Taannoisen Kansan arkiston vierailun pohjalta

Vaaran vuodet 1944-1948

Kuten tunnettua, oli tuo kevät niinsanottujen "vaaran vuosien" yksi huipentuma. Poliittisen kentän molemmilla laidoilla pelättiin vastapuolen vehkeilevän kahmiakseen itselleen enemmän valtaa kuin sille parlamentaarisen järjestelmän perusteella kuuluisi. "Vaaran vuosista" ovat puhuneet erityisesti sosialidemokraattiset ja oikeistopiirit; toihan koko käsitteen markkinoille aseveliakselin läheisyydessä toiminut nuori historioitsija Lauri Hyvämäki. Suomen kommunistisen puolueen SKP:n taholta luonnollisesti alusta saakka kiistettiin suunnitellun mitään laittomuuksia saati vallankaappausta.

"Vaaran vuosista" lähtevä tulkinta on edelleen voimissaan erityisesti sotahistorian harrastuksen piirissä (esim. Lappalainen 1997, s. 358-359; Käkelä & Salo 2009, s. 51-54). Tulkinta näkee kommunistien toiminnan radikalisoituneen koko alkukevään 1948 ajan, kunnes 27.-29.4.1948 tai juuri sitä ennen eli ajankohtana jolloin Neuvostoliiton kanssa tehdyn ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus eli YYA-sopimus oli vahvistettavana eduskunnassa, kommunistit olisivat olleet valmiit kaappaamaan maassa vallan itselleen. Näkemys tilanteen huipentumisesta huhtikuun lopussa johtunee siitä, että tuolloin Puolustusvoimien ja poliisin valmiustoimet olivat korkeimmillaan. Toisaalta Suomen Sosialidemokraatti -lehdessä oli jo 25.4. julkaistu pitkin kevättä ja oikeastaan koko sodanjälkeiset vuodet liikkuneiden vallankumoushuhujen siivittämä artikkeli "Vallankumous, josta ei tullut mitään". Tekstin takana oli päätoimittaja Unto Varjonen, ja kirjoituksen päätarkoitus oli vahvistaa sosialidemokraattien asemaa tulevissa eduskuntavaaleissa leimaamalla työväestön kannatuksesta kilpailevat kommunistit epäluotettaviksi. Kirjoitus voidaan nähdä jatkumona sosialidemokraattien vuoden 19467 alussa niin Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön SAK:n edustajankokousvaaleja kuin kunnallisvaalejakin varten käynnistämälle kommunisminvastaiselle "Jo riittää" -kampanjalle (Beyer-Thoma 1990, s. 180, 279).


Jo riittää hinnankorotukset, valhelupaukset, mielipideterrori, pakkodemokratia -julisteessa vihainen työläinen rypistää kommunistien lentolehtisen.

Uudemmat tulkinnat kevään 1948 tapahtumien kehityksestä voidaan jakaa suunnilleen kahteen päälinjaan.

Ensimmäinen päälinjoista on näkemys, jossa kommunistit olisivat jakautuneet maltilliseen siipeen ja "barrikadisiipeen" ja että maltillinen suuntaus lopulta voitti. Jussila esittää, että SKP:n kenttäväestä osa radikalisoitui YYA-sopimusneuvottelujen aikana keväällä 1948 jopa voimakkaammin kuin puoluejohdon radikaalisiipi (Jussila 1990, s. 206-207). Siitä, kuka kuului maltilliseen ja kuka radikaalisiipeen, on hyvin erilaisia arvioita. Beyer-Thoma pitää maltillisina puoluesihteeri Ville Pessiä, eduskuntaryhmän puheenjohtajaa Hertta Kuusista ja sisäasiainministeri Yrjö Leinoa. Radikaaleina hän näkee puolueen puheenjohhtajan Aimo Aaltosen, Työkansan Sanomien päätoimittajan Mauri Ryömän, valistussihteeri Aili Mäkisen ja Helsingin piirijärjestösihteeri Martti Malmbergin (Beyer-Thoma 1990, 281-282). Jussila puolestaan pitää radikaalien johtajina toimitsija Kauko Heikkilää ja eritoten Mauri Ryömää (Jussila 1990. s. 67, 225), Lappalainen taas Ville Pessiä (Lappalainen 1997, s. 335). Maltillisten johtajaksi Lappalainen on valmis asettamaan Yrjö Leinon (Lappalainen 1997, s. 335), kun taas Jukka Nevakivi on täysin eri mieltä lukiessaan Leinon mitä isänmaanvastaisimpiin toimijoihin, joka halusi liittää Suomen Neuvostoliittoon (Nevakivi 1995, s. 89-90).

