Alastalon salissa

Pääsiäisen pyhinä sain loppuun "Alastalon salissa" -luku-urakkani. Kaksiosainen, yli 800-sivuinen teos ei ole ehkä helpoimmin sulavaa luettavaa. Mutta lukemisen arvoinen se oli.

Volter Kilven vuonna 1933 valmistunut kirja kuvaa yhden syksyisen iltapäivän tapahtumia saaristopitäjän talollisten ja muiden varakkaiden kokoontuessa keskustelemaan yhteisen laivayhtiön, vai pitäisikö sanoa laivaosuuskunnan, perustamisesta. Eletään ilmeisesti 1860-lukua, purjelaivojen valtakautta. Edellisen vuosikymmenen Krimin sota pelättyine "engelsmanneineen" vilahtaa silloin tällöin esiin merenkulkijoiden muisteluissa. Rautatielaitos on niin alkutekijöissään, että sen vientikuljetuksia itään suuntaava vaikutus ei ole ehtinyt edes kaukaisena tulevaisuudenhuolena laivanvarustajaisäntien ja kipparien mieliin.

Tarkoituksena on rakentaa parkki, suurempi alus kuin pitäjässä tähän saakka on ollut, ja ansaita rahtia kuljettamalla hyvät voitot mukaan lähteville sijoittajille. Puuhamiehenä toimii pienemmillä aluksilla jo pitkään menestyksekästä liiketoimintaa harjoittanut Alastalon isäntä Herman Mattson. Hän on saanut jo edeltäkäsin puhuttua mukaan niin naapurinsa ja purjehduskumppaninsa Härkäniemen vanhapoikaisännän kuin pitäjän suurimman tilan isännän Efram Langholman. Toinen pienemmillä laivoilla pitkään seilannut, Pukkilan talon isäntä Petter Pihlman sinnittelee alkuvaiheessa vastarannankiiskenä, lähinnä kateudesta, kun Alastalon isäntä saa paistatella ison hankkeen nokkamiehenä. Sivummalla henkilökuvissa ovat Krooklan varakas mutta saituuteen saakka pidättyväinen isäntä, puheliaisuuttaan lautamiehen arvokkuudella milloin onnistuneemmin, milloin epäonnistuneemmin verhoamaan pyrkivä Lahdenperän isäntä ja monta muuta.

Tunnettua on, että kirjassa ei oikeastaan tapahdu mitään. Edellisviikolla jossakin radiohaastattelussa esiintyi kirjallisuudentuntija, joka määritteli Alastalon salissa suunnilleen sanoilla: "Miehet kokoontuvat suunnittelemaan parkin rakentamista ja päättävät rakentaa sen, joskin Pukkila aluksi vähän vastustelee." Yhtä lailla voisi sanoa kirjan olevan kuvausta sivistyneestä tavasta tupakoida ja juoda rommia. Karkeat yksinkertaistukset kertovat lähinnä siitä, miten nykypäivälle ominaiset "one-linerit" hävittävät oikeastaan kaiken asiasisällön lapsellisessa pyrkimyksessään nasevuuteen. Koska Alastalossa on koolla keski-ikäisiä miehiä, jotka ovat nähneet maailmaa laajalti kotipitäjän ulkopuolellakin ja joilla itse kullakin on talollisen tai merikapteenin sosiaaliseen asemaan kuuluvaa oppia ja sivistystä edes pintaripaukselta, kerrotaan väliin pitkiä tarinoita. Alastalon salissa salakuljetetaan Oolannin sodan aikana sokeria Tukholmasta ohi englantilaisten sotalaivojen ja huijataan oman maan tuliviranomaisiakin juottamalla nämä lastin purkamisen ajaksi tajuttomaan tilaan. Tai muistellaan, miten närpiöläinen Ville pani kaiken omaisuutensa ja sen päälle vielä ison velan kiinni uuteen laivaan ja pestasi kapteeniksi rippikoulutoverinsa. Laiva seilasi maailman merillä seitsemän vuotta, eikä kapteeni ilmoittanut matkoistaan mitään. Kunnes sitten laiva saapui kotisatamaan loppuun kuluneena mutta valtaisat rahtituotot kassa-arkuissaaan ja päällepäätteeksi täysi lasti kahvia ruumassaan, ja Villestä tuli kahdentoista aluksen kauppalaivaston omistaja.

Kirjan tekstiä on sanottu tajunnanvirraksi, joka kuvaa yksityiskohtaisesti kunkin isännän ja vähän Alastalon uuteran ja arvonsa tuntevan Eevastiina-emännänkin ajatuksia kaikkine sivupolkuineen. Härkäniemen enemmän tai vähemmän syvällisiä pohdiskeluja ja Pukkilan Pihlmanin kiukkuista kademieltä kuvataankin varsinkin alkupuolella näin. Enemmälti Kilpi vuodattaa pitkiä, kappaleen mittaisia virkkeitään yleisten tapahtumien ja tunnelmien kuvailussa. Kun parhaat tarinat on kerrottu ja häiritsevä hiljaisuus laskeutunut, kuvaa Kilpi sen alkuun hieman väkinäistä rikkoutumista näin:

Tämän jälkeen, kun pato oli avattu, oli äänenpito luonnollinen asia pöydän edustoilla ja luvallinen teko vakaisemmankin harkinnan palanpainikkeeksi, niinkuin yskiminen talvikirkossa sen jälkeen kun joku rohkeampi ensiksi on tehnyt alun ja ryäissyt kurkkuansa ja muutkin kaiken alkukankeuden ja muun hartauden ja kakisemisen jälkeen uskaltavat noudattaa esimerkkiä ja yksinäinen ensin itäparvelta niiskahtaa pidätetymmin ja toinen länsiparvelta jo kileämmin ja senjälkeen tropissa ja yksitellen kuin raesateen ropsumilta tai kattilapaikkurin nakomilta paukutellaan pitkin kirkkoa neljän ristihaaran kaikilla kulmilla kuin vaimoväen penkeissä, oli siis Lahdenperän suunavauksen jälkeen riukupuu salissa pudotettu sanapuheen veräjiltä ja kellä kyntöparilla hyvänsä tie edessä jutun kesantosaroille vaonpäätä puskemaan.

Siinä, yhdessä virkkeessä, päästään syksyisestä salista talviseen kirkkoon ja takaisin. Eikä virke ole edes pitkä kilpiläiseksi.

Kilveltä kerrotaan kysytyn, kenelle kirja on tarkoitettu ja hänen vastanneen: "Tuleville suomalaisille lukijapolville". Jos anekdootti pitää paikkansa ja jos luotetaan Helsingin Sanomien parinkymmenen vuoden takaiseen yleisöraadin tulokseen, jonka mukaan kyseessä olisi siihen saakka paras suomalainen romaani, on kirja löytänyt arvostuksensa vasta postmodernissa yhteiskunnassa.

Rohkenen arvella, että monen kohdalla Alastalon salista pitämisessä on hiukan samaa kuin progressiivisesta rockista pitämisessä. Se tuntuu vaikuttavalta, vaikka sitä ei aina oikein ymmärtäisikään. Siispä sen pitää olla hienoa ja erityisen hienoa on sanoa pitävänsä siitä. Itse en nostaisi Alastalon salia lähellekään – tämän ystävä lienen tarpeeksi monta kertaa kertonut olevani – vaikkapa Linnan Pohjantähteä, en edes Tuntematonta, en moniakaan Waltareita tai edes joitakin vähäisempiäkään. Mutta ei se huono teos ole, ei sinnepäinkään. Se on hyvä, ja sillä on tarkoituksensa.

Alastalon salia on sanottu myös yhteiskuntakuvaukseksi. Varmasti se on sellainenkin – varakkaan talonpoikaissäädyn persous muotoseikkojen tarkalle noudattamiselle tulee ainakin tutuksi. Ja loppuun on – kirjan yleisen tempon huomioiden jopa hätäilevän tuntuisesti – ahdettu kaksi yhteiskunnallisiinkin oloihin viittaavaa ajankuvaa. Ensin Pukkilan isäntä päätyy katumaan nuoruutensa harha-askelia, kun tunnustamattomaksi jääneestä Janne-pojasta on tullut mahtavan Alastalon luottomies ja parkkilaivan omistaja siinä, missä oma Evald-poika on kyllä tunnollinen ja kunnollinen mutta jokseenkin saamaton. Viimeisillä sivuilla vanha maailma ikiaikaisten tilustensa rajoihin jääneen Langholman Eframin hahmossa tunnustaa mielessään parempansa, kun uutta aikaa edustava Alastalo, jolle Tukholmat, Lübeckit ja Hullit ovat vasta porstuoita. hakee kaapistaan mahtinsa merkiksi vielä komeamman piipun kuin Langholmalla on itsellään.

En ole kirjallisuudentuntija, mutta rohkenen väittää, että Alastalon salia ei pitäisi katsella niinkään länsimaisen modernin kirjallisuuden, James Joycen ja vastaavien, rinnalla vaan mieluummin osana aikansa suomalaista kulttuurikysymystä. Suomen itsenäistymisen aikoihin Kilpi kirjoitti kulttuuripamfletin "Kansallista itsetutkiskelua", jossa hän paljastaa esikuvansa:

Että kielemme kuitenkin tällaiseen välittömään, sisältä hehkutettuun tunne-ilmaisuunkin voi puhjeta ja tulistua, kun vaan kielenkäyttäjällä on rinnassaan ja mielessään ahjo tämän tulen irtipäästämiseen ja esillelietsomiseen, sen todistaa Aleksis Kiven runous, jonka ihanuuden hurma ja näkemyksellinen mahti juuri on tässä sanarunouden tunnetäydessä, väkevässä välittömyydessä.

