Windows 8:n testiasennus

Työasemiin ja monenkokoisiin kannettaviin laitteisiin tarkoitettu Windows 8:n lopullinen julkaisuversio tuli jokin aika sitten volyymilisenssiasiakkaiden saataville. Tänään oli työmaalla sen verran rauhaisa iltapäivä, että asensin sen ns. Pro-version kokeeksi omaan työpöytäkoneeseeni.

Ei huono, sanoisin. Varttunutta sukupolvea edustavassa pöytäkoneessa uutuus on jopa nopeampi kuin edeltäjänsä Windows 7:n vastaava versio.

Metro-käyttöliittymä tuo luksusta. Vaikkapa oma Exchange-kalenteri näkyy samantapaisena oletusarvoisena pienoisohjelmana, millaisilla Vistassa ja 7:ssä palveltiin lähinnä päivämäärästä tai säätilasta kiinnostuneita käyttäjiä.

Tosin on myönnettävä, että jos en olisi ollut aiemmin Windows Phonen ihan tyytyväinen käyttäjä, olisin luultavasti ensiasennuksen jälkeen manannut uuden työasema-Windowsin oletuskäyttöliittymän hiiteen. Asiat tehdään eri tavalla.

Suosikki-interaktivaattorini SeaMonkey, kuten moni muukin sovellus – tai melkeinpä kaikki tarpeelliset MS Office 2010:stä ja sen sisaruksistaan alkaen - asentuu vain työpöytätilaan, jossa melkein kaikki on kuin ennenkin. Melkein. Ysäriklassikko Start-valikko kun puuttuu. Toisaalta mihin tahansa Metron alueelle voi kirjoittaa vaikkapa "cmd", jolloin järjestelmä tarjoaa komentokehotetta, mitä kautta päästään lähestulkoon perimmäisiin asioihin.

Asetukset – vanhan kunnon Ohjauspaneelin uusi versio – toimii sangen mielenkiintoisesti ja oikeastaan aika hyvin. Viemällä hiiren näytön oikeaan ylä- tai alakulmaan avautuu Asetukset-valikko, jossa on mahdollista ronkkia juuri kyseisessä ikkunassa avoinna olevaan sovellukseen liittyviä asetuksia. Kaikkeen ei tarvitse mennä (tai toisaalta ei ehkä pääsekään) tutun Ohjauspaneelin kautta.

Jokin uutuudessa viehättää. Ehkä se, että kyseessä on ensimmäinen merkittävämpi käyttöliittymämuutos sitten Windows 95:n. Ja, kuten silloinkin, siinä on kaksi tilaa. Se, jossa ajetaan niitä ohjelmia, joista tuskin koskaan tulee mitään. Ja se, jossa ajetaan oikeita ohjelmia. Microsoft saa lähiaikoina valita, kumpi tila on kumpi.

Veturitallilla työkaluja rikkomassa

Viikko tuli vietettyä lähinnä flunssassa. Ei mikään isompi tauti, ja olisi saattanut talttua yhden päivän levolla. Mutta kun töistä ei voinut olla pois, nuhersin kolme päivää.

Lauantaipäivän puhteeksi ajattelin käydä veturitallilla leikkaamassa ruohon ratapihan puolelta. Ei olisi kannattanut. Heti aluksi rikoin ruohonleikkurin. Käynnistysnaru katkesi.

Ilkan kanssa saatiin kone kuntoon poraamalla käynnistysnarukopan vetoniitit auki ja lyhentämällä narua ties miten monenteen kertaan. Sähköinen varaosakysely lähti läntiselle Uudellemaalle ja vastauskin saatiin. Kiitokset sinne!

Kopan paikalleenasennusta varten kävin ostamassa vetoniittipihdit. Nekin onnistuin rikkomaan. Yritimme aluksi 4,8 millin niiteillä, kun niiden kanta olisi riittänyt moneen kertaan auki porattuihin kopan reikiin. Isoja niittejä vetäessä upouusien pihtien kahva katkesi. Kiina on hieno maa, mutta siellä osataan tehdä myös sutta ja sekundaa.

