matka meni paljon nopeammin kuin olin odottanut, vaikka Pendolinon nopeusnäyttö kertoi vaatimattomia lukemia taannoiseen itäiseen lajitoveriinsa verrattuna. Savon rataa ei tule pahemmin matkusteltua, ja tajusin että ylipäätään käyn sangen harvoin Lahti-Jyväskylä-linjan itäpuolella sijaitsevassa osassa maatamme.

Mutta nyt vietän muutaman päivän Pelastusopistolla. Ei minusta salskeaa pelastajaa tule, mutta yritän hakea aineksia pahan päivän varalle kuntayhtymän eräisiin viranomaistehtäviin.

Koska Kuopio(kin) on minulle varsin vieras kaupunki, olin ajatellut ajaa rautatieasemalta opistolle herroiksi taksilla, kun iltakin oli pimennyt jo aikaa sitten. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin ja etsin torin laidalta linja-autopysäkin. Ensimmäinen yritys oli huti. Ystävällinen, jotain muuta kieltä kuin suomea äidinkielenään puhuva kuljettaja opasti oikealle pysäkille. Olisiko ajatellut, että hämettä vääntävä on täällä yhtä muukalainen kuin hän? Oikean linjan, 23:n, löydettyäni jäin varmuuden vuoksi etupenkkiin ja pyysin kuljettajaa sanomaan, koska ollaan sopivalla pysäkillä.

Sopiva pysäkki oli aivan opiston edessä. Oppilaitos on melkoisen kokoinen kompleksi. Ja kaikki pelaa viimeisen päälle. Opiston ylläpitämästä majatalosta löytyi vielä viime hetkellä kysyttynä majoitus myös kurssijaksoa edeltäväksi yöksi, junayhteydet kun eivät suosi etelästä Kuopioon aamuksi haluavia. Kulkuluvat ja avaimet löytyivät sieltä, mistä piti. Niillä pääsi huoneeseen, tyylikkäällä tavalla askeettiseen, lähes steriiliin (varmaankin palokuorma on haluttu minimoida). Yllätys oli samalla tavalla myönteinen kuin neljännesvuosisata sitten sotaväkeen mennessäni, kun päädyin huomaamaan, että majoitustilat eivät ole mitään tsaarinajalta periytyviä kolkkoja tiilikolosseja vaan viimeistään edellisellä vuosikymmenellä rakennettuja, tuolloin ihan ajanmukaisia pienkerrostaloja.

Tämän oppilaitoksen opettajat, kuten valtaosa opiskelijoistakin käyttävät univormua. Oikeastaan me siviilivaatteiset erotumme joukosta.

Iltapuhteena kävin Antin, kurssikaverin, kanssa koulun kuntosalilla. Se kuulemma on aika kovassa maineessa. Toinen kurssikaveri Jani, täällä ei niin kauan sitten ammatin itselleen opiskellut, tuli näyttämään paikkoja. Varustus on levytankopainotteista, joskin yksi huone on omistettu pelkästään moderneille kuntopyörille, juoksumatoille ja vastaaville aerobisille laitteille. Oli siellä pari jonkinsorttista hiihtosimulaattoriakin, mutta en kehdannut kokeilla, kun näyttivät niin teknillisiltä. Tähdättiin ajankohtaan, jonka oppaamme kertoi olevan yleensä hiljainen. Tunti hikoilua alkoi olla täynnä, kun talon oikeita opiskelijoita saapui isommissa ryhmissä. Ajattelin, että nyt on sopiva aika lähteä pois kokemasta olevansa heikko ja menin sotkemaan vielä hetkeksi kuntopyörää.

Raskaamman raudan salin taululle on kirjoitettu elämänviisauksia. "No pain, no gain" oli esillä, mutta yksi suomennoksista hymyilytti: "Ei painoa, ei vaimoa". Nuoret miehet tykkäävät tietysti pullistella ja taitavat tykätä pullistelusta pitävistä tytöistäkin. Mutta näin keski-ikäisen kokemuksella sanoisin, että maltillisemmatkin liikuntaharrasteet ovat yksiä mukavimmista asioista, mitä oman kullan kanssa voi puuhailla.

