Windows 8:n testiasennus

Työasemiin ja monenkokoisiin kannettaviin laitteisiin tarkoitettu Windows 8:n lopullinen julkaisuversio tuli jokin aika sitten volyymilisenssiasiakkaiden saataville. Tänään oli työmaalla sen verran rauhaisa iltapäivä, että asensin sen ns. Pro-version kokeeksi omaan työpöytäkoneeseeni.

Ei huono, sanoisin. Varttunutta sukupolvea edustavassa pöytäkoneessa uutuus on jopa nopeampi kuin edeltäjänsä Windows 7:n vastaava versio.

Metro-käyttöliittymä tuo luksusta. Vaikkapa oma Exchange-kalenteri näkyy samantapaisena oletusarvoisena pienoisohjelmana, millaisilla Vistassa ja 7:ssä palveltiin lähinnä päivämäärästä tai säätilasta kiinnostuneita käyttäjiä.

Tosin on myönnettävä, että jos en olisi ollut aiemmin Windows Phonen ihan tyytyväinen käyttäjä, olisin luultavasti ensiasennuksen jälkeen manannut uuden työasema-Windowsin oletuskäyttöliittymän hiiteen. Asiat tehdään eri tavalla.

Suosikki-interaktivaattorini SeaMonkey, kuten moni muukin sovellus – tai melkeinpä kaikki tarpeelliset MS Office 2010:stä ja sen sisaruksistaan alkaen - asentuu vain työpöytätilaan, jossa melkein kaikki on kuin ennenkin. Melkein. Ysäriklassikko Start-valikko kun puuttuu. Toisaalta mihin tahansa Metron alueelle voi kirjoittaa vaikkapa "cmd", jolloin järjestelmä tarjoaa komentokehotetta, mitä kautta päästään lähestulkoon perimmäisiin asioihin.

Asetukset – vanhan kunnon Ohjauspaneelin uusi versio – toimii sangen mielenkiintoisesti ja oikeastaan aika hyvin. Viemällä hiiren näytön oikeaan ylä- tai alakulmaan avautuu Asetukset-valikko, jossa on mahdollista ronkkia juuri kyseisessä ikkunassa avoinna olevaan sovellukseen liittyviä asetuksia. Kaikkeen ei tarvitse mennä (tai toisaalta ei ehkä pääsekään) tutun Ohjauspaneelin kautta.

Jokin uutuudessa viehättää. Ehkä se, että kyseessä on ensimmäinen merkittävämpi käyttöliittymämuutos sitten Windows 95:n. Ja, kuten silloinkin, siinä on kaksi tilaa. Se, jossa ajetaan niitä ohjelmia, joista tuskin koskaan tulee mitään. Ja se, jossa ajetaan oikeita ohjelmia. Microsoft saa lähiaikoina valita, kumpi tila on kumpi.

Veturitallilla työkaluja rikkomassa

Viikko tuli vietettyä lähinnä flunssassa. Ei mikään isompi tauti, ja olisi saattanut talttua yhden päivän levolla. Mutta kun töistä ei voinut olla pois, nuhersin kolme päivää.

Lauantaipäivän puhteeksi ajattelin käydä veturitallilla leikkaamassa ruohon ratapihan puolelta. Ei olisi kannattanut. Heti aluksi rikoin ruohonleikkurin. Käynnistysnaru katkesi.

Ilkan kanssa saatiin kone kuntoon poraamalla käynnistysnarukopan vetoniitit auki ja lyhentämällä narua ties miten monenteen kertaan. Sähköinen varaosakysely lähti läntiselle Uudellemaalle ja vastauskin saatiin. Kiitokset sinne!

Kopan paikalleenasennusta varten kävin ostamassa vetoniittipihdit. Nekin onnistuin rikkomaan. Yritimme aluksi 4,8 millin niiteillä, kun niiden kanta olisi riittänyt moneen kertaan auki porattuihin kopan reikiin. Isoja niittejä vetäessä upouusien pihtien kahva katkesi. Kiina on hieno maa, mutta siellä osataan tehdä myös sutta ja sekundaa.

Vaihdettiin toisiin pihteihin, pienempiin niitteihin ja otettiin prikat avuksi. Viimein saatiin kone käymään ja ruoho leikatuksi.

Kohta taitaa tällaiselle työkalujen rikkojalle tulla porttikielto tallille.

Hämeen keskiaikaa markkinoilla

Lauantaipäivä vietettiin Hämeen linnan puistossa keskiaikamarkkinoilla. Tapahtuma vaikutti suurimuotoisemmalta kuin puolitoista vuosikymmentä sitten nähty turkulainen versio. Lieneekö harrastus kasvattanut suosiotaan vai onko nykyisin helpompaa järjestää isoja tapahtumia.

Yllättäviä tuttuja tuli heti tervehtimään - vaate- ja puheenparren sekä korujen perusteella ylhäisörouva jostakin pirkkalaisten mailta. Sitten oltiinkin jutuissa vain järjestyksenvalvojien kanssa - kotiseudun vapaaehtoisporukkaa hekin.

Hämeen keskiaikamarkkinoilla on varsin vähän tekemistä keskiajaksi kutsutun historiallisen ajanjakson kanssa, hämäläisen keskiajan kanssa vielä vähemmän. Toisaalta markkinoilla kysymys ei ole siitä, millaisena ajanjakso historiallisten dokumenttien valossa näyttäytyy vaan siitä, millaisena asianharrastajat sen haluavat nähdä ja esittää muille.

Kiiltäviä levyhaarniskoja Hämeessä tuskin keskiajalla edes nähtiin, mahdettiinko nähdä 1500-luvullakaan, jolloin niitä käytettiin jonkin verran Ruotsin armeijan raskaassa ratsuväessä eli niinsanotuissa kyrassieerijoukoissa.

Kauniiseen runomuotoon juonnettu ratsusotilasnäytös oli hieno. Jos vähän häiritsikin 1300-luvun ruttoepidemian ja uuden mantereen conquistadorien ideoiden sotkeminen samaan esitykseen, ei se lopputulosta haitannut. Maallikon näkökulmasta kuvassa oleva huovi käsitteli ajopeliään taitavimmin: taistelukohtauksissa kiihdytti laukkaan saakka ja lisäksi oli keihään kanssa tarkka. Asiaa harrastavat naiset lienevät tämän päivän parhaita hevosmiehiä. 

Vanha historiankirjoitus piti Hämettä pakanallisena alueena 1200-luvun puoliväliin saakka. Sitä pidettiin myös idän ja lännen rajapintana, jota halusivat omaan valtapiiriinsä niin novgorodilaiset kuin ruotsalaiset. Näkemys palveli jo varhain kirkkoa ja Ruotsin kruunua, varsinkin Folkungain kuningassukua, joka halusi kunnian alueen liittämisestä katolisen kirkon helmaan ja Ruotsin valtakuntaan. Vuosisatoja myöhemmin - osin päinvastaisista syistä - sama ajatus valjastettiin rakentamaan orastavaa kansallisromanttista Suomi-käsitystä. Nykyisen käsityksen mukaan hämäläiset olivat kristittyä väkeä jo kauan ennen 1200-luvun alkua, ja monien mahtisukujen yhteydet Ruotsin vallanpitäjiin olivat tiiviit.

Ruotsalaisten omia kuningaspelejä varten 1300-luvun alussa kirjoitettu Eerikinkronikka kertoo Hämeen sydänkeskiajasta seuraavasti:

Kristityt menivät lippuineen maihin,

heille luonnisti siellä hyvin.

Heidän kilpensä ja kypäränsä välkkyivät

kautta maiden kulkiessaan.

He tahtoivat halusta mitellä miekkojaan

pakanallisten hämäläisten kanssa

ja, niinkuin luulen, heidän mielineen

saadakseen kultaa, hopeata ja karjalaumoja.

Hämäläiset pakenivat,

pakanat hävisivät, kristityt voittivat.