Vaihdettiin toisiin pihteihin, pienempiin niitteihin ja otettiin prikat avuksi. Viimein saatiin kone käymään ja ruoho leikatuksi.

Kohta taitaa tällaiselle työkalujen rikkojalle tulla porttikielto tallille.

Hämeen keskiaikaa markkinoilla

Lauantaipäivä vietettiin Hämeen linnan puistossa keskiaikamarkkinoilla. Tapahtuma vaikutti suurimuotoisemmalta kuin puolitoista vuosikymmentä sitten nähty turkulainen versio. Lieneekö harrastus kasvattanut suosiotaan vai onko nykyisin helpompaa järjestää isoja tapahtumia.

Yllättäviä tuttuja tuli heti tervehtimään - vaate- ja puheenparren sekä korujen perusteella ylhäisörouva jostakin pirkkalaisten mailta. Sitten oltiinkin jutuissa vain järjestyksenvalvojien kanssa - kotiseudun vapaaehtoisporukkaa hekin.

Hämeen keskiaikamarkkinoilla on varsin vähän tekemistä keskiajaksi kutsutun historiallisen ajanjakson kanssa, hämäläisen keskiajan kanssa vielä vähemmän. Toisaalta markkinoilla kysymys ei ole siitä, millaisena ajanjakso historiallisten dokumenttien valossa näyttäytyy vaan siitä, millaisena asianharrastajat sen haluavat nähdä ja esittää muille.

Kiiltäviä levyhaarniskoja Hämeessä tuskin keskiajalla edes nähtiin, mahdettiinko nähdä 1500-luvullakaan, jolloin niitä käytettiin jonkin verran Ruotsin armeijan raskaassa ratsuväessä eli niinsanotuissa kyrassieerijoukoissa.

Kauniiseen runomuotoon juonnettu ratsusotilasnäytös oli hieno. Jos vähän häiritsikin 1300-luvun ruttoepidemian ja uuden mantereen conquistadorien ideoiden sotkeminen samaan esitykseen, ei se lopputulosta haitannut. Maallikon näkökulmasta kuvassa oleva huovi käsitteli ajopeliään taitavimmin: taistelukohtauksissa kiihdytti laukkaan saakka ja lisäksi oli keihään kanssa tarkka. Asiaa harrastavat naiset lienevät tämän päivän parhaita hevosmiehiä. 

Vanha historiankirjoitus piti Hämettä pakanallisena alueena 1200-luvun puoliväliin saakka. Sitä pidettiin myös idän ja lännen rajapintana, jota halusivat omaan valtapiiriinsä niin novgorodilaiset kuin ruotsalaiset. Näkemys palveli jo varhain kirkkoa ja Ruotsin kruunua, varsinkin Folkungain kuningassukua, joka halusi kunnian alueen liittämisestä katolisen kirkon helmaan ja Ruotsin valtakuntaan. Vuosisatoja myöhemmin - osin päinvastaisista syistä - sama ajatus valjastettiin rakentamaan orastavaa kansallisromanttista Suomi-käsitystä. Nykyisen käsityksen mukaan hämäläiset olivat kristittyä väkeä jo kauan ennen 1200-luvun alkua, ja monien mahtisukujen yhteydet Ruotsin vallanpitäjiin olivat tiiviit.

Ruotsalaisten omia kuningaspelejä varten 1300-luvun alussa kirjoitettu Eerikinkronikka kertoo Hämeen sydänkeskiajasta seuraavasti:

Kristityt menivät lippuineen maihin,

heille luonnisti siellä hyvin.

Heidän kilpensä ja kypäränsä välkkyivät

kautta maiden kulkiessaan.

