Tasoristeykset

Janne kirjoitti taannoin täyttä asiaa rautatien tasoristeyksistä. Tasoristeys ei ole mikään liikenneturvallisuusongelma. Sen sijaan liikennekäyttäytyminen tasoristeyksen vaiheilla voi olla sellainen.

Oman asuntomme lähistöllä on tasoristeys. Niinpä pihalla puuhaillessa tulee aivan liian usein nähtyä, miten tasoristeystä lähestyvät autonkuljetajat kiihdyttävät (sic!) ajonopeuttaan - pahimmillaan siinä vaiheessa, kun huomaavat varoituslaitteen alkavan vilkuttaa punaista valoa. On vaikea uskoa, että tasoristeyskiihdyttelyä harrastavien kuljettajien vaarakäyttäytyminen rajoittuisi vain tasoristeysten kohdalle, joten näiden autonkuljettajien soisi mieluusti siirtyvän pois autonratista kiskoliikenteen palveluiden käyttäjiksi.

Ikävä kyllä tietyt paperilehdet säännönmukaisesti julkaisevat tasoristeysonnettomuuksista uutisia, joissa tasoristeys mainitaan onnettomuuden aiheuttajaksi. Tällainen uutisointi lisää kohtalonuskoisuutta ja sitä kautta välinpitämättömyyttä: aivan kuin tasoristeykset väijyisivät pahaa aavistamattomia autoilijoita iskeäkseen varoittamatta parintuhannen tonnin painoisella junan päälle heti, kun onneton autoilija tasoristeyksen kohdalle ehtii. Jos VR olisi vielä kokonaisuudessaan valtiollinen organisaatio ja liikenneministerinä vaikkapa joku O. Peltosen tyyppinen päättäjä, voisi onnistua vaikkapa maantielle suunnattujen tallentavien nopeuskameroiden asentaminen tasoristeyksiin, jotta onnettomuustilanteiden tutkintaan saataisiin tarpeellista lisätietoa.

Viaporissa

Lähdin viettämään lomapäivän Suomenlinnaan. Kovin paljon muuta mielenkiintoista ei ollut tarjolla, mutta Suomenlinna-museon viimevuotinen C. O. Cronstedt -näyttely oli uutta. Ikävä kyllä näyttely ei täysin sopinut laadukkaan museon teemaan teknillis-sisällöllisen toteutuksensa puolesta. Arvatenkin kelpo raha oli käytetty näyttelypaneeleihin, joihin oli kuitenkin jäänyt oikovedoksen ilmettä. Näyttelystä opin muun muassa sen, että Cronstedtin viimeisen leposijan läheltä on tullut käveltyä parina kesäisenä viikonloppuna. Hänet on haudattu Helsingin pitäjän kirkkomaalle. Jos asian olisin tiennyt, ehkäpä hautakappeliakin olisi tullut käytä katsomassa.

Miksi Ruotsinsalmen suuren meritaistelun voittaja amiraali Cronstedt luovutti Sveaborgin 3.5.1808 niin helposti? Tähän asiaan näyttely ei kovin laajasti paneutunut.

Luultavasti täytyy huomioida operatiivinen tilanne. Venäläiset olivat miehittäneet Helsingin sen ajan strategisella iskulla jo maaliskuun 1808 alussa, vain joitakin päiviä sodan alkamisen jälkeen. Vaatimattoman Helsingin merkitys linnoituksen huollolle tuskin oli suuri, mutta yhteys mantereelle oli poikki. Loviisan Svartholma oli joutunut antautumaan kelvottoman huoltotilanteen vuoksi niinikään maaliskuussa. Ruotsin armeijan iskunyrkin, Saaristolaivaston, toimintatila näytti kapenevan jo ennen jäidenlähtöä. Ja Viapori oli nimenomaan Saaristolaivaston tukikohta, ei niinkään linnoitus.

Oliko Cronstedt petturi vai Suomesta huolta kantanut johtomies? Asiaa käsiteltiin paljon hänen aikanaan ja hänen kuolemansa jälkeen. Monelle ruotsalais- ja suomalaispolvelle hänestä on jäänyt petturin maine pohjautuen paljolti J. L. Runebergin kirjoituksiin ja niiden pohjalla oleviin vuosien 1808-1809 sodan rintamamiesmiesveteraanien muistoihin. Kuitenkin Cronstedtin kaltaisella, aikansa ehdottoman supervallan Ison-Britannian laivastossa palveleella ja siinä tehtävässä atlantintakaisten 13 siirtokunnan vapaussotaankin osallistuneella kosmopoliitilla oli väistämättä näkemys yhtäältä Ruotsin ja toisaalta Venäjän sotapotentiaalista. Ruotsi oli ollut jo edellisen vuosisadan alkupuolelta saakka kutistuva eurooppalainen suurvalta, Venäjä taas laajeneva; Euroopan ulkopuolellakin. Entä mitä venäläiset olisivat tehneet Manner-Suomessa, jos heidän tavoittelemansa "Pohjolan Gibraltar" ei olisi antautunut suosiolla? Niin Cronstedtin kuin joidenkin muidenkin suomalaisten mielissä varmasti olivat vielä sadan vuoden takaiset isonvihan muistot, joita tänä päivänä voitaisiin kutsua – ja on asian muka uutuutena löytäneen toimittajan sanomalehtiartikkelissa kutsuttukin - etniseksi puhdistukseksi tai kansanmurhaksi. Toisaalta tätä teoriaa vastaan käy se ainakin P. Visurin – tosin epähistoriallisesti myöhempiin sotakokemuksiin perustuva - idea, että Viaporin kaltaisen massiivisen linnoituksen operatiivinen merkitys oli olematon ja strateginenkin merkitys vain viitteellinen. Yhtä kaikki, Cronstedtin toimet ovat monessa mielessä verrannollista C. G. E. Mannerheimin myöntyväisyysajatteluun toisen maailmansodan loppuvaiheiden ja välittömästi sodanjälkeisen ajan Neuvostoliittoa kohtaan. Mielenkiintoista on, miten näiden strategien jälkimaine on 'Suomessa tähän saakka jäänyt kovin toisistaan poikkeavaksi.

Kirjahyllyntäytettä reissusta tuli taas hankittua. Dosenttieversti Visuri kaupitteli omaansa, vuoden 1808-1809-sodasta kertovaa, jo viime talvena Parolannummella, mutta asiallisempaahan se oli hankkia täältä – Hämeen linnaa kun ei kuitenkaan Ruotsin vallan aikana virallisesti varustettu armeijan päävarikoksi, place d´armesiksi, Viaporin sijalle. Sotamuseon Maneesista löytyi kohtuulliseen kahdenkympin yhteishintaan ehjät painokset kahdesta museon omasta julkaisusta, O. Enqvistin rannikkotykkikirjasta (vuosi sitten Kuivasaaren linnoituksessa myytiin vain puuttuvasivuisia painoksia) ja J. Paulaharjun kenttätykkikirjasta. Jälkimmäisestä sain kuulemma toiseksi viimeisen museomarkkinoilla olevan kappaleen.

Leppoisia kesälomapäiviä

Viikolla on vietetty leppoisia kesälomapäiviä. Perjantaiaamuna pyöräiltiin Urjalan torille ja Kylmäkosken aseman ja Kuusjoen kautta takaisin. Urjalan perjantaitori on vilkkaampi kuin kotikylän tori kesän parhaana markkinaviikonloppuna. Pyöräntarakalle pieni kappa urjalalaista Siikliä. Tällä kertaa kaupanpäällisetkin olivat totuttua parempia – tilliä saadaan kattilaan omasta pihasta niin paljon kuin halutaan – mutta euron alennus ja kukkurallinen kappa ja kouralliset pussiin vielä päälle taisivat kertoa, että kohta toriaika loppuu. Pyörälenkin huoltopisteenä torin antimet toimivat mansikkalitran verran.

Urjalassa myytiin olkihattuja, mutta sellainen ei olisi tarakalle perunapussin kanssa mahtunut. Kotikylän lauantaitorilla hattuja ei ollut saatavissa, mutta pälkäneläisiä mansikoita kyllä.

Sunnuntaipäivänä kävin ATK-asioissa Valkeakoskella. Takaisin ajellessa eteen päätyi kaunis mustakilpinen Mustang. Kuljettajana toiminut herrasmies luultavasti halusi näyttää daamilleen, miten upea auto liikkuu. Hämmästyttävää oli huomata, miten tylsä pieni perhefarmari roikkui pintakaasulla perässä, kunnes nopeusrajoitus tuli vastaan. En ole niin paljon moblilismin harrastaja että olisin osannut sanoa, oliko pantu veekasi tulillle. Kävi kuitenkin mielessä ajatus, että yhdenpilkkuyhdeksänlitran dieselturbo muuttuvasiipisellä puhaltimella voisi jättää sen. Kilpa-ajoon en tietenkään lähtenyt, mutta teknologian kehitys 1950-luvun ja 1990-luvun autotekniikkaa vertailtaessa on ollut melkoinen.

En ole autourheiluharrastaja, enkä ole ajanut kilpaa kaveria tai kelloa vastaan montakaan kertaa. Joskus 13-14-vuotisena soramontulla olivat tietenkin monttuautot, Fiatin – tai oikeammin Seatin – "kusiaiset" eli malli 600:t. Myöhemmin 16-17-vuotiaina käytiin katselemassa Jyväskylän suurajoja jonkun täysi-ikäisen kaveripiiriin kuuluvan kyydillä ja sitten kellotettiin omia aikoja metsätiellä. Kerran ajoin auton – se taisi olla Renault 4, jonka hankin asiaankuuluvan ajan ennen ajokortti-ikäisyyttäni - ojaan syyskesän pimeällä metsätiellä. Ojaanajossa ei käynyt sen pahemmin kuin että jouduin sateisessa säässä hölkkäilemään muutaman kilometrin hakemaan hinauskelpoista täysi-ikäistä kaveria Kuplavokkareineen apuun hinausköyden kanssa.

Sääksmäen kylillä

Kissat nukkuivat yönsä kiitettävän rauhallisesti. Kävivät toivottamassa hyvän huomenen aamuviideltä, kun herätyskello muistutti laittamaan pesukone päälle yösähkötariffin aikaan, mutta jatkoivat sitten uniaan vielä kolmatta tuntia.

Kissanpennun ajasta kaksi kolmasosaa kuluu unten mailla. Niinpä veljekset jäivät kiltisti päiväunille, kun puolisoni ja minä lähdimme pyöräilemään pientä kotiseutukierrosta. Valkeakoskella asuntomessut vilkatuttavat keskusta-aluettakin, ja linja-autokantaan on värvätty vahvistusta hämeenlinnalaisilta liikennöitsijöiltä. Vekkaa ja Pekolaa tuli vastaan jopa runsaammin kuin paikallisia, nykyisin yhden firman omistuksessa olevia.

Kotiin päin ajellessa käväisimme Sääksmäellä maamiesseuran talolle pystytettyä kylänäyttelyä katsomassa.Vaivaa ja aikaa olivat talkootyöläiset käyttäneet vanhan mahtipitäjän itäisen osan kylien esittelyyn. Länsiosat, joiden kautta

Salon kylää Rapolan linnavuoren lähellä on kansanperinne kutsunut peräti maailman vanhimmaksi paikaksi. Perimätieto palautunee siihen tosiseikkaan, että kyseessä on seutukunnan vanhimpiin kirjallisissa dokumenteissa mainittuihin paikkanimiin kuuluva kylä. Riidellessään kirkollisveron maksamisesta seutukunnan talollisten kanssa 1300-luvun alkupuolella Sääksmäen kirkkoherra Henrik Hartmansson vetosi virkatietä tuolloin Ranskan Avignonissa asustelleeseen paaviin Jacques Fournieriin alias Benedictus XII:een saakka, joka langettikin kirkonkirouksen 25 sääksmäkeläiselle talonisännälle. Yksi näistä oli Olli Salo, alkutekstissä Olli de Salu. Siihen aikaan ei pitäjässä vielä kohonnut kivistä kirkkoa, oli Henrikillä sitten halua sellaisen rakennuttamiseen tai ei. Nykyinen, viimeksi kuluneiden puolentoista vuosisadan aikana vahvasti muunneltu, kivikirkko on rakennettu 1400-1500-lukujen vaihteen vuosina.

Kirkkopihan penkillä istuskelimme kelpo tovin. Tämä päivä oli paitsi Ranskan suureen vallankumoukseen liittyneen Bastiljin linnoituksen valtaamisen 220-vuotispäivä myös kihlajaispäivämme. Nekin sanat lausuttiin ensimmäistä kertaa, 25-vuotiaina, suunnilleen samoilla istuinsijoilla.

Hautuumaalla käyskentelimme sen verran, että totesimme muutamaa kuukautta vaille sadan vuoden iän saavuttaneen historioitsija-akateemikko Eino Jutikkalan tulleen haudatuksi pyhitetyn maan tänäpäivänä todennäköisesti huomattavimmalle paikalle. Hän tuskin pitäisi pahana, että vieressä Kleio katsoo vielä kauemmas taakseen. Silmiin osui useampikin hauta, joissa lepäävät olivat elinaikanaan saattaneet kuulla jotakin aivan ennenkuulumatonta tapahtuneen kaukana Ranskanmaalla.

Päivälliseksi grillattiin perunoita ja sipuleita. Salaatti pääosin oman kasvimaan aineksista.

Uutta väkeä taloon

Kesäsadepäivä muistutti, että olin tullut laiminlyöneeksi viimesyksyisiä pihatöitä. Sademittari kertoi päivän aikana sataneen 13 litraa neliömetriä kohden, ja ulkorakennuksen vesikourut alkoivat uittaa yli. Ei muuta kuin sadetakki päällä tikapuille kaivamaan vanhat puunlehdet pois kouruista.

Puolisollani oli iltaisen Kylmäkosken reissunsa tuomisina kaksi uutta perheenjäsentä. Kissaveljekset ovat syntyneet toukokuun alussa Kylmäkosken vanhalla rautatieasemalla, joten muutto ratakilometriltä 159,908 ratakilometrin 150,449 vaiheille ei tuone suuria muutoksia eläinlasten äänimaisemaan. Emoa taitaa olla vähän ikävä.