Kilven tekstiä lukiessa mieli tuskin välttyy muistamasta koulussa pakkoluetettuja - miksei vapaaehtoisestikin tutkittuja - Kiven klassikkoja. Aleksis oli tärkeä peruskivi siinä nuoren kansakunnan syntyvaiheessa, jossa todellakin näkee jo koittavan kansallisen sivistyskevään ensi enteitä: Suomessakin ovat mielet sulamassa, itsetiedottomuuden jähmettynyt talvi on väistymässä. Jo loiskahtaa tuolla täällä jään kahleista vapaana aalto, jo vilkahtelee mielien roudan keskeltäkin yksilöllisen elämännäkemyksen kirkas, herännyt, itsenäisesti tähyävä ja tutkiva katse. Kuin kiurun lupaavana liverryksenä kohoo tuolta täältä paljastuvien nurmipälvien yltä yksilöllisen elämänkatsomuksen sula, kirkas äänensoitto. Ja yhä kuoroisammaksi käy tämä soitto, yhä uusilta ilman pieliltä tavoittaa tarkkaava korva tämän heräävän, hopeanheleän laulun. Jopa viillettää tuolla täällä ilmojen sinistyvää, kesäistyvää kantta armas pääskykin, jo pilkistää kukkasen kirkas silmä viheriöityvien nurmien kaiteilta. (Kilpi 1917).

Kilpi kaiketi itse halusi olla aallon harjalla ja livertää lupaavasti kiuruna. Ehkäpä hän ajatteli, että ole sinä Aleksis kuin Aleksanteri ja ole sinä Kivi kuin paasi ja kallio ja Mooseksen kaksi kivitaulua ja kaikki niiden puustaavit päälle, enkä minä sitä kiellä, että sinä priimas olisit ja sanan kylvössä ensimmäinen kun Suomen kieltä ja Suomen kansaa on ulos tuotu ja kirjoihin saatettu, mutta sinä olet Aleksis ja sinä pysyt Kivenä ja paikallasi siellä, missä sätkytellen henkiriepusi heitit kurjassa torpassa kivisten peltojen laitamilla, enkä minä sitä sano, ettenkö sinulle knupissani hattua nostaisi ja knupiltanikin sen nostaisin, jos Jumala sinut sieltä tänne laskisi täällä heimosi parissa tervehtimässä käymään, mutta sinä olit silloin ja minä olen nyt ja vielä vähän aikaa edestpäin tästä ja minulla ovat, ei kiviset pellot, vaan meri ja sen takana valtameri ja minulla on, ei Impivaara, vaan ensin Tukholma ja sitten Trawen suu ja sitten Biscaya ja minulla on ei nälkäinen vatsa ja lemmot ja hiidet vaan toti palanpainikkeeksi ja oleminen niin kuin kristityn olla pitää – en minä sitä kunniaa sinulta pois ota, että olit ensimmäinen suomen kielellä ja ensimmäinen olit kansan mielellä, mutta ei ensimmäinen aina ole paras ja miten voisi ollakaan, koska siten sen perästä tulisi huonompaa mikä ei käy laatuun ja järjestykseen ja vaikka on ensimmäinen aina ensimmäinen niin sitä parempi on aina sitä parempi niinkuin on sanankäytössä teräksinen Kilpi jalompi paasista Kiveä.

Tai sitten on se hämympi vaihtoehto. Kyllästyminen siihen suomalaisuuteen, joka vielä itsenäistymisen vuosina näytti aallolta ja kuulosti kiurulta. Kostoksi sille Aleksis-kelmille, joka niihin aatoksiin oli johdattanut, pantiin ranttaliksi ja loppuunkirjoitettiin kiviläinen kieli, jotta tulevaisuudessa ei enää kukaan siihen erehtyisi.

Kuntopinssi

Illalla reserviläisyhdistyksen kokouksessa sain täydennystä pinssikokoelmiin: Reserviläisurheiluliiton kuntomerkin. Sellaisen, ykkösluokankin, saa varsin helposti. Kuntoilijoiden omaan rehellisyyteen luottavien sääntöjen mukaan pitää kerätä vuoden aikana puolentoistasataa suorituspistettä, ja yhden pisteen saa jo puolen tunnin hikiliikunnasta, puolestatoista tunnista kaksi ja kolmesta tunnista kolme pistettä. Pisteitä kerätään joko paperille tai web-palveluun, ja maakunnallisen reserviläispiirin esityksestä liitto myöntää erivärisiä pinssejä pisteitä tarpeeksi saavuttaneille.

Täkäläisen reserviläisyhdistyksen johtokunta heräsi reilu vuosi sitten silloisen vielä tulevan Puolustusvoimien komentajan melkoisen suorasanaisesti ilmaisemaan huoleen kansakunnan terveydentilasta. Taisi joku mittailla omankin vartalonsa horisontaaliulottuvuuksia. Erilaisia kuntokisoja pisteiden keruun merkeissä oli pidetty vuosia, ja korkeimmat suorituspisteet veivät talvisodan veteraanit (sic!) jatkosodan veteraanien (sic) seuratessa hopeasijoilla. Nuorempia tai edes keski-ikäisiä asia ei juuri kiinnostanut. Harvalukuinen tosissaan treenaavien joukko toki kävi lajinsa kilpailuissa tai juoksi maratonejaan, mutta suuri enemmistö oli passiivista – harrastetoiminnan tarkoituksen huomioon ottaen häpeällisen passiivista. Johtokunta teki sinänsä kekseliään päätöksen panna liikuntaporkkanaksi Reserviläisurheiluliiton kuntomerkit. Nimittäin harakan jälkeen reserviläisaktiivi on luomakunnan eniten kiitävän perään oleva eläin. Mutta se oli väärin oletettu. Kokonaista neljä kuntokorttia palautui vuoden päätyttyä, ja niistäkin puolet ikään kuin esimerkkivelvoitteina meiltä idean takana olleilta johtokunnan jäseniltä.

Sotaväessä alun kolmattakymmentä vuotta sitten oli varusmiehillä kuntomerkkejä, jotka kiinnitettiin harmaan lomapuvun rintapieleen. Ilmeisesti niitä on käytössä edelleenkin. Ne olivat reserviläispinssejä näyttävämpiä ainakin silloin. Kuva-aiheena oli reppua kantava sotilas. Niitä, eri luokkaisia, saatiin lähinnä cooperintestin ja lihaskuntotestien perusteella. Omani oli kakkosluokkaa. Jotkut urheilijapojat eivät pitäneet sellaista minään ja jättivät oman merkkinsä käyttämättä, jos jostakin syystä eivät sattuneet ykkösluokan tuloksia testitilaisuuksissa saamaan. Minä kuuluin siihen harmaaseen enemmistömassaan, joka kehtasi koristaa rintapieltään himmeämmälläkin pinssillä. Mutta onnistuinpa siis korottamaan kuntomerkkiluokkaani vielä näin reserviläisenä. En väitä, että nyt nelikymppisenä olisin paremmassa kunnossa kuin armeija-aikana 18-19-vuotiaana – tosin en kai ratkaisevasti huonommassakaan. Jossakin tatamilla vääntämisen kaltaisessa anaerobista aluetta sivuavassa toiminnassa takuulla häviäisin silloiselle itselleni. Toisaalta hiukan pitempikestoiset lenkit luultavasti menevät nyt kevyemmin.

Johtuneeko siitä, että kun lapsuudessani ja nuoruudessani 1970-80-luvuilla kilpaurheilu oli vielä kunniassaan koulun maitokannukisoista alkaen, enkä koskaan ollut kisoissa mukana tai ainakaan niitä voittamassa, on kaikenlaisia epävirallisia pinssejä myöhemmin ollut mukava keräillä. Tunnustanpa säästäväni myös Finlandia-hiihtojen sun muiden laturetkien osallistujamitalit. Vakavammin ottaen olen ollut huomaavinani, että tällainen itse suosimani jokseenkin tavoitteeton kuntoliikunta ei ole niin suosittua kuin sen muistan aikuisten keskuudessa olleen ainakin vielä 1980-luvulla. Kilpaurheilijoita voi nykyään olla vähemmän kuin ennen, mutta sen sijaan tavoitteena pitää olla maratonin juokseminen tai Kilimandjaron valloitus. Toinen vaihtoehto on pysyä sohvalla. Mikään siinä välissä ei ole mitään? Toisaalta joukkuepeleissä lienee aika vahva puulaakikulttuuri. Mutta minun kaltaiselleni, joka ei ole liikunnallisesti hyvä missään, karttaa joukkuelajeja ja jolla ei ole maininnanarvoisiin suorituksiin johdattavaa kunnianhimoa, sopii vaikka suoritusrastien keräileminen. Jos siitä joku haluaa joskus pinssin antaa, niin kiitoksella se otetaan vastaan.

Talven pussitus

Lomasta ei ole kauaa, mutta eivät pääsiäisen vapaapäivät turhilta tuntuneet. On ollut aikaa kotipuuhille ja vähän harrasteillekin.

Viikko sitten tehty hiihtolenkki jäi talven viimeiseksi. Pääsiäisenä ei enää päästy suksille, vaikka sellaista tuntui olleen lupa odottaa vielä pari viikkoa sitten. Lämpimät päivät ja sateet ovat kiidättäneet eteenpäin. Tänään pussitin talven, eli ohjelmassa oli suksien puhdistus ja kesävarastorasvaus. Huolellisesti käytettynä kuumailmapuhallin on kelpo apu pitovoiteiden poistossa. Säästää kemikaaleja. Puhdistuksen jälkeen suojaksi tuhti kerros pohjustusvoidetta, niin pysyvät kunnossa ensi talven lumille.