He tahtoivat halusta mitellä miekkojaan

pakanallisten hämäläisten kanssa

ja, niinkuin luulen, heidän mielineen

saadakseen kultaa, hopeata ja karjalaumoja.

Hämäläiset pakenivat,

pakanat hävisivät, kristityt voittivat.

Paitsi Eerikinkronikkaan, perustuu käsitys Hämeen väkivaltaisesta ruotsalaistamisesta paavi Gregorius IX:n joulukuun 9. päivänä vuonna 1237 Upsalan arkkipiispalle kirjoittamaan kirjeeseen. Gregoriuksen kaunopuheinen kirje kokonaisuudessaan kuuluu näin:

Piispa Gregorius, Jumalan palvelijoiden palvelija, lähettää tervehdyksen ja apotolosen siunauksen kunnianarvoisille veljilleen Upsalan arkkipiispalle ja hänen alaisilleen piispoille. Herran oikea käsi istutti viinitarhan ja Hän tahtoi sitä kostutettavan Poikansa verellä niin, että se Kristuksen kyljestä vuotavan puron hedelmöittämänä tuottaisi viiniä, jonka suloisuuden virkistämänä korkea istuttaja iloitsisi. Mutta voi tuskaa, katso: metsäkarju tuhoaa sen, hirveä peto raatelee sen hampaillaan. Sillä niinkuin meille toimitetusta kirjeestä ilmeni, ovat ne, joita kutsutaan hämäläisten kansaksi, joka aiemmin oli teidän ja edeltäjienne suuren vaivannäön ja innon avulla kääntynyt katoliseen uskoon, nyt lähellä asuvien ristin vihollisten vaikutuksesta kääntyneet takaisin vanhan erhetyksensä petollisuuteen niin, että he muutamien raakalaisten kanssa Perkeleen auttaessa hävittävät täydelleen Hämeestä Jumalan uuden seurakunnan istutuksen. Pienet lapset, joille Kristuksen valo on kasteessa valjennut, he tempaavat väkivaltaisesti irti tästä valosta ja tappavat, täysikasvuisia, kiskottuaan heiltä ensin sisälmykset, he uhraavat pahoille hengille ja pakottavat toisia juoksemaan puiden ympäri aina hengenlähtöön asti, mutta muutamia pappeja he sokaisevat, muutamilta silpovat julmasti heidän kätensä ja muut jäsenensä sekä asettavat jäljellejääneet poltettavaksi ja tulen ruoaksi ruumeniin käärittyinä. Siten Ruotsin valtakunta kukistuu pakanoiden julmuudesta ja usko siitä helposti tyystin tuhoutuu, ellei sitä riennetä tukemaan Jumalan ja apostolisen istuimen avulla. Mutta sitä halullisemmin on Jumalaa pelkäävien miesten noustava taistelemaan tällaisia luopioita ja raakalaisia vastaan, mitä pahemmin vahingoittaen nämä tahtovat runnella Jumalan seurakuntaa, nämä jotka hämmentävät katolisen uskon niin inhottavalla julmuudella. Siksi määräämme apostolisella kirjeellä teidän veljellisyydellenne, että johdatte mainitussa valtakunnassa ja läheisissä saarissa asuvia katolisia miehiä terveellisin neuvoin ottamaan ristin merkin itselleen sekä taistelemaan miehuullisesti ja voimallisesti samaisia luopioita ja raakalaisia vastaan. Huomautamme, että Jumalalle uskon puolustus on sitä mieluisampaa, mitä arvokkaammaksi usko on katsottava muiden hengen hyveiden edellä. Sen vuoksi kaikkivaltiaan Jumalan laupeudesta ja Hänen apostoliensa Pyhien Pietarin ja Paavalin valtuuteen nojaten myönnämme tämän asian vuoksi ristin merkin ottaville sellaisen synninpäästön ja haluamme, että he nauttivat sellaista koskemattomuutta kuin he saisivat, jos he henkilökohtaisesti lähtisivät Pyhään maahan. Annettu Lateraanissa 9. joulukuuta paaviutemme yhdentenätoista vuonna.