Jotta päästäisiin viettämään kissanristiäisiä, pitäisi näille kavereille keksiä nimet. Jaakob ja Eesau? Romulus ja Remus? Matti ja Teppo? Mooses ja Aaron? Chico ja Harpo? Castor ja Pollux? Kyrillos ja Metodios? Eerik ja Juhana? Jaakob ja Johannes? Olaus ja Johannes? Mauno ja Eino? Jakob ja Wilhelm? Jouko ja Kosti? Magnus ja Ferdinand? Eino ja Jukka? Pekka ja Arttu? Carl ja Oscar? Paolo jaVittorio?

Viikonlopun viettoa

Eilisellä iltalenkillä saatiin ihmetellä potkurikonetta, joka roikkui vielä kotikylän urheilukentän päällä lentokenttämäisen alhaalla. Itse asiassa niin alhaalla, että puusto ja kerrostalot estivät tarkemman havainnoinnin. Ilmatilan käyttö lienee yhtä tarkkaan säännelty kuin raiteiden, joten oudon kulkijan voisi varmasti selvittää, jos tiedonlähteet olisivat yhtä tuttuja kuin kiskoliikenteessä.

Petivaatteiden tuuletuksen jälkeen lauantaiohjelmaan otettiin Tampereen keikka kaupassakäyntimielessä. Tampereen päässä automarketilta löytyi hyvin parkkitilaa. Kärryyn poimittiin lähinnä ruokatarvikkeita, mutta innostuin ostamaan alennuksella myös Karhun lenkkitossut. ”Gyllene skor” -väri ei ollut aivan mieleiseni, mutta ainoa värivaihtoehto jalkaani hyvin soveltuvassa kenkämallissa. En ole vanhojakaan vastaaviani loppuun saakka ole kuluttanut, mutta kun myivät Karhu-brändin Ameriikan herroille, ei tiedä milloin lättäjalkaisuuteen taipuvaiselle yhtä hyvin soveltuvia lenkkikenkiä on taas saatavilla.

Kotimatkalla poikkesimme Lempäälän Ideaparkiin. Taannoin veturitallillakin näytillä käynyt mitä mielenkiintoisin mutta oman kylän kirjastosta löytymätön kirja Porkkalan alueen 1940-50-lukujen historiasta tuli hankituksi kotihyllyyn pilkkahinnalla. Shoppailuryhmämme kauniimpi jäsen löysi ostoskeskuksesta kaipaamaansa liikuntaharrastevaatetusta.

Päivälliseksi teimme soijalasagnea ja oman pihamaan antimista salaattia. Palanpainikkeeksi kevättalvisen reissun tuomisia: herukkaviiniä Ylläksen maisemista.

Päivän reissulta tarttui myös kaksi Naxoon tuottamaa vanhan musiikin CD-kokoelmaa. Näyttivät hyviltä myös hintalapun puolesta, mutta tarkempi tutustuminen on hiukan romuttanut laatumerkin vaikutelmaa. Se on oma vika, että kummastakin kolmen levyn kokoelmasta löytyy yksi sama levytys, asian kun olisi voinut tarkistaa paikan päällä. Mutta joltistakin välinpitämättömyyttä tuottajan taholta edustaa ”Adorate Deum” -kokoelman kakkoslevyn suomenkielinen selite ”Gregoriaanista laulua eri vuodenajoille”, kun levyn sisältö on jäsennelty kirkkovuoden mukaisesti. Vivaldi kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta ei sovellu viitekehykseksi ihan jokaisen vanhemman musiikin levyn kanteen. Tärkein eli sisältö soi toki kauniisti. Levyn erikoisuus historiallisessa mielessä on yksiäänisesti laulava naiskuoro. Sellainen ei tiettävästi ollut kovin yleistä ennen 1100-luvulla vaikuttaneen Hildegard Bingeniläisen ja muiden vastaavien proge-muusikoiden aikaa.

Historiaa kirjoista

Työpäivä meni pitkälti päivitellessä vanhan kunnon Windows 2003 -serverin 64-bittistä versiota ja sen päällä elelevää MySQL-pohjaista toimintajärjestelmäaihiota. Olen joskus nähnyt selkeämpiäkin päivitysproseduureja kuin tämän ohjeistus oli. Vanhalla ammattikoululla meitä työläisiä taisi olla kokonaista kolme henkilöä koko talossa.

Illat ovat menneet kirjojen kanssa. Lopettelin eilen Kimmo Rentolan ”Vallankumouksen aaveen” ja tänään hain kirjastosta J. Raymond Ylitalon, Yhdysvaltain lähetystöattasean, muistelmakirjat Helsingin vuosiltaan 1940-50-lukujen taitteesta. Jokin noissa muutaman vuosikymmenen takaisissa asioissa jaksaa kiehtoa, vaikka en mikään poliittisen historian ylin ystävä olekaan.

Jos voin sanoa säästyneeni nuorena miehenä fantasiakirjallisuuden houkutuksilta lukemalla Jalmari Jaakkolan teoksia maamme varhaishistoriasta, ovat Rentolan 1900-luvun poliittisesta historiasta kertovat kirjat mainio korvike keski-ikäisen miehen oletuslukemistoon kuuluville dekkareille. Tämäkin professori kirjoittaa mukaansatempaavasti.

”Vallankumouksen aave – vasemmisto, Kekkonen ja Beljakov 1970” -teos on mainio esitys siitä, miten opiskelijaradikalismi – joka muuten sivuaa tietotekniikankin henkilöhistoriaa sikäli, että yksi näkyvimpiä, suunnilleen joka suuntaan räyhänneitä, hahmoja oli Nils Torvalds, jonka poika sittemmin valitsi huomattavasti hiljaisemman mutta vähintään yhtä vaikuttavan tavan ambitioidensa toteuttamiseen – kehittyi tai valjastettiin Neuvostoliiton suorittamaa Tsekkoslovakian miehitystä, Persian shaahia ja Vietnamin sotaa kritisoivista ja Mao Zedongia tai Ernesto ”Che” Guevaraa ja kolmannen maailman vallankumousliikkeitä ihailevista ryhmittymistä ”taistolaisuudeksi” kutsutuksi, hyvin vanhoillista ideologiaa ajaneen SKP:n vähemmistösiiven politiikan jatkeeksi. Vasemmistopolitiikan tueksi valjastettu uusi radikalismi piti kovaa ääntä, mutta ei ollut Neuvostoliiton kunnianhimoiselle suurlähettiläälle Beljakoville sellainen yhteiskunnan muutosvoima kuin hän oli kuvitellut. Yksinkertaistettuna kuvio meni Rentolan mukaan niin, että kyllästyttyään metelöiviä taistolaisia kiihottavaan puoluemies Beljakoviin Kekkonen ilmoitti KGB-kaverilleen Viktor Vladimiroville, että mies on saatava pois Suomesta. Ja kun Kekkonen käski, ei siinä paljon auttanut yhden Neuvostoliiton vastaan pullikoida. Mielenkiintoisella tavalla Rentola kuvaa myös suurvallan kolmen ulkopoliittisen viranomaisen – ulkoministeriön, NKP:n ulkopoliittisen osaston ja valtion turvallisuuskomiten KGB:n keskinäisiä jännitteitä Suomen asioiden hoidossa.

Juuri taistolaisuuden kehityshistorian näen kirjan mielenkiintoisimpana antina. Vallankumous- tai toimintaseikkailuna opus ei yllä Rentolan aiemman ”Niin kylmää että polttaa – Kekkonen, kommunistit ja Kreml 1947-1958” -kirjan tasolle, mutta toisaalta vuonna 1970 elettiinkin jo aivan erilaisissa olosuhteissa kuin sodanjälkeisinä vuosina.

Syntymävuoteni tapahtumia kuvaavassa kirjassa vilisee nimiä, jotka itsekin muistan hieman myöhemmältä ajalta lapsuuden uutislähetyksistä (asiaan liittymättä muistan niiltä ajoilta myös tiedostaneeni kaukaisen maan nimeltä Lähiidä, jossa sodittiin jatkuvasti – uutisissa kun kerrottiin vähän väliä, miten uusia levottomuuksia on puhjennut Lähiidässä). Vähemmistökommunistien johtajaa Taisto Sinisaloa en muista, mutta hänen päävastustajansa, SKP:n enemmistön johtomiehen Aarne Saarisen jykevän bassoäänen saatan hyvin palauttaa mieleeni.

Onnekseni luin hiukan aikaisemmin Jyrki Vesikansan ”Salainen sisällissota” -kirjan, jossa kuvataan saman aikakauden kehityskulkuja elinkeinoelämän ja erityisesti sen merkittävien toimijoiden tukeman Suomalaisen yhteiskunnan tuki -säätiön näkökulmasta. Tosin nämäkään kaksi teosta eivät rinnakkain luettuina anna tasapainoista kuvaa, koska niiden väliin jää lähes myyttiseksi hahmoksi Kekkonen lähipiireineen. Asian voisi tietenkin korjata Juhani Suomen teoksia lukemalla – hänen Kekkos-novemologiastaan olen lukenut muistaakseni vain 1950-60-lukujen taitetta käsittelevän ”Kriisien ajan”.

Rentolaa ja Vesikansaa rinnakkain lukien hahmottuu mielestäni hyvin se tilanne, mihin Suomen historian 1970-luku pohjautui. Moni muistaa, miten varsinkin 1990-luvun alkupuolella harjoitettiin ankaraa itsektitiikkiä suomalaisen yhteiskunnan ns. suomettumista vastaan, jonka nähtiin olleen pahimmillaan juuri 1970-luvulla. Kuitenkaan 1970-luku ei enää ollut enää vasemmiston, vielä vähemmän taistolaisuuden kaltaisen äärivasemmiston, vuosikymmen. Äärivasemmisto oli tuskin koskaan vuoden 1948 jälkeen ollut Suomessa kovin lähellä vallan kahvaa – Rentolankin esittämä vuoden 1970 vallankumouksen aave jää hyvin vaisuksi.

Oikeisto – ja tietenkin oikeisto-vasemmmisto-akselin väliin jäänyt Veikko Vennamon johtama protestipuolue SMP - oli vuoden 1970 eduskuntavaalien suuri voittaja. On sanottu, kuten Rentolakin kirjansa lopussa toteaa, että oikeiston vahvistuminen yhteiskunnassa ei vielä 1970-luvulla olisi realisoitunut todelliseksi vallaksi. Onhan esitetty jopa näkemyksiä, että vasta vuoden 1987 sinipunahallitus vakiinnutti oikeiston aseman sodanjälkeisen Suomen poliittisessa järjestelmässä. Tämä näkökulma on ymmärrettävä, jos asiaa tarkastellaan kapeasta valtiopoliittisen historian näkökulmasta. Kuitenkin, kuten mm. Vesikansa esittää, oikeiston vaikutusvalta yhteiskunnan rakenteellisella tasolla voimistui jatkuvasti jo 1950-luvulta alkaen. Äänekkäistä taistolaisjoukoista huolimatta suomalainen yhteiskunta oli jo 1970-luvun alussa sangen kaukana äärivasemmistosta. Ehkä tuon yhteiskunnan näkökulmasta oli jopa suotavaa, että ohut ja kolhuille altis pintakerros oli jotakin muuta kuin rakenteet syvällä sisällä.

Muuten olen sitä mieltä, että jos Suomessa haluttaisiin tehdä jännittävä agenttielokuva, se kannattaisi tehdä Veikko Puskalasta ja hänen luotsaamastaan sosialidemokraattien tiedustelupalvelusta.

Jutun juuret syvällä hiekassa

Hiekkapöllytys jatkui sunnuntainkin. Rautatieplutoona oli vahvuudeltaan hiukan eilistä pienempi, mutta tehtövääkin oli vain vanhalla lentokentällä. Pysäköinninohjaus aloitettiin heti, ja tarvittavan parkkialueen koko sen kuin kutistui. Tosin yleisöä oli hiukan eilistä vähemmän ja toisaalta liikenteenohjauksessa meitä oli peräti kolme. Loppupäivästä innostuin verestämään vanhoja muistoja ja hyppäsin kansiluukun kautta "Ällitällin" kyytiin yhdelle kierrokselle.

Moni katsomaan tullut jäi tänäänkin mielellään toviksi juttelemaan talkoolaisten kanssa. Miehet kunnostautuvat yleensä omien sotaväkimuistojensa kertomisessa. Kaksi tämänpäiväistä jäi mieleen. Nuorempi oli toissapäivänä kotiutunut Leopard-lataaja, jolle oli tullut nopeasti ikävä äsken jättämiinsä maisemiin. Kenties tuleva aktiivikiltalainen tai -reserviläinen.

Vanhemman keskustelunaloitus säväytti: "Ovat maisemat vähän muuttuneet siitä, kun keväällä 1948 lähdettiin kukistamaan Leinon kapinaa." Mikä sattuma! Vastahan lueskelin aihepiiristä muutaman kirjan ja arkistolähteenkin. "Niin, menitte sitten Hyrylään?", kysyin ja hän taisi huomata löytäneensä vastakaikua. Kertoi, että hänelle, panssarivaunukomppanian miehelle, oli syystä tai toisesta käsketty ottaa mukaan myös kivääri. Kysyessäni vielä: "Ja Frick oli komppanianpäällikkönne?" hän selkeästi varmistui, että nyt puhutaan samaa kieltä. Mutta mies oli omien sanojensa mukaan tullut ohiajaessaan vain vilkaisemaan, mitä kentällä tapahtuu, eikä hänellä ollut mahdollisuutta jäädä pidemmäksi aikaa. Jos olisin oikea tutkija tai perinteen tallentaja, olisin ehdottanut tapaamista jutustelun merkeissä paremmalla ajalla. En ehdottanut, ja nyt harmittaa.