Paitsi Eerikinkronikkaan, perustuu käsitys Hämeen väkivaltaisesta ruotsalaistamisesta paavi Gregorius IX:n joulukuun 9. päivänä vuonna 1237 Upsalan arkkipiispalle kirjoittamaan kirjeeseen. Gregoriuksen kaunopuheinen kirje kokonaisuudessaan kuuluu näin:

Piispa Gregorius, Jumalan palvelijoiden palvelija, lähettää tervehdyksen ja apotolosen siunauksen kunnianarvoisille veljilleen Upsalan arkkipiispalle ja hänen alaisilleen piispoille. Herran oikea käsi istutti viinitarhan ja Hän tahtoi sitä kostutettavan Poikansa verellä niin, että se Kristuksen kyljestä vuotavan puron hedelmöittämänä tuottaisi viiniä, jonka suloisuuden virkistämänä korkea istuttaja iloitsisi. Mutta voi tuskaa, katso: metsäkarju tuhoaa sen, hirveä peto raatelee sen hampaillaan. Sillä niinkuin meille toimitetusta kirjeestä ilmeni, ovat ne, joita kutsutaan hämäläisten kansaksi, joka aiemmin oli teidän ja edeltäjienne suuren vaivannäön ja innon avulla kääntynyt katoliseen uskoon, nyt lähellä asuvien ristin vihollisten vaikutuksesta kääntyneet takaisin vanhan erhetyksensä petollisuuteen niin, että he muutamien raakalaisten kanssa Perkeleen auttaessa hävittävät täydelleen Hämeestä Jumalan uuden seurakunnan istutuksen. Pienet lapset, joille Kristuksen valo on kasteessa valjennut, he tempaavat väkivaltaisesti irti tästä valosta ja tappavat, täysikasvuisia, kiskottuaan heiltä ensin sisälmykset, he uhraavat pahoille hengille ja pakottavat toisia juoksemaan puiden ympäri aina hengenlähtöön asti, mutta muutamia pappeja he sokaisevat, muutamilta silpovat julmasti heidän kätensä ja muut jäsenensä sekä asettavat jäljellejääneet poltettavaksi ja tulen ruoaksi ruumeniin käärittyinä. Siten Ruotsin valtakunta kukistuu pakanoiden julmuudesta ja usko siitä helposti tyystin tuhoutuu, ellei sitä riennetä tukemaan Jumalan ja apostolisen istuimen avulla. Mutta sitä halullisemmin on Jumalaa pelkäävien miesten noustava taistelemaan tällaisia luopioita ja raakalaisia vastaan, mitä pahemmin vahingoittaen nämä tahtovat runnella Jumalan seurakuntaa, nämä jotka hämmentävät katolisen uskon niin inhottavalla julmuudella. Siksi määräämme apostolisella kirjeellä teidän veljellisyydellenne, että johdatte mainitussa valtakunnassa ja läheisissä saarissa asuvia katolisia miehiä terveellisin neuvoin ottamaan ristin merkin itselleen sekä taistelemaan miehuullisesti ja voimallisesti samaisia luopioita ja raakalaisia vastaan. Huomautamme, että Jumalalle uskon puolustus on sitä mieluisampaa, mitä arvokkaammaksi usko on katsottava muiden hengen hyveiden edellä. Sen vuoksi kaikkivaltiaan Jumalan laupeudesta ja Hänen apostoliensa Pyhien Pietarin ja Paavalin valtuuteen nojaten myönnämme tämän asian vuoksi ristin merkin ottaville sellaisen synninpäästön ja haluamme, että he nauttivat sellaista koskemattomuutta kuin he saisivat, jos he henkilökohtaisesti lähtisivät Pyhään maahan. Annettu Lateraanissa 9. joulukuuta paaviutemme yhdentenätoista vuonna.

Gregoriuksen kirje on selkeä ristiretkikehotus, ja muita lähteitä aikakaudelta on niukasti. Ei ihme että ainakin vielä 1980-luvulla kouluhistoriassa puhuttiin ruotsalaisten toisesta, Hämeeseen suunnatusta, ristiretkestä samanlaisena faktana kuin vaikka talvisodasta.

Todennäköisesti ruotsalaisia sotilaita tuli Hämeeseen 1230-luvun lopulla. Joukon koko oli muutamia satoja miehiä ja se nousi maihin todennäköisesti Uudenmaan rannikolla ja eteni jokia pitkin Hämeeseen. Joukkojen kuljetuksesta ja osin varustamisestakin vastasi Ruotsin silloisen asevelvollisuusjärjestelmän hyökkäyksellinen osa, ledung-laitos. Joukoissa oli niin asevelvollisia talonpoikia kuin mahtimiesten palkkaamia ammattisotilaita. Eerikinkronikka mainitsee, että ruotsalaisten johtaja oli jaarli eli kuninkaan apulainen Birger ja että hyökkäys tehtiin vasta vuonna 1249. Jos paavi Gregoriuksen kirjeen ajoitukseen voidaan luottaa, olisi toinen, kymmenen vuotta aiempi, ajankohta 1239 uskottavampi. Tällöin retken johtajana olisi toiminut jaarlin virassa Birgerin edeltäjä Ulf Fase. Mahdollisesti mukana oli myös Suomen englantilaissyntyinen piispa Thomas eli Tuomas.

On esitetty kysymyksiä siitä, miksi ruotsalaisia joukkoja meni Hämeeseen 1200-luvulla.

Venäläiset kronikat tukevat käsitystä Hämeestä eli jäämien maasta idän ja lännen rajamaana.

Nestorin kronikka kertoo meikäläisen ajanlaskun vuodesta 1042: Vuonna 6550 Vladimir Jaroslavinpoika meni jäämejä vastaan ja voitti heidät.

Sata vuotta myöhemmin Novgorodin ensimmäiseen kronikkaan on kirjoitettu: Vuonna 6650 tulivat jäämit ja sotivat Novgorodin alueella.

Vuosisadan lopulla otettiin karjalaiset avuksi: Vuonna 6699 novgorodilaiset menivät laivoilla karjalaisten kanssa jäämejä vastaan, kävivät sotaa jäämien maassa, hävittivät sitä tulella ja hakkasivat karjan maahan.

Novgorodilaisten kirjoitusten mukaan 1100-luku oli jatkuvaa sotimista hämäläisten kanssa, eikä meno ainakaan rauhoittunut 1200-luvulle tultaessa.

On esitetty väittämä, jonka mukaan hämäläiset - yhtäältä novgorodilaisten ja karjalaisten ja toisaalta ruotsalaisten ja varsinaissuomalaisten enemmän tai vähemmän sotaisten vaikutteiden kautta - olisivat olleet 1200-luvulle tultaessa kahden vaiheilla, mitä tulee kristinuskon suuntauksen omaksumiseen. Pakanoita he eivät enää olleet, ja hallussa olleet käsitteet tukivat yhtä hyvin ortodoksisen kuin katolisenkin uskon omaksumista. On jopa esitetty, että paavi Gregoriuksen kirjeen taustalla ei ollut huoli hämäläisten paluusta pakanuuteen vaan liian läheisistä väleistä idän kirkon kanssa. Menihän paavin kirjeestä vain vajaat kolme vuotta, kun Vuonna 6748 ruotsalaiset tulivat suurella sotajoukolla sekä norjalaiset, varsinaissuomalaiset ja hämäläiset laivoineen hyvin suurella joukolla, ruotsalaiset mukanaan ruhtinas ja omat piispansa ja pysähtyivät Nevajoen suulle haluten vallata Laatokanlinnan ja suoraan sanottuna sekä Novgorodin että koko Novgorodin alueen. Mutta vielä varjeli hyvä, armollinen, ihmisiä rakastava Jumala meitä ja suojeli vierasheimolaisilta, sillä ilman Jumalan apua he tekivät turhaa työtä.

Omien kronikoidensa mukaan novgorodilaiset sotivat hämäläisiä vastaan pari sataa vuotta usein voittoisasti mutta kuitenkaan saamatta aluetta haltuunsa. Eerikinkronikka väittää alueen tulleen vallatuksi yhdellä ledung-retkellä. Uskottavaako, kun muistetaan ruotsalaisten vähän myöhemmin hävinneen kuuluisan taistelun Nevajoen rannalla Aleksanteri Jaroslavinpoika Nevskin johtamille novgorodilaisille?

Entä miksi voittoisa Aleksanteri - joka ruotsalaisten jälkeen löi vielä aikansa parhaana länsieurooppalaisena sotilasorganisaationa pidetyn kalpaveljien ritarikunnan Peipsijärvellä - ei viimeinkin valloittanut jäämien maata? Mongolit, sanotaan usein. Varmasti niin, ja asian perimmäiset syyt löytynevät näistä maisemista.