Gregoriuksen kirje on selkeä ristiretkikehotus, ja muita lähteitä aikakaudelta on niukasti. Ei ihme että ainakin vielä 1980-luvulla kouluhistoriassa puhuttiin ruotsalaisten toisesta, Hämeeseen suunnatusta, ristiretkestä samanlaisena faktana kuin vaikka talvisodasta.

Todennäköisesti ruotsalaisia sotilaita tuli Hämeeseen 1230-luvun lopulla. Joukon koko oli muutamia satoja miehiä ja se nousi maihin todennäköisesti Uudenmaan rannikolla ja eteni jokia pitkin Hämeeseen. Joukkojen kuljetuksesta ja osin varustamisestakin vastasi Ruotsin silloisen asevelvollisuusjärjestelmän hyökkäyksellinen osa, ledung-laitos. Joukoissa oli niin asevelvollisia talonpoikia kuin mahtimiesten palkkaamia ammattisotilaita. Eerikinkronikka mainitsee, että ruotsalaisten johtaja oli jaarli eli kuninkaan apulainen Birger ja että hyökkäys tehtiin vasta vuonna 1249. Jos paavi Gregoriuksen kirjeen ajoitukseen voidaan luottaa, olisi toinen, kymmenen vuotta aiempi, ajankohta 1239 uskottavampi. Tällöin retken johtajana olisi toiminut jaarlin virassa Birgerin edeltäjä Ulf Fase. Mahdollisesti mukana oli myös Suomen englantilaissyntyinen piispa Thomas eli Tuomas.

On esitetty kysymyksiä siitä, miksi ruotsalaisia joukkoja meni Hämeeseen 1200-luvulla.

Venäläiset kronikat tukevat käsitystä Hämeestä eli jäämien maasta idän ja lännen rajamaana.

Nestorin kronikka kertoo meikäläisen ajanlaskun vuodesta 1042: Vuonna 6550 Vladimir Jaroslavinpoika meni jäämejä vastaan ja voitti heidät.

Sata vuotta myöhemmin Novgorodin ensimmäiseen kronikkaan on kirjoitettu: Vuonna 6650 tulivat jäämit ja sotivat Novgorodin alueella.

Vuosisadan lopulla otettiin karjalaiset avuksi: Vuonna 6699 novgorodilaiset menivät laivoilla karjalaisten kanssa jäämejä vastaan, kävivät sotaa jäämien maassa, hävittivät sitä tulella ja hakkasivat karjan maahan.

Novgorodilaisten kirjoitusten mukaan 1100-luku oli jatkuvaa sotimista hämäläisten kanssa, eikä meno ainakaan rauhoittunut 1200-luvulle tultaessa.

On esitetty väittämä, jonka mukaan hämäläiset - yhtäältä novgorodilaisten ja karjalaisten ja toisaalta ruotsalaisten ja varsinaissuomalaisten enemmän tai vähemmän sotaisten vaikutteiden kautta - olisivat olleet 1200-luvulle tultaessa kahden vaiheilla, mitä tulee kristinuskon suuntauksen omaksumiseen. Pakanoita he eivät enää olleet, ja hallussa olleet käsitteet tukivat yhtä hyvin ortodoksisen kuin katolisenkin uskon omaksumista. On jopa esitetty, että paavi Gregoriuksen kirjeen taustalla ei ollut huoli hämäläisten paluusta pakanuuteen vaan liian läheisistä väleistä idän kirkon kanssa. Menihän paavin kirjeestä vain vajaat kolme vuotta, kun Vuonna 6748 ruotsalaiset tulivat suurella sotajoukolla sekä norjalaiset, varsinaissuomalaiset ja hämäläiset laivoineen hyvin suurella joukolla, ruotsalaiset mukanaan ruhtinas ja omat piispansa ja pysähtyivät Nevajoen suulle haluten vallata Laatokanlinnan ja suoraan sanottuna sekä Novgorodin että koko Novgorodin alueen. Mutta vielä varjeli hyvä, armollinen, ihmisiä rakastava Jumala meitä ja suojeli vierasheimolaisilta, sillä ilman Jumalan apua he tekivät turhaa työtä.