Toinen päälinja tarkastelee kehitystä ajallisesti. Se katsoo, että SKP:n suhtautuminen radikaaleihin toimenpiteisiin muuttui ratkaisevasti kevään 1948 aikana. Tätä näkemys on luettavissa Kimmo Rentolan kirjasta "Niin kylmää, että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958" (Rentola 1997, s. 48).

Tosin kuin Pekka Visuri kirjassaan "Suomi kylmässä sodassa" väittää (Visuri 2007, s. 97), Rentola ei varsinaisesti kiistä osan kommunisteista valmiutta radikaaleihin toimiin, vaan esittää heidän linjansa maltillistuneen, mitä pidemmälle kevättä 1948 edettiin.

Kommunistien "ravakan toiminnan" ryhmät

Rentolan löytämä puuttuva lenkki eli osoitus SKP:n valmiudesta ulkoparlamentaariseen painostustoimintaan – kutsuttakoon sitä tässä viime vuosikymmenen vaihtoehtoliikkeitä koskeneessa keskustelussa käytetyllä termillä "suora toiminta" - alkukeväällä 1948 on hänen SKP:n arkistosta löytämänsä "huomaamattomaan paikkaan" (tänä päivänä – poiketen Rentolan oman tutkimuksen ajan arkistosignumeista – kohdasta SKP:n järjestöosasto 1B) tallennetut ohjekirjeet "ryhmille" (Rentola 1997, s. 37).

Visuri on Rentolan kanssa samoilla linjoilla ja esittää sinänsä hyvin loogisesti, että kommunistien mahdollinen suora toiminta olisi tarkoitettu vain sitä tilannetta varten, että YYA-sopimusta ei eduskunnassa vahvistettaisi (Visuri 2007, s. 96).

Kyseessä ovat kiertokirjeet, joissa puolueen - tai Helsingin piirijärjestön - johto ohjeisti "ryhmiä" mitä moninaisimmista asioista. Asiasisältönsä tai esitystapansa puolesta ohjeet "ryhmille" eivät eroa juuri lainkaan samaan aikaan puolueen järjestöosaston liikkeelle laskemiin kiertokirjeisiin, jotka on otsikoitu "Vaalityöaineistoa kenttätyöhön".

"Ryhmille" jaettu ohjeistus käsittää kaikkiaan 12 kirjettä. Kaksi ensimmäistä on numeroitu jälkeenpäin käsin, ja konekirjoitettu numerointi alkaa 3:sta. Ehkä toisen kirjeen jälkeen on havaittu, että kirjeitä pitää tehdä lisää, ja on päädytty juoksevaan numerointiin jo kirjoitusvaiheessa. Rentola ajoittaa ensimmäisen tehdyksi noin 4.-5.3.1948 paikkeilla (Rentola 1997, s. 37). Kirjeissä "ryhmille" ei ole päiväyksiä eikä yksilöiviä tietoja lähettäjästä tai vastaanottajasta, mikä kiistämättä voi antaa niille salaperäisen sävyn. Ajoittamista helpottaa, että niissä viitataan usein kansandemokraattisen lehdistön ajankohtaisiin kirjoituksiin: "ryhmiä" haluttiin ohjeistaa aktiivisesti lukemaan oman puolueen lehdistöä. Monissa kirjeissä on loppupuolella annettu iskevä tunnuslause, jonka tarkoituksena ilmeisesti on ollut kohottaa vaalitaisteluhenkeä ja kommunististen aatteiden ajamista.

Rentola perustaa näkemyksensä suoran toiminnan ryhmistä ohjekirjeiden muutamiin yksittäisiin kohtiin. Ensimmäisessä kirjeessä neuvotaan suhtautumista Neuvostoliiton kanssa solmittavan YYA-sopimuksen vastustajiin seuraavasti:
Ryhmien on yritettävä selvästi osoittaa demokratian vihollisiksi kaikki sopimuksen vastustajat ja valmistauduttava lyömään säälimättömästi demokratian viholliset.