Kuten todettu, nykykäsitys pitää Hämettä jo varhain ruotsalaisten vaikutuspiiriin kuuluneena alueena. Paavin kirjettä seurannut retki voidaan tätä taustaa vasten nähdä yhtenä ruotsalaisten voimannäyttönä vahvistunutta Novgorodia vastaan, ei niinkään hämäläisiin liittyvänä sotatoimena.

Yhtä kaikki, Häme liittyi keskiajaksi kutsutulla ajanjaksolla aiempaa tiiviimmin Ruotsin valtakuntaan. Keskiaikamarkkinoiden tapahtumapaikkaa, Hämeen linnan aluetta, ryhdyttiin rakentamaan ilmeisesti 1270-1290-lukujen välisenä aikana. Ennen rakennusurakkaa ruotsalaiset pitivät tukikohtanaan hämäläisten vanhaa linnavuorta Hakoisissa, jossa oli tai jonne rakennettiin maavallilla ja vallihaudalla linnoitettu esilinna sekä mäen päällä ollut päälinna kivisine muureineen ja tiilisine torneineen. Vielä 1500-luvulla Hakoista kutsuttiin Vanhaksi Hämeen linnaksi.

Varsinainen Hämeen linna, sellaisena kuin se nykyäänkin tunnetaan, rakennettiin ensisijaisesti hallinnolliseksi keskukseksi. Se ei ole sotalinna siinä mielessä kuin myöhemmin rakennetut Viipurin linna tai Olavinlinna, joskin sotajoukkojen tukikohtana tarvittaessa palveleminen on kuulunut sen tehtäviin alusta saakka. Ruotsin valta alkoi saada vakiintuneita muotoja, kun vuonna 1276 perustettiin tuomiokapituli ja vuonna 1284 kuninkaaksi kohonneen jaarli Birgerin poika Bengt nimitettiin Suomen herttuaksi eli käskynhaltijaksi. Ensimmäinen tunnettu Hämeen vouti oli nimeltään Berthold, ja hänestä on maininta vuodelta 1297.

Hämeen linnan varusväkeä tunnetaan paremmin vasta 1500-luvulta. Tuolloin voudin eli linnanpäällikön lisäksi linnassa palveli alivouti, linnankirjuri, kuusi voudinmiestä eli eräänlaista aliupseeria sekä noin 40 sotamiestä. Miehitys oli pieni, jos sitä verrataan vaikkapa Olavinlinnan 150 sotamieheen.

Mitä muuta tiedetään Hämeen keskiajasta? Paljonkin. Vaikkapa että vuonna 1456 ritari Olavi Niilonpoika Tavast osti Nilakkaveden, Vuonamon ja Kuivakannan metsät ja kalavedet Pietari Pelliltä, Antti Rautialta ja sisaruksilta Ragnhild ja Elina, ja vähän myöhemmin hauholainen Sodjalan Erkki sai sakot, kun piti maita kuin omiaan. Tai että Pietari Bagge myi tammikuussa 1464 metsää Simo Maununpojalle ja Olavi Antinpojalle Akaan Sontulassa.

Kiiltäviä levyhaarniskoja mieluummin kuin oikeaa historiaa? Kyllä kiitos?

Lähteet:

Gardberg, C. J.; Welin, P. O.: Suomen keskiaikaiset linnat. Otava, Keuruu 1993.

Jaakkola, Jalmari: Pyhän Eerikin pyhimystraditsionin, kultin ja legendan synty. Historiallisia tutkimuksia IV,1. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1922.

Suomalaisen sotilaan historia ristiretkistä rauhanturvaamiseen. Toim. Partanen, Jukka ym. Karttakeskus, Saarijärvi 2011.

Suomen varhaiskeskiajan lähteitä. Toim. Linna, Martti. Historian aitta XXI. Historian ystäväin liitto, Jyväskylä 1989.

Suvanto, Seppo: Yksilö myöhäiskeskiajan talonpoikaisyhteiskunnassa - Sääksmäen kihlakunta 1400-luvun alusta 1570-luvulle. Historiallisia tutkimuksia 193. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1995.

Sadonkorjuuta

Alunperin oli ajatus lähteä illalla ulos syömään 15-vuotishääpäivän kunniaksi. Päätimme kuitenkin viettää illan kotipihalla. Kulta poimi viimeiset punaherukat ja minä leikkasin ruohon.

Punaviinimarjamehua, osa maustettuna mustaherukalla tai kirsikalla, on yösähkön aikaan herutettu jo neljä maijallista, ja ainakin yksi vielä tulee. Viime talvikaudella ei mehuja tarvinnut kaupasta hakea, ja hyvältä näyttää tämänkin vuoden sato. Pakastin vain uhkaa käydä ahtaaksi. Ainakin kesäkurpitsasoppaa on tulossa vielä vaikka kuinka.

Hyvin syötiin kotonakin pihatöiden päälle. Kotitekoista perunasalaattia ja fetasalaattia, viimeksimainitun kasvisosat oliiveita lukuunottamatta kotipihasta. Särpimeksi patonkia ja sinihomejuustoa ja palanpainikkeeksi kuohuviiniä.

Lähdettiin sittenkin

Museoveturiseura-aktiivien torstai-illan ja perjantaiaamun synkät mielialat vaihtuivat perjantain mittaan harmaan sävyihin. Päätettiin, että ainakin me pidämme kiinni siitä, mitä on sovittu. Lauantaiaamuna henkilöautokuormallinen miehiä ja vähän tavaraa lähti kohti Hyvinkäätä.

Pystytimme Veturimuseon osaston hyvin vaatimattomaksi. Emme ottaneet mukaan myyntituotteita pitkälti siitä yksinkertaisesta syystä, että tässä vaiheessa kesää niitä ei ole enää kovin paljon, eikä varastoa kannata kasvattaa talvea vasten. Rahaa ei ollut näillä messuilla tarkoitus tehdä. Sen sijaan tavoite oli mahdollisimman helppohoitoinen osasto, mikä dataprojektorin ja ajastetun valokuvaesityksen ansiosta onnistui. Käytettävissä ollut tila ei olisi paljon muuta mahdollistanutkaan. Naapuriosastojen väki - haapamäkeläiset ja mallikauppalaiset - ystävällisesti pitivät silmällä miehittämätöntä toijalalaisosastoa.

Ratapihalle tehdyllä "konekentällä" oli oikeastaan mielenkiintoisempaa katseltavaa kuin museoalueella. Kuvassa on VR Trackin nykykalustoa edustava raiteen- ja vaihteentukemiskone Plasser & Theurer 08-475 4S Unimat, VR:n litteraltaan Ttk2 nro 851. Sen edessä oli tyhjä paikka...

Kiertelimme keltaisissa turvaliiveissämme sälleinä, ronineina tai muina irtolaisina ja paljolti nautimme talkoolaisten oikeuksista ja turistin velvollisuuksista. Pestauduimme aputehtäviin, missä sellaisiin tarvittiin. Katsoimme konepajakäynnillä vierailijaryhmien perään (väki muuten kuljetettiin asemalta konepajalle museoitavalla Sm1 nro 6001:llä, vanhimmalla sähköjunalla). Avustimme yhden lyhyen reissun verran Keitele-museon junamiehistöä "Lättähatun" portaiden kanssa. Kävimme tervehtimässä Lohjan aseman katastrofipäivystäjää - ainoaa tällä kertaa vastuutehtäviin joutunutta museoveturiseuralaista.

Ennen muuta juttelimme kalustoa esitelleiden rautatieläisten kanssa. Toiset heistä vaikuttivat sangen tyytyväisiltä päästessään kertomaan muutakin kuin mistä napista juna sanoo "tuut tuut". Ja asianharrastajat saivat runsaasti kokemusperäistä informaatiota suoraan käyttäjältä. Lähes kaikissa niin museolla kuin rautatieasemallakin esillä olleissa rautatiekulkuneuvoissa yleisö pääsi poikkeuksellisesti tutustumaan myös ohjaamoihin. Sama päti lukuisiin VR:n kumipyöräkulkuneuvoihin sympaattisesta kotimaisesta Teijo-pakettiautosta raskaaseen Sisu-raivausautoon. Luultavasti pikkupoikien, ja miksei -tyttöjenkin, ja muiden samanhenkisten unelmatapahtuma.