Pitkäperjantai hyötykäytössä

Kun oli herätty kauniiseen aamuun ja aamiaismurojen kera oli nautittu päivän teemaan soveltuen passionjogurttia, talon ihmisväki lähti kirkkomatkalle Kylmäkoskelle. Kauniimpi töihin ja minä osaksi kirkkokansaa. Sieltä kotiuduttuamme ryhdyimme viettämään pyhäpäivää niinkin hartaasti kuin siivouksen merkeissä. Viikolla on ollut pitkiä työpäiviä, mutta ehti pääsiäissiivouksen hoitaa näinkin. Mattojen tamppaaminen auringon lämmittämällä ja paikoin jo kuivattamallakin pihamaalla oli nautinto.

Kissaveljekset kävivät ovella nuuhkimassa ulkoilmaa. Se kiinnosti mutta samalla pelotti. Aika pian veijarit painuivat takaisin sisälle. Viljami ei ole ulkoillut pakkasten alettua, eikä Vihtori syyskuisen putoamisonnettomuutensa jälkeen. Kissa on sisäleikeissään niin ketterä ja vahva, että ei uskoisi sen käyneen läpi kaksi leikkausta ja nilkuttaneen toipilaana melkein jouluun saakka. Eivätköhän nuo kevään myötä innostu pihassakin telmimään.

Siivouksen lomassa pantiin hetkeksi kumisaappaat jalkaan ja tallusteltiin katsomaan olisiko läheinen kauppapuutarha auki. Olihan se, ja mukaan lähti kaksi kassillista ruukkunarsisseja ikkunoiden alle kevättä tuomaan.

Illan äänimaailmana on Naxoon Requiem-kokoelma.

Julkista terveyden ja kulttuurin huoltoa

Olen jossain määrin eri mieltä niiden joskus kuulemieni väitteiden kanssa, että julkinen terveydenhuolto ei ole riittävän aktiivinen miesten terveyden edistämisessä. Jokin aika sitten sain kutsun perusteelliseen terveystarkastukseen. Ohjelma koskee kaikkia 40 vuoden rajapyykin saavuttaneita miehiä. Naiset joutuvat odottamaan vastaavaa ohjelmaa 50-vuotiaiksi.

Niinpä sitten iltapäivällä kävin pitkästä aikaa kotikylän terveyskeskuksessa. Rakennus ei tuntunut enää kovin modernilta. Paljas betoni, ruskeat keinonahkapenkit ja nelikulmaiset muodot olivat retroa 80-luvun puolivälistä. Hyvät, pahat ja rumat – kuten vekkuli bioanalyytikko Valkeakoskella tapaa sanoa veren kolesteroliarvoista – ja muutkin olivat kohdallaan. En ole koskaan ollut laiha poika, ja nytkin painoindeksi osoitti lievää ylipainoa. Mittanauhalla ei keskikehosta omenoita löytynyt, ja terveydenhoitaja totesi, että kaikkien kohdalla BMI ei kerro koko totuutta terveyden näkökulmasta. Kreikkalaisen kiekonheittäjän vartalo, nääs. Tai no, ainakin härkämäinen perusrunko. Verenpaine oli korkea, kuten tavallista. Seurannassa ja hoidettavana jo ennestään. Aterioida pitäisi säännöllisemmällä rytmillä ja syödä D-vitamiinia läpi vuoden.

Tarkastuksen pääfokus oli kakkostyypin diabeteksen riskitekijöissä, mikä on tietenkin tärkeää. Olisin mielelläni jutellut pidempään myös eräistä hiihtolenkkien jälkeen vihoitelleista nivelistä, mutta se kuuluu toiseen yhteyteen. Rokotuksista oli muistikuvia, mutta tiedot löytyivät sähköisessä muodossa. Hyvä niin, koska muistikuvat olivat vääriä. Toheloin kirveen kanssa syksyllä 2001, mutta sillä tikkauskerralla ei rokotusta annettu. Se oli tapahtunut jo kesällä 1997, kun toheloin Lättähatun konepeiton kanssa. Sairaanhoitajaopiskelija kysyi, saako hän pistää. Työssäoppimisen kannattajana suostuin mielihyvin, ja hyvä pistos olikin. Sitä ei edes huomannut.

Arvostan korkealle Mies 40+ -kampanjan tyyppistä terveysohjelmaa. Yhteiskunta pitää omistaan huolta. Harvempi meistä vaivautuu ennen kuin alkaa vaivata.

Terveyskeskukselta palatessa poikkesin kirjastolla. Palautin Alastalon salin ykkösosan, mutta pyysin kakkosen jatkolainaan. "Ei ole kovin nopealukuista tekstiä", totesi kirjastovirkailija kuin osaaottaen. Minä olen alkanut pitää, enkä haluaisi tällä kertaa jättää kesken.

Iltaohjelmassa lisää kulttuuria museohoitokunnan merkeissä. Rutiinikokous ja vähän osallistujia. Matti, hoitokunnan hyvinkääläisvahvistus, esitti loppukevennyksenä arvoituksen: mitä tapahtuu, kun kana heittää ämmiä kiinalaiseen? Siinä on kana, joten sopii pääsiäisarvoitukseksikin.

Vesisade tuntui jo sangen keväiseltä.

Räntää ja vettä

Nyt on se sunnuntai jolloin lähdemme kävelylle.
Sataa räntää ja vettä.
Peltikatot kiiltävät
ja ovat, harmaat,
iloisia kevään merkkejä luonnossa.

Hannu Mäkelän säkeet vuodelta 1966 sopivat päivän olemukseen. En tiedä mitä Mäkelällä oli yllään, kun hän tuota riimitteli, mutta mieleen tulee kuva vakosamettihousuisesta miehestä, joka odottaa jo sitä lämmintä päivää, kun saa taas napittaa vaaleaa kevätpoplaria. Kuusikymmenlukua elämättömälle aikakauden näkymät mieltyvät stereotyyppisinä kuvina, joilla ei välttämättä ole paljonkaan tekemistä todellisuuden kanssa.

Kävelyllä ei käyty, vaan päivän ohjelmassa oli Museoveturiseuran vuosikokous. Seuran säännöt aikanaan 1970-luvun lopulla laadittu nerokkaasti tavoitteena mahdollisimman vähäinen yhdistysbyrokratia ja matala organisaatio, jotta voimavaroja säästyy varsinaiseen toimintaan. Yleisiä kokouksia on yksi vuodessa, ja hallitukseen kuuluu vain kolme varsinaista jäsentä.

Tällä kertaa kokous pidettiin vanhalla seurojentalolla. Perinteinen kokouspaikka, rautatieaseman neuvotteluhuone, on yksityiselle yritykselle vuokrattuna nykyisin muussa käytössä, eikä veturitallin miehistöhuoneeseen ole yhden tukalaksi osoittautuneen kokeilukerran jälkeen yritetty ahtautua. Muutamana keväänä on kokoonnuttu yhteiskoulun ruokalassa. Tänään olisi ehkä mahduttu tallillekin, kun paikalle saapui vain kymmenkunta jäsentä. Toisaalta asialistalla ei ollut mitään isompaa. Hallitus jatkaa ennallaan, eli puheenjohtajan ja sihteerin pestit täyttyivät tamperelaisvoimin, ja kassavirtoja hoitaa puolisoni.

Jossakin kohtaa kokouskeskustelua nousi esiin Resiina-lehti. Se ei kuulu Museoveturiseuran jäsenetuihin, koska reilun 50 jäsenen yhdistyksessä se nostaisi jäsenmaksun kohtuuttomaksi. Useimmat museoveturiseuralaiset kuitenkin kuuluvat myös johonkin suurempaan yhdistykseen, jonka kautta lehden saavat. Asiasta ei ole vuosiin edes keskusteltu. Lehden uusin numero ilmestyi joskus lapinmatkamme aikana, mutta vasta kokouksen jälkeen ryhdyin tutustumaan siihen. Mietin hetken, miksi tuntui siltä kuin olisin lukenut jotakin vanhaa lehteä. Ulkoasu on uudistunut jokin aika sitten, eikä se ole lainkaan vanhahtava. Rautatiehistoria on lehden kaikissa numeroissa aina hyvin esillä, joten siitäkään ei voinut olla kysymys. Sitten keksin, että syynä ovat rautatieaiheisia pikku-uutisia ja havaintoja esittelevän Tasoristeys-palstan kuvat. Alkuvuoden otoksissa on poikkeuksetta paljon lunta, olivat ne sitten pohjoisen radoilta tai pääkaupungista. Sellaisia kuvia oli 1980-luvun loppupuolen lehdissä, niissä ensimmäisissä värillisissä, joita tuli aikanaan aloittelevana rautatieharrastajana luettua varsin tarkkaan.

Illan taiji-treeneissä oli monipuolista koordinaatio- ja liikkuvuusharjoitetta. Mielenkiintoiset harjoitukset ja kaiketi hyödylliset. Kesäaikaan siirtymisen hyviä puolia nautittiin, kun kotiin palatessa ei ollut vielä pimeä.

Kolme kuukautta ja tuhat kilometriä

Tasan kolme kuukautta sitten alkoi talven hiihtokausi. Lumitilanne salli aloituksen verraten myöhään, eikä aloituskuntokaan ei ollut häävi. Jo viiden kilometrin luistelu teki tiukkaa. Pian keveni ja hyvä hiihtotalvi siitä tuli, monessa mielessä tähänastisista paras. Lunta riitti, eivätkä sydäntalven pakkasetkaan liiemmälti häirinneet. Oikeastaan ainoa kelipettymys sattui kuin kiusaksi Finlandia-hiihdon viikonloppuun. Sitten taas Ylläksen kaksiviikkoinen oli yhtä juhlaa.