Valokuvatorstain sanat

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tällä viikolla Valokuvatorstai-blogissa kuvataan sanoja. Kyseessä on kunnioitettavasti jo 300. aihe.

Sanat ovat myös kuvia, kuten semiootikot ovat sanoneet. Kiinan kaltaisen kielen sanoja on ehkä vielä helpompi ajatella kuvina kuin sanoja eurooppalaisissa kielissä, joissa käytetään latinalais- tai kreikkalaisperäisiä kirjaimistoja. Esimerkiksi onnettomuutta kuvaavassa merkissä 灾 (zāi) on tulen merkki 火(huǒ) päässyt livahtamaan katon alle. Turvaa tai turvallisuutta kuvaavan "yhdysmerkin" ensimmäinen osa on 安 (ān), rauha, jossa nainen 女(nǚ) lepäilee katon alla.

Viikon kuva-aihe oli omalta kannalta katsoen hyödyllinen. Se pani tekemään omatoimisesti hiukan tavallista enemmän työväenopiston kiinankurssin eteen. Puolisoni kanssa vietettiin iltaa etsien sanakirjasta radikaaleja, piirtovetoja ja merkityksiä. Kiinan sanakirjan käyttö kun on meikäläisten kielten sanakirjoista täysin poikkeava oma oppinsa, järjestelmällinen mutta haastava. Visuaalisena ihmisenä puolisoni on tässä taidossa ylivoimainen. Hän löytää monen merkin rakenteet, kun minä etsin ensimmäisen radikaaliosaa. On kivaa, kun kotona on hyvä tukiopettaja.

Pinyin-transkriptoituna teksti kuuluu jotenkin tähän tapaan:

Fáng fàn huǒ zāi rénrén yǒu zé

Rénrén fáng huǒ hùhù ānquán

Koska täälläpäin maailmaa yleinen käsitys Kiinasta on - kuten yleensäkin vieraiden maiden ja kulttuurien kohdalla - rankasti yksinkertaistava ja joitain yleensä melko dramaattisia piirteitä ylikorostava, olisi helppo ajatella, että seinään maalatut punaiset sanat ovat poliittisia iskulauseita, joko vallanpitäjiä tukevia tai heitä vastustavia. Mutta ei, kiinalainenkin kulttuuri on ensisijaisesti arkipäiväisen käytännöllistä aivan kuten omamme.

Työväenopistokiinalla tulkitsimme seinätekstin seuraavasti:

Jokaisen velvollisuus on olla esimerkkinä palontorjunnassa.

Jokainen vartioi tulta kotien turvaksi.

Sanat on valokuvattu viime kuussa Běijīngissä, eräässä yllättävän lähellä keskustaa sijaitsevassa vanhakantaisessa korttelissa. Se ei ole niitä menneitä vuosisatoja romantisoivia entisöityjä ja monelta osin täysin uudelleenrakennettuja hútòng-alueita, joita turisteille mielellään esitellään. Mutta noissa kortteleissa käveleminen on paljon mielenkiintoisempaa. Tämä ei liity enää Valokuvatorstain aiheeseen, mutta sallittakoon toinen kuva ympäristöstä, jossa sanat esiintyvät.

P.S. Kiinan taitajilta otetaan mieluusti korjauksia vastaan!

Talven kolkutellessa

Viikolla talvi kolkutteli pellon päässä ja viikonlopun tullen jätti maahan valkeat terveisensä. Talvirenkaat on tullut vaihdettua keskimääräistä aiemmin.

Loppuviikon päivien tuuli on tyhjentänyt pihapuut lehdistä melko puhtaaksi. Ilman lumihaituvaa olisi vietetty haravointiviikonloppua. Nyt jäi aikaa käydä lauantaina veturitallilla katsomassa, kun "Lättähatun" liitevaunu EFiab 11655 pääsi lajitoveriensa seuraan Keski-Suomeen.