Kotiin päästiin aikanaan. Työviikko on alkanut, mutta harrasteteema jatkuu. Illalla haapamäkeläisten edustaja kävi lainaamassa veturitallilta Dr12:n generaattorin laakerin keskittämiseen tarvittavan tukipalan. "Huru" on tarkoitus laittaa hinauksen, ja museojuna palaa kotivarikolleen toinen vetäjä nokallaan.

Ja aamuyön alkuhetkinä on luvassa höyryveturin juottamista.

Prinsessa, joka ei päässyt tanssiaisiin

Tulevana viikonloppuna vietetään Suomen rautatielaitoksen 150-vuotisjuhlatapahtumaa Hyvinkäällä Suomen Rautatiemuseossa. Virallinen syntymäpäivä oli jo maaliskuussa, mutta silloin ei isoja - talviurheiluun liittymättömiä - ulkoilmatapahtumia juuri kannata järjestää.

Museoveturiseuran projekti, oikeastaan tilaustyö, oli Matisa B-27 -raiteentukemiskoneen kunnostaminen tuotavaksi näytteille tapahtumaan. Alkutilanne oli rähjäinen raato.

Projektiin käytettiin kolmen vuoden aikana satoja talkootyötunteja ja satoja euroja. Välillä työ saattoi turhauttaa, ja kyseltiin miksi tällaista kaukana veturista olevaa konetta ylipäätään kannattaa kunnostaa. Lopputulos ei ole ehkä täysi kymppi, mutta aika namu kuitenkin.

Matisa B-27 kaksoissisarineen oli rautateiden näkymättömiä, suurelle yleisölle tuntemattomia puurtajia, joiden työpanos oli korvaamaton, jotta uljaat "Ukko-Pekat", "Risto" ja "Hurut" saattoivat kiidättää matkustajia ja tavaraa. Niiden tehtävän VR:n 100-vuotishistoriikki määritteli näin: "Tukeminen on radan kunnossapitotöiden tärkeimpiä vaiheita, koska sen huolellisesta suorittamisesta riippuu raiteen säilyminen oikeassa asennossa, mikä seikka puolestaan olennaisesti estää kiskojonojen kulumista varsinkin kiskojonojen aroissa kohdissa, jatkoksissa."

Uutteran puurtajan oli määrä päästä elämänsä kohokohtana kerrankin suuren yleisön ihailtavaksi ensi viikonlopun 150-vuotistapahtumaan. Matisa olisi ollut melkein kuin kunniavieras maamme vanhimpana säilyneenä raiteentukemiskoneena rautatieinfrastruktuuriin painottuvassa juhlanäyttelyssä.

Miten Tuhkimo odottikaan tanssiaisia! Hän oli peseytynyt, tehnyt kauniin kampauksen, meikannut, pukenut parhaat ylleen - ja ehtinyt valmiiksi juuri parahiksi. Määrähetkellä hän odotti ulkona, kuten oli sovittu.

Mutta kukaan ei tullut koskaan häntä hakemaan.

Entä Tuhkimon kamariherrat? Museoveturiseuralla on hyvä maine erilaisten tapahtumien järjestelyjen apuna rautatieharrastuksessa ja muuallakin. Meitä pidetään hyvinä renkeinä. Meillä ei ole mahdollisuutta esitellä omaa kalustoamme museojunien kaltaisissa tapahtumissa. Veturimuseossa käy vuosittain vain 2000-2500 kävijää, usein vakioväkeä.

Kerrankin olisi ollut mahdollisuus saada jotakin omaa suuren yleisön nähtäville. Kerrankin oltaisiin saatu olla vähän kuin isäntiä mekin.

Mutta kukaan ei tullut koskaan Matisaamme hakemaan.

Me luotimme siihen kuukausia ja taas kuukausia sitten sovittuun järjestelyyn, jossa tapahtumanjärjestäjä hoitaa Matisan noudon. Kun H-hetki läheni eikä tallilla ollut tiettävästi vielä kukaan käynyt nosto- ja siirtokohdetta paikan päällä tutkimassa, aloitimme ahkeran sähköposti- ja puhelintiedustelun. Tänään sitten tuli noutaja, totesi koneen ylivoimaiseksi ja lähti pois. Lupasi palata asiaan illalla, palasikin ja ilmoitti, että ei noudeta.

En syytä mitään enkä ketään. Asiat vain menevät joskus pieleen, ja tässä meni tarpeeksi monta asiaa. Isossa pelissä on paljon liikkuvia osia.

Jos, jos ja jos. Jos Museoveturiseuralle olisi annettu mandaatti ja pikku sponsorointi organisoida lavettikuljetus itse, olisi eräs toijalalainen tai eräs tamperelainen firma viimeistään tänään vienyt koneen Hyvinkäälle.

Tällä aikataululla - aikaa yksi vuorokausi - ja rutiköyhän yhdistyksen budjetilla emme enää pysty järjestämään kuljetusta. Mutta jos joku hyväsydäminen, puoli valtakuntaa kantavan lavetin ja siron (vain vähän päälle 14 tonnia) prinsessan nostavan nosturin omistava ritari haluaisi harjoittaa armeliaisuutta, se otettaisiin ilomielin vastaan.

Mutta koska sadut ovat satuja ja elämä on elämää, ei Suomen vanhin säilynyt raiteentukemiskone ole esillä Suomen rautatielaitoksen 150-vuotisjuhlassa.

Suoraan sanottuna vituttaa. Eniten vituttaa vapaa-aikaansa Matisa-projektiin uhranneiden seuratoverien puolesta. Ja vaikka kone on kylmää rautaa, niin vähän senkin puolesta.

Kiinalaisissa tunnelmissa

Oli tarkoitus mennä Turkuun ja herättiinkin ajoissa aamun ensimmäiseen junaan. Mutta ei jaksettu lähteä. Pyhäpäivän säätila toi mieleen viimekuiset kävelyt Beijingin kaduilla.

Eräänä kevätpäivänä reilut kaksikymmentä vuotta sitten dosentti W. Copeland piirsi liitutaululle seuraavan kaltaisen kuvan ja kysyi, mikä se opiskelijoiden mielestä on:

"A sine curve", vastasi joku nokkela.

Sekin, totesi opettaja, mutta jatkoi, että se on Kiinan historian, ja hänen nähdäkseen myös tulevaisuuden, kuvaaja. Maan historia on keskusvallan vuorottaista laajenemista ja supistumista. Maan länsimainen nimi johdetaan lyhytaikaiseksi jääneestä Qin-dynastiasta, jonka valtakaudella meikäläisen ajanlaskun mukaan 221-206 eKr. lukuisat toisiaan vastaan sotineet pienehköt valtiot tilapäisesti yhdistettiin. Kiinalaiset itse kutsuvat maataan nimellä Zhongguo, joka merkitsee Keskustan valtakuntaa.

Tänään Helsingin Sanomissa oli reportaasi puhemies Mao Zedongista. Mielenkiintoista, että lehti kirjoitti hänen nimensä samalla tavalla - Mao Tsetung - kuin niihin aikoihin, kun siinä kerrottiin neekerikansojen tekemisistä.

Hesarin jutussa ihmeteltiin, mikä on kommunistinen puolue, kun kansalaiset joutuvat pärjäämään omillaan, ja koulutus ja sairaanhoito maksavat. Meillä suomalaisilla on kommunismiin tietenkin läheinen suhde viime vuosisadan historiamme käänteiden vuoksi. Mutta väitän, että kommunismi ei ole mitään merkittävää Keskustan valtakuntaa ajatellen. Historian lyhyen keston ilmiöiden katsannossa Maon kaltainen johtaja vain saa kohtuuttoman suuren painoarvon, varsinkin länsimaisessa suurmiehiä korostavassa historiankirjoituksessa. "Sinikäyrällä" hänen valtakautensa oli hetkellinen vaihe käyrän nousevalla osalla.