Saunalenkillä kotikylän kuntoradalla meni tuhat kilometriä rikki. Olisi ladulla vietetyt tunnit kai huonomminkin voinut käyttää.

Jos talven pari ensimmäistä hiihtokertaa olivat raskaita, niin ovat nämä pari viimeistäkin olleet. Eilen satoi vettä. Tänään oli kuivempaa, mutta lumi upotti.

Kun vielä keksisi jonkin liikuntalajin, jota lumettomana aikana harjoittaisi yhtä mieluusti kuin hiihtämistä talvella.

Talkootoimia

Talvi lienee tuntunut monesta pitkältä. Kevään merkit saavat aikaan monenlaista toimeliaisuutta. Pelastuspalvelunhälytyksiin on saanut herätä viimeksi kuluneen viikon aikana kahtena yönä. Ensimmäisellä kerralla hitaassa yöjunassa jossakin Oulun Kemin vaiheilla, joten tyydyin vain jatkamaan hälytysketjua sovitulla tavalla eteenpäin. Torstain vastaisena yönä peruutus tuli miltei samantien.

Viranomaisilla on nykyisin matala kynnys pyytää siviiliorganisaatioita apuun. Se ennakoi erilaisia, ehkä rakenteellisiakin, asioita yhteiskunnassa. Vastuita jaetaan vähä vähältä uudelleen. Taustalla on ainakin resurssien uusjako.

Jos tositoimiin en joutunutkaan, niin perinteinen maalisharjoitus tuli käytyä tällä kertaa Kylmäkoskella. Sieltä jokunen kuva suksivoidetahraisen linssin läpi.

Muutoin viikko on kulunut pitkähköjen työpäivien merkeissä. Bloggaamista tai muuta rakentavaa toimintaa ei ole juuri tullut harjoitettua. Hiihtämässä sentään käytiin muutamana iltana.

Lauantaille olisi ollut tarjolla museo-opintoja Hyvinkäällä. Oppia ammentamaan lähti hyvä joukko Museoveturiseuran miehiä. Päätin jättää kurssin väliin, vaikka en juuri voi alan opinnoilla kehuskella. Tähänastiset opintoni ovat jääneet kahden vuoden takaiseen avoimen yliopiston museologian peruskurssiin ja viimesyksyiseen, niinikään Suomen Rautatiemuseon järjestämään esineluettelointikurssiin. Kesäkauden koittaessa ja lumien sulaessa veturitallin tontilta tullee kuitenkin harjoitettua työssäoppimista. Olen joskus pohtinut, voisiko tuohon harrastepuuhaan rakentaa jonkinlaisen oppisopimuksen. Soveltuvia toisen asteen ammatillisia tutkintoja alalle ei ole, mutta jos kerran korkeakoulutkin saavat nykyään järjestää "oppisopimustyyppistä" eli oikeaan oppisopimukseen verrattuna kevyen kaavan mukaan toteutettavaa täydennyskoulutusta, voisi joku vastaava ratkaisu löytyä harrastepuolellekin.

Kuten VAPEPA-toiminnassa myös museoalalla tehtävää on siirtynyt yhä enemmän perinteisten palkkatyöorganisaatioiden ulkopuolelle. Taustalla on yksinkertaisuudessaan se, että työtä on enemmän kuin valmiutta maksaa siitä. VAPEPA-puolella toiminnan luonteen vuoksi koulutusta järjestetään paljon, ja tietyt muodolliset pätevyydet ovat lähes pakollisia. Museoharrasteet eivät ole samalla tavalla kriittistä toimintaa, mutta erilaiset kurssit tulevat sielläkin huutavaan tarpeeseen. Ja muodollistenkin sertifikaatien perään kyllä kysellään, jos olisi halu vaikkapa hakea säännöllistä yhteiskunnan rahoitusta tai ryhtyä harjoittamaan museoliikennettä.

Omiin suunnitelmiini kuuluu tänään kuusiaidan leikkaus.

Matalammat ja tummemmat tienpenkat

Aivan ei yöjuna P 270 kirinyt aikatauluaan kiinni ennen Tamperetta: siellä oltiin noin vartin myöhässä. Autojen purku kävi nopeasti, ja oma sattui olemaan melkein paalupaikalla. Ajeltiin verkkaisesti kotiin vanhaa tietä nukkuvien kerrostalolähiöiden vaihtuessa vähitellen heräileviin maalaistaajamiin.

Jos pohjoiseen mennessä olosuhteiden muutos ei tuntunut kovin suurelta – kuun alussa lunta oli täällä suunnilleen yhtä paljon kuin siellä – niin tällä välin kotiseudun kevät oli ehtinyt jo kinosten madaltumiseen ja tienvarsien tummenemiseen saakka. Tosin aamusta alkanut ja läpi päivän sitkeästi jaksanut räntäsade ei suuremmin keväästä kertonut.

Kissaveljet olivat matkamme ajan hyvässä hoidossa, kiitos äidin. Mutta sen verran perhekeskeinen otus kissa on, että vakituisen kotiväen paluuta on juhlistettu kehräämällä melkein koko päivä.

Jotta kotiinpaluu ei olisi aiheuttanut liikaa vieroitusoireita, käytiin räntäsateesta huolimatta luistelemassa peninkulma kuntoradalla. Illaksi ajeltiin naapurikaupunkiin taiji-harjoituksiin. Edellisistä oli vierähtänyt jo kolme viikkoa, eikä työväenopiston lukukausi enää kauaa kestäkään.

Kiskot vievät kotiin

Vaihteeksi blogin kirjoittamista junasta, tällä kertaa makuuvaunusta.

Matkan ruokahuollon hoidimme hiilihydraatti-ja proteiinipitoista itse kokaten, mutta lähtöpäivän kunniaksi kävimme uudessa ravintola Äkäslompolossa lounaalla oikein pitkän menun mukaan. Alkupalaksi tarjoiltu artisokkakeitto oli melkein yhtä hyvää kuin kotipihan kesäkurpitsoista saatava. Pääruokana ei ollut enempää eikä vähempää kuin kokonaisena paistettu tunturirautu lohkoperunoilla ja kaprismajoneesilla. "Melkoinen mötkö" olin sanoa, kun kala tuotiin eteen. En ole erityisen ihastunut enkä taitava mitä tulee kalan ruotimiseen, mutta herkullinen syötävä oli vaivan arvoinen. Eikä annosta ollut pilattu liialla majoneesilla. Jälkiruoka oli lakkoja ja pannacottaa.

Neulepuodista puolisoni löysi etsimänsä perinnemallin oikeaa kokoa ja väriltäänkin sopivaa. Minä puolestani tykästyin norjalaistyyppiseen kotimaassa valmistettuun hirvieläinkuosilliseen puseroon, mutta jätin ostamatta. Lämminverisenä kun en juuri neuleita käytä.

Kolarin rautatieasemalle koukattiin Kittilän, Kaukosen ja Kurtakon kautta, viimeksimainitusta pari pulloa pohjoista tilaviiniä kotiintuomisiksi hakien.

Auton lastaaminen junaan kävi jouhevasti. Mutta päivällä sattunut veturirikko oli viivästyttänyt Kolarin junia niin, että etelään lähtevä pikajuna P 270 viivästyi lähtöajastaan noin tunnin ja vartin. Vaunuston siivous kun oli päässyt myöhästelyjen vuoksi alkamaan reilusti aikataulustaan jäljessä. Sivustakatsojasta vaikutti, että siivouspuuhiin oli värvätty Kolarin koko kynnellekykynevä naisväki. Matkustavaisilla oli mitä ilmeisimmin ollut takanaan hyvä lapinloma, kun tyytymättömyyttä ei täydessä aseman aulassa juurikaan esiintynyt. VR:n miehet jakoivat karamelleja ja tiedottivat siivouksen etenemisestä aktiivisesti. Odotellessa seurasin Herman Mattssonin ja Petter Pihlmannin sanaista kisailua Alastalon salissa.

Oulun eteläpuolella sähkövedon ja hiljaisen yöliikenteen ansiosta juna saanee aikataulunsa kiinni jossakin vaiheessa ennen Tamperetta.

Iltapalaksi meillä on lanttua. Nyt järsitään.

Reissu lopuillaan

Kaikki hauska loppuu aikanaan. Tänään vietimme reissun viimeistä hiihtopäivää perinteisellä tyylillä Luosujärven lenkillä. Ensin ylös Tunturijärvelle, sitten alas Luosujärvelle ja paluumatkalla pieni lisälenkki Äkäslompolon kautta kiertäen. Latu oli vasta ajetuksi yllättävän hyvä.

Nimipäivärahkapiirakan tarjosin Luosujärven hiihtomajalla. Uusi kahvila avattiin kaksi vuotta sitten, mutta tätä ennen emme ole käyneet sisällä. Paikka on valoisa ja uudenaikainen. Jokin siellä toi mieleen kotikylän Iskhmetin kebabpizzerian kaltaiset kansanruokalat. Ehkä se oli pöytien lasilevyjen alle asetellut painotuotteet. Täällä ne olivat latukarttoja.



Kahden viikon hiihtosaldoksi kertyi 430 kilometriä. Kelit suosivat parin ensimmäisen päivän tuiskutuksia lukuunottamatta. Illalla alkoi pilveillä, ja huomiselle luvataan lumisadetta.

Hiukan lähemmäs kevään sineä

Seminaari päättyi aamupäivän luentoihin, mutta kahdesta edellistalvesta poiketen viivymme vielä pari päivää pohjoisen maisemissa.