Kirjeen muu sisältö ja muut ohjeet käsittelevät rauhanomaisia keinoja vaalimenestyksen edistämiseksi. Ryhmien oli innostettava ihmisiä tarkistamaan äänioikeutensa vaaliluettelosta ("nukkuvien puolueen" herättely oli tärkeässä osassa kommunistien vaalityössä), tehostettava kansandemokraattisten lehtien tilauskampanjointia ja niin edelleen. Huomionarvoista on sekin, että "ryhmät" oli selkeästi asetettu vaalipäälliköiden alaisuuteen. Ryhmän vastuuhenkilön tuli olla yhteydessä vaalipäällikköön, jos hän tarvitsi apua. (Ryhmien tehtävät ajalla 7.-15.3.48. Nro 1. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

Viidennessä kirjeessä "ryhmiä" ohjeistetaan vauhdittamaan YYA-sopimuksen vahvistamista seuraavasti:
Sopimuksen ratifioiminen eduskunnassa vielä tekemättä. Toisen vaiheen tehtävät: Valmistauduttava lyömään taantumuksellisten ainesten sopimuksenvastaiset esiintymiset kaikissa muodoissa ja muodoilla.

Muutoin viidennenkin kirjeen sisältö on rauhanomainen. Se käsittelee lähinnä veropolitiikkaa. Kirjeen tunnuslauseena on klassista "Verot valtion maksettaviksi" -parodiaa lähellä oleva "Verokuorma niiden aiheuttajille!" (Ohjekirje ryhmille nro 5. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

Viimeinen radikaalimpaan toimintaan liittyvä ohje sisältyy kuudenteen kirjeeseen. Siinä ohjeistetaan edistämään YYA-sopimuksen ratifiointia eduskunnassa seuraavasti:
Meidän tehtävämme:
1 Selvittää asia laajoille joukoille niin, että he ymmärtävät asian
2 Koota joukkoja, jotka ovat valmiit astumaan kaduille puolustamaan maamme demokraattista suuntausta.

Kuudennen kirjeen tunnuslause on aggressiivinen: "Taantumuksen aikomukset murskaksi." Silti tämänkin kirjeen sisällöstä pääosa käsittelee tavanomaista vaalityötä tavaksi muuttuneine sosialidemokraattien arvosteluineen - tällä kertaa SDP:n puheenjohtajaa Emil Skogia, järjestösihteeri Veikko Puskalaa ja kolumnisti Yrjö Kilpeläistä syytettiin epäilyttävistä toimista valtiollisen poliisin kätyreinä toisen maailmansodan aikana. (Ohjekirje ryhmille nro 6. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

"Ryhmille" osoitettujen kirjeiden on vaikea nähdä olevan ohjeistuksia ulkoparlamentaaristen painostustoimien toteuttamiseksi käytännössä. Noin pelkistetyillä ohjeilla - kokonaista kolme ylimalkaista virkettä ja yksi luokkataistelua henkivä tunnuslause kahdentoista monisivuisen kirjeen joukossa - ei suoraa toimintaa, vallankaappausvalmisteluista puhumattakaan, ole mahdollista organisoida tai johtaa.

Vaalien lähetessä kirjeistä poistuu se vähäkin radikaaliin toimintaan viittaaminen, mitä ensimmäisessä, viidennessä ja kuudennessa kirjeessä oli havaittavissa. Seitsemännen kirjeen asiasisältö käsittelee tuttuun tapaan oikeiston ja oikeistososialidemokraattien syntejä ja erityisesti YYA-neuvottelujen yhteydessä esiin nousseita - kommunistien tietenkin valheellisina pitämiä - SDP:n ystävällisiä sanoja Neuvostoliiton valtiojohdolle. Kirjeen tunnuslause on: "Me haluamme rakentaa." (Ohjekirje ryhmille nro 7. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