Kommunismi on Kiinalle suurin piirtein samaa kuin mongolikulttuuri oli meidän ajanlaskussamme 1200-luvulla tai mantšukulttuuri 1600-luvulla. Vierasta mutta tehokasta tuontitavaraa, joka elinkelpoisuutensa osoitettuaan jalostui keskustan valtakunnan johtamisvälineeksi ja siinä ohessa joksikin aivan muuksi kuin mitä se alunperin on syntyseuduillaan ollut. Mao olisi voinut aivan yhtä hyvin olla katsantokannaltaan jesuiitta, fasisti tai vaikka ekoanarkisti. Sillä ei olisi ollut juurikaan merkitystä, kunhan uusi ajattelutapa olisi osoittanut kelpoisuutensa suuren maan hallinnassa. Koska kuitenkin on muitakin mahteja kuin Keskustan valtakunta, historian pyörässä kommunismi sattui osumaan sopivasti kohdalle. Paljon kertonee sekin, että Mao itse ylpeili lukeneensa enemmän kiinalaisten klassisten tekstien Guwen guanzhi -kokoelmaa kuin marxilaisia oppi-isiä. Kuinka ollakaan, Guwen guanzhi koottiin vanhemman suuren vieraan valtiaan eli mantšukeisari Kangxin hallituskaudella 1600-1700-lukujen taitteessa.

Lauantai talkoohommissa

Eilen piti mennä töihin. Voisin syyttää EU-byrokratiaa, mutta en syytä, koska ensinnäkin on mukavaa mennä työmaalle ja toiseksi ainakin koulutussektorilla EU toistaiseksi antaa enemmän kuin ottaa.

Linja-auton sarjalippu oli ehtinyt vanhentua loman aikana, joten otin kulkupeliksi Helkaman. Viileä tuuleton kesäaamu tarjosi mainion kulkutien. Ja koulun hiljainen urheilutalo suihkun. Lounaalla kävin kylällä, jonne Työväen musiikkitapahtuma oli kerännyt jälleen runsaasti väkeä.

Kotimatka meni edelleen tuulettomasti, mutta MP3-soittimen tahdittamana. Toista vuotta sitten levyiltä ja netistä tallennettu kokoelma kuulosti yhä melkein tuoreelta - kertonee soittimen käyttöasteesta.

Kotona palautusharjoitus ruohonleikkurin perässä kävellessä. Oli lämmintä.

Lauantai meni Veturimuseolla. Palkatun henkilöstön työjärjestelyjen museota vuoksi pidettiin taas talkoovoimin auki. Ilkka tuli taas kaveriksi, sittemmin Jukka ja Markokin. Kävijäkirjanpitoon saatiin merkitä vain 13 henkeä. Kesäpäivä viimeinkin, taisivat monet ajatella, ja suunnata mieluummin vesien ääreen kuin museoon. Sen verran kuuma oli EFi-vaunussakin, että vietettiin aikaa enimmäkseen vanhan halkotarhan vaiheilla koivikossa. Siitä näki hyvin, jos asiakkaita oli tulossa. Ja näki ratapihan liikenteenkin.

Illalla fetasalaattia - salaatti, kurkku, tomaatti ja ruohosipuli omasta pihasta - ja palanpainikkeeksi espanjalaista kuivaa valkoviiniä.

Ei hikistä iltapäivää

Museon ylläpitosopimuksen artikloiden mukaisesti Museoveturiseura tarjosi tänään apuaan kaupungille lipunmyynnissä ja opastuksessa. Ilkka oli ehtinyt laittaa valot museon puolelle jo ennen kuin nostin polkupyöräni telineeseen. Työnjako sujui joustavasti Ilkan keskittyessä opastukseen ja minun lipunmyyntiin. Reilut 30 kävijää saatiin merkitä kirjanpitoon.

Kun museon lipunmyyntitilana toimivassa EFi-vaunussa tuli vietettyä suurin osa päivästä, ehdin tutustua viimein ajatuksen kanssa tupakoimattomaan matkustajaosastoon rakennettuun Space tourism -näyttelyyn. Sarjakuvataiteesta en mitään ymmärrä enkä oikeastaan pop-taiteestakaan. En taustamusiikistakaan, mutta se oli satunnaisen kuuntelijan korviin ehtaa avaruusromua. Nemesis tuli ensimmäisenä mieleen. Toisena ei mitään tullutkaan, kun päättelin, että J.-M. Jarre, Tangerine Dream tai Vangelis se ei ole. Pidin musiikista (mistä kiitos kuuluu sille, että Ilkka huomasi heti työvuoromme alettua kääntää bassotoiston tasolle, jonka muoviset tietokonekaiuttimet ilman alibassovahvistinta pystyvät toistamaan).

Museota oli pyydetty pitämään auki kolme ylimääräistä tuntia. Sitten alkoi rantapuistossa konsertti taannoin edesmenneen, paikkakunnalla syntyneen ja nuoruutensa eläneen muusikon Aki Sirkesalon muistoksi. Tänään olisi ollut hänen 50-vuotispäivänsä. Asiaa tässä sen enempää selittelemättä veturitallikin liittyi merkkipäivän aiheeseen, ja siksi museo haluttiin pitää auki pidempään.

Konserttiin mentiin, eikä ollut pakkopullaa. Lienee kylän väkirikkain tapahtuma vuosikausiin. Vai vuosikymmeniin: 40-luvun lopulla Muolaan juhlille tuli tiettävästi runsaasti väkeä? Polkaisin kodin kautta, ja kulta lähti mukaan. Muita museoveturiseuralaisia ei väenpaljoudesta bongattu, kun jäätiin suosiolla taustalle.

Soul-miehen muistokonsertin laatu ei jäänyt ainakaan artisteista kiinni. Sami Saarta ja postuumipäivänsankaria en pystynyt erottamaan toisistaan silloinkaan, kun molempia soitettiin 90-luvulla ahkerasti radiossa. Maarit Hurmerinta taas oli Sirkesalonkin oppiäiti. Vähän väliä suomalaisessa kevyessä musiikissa nousee esiin niinsanottuja vahvoja naisartisteja, mutta - no, jätetään sanomatta, makuasioita. Jos ei ole rienausta, niin saako sanoa, että Sirkesalon tekemän "Mustankipee"-biisin Maarit veti mielestäni komeammin kuin Aki itse?

Kolmesta suosikkikappaleestani pääsin kuulemaan kaksi. "Omenapuun" ambient-komppi ei livenä ollut ehkä niin vahva kuin levyllä, mutta biisi on mainio niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin (sanoituspuoli korostuu Internetin valtakaudella enemmän kuin syntyaikoinaan viime vuosisadalla). Onneksi encorea ei tullut, kun "Marvin Gaye" sai jättää yleisön lohdullisiin tunnelmiin. "Hikistä iltapäivää" ei kuultu, mutta se olisikin vaatinut saksofonin.

Talven varalle

Heti puolenpäivän jälkeen saapui Korkeamäen ja pellon takaa eilen tilaamani koivuklapikuorma. Muutaman kilometrin tuontimatkan rahti sisältyi kuutiohintaan. Se tosin oli noussut viime vuodesta vitosella. Hyvin halkokauppias asian perusteli: tämä kesä on ollut niin kostea, että jokainen toimitettavaksi tarkoitettu erä on pitänyt ajaa lämpökuivurin kautta. Sekin syö energiaa. Itse tavara oli jälleen ensiluokkaista ja nopeasti pinottavaa.

Nyt saamme kelien kylmetessä harjoittaa sitä joidenkin metropolilaisten kammoamaa puun pienpolttoa - se halon halkaisu kun muodikkaimman kaupunkilaistrendin mukaan kai tuottaa ikävämpää jätettä kuin uraaniytimen halkaisu, kun se ihan haiseekin.

Klapikuormaa odotellessa suojasimme viinimarjapensaat rastasverkoilla. Marjojen kypsyminen on siinä vaiheessa, että ne alkaisivat kelvata räkättirosvoille. Sympaattisen näköisiä siivekkäitähän nekin ovat, kuten muutkin rastaat, mutta ajatus olisi hyödyntää herukat mehumaijan kautta ja nauttia pakkasiltojen hiihtolenkkien jälkeen. Syökööt räkätit vaikka kirsikkapuusta, sieltä ylhäältä.

Huomispäivän päivän vaihteeksi kulttuurialan työntekijänä.

Kesäisiä puuhia mattopyykiltä soraralliin

Kun jokusia lomapäiviä oli tullut lähinnä laiskoteltua, alkoi kaivata tekemistä. Keskiviikkoaamuna laitoin herätyskellon soimaan arkiaamun tapaan viideltä ja lähdin pahantekoon veturitallille. Oli tarkoitus myrkyttää rikkaruohokasvusto rumentamasta tallin edustaa.