Iltapäivä ei ollut aivan yhtä aurinkoinen kuin eilen, mutta päätimme silti lähteä tunturiin. Otettiin sunnuntaisesta lenkistä uusintakierros sillä muutoksella että kahden tunturin sijasta kierrettiin kaksi ja puoli: Kesänki ja Lainio kierrettiin ja Kukas ylitettiin. Tuo 474 metriä merenpinnasta kohoava pikkutunturi on alueen toiseksi matalin ja ainoa, jonka laelle pääsee tavallisilla latusuksilla.

Huipulta pohjoiseen päin avautui kevään sini kaikissa sävyissään.



Tunturinylihiihto sujui paljon viimetalvista leudommissa merkeissä. Aurinko oli sulatellut puiden tykkylunta jäiseksi pitsiksi. Alas laskiessa ei sormia tai kasvoja palellut.



Tunturipuiden lumipeitteen muuttuessa kevättä enteileviksi jääpuikoiksi on päivän pituus täällä ennättänyt jo minuuttia vaille 12 tuntiin. Kotipuolessa hieman ylikin.

Valokuvatorstain asetelma

Valokuvatorstai-blogissa esitellään tällä viikolla asetelmia.



Asetelma suksia on oli nähtävissä tänään Ylläksen latuverkoston varrella Muoniossa sijaitsevalla Kotamajan hiihtomajalla.

Lomalta töihin

Lomaviikko vaihtui työviikoksi leppoisissa seminaarin merkeissä. Kauniimmalla perheenjäsenellä vaihto osui jo eilisiltaan. Iltahartaudessa tunturipappi harmitteli kanttorin puuttumista, eikä puolisoni raaskinut jättää Tampereen miestä pulaan. Säestys hoitui hienosti monot jalassakin.

Tunturikanttorius ei liiaksi työllistä ja minun työseminaarini ohjelma on edellisten vuosien tapaan väljä. Majapaikastamme on latua pitkin vain lyhyt matka seminaaripaikalle, joten työmatkaa saan taittaa hiihtäen. Luennot alkavat aamuyhdeksältä ja päättyvät iltayhdeksältä, mutta välissä on varattu useita tunteja omatoimiselle liikunnalle tai muulle työhyvinvointitoiminnalle. Jotkut hiihtelevät yksin, toiset porukoissa, jotkut laskettelevat, lumikenkäilevät tai potkukelkkailevat. Oma valinta oli tänään Kesänkitunturin kiertäminen – alkuosaltaan sama reitti kuin eilen, mutta Lainion kierron jäädessä pois matkan pituudeksi tuli vain 24-25 kilometriä. Ehdittiin hyvin tehdä ruokaa ja levähtää hetki ennen iltaluentojen alkamista.

Kahden tunturin ympäri

Aamulla Kuertunturin rinteessä hippuili hiukan lunta, mutta pian kirkastui. Pakkasta vajaat kymmenen astetta ja hiihtokeli ensiluokkainen. Tavoitteeksi otettiin kahden tunturin, Kesängin ja Lainion, kiertäminen. Kesänkijärvelle saakka latu oli ruuhkainen, kunnes enemmistö valitsi tasaisen reitin järven pohjoisrannalla. Latvamajalta Karhunkodan kautta pohjoiseen jatkettaessa hiihtoväki yhä väheni. Vapaan tyylin hiihtäjät valittivat kakkoshoitoluokkaan kuuluvan luistelu-uran karheaa pintaa. Perinteisellä pärjäsi paremmin.


Kotamajan hiihtomaja.

Kun saavuttiin viiden ladun risteykseen Kotamajalle, maisemaltaan kenties seudun hienoimmalle hiihtomajalle, ladut taas paranivat. Majan tarjontaa emme hyödyntäneet, vaan oman termospullon mehu riitti. Matka takaisin Äkäslompoloon sujui enimmäkseen rauhallisesti lasketellen.


Lainio ja Kesänki Äkäslompolojärven rannasta nähtynä.

Illalla sukset jalkaan vielä sen verran, että käväistään kylillä. Sunnuntai kun on, niin Laurin kappelilla Äläslompolojärven rantamilla pidetään iltahartaus.

Tunturin toiselle puolelle

Ylläsjärven viikko vaihtui Kittilän kautta Äkäslompolon viikoksi. Ensi viikon työkalenterissani on ammattikoulutuksen seminaari ammattikoulujen kulttuuri- ja liikuntaliiton kurssikeskuksessa. Kun puolisollanikin on mahdollisuus viettää täällä toinen viikko, vuokrasimme pätkän rivitaloa Kuerkaltion lomakylästä aivan seminaaripaikan tuntumasta.

Aamulenkki ehdittiin hiihtää vielä Ylläsjärven puolen mainioilla laduilla. Seitsemän aikaan pakkasta oli reilut kaksikymmentä astetta, ja tein virheen kun en ottanut rukkasia käteen. Muita laduilla liikkujia oli vähänlaisesti: yksi poro nauttimassa aamiaista ja yksi perinteisen tyylin lykkijä.

Ajelimme Kittilään hakemaan ruokaa tutun keskusliikkeen marketista. Valikoimat kuin kotona, mutta paikallista kulinarismia sentään kampanisupussin verran. Levikeskus käytiin katsastamassa ja toteamassa, että Ylläksen maisemissa viihdymme paremmin. Marian kappeli oli kyllä hieno paikka. Varsinkin Andrei Gennadievin, suomalaistuneen leningradilaistaiteilijan, ikonimainen alttaritaulu ei voinut olla kiinnittämättä huomiota.



Pari vuotta sitten kiertelimme täällä entisissä rautatieliikenteen maisemissa Rautuvaaran ja Äkäsjoen kaivosradoilla. Nyt käytiin katsastamassa lentoliikennettä Kittilän lentokentällä. Pariisin ja Lontoon lennoille lähtijät kansoittivat terminaalia, ja pian oli vuoro tulossa Pirkkalasta.



Kittilän kunta on halunnut muistaa Ilmavoimien käytössä vuosina 1972-2000 olleita ruotsalaisperäisiä Saab 35 Draken -hävittäjäkoneita lentokentän kupeeseen pari vuotta sitten pystytetyn muistomerkkiyksilön, DK-203:n, muodossa. Drakenit hankittiin ensisijaisesti Lapin ilmatilan puolustukseen, mutta niiden myötä Kittilä sai oman lentokentän. Ilmavoimat nimittäin tarvitsi torjuntahävittäjilleen lisää laskeutumispaikkoja pohjoisessa, ja kun sellainen rakennettiin Kittilään, todettiin kiitotien riittävän mainiosti myös matkustajalentokoneille – ruotsalaislohikäärme kun ei tyytynyt vähempään kuin 2,7 kilometriin. Lentokentän rakentamista 1980-luvulla on pidetty Levin nousun alkusysäyksenä.

Muistomerkki on tyypiltään sellainen, jota muistan museoprofessori J. Vilkunan, vannoutuneen ilmailumuseomiehen, kritisoineen pari vuotta sitten museologian peruskurssilla. Vilkunan mukaan museokone, joka on asetettu lentämistä jäljittelevään olotilaan, vaatisi hyttiin myös lentäjän hahmon. Se on totta, ja pidemmälle kehiteltynä idea tuo melkoisia haasteita kaikenlaiselle tekniikan museotoiminnalle. Toisaalta pylvään päähän asetettu lentokone on katsojan näkökulmasta niin kaukana lentävästä koneesta, että ohjaajan hahmon puuttuminen lienee pienimpiä epäaitoustekijöitä. Kyse on enemmänkin siitä, mikä merkitys esineiden käyttäjälle halutaan antaa esineitä museoitaessa.

Mutta Levi ei ollut meidän juttumme, vaan Äkäslompolo. Puulämmitteistä saunaa ei ollut luvassa, mutta saunalenkkisää oli juuri sellainen kuin maaliskuun iduksen tietämille sopii. Puolipilvistä ilman, että aurinko turhia ujostelisi ja pakkasta hyppysellinen latua liukastamaan. Tosin puuttuu kotiseudun keväisen metsän tuoksu, sen verran vahva on talven ote täällä.

Töitä lomailun lomassa

Olen periaatteessa lomalla, mutta käytännössä töitä tulee tehtyä niin sähköpostin, Wikispacesin, toimintajärjestelmän kuin matkapuhelimenkin kautta. Ubiikkia ja orjuuttavaa, joku voisi sanoa. Minä en. On asioita, jotka täytyy hoitaa aikataulussaan, oli virallisesti lomalla tai ei. Ja on asioita, jotka on mukava hoitaa heti alta pois. Loman jälkeinen työjono se vasta ahdistaisi.

Päivälenkillä ajattelin, että erilaisia tekniikoita etätöiden tekemiseen on jo nyt aika paljon. Muutaman vuoden päästä varmasti taas lisää. Maan tapaan kai kuuluu miettiä hiihtolenkeillä työurien pidentämistä. Etätyön lisääminen voisi olla siihen yksi keino niissä – arvatenkin vuosi vuodelta yhä useammissa – ammateissa, joissa se on mahdollista. En väitä, että kirjoittaisin tai johtaisin, neuvottelisin tai pääkäyttäisin Ylläsjärven rantamökissä sen tehokkaammin kuin työhuoneessani Mallasveden rannalla. Mutta toisaalta tuskin sen tehottomamminkaan – aika moni työtehtävä on johonkin mittaan saakka paikkariippumaton.