Toynbee ja parkkipaikan täyttäminen

Päivä meni Parolannunmmen pölyissä Museoveturiseuran avustaessa Panssarikiltaa teemapäivän järjestelyissä. Tällä kertaa kilta keskittyi Panssarimuseoon ja siellä pidettyihin toimintanäytöksiin ja oli ulkoistanut suuren osan muusta toiminnasta muille. Yleisöajeluista vanhalla lentokenttäaukealla vastasi Mil-Safarit-yritys perinteikkäällä neuvostoliittolaisvalmisteisella kalustolla eli T55-taistelupanssarivaunulla, MT-LB-kuljetuspanssarivaunulla ja AT-S-telavetäjällä.

Rautatieplutoona vastasi lähinnä liikenteenohjauksesta, Esko, Marko ja Timo museolla ja Ilkka, Pekka, Tiina, Toni ja minä lentokentällä. Tieturvapätevyyksiä löytyy vain Eskolta, mutta hyvää tahtoa asioiden asialliseen hoitamiseen kaikilta. Aikaisempina vuosina prikaatin sotilaspoliisit ovat vastanneet liikenteenohjauksesta, mutta näinä valtiontalouden niukkuuden aikoina tehtävä oli siirretty talkooväelle. Myös yleisöajelujen asiakasrajapintaan löytyi joukostamme jälleen myyntitykki.

Päivän isännillä oli omat vankat käsityksensä siitä, miten autojen pysäköinti pitäisi toteuttaa vanhan lentokentän alueella. Siinä olisi käytetty sorapintaisen alueen lisäksi kauempana tapahtuma-alueesta olevaa nurmikenttä - ja vähän aikaa käytettiinkin, kun suotta luotettiin isäntien järkeilyyn. Pekan kanssa päätimme kuitenkin toteuttaa omaa logistista ajatteluamme, eikä viiden autorivin ja toimivan linja-autokulkutien yhteensovittaminen sorapintaiselle lähipysäköintialueelle ollut mikään ongelma.

Mahtaisivatko yhdistysten väliset näkemyserot olla kulttuurisia? Teknillisesti katsoen panssarivaunuilla voidaan ajaa melko laajasti erilaisilla alueilla. Niillä on ainakin periaatteessa paljon tilaa käytettävissään. Tämä seikka voi johtaa ajatteluun, että tilaa liikenteelle myös tarvitaan paljon. Sen sijaan rautatiekalustolla voidaan liikennöidä vain raiteilla. Niistäkin on suuri osa aina varattu, mikä mihinkin käyttöön, ja kaikkien kulkijoiden pitää silti mahtua joukkoon. Näin ollen rautatieliikenteessä tilaa ei katsota tarvittavan sen enempää kuin sitä toimivaan ratkaisuun tarvitaan. Viime vuosisadan brittihistorioitsijaklassikko A. Toynbeen ärsyke-reaktio-malli toimii ainakin parkkipaikan täyttämisessä.

Lähtöjä

Helsingin työreissu oli tänäkin torstaina lyhyt, mutta arkistokäynneille ei ollut nyt sijaa. Aamupäivä meni omalla työmaalla. Tulin takaisin Toijalaan ja hyppäsin IC-junaan säästäen kokonaista 50 senttiä ja saaden huomattavasti miellyttävämmän kyydin linja-autopikavuoroon verrattuna (säästö tosin perustuu yksinomaan siihen, että Valkeakoski-Toijala-väliä kuljin juuri ladatulla 30 päivän seutulipulla).

Helsingissä oli sen verran ylimääräistä aikaa, että poikkesin vanhalla suojeluskuntatalolla ostamassa mustan baretin. Aikanaan armeijasta saamani hukkasin viime keväänä jonnekin. Minulla on tolkuttoman kokoinen kuuppa, mutta onneksi hyllystä löytyi isointa kokoa oleva päähine. Kyseinen päähine olisi tehtävänmukainen, joskaan ei näillä keleillä välttämättä kovin mukava, virkalakki ensi viikonlopun toiminnoissa, ja miksikäs ei sellaista käyttäisi, kun aikanaan on oikein virallisen luvan saanut. Ilkka on toiminut viime viikkoina rautatieplutoonan yhteysupseerina Panssarikillan esikunnassa. Konsultaatioissa oli päädytty tulokseen, jonka mukaan Panssarikilta Museoveturiseuran avustamana tai yhdessä sen kanssa toteuttaa tapahtumaviikonlopun Panssarimuseolla.

Kotikylään palattua jäin veturitallille, jonne väkeä alkoi vähitellen kokoontua illan ohjelmanumeroa seuraamaan. Lännen Tehtaat Oy:n käyttämä ja aikanaan Veturimuseoon lahjoittama Valmet-Saalastin DV100-dieselveturi oli lähdössä uuteen kotiinsa Museorautatieyhdistys ry:n hoiviin. Kuljetusliike teki työnsä ihailtavalla ammattimaisuudella. Nosturilavettiauton pihaan ajamisesta noin vartin päästä veturi oli lavetilla nostoketjut irrotettuina. Eikä kuorman kiinnittämiseenkään kauaa mennyt.

Nyt pois siirretty veturi toimi parikymmentä vuotta sitten entisöidyn toisen DV100:n, Forcit Oy:n lahjoittaman yksilön, varaosalähteenä. Kahta samantyyppistä veturia on turha säilyttää museossa, jossa tilasta on sittemmin tullut pulaa. Saman tyyppisiä vetureita kapearaiteisina käyttävä veljesyhdistys ilmoitti olevansa tästäkin yksilöstä kiinnostunut, joten se lahjoitettiin sille. Näin saatiin talliin tilaa raiteentukemiskoneprojektille.

Työmatka omin voimin

Kaunis aamu innosti käyttämään vaihteeksi polkupyörää työmatkakulkuneuvona. Matka ei ole pitkä – noin 25 kilometriä suuntaansa – joten tätä voisi hyvissä olosuhteissa harjoittaa useamminkin. Työmaalla on hyvät suihkutilat, joten siinäkin mielessä pyöräily olisi toimiva vaihtoehto. Hieman hämmästyin, kun jo ennen aamuseitsemää ohi polki maantiepyöräilyä tosissaan harrastava. Ehkä hän oli lukenut päivän sääennusteen tarkemmin kuin minä ja päättänyt taittaa omaa matkaansa ennen tuulen voimistumista. Päivällä tuuli jo kohtalaisesti. Päätin palata muutaman kilometrin pidempää – ja samalla kauniimpaa - reittiä Sääksmäen kautta, jolloin tuuli oli pääosan matkasta selän takana.

Iltapuhteeksi kastelin ulkokukat ja käytin auton pesukoneessa. Harvinainen hetki, kun jonoa ei kylän ainoaan ollut yhtään. Täytyisi alkaa suosia arki-iltoja.

Huomenna on juhlapäivä, kun kultani palaa kotiin rippileirin karitsoita kaitsemasta.

Taannoisen Kansan arkiston vierailun pohjalta

Vaaran vuodet 1944-1948

Kuten tunnettua, oli tuo kevät niinsanottujen "vaaran vuosien" yksi huipentuma. Poliittisen kentän molemmilla laidoilla pelättiin vastapuolen vehkeilevän kahmiakseen itselleen enemmän valtaa kuin sille parlamentaarisen järjestelmän perusteella kuuluisi. "Vaaran vuosista" ovat puhuneet erityisesti sosialidemokraattiset ja oikeistopiirit; toihan koko käsitteen markkinoille aseveliakselin läheisyydessä toiminut nuori historioitsija Lauri Hyvämäki. Suomen kommunistisen puolueen SKP:n taholta luonnollisesti alusta saakka kiistettiin suunnitellun mitään laittomuuksia saati vallankaappausta.

"Vaaran vuosista" lähtevä tulkinta on edelleen voimissaan erityisesti sotahistorian harrastuksen piirissä (esim. Lappalainen 1997, s. 358-359; Käkelä & Salo 2009, s. 51-54). Tulkinta näkee kommunistien toiminnan radikalisoituneen koko alkukevään 1948 ajan, kunnes 27.-29.4.1948 tai juuri sitä ennen eli ajankohtana jolloin Neuvostoliiton kanssa tehdyn ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus eli YYA-sopimus oli vahvistettavana eduskunnassa, kommunistit olisivat olleet valmiit kaappaamaan maassa vallan itselleen. Näkemys tilanteen huipentumisesta huhtikuun lopussa johtunee siitä, että tuolloin Puolustusvoimien ja poliisin valmiustoimet olivat korkeimmillaan. Toisaalta Suomen Sosialidemokraatti -lehdessä oli jo 25.4. julkaistu pitkin kevättä ja oikeastaan koko sodanjälkeiset vuodet liikkuneiden vallankumoushuhujen siivittämä artikkeli "Vallankumous, josta ei tullut mitään". Tekstin takana oli päätoimittaja Unto Varjonen, ja kirjoituksen päätarkoitus oli vahvistaa sosialidemokraattien asemaa tulevissa eduskuntavaaleissa leimaamalla työväestön kannatuksesta kilpailevat kommunistit epäluotettaviksi. Kirjoitus voidaan nähdä jatkumona sosialidemokraattien vuoden 19467 alussa niin Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön SAK:n edustajankokousvaaleja kuin kunnallisvaalejakin varten käynnistämälle kommunisminvastaiselle "Jo riittää" -kampanjalle (Beyer-Thoma 1990, s. 180, 279).


Jo riittää hinnankorotukset, valhelupaukset, mielipideterrori, pakkodemokratia -julisteessa vihainen työläinen rypistää kommunistien lentolehtisen.

Uudemmat tulkinnat kevään 1948 tapahtumien kehityksestä voidaan jakaa suunnilleen kahteen päälinjaan.

Ensimmäinen päälinjoista on näkemys, jossa kommunistit olisivat jakautuneet maltilliseen siipeen ja "barrikadisiipeen" ja että maltillinen suuntaus lopulta voitti. Jussila esittää, että SKP:n kenttäväestä osa radikalisoitui YYA-sopimusneuvottelujen aikana keväällä 1948 jopa voimakkaammin kuin puoluejohdon radikaalisiipi (Jussila 1990, s. 206-207). Siitä, kuka kuului maltilliseen ja kuka radikaalisiipeen, on hyvin erilaisia arvioita. Beyer-Thoma pitää maltillisina puoluesihteeri Ville Pessiä, eduskuntaryhmän puheenjohtajaa Hertta Kuusista ja sisäasiainministeri Yrjö Leinoa. Radikaaleina hän näkee puolueen puheenjohhtajan Aimo Aaltosen, Työkansan Sanomien päätoimittajan Mauri Ryömän, valistussihteeri Aili Mäkisen ja Helsingin piirijärjestösihteeri Martti Malmbergin (Beyer-Thoma 1990, 281-282). Jussila puolestaan pitää radikaalien johtajina toimitsija Kauko Heikkilää ja eritoten Mauri Ryömää (Jussila 1990. s. 67, 225), Lappalainen taas Ville Pessiä (Lappalainen 1997, s. 335). Maltillisten johtajaksi Lappalainen on valmis asettamaan Yrjö Leinon (Lappalainen 1997, s. 335), kun taas Jukka Nevakivi on täysin eri mieltä lukiessaan Leinon mitä isänmaanvastaisimpiin toimijoihin, joka halusi liittää Suomen Neuvostoliittoon (Nevakivi 1995, s. 89-90).

Toinen päälinja tarkastelee kehitystä ajallisesti. Se katsoo, että SKP:n suhtautuminen radikaaleihin toimenpiteisiin muuttui ratkaisevasti kevään 1948 aikana. Tätä näkemys on luettavissa Kimmo Rentolan kirjasta "Niin kylmää, että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958" (Rentola 1997, s. 48).

Tosin kuin Pekka Visuri kirjassaan "Suomi kylmässä sodassa" väittää (Visuri 2007, s. 97), Rentola ei varsinaisesti kiistä osan kommunisteista valmiutta radikaaleihin toimiin, vaan esittää heidän linjansa maltillistuneen, mitä pidemmälle kevättä 1948 edettiin.

Kommunistien "ravakan toiminnan" ryhmät

Rentolan löytämä puuttuva lenkki eli osoitus SKP:n valmiudesta ulkoparlamentaariseen painostustoimintaan – kutsuttakoon sitä tässä viime vuosikymmenen vaihtoehtoliikkeitä koskeneessa keskustelussa käytetyllä termillä "suora toiminta" - alkukeväällä 1948 on hänen SKP:n arkistosta löytämänsä "huomaamattomaan paikkaan" (tänä päivänä – poiketen Rentolan oman tutkimuksen ajan arkistosignumeista – kohdasta SKP:n järjestöosasto 1B) tallennetut ohjekirjeet "ryhmille" (Rentola 1997, s. 37).

Visuri on Rentolan kanssa samoilla linjoilla ja esittää sinänsä hyvin loogisesti, että kommunistien mahdollinen suora toiminta olisi tarkoitettu vain sitä tilannetta varten, että YYA-sopimusta ei eduskunnassa vahvistettaisi (Visuri 2007, s. 96).

Kyseessä ovat kiertokirjeet, joissa puolueen - tai Helsingin piirijärjestön - johto ohjeisti "ryhmiä" mitä moninaisimmista asioista. Asiasisältönsä tai esitystapansa puolesta ohjeet "ryhmille" eivät eroa juuri lainkaan samaan aikaan puolueen järjestöosaston liikkeelle laskemiin kiertokirjeisiin, jotka on otsikoitu "Vaalityöaineistoa kenttätyöhön".

"Ryhmille" jaettu ohjeistus käsittää kaikkiaan 12 kirjettä. Kaksi ensimmäistä on numeroitu jälkeenpäin käsin, ja konekirjoitettu numerointi alkaa 3:sta. Ehkä toisen kirjeen jälkeen on havaittu, että kirjeitä pitää tehdä lisää, ja on päädytty juoksevaan numerointiin jo kirjoitusvaiheessa. Rentola ajoittaa ensimmäisen tehdyksi noin 4.-5.3.1948 paikkeilla (Rentola 1997, s. 37). Kirjeissä "ryhmille" ei ole päiväyksiä eikä yksilöiviä tietoja lähettäjästä tai vastaanottajasta, mikä kiistämättä voi antaa niille salaperäisen sävyn. Ajoittamista helpottaa, että niissä viitataan usein kansandemokraattisen lehdistön ajankohtaisiin kirjoituksiin: "ryhmiä" haluttiin ohjeistaa aktiivisesti lukemaan oman puolueen lehdistöä. Monissa kirjeissä on loppupuolella annettu iskevä tunnuslause, jonka tarkoituksena ilmeisesti on ollut kohottaa vaalitaisteluhenkeä ja kommunististen aatteiden ajamista.