Homma tuli tehdyksi aamun mittaan. Kotiin päästyäni totesin, että kello on jo tarpeeksi ja nykäisin ruohonleikkurin säksättämään puolisoni lähtiessä mattopyykille. Kun piha oli tullut viimeisiä aareja vaille parturoiduksi, alkoi sataa. Varoaika veturitallin myrkynkylvöstä jäi liian lyhyeksi, ja rikkakasvit voittivat tämän erän.

Eilen mattopyykättiin yhdessä jokirannan pesupaikalla. Vaikka matonpesun tiedetään olevan myös miesten, ainakin vähän vanhempien joita oli pesemässä nytkin, suosiossa, minun on myönnettävä, että uudella pesupaikalla en ole ennen edes käynyt. Eikä kai edes ole enää upouusi. Onhan siitä jo aikaa, kun matonpesu Vanajavedellä kiellettiin. Aika mainio palvelu kunnallisveron vastineeksi. Ergonomiset pesupaikat niin kapeille kuin leveille matoille, valittavana jokivettä tai vesijohtovettä, kuivattamiseen järeä mankeli ja telineet.

Tälle päivälle oli tilattu puuhaa vajaan kuorma-autonlavallisen verran. Paikallinen liikennöitsijä kävi eilisiltana kippaamassa pihalle kahdeksisen kuutiota kalliomursketta, joka tänään saatiin kutakuinkin levitettyä paikalleen. Maaperä näillä kulmilla on melko savinen, ja pihasora sekoaa vähitellen pehmeämpiin maa-aineksiin. Edellisestä sorarallista oli ehtinyt kulua jo seitsemän vuotta.

Jollei blogista muuta hyötyä ole, voi tarkistaa, milloin on mitäkin tullut puuhailtua. Sitä en tainnut kirjoittaa, montako kuutiota mursketta tuolloin hankittiin. Mutta ainakin sitä leviteltiin päivätolkulla, kun välissä oli milloin mitäkin muuta toimintaa. Tänään otettiin urakka ja saatiin melkein valmiiksi. Kasan loppu täytyy levitellä vasta sitä mukaa, kun autonrenkaat painavat uriaan. On myönnettävä, että viime aikoina ei ole tullut harjoitettua varsinkaan lihaskuntoa ylläpitävää liikuntaa. Soran lapioiminen kasasta kottikärryyn kävi kyllä sellaisesta. Oma lihaskone alkoi käynnistyä vasta puolentoistakymmenen kärryllisen jälkeen, sitten meni jonkin aikaa hyvin, ja viimeisiä kipatessa väsytti. Huomenna voi olla paikat kipeänä.

Lukemistoja

Olen viimeisen viikon aikana lukenut enemmän dekkareita kuin tähänastisen elämäni aikana yhteensä: suurimman osan Taavi Soininvaaran tuotannosta. Kaikki alkoi viattomasti viime talven Finlandia-hiihdosta, jossa jonkin kirjankustantamoiden mainoskampanjan merkeissä osallistujille annettiin kotiinviemiseksi kirja. Minulle sattui Soininvaaran "Pakonopeus". Se jäi hyllyyn seisomaan muun jostakin saadun ja edelleen lukemattoman kioskikirjallisuuden, Alistair MacLeanin, Sofi Oksasen ja muiden vastaavien, viereen. Viime viikolla tulin poimineeksi sen käteeni ja lukeneeksi illan aikana.

Sitten tie veikin kotikylän kirjaston dekkarihyllylle.

Suojelupoliisin palkkalistoilla työskentelevien Soininvaaran päähenkilöiden rinnalla joku James Bond on kanavarkauksia selvittelevä kyläpoliisi. Se vähä, mitä tätä ennen dekkareita luin, oli juuri Ian Flemingiä. Ja siitä taitaa olla kolmekymmentä vuotta. Siksiköhän nuo soininvaaralaiset niin koukuttavatkin? Iso paha maailma tuodaan kotikyliin. Tai ainakin Helsinkiin.

Toisaalta noista on kiva etsiä pilkkuvirheitä niinkuin se Venäjällä murhattu eläkeläispoliisi teki radio-ohjelmien kanssa. Kuka suomalainen muka kutsuu P08-sotilaspistoolia korkeajännitysläisittäin tai macleanilaisittain "Lugeriksi"? Samassa kirjassa, " Pimeyden ytimessä", Bagdadin nimeen vannova islamislaisfanaatikko lainaa joka välissä länsimaisen sivistyksen suuria nimiä, eikä Abu Nasr al-Farabin tai Abu Said al-Sirafin ajatelmia näy edes intertekstuaalisina viitteinä. Tai "Pakonopeuden" floppi, sodankäynnin mullistavana asiana mainittu "liikkuvaan maaliin hakeutuva torjuntaohjus". Onko niitä olemassa muunkinlaisia?

"Eikö kannattaisi lukea jotain kehittävämpää", kysyi taannoin talon kauniimpi asukas laskiessaan Hotakaisensa pöydälle. Totta, "Aeneisin" tai "Guwen guanzhin" suomennokset katsoisivat syyttävästi, jos kotihyllyä lähtisi tonkimaan. Ja Vulgata, vuosien takaisen kesäkurssin opettajan suosittelema latinankielen kertauskirja, on edelleen pakkauksessaan. Väinö Linna sentään antaa anteeksi: "Älä menetä toivorikkauttas millän taval." En, ehkä huomenna suuntaan taas kirjaston dekkarihyllylle.

Lomaa ja kakkua

Edessä on reilun parin viikon loma. Tykkään pätkiä loman pienempiin osiin. Kaksi viikkoa tai vähän päälle on minusta melko optimaalinen loman pituus. Siinä ajassa, vaikka kotikonnuilla lomailisikin, ehtii irtautua töistä tarpeeksi, mutta ei liikaa. Töihin paluu sitten aikanaan ei ole häiritsevä muutos sekään.

Perjantai-illan peltomaisemaa hallitsi komea sateenkaari.

Lauantaina, Museoveturiseuran talkoopäivänä, ei laulettu Marseljeesia, mutta mansikkakakkua saatiin. Kiitos puolisoni, joka leipoi sellaisen Matisa-raiteentukemiskoneen entisöinnin valmistumisen ja maamme rautatielaitoksen 150-vuotisjuhlan kunniaksi. Kakun keralla tallille toimitettiin sähkömoottorisaha.

Kovin montaa osallistujaa ei sydänkesän talkoihin tullut, mutta hommat hoituivat. Tallikaaren edustan kulkukäytäviä uusittiin niiltä kohden, josta homma jäi aikanaan kesken, kun väliin tuli Matisa-projekti ja muuta. Kesken nämä kulkukäytävät ovat koko tallikaarta ajatellen vieläkin, mutta iso edistysaskel tuli otettua. Muun ohessa ruoho leikattiin ratapihan puolelta. Sepeliä oli nurmella kiusana harvinaisen vähän.

Työpäivän tultua täyteen sattui VR:n 150-vuotisjuhlajuna "Valtteri" pysähtymään tavararaiteella paluumatkallaan Tampereen asematapahtumasta kotiin Hyvinkäälle. Dr13:n puukorisine vaunuineen piti odotella nopeampia ohikiitäjiä. Juteltiin hyvä tovi kolmihenkisen veturimiehistön kanssa. Kyyti etelään olisi taatusti ollut tarjolla, mutta veturitalin sauna oli jo pantu lämpiämään, ja nälkäkin oli. Niinpä Iskhmetin kautta, kuka takaisin tallille ja saunomaan, kuka kotiin ja saunaan.

Tienristeyksen haltuunotto

Päättyvällä viikolla pidin kolme arkipäivää vapaata ylityösaldon tasoittamiseksi. Kunnallisen virka- ja työehtosopimuksen toimistolaisilta edellyttämä koneellinen työajanseuranta kun kertoi ylitunteja kertyneen 98 ja minuutit päälle. Jos vielä jossakin välissä pystyisi ne seitsemisenkymmentä edellisiltä kausilta kertynyttä säästölomapäivääkin käyttämään.

Kun puolisollanikin on sopivasti kesävapaata, toissapäivänä käytiin maatalousnäyttelyssä ja eilen pyöräiltiin Urjalan torille perunoita ostamaan. Samalla kerättiin neljä rastia kotikunnan polkupyöräsuunnistukseen.