Lainiotunturi näyttäytyy suoaukeilta katsottuna samassa jonossa Ylläs-, Kesänki- ja Pyhätunturin kanssa

Päivälenkiksi valittiin taas Lainion aukeiden kierros ja vapaa tyyli. Keli oli erilainen, paljon vauhdikkaampi, kuin maanantaina samalla reitillä. Eikä ollut monoja merkkiin katsominen. Uudet Salomonin combimonot tuntuivat toimivan luistelutyylillä jopa paremmin kuin vanhat Jalakset. Perinteiset tauot Lainion kappelilla, Villen kämpän laavulla ja Latvamajalla. Kahdella ensimmäisellä nautittiin matkassa ollutta mustikkapuolukkamehua mutta Latvamajalta ostettiin hyväksi koettu vissypullo matkan varrelle vuodatettuja mineraaleja korvaamaan. Loppumatka Ojanlalvalta alkaen on alamaata, eivätkä viimeiset viisi kilometriä tällä kelillä olleet pitkiä.


Lainion lumikylä on kuulemma erityisesti brittituristien suosiossa.

Illansuussa innostuttiin vielä kiertämään reilun kympin revontulilenkki saunalenkkinä. Täällä ei ole rintamaiden kuntoratojen tapaista saunalenkkikulttuuria, ja päiväsaikaan joskus ruuhkainenkin reitti oli varsin hiljainen.

Hiihtelyn, etätyöskentelyn, syömisen, nukkumisen ja saunomisen ohella aika on kulunut lähinnä radiota kuunnellen. Televisiokin saattaa olla iltaisin hetkisen auki. Tai kun kauniimpi lomailija ottaa kudinpuikot käteen, minä jatkan uusintayritystä Alastalon salin kanssa.

Uutinen Kari Mäkisen valinnasta luterilaisen kirkon johtoon otettiin tässä mökissä ilolla vastaan.

Valokuvatorstain tuli

Valokuvatorstai-blogissa tuijotellaan tällä viikolla tuleen.



Toissajoulun alla ulkotulilla juhlistettiin uuden Sm5-junan ensiesittelyä Helsingin rautatieasemalla. Sen verran harvoin on viime aikoina tullut pääkaupunkiseudulla käytyä, että vasta viime viikolla näin ensimmäistä kertaa moisen arkiliikenteessä Vantaankosken radalla.

Monot vaihtoon

Vapaa on vain umpihanki, kirjoitti Hellaakoski aikanaan. Kun Ruotsin suunnalta puhalsi tuuli toistakymmentä metriä sekunnissa, ei Lainion suoalueille juuri jäänyt latua kulkijan käydä. Vapaa tyyli oli umpinaisella, kantavalla hangella toimiva kulkutapa. Sen verran oli välillä pehmeääkin pintaa, että eilinen lenkki oli raskas.

Latujen hoitoluokkia on jonkin verran muutettu sitten viime talven. Joitakin kunnostetaan kaiketi harvemmin, joitakin useammin. Tänään valittiin reitti vilkkaammille laduille. Tosin Kahvikeitaan laavulta lähdettiin nousemaan ylös Ylläksen kuvetta hiukan hiljaisemmalle tunturin kiertävälle ladulle ja laskettiin alas Kesänkijärven rantaan. Lasku on vauhdikas ja mutkainen mutta hyvin hoidettuna urana miellyttävä laskea – ainakin helpompi kuin monet Salpausselän alamäet taannoin. Päivälenkin pituudeksi tuli kolmisenkymmentä kilometriä.


Kesänkijärvi jää kahden tunturin, Ylläksen (kuvassa Kellostapulin laki) ja Kesänkitunturin, väliin. Vaikuttavassa maisemassa on kolmen ladun risteys, josta pääsee eri reittejä niin Ylläsjärven kuin Äkäslompolonkin puolelle.

Eilinen luistelulenkki kulutti paitsi nestettä myös monoja. Reilut tusinan vuotta hyvin palvelleet Jalakset tulivat tiensä päähän, kun kärki repesi alkaen irrottaa pohjaa mukanaan. Matkalla se ei haitannut outoa muljumista ja kastumista enempää, ja huomasin vaurion vakavuuden vasta mökille palattua. Tänään piti sitten käydä tunturin toisella puolella monokaupassa. Jo ikään ehtineiden luistelusuksien profiilityyppisiin siteisiin ei paljon tarjontaa enää ollut. Salomonin combi-malli tuli valituksi. Ihan ensiluokkaiselta se ei suomalaiseen jalkaan vaikuttanut, vaikka omistuspohjansa puolesta siinäkin taitaa olla sinivalkoista. Merkin olen tähän saakka tuntenut vain nimeltä. Kohta nähdään, miltä se käytännössä tuntuu.

Sunnuntaihiihtäjiä tuulisilla laduilla

Jos eilen paistoi pilvettömältä taivaalta, valkeni hyvin nukutun yön jälkeinen sunnuntaiaamu pilvisenä. Puut rannan puolella heiluivat siihen malliin, että aamiaisella pohdittiin päivän ulkoilureittivaihtoehtoja monen kertaan. Lumisateen mahdollisuuttakin oli ennustettu. Isoille suoaukeille ei tehnyt mieli, mutta ei kovin korkeallekaan.

Latuverkoston lounaisnurkalla kiertävä Luosujärven lenkki osoittautui toimivaksi reittivalinnaksi. Suuri osa matkasta on yleensä melko hiljaista, niin nytkin. Yksi ranskaa puhuva suksikunta nähtiin, ei juuri muita. Yhdistelmähiihdoksi meni sikäli, että järvenselkä ja muutama suo piti ylittää vapaalla tyylillä ladun tuiverruttua umpeen. Se kulutti pitoa, ja nousu kohti Tunturijärveä oli hankala. Sieltä taas kelpasi lasketella alas. Lähempänä tunturia hiihtäjiä oli taas enemmän.

Saunan pesään ei tänä iltana laitettu tulta. Lämmin suihku ja pataruoka riittivät.

Hämeestä Lappiin

Puolta yötä lähestyttäessä Tampereen rautatieaseman kulmilla tuntui kuin olisi kotikylässä ollut. Pohjoiseen lähtevästä klaaninpuolikkaasta tervehti VR:n tuttu. Takavasemmalta yllätti puolisoni kollega, samaan suuntaan menossa. Suojatiellä museoveturiseura-aktiivi talutti nättiä tyttöä – onnea ja menestystä projektille.

Juna oli tunnin verran myöhässä. Ei haitannut, eikä kiire sovi näihin maisemiin. Erilaisiakin näkemyksiä oli. Päätepysäkillä autovaunuja purettaessa muutamat autonkuljettajat harjoittivat ennennäkemätöntä tarzanismia. Tottahan autovaunun kakkoskerrokseen on asiallista kiivetä vaunujen välistä ajoramppeja oksina ja sähkökaapeleita liaaneina käyttäen. Jos vaikka sen oman menopelin saisi vaunusta ennen muita. Kahdelta turkulaiskuljettajalta oli auto hukassa ja kahdelta tamperelaisautolta puuttui kuljettaja. Ilmeisesti kysyntä ja tarjonta lopulta kohtasivat.

Mökki tuntui kotoisalta heti pihaan ajaessa. Välipalaksi muroja ja jugurttia ja sitten ladulle. Ihan Tunturijärvelle saakka emme hiihtäneet, mutta lähellä käytiin. Reilut kaksikymmentä kilometriä tuli lenkin pituudeksi. Saunassa viihdyttiin paljon tavanomaista pidempään. Puulämmitteinen on luksusta.



Ulkoilun, saunan ja uuniperunoiden jälkeen nukkuminen vaikuttaa hyvältä ajanvietevaihtoehdolta. Viime yö jäi lyhyeksi. Junassa en ole koskaan osannut nukkua hyvin.

Pitkästä aikaa etelän suuntaan

Pääradan varren maisemat ovat viime vuosien saatossa käyneet melko tutuiksi. Yllätyin huomatessani, että edellisestä Helsingin työmatkasta on aikaa yli vuosineljännes. Syystä tai toisesta työmatkailutiheys ei vuoden alussa ole suuri. Vilkkainta on yleensä ollut molemmin puolin kesäkuukausia. Tänään suuntana AEL ja luvassa viranomaistehtäviä tutkintotoimikunnan kokouksen muodossa.

IC² 164 on kerännyt kyytiin koko joukon matkustajia. Silti parin vuoden takaiseen verrattuna juna ei kuitenkaan ole tupaten täysi. Lähimmän vuorokauden aikana on tarkoitus harjoittaa junamatkailua enemmänkin, tosin vastakkaiseen ilmansuuntaan.

Märkä kalevalanpäivä

Päivän säätilan puolesta tuntui mukavalta ajatus, että viikon päästä ollaan eri maisemissa. Vetisiä hiutaleita ei vielä tässä vaiheessa vuotta kaipaisi.

Hiukan yllättäen paikat eivät olleet kovin kipeänä eilisen niinsanotun laturetken (latu-sana ei oikein hyvin kuvaa asiaa) jäljiltä. Käytiin kotikylän kuntoradalla kokeilemassa pitkästä aikaa vapaata tyyliä palautteluksi. Se sujui kohtuudella siihen saakka, kun räntä vei luiston ja sumensi näkyvyyden. Ei käynyt kateeksi tänään Salpausselällä vapaata tyyliä hiihtäneitä.

Illaksi ajeltiin taiji-treeneihin, ja maantiellä rapa roiskui. Jos viime kerralla salissa oli väen vähyyttä, tänään harjoittelijoita oli mukavasti. Sisälajin pariin veti monen mieli.