Rentola perustaa näkemyksensä suoran toiminnan ryhmistä ohjekirjeiden muutamiin yksittäisiin kohtiin. Ensimmäisessä kirjeessä neuvotaan suhtautumista Neuvostoliiton kanssa solmittavan YYA-sopimuksen vastustajiin seuraavasti:
Ryhmien on yritettävä selvästi osoittaa demokratian vihollisiksi kaikki sopimuksen vastustajat ja valmistauduttava lyömään säälimättömästi demokratian viholliset.

Kirjeen muu sisältö ja muut ohjeet käsittelevät rauhanomaisia keinoja vaalimenestyksen edistämiseksi. Ryhmien oli innostettava ihmisiä tarkistamaan äänioikeutensa vaaliluettelosta ("nukkuvien puolueen" herättely oli tärkeässä osassa kommunistien vaalityössä), tehostettava kansandemokraattisten lehtien tilauskampanjointia ja niin edelleen. Huomionarvoista on sekin, että "ryhmät" oli selkeästi asetettu vaalipäälliköiden alaisuuteen. Ryhmän vastuuhenkilön tuli olla yhteydessä vaalipäällikköön, jos hän tarvitsi apua. (Ryhmien tehtävät ajalla 7.-15.3.48. Nro 1. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

Viidennessä kirjeessä "ryhmiä" ohjeistetaan vauhdittamaan YYA-sopimuksen vahvistamista seuraavasti:
Sopimuksen ratifioiminen eduskunnassa vielä tekemättä. Toisen vaiheen tehtävät: Valmistauduttava lyömään taantumuksellisten ainesten sopimuksenvastaiset esiintymiset kaikissa muodoissa ja muodoilla.

Muutoin viidennenkin kirjeen sisältö on rauhanomainen. Se käsittelee lähinnä veropolitiikkaa. Kirjeen tunnuslauseena on klassista "Verot valtion maksettaviksi" -parodiaa lähellä oleva "Verokuorma niiden aiheuttajille!" (Ohjekirje ryhmille nro 5. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

Viimeinen radikaalimpaan toimintaan liittyvä ohje sisältyy kuudenteen kirjeeseen. Siinä ohjeistetaan edistämään YYA-sopimuksen ratifiointia eduskunnassa seuraavasti:
Meidän tehtävämme:
1 Selvittää asia laajoille joukoille niin, että he ymmärtävät asian
2 Koota joukkoja, jotka ovat valmiit astumaan kaduille puolustamaan maamme demokraattista suuntausta.

Kuudennen kirjeen tunnuslause on aggressiivinen: "Taantumuksen aikomukset murskaksi." Silti tämänkin kirjeen sisällöstä pääosa käsittelee tavanomaista vaalityötä tavaksi muuttuneine sosialidemokraattien arvosteluineen - tällä kertaa SDP:n puheenjohtajaa Emil Skogia, järjestösihteeri Veikko Puskalaa ja kolumnisti Yrjö Kilpeläistä syytettiin epäilyttävistä toimista valtiollisen poliisin kätyreinä toisen maailmansodan aikana. (Ohjekirje ryhmille nro 6. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

"Ryhmille" osoitettujen kirjeiden on vaikea nähdä olevan ohjeistuksia ulkoparlamentaaristen painostustoimien toteuttamiseksi käytännössä. Noin pelkistetyillä ohjeilla - kokonaista kolme ylimalkaista virkettä ja yksi luokkataistelua henkivä tunnuslause kahdentoista monisivuisen kirjeen joukossa - ei suoraa toimintaa, vallankaappausvalmisteluista puhumattakaan, ole mahdollista organisoida tai johtaa.

Vaalien lähetessä kirjeistä poistuu se vähäkin radikaaliin toimintaan viittaaminen, mitä ensimmäisessä, viidennessä ja kuudennessa kirjeessä oli havaittavissa. Seitsemännen kirjeen asiasisältö käsittelee tuttuun tapaan oikeiston ja oikeistososialidemokraattien syntejä ja erityisesti YYA-neuvottelujen yhteydessä esiin nousseita - kommunistien tietenkin valheellisina pitämiä - SDP:n ystävällisiä sanoja Neuvostoliiton valtiojohdolle. Kirjeen tunnuslause on: "Me haluamme rakentaa." (Ohjekirje ryhmille nro 7. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

Viimeinen kirje on otsikoitu kommunistien Hertta Kuusista tukevalla vaalisloganilla "Hertta valttia, pata pientä." Tämänkin kirjeen sisältö on kovin kaukana sellaisesta "ravakasta" toiminnasta, jonka Rentola on katsonut kuuluvan "ryhmien" toimenkuvaan. Nyt ohjeistus kuuluu muun muassa:
Toverit! Ensimmäinen tehtävämme on tarkistaa suhteemme ihmisiin. Olemmeko tehneet kaikkemme asian eteenpäin viemiseksi? Olemmeko pystyneet ja pystymmekö selvittämään ymmärrettävästi, mistä olis kysymys taistelussamme viime päivinä? Mistä on kysymys vaaleissa?
Tiedustelkaa talojen isänniltä, antavatko he kiinnittää SKDL:n vaalimainoksia talojensa julkisivuihin ja aitoihin.
(Ohjekirje ryhmille nro 12. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

Rentola näkee kirjeiden yleissävyn muuttuneen alkuperäistä leppoisammaksi ja siten puolueen yleisen valmiuden suoraan toimintaan laimenneen huhtikuun puolivälissä, siinä vaiheessa, kun puolustuslaitoksen - ja sosialidemokraattien - valmiustoimet olisivat tulleet kommunistien tietoon (Rentola 1997, s. 48). Tätä selitystä vallankaappaushankkeiden peruuntumiselle on tarjottu myös perinteisen vaaran vuosien teorian kannattajien taholla (Lappalainen 1997, s. 359). Tämän ohella niin Rentola, Visuri kuin Lappalainenkin tuovat esiin sen tärkeän seikan, että kun YYA-sopimus oli allekirjoitettu, Neuvostoliitto ei nähnyt tarvetta ajaa asioita enää Suomen kommunistien kautta (Rentola 1997, s. 48; Visuri 2007, s. 96; Lappalainen 1997, s. 359).

Mutta oliko puolue todellisuudessa missään vaiheessa valmis toimintansa radikalisoimiseen?

Rentola näyttää yhdistävän "ryhmät" jollakin tavalla samaan viitekehykseen kuin "toimintavaliokunnat". Puolueen johdolta oli 1948 vaadittu suoran toiminnan toteuttamista samaan tapaan kuin Tsekkoslovakiassa, ja tällaisia suoran toiminnan iskuryhmiä nimitettiin niinkin paperinmakuisella – jos viihdehenkinen anakronismi sallitaan, niin suorastaan alivaltiosihteerimäisellä - nimellä kuin "toimintavaliokunta".

SKP:ta johtanut puolueneuvosto - keskuskomitean edeltäjä, vaikka tutkimuskirjallisuudessa virheellisesti puhutaan jo vuonna 1948 keskuskomiteasta (esim. Jussila 1990. s. 207) - piti vuoden 1948 kokouksensa Helsingissä 17.-18.4.1948 eli juuri, kun vallankaappaussuunnitelmien olisi pitänyt olla kuumimmassa vaiheessa. Kokouksessa puheenjohtaja Aimo Aaltonen totesi, että toimintavaliokunnille ei ole edellytyksiä (SKP:n puolueneuvoston pöytäkirjat 17.-18.4.1948. Liite 5, s. 14-15. 1B Cb. Kansan arkisto).

Koska "ryhmiä", niiden koostumusta, asettamista, toimihenkilöitä tai muita seikkoja ei kiertokirjeiden valossa voi päätellä, on seuraavakin pelkkää spekulaatiota. Mutta Rentolan suoran toiminnan joukkoja uskottavampana vaihtoehtona pitäisin sitä, että kyseessä olivat SKP:n paikallisosastojen – tässä tapauksessa lukuisten helsinkiläisten osastojen - organisaatioihin kuuluneet paikallisryhmät. Vähäisemmätkin toimivat paikallisosastot ilmoittivat puolueen piiriorganisaatiolle omat toimihenkilönsä, joihin kuuluivat puheenjohtajien, sihteerien ym. lisäksi juuri "ryhmät" ja niiden vastaavat (ks. esim. Toimihenkilöluettelo. SKP:n Toijalan osasto 1945-1976. 1B. Kansan arkisto), jotka keväällä 1948 oli valjastettu nimenomaan vaalitoimintaa palvelemaan.

On huomionarvoista, että puolueneuvoston kokouksessa 18.4.1948 käydyssä keskustelussa tuolloin kansanhuoltoministeriössä toiminut Yrjö Murto kehui erityisesti Helsingin ja Oulun paikallisorganisaatioita aktiivisuudesta vaalityössä todeten muun muassa, että Helsingissä kaikki paikallistoimijat oli saatu aktivoitua mukaan. Samassa yhteydessä Murto esitti jälleen ajatuksen, että kommunistien olisi saatava nimenomaan "nukkuvat" äänestämään, koska uskoi heidän - ilmeisesti monessa tapauksessa yhteiskunnan laitamien pieneläjien, nykykielellä syrjäytyneiden tai syrjäytymistiellä olevien, äänten lankeavan kuin luonnostaan heille (SKP:n puolueneuvoston pöytäkirjat 17.-18.4.1948. Liite 6, s. 9. 1B Cb. Kansan arkisto).

Vallankaappauksen vastatoimet

Kommunistien ulkopuoliset piirit näkivät puolueneuvoston kokouksen vallankumouksen valmistelukokouksena (Jussila 1990, 232). Puolustusvoimien valmiustilaa oli nostettu jo aiemmin huhtikuussa. Puolustusvoimain komentaja, vuoden 1932 oikeistoradikaalien järjestämän niinsanotun Mäntsälän kapinan kukistajana tunnettu jalkaväenkenraali Aarne Sihvo oli saanut presidentti Paasikiveltä valtuudet valmiustoimiin ilmeisesti 5.4.1948 ja vakuuttanut niin presidentille kuin Suomen Työnantajain Keskusliiton puheenjohtajalle eversti Väinö Karikoskelle, että Puolustusvoimat tarvittaessa estää miltä tahansa taholta tulevat kumousyritykset (Beyer-Thoma 1990, s. 265, 277).

Heti SKP:n puolueneuvoston kokouksen jälkeen Sihvo antoi Hattulan Parolassa toimineelle Kevyelle Prikaatille, sodanaikaisen Panssaridivisioonan perilliselle, käskyn koota Tuusulan Hyrylään taisteluosasto pääkaupunkiseudun suojaamiseksi. Taisteluosasto n vahvuus oli 300 miestä, ja se käsitti T-34-kalustolla varustetun panssarivaunukomppanian sekä jääkärikomppanian. Taisteluosasto kuului suoraan jalkaväen tarkastajan kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaisen alaisuuteen. Osastoa johti majuri Kauko Pöyhönen. Osasto harjoitteli Hyrylässä lähinnä asutuskeskustaistelua ja tiedusteli kommunistien toimia Helsingissä. Osaston tehtävänä – minkä osastoon kuuluvat miehet tiesivät – oli tarpeen tullen kukistaa kommunistien vallankumousyritys Helsingissä (Jussila 1990, s. 233; Korkama & Roudasmaa 1988, s. 538). Tämän taisteluosaston lisäksi tilanteen kiristyttyä äärimmilleen ennen kuin YYA-sopimus tuli eduskunnan käsittelyyn, vahvistettiin sotilaallisia valmiustoimia muunmuassa ankkuroimalla kaksi tykkivenettä näyttävästi presidentinlinnan välittömään läheisyyteen (Beyer-Thoma 1990, s. 272-273). Helsingin poliisi järjesti poliisimestari Gabrielssonin johdolla noin 100 poliisia jatkuvassa valmiudessa pitäneen hälytysharjoituksen 27.4.1948 vastaisena yönä (Jussila 1990, s. 234-235).

Itse asiassa jo tätä ennen, pian Hertta Kuusisen Messuhallissa pitämän kuuluisan "Tsekkoslovakian tie on meidänkin tiemme" -puheen jälkeen (itse asiassa Kuusinen ei sanonut noin, mutta lehdistö - paradoksaalista sinänsä, että kyseessä ei ollut Ryömän johtama kommunistien Työkansan Sanomat, vaaa astetta maltillisempi kansandemokraattien Vapaa Sana - tiivisti hänen sanomansa tähän muotoon uutisoidessaan puheesta). Kevyelle Prikaatille oli annettu tehtävä järjestää lähellä pääkaupunkiseutua näyttävä sotaharjoitus, mutta sitä ei toteutettu (Beyer-Thoma 1990, s. 258, 263; Korkama & Roudasmaa 1988, s. 538).

Vaikka Hyrylän varuskunta-alueella sotaväki harjoitteli muulloinkin, eivät Puolustusvoimien ja poliisin toimet tykkiveneineen kaikkineen eivät voineet jäädä suurelta yleisöltä huomaamatta. Sihvo piti 28.4.1948 radiopuheen, jossa hän perusteli armeijan toimia tarpeella turvata varikoilla oleva runsas sodanaikainen kalusto ja vakuutti, että toimilla ei ole poliittisia tarkoitusperiä eli niitä suunnattu mitään ryhmää vastaan (Jussila 1990, s. 236).