Sen sijaan lauantaipäivä kului rautatieplutoonan palveluksessa Panssarimuseon tapahtumapäivässä. Mustalaattainen luutnantti antoi plutoonalle käskyn: teette sen, minkä parhaiten osaatte. Nyt ei tarkoitettu panssarijunan ulkoista kunnostamista, vaan liikenteenohjausta. Meiltähän se käy, ilman JKV:täkin.

Plutoona varmisti kulkureitin museoalueelle, tuki sotilaspoliisia lentokentän alueen pysäköinninohjauksessa sekä annetun tehtävän lisäksi otti omatoimisesti haltuunsa Portinh... Parolannummentien risteyksen niin, että yksikään vihol... tien varteen pysäköinyt auto ei päässyt häiritsemään joukkojenkulj... logistiikkaa "lentokentältä" museolle. Se oli hyvä toimenpide.

Mauttomuudet sikseen. Hämäläisten veljesyhdistysten Panssarikillan ja Museoveturiseuran yhteistyö on toiminut käytännön tasolla jo useita vuosia, kiitos seuran yhteysupseerin Ilkan. Jos 1980-90-lukujen taitteessa puhuttiinkin yhteistyöstä ja tehtiin vierailuja puolin ja toisin, eivät ne toimintaan johtaneet. Kuvassa killan T-55-taistelupanssarivaunu ajonäytöksessä tänään museon pihamaalla.

Talkoolaisille tarjottiin hyvää hernekeittoa ja uhkeaa pannukakkua. Huolto pelaa, kun ruokal..., muonituskesk... ravintola Ruben (tämä ei enää ole huonoa leikkiä, vaan nimien puolesta kuulemma tosiasiaa) tekee sapuskat.

Ruokailutauolla Juha ja minä lähdimme vapauttamaan Tiinan ja Pekan pysäköinninohjauksesta lentokentältä. Iltapäivän tunnit olivat helppoja, kun edeltäjät olivat ammattitaidollaan ajattaneet autot siisteihin riveihin muotonsa vuoksi melko haastavalla paikoitusalueella. Ja iltapäivän puolella lähtijöitä oli enemmän kuin tulijoita. Vastuullisimmaksi tehtäväksemme jäi polttariseurueen eväiden koskemattomuudesta huolehtiminen.

Takaisin museolle palattuamme Juha ylentyi plutoonan korkeimpaan tehtävään, kun Ferret-panssariauton ajaja pyysi hänet vaununjohtajakseen ajaessaan silmäteräänsä ajoneuvolavetin kuormauspaikalle Panssariprikaatin alueelle. Brittiläisen kansainyhteisön tunnuksin varustettu panssariajoneuvo kuulemma pääsi portista sisään ilman kyselyitä, puomin nostolla. Toivottavasti uudempaa kalustosukupolvea edustavat vierasmaalaisin tunnuksin ajavat panssariajoneuvot eivät selvä yhtä helpolla. Tuskin on hätää valmiustilastamme. Suomalaiset - kauan sitten kun Ferretiä meillekin yritettiin myydä - totesivat, että se on varmasti hyvä vaunu, jos vastassa on keihäin aseistettuja alkuasukasjoukkoja, mutta oma uhkakuvamme on erinäköinen.

Maaseudun ytimessä

Kyllä kai kesällä pitää käydä edes yhdessä paikassa, jossa väkeä on ruuhkaksi asti. Kun ei sellaista kesäkuussa oikein löydetty Beijingistä, valittiin varma kohde ja lähdettiin heinäkuun alkupäivänä Oripäähän. Tai oikeammin Orippäähän, kuten kaksoisgeminaatallinen paikallispuhetapa kunnan nimen lausuu.

Okra-maatalousnäyttelyssä riitti jälleen katseltavaa koko päiväksi. Lihakarjaa ja lypsykarjaa. Sikoja ja lampaita. Rihkamaa ja taas rihkamaa. Uusia koneita, joiden kova tekniikka menee yli ymmärryksen. Vanhoja koneita, joista tunsi nimeltä vain joitain Valmeteja ja "Mörkö-Majurin". Kuvassa on näytöskehässä ylämaalaisemo huhtikuussa syntyneine sonnivasikkoineen.

Puolisoni kanssa olemme ilmeisesti maatalousyrittäjien näköinen pari. Tällä kertaa työnnettiin eteen nippu Pellervo-lehtiä ja kysyttiin, olemmeko eläintilallisia. Eläintilallisia? Söötti emäntä tuonut näytille sikapossunsa? Ei vaan, hyvin kelpasi ja mieluisaa luettavaa ovat.

Syötiin tällä kertaa virallisessa messuravintolateltassa. Uhkea annos kauhottiin lautaselle, oli kyseessä siten liha- tai kasvispihvi. Perunamuusia iso kauhallinen. Sahtiakin maistettiin, hämäläistä, vaikka Varsinais-Suomen ja Satakunnan rajamailla oltiin.

Ostosreppuun tuli kaksi rullaa juuri sitä, mitä hakemaan tultiin, erinomaiseksi havaittua vihreää heinolalaista kasvihuonenarua.

Kotiin ajeltiin pienempiä teitä, Alastaron ja Punkalaitumen kautta. Lähempänä kotia poikettiin Kortejärven lintutornille. Hieno paikka. Katseltiin järven suunnalla joutsenperheen uimaharjoituksia ja pellon suunnalla pyöräpaalaimen työskentelyä.

Kesällä ei mennä nukkumaan

Tänä vuonna ei ole vielä ollut yövuoroa harrastusten merkeissä. Ei veturinvesityksiä eikä kävelylenkkejä. Mutta yksi osuu varmasti joka kesäksi ja nykyään näemmä päivän tarkkuudella. Mikäs tässä hiljaisella rannalla lokkeja katsellessa ja kullan laittamia eväitä nauttiessa.

Tuli kierrettyä viime viikonloppuna avattu ympäristötaidenäyttelykin ennen hämärän laskeutumista. Kotimaisten, paljolti aivan paikallisten tekijöiden rinnalle oli löytynyt vahvistuksia Espanjasta, Venäjältä ja Yhdysvalloista. Minusta paras tai ainakin hauskin idea oli kyllä lähtöisin lähempää kotoisia rautatieharrastepiirejä - ei sukujuurensa vuoksi, vaan siksi, että avaruusromu Gastromedan tähdistöstä, karsinogeenivaroituksineen kaikkineen, sai aidosti hymyilemään.

Helppo viikonloppu

Lauantaina päätettiin lähteä ostoksille kaupunkiin. Se oli hyvä päätös. Olen saanut nauttia hiustenleikkuusta kauniin parturittaren käsittelyssä melkein niin kauan kuin blogi on verkossa ollut. Viime viikolla järjestyksessä kolmas parturointikone alkoi osoittaa tylsistymisen merkkejä. Kahdessa ensimmäisessä ongelmaksi on tullut sähkövirta, nyt terän tylsistyminen

Samanlainen parturikone löytyi vielä automarketin esittelyhyllyltä, mutta ilman hintaa. Kysyin myyjättäreltä, onko se vielä mahdollista ostaa. Ei kuulemma, koska myyntilaatikosta ja lisäosista ei ole tietoa. Entä varaosiksi, kysyin. Johan alkoi kauppa käydä. Kympillä lähti varaosiksi hyvä terä, kampa ja akku. Eikä tarvinnut marketin laittaa laitetta poistoon. Suoraan sanoen loistavaa palvelua.

Kotiinpäin ajellessa poikettiin lasitehtaalla ja löydettiin paistinpannu halpaan hintaa. Viimeinen lajiaan.

Ennen ehtookelloja lenkille ja sitten saunaan.

Sunnuntai on mennyt kotosalla. Ei-mitään tehdessä. Eikä ole ollut tarvettakaan.

Kesäyön uni VR:n vesitornin katveessa

Kotikylässä on jälleen avautunut ympäristötaidenäyttely Näkymä. Kylän toiseksi vanhin kivirakennus pihamaineen sai palvella ensimmäistä avajaistapahtumaa, kun Teatteri Pensas esitti mielenkiintoisen tulkinnan Shakespearen Kesäyön unelma -klassikosta veturitallin takapihalla. Markon, Ilkan ja Pekan kanssa talkoiltiin yleisötapahtuman järjestelytehtävissä, jotka jäivät kevyiksi. Sähkön ja jätehuollon tarjoamista lähinnä.