Omien kronikoidensa mukaan novgorodilaiset sotivat hämäläisiä vastaan pari sataa vuotta usein voittoisasti mutta kuitenkaan saamatta aluetta haltuunsa. Eerikinkronikka väittää alueen tulleen vallatuksi yhdellä ledung-retkellä. Uskottavaako, kun muistetaan ruotsalaisten vähän myöhemmin hävinneen kuuluisan taistelun Nevajoen rannalla Aleksanteri Jaroslavinpoika Nevskin johtamille novgorodilaisille?

Entä miksi voittoisa Aleksanteri - joka ruotsalaisten jälkeen löi vielä aikansa parhaana länsieurooppalaisena sotilasorganisaationa pidetyn kalpaveljien ritarikunnan Peipsijärvellä - ei viimeinkin valloittanut jäämien maata? Mongolit, sanotaan usein. Varmasti niin, ja asian perimmäiset syyt löytynevät näistä maisemista.

Kuten todettu, nykykäsitys pitää Hämettä jo varhain ruotsalaisten vaikutuspiiriin kuuluneena alueena. Paavin kirjettä seurannut retki voidaan tätä taustaa vasten nähdä yhtenä ruotsalaisten voimannäyttönä vahvistunutta Novgorodia vastaan, ei niinkään hämäläisiin liittyvänä sotatoimena.

Yhtä kaikki, Häme liittyi keskiajaksi kutsutulla ajanjaksolla aiempaa tiiviimmin Ruotsin valtakuntaan. Keskiaikamarkkinoiden tapahtumapaikkaa, Hämeen linnan aluetta, ryhdyttiin rakentamaan ilmeisesti 1270-1290-lukujen välisenä aikana. Ennen rakennusurakkaa ruotsalaiset pitivät tukikohtanaan hämäläisten vanhaa linnavuorta Hakoisissa, jossa oli tai jonne rakennettiin maavallilla ja vallihaudalla linnoitettu esilinna sekä mäen päällä ollut päälinna kivisine muureineen ja tiilisine torneineen. Vielä 1500-luvulla Hakoista kutsuttiin Vanhaksi Hämeen linnaksi.

Varsinainen Hämeen linna, sellaisena kuin se nykyäänkin tunnetaan, rakennettiin ensisijaisesti hallinnolliseksi keskukseksi. Se ei ole sotalinna siinä mielessä kuin myöhemmin rakennetut Viipurin linna tai Olavinlinna, joskin sotajoukkojen tukikohtana tarvittaessa palveleminen on kuulunut sen tehtäviin alusta saakka. Ruotsin valta alkoi saada vakiintuneita muotoja, kun vuonna 1276 perustettiin tuomiokapituli ja vuonna 1284 kuninkaaksi kohonneen jaarli Birgerin poika Bengt nimitettiin Suomen herttuaksi eli käskynhaltijaksi. Ensimmäinen tunnettu Hämeen vouti oli nimeltään Berthold, ja hänestä on maininta vuodelta 1297.

Hämeen linnan varusväkeä tunnetaan paremmin vasta 1500-luvulta. Tuolloin voudin eli linnanpäällikön lisäksi linnassa palveli alivouti, linnankirjuri, kuusi voudinmiestä eli eräänlaista aliupseeria sekä noin 40 sotamiestä. Miehitys oli pieni, jos sitä verrataan vaikkapa Olavinlinnan 150 sotamieheen.