On pidetty selvänä, että kommunistit säikähtivät mainitun kaltaisia heitä vastaan suunnattuja voimannäyttöjä (Beyer-Thoma 1990, s. 284; Jussila 1990, s. 241). Perinteinen vaaran vuosien tulkinta katsoo, että kommunistien vallankaappaussuunnitelmat kaatuivat niihin. Neuvostoliiton arkistojen avautuminen on mahdollistanut myös sen selvittämisen, että Suomen kommunisteille ei ollut Neuvostoliitosta luvassa mitään konkreettista tukea kaappausaikeiden toteuttamiseen (Nevakivi 1995, s. 264-265).

On huomattava, että vastatoimien myötä myös "ryhmille" tarkoitettujen ohjekirjeiden sävy kävi mollivoittoisemmaksi. Huhtikuun loppuun ajoitettava kirje nro 8 listaa erilaisia "lapualaisia" tekoja, joihin oli kirjeiden kirjoittajien mukaan kommunisteja vastaan ryhdytty. Nämä koskettavat kuitenkin siviiliasioita. Jo edellisen vuoden puolella Suomussalmella kerrottiin evp-luutnantti Esko Kivijärven käyneen Kokoomusnuorten kanssa häiriköimässä kommunistien järjestämää itsenäisyyspäiväjuhlaa (sic!). Maaliskuun lopussa oli Kokkolassa kuulemma rikottu Kansankulttuuri Oy:n kirjakaupan ikkunat. Huhtikuun alussa Kuopion Demokraattisten Naisten pitämää kahvilaa oli tärvelty ilkitöillä. Virkkalassa sosialidemokraatiksi tunnettu mies oli puukottanut kommunistia. Ja Kainuussa kommunisti ei ollut saanut hevosta lainaksi kylvötöihin! Mitä tulee yhteiskunnan vastatoimiin, ohjekirje joutui siteeraamaan lehtitietoja, joiden mukaan poliisi oli parhaillaan valmiustilassa. (Ohjekirje ryhmille nro 8. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.).

Oikeistokaappauksen uhka?

Puolustusvoimien aloittamien voimatoimien yhdeksi alkusyyksi on sanottu kommunistisen sisäasiainministeri Leinon Puolustusvoimain komentajalle Sihvolle 9.3.1948 esittämää pyyntöä vahvistaa valmiustoimia mahdollisen oikeistokaappauksen varalta. Taustalla oli Leinolle kommunistien johdossa olleen Valtiollisen poliisin taholta toimitettu asiakirja "Suomen vastarintaliikkeen organisaatio 1947), jossa oli kömpelösti kuvattu oikeistopiirien tekemää vallankaappausta ja sen jälkeen koostettavaa uutta valtioneuvostoa, jota johtaisi sosialidemokraattien oikeistosiiven johtomies Väinö Tanner. Niin Sihvo kuin sittemmin ilmeisesti Leinokin ymmärsivät paperin väärennökseksi (Jussila 1990, s. 192, 214-215). Puolustusvoimat aloittivat valmiustoimet, mutta kommunistikaappauksen varalta, kuten edellä on kuvattu. Leino kylläkin pyysi Sihvoa luopumaan valmiustoimista 26.4.1948 juuri ennen kuin YYA-sopimus tuli eduskunnan käsiteltäväksi. Perusteeksi Leino kertoi, että ne saattoivat hänet sisäministerinä kiusalliseen asemaan. Presidentti Paasikivi kielsi ehdottomasti Sihvoa laskemasta valmiutta (Beyer-Thoma 1990, s. 273-274).

Kommunisteilla oli epäilemättä oikeistokaappauksen pelko. Yhtäältä se oli retorista "lapualaisaikojen" paluun pelkoa, johon liittyivät yksittäisiin kommunisteihin kohdistuneet, edellä kuvatun kaltaiset teot, myös se se, miten "Peittääkseen omat vallankaappauspuuhansa taantumus levittää huhua kommunistikaappauksesta." (Ohjekirje ryhmille nro 8. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.).

Toisaalta se oli konkreettista pelkoa valtasuhteiden vaihtumisesta kommunisteille ja kansandemokraateille epäedulliseen suuntaan. Tämä pelko liittyi puolueiden erimielisyyksiin polttopuun säännöstelylaista, joka uhkasi kaataa hallituksen. Kommunistit kannattivat puun säännöstelyä ja suurmetsänomistajien pakkohakkuita, ja sosialidemokraatit vastustivat niitä. Kommunistien pelkona oli, että hallitus eroaa erimielisyyksien vuoksi, ja uusi hallitus asetetaan sosialidemokraattien K.-A. Fagerholmin johdolla. He syyttivät oikeistoa ja sosialidemokraatteja pyrkimyksistä saada aikaan tällainen kommunisminvastainen hallitus. (Ohjekirje ryhmille nro 9. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

Suunnittelivatko kommunistit vallankaappausta tosissaan?

Arkistolähteitä kommunistien vallankaappausaikeista ei juuri ole löytynyt. Viimeisin asiaan viittaava löytö lienee Rentolan käyttämät ohjekirjeet ryhmille, mutta kuten todettu, niiden perusteella on vaikea löytää merkkejä radikaaleista toimintapyrkimyksistä. Esimerkiksi Lappalainen pitää osoituksena vallankaappausaikeista sitä, että SKP:n arkistossa ei olisi asiakirjoja ajalta, jolloin vallankaappaushuhut olivat kuumimmillaan (Lappalainen 1997, s. 358). Lappalainen on kuitenkin väärässä. Esimerkiksi tässä kirjoituksessa käytetyt Kansan Arkiston asiakirjat, kuten osa ohjekirjeistä ryhmille ja puolueneuvoston kokouksen 17.-18.4.1948 pöytäkirja, ajoittuvat juuri tähän aikaan.

Suhde joukkoliikkeisiin oli SKP:n puoluejohdon kannalta ehkä kevään 1948 keskeisin kysymys. Se oli ongelmallinen kysymys. Rentola kuvaa, miten kenttäväki odotti paljon johdolta, niin puoluejohdolta kuin erityisesti kommunistisilta ministereiltä sisäministeri Yrjö Leino etunenässä. Kuitenkin puoluejohto odotti joukkoliikkeiden nousevan maakunnista. Vastauksessaan puolueneuvostossa esitettyyn kritiikkiin puheenjohtaja Aaltonen esitti piilotettua vastakritiikkiä todetessaan, että maakunnissa ei ole syntynyt mitään joukkoliikettä, jolla olisi vaadittujen asioiden ajamiseen riittävä painoarvo. (SKP:n puolueneuvoston pöytäkirjat 17.-18.4.1948. Liite 5, s. 14-15. 1B Cb. Kansan arkisto). Tätä taustaa vasten vaaran vuodet -tulkinnan tarinat synkkäilmeisistä miehistä pitkine paketteineen matkalla Helsinkiin vallankumousta tekemään ovat ehkä ylikorostaneet maakuntien "barrikadisiipeä". Sitä, ainakaan voimakasta, tuskin oli, jos kerran maakuntien miehet olivat vaatineet puoluejohdolta toimintavaliokuntia, ja johto puolestaan joutui arvostelemaan maakuntien toimettomuutta. Niin kentällä kuin johdossakin ymmärrettiin tarvittavan voimakasta joukkoliikettä, mutta kummassakaan ei ollut valmiutta, halua tai kykyä luoda sellaista. Aivan ymmärrettävästi vastapuolelle - oikeistolle ja sosialidemokraateille - jo näyttävät lakot olivat osoitus voimakkaasta joukkoliikkeestä, ja he todennäköisesti yliarvioivat niiden merkityksen kommunisteille.

Olivat kommunistien todelliset suunnitelmat millaiset vain, on kaikkein mielenkiintoisimman, suorastaan mentaalihistoriallisen, selityksen kaappausaikeiden raukeamiselle tai olemattomuudelle antanut Rentola. Hänen mukaansa kommunistit eivät olisi edes halunneet päästä yksinvaltaan, kuten Itä-Euroopan uusissa kansandemokratioissa. Liian moni oli lähietäisyydeltä kokenut Stalinin vainot 1930-luvun Neuvostoliitossa. Rentola kirjoittaa: "Voi olla, että jossain syvällä monella piili halu elää rauhasssa kaikkien koettelemusten jälkeen: he olivat nelikymppisiä, vähän yli, monilla vasta lapset tehtyinä. Ei se ole vallankumouksellinen ikäkausi." (Rentola 1997, s. 54).

Rentolan näkemystä tukee kommunistien itsensäkin keväällä 1948 tuottama materiaali. Yhdeksännessä ohjekirjeessä "ryhmille" vallankaappausaikeita selostettiin näin: "Tätä yhtyneen porvariston ja oikeisto-sos.demien hallituksen kaatamista ja siihen liittyvää vallankaappauspuuhia on koetettu hämätä julkeasti esittämällä kommunistien hankkivan vallankaappausta sinä ja sinä päivänä. Samanaikaisesti suoritetaan hyökkäys parhaillaan sisäministeri Leinoa vastaan häväistyskirjoitusten tulvalla. Tarkoituksena saada hänet eroamaan hallituksesta ja näin aiheuttaa hallituspula, joka antaisi taantumukselle mahdollisuuden saada valtioaparaatti käsiinsä ja sen kautta vastasolmitun puolustusliiton mitätöiminen ja eduskuntavaalien saattaminen terrorin avulla heille suotuisaan tulokseen."
Toverit! Meidän vallankumouksellamme ei ole päivämäärää eikä kellonlyömää ennakolta määrättynä, se alkaa silloin, kun yhteiskunnallinen kehitys on muodostanut sille tilanteen." (Ohjekirje ryhmille nro 9. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

Lähteet ja kirjallisuus

I Painamattomat lähteet
Kansan arkisto, Helsinki
1B SKP Järjestöosasto: ohjeita puolueryhmille 1948-
1B SKP Cb Puolueneuvoston pöytäkirjat

II Kirjallisuus
Beyer-Thoma, Hermann: Vasemmisto ja vaaran vuodet (alkuteos 1989 Kommunisten und Sozialdemokraten in Finnland 1944-1948, lyh. ja suom. Hentilä, Seppo; Hentilä, Marjaliisa). Kirjayhtymä, Jyväskylä 1990.

Jussila, Osmo: Suomen tie 1944-1948. Miksi siitä ei tullut kansandemokratiaa. WSOY, Juva 1990.

Korkama, Erkki & Roudasmaa, Stig: Tapparasta tankkeihin. Hämeenlinnan varuskunnan historia. Kanta-Hämeen Sotaveteraanipiiri ry, Joensuu 1988.

Käkelä, Erkki & Salo, Seppo: Kommunisti-Valpo, valvontakomission käsikassara Suomessa 1944-1947. Panssari 2/2009. Panssarikilta ry, Forssa 2009.

Lappalainen, Niilo: Aselevon jälkeen. WSOY, Juva 1997.

Nevakivi, Jukka: Zdanov Suomessa. Miksi meitä ei neuvostoliittolaistettu. Otava, Keuruu 1995.

Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa. Kekkonen, kommunistit ja Kreml 1947-1958. Otava, Keuruu 1997.

Visuri, Pekka: Suomi kylmässä sodassa. 3. painos (1. painos 2006). Otava, Keuruu 2007.

Shine on, society, shine on, liberty

Kotiin tultuani odotti postilaatikossa kirjatun kirjeen saapumisilmoitus. "Ei tämä ainakaan kertausharjoituskutsu taida olla", sanoin postineidille, kun hän ojensi ison punavalkoisen kuoren.

Kuori oli Edupolin, ja siellä oli paperi, jonka saavuttaminen alkoi välillä näyttää toivottomalta: johtamisen erikoisammattitutkinnon (PDF-tiedosto, 73 kB) eli JET:n tutkintotodistus. Ryhdyin suorittamaan tutkintoa keväällä 2007 ja osallistuin valmistavan koulutuksen useimpiin lähiopiskelupäiviin. Koska kyseessä on erikoisammattitutkinto, ei varsinaisella opiskelulla, koulun penkillä istumisella, ole kovin suurta painoarvoa. Keskeistä on tutkinnon suorittamista varten kerättävän aineiston hankkiminen, mikä tässä tutkinnossa tarkoittaa erilaisten johtamistilanteiden dokumentointia, analysointia ja arvioittamista. Toki valmistavalla koulutuksellakin on oma merkityksensä. Meitä oli mukana hieno tiimi eri koulutusorganisaatioista ympäri maata.

Tutkinnonsuorittamiseen sopivia tilanteita minulta ei puuttunut, päinvastoin. Pian kevään 2007 jälkeen työtehtäväni vaihtuivat melko nopeassa tahdissa eräänlaisesta opettaja-tiiminvetäjästä aikuiskoulutusyksikön apulaisrehtorin, sitten yksikön rehtorin ja viimein koko kuntayhtymän kehitysjohtajan virkatehtäviin. Tilanteita riitti, mutta ne tulivat eteen niin nopeasti, joskus voimallisestikin, että aikaa ei tuntunut mitenkään olevan tarpeeksi niiden vangitsemiseen erikoisammattitutkinnon tason edellyttämällä tavalla. Ja on tunnustettava, että olin lähtenyt hankkeeseen kuin soitellen sotaan. Erikoisammattitutkintoa ei suoriteta – eikä tietenkään pidäkään voida suorittaa – samalla tavalla letkeästi svengaillen kuin vaikkapa yliopistollisia perus- tai aineopintoja.

Jossakin vaiheessa viime vuonna onnistuin ryhdistäytymään ja saamaan tutkinnonsuorittamisen vauhtiin. Monta haastetta oli edessä, ja jouduin tekemään tosissani töitä alkuvaiheen laiminlyöntieni korjaamiseksi. Tutkinnon järjestäjän Edupolin tuki oli hienoa koko ajan – kiitos erityisesti Tuulalle, Merville ja Jounille. Samaten oma työyhteisö oli erinomainen tuki; kriittisissä viime vaiheissa erityisesti Kirsi, Päivi, Jukka, Voitto, Raimo ja Paul. Ja tietenkin Lahden suunnalta Juha.