En ole teatteritaiteen kuluttaja. Edellisestä kerrasta on vuosia. Mutta pensaslaisten Shakespeare vangitsi pysyttelemään vesitorninjuuren tarjoamassa aitiossa käytännössä koko näytöksen ajan. "Kesäyön unelma" oli aikansa yleisölle kuin "Tankki täyteen" omilleen. Molemmissa naureskeltiin niille kulttuurisille piirteille, jotka kuviteltiin läpikotaisin tunnettavan. Kuvassa Lysander ja Hermia herkistelevät ennen kuin tiensä joutuvat keijujen sekoittamiksi ja sitten jälleen onnellisesti yhteen.

Putos riimit paikoilleen niin kauniisti, että esityksen jälkeen kysyin, oliko se Cajanderin vai Jylhän käännös. Heidän, varsinkin ensinmainitun, tyylistä tuli tunnistettava varhaisina ikävuosina, kun kodin kirjahyllyn vasenta yläkulmaa hallinnut Kansojen historia -sarja kului käsissä ahkerasti; siinä taiteellisia tekstejä käytettiin kuin sekundaarilähteitä konsanaan. Ei kuulemma ollut, vaan Lauri Siparin, 1990-luvulta. Pakko tunnustaa, että nimi oli outo teatterin muukalaiselle.

Suuria yleisöjä eivät kylän kulttuuritapahtumat kerää. Teatteri Pensas houkutteli paikalle 22 katsojaa, kun Museoveturiseuran talkoolaiset ja vanhempainyhdistyksen puffetinpitäjät jätetään pois laskuista. Ei vähäväkisyys häpeä ole. Näyttelijöiden ja katsojien suhdeluku oli 17 000 asukkaan Akaassa katsomon eduksi toisin kuin 450 000 asukkaan Chengdessä, äskettäin nähdyssä ison maan isossa esityksessä.

Vielä Kiinasta

Kotona on oltu jo viikko, mutta sallittakoon vielä pari yksityiskohtaa Kiinasta.

Ensiksi väen vähyys. Kiina on maailman väkirikkain maa lähes 1,4 miljardilla asukkaallaan, mutta hyvin väenpaljous tasoittuu suurelle pinta-alalle. Ruuhkaa nähtiin kahdessa paikassa: pääkaupungin metrossa ja Mao Zedongin mausoleumin edessä. Metroon mentiin, Maon kalmoa katsomaan ei. Maaseudulla ei ruuhkia näkynyt. Simatain kylänraitti tavallisena torstai-iltapäivänä on kuin oltaisiin kotipuolessa. Mieleen tulivat Renko ja Kylmäkoski - suunnilleen saman matkan päässä pääkaupungista nekin.

Toiseksi liikenne. Joskus Kiinassa on ollut paljon polkupyöriä. Nykypäivän itäkiinalainen kulkee mieluummin moottorin voimalla. Sieltähän Kymcot sun muut suositut kaksipyöräiset menopelit meillekin tulevat. Liikenne on länsimaiselle turistille oikeastaan ainoa vaarallinen asia. Oudoin liikennesääntö kun on se, että punaisten valojen takaa saa kääntyä oikealle. Näin ollen vihreä jalankulkuvalokaan ei takaa kävelijälle esteetöntä kulkureittiä.

Kiinalaisen ajoneuvon tärkein varuste on äänitorvi ainakin, mitä käyttötiheyteen tulee. Liikennekulttuuri menee seuraavasti: herra Yang pysähtyy Volkswagenillaan liikennevaloihin. Hänen takaansa pujottelevat neiti Li ja herra Cheng mopoillaan edelle. Koska äänimerkki kuuluu antaa aina ohitettaessa hitaampi ajoneuvo, joutuu herra Yang tööttäämään niin neiti Lin kuin herra Chengin kohdalla. Seuraavassa risteyksessä rouva Wu kääntyy oikealta joukon kärkeen Toyotallaan. Jälleen neiti Li ja herra Cheng kisuttavat Kymcoillaan jonon eteen, ja mopojoukkoon liittyy vielä rouva Zhu. Matkan edetessä on kolmelle mopolle jo kaksi tööttääjää. Tämä kertautuu 1,4-miljardisen kansan keskuudessa tiheään, joten äänitorvi soi. Paitsi ohitustilanteissa, äänitorvea käytetään hitaamman ajoneuvon osuessa ääreishavaintokenttään ja muutenkin, kun siltä tuntuu.

Sen sijaan ajovalot ovat melko tarpeeton varuste. Niitä pidetään päällä vain sysipimeällä, jos pidetään. Ja silloin mielellään ajetaan pitkät päällä niin kaupungissa kuin tunnelissa. Ja mopoilijoilta, kevarien kuljettajilta tai yleensäkään kaksi- tai kolmipyöräisten ajajilta ei edellytetä kypärän käyttämistä.

Autokanta on Itä-Kiinassa koko lailla samanlaista kuin Suomessa. Volkswagenin - pois lukien Skoda - ja Toyotan tuotteet ovat valtamerkkejä. Fordejakin näkee, Nissaneita myös. Julkisen sektorin johtajilla Audi A6 on kuulemma suosiossa. Sen takia rikkaimmatkin liikemiehet hankkivat talliinsa yhden A6:n, jotta neuvotteluissa päättäjien kanssa ei saateta toista osapuolta kasvojen menetykseen. Monella länsimaisella autonvalmistajalla on tehdas Kiinassa. Varakkaimpien ajoneuvot erottaa keskiluokasta siitä, että niiden takana mallimerkintätekstit ovat latinalaisiin kirjaimin. Kotimaisia automerkkejä näkee enimmäkseen hyötyajoneuvoissa.

Samoja asioita eri näkökulmasta on luettavissa kullan blogissa.

Three nights in Beijing makes a hard man humble

Retken lopuksi majoituttiin pääkaupunkiin Beijingiin. Hotelli oli "hyvää keskitasoa", meikäläisittäin jossain kaukana luksuksen tuolla puolen. Mainostivat, että perjantaiaamuisin on tarjolla ammattimaista taiji-harjoitusta. Mentiin mukaan, ja hyvin menee, peukutti treenin vetäjä kauneimmalle vaaleaihoiselle.

Lauantaiaamuna oli ajatus mennä mukaan puistossa. Ensin 24-liikesarja, mutta vaihtoivat eri tyylisuuntaan, jossa pohjoiset barbaarit jäivät heti kättelyssä. Opeteltu on 24 liikkeen Beijing-muoto, eikä osaamisalaan kuulunut minkään tyylisuunnan pidempi. Taka-alalla muuan nainen teki niin kaunista Beijing-muotoa, että ei kehdattu kysyäkään, pääsisikö mukaan.

Koko retken ajan oli syöty seisovis... ei vaan pyörivistä pöydistä, mutta niin piti reissun loppua kohden kiristää vyötä yhden kolon verran. Kasviksia paljon, paistetaan upporasvassa, syödään puikoilla. Ruoka oli sanalla sanoen taivaallista.

Ensimmäisenä iltana lähdettiin kullan kanssa kävelylle. Tarkoituksena oli käydä kaupungin vanhalla rautatieasemalla, mutta onneksemme valitsimme väärän kävelytien. Kevyenliikenteenväylän sillalla oli muitakin junabongailijoita. Takaisin puistojen kautta kävellessämme 20-miljoonainen pääkaupunki näytti lempeimmät kasvonsa. Vaaleaihoista pariskuntaakaan ei tuijoteltu.

Sen sijaan aamukävelyllä Taivaallisen rauhan aukiolla suomalaisryhmä päätyi jälleen etsimiin. Väkeä torille tulee Kiinan eri osista, jolloin vaalea- ja punatukkaiset ovat vähintään puhemies Maon kuvaan verrattavia kuvattavia.

Yhteisiä kohteita oli tarjolla paljon, yhtenä hurja akrobaattiesitys, jossa surmanajoa teki parhaimmillaan/pahimmillaan kahdeksan moottoripyöräilijää. Vapaa-aikana kokeiltiin kaupungin metroa. Kieltä osaamattomalle jälleen haastava paikka, mutta muutoin turvallinen ja selkeä.