Viimeinen kirje on otsikoitu kommunistien Hertta Kuusista tukevalla vaalisloganilla "Hertta valttia, pata pientä." Tämänkin kirjeen sisältö on kovin kaukana sellaisesta "ravakasta" toiminnasta, jonka Rentola on katsonut kuuluvan "ryhmien" toimenkuvaan. Nyt ohjeistus kuuluu muun muassa:
Toverit! Ensimmäinen tehtävämme on tarkistaa suhteemme ihmisiin. Olemmeko tehneet kaikkemme asian eteenpäin viemiseksi? Olemmeko pystyneet ja pystymmekö selvittämään ymmärrettävästi, mistä olis kysymys taistelussamme viime päivinä? Mistä on kysymys vaaleissa?
Tiedustelkaa talojen isänniltä, antavatko he kiinnittää SKDL:n vaalimainoksia talojensa julkisivuihin ja aitoihin.
(Ohjekirje ryhmille nro 12. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

Rentola näkee kirjeiden yleissävyn muuttuneen alkuperäistä leppoisammaksi ja siten puolueen yleisen valmiuden suoraan toimintaan laimenneen huhtikuun puolivälissä, siinä vaiheessa, kun puolustuslaitoksen - ja sosialidemokraattien - valmiustoimet olisivat tulleet kommunistien tietoon (Rentola 1997, s. 48). Tätä selitystä vallankaappaushankkeiden peruuntumiselle on tarjottu myös perinteisen vaaran vuosien teorian kannattajien taholla (Lappalainen 1997, s. 359). Tämän ohella niin Rentola, Visuri kuin Lappalainenkin tuovat esiin sen tärkeän seikan, että kun YYA-sopimus oli allekirjoitettu, Neuvostoliitto ei nähnyt tarvetta ajaa asioita enää Suomen kommunistien kautta (Rentola 1997, s. 48; Visuri 2007, s. 96; Lappalainen 1997, s. 359).

Mutta oliko puolue todellisuudessa missään vaiheessa valmis toimintansa radikalisoimiseen?

Rentola näyttää yhdistävän "ryhmät" jollakin tavalla samaan viitekehykseen kuin "toimintavaliokunnat". Puolueen johdolta oli 1948 vaadittu suoran toiminnan toteuttamista samaan tapaan kuin Tsekkoslovakiassa, ja tällaisia suoran toiminnan iskuryhmiä nimitettiin niinkin paperinmakuisella – jos viihdehenkinen anakronismi sallitaan, niin suorastaan alivaltiosihteerimäisellä - nimellä kuin "toimintavaliokunta".

SKP:ta johtanut puolueneuvosto - keskuskomitean edeltäjä, vaikka tutkimuskirjallisuudessa virheellisesti puhutaan jo vuonna 1948 keskuskomiteasta (esim. Jussila 1990. s. 207) - piti vuoden 1948 kokouksensa Helsingissä 17.-18.4.1948 eli juuri, kun vallankaappaussuunnitelmien olisi pitänyt olla kuumimmassa vaiheessa. Kokouksessa puheenjohtaja Aimo Aaltonen totesi, että toimintavaliokunnille ei ole edellytyksiä (SKP:n puolueneuvoston pöytäkirjat 17.-18.4.1948. Liite 5, s. 14-15. 1B Cb. Kansan arkisto).

Koska "ryhmiä", niiden koostumusta, asettamista, toimihenkilöitä tai muita seikkoja ei kiertokirjeiden valossa voi päätellä, on seuraavakin pelkkää spekulaatiota. Mutta Rentolan suoran toiminnan joukkoja uskottavampana vaihtoehtona pitäisin sitä, että kyseessä olivat SKP:n paikallisosastojen – tässä tapauksessa lukuisten helsinkiläisten osastojen - organisaatioihin kuuluneet paikallisryhmät. Vähäisemmätkin toimivat paikallisosastot ilmoittivat puolueen piiriorganisaatiolle omat toimihenkilönsä, joihin kuuluivat puheenjohtajien, sihteerien ym. lisäksi juuri "ryhmät" ja niiden vastaavat (ks. esim. Toimihenkilöluettelo. SKP:n Toijalan osasto 1945-1976. 1B. Kansan arkisto), jotka keväällä 1948 oli valjastettu nimenomaan vaalitoimintaa palvelemaan.