Mitä muuta tiedetään Hämeen keskiajasta? Paljonkin. Vaikkapa että vuonna 1456 ritari Olavi Niilonpoika Tavast osti Nilakkaveden, Vuonamon ja Kuivakannan metsät ja kalavedet Pietari Pelliltä, Antti Rautialta ja sisaruksilta Ragnhild ja Elina, ja vähän myöhemmin hauholainen Sodjalan Erkki sai sakot, kun piti maita kuin omiaan. Tai että Pietari Bagge myi tammikuussa 1464 metsää Simo Maununpojalle ja Olavi Antinpojalle Akaan Sontulassa.

Kiiltäviä levyhaarniskoja mieluummin kuin oikeaa historiaa? Kyllä kiitos?

Lähteet:

Gardberg, C. J.; Welin, P. O.: Suomen keskiaikaiset linnat. Otava, Keuruu 1993.

Jaakkola, Jalmari: Pyhän Eerikin pyhimystraditsionin, kultin ja legendan synty. Historiallisia tutkimuksia IV,1. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1922.

Suomalaisen sotilaan historia ristiretkistä rauhanturvaamiseen. Toim. Partanen, Jukka ym. Karttakeskus, Saarijärvi 2011.

Suomen varhaiskeskiajan lähteitä. Toim. Linna, Martti. Historian aitta XXI. Historian ystäväin liitto, Jyväskylä 1989.

Suvanto, Seppo: Yksilö myöhäiskeskiajan talonpoikaisyhteiskunnassa - Sääksmäen kihlakunta 1400-luvun alusta 1570-luvulle. Historiallisia tutkimuksia 193. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1995.

Sadonkorjuuta

Alunperin oli ajatus lähteä illalla ulos syömään 15-vuotishääpäivän kunniaksi. Päätimme kuitenkin viettää illan kotipihalla. Kulta poimi viimeiset punaherukat ja minä leikkasin ruohon.

Punaviinimarjamehua, osa maustettuna mustaherukalla tai kirsikalla, on yösähkön aikaan herutettu jo neljä maijallista, ja ainakin yksi vielä tulee. Viime talvikaudella ei mehuja tarvinnut kaupasta hakea, ja hyvältä näyttää tämänkin vuoden sato. Pakastin vain uhkaa käydä ahtaaksi. Ainakin kesäkurpitsasoppaa on tulossa vielä vaikka kuinka.

Hyvin syötiin kotonakin pihatöiden päälle. Kotitekoista perunasalaattia ja fetasalaattia, viimeksimainitun kasvisosat oliiveita lukuunottamatta kotipihasta. Särpimeksi patonkia ja sinihomejuustoa ja palanpainikkeeksi kuohuviiniä.

Lähdettiin sittenkin

Museoveturiseura-aktiivien torstai-illan ja perjantaiaamun synkät mielialat vaihtuivat perjantain mittaan harmaan sävyihin. Päätettiin, että ainakin me pidämme kiinni siitä, mitä on sovittu. Lauantaiaamuna henkilöautokuormallinen miehiä ja vähän tavaraa lähti kohti Hyvinkäätä.

Pystytimme Veturimuseon osaston hyvin vaatimattomaksi. Emme ottaneet mukaan myyntituotteita pitkälti siitä yksinkertaisesta syystä, että tässä vaiheessa kesää niitä ei ole enää kovin paljon, eikä varastoa kannata kasvattaa talvea vasten. Rahaa ei ollut näillä messuilla tarkoitus tehdä. Sen sijaan tavoite oli mahdollisimman helppohoitoinen osasto, mikä dataprojektorin ja ajastetun valokuvaesityksen ansiosta onnistui. Käytettävissä ollut tila ei olisi paljon muuta mahdollistanutkaan. Naapuriosastojen väki - haapamäkeläiset ja mallikauppalaiset - ystävällisesti pitivät silmällä miehittämätöntä toijalalaisosastoa.