Sumuisia jäärännejä laskemassa

Kuullun perusteella jäi mielikuva, että Finlandia-hiihto oli tänä vuonna pettymys monelle. Koko maassa on saatu pitkästä aikaa nauttia oikeasta talvesta, ja juuri hiihtoviikonlopuksi sattui suojakeli. Hiihtotapa piti olla perinteinen, mutta neljätuhatta suksiparia, moni niistä lipsuva, jauhoivat ladun uraksi, jolla toimiva etenemistapa oli jokaisen itse keksittävä välineet ja voimat huomioiden. Pitkämatkalaiset kärkeä lukuunottamatta joutuivat kärsimään ladunpuutetta koko matkan. Meillä lyhytmatkalaisilla oli yhdellä reittiosuudella hiukan helpompaa.

Puolisoni ja minä olimme laittaneet pohjiin luistoksi violettia -1 … -7 ^oC -kelialueen voidetta ja pidoksi uudelle lumelle soveltuvaa ongelmakelin eli +½ … -½ ^oC:n tervapohjaista purkkivoidetta, Startia molemmat. Luisto oli hurja, ja pitoakin löytyi olosuhteisiin nähden edes nimeksi. Mutta kun latua ei ollut, ei hiihtäminenkään tahtonut luonnistua. Lykittiin paljon tasatyöntöä, mikä kävi raskaaksi Salpausselän maastoissa. Alamäet taas luistivat turhankin vauhdikkaasti. Maaliintulo hiihtostadionilla sujui hyvän luiston ansiosta melkein kuin televisiossa.

Huoltopisteillä maistui lähinnä urheilujuoma. Muu tarjonta jäi vähälle hyödyntämiselle. Kotiin päästyä haettiin energiatankkaus Iskhmetiltä.

Kamerakin oli reissussa mukana, mutta paristoissa ei riittänyt virtaa edes nollakelillä kuvaamiseen. Yön olivat latauksessa, joten taitaa olla aika vaihtaa kokonaan.

Valokuvatorstain rykelmä

Valokuvatorstai-blogissa esitellään tällä viikolla rykelmiä.



Jos Valtionrautateiden perillisellä suoraan surkastuvassa polvessa ei mene hyvin talvella, niin ei mennyt kesälläkään. Rykelmä öljytynnyreitä raivattiin ratapenkalle rykelmästä tavaravaunuja.

I accidentally 27 kB of .odt files

Pidempäänkin tietokoneiden kanssa työskennelleille voi käydä niin, että tulee vahingossa poistettua tiedostoja, joita ei olisi pitänyt. Käyttöjärjestelmien roskakoritoiminto pelastaa monissa kiintolevyltä tapahtuneissa poistoissa, mutta USB-muistien ja kameroiden muistikorttien kaltaiset tapaukset ovat hankalampia.

Klassikkomeemin jatkokysymyksiin "What should I do - is that dangerous?" voi vastata, että kannattaa ladata esimerkiksi näppärä Recuva-ohjelma (samaa sukujuurta kuin kätevä järjestelmärekisterin ja turhien tiedostojen siivooja Ccleaner) ja yrittää sillä poistettujen tietojen palautusta. Recuva on helppokäyttöinen ja tuntuu melkoisen toimivalta. Se osaa etsiä muistivälineen tilanvaraustaulukosta hyvinkin kauan sitten poistettuja tiedostoja ja osaa liikennevaloanalogialla näyttää, mitkä niistä ovat palautettavissa eli minkä paikalle ei ole vielä kirjoitettu uutta dataa. Ja jos tiedoston kohdalla on vihreä valo, palautus toimii.

Ahtaaksi käyneeltä USB-muistitikulta hätäpäissäni poistama pöytäkirja pelastui Recuvan avulla.

Aurinkoa, tuulta ja pakkasta

Päivä oli kaunis, eikä pakkanenkaan mittarin mukaan ollut kova. Mutta kylmältä suunnalta puhalsi sen verran lujasti, että ulkoilukeli ei ollut parhaimmillaan. Puolisoni ja minä kävimme Kylmäkoskella suksimassa alkuiltapäivän auringossa. Saunalenkkiin saakka ei haluttu jättää, kun illaksi oli ennustettu huononevaa säätä. Ei siellä kylmä tullut, jos ei juuri hikikään. Uudet nahkakintaat olivat hyvä käsinevalinta.

Latu oli melko tuore mutta aukeilla paikoilla puhaltunut peittoon. Paikoin taas näkyi sorkanjälkiä yöllisten latu-urankäyttäjien jäljiltä. Kovin monia muita hiihtäjiä ei näkynyt, mutta paikallisen urheiluseuran aktiiveita talkoili majaremontin kimpussa.

Vuodenvaihteen tienoilla Maaseudun Tulevaisuudessa ennakoitiin, että kotimaista kiinankaalia riittää kaupoissa helmikuulle saakka. Nyt täkäläisten kauppojen hyllyltä on jo kadonnut luomukiinankaali. Sääli, koska se oli niin maultaan kuin säilyvyydeltäänkin erinomaista. Tavallista kotimaista sentään löytyi. Ja hintavaa tomaattia.

Uuniperunoiden kyytipojaksi kokeiltiin salaatti kiinankaalista, kikherkeistä ja suolakurkusta. Voi kuulostaa oudolta, mutta oli aika hyvää, varsinkin balsamiviinietikka kastikkeenaan. Ja jälkiruoaksi appelsiiniriisiä.

Saunan jälkeen on lämmitetty uunia. Jos yltyvä tuuli tuo muassaan sähkökatkoja, onpa ainakin klapilämpöä valmiiksi varattuna.

Elämäni toinen hammaspaikka

On häpeällisen kauan siitä, kun viimeksi olen käynyt hammaslääkärissä. Toissapäivänä oli pakko tilata aika, kun hengitysilma vihloi hiihtolenkillä eikä hellittänyt oikein yölläkään. Julkista terveydenhuoltoa en ryhtynyt vaivaamaan. Yksityisiä hammaslääkäripalveluita lähiseudulla on useita. Luotin äitini ammattilaissuositukseen ja sain varattua ajan hänen entiseltä työtoveriltaan.

Minulla ei ennen tätä ole ollut juurikaan hammasvaivoja, mutta varauduin henkisesti siihen, että keikka toisi monta jatko-osaa. Tarkastus tehtiin niin peilillä, valolla kuin röntgenilläkin. Reikiä löytyi tuo yksi kiusankappale, eikä hammaskiveäkään juuri ollut. Ikäluokalleni tyypillisen vahvan hammaskiilteen ansiosta reikä oli jonkin vähäisen vaurion jälkeen päässyt kehittymään kiilteen suojissa eikä ollut antanut merkkejä itsestään kovin aikaisin. Jänistin ja vastasin myöntävästi, kun kysyttiin puudutuksesta. Lääkäri oli hellävaraisen maineensa veroinen piikin pistämisestä alkaen.

Sovittiin tilannekatsaus- ja hammaskivenpoistoaika keväälle. Opinpa ainakin sen, että jatkossa täytyy käydä säännöllisesti tarkastuksessa.

Sukupolvemme sai koko peruskouluajan nauttia hyvää hammashoitoa ja -valistusta. Koulussa purskuteltiin fluoriliuoksella viikoittain, ja hammastarkastuksia oli vuosittain. Pääkiitos vähäisestä reikiintymisestä kuuluu kylläkin kotoa saadulle opille. Kuulemma ruokavaliollakin on osuutta hammaskiven vähäisyyteen. Minulle tosin jäi hiukan epäselväksi, millainen on hammaskiveä ehkäisevä ruokavalio. Ainakin tykkään enemmän kasvikunnan kuin eläinkunnan tuotteista. Ja näkkileipää syön paljon.

Yhteiskunnan subvention jälkeen hinnaksi jäi satasen verran. En pitänyt pahana taksana.

Etiketti hakusessa

Töissä oli ammattikoulun uudisrakennuksen yhdistetty peruskivenmuuraus- ja harjannostajaistilaisuus. Nykyrakennustekniikka kun on sellaista.

Edeltävä kokous venyi hiukan, ja sitten piti vielä etsiä suojakypärä. Rakennustyömailla ei tänä päivänä sovi liikkua ilman sellaista. Toveri olisi halunnut valkoisen, mutta kaivoin talonmiehentoimiston laatikosta keltaiset: "Työmiehenmalli kelpaa meille."

En ole aikaisemmin ollut peruskiviä muuraamassa. Etiketti oli hakusessa, kun en ehtinyt malliakaan katsomaan. Heti kun löysimme paikalle, käteen lyötiin laastikauha. Tuli kai sinne vähän kuraa roiskaistua.

Hernekeittoa ja kakkua oli tarjolla. Tosin aamuisen hammaslääkärikeikan johdosta niistä nauttiminen jäi vähiin.

Valokuvatorstain lumi

Valokuvatorstain aihe on tällä viikolla ajankohtainen: lumi.



Maisema on Ylläksen alueen Kukastunturilta viime talvelta. Kuluva talvi on ollut priimaluokkaa etelämmässäkin, ja aihetta lumikuviin olisi riittämiin. Vaikka kotiseutu ei ole kuulunut talven lumisimpiin alueisiin, en muista, milloin tienvarsien auravallit olisivat olleet yhtä korkeita kuin nyt. Kamera vain on kulkenut harvemmin mukana.

Sohvamatkalla Kiinassa

Olen viime aikoina lueskellut kiinalaisen vanhan kirjallisuuden klassikon Guwen guanzhin eli "Klassisen kirjallisuuden parhaiden" palasia. Oppimattomana miehenä en osaa mitään kiinankielen muotoa tai kerrostumaa, joten lukemistoni ovat Jyrki Kallion muutaman viime vuoden aikana toimittamaa ja suomentamaa sarjaa. Varhaisimpia, eurooppalaisen ajanlaskun mukaan noin 300 eKr.-100 jKr., alkunsa saaneita tekstejä sisältävän "Jadekasvot"-teoksen sain päätökseen ja nyt olen kakkososan, 200-1000-luvuilla jKr. syntyneiden kirjoitusten koosteen, "Jadelähteen" puolivälissä.