On huomionarvoista, että puolueneuvoston kokouksessa 18.4.1948 käydyssä keskustelussa tuolloin kansanhuoltoministeriössä toiminut Yrjö Murto kehui erityisesti Helsingin ja Oulun paikallisorganisaatioita aktiivisuudesta vaalityössä todeten muun muassa, että Helsingissä kaikki paikallistoimijat oli saatu aktivoitua mukaan. Samassa yhteydessä Murto esitti jälleen ajatuksen, että kommunistien olisi saatava nimenomaan "nukkuvat" äänestämään, koska uskoi heidän - ilmeisesti monessa tapauksessa yhteiskunnan laitamien pieneläjien, nykykielellä syrjäytyneiden tai syrjäytymistiellä olevien, äänten lankeavan kuin luonnostaan heille (SKP:n puolueneuvoston pöytäkirjat 17.-18.4.1948. Liite 6, s. 9. 1B Cb. Kansan arkisto).

Vallankaappauksen vastatoimet

Kommunistien ulkopuoliset piirit näkivät puolueneuvoston kokouksen vallankumouksen valmistelukokouksena (Jussila 1990, 232). Puolustusvoimien valmiustilaa oli nostettu jo aiemmin huhtikuussa. Puolustusvoimain komentaja, vuoden 1932 oikeistoradikaalien järjestämän niinsanotun Mäntsälän kapinan kukistajana tunnettu jalkaväenkenraali Aarne Sihvo oli saanut presidentti Paasikiveltä valtuudet valmiustoimiin ilmeisesti 5.4.1948 ja vakuuttanut niin presidentille kuin Suomen Työnantajain Keskusliiton puheenjohtajalle eversti Väinö Karikoskelle, että Puolustusvoimat tarvittaessa estää miltä tahansa taholta tulevat kumousyritykset (Beyer-Thoma 1990, s. 265, 277).

Heti SKP:n puolueneuvoston kokouksen jälkeen Sihvo antoi Hattulan Parolassa toimineelle Kevyelle Prikaatille, sodanaikaisen Panssaridivisioonan perilliselle, käskyn koota Tuusulan Hyrylään taisteluosasto pääkaupunkiseudun suojaamiseksi. Taisteluosasto n vahvuus oli 300 miestä, ja se käsitti T-34-kalustolla varustetun panssarivaunukomppanian sekä jääkärikomppanian. Taisteluosasto kuului suoraan jalkaväen tarkastajan kenraaliluutnantti Taavetti Laatikaisen alaisuuteen. Osastoa johti majuri Kauko Pöyhönen. Osasto harjoitteli Hyrylässä lähinnä asutuskeskustaistelua ja tiedusteli kommunistien toimia Helsingissä. Osaston tehtävänä – minkä osastoon kuuluvat miehet tiesivät – oli tarpeen tullen kukistaa kommunistien vallankumousyritys Helsingissä (Jussila 1990, s. 233; Korkama & Roudasmaa 1988, s. 538). Tämän taisteluosaston lisäksi tilanteen kiristyttyä äärimmilleen ennen kuin YYA-sopimus tuli eduskunnan käsittelyyn, vahvistettiin sotilaallisia valmiustoimia muunmuassa ankkuroimalla kaksi tykkivenettä näyttävästi presidentinlinnan välittömään läheisyyteen (Beyer-Thoma 1990, s. 272-273). Helsingin poliisi järjesti poliisimestari Gabrielssonin johdolla noin 100 poliisia jatkuvassa valmiudessa pitäneen hälytysharjoituksen 27.4.1948 vastaisena yönä (Jussila 1990, s. 234-235).

Itse asiassa jo tätä ennen, pian Hertta Kuusisen Messuhallissa pitämän kuuluisan "Tsekkoslovakian tie on meidänkin tiemme" -puheen jälkeen (itse asiassa Kuusinen ei sanonut noin, mutta lehdistö - paradoksaalista sinänsä, että kyseessä ei ollut Ryömän johtama kommunistien Työkansan Sanomat, vaaa astetta maltillisempi kansandemokraattien Vapaa Sana - tiivisti hänen sanomansa tähän muotoon uutisoidessaan puheesta). Kevyelle Prikaatille oli annettu tehtävä järjestää lähellä pääkaupunkiseutua näyttävä sotaharjoitus, mutta sitä ei toteutettu (Beyer-Thoma 1990, s. 258, 263; Korkama & Roudasmaa 1988, s. 538).