Muut keväällä 2007 aloittaneista saivat tutkintonsa valmiiksi selkeästi minua aiemmin. Muuan heistä palkitsi itsensä ja perheensä Kiinan-matkalla. Puolisollani ja minulla on aikomus kerran elämässä tehdä taiji-muotoa Kiinan muurilla. Mutta sen aika ei taida olla vielä.

Oikeastaan eilisen aliupseerikerhokeikan olisi voinut jättää tähän päivään, kun on oikein johtajanpaperitkin taskussa. Mutta työpäivä meni tiiviisti uuden ammattikoulurakennuksen sähkö- LVI- ja sisustuslinjauksia suunnitellessa. Ja iltakeikalle ei ollut enää hyvä lähteä, huomenna kun on talkoot veturitallilla. Ruohonleikkuu kotipihassa kelpasi hyvin iltapuhteeksi.

Otsikon lyriikka on noin neljännesvuosisadan takaa yhdeltä kasaripopin legendalta. JET-tutkinnoilla ei myyvästä nimestään huolimatta jetsettien ovia kolkutella, eikä ole tarvettakaan, mutta video on hauska ollessaan vapaa yhtyeen joillekin tuotoksille ominaisesta pateettisuudesta. Herrojen Gold, Lloyd ja Mertens muotitietoisuus näyttää nykymittapuulla hauskalta. Ja Youtube on hauska tarjotessaan mahdollisuuden tallentaa ja nähdä populaarikulttuurin historiaa:

Kansan arkistossa

Helsingin työreissun olisi voinut jättää väliinkin, sen verran ohuesti oli asiaa. Toisaalta tuli kuitenkin ne vähät hoidettua niin, että eivät ole edessä syksyllä. Silloin on luultavasti hommia tarpeeksi muutenkin. Ja saipahan hyvän lounaan.

Kotiin olisi päässyt ajoissa, mutta kun kerran olin kaupungissa ilman erityistä ohjelmaa, ajattrelin käyttää tilaisuuden hyväksi ja käydä Kansan arkistossa Kalliossa. En ole aiemmin siellä käynyt. Minulla oli käsitys, että paikka on tutkijoiden keskuudessa ollut tunnettu asiakasystävällisyydestään. Paikkansa piti. Varsinainen asiani oli jo kauan sitten mieleeni tullut ja välillä unohtunutkin tarkoitus lukaista muutama kommunistisen puolueen asiakirja kiistellyltä keväältä 1948.

En tiedä, miten suosittu arkisto on, mutta kesäiltapäivänä tutkijasalissa ei ollut lisäkseni kuin kaksi muuta. Ensisilmäyksellä arvelin tietokoneella varustautunutta pro gradun tai väitöskirjan tekijäksi ja toista, sisällissodan - tai luokkasodan, kuten sitä kyseisessä arkistossa kutsutaan - ajan kokoelmia tutkaillutta pitäjähistoriankirjoittajaksi.

Arkistosta ulos astuessani Kallion kadun tuntuivat sietämättömän kuumilta. Kun ei ollut kiire kotiinkaan - olen kotimiehenä yksin puolisoni pitäessä rippikoululeiriä - päätin käväistä päivän päätteeksi pahoilla teillä eli oluella Suomenlinnan aliupseerikerholla. Siellä oli raikas merituuli ja hyvää aikaa jäsennellä arkistotietoja. Kirjoitan aihepiiristä lähiaikoina lisää.

IC² 179 kulkee parikymmentä minuuttia aikataulustaan jäljessä. Ei haittaa minua. Kiirekös tässä, valmiissa maailmassa.

Nyt on kiire

Maamme runsaslukuisessa yhdistyskentässä yhden tieteellisimmän nimen kantaja, Suomen akustisen ekologian seura ry, yhdessä Tampereen ammattikorkeakoulun taiteen ja viestinnän yksikön ja Tampereen yliopiston musiikintutkimuksen laitoksen kanssa kartoittavat kesäkuun loppuun saakka Pirkanmaan äänimaisemia.

Äänimaisemien kerääminen on Tampereella vanha perinne. Edellämainittu musiikintutkimuksen laitos on tallentanut kokoelmansa. Sivun otsikko kuva on kokoelmien sisällöstä riippumatta erinomaisen kulttuurilähihistoriatietoisesti valittu – sopiihan se yhtä hyvin niin Ala-Könnin varsinaiseen aineistoon kuin Virta-Helismaa-Kärki-troikkaan, kaikkeen Numminen-Somerjoki-lyhytakselin väliltä, Pelle-Eput-vähemmistö-enemmistöulottuvuuteen ja lähes kaikkeen sen jälkeen tulleeseen suomalaiseen populaarimusiikkiin aina viimekeväiseen euroviisufloppiin saakka. Jos oikein muistan, niin yliopiston hypermedialaboratorio-vainaa pani ainakin alkuaikoinaan painoarvoa lähiseutujen äänimaisemien tallentamiselle.

Moderniin tapaan ääninäytekerääjien tukikohtana on blogi, vieläpä niin, että sen rakentamisessa on käytetty yleisesti käytössä olevaa ilmaista verkkopalvelua eikä antauduttu millekään niistä lukuisista yhteen tarkoitukseen tai kulttuuripiiriin sidoksissa olevista järjestelmistä, joita harva se päivä oppilaitoksille tarjotaan eurojenkiilto silmissä.

Ikävä kyllä blogien kohdalla korostuu se tänään radion yleisohjelmassa esitetyssä keskustelussa kuultu seikka, että niitä enää aniharva löytää Internetin tietomassan seasta. Kysymys ei ymmärtääkseni ole tekniikasta. Hakupalvelut löytävät blogit siinä, missä muutkin WWW-sivut. Kyse on kielitaidosta eli siitä, osaako tietoa kaipaava hakea etsimäänsä. Minun on myönnettävä, että Pirkanmaan äänimaisemien keruublogi olisi jäänyt osaltani huomaamatta, elleivät ammattikorkeakoululta olisi keksineet ryhtyä kirjeitse hätyyttelemään maakunnan pieniä museoita tallennustöihin.

Sattui sopivasti, että äänitekeruusta saamaani tietoa edeltävänä viikonloppuna tepastelin pirkanmaalaisella ratapihalla uusvanhojen junien vierellä mikrofonin ja äänitallentimen kanssa, ja vanhempiakin vastaavia äänitteitä oli kiintolevyllä tallessa. Sain tehtyä kaksi rautateiden kuuluvimpiin ja näyttävimpiin ääniin eli vetureihin liittyvää ehdotusta.

Uusvanhan tallentaminen on jotakin ammattimaisen tai amatöörin (jälkimmäisen kantasanana olkoon tässä latinan rakastamista tarkoittava ensimmäisen konjugaation verbimuoto amo, amare, amatum) rekonstruktioiden rakentelun ja hämäräperäisen tai ainakin ei ammatti- tai amatöörimäisen "photoshoppauksen" (me vapaan lähdekoodin digikuvaajat puhumme mieluummin "gimppauksesta" – osasimme hyödyntää tuota massiivista ohjelmistoa tai, kuten omassa tapauksessani asianlaita on, emme) väliltä. Harjoittaessani itsekritiikkiä tästä seikasta ihmettelen, miksi en ottanut äänitallenninta mukaan viimeviikkoisen tavarajunaturman raivauksenkuvauskeikalle.

Ystävät ja toverit, lähettäkää ääninäytteitä Pirkanmaan äänimaisemiin.

Iso ei aina ole kaunista

Eilen illalla yritin käynnistää pöytätietokoneeni. Ei käynnistynyt. Hetken tutkailun jälkeen löytyi palanut sulake. Epäilin ensiksi muka-älykkään jatkojohtohaaroittajan vaurioiutumista, mutta kytkettyäni tietokoneen virtajohdon suoraan pistorasiaan paukahti virtalähteessä ja taas meni sulake.

Viime vuonna hankkimani 850-wattisen Antecin - olin ajatellut sitä riittävän ripeäksi kokiksi isoruokaiseksi tiedetylle AMD:n nelisydämiselle suorittimelle ja rivakasti kiertävälle levymatriisille - piti olla omassa lajissaan state-of-art, mutta palvelusaika jäi lyhyenpuoleiseksi. Vaihdoin tilalle aikaisemman Nexuksen 500-wattisen peruslaitteen, ja taas toimi. Tuli raskasta sähkölaiteromua, ellei joku elektroniikan tee-se-itse-henkilö halua noutaa pamahduksen päästänyttä tasasuuntaajaa projektikseen.

Kannettavana tietokoneena olen käyttänyt viikon verran Lenovon ThinkPad X200S -mallia, enkä voi kuin kehua. Päällisin puolin laite on nykymittapuulla vaatimaton minikannettava, mutta siinä on kaikki, mitä peruskäyttäjä tarvitsee. Isoa näyttöruutua tai muita hienoja multimediaominaisuuksia en osaa kaivata, kun näppäimistöltä aistii oikean IBM-tuntuman. Hiirenkorvikkeena ohjaintappi on intuitiivinen kosketustasoon tottuneelle, ja sormenjälkitunnistin käyttäjän autentikoinnissa toimii asiallisesti. Ainoa ongelma tähän saakka on ollut Fn- ja Ctrl-näppäimien tottumaani nähden päinvastainen asettelu.

Tihkusateinen juhannus

Juhannuspuhteiksi pesimme saunatilat. Kovia vihtojia emme ole, mutta juhannuksen kunniaksi vihta on ollut tapana hakea. Vähän matkan päässä Turun radan varrella kasvaa tarkoitukseen sopivia koivuja. Toisen vihdan tein veturitallille, jos matkustavaiset sattuisivat siellä saunaan.

Vihdanoksia leikellessäni näytti IC² 917 kulkevan kokolailla aikataulussaan. Rautatieliikenne on palaillut tavanomaisiin uomiinsa tiistaisen kolarin jälkeen. Raivaustyö tapahtui rivakasti. Suurin kolarin aiheuttama ongelma ei ymmärtääkseni liittynyt vaunujen kaatumiseen (raivaus oli nopeaa) eikä edes sähköradan katkeamiseen (Dv12-dieselvetureita tuntui riittävän junien nokalle sähköistämättömän osuuden yli), vaan junien kulunvalvontajärjestelmän eli JKV:n rikkoutuminen. Järjestelmä on yllättävän herkkä, jos piti paikkansa se raivauspaikalla kuultu väite, että yhden asetinlaitekaapin rikkoutuminen kiskoilta suistuneen vaunun auraamana lamautti JKV:n koko eteläisen Suomen osalta. Maamme rataverkko on - 1800-luvun parilla viimeisellä vuosikymmenellä tehtyjen ratkaisujen ja myöhemmän historian johdosta - sangen keskuspainotteinen, mikä ei ole tukenut JKV:n rakentamista hajautetuksi järjestelmäksi.

Hyvää juhannusta kaikille!

Children of the corn

Forssalaiset myivät torilla maissintaimia määräalennuksella. Täytyihän sitä yksi eightpack ostaa. Taannoista seponpäivää varomattomien piti investoida myös kahteen kurkuntaimeen.

Iltapäiväksi olisi ollut tarjolla yhdistystoimintaa parillakin suunnalla. Metsänsuunnalle menevät tulivat vastaan, kun ajelin veturitallille. Oven teko oli tallilla menossa.

Viikolla hain kotikirjastosta repullisen 1940-luvun loppupuolen historiaa. Viimeinkin luettavaksi tuli J. Vesikansan väitöskirjan kansanversio. Sen perusteella SYT teki paljon työtä pienimmän yhteisen jaettavan löytämiseksi. Mannerheimin ja Kekkosen kaltaisten politiikan suurhenkilöiden lintu vai kala -tyyppiset jälkikäteisarvioinnit ovat olleet muotia jo kauan. Minusta 1900-luvun jälkipuolen Suomen omalaatuisin ilmiö kätkeytyy kirjaimiin SKDL. Sitä, mistä ja millaisista oloista he tulivat, tutkittiin niin Suomen valtion ja sosialidemokraattien samoin kuin Neuvostoliiton, Iso-Britannian ja Yhdysvaltain tiedusteluorganisaatioiden taholta varsinkin 1950-luvulla. Mitä SKDL:laiset varsinaisesti tahtoivat ja mitä olivat valmiita tavoitteidensa eteen tekemään, on ainakin mentaalihistoriallisesti kiinnostava kysymys. K. Rentola on hakenut kysymykseen mitä mielenkiintoisimpia vastauksia kommunistisen liikkeen osalta, mutta mitä tulee kaaderien ulkopuolisiin kansanjoukkoihin, lienee edelleen selvittämättä.

Epäsäännöllistä elämää

Ensin letkun varressa

Viime päivinä vuorokausirytmi on ollut hiukan epäsäännöllinen. Perjantaiaamun toisen tunnin vaihduttua kolmanneksi pysähtyi haapamäkeläistoverien museojuna ottamaan vettä matkallaan Lahden rautatiepäiville. Olimme olleet käsityksessä, että roikkaa vetäisi Dv-sarjan veturi, mutta miellyttäväksi yllätykseksemme nokalla komeili harvinaisempi vieras, Dr12. "Huru" ei ollut janoinen, mutta vettä tarvittiin lämpimänä hinattavan Tk3-höyryveturin tenderiin.

Vesitys hoitui kesäyössä rutiinilla. Mitä nyt letkuliitos irtosi paineen alla veturinpuoleisesta venttiilistä ja tarjosi hiukan lisätehoa tihkusateeseen.

Sitten reippailemassa

Seuraava yö oli vuoden ensimmäinen telttayö. Puolisoni kanssa osallistuin perinteiseen Kesäyön marssiin – kansankuntotapahtumaan, jonka idea on yksinkertainen: kävellään vuorokauden aikana hyväksi katsottu matka – meille se oli täysmatka eli 2 x 30 kilometriä – ja viihdytään lenkillä mahdollisimman hyvin. Välillä nukutaan muutama tunti armeijan puolijoukkueteltassa. Telttayön osalta minulla kävi hyvä tuuri. Samaan telttaan oli jo ehtinyt majoittua oman kolmekymppisensä vauhdilla pistellyt sauvakävelijä. Hän oli tehnyt tulen kamiinaan. Myöhemmin saapuvat lisäsivät itse kukin klapin tai pari teltalle tullessaan. Jossain vaiheessa uni voitti ja tuli sammui, kun kipinävuoroja ei ryhdytty jakamaan. Eipä nykymakuupusseissa muutaman lämpöasteen yössä kylmä pääse tulemaan. Pääasia, että sateen ajan kamiina piti kosteutta pois.