Ratapihalle tehdyllä "konekentällä" oli oikeastaan mielenkiintoisempaa katseltavaa kuin museoalueella. Kuvassa on VR Trackin nykykalustoa edustava raiteen- ja vaihteentukemiskone Plasser & Theurer 08-475 4S Unimat, VR:n litteraltaan Ttk2 nro 851. Sen edessä oli tyhjä paikka...

Kiertelimme keltaisissa turvaliiveissämme sälleinä, ronineina tai muina irtolaisina ja paljolti nautimme talkoolaisten oikeuksista ja turistin velvollisuuksista. Pestauduimme aputehtäviin, missä sellaisiin tarvittiin. Katsoimme konepajakäynnillä vierailijaryhmien perään (väki muuten kuljetettiin asemalta konepajalle museoitavalla Sm1 nro 6001:llä, vanhimmalla sähköjunalla). Avustimme yhden lyhyen reissun verran Keitele-museon junamiehistöä "Lättähatun" portaiden kanssa. Kävimme tervehtimässä Lohjan aseman katastrofipäivystäjää - ainoaa tällä kertaa vastuutehtäviin joutunutta museoveturiseuralaista.

Ennen muuta juttelimme kalustoa esitelleiden rautatieläisten kanssa. Toiset heistä vaikuttivat sangen tyytyväisiltä päästessään kertomaan muutakin kuin mistä napista juna sanoo "tuut tuut". Ja asianharrastajat saivat runsaasti kokemusperäistä informaatiota suoraan käyttäjältä. Lähes kaikissa niin museolla kuin rautatieasemallakin esillä olleissa rautatiekulkuneuvoissa yleisö pääsi poikkeuksellisesti tutustumaan myös ohjaamoihin. Sama päti lukuisiin VR:n kumipyöräkulkuneuvoihin sympaattisesta kotimaisesta Teijo-pakettiautosta raskaaseen Sisu-raivausautoon. Luultavasti pikkupoikien, ja miksei -tyttöjenkin, ja muiden samanhenkisten unelmatapahtuma.

Kotiin päästiin aikanaan. Työviikko on alkanut, mutta harrasteteema jatkuu. Illalla haapamäkeläisten edustaja kävi lainaamassa veturitallilta Dr12:n generaattorin laakerin keskittämiseen tarvittavan tukipalan. "Huru" on tarkoitus laittaa hinauksen, ja museojuna palaa kotivarikolleen toinen vetäjä nokallaan.

Ja aamuyön alkuhetkinä on luvassa höyryveturin juottamista.

Prinsessa, joka ei päässyt tanssiaisiin

Tulevana viikonloppuna vietetään Suomen rautatielaitoksen 150-vuotisjuhlatapahtumaa Hyvinkäällä Suomen Rautatiemuseossa. Virallinen syntymäpäivä oli jo maaliskuussa, mutta silloin ei isoja - talviurheiluun liittymättömiä - ulkoilmatapahtumia juuri kannata järjestää.

Museoveturiseuran projekti, oikeastaan tilaustyö, oli Matisa B-27 -raiteentukemiskoneen kunnostaminen tuotavaksi näytteille tapahtumaan. Alkutilanne oli rähjäinen raato.

Projektiin käytettiin kolmen vuoden aikana satoja talkootyötunteja ja satoja euroja. Välillä työ saattoi turhauttaa, ja kyseltiin miksi tällaista kaukana veturista olevaa konetta ylipäätään kannattaa kunnostaa. Lopputulos ei ole ehkä täysi kymppi, mutta aika namu kuitenkin.