Guwen guanzhi ei ehkä ole varsinainen Kiinan historian varhaisimpien aikojen lähdekokoelma. Sen toimittivat eurooppalaisen ajanlaskun mukaan laskettuna 1600-1700-lukujen taitteessa oppineet mutta asemaltaan vaatimattomat virkamiehet Wu Chucai ja Wu Diaohou (he olivat sukua toisilleen, kuten vanhoista ajoista nykypäivään säilynyt perinne ilmaista vanhan kantasuvun nimi ennen yksilöivää nimeä kertoo). Ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1695. Wu:t jäljensivät aikakaudelleen säilyneitä vanhoja kirjoituksia, ja heidän työtään pidetään malliesimerkkinä meikäläisen ajanlaskun alkua edeltävien vuosisatojen kirjoitetusta kiinan kielestä. Kaikkein vanhimpien tekstien on nähty sisältävän kaikuja jo 1000-luvulla eKr. alkunsa saaneen Zhou-dynastian kulttuurista ja historiasta. Jollei puhdas historiateos, Guwen guanzhi oli vanhassa kiinalaisessa kulttuurissa hyvän klassisen kielen oppiteos samoin kuin väittelytaidon ja ylipäätään ajattelun opus. Tässä suhteessa se muistuttaa monia Euroopassa niinsanotulla keskiajalla ja renessanssin ajalla samaan tarkoitukseen käytettyjä latinankielisiä klassikkotekstejä. Kerrotaan itsensä Mao Zedongin kerskailleen lukeneensa enemmän Guwen guanzhita kuin marxilaisia klassikoita. Toinen asia on, missä määrin suuren harppauksen tai kulttuurivallankumouksen kaltaisten käytännön hallintotoimien voi katsoa noudattaneen vanhoista teksteistä luettavissa olevia ohjeita.

Guwen guanzhin vanhin tekstikerrostuma kertoo ajasta ennen kuin Kiinaa valtiona oli olemassa. Oli joukko keskenään taistelevia pikkuvaltioita, jotka vähitellen muodostivat seitsemän liittoutumaa. Niistä yksi, Qin, sai muut valtaansa noin vuonna 221 eKr. Alueensa keskusmahtina Kiinan keskustan valtakunta on siis suunnilleen samanikäinen Rooman kanssa. Tuo muinaisaika on parhaiten edustettuna Guwen guanzhin teksteissä. Silloin kilpailivat niin pikkuvaltiot ja valtioliitot kuin eri uskontokunnatkin – kungfutselaisuus, taolaisuus ja lakikoulukunta – keskenään.

Kiinan historia ei näiden tekstien valossa kovin paljon eroa Euroopan historiasta sellaisena kuin Vergilius, Tacitus tai heidän kristinuskoa tunnustaneet myöhemmät seuraajansa sen kuvittelivat tai kuvasivat. Meno Kiinassa on ollut aivan yhtä sekavaa ja veristä kuin täällä. Valtioita on tullut ja mennyt, ja väliin on mahtunut pitkiä sekasorron aikoja. Suhde viralliseen oppisuuntaan on hämmästyttävän samankaltainen. Kongfuzin oppeja arvostettiin paperilla yhtä paljon ja toteutettiin käytännössä yhtä vähän Kiinassa kuin mitä Jeesuksen oppien kanssa meneteltiin samojen vuosisatojen Euroopassa. Populaarihistorian toisinaan välittämä kuva rauhallisesta mutta voimakkaasta kansasta arkistuu kuvaksi luonnonkatastrofien, köyhyyden, mielivallan ja sotien armoilla elävistä ihmisistä, jotka toivoivat jotakin parempaa.

Vuosisatojen vyöryn sivustakatsojasta Kiinan historia voi näyttää sykliseltä. Dynastiat nousivat ja kaatuivat, ja väliin mahtui sekasortoisia jaksoja. Mutta Guwen guanzhin alkutekstien kirjoittajat ovat katsoneet yleensä menneeseen, josta on haluttu ottaa oppia nykypäivän ongelmiin. Kun kokoelma käsittää tekstejä parintuhannen vuoden ajalta, lukijalle voi alkutekstien kirjoittajien ajatuksista huolimatta välittyä syklinen käsitys alueen historiasta. Ei ole ihme, että se kuva on kiinalaisella lukeneistollakin ollut ainakin reilut 300 vuotta.

Sunnuntaihiihtäjän näkökulma lauantaina

Internetissä levisi taannoin meemin tavoin savolaisen mieshenkilön kielteinen kannanotto lihashuollon tarpeellisuuteen iskulauseella "en venyttele koskaan". Kyseinen nettilegenda on nuori mies. Kultainen keski-ikä edellyttää erilaista suhtautumista asiaan. Perinteinen hiihtotapa tuntui jäsenissä jo eilen, mutta varsinkin tänään, kun kuntoratakierrosten päälle kokeilimme kahdesti kotikulman siksakkaavaa peltolatua.

Suksissa olen käyttänyt kauan ikiaikaisten Salomon-siteiden johdannaisia. Kaksikymmentä vuotta sitten hankin loppuunhiihdettyjen 50 mm:n Karhujen tilalle SNS:t, ja tusina vuotta sitten ensimmäiset Profilet. Ne ovat toimineet erittäin hyvin. Viime kevään alennusmyynneistä tuli ostettua Peltosen Zenith-sukset NNN/NIS-siteillä.

Ehkäpä jo tämän talven aikana saan kirjoitetuksi jotakin yhtäältä Profile- ja toisaalta NNN/NIS-siteiden ominaisuuksista sunnuntaihiihtäjän näkökulmasta. Mutta jo tässä vaiheessa voin todeta, että NNN:n NIS-modifikaatio tarjoaa suksille melkoisen monipuolisia pito-ominaisuuksien säätömahdollisuuksia.

Jälkimmäisellä lenkillä kotikulmilla nenään nousi lauantaisaunan savu.

Lumikuormaa

Maaseudun Tulevaisuus (joka monen muun lehden tapaan on pitänyt verkkolehteään kaikille avoimena kuluneen sanomalehtiviikon ajan – tilanteen harvinaislaatuisuus kertoo, miten verkkolehteä ei enää mielletä paperilehden kylkiäiseksi) uutisoi, että lumikuorma puunoksilla on vähentynyt.

Uutinen tuli kotipihan männylle myöhässä. Viikolla iso yläoksa oli sortunut ja pudotessaan temmannut alempana olleen mukaansa. Lumivallien takaa katsoessa näytti kuin puoli puuta olisi tullut maahan. Eilisiltana oli sähkösahalle töitä. Loppujen lopuksi männyt kokema karsinta oli pienempi kuin ensin näytti. Ei tullut puuta kuin pariin uuninlämmitykseen. Risua kyllä runsaasti kompostinkuorikkeeksi.

Kovin monena iltana ei ole ehditty ladulle. Tänään käytiin Kylmäkoskella Veikkojen laduilla. Harvinaista kyllä muita hiihtäjiä ei nyt juurikaan näkynyt.

Puoliunessa

Herätyskello oli viritetty varttia vaille neljäksi, mutta Kimmo ehti soittaa ensin. Olivat jo Parolan kohdalla. Roikan suurin sallittu nopeus on 35 kilometriä tunnissa, joten hyvin ehdittiin niin Viialasta, Rautalasta kuin Lentilästäkin.

Haapamäkeläisten "Pikku-Jumbon" tenderin täyttöventtiili oli jäässä.Veturi joi luukun kautta, kuten aikanaan oikeissa töissä ollessaan. Paineisten paloletkujen kannattelu ei kuulemma ollut aivan kevyttä puuhaa.

Vuorokausirytmi on ollut sekaisin torstai-perjantai-yöstä saakka. Tänään olisi asiallista mennä ajoissa petiin.

Päivä Sotkussa

Aamulla poimin Ilkan kyytiin ja suuntasimme Parolannummelle. Vanhassa sotilaskodissa järjestettiin vuotuinen seminaari. Eversti luennoi piirtoheittimen tuella, majurit ja kapteenit käyttivät Powerpointia.

Sotaväessä ollaan nykyään avoimia. Lähes puolitoistasatapäinen joukko kuuli asioita, jollaisista tuskin olisi yleisesti luennoitu kaksikymmentä vuotta sitten. Kuultiin mekanisoidun taisteluosaston kokoonpano ja käyttöperiaatteet. Muistelisin, että omana armeija-aikanani sanottiin, että alokkaan ei pidä Vekka-bussissa ääneen puhuvan edes BTR-60-kuljetuspanssarivaunujen teknillisistä ominaisuuksista. Nyt kuulimme muunmuassa, että kolmisen vuotta sitten jalkaväkimiinoja korvaamaan hankittiin tuulimyllyjen juurelta 22 kappaletta raskaita raketinheittimiä, joiden ammunnanhallintajärjestelmän alabamalainenkin kykenee ymmärtämään mutta jotka eivät kuitenkaan päässeet täyttämään tehtäväänsä, kun tytärammukset Ottawassa kiellettiin. Piti korvata jalkaväkimiinat, mutta saatiin ase, joka ampuu panssarimiinoja kolmen peninkulman päähän, tiivisti muuan osallistuja. Edessä istunut ja ahkerasti papereihinsa kirjoitellut keksi kysymyksiä, joihin ei vastattu.



Muonituskeskuksessa tarjottiin perunamuusia ja makkaraa. Täytin lautaseni ensinmainitulla, makkarasta kun en pidä.

Aamulla on luvassa vesitystä. Haapamäelle matkaavan roikan pitäisi olla täällä viideltä.