Tällä kertaa käytin runsaasti liimasidettä jalkapohjien suojaamiseen. Se kannatti: ei yhtäkään rakkoa. Tällä marssilla henkinen väsymys taisi olla fyysistä suurempi, mutta kilometrien vähetessä mieliala nousi.


Pääkaupunkiseudullakin pääsee nauttimaan melkein maalaismaisemista.

Kävelijöitä oli ilmoittautunut kuulemma tuhatkunta. Niin montaa tuskin matkalla oli. Viileä sää – kylmin kolminaisuudenpäivän viikonloppu kuuteenkymmeneen vuoteen, sanottiin – ja sateen uhka verottivat osanottajamäärää. Sotilasjoukkueita oli yhden käden sormin laskettava määrä. Tapahtuma on muuttanut luonnettaan alkuajoistaan selvästi siviilihenkisempään suuntaan. Minulla tapahtuman vanhasta sotilashenkisyydestä muistuttavat yhä kävelyjalkineet. Omaan jalkaani pitkien matkojen kengiksi sopivat parhaiten suomalaisen sotaväen maihinnousukengät. Monet pitävät lenkkikenkiä parempina, mutta minä lienen hiukan lattajalkainen niiden käyttäjäksi.

Ja taas letkunvarressa

Veturin vesitystä oli ohjelmassa uudelleen pyhäaamuna ennen viittä, kun haapamäkeläiset palasivat takaisin ylös.



Tällä kertaa eivät letkumiehet kastuneet. Junamiehistölle tarjottiin mahdollisuus aamusaunaan tallilla, jonka jälkeen useimmat palasivat vielä hetkeksi levolle.

Päiväohjelmassa olisi ainakin äänestämässä käynti ja Veturimuseon näyttelykauden avajaistilaisuus. Ja letkut täytyy palauttaa paloasemalle.

Letkeitä työpäiviä

Kaksi päivää maakuntamatkailua on mennyt työnantajan piikkiin. Eilen kuntayhtymähallitus piti viimeisen kokouksensa, minkä yhteydessä sisävesiristeiltiin viinitilalle ja takaisin. Hyvä hallitus tämä on ollut, ja toivottavasti uusi jatkaa samoilla linjoilla.

Tänään minibusseiltiin koulutussihteerien kanssa sisaroppilaitokseen ihmettelemään heidän uutta opiskelijahallintaohjelmistoaan. Aamupäivän tietoteknillisen osuuden jälkeen kierrettiin Tekstiiliteollisuusmuseo, syötiin sen naapurissa itsemme ähkyyn, käytiin tervehtimässä entistä kollegaa hänen hulppeassa uudessa yrityksessään, pantiin perusasioita oikeisiin mittasuhteisiin planetaariossa ja katseltiin maisemia Näsinneulasta. Planetaarion tähdistä kertovaa esitystä pidin hienoisena pettymyksenä. Avaruusasioista on nykyään aiheeseen paneutuvampia juttuja jopa Tekniikan Maailmassa. Aihepiiriin voisi joskus yrittää perehtyä jonkun hyvän kirjan kautta. Professori Valtaojan kirjoja olen jonkun kuullut kehuneen riittävän kansantajuisiksi. Ehkä ne olisivat hyvä tuttavuus.

Meneväthän ne työpäivät välillä näinkin. Huomenna taas Tampereelle, mutta hiukan virallisemmissa merkeissä. Täytynee panna oikein karavatti kaulaan.

Väärä havainto?

Töistä tullessa olin linja-auton ikkunasta näkevinäni veturitallin nurkalla Emman. Saattoi olla väärä havainto. Ehkä se oli raidestabilisaattori, jota olen ennenkin Emmaksi luullut - äkkiä vilkaistuna profiilit ovat samankaltaiset.

Iltalenkiksi hölkättiin lampi ympäri ja tuli kuuma. Iltapalaksi alkoi tehdä mieli patonkia. Kauppareissulla kävin vilkaisemassa veturitallilla, mutta Matisa oli ainoa ratatyökoneiden edustaja. Mutta ruispatonki osoittautui maukkaaksi tuttavuudeksi.

Hellettä ja omenankukkia helluntaina

Heila on hyvä olla helluntaina, sanoo vanha kansa, ja on varmasti oikeassa. Omani lähti aamulla juoksemaan Helsinkiin. Hän on sitkeä tyttö (luvan kanssa tuo termi, josta jotkut tosikot suivaantuvat - meillä taas ollaan puolikarjalaisia - tääl pittää olla hauskaa ain, kuulet sie, mite viulu soip - eikä puheenparren tyttöjä, poikia, ämmiä tai äijiä jäädä suremaan). Minulta ei sellainen jalan nousu olisi luonnistunut helteisissä olosuhteissa. Ei voi kuin ihailla.

Naiset ovat epäilemättä nyky-Suomessa liikunnallisesti miehiä aktiivisempia, mistä kertoo osaltaan tapahtuman yli 18 000 juoksijan osanottajamäärä. Huippuvuosina osanottajia on kuulemma ollut 32 000. Vertailun vuoksi voi todeta, että Finlandia-hiihdon vilkkaimpana vuonna, Sarajevon olympiatalvena neljännesvuosisata sitten, hiihtäjiä oli ollut reilut 13 000. Puhtaalta mutu-pohjalta arvelen, että tällaisia tiedotteita jouduttaisiin julkaisemaan vähemmän, jos miehillekin suunnatussa tarjonnassa keskityttäisiin vähemmän numerolappuihin, loppuaikoihin ja pisteisiin.



Ihan pelkäksi pihakeinuperunaksi omenankukkien alle en kehdannut jäädä. Nousin Helkaman selkään (mistä tuli mieleeni, että ATK-kielessä tiedostojärjestelmän käyttöjärjestelmään liittämistä kuvaavan englanninkielisen verbin mount yksi sanakirjasuomennos on juuri selkään nouseminen tarkoittaen kai lähinnä ratsastamiseen liittyviä asioita) ja - itseni siis polkupyörälle mountattuani - ajoin radanvarsitietä Valkeakoskelle. Uudemman sisääntulotien sijasta valitsin perinteisen reitin ammattikoulu 2:n vierestä. Keskusta oli viehättävällä tavallaan hiljainen vielä aamupäivän käydessä yhtätoista. Kotiin Sääksmäen ja Linnaisten kautta, että renkaiden alle tuli pätkä soratietäkin. Lieneekö matkaa tullut vähän reilut 50 kilometriä. Reitti on itse asiassa sama, jonka arkisin kuljen linja-autolla, joskin toisin päin: Linnaisten kautta kaupunkiin ja radanvartta pois.

Pyöräilyn jälkeen ajattelin jäähdytellä leikkaamalla nurmen, mutta se oli väärä odotus. Leikkuria lykkiessä vasta kuuma tuli. Kuiva ilmanala pöllyttäytyi nenään monenlaisena aivastuttavana. Olisi voinut aivastuttaa ja punasilmäyttää enemmänkin, mutta kaivattu tauko tuli, kun äiti pyöräili juttutuokiolle.

Täytynee lähteä sulkemaan kasvilavan luukut. Se on kesä taas.

Tässä vaiheessa vuotta

Jo monena vuonna toukokuu on tuntunut kestäneen vain pari viikkoa. Vastahan oli vappu.

Eilen kukitettiin ammattiin valmistuneita. Tänään katukuvassa oli koulutiensä alkumatkan kunnialla päättäneitä juhlijoita. Ensinmainitusta - työn puolesta - pääsimme puolisoni kanssa itsekin osallisiksi.

Lauantaipäivä on vietetty kotipihalla. Taimitarhalta rautatien toiselta puolelta kannoimme kaksin käsin hyötykasvinalkuja. Tomaattia useampaa lajia, köynnöskrassia, salviaa ja tilliä. Ohiajava auto hidasti ja juhlapukuiset kysyivät osoitetta, joka kuulosti tutulta, mutta jota ei osannut yhdistää mihinkään päin kylää. Paikallistuntemus ei ole terässä, kun valtaosa valveillaolotunneista tulee vietettyä muilla paikkakunnilla.

Kontrasattumuksia

Hetkiseksi päähäni nousi ajatus, josko toukokuu on sittenkin ollut hiukan liian työntäyteinen. Saapuessani hiukan myöhässä työhaastatteluun - jos mahdollista vielä ikävämpi moka haastattelijan kuin haastateltavan ominaisuudessa - paikalla näytti istuvan Suomi- ja manserockin old-school-legenda Moog Konttinen. Eikä vain näyttäny. Opettajia rekrytoidessa pääsee tutustumaan vaikka mihin.

Sattumuksille jatkoa: Sakke oli tullut työmaalle Jaguarillaan. Ei sentään punaisella.

Piti lähteä työpäivän päälle käymään Hämeenlinnassa, mutta linja-auto oli liian nopea.

Kevään viimeinen

Hyödynsin avoimen yliopiston kevään viimeisen tentti-illan johdatus organisaatioteoriaan ja johtamiseen -opintojakson kirjallisuusosiolla. Tentittävänä oli kolme kirjaa (Harisalo: Organisaatioteoriat; Järvinen: Esimiestyö ongelmatilanteissa ja
Lämsä-Hautala: Organisaatiokäyttäytymisen perusteet), ja olin jopa ollut lukevinani ne kaikki.

Hallintotieteilijöiden ainejärjestö palvelee niin oikeita kuin avoimenkin puolen opiskelijoita arkistoimalla vanhoja tenttikysymyksiä. Kävijälaskurin mukaan melko usein on tähänkin blogiin tultu eri aineiden tenttikysymyksiä etsimään - suosituin hakukohde lienevät opetushallinnon tutkinnon kysymykset, joita listasin ensimmäisenä bloggauskesänäni kuusi vuotta sitten - joten harjoitettakoon täälläkin vastaavaa palvelutehtävää. Näihin kolmeen kysymykseen sain käytettyä melko tarkkaan kolme tuntia:
1. Pohdi valtaa organisaatioissa Harisalon kirjan perusteella.
2. Mitkä ovat työyhteisön tyypilliset ongelmatilanteet Järvisen kirjan perusteella?
3. Mitä ihmisten johtamisen näkökulma on tuonut johtamistehtävään?

Ei ollut vaikeudella pilattuja kysymyksiä. Jollen ihan asiasta keksinyt kirjoitettavaa, niin sen vierestä ainakin. Ykköskohdassa tuli jaariteltua enemmän Habermasin kuin Harisalon ajatuksista. Toisaalta tähänastisen kokemuksen perusteella hallintotieteessä tuntuu olevan vallalla salliva kaikki liittyy kaikkeen -suhteutuminen oppisisältöihin.

Keväälle pakkautui kohtalainen määrä opintosuorituksia: kaksi luentotenttiä, kaksi kirjatenttiä ja yksi luentopäiväkirja. Nyt se putki on takanapäin, ja syksyllä jatketaan. Tosin en pitäisi pahana, jos myös avoimen puolen opiskelijat saisivat osallistua kesätentteihin. Toki kesällä on muutakin tekemistä, mutta jos lukeminen sattuisi innostamaan, voisi jonkun kirjatentin hoitaa pois päiväjärjestyksestä.

IC² 184 kulki melko tyhjänä. Asemalaiturille päästyä näyttivät toverit tekevät lähtöä veturitallilta. Kesänäyttelyn pystytyspuuhista arvatenkin. Ilta oli jo pitkällä, enkä kehdannut ryhtyä viivyttämään pitkämatkalaisia.

Ei kotipihaa kauemmas

Aloitin ruohonleikkuukauden jo edellisviikolla, mutta tänään olin naapuruston hitain pärisyttäjä. Savimaasta nousevat kivet hitoille. Tekivät loven malmölaisen runkoon.

Ilkan ja Janin tuomat upouudet panssarijunat viivyttivät tehokkaasti illan sohvaohjelmaksi aikomiani organisaatioteorioita.

Kasvun aikaa odotellen

Aamutorilta forssalaiset chilin ja kasvihuonekurkun taimet ja maatalousliikkeestä puoli kiloa lampaannataa. Jos ei viherrä, ei sitten mikään, kauppiasveljistä toinen vahvisti valintaa. Katsotaan, miten viihtyy janoisen koivukujanpuolikkaan alla.

Oli ajatus käydä kahvilla, mutta sadetta enteillyt säätila sai tyytymään leipomosta haettuihin paremman luokan pulliin.

Päivällä kauniimpi asukas ystävättärineen ja kameroineen lähti Hattulaan Pulsatilloja katsastamaan. Jokunen vielä kukki, ja yhden olivat ajattelemattomat tai ahneet vieneet jonnekin, mihin se ei kuulu. Nämä tuotuina terveisinä: aivan kuin kevätlauantaina ei olisi muuta tekemistä, jäin kotiin lukemaan organisaatiokulttuuria.

Ehtookellojen aikaan iltalenkki pyhän viettoon hiljentyneillä laitamateillä.

Toivotaan, toivotaan

Euroopan taivaan alla -niminen ohjelma kuuluu suosikkeihini Radio Suomen ohjelmistossa.

Vasta ohjelman taannoisen lähetyksen innoittamana Youtuben avulla tajusin, miten kunnioitettavan pitkää uraa onkaan tehnyt italo-iskelmän suomalaisittain tunnetuimpiin kuuluvan laulun takana oleva yhtye Ricchi e Poveri.