Matisa B-27 kaksoissisarineen oli rautateiden näkymättömiä, suurelle yleisölle tuntemattomia puurtajia, joiden työpanos oli korvaamaton, jotta uljaat "Ukko-Pekat", "Risto" ja "Hurut" saattoivat kiidättää matkustajia ja tavaraa. Niiden tehtävän VR:n 100-vuotishistoriikki määritteli näin: "Tukeminen on radan kunnossapitotöiden tärkeimpiä vaiheita, koska sen huolellisesta suorittamisesta riippuu raiteen säilyminen oikeassa asennossa, mikä seikka puolestaan olennaisesti estää kiskojonojen kulumista varsinkin kiskojonojen aroissa kohdissa, jatkoksissa."

Uutteran puurtajan oli määrä päästä elämänsä kohokohtana kerrankin suuren yleisön ihailtavaksi ensi viikonlopun 150-vuotistapahtumaan. Matisa olisi ollut melkein kuin kunniavieras maamme vanhimpana säilyneenä raiteentukemiskoneena rautatieinfrastruktuuriin painottuvassa juhlanäyttelyssä.

Miten Tuhkimo odottikaan tanssiaisia! Hän oli peseytynyt, tehnyt kauniin kampauksen, meikannut, pukenut parhaat ylleen - ja ehtinyt valmiiksi juuri parahiksi. Määrähetkellä hän odotti ulkona, kuten oli sovittu.

Mutta kukaan ei tullut koskaan häntä hakemaan.

Entä Tuhkimon kamariherrat? Museoveturiseuralla on hyvä maine erilaisten tapahtumien järjestelyjen apuna rautatieharrastuksessa ja muuallakin. Meitä pidetään hyvinä renkeinä. Meillä ei ole mahdollisuutta esitellä omaa kalustoamme museojunien kaltaisissa tapahtumissa. Veturimuseossa käy vuosittain vain 2000-2500 kävijää, usein vakioväkeä.

Kerrankin olisi ollut mahdollisuus saada jotakin omaa suuren yleisön nähtäville. Kerrankin oltaisiin saatu olla vähän kuin isäntiä mekin.

Mutta kukaan ei tullut koskaan Matisaamme hakemaan.

Me luotimme siihen kuukausia ja taas kuukausia sitten sovittuun järjestelyyn, jossa tapahtumanjärjestäjä hoitaa Matisan noudon. Kun H-hetki läheni eikä tallilla ollut tiettävästi vielä kukaan käynyt nosto- ja siirtokohdetta paikan päällä tutkimassa, aloitimme ahkeran sähköposti- ja puhelintiedustelun. Tänään sitten tuli noutaja, totesi koneen ylivoimaiseksi ja lähti pois. Lupasi palata asiaan illalla, palasikin ja ilmoitti, että ei noudeta.

En syytä mitään enkä ketään. Asiat vain menevät joskus pieleen, ja tässä meni tarpeeksi monta asiaa. Isossa pelissä on paljon liikkuvia osia.

Jos, jos ja jos. Jos Museoveturiseuralle olisi annettu mandaatti ja pikku sponsorointi organisoida lavettikuljetus itse, olisi eräs toijalalainen tai eräs tamperelainen firma viimeistään tänään vienyt koneen Hyvinkäälle.

Tällä aikataululla - aikaa yksi vuorokausi - ja rutiköyhän yhdistyksen budjetilla emme enää pysty järjestämään kuljetusta. Mutta jos joku hyväsydäminen, puoli valtakuntaa kantavan lavetin ja siron (vain vähän päälle 14 tonnia) prinsessan nostavan nosturin omistava ritari haluaisi harjoittaa armeliaisuutta, se otettaisiin ilomielin vastaan.

Mutta koska sadut ovat satuja ja elämä on elämää, ei Suomen vanhin säilynyt raiteentukemiskone ole esillä Suomen rautatielaitoksen 150-vuotisjuhlassa.

Suoraan sanottuna vituttaa. Eniten vituttaa vapaa-aikaansa Matisa-projektiin uhranneiden seuratoverien puolesta. Ja vaikka kone on kylmää rautaa, niin vähän senkin puolesta.