Sunnuntaina pestiin pihaviljelysten ruukut ja sen jälkeen käytiin tutustumassa kesän aikana uudistettuun urheilutalon kuntosaliin. Paljon oli uusia hienoja laitteita, joilla sai hien pintaan.

Juhlailtaa ja työpäivää

Eilen illalla pääsin vieraaksi Valkeakosken lukion 90-vuotisjuhliin. Koulu on oppimisympäristönä luultavasti hienoimpia ellei jopa ykkönen maamme lukioista. Oman työmaani, ammattikoulun, naapurina uusi lukio oli toki tuttu. Mutta sen 90-vuotias historia ei niinkään - lienenkö sitten lukenut vääriä kappaleita koulun vanhan rehtorin O. Vuorisen kirjoittamista jykevistä kuntahistorioista.

Opiskelijoiden esittämää ohjelmaa katsoessa palautui ensin mieleen 1980-luvun suomalainen koulu. Hyvä koulu, josta jossain kaukana oli yhdysvaltalainen taidelukio. Elettäessä 2010-lukua Valkeakosken lukion opiskelijoiden esittämät musiikkiesitykset menivät heittämällä yli sen, mitä aikanaan kelpuutettiin kansainväliseen televisioon Famessa.

Lauantai pidettiin kotipihapäivänä lapion ja haravan merkeissä.

Otin kokeeksi puolisoni suosiman mutta itse karttamani leveälapaisen muoviharavan, kun vakinainen käyttäjä puuhaili sipuli-istutusten parissa. Hämmästyttävän tehokas työkalu! Olen tähän päivään saakka suosinut kapeaa rautaista mallia, joka tarjoaa hyvän sammaleenpoistokyvyn ohella hauskan äänimaailman. Mutta muovinen piikikäs oli paitsi yli tuplaten rautaista nopeampi myös aivan kelpo ase sammalsodan syysoffensiivissa. Ehkäpä menen maatalousliikkeeseen ostamaan samanlaiseen.

Kotipihassa lokakuu on edennyt aikansa aiheeseen. Siihen vaiheeseen, että lehtiä on koivukin maahan saakka pudottanut ehtiä.

Päivällisen valmistamisen aikaan radiossa ihailtiin Reino Helismaan sanoituksia myöhempää suomalaista kevyttä musiikkia mollaten. Helismaan tekemät sanoitukset ovat hyviä minunkin mielestäni, mutta en ymmärrä, missä kohden ne menisivät yli tämän tai edellisen vuosikymmenen lähes kalevalaisesta Suomi-rapista, puhumattakaan Syrjän veljesten riimittelyistä. Tosin en tiedä, tarvitsivatko Eput muita esikuvia kuin äitinsä (sic!) tai tunnistaisivatko hyvät suomi-hiphopparit edes omiaan.

Iltasaduksi puolisoni lukee Arvo Turtiaista. Helismaallakin taisi olla parempansa jo ennen omaa aikaansa.

Valokuvatorstain unen ja valveen rajalla

Valokuvatorstai-blogissa viikon aihe on unen ja valveen rajalla.

Tästä aiheesta kirjoitin aiemmin, mutta edelleen on sanottava, että omin konein kääntölavalle rullaileva väliraskas tavarajunaveturi Tv1 nro 933 oli kuin aistit terävänä nähtyä unta. Ja niin tulistinveturi kuin "Jumbo" onkin, se on monen rautatieharrastajan märkä päiväuni.

Museoveturin valveunenomaiset ensimetrit on Risto Parkkolan ansiosta tallennettu myös liikkuvaksi kuvaksi.

Piakkoin ilmestyvästä Resiina-lehdestä voidaan lukea projektin alusta saakka mukana olleen Heikki Kellomäen mainio artikkeli 1970-luvulla alulle pannusta hankkeesta, jonka ikään kuin sivutuotteena syntyi vuonna 1978 Museoveturiseura ja siitä edelleen vuonna 1985 Veturimuseo. Ja viimein, syyskuussa 2013, toimiva höyryveturi.