Tällaisesta haki innoitusta itse Herr Bohlenin artistitalli, josta saattoi noina vuosina löytyä jokusia kuumempi nimiä, mutta joiden historiallinen jatkumo jäi kummastakin päästä paljon tätä esikuvaansa lyhyemmäksi:


Itä-Euroopassa kahdeksankymmenluvun syke on ollut suosittua tälläkin vuosituhannella. Laulu on 1980-luvulta, eikä yhtye itsekään liene paljon uudistunut, mutta miksipä hyvää muuttamaan:

Pyöräilykauden avaus

En ole massaliikuntatapahtumien ylin ystävä, ja ne vähät, joissa tulee käytyä, tapaavat olla matkan päässä. Helatorstain paikkeille osuva kotirovastikunnan seitsemän kirkon pyöräily on erilainen. Mukaan pääsee kotipihasta. Kauniimpi asukas ei tällä kertaa päässyt mukaan. Hän jakoi viran puolesta mehua reitin varrella.

Päiväksi oli ennustettu sadetta, joten nousin Helkaman selkään jo vähän ennen seitsemää ja suuntasin Urjalaan. Matkan varrella tuli bongattua se puukorisesta matkustajavaunusta rakennettu vaja, josta toverit veturitallilla taannoin mainitsivat. Hyvin oli metsän suojassa. Ja VR:n aikaisesta huomattavasti poikkeavalla ulkovuorauksella ja kattorakennelmalla naamioitu: oikeastaan vasta ikkunoiden jaotus paljasti alkuperän maantielle päin.

Taisin olla päivän ensimmäinen Urjalan kirkolla käynyt. Isolle tielle päästyä vastaantulijoita alkoi olla jo tiheänlaisesti. Sade alkoi vasta loppumatkasta Sääksmäen vanhalle kirkolle tultaessa. Ei suihku sinänsä haitannut, mutta kenkien kastuminen hiukan. Olisi pitänyt ottaa paremmin vettä kestävät jalkineet. Puolilta päivin kotiin palatessa olo oli jokseenkin kostea.

En voi väittää, etteikö lähes sadan kilometrin polkeminen olisi tuntunut varsinkin, kun en ole tänä vuonna pyörän satulassa viihtynyt. Mutta se oli taas todettava, että ei-kisahenkisen matka-ajon kannalta viime keväänä hankkimani hybridi-tyylinen pyörä on selkeästi vanhaa retkimallia mukavampi. Mukavuus on arvokkaampaa kuin keveys, ja se alkaa ajoasennosta. Eikä näissä uusissa tarvitse vaihteitakaan arpoa näppituntumalla, vaan ne napsahtelevat päälle täsmällisesti.

Mistä aita on matalin

Eilen piti käydä pääkaupungissa saakka kuulemassa, että tutkinnon eteen pitää tehdä vielä vähän töitä. Olen ottanut parivuotisen urakan kieltämättä liian kevyesti. Näyttötutkinnoissa on todellakin osoitettava asioita. Arviointikeskustelussa tukea tuli hienosti - kiitos, Päivi ja Voitto. Eiköhän se tuosta, kun vähän vielä pannaan asioita kokoon ja paperille.

Tämäniltaisessa tentissä pääsin paljon helpommalla. En ole hallintotieteen perusopintojakaan kovin vakavasti ottanut, eivätkä ne tietenkään vastaa vaatimustasoltaan erikoisammattitutkintoa. Tänään oli vuorossa luentotentti aiheesta Suomen julkinen hallintojärjestelmä ja EU:n hallinto. Enimmäkseen luennolla käsiteltiin suomalaista hallintoa. EU-osuus vaikutti etukäteen kiinnostavimmalta, mutta se ilta viime viikolla minulla meni seurakunnallisen luottamustoimen hoitoon.

Illan tentissä kysymyksiä oli kaksi - hallintotieteilijät eivät näytä rasittavan opiskelijoitaan ainakaan kysymysten paljoudella. Ensimmäisessä piti kuvata jokin luennolla esitelty Suomen hallinnollinen uudistus. Valitsin kunta- ja palvelurakenneuudistuksen eli PARAS-hankkeen, joka on moneen kertaan liipannut läheltä leipätyönkin puolesta. Ei sillä, että olisin kuvitellut aiheesta kovin syvällisiä kirjoittavani, varsinkin kun tentaattori itse toimi maaliskuussa raporttinsa jättäneen PARAS-arviointiryhmän vetäjänä. Varavaihtoehtoni olisi ollut valtion aluehallintouudistus eli ALKU-hanke, joka on myös vilahdellut monessa leipätyöyhteydessä, mutta päädyin parhaaseen. Kakkoskysymyksessä oli kaksi vaihtoehtoa. Esitellä piti joko EU:n johtamismenetelmiä tai suomalaisen hyvinvointivaltion hallinnon ominaispiirteitä. Päädyin vastaamaan historian tehtävään eli jälkimmäiseen.

Samassa salissa pidettiin oikeakin historian tentti jostakin Suomen historiaan liittyvästä luentokurssista. En malttanut olla kuikuilematta vierustoverin kysymyspaperista, mitä siinä olisi pitänyt tietää. Jatkosotaan johtaneesta kehityksestä ainakin. Tuli helpottunut olo, että sai pohdiskella hallinnon kaltaisia yksinkertaisia asioita.

Alkukesän varma merkki on se, kun haapamäkeläistoverit pyytävät vesittämään matka-aikeitaan.

Bambien vieraana

Vietimme keväistä perjantai-iltaa pienellä maakuntaeläinmatkalla naapurikunnassa. Puolisoni oli kinkeripiirinsä pikkuteillä kotonaan, mutta minulta oli paikoin loppua usko tien jatkumiseen henkilöautokelpoisena.



Pirkanmaan maakuntaeläin on - mikäpä muukaan - kuin tänne hyvin kotiutunut 1930-luvun alun tulokas valkohäntäkauris (Odocoileus virginianus), entinen valkohäntäpeura tai laukonpeura. Ensimmäiset viisi yksilöä tulivat amerikansuomalaisten lahjana rikastuttamaan heidän entisen kotimaansa luontoa aikana, jolloin hirvi- ja metsäpeurakannat olivat pienet. Kauriit elelivät aluksi Vesilahdella Laukon kartanoon tehdyssä tarhassa. Kantayksilöt ja niiden jälkeläiset päästettiin vapauteen keväällä 1938. Aluksi ne jakaantuivat kahdeksi ryhmäksi Laukon maille, mutta jo seuraavana keväänä yksilöitä tavattiin jo muualta Ylä-Satakunnan pitäjistä. Talvet olivat ankaria 1940-luvun alussa, mutta kanta selvisi niiden yli. Vuonna 1945 kauriita laskettiin olleen 30-40 yksilöä ja vuonna 1949 jo noin sata.


Kauriit eivät aivan vielä ole vaihtaneet punaruskeaan kesämuotiin, vaan talviharmaa sävy on vielä in.

Kauriit ovat viihtyneet maakunnassa hyvin. Liiankin hyvin, sanovat ne, joiden pihaistutukset ovat päätyneet kauriiden pötseihin kerta toisensa jälkeen. Kaikki eivät kuitenkaan raaski hätää näitä viehättäviä eläimiä - Disneyn Bambi-hahmon esikuvia muuten - pois mailtaan, vaan päinvastoin ruokkivat niitä myös talvisaikaan.

Kauriiden päivät kuluvat enimmäkseen metsän suojissa. Pelloilla ja niityillä niitä näkee erityisesti kevään ja syksyn iltahämärissä, jolloin ne lähtevät aterioimaan. Talven varpu-, kataja- ja männynneulasravinnon jälkeen tuoreet vihreät herkut ovat houkuttelevia, ja eläimet uskaltautuvat aivan ihmisasutuksen tuntumaan.


Autiotalon piha on nyt kauriiden ruokapöytä.

Jos perjantai-ilta pyhitettiin luonnolle, lauantai tuli vietettyä tekniikan ja historian parissa. Siitä tarkemmin Matisa-projektissa.

Logistisia kipupisteitä

Kahden päivän helsingintyömatkaputki on puolivälissä. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna on ollut asiaa päärautatieasemalle saakka. Pasila on riittänyt tähän saakka. Huomasin vasta, että tänään olisi voinut lähteä puoli tuntia tai jopa tunnin myöhäisemmällä junalla (kyllä, kotiasemalta pääsee pääkaupunkiin vähän väliä), mutta vanhasta tottumuksesta tuli ostettua etukäteen lippu IC² 164:ään täksikin aamuksi. Toisaalta eilenkin tämä juna odotteli työväentalon kohdalla hyvän tovin pääsyä asemalle. Ratapiha on ahdas ja muutenkin Helsinki on liikenteellisesti niin hankalassa paikassa, että se voitaisiin vaikka kokonaisuudessaan hajasijoittaa tilavammille seuduille. Sipoon alueiden pakkolunastaminen sai aikaan vasta puolikelvollisen puoliympyräalueen, mutta logistisesti täydelliseen ympyrämuotoon pääsemiseksi pitäisi pakkolunastaa Ahdin valtakuntaa niin reilusti, että se kilpailisi mielekkyydessään tai sen puutteessa jo neuvostoliittolaishenkisten ylhäältä ohjattujen väestönsiirtojen kanssa.

Kärrymyyjät hyökkäsivät tapansa mukaan pian lähdön jälkeen. Ei kiitos. Aamusyöppönä olen nauttinut kahvini ja ruisleipäni jo viiden jälkeen. Rätisevä radio ja sähkövirta tietokoneelle ovat riittävät junan antimet.

Eilen kerrottiin ajan merkkinä sellainenkin ennenkuulumaton asia, että oppisopimuksiin on nykyisin tarpeen liittää irtisanomisehto. Tylyltä kuulostava pykälä on kuitenkin tarpeen, jotta lomautustilanteessa opiskelijalla on mahdollisuus työttömyysturvaan. Useimmiten oppisopimukset ovat määräaikaisia työsopimuksia, jotka ovat lomautuksilta suojattuja. Ilman lomautusehtoa työnantaja joutuu kiperässä tilanteessa turvautumaan joko irtisanomiseen ja siten oppisopimuksen päättämiseen, tai sitten syntyy työttömyysturvan kannalta ongelmallinen paradoksi, jossa lomautettu katsotaan opiskelijaksi, jolla tosiasiallisesti ei ole opiskelupaikkaa.

Aivan kuin oppisopimuskoulutuksessa ei näinä aikoina olisi riittävästi ongelmia, ovat jotkut koulutuksen järjestäjät keksineet ryhtyä rahastamaan valtiota ammattipätevyysdirektiiviin 2003/59/EY ja kuorma- ja linja-autonkuljettajien ammattipätevyyslakiin 272/13.3.2007 pohjautuvalla ammattikuljettajien jatkokoulutusvaatimuksella. Vuosia ja taas vuosia rekan tai linja-auton ratin takana työtä tehneille on tehty logistiikan perustutkinnon oppisopimuksia käyttäen porkkanana koulutukseen sisältyvää lain vaatimaa ns. RoadCAP-jatkokoulutusta. Perustutkintoon valmistava oppisopimus kestää helposti kolme vuotta, jonka ajan koulutuksen järjestäjä nauttii valtionrahoitusta. Kun opiskelijat ovat kokeneita kuljettajia, ei valtionrahaa juurikaan tarvitse - muutaman päivän RoadCAP-koulutuksen lisäksi - uhrata koulutukseen, vaan sen voi käyttää mukavasti koulutuksen järjestäjän oman taloudellisen aseman vahvistamiseen.

Tänään on luvassa vähemmän koulutuspolitiikkaa ja enemmän tietotekniikkaa.

Torpparivapautus

Pieraista kovaa omassa tuvassa - joskus sitä on valmis epäröimättä uskomaan kapitalismiin.
(Eeva Kilpi)

Euroopassa ohjaksia höllennetään höllentämästä päästyäkin, mutta päätettiin hoitaa kotitorpan vapautus ruotsalaisen rahaherran alta nyt eikä vasta jouluksi.

Juhlistimme tapausta hakemalla maatalousliikkeestä kaksi säkkiä apulantaa. Edellä asiakas tarjosi keskusliikkeen etukorttia. Ei olla renkejä enää, kieltäytyi kauppias.

Iltalenkki oli tukkoinen. Kevään pölyjä ilmassa.

Toukotöitä jälkiteollisessa yhteiskunnassa

En ole maatalousyrittäjä, mutta toukotöitä riittää. Leipätyömaalla on opettelemista kahdella pallilla istumisessa. Ei niin, että kovin paljon ehtisi istumaan - paitsi tietenkin kokouksissa, noissa kansantaloutemme tuotannollista elämää mitä ilmeisimmin taantumankin aikana ylläpitävissä, itseään ruokkivissa, instituutioissa. Tänään vuorossa tutkintotoimikunta ja Ammattienedistämislaitos.

Työpäivän päälle pitäisi vielä muutaman kerran jaksaa vaihtaa opiskelijan rooliin. Ei ole lainkaan pitkäveteistä kuunnella hyvinvointivaltion haasteista ja vähittäisestä alasajosta, ja professori Stenvall, kunta- ja palvelurakenneuudistuksen arviointiryhmän vetäjä, luennoi asiantuntemuksella. Silti on ajoittaisia vaikeuksia pysyä virkeänä.

Leipätyön vastineeksi veturitallin talkootyökausi alkoi viikonloppuna tehokkaissa merkeissä. Kunniakkaasti alkaneen talkoopäivän loppu oli vähemmän mieltä ylentävä. Syy löytyy peilin katsomalla. Sorry, toverit. Liian hapokasta.

Viime yön univajeesta piti huolen pari tuntia vapaaehtoistoimintaa naapurikunnassa. Metsästä ei ole helppoa hakea kadonnutta pimeällä, mutta ihmisluonteeseen, viranomaisenkin, kuuluu se, että isomman joukon apuun turvaudutaan vasta, kun olosuhteet ovat tarpeeksi hankalat. Tämä keikka päättyi onneksi hyvin.

Juna on työrauhan puolesta mainio paikka. Taulukkolaskentaohjelman sivuun on helppoa avata tekstinkäsittely ja kirjoittaa välillä blogia. Taantumako syynä, kun IC² 164 ei täyty vielä Riihimäeltäkään viime vuotiseen malliin?