Vaikka Hyrylän varuskunta-alueella sotaväki harjoitteli muulloinkin, eivät Puolustusvoimien ja poliisin toimet tykkiveneineen kaikkineen eivät voineet jäädä suurelta yleisöltä huomaamatta. Sihvo piti 28.4.1948 radiopuheen, jossa hän perusteli armeijan toimia tarpeella turvata varikoilla oleva runsas sodanaikainen kalusto ja vakuutti, että toimilla ei ole poliittisia tarkoitusperiä eli niitä suunnattu mitään ryhmää vastaan (Jussila 1990, s. 236).

On pidetty selvänä, että kommunistit säikähtivät mainitun kaltaisia heitä vastaan suunnattuja voimannäyttöjä (Beyer-Thoma 1990, s. 284; Jussila 1990, s. 241). Perinteinen vaaran vuosien tulkinta katsoo, että kommunistien vallankaappaussuunnitelmat kaatuivat niihin. Neuvostoliiton arkistojen avautuminen on mahdollistanut myös sen selvittämisen, että Suomen kommunisteille ei ollut Neuvostoliitosta luvassa mitään konkreettista tukea kaappausaikeiden toteuttamiseen (Nevakivi 1995, s. 264-265).

On huomattava, että vastatoimien myötä myös "ryhmille" tarkoitettujen ohjekirjeiden sävy kävi mollivoittoisemmaksi. Huhtikuun loppuun ajoitettava kirje nro 8 listaa erilaisia "lapualaisia" tekoja, joihin oli kirjeiden kirjoittajien mukaan kommunisteja vastaan ryhdytty. Nämä koskettavat kuitenkin siviiliasioita. Jo edellisen vuoden puolella Suomussalmella kerrottiin evp-luutnantti Esko Kivijärven käyneen Kokoomusnuorten kanssa häiriköimässä kommunistien järjestämää itsenäisyyspäiväjuhlaa (sic!). Maaliskuun lopussa oli Kokkolassa kuulemma rikottu Kansankulttuuri Oy:n kirjakaupan ikkunat. Huhtikuun alussa Kuopion Demokraattisten Naisten pitämää kahvilaa oli tärvelty ilkitöillä. Virkkalassa sosialidemokraatiksi tunnettu mies oli puukottanut kommunistia. Ja Kainuussa kommunisti ei ollut saanut hevosta lainaksi kylvötöihin! Mitä tulee yhteiskunnan vastatoimiin, ohjekirje joutui siteeraamaan lehtitietoja, joiden mukaan poliisi oli parhaillaan valmiustilassa. (Ohjekirje ryhmille nro 8. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.).

Oikeistokaappauksen uhka?

Puolustusvoimien aloittamien voimatoimien yhdeksi alkusyyksi on sanottu kommunistisen sisäasiainministeri Leinon Puolustusvoimain komentajalle Sihvolle 9.3.1948 esittämää pyyntöä vahvistaa valmiustoimia mahdollisen oikeistokaappauksen varalta. Taustalla oli Leinolle kommunistien johdossa olleen Valtiollisen poliisin taholta toimitettu asiakirja "Suomen vastarintaliikkeen organisaatio 1947), jossa oli kömpelösti kuvattu oikeistopiirien tekemää vallankaappausta ja sen jälkeen koostettavaa uutta valtioneuvostoa, jota johtaisi sosialidemokraattien oikeistosiiven johtomies Väinö Tanner. Niin Sihvo kuin sittemmin ilmeisesti Leinokin ymmärsivät paperin väärennökseksi (Jussila 1990, s. 192, 214-215). Puolustusvoimat aloittivat valmiustoimet, mutta kommunistikaappauksen varalta, kuten edellä on kuvattu. Leino kylläkin pyysi Sihvoa luopumaan valmiustoimista 26.4.1948 juuri ennen kuin YYA-sopimus tuli eduskunnan käsiteltäväksi. Perusteeksi Leino kertoi, että ne saattoivat hänet sisäministerinä kiusalliseen asemaan. Presidentti Paasikivi kielsi ehdottomasti Sihvoa laskemasta valmiutta (Beyer-Thoma 1990, s. 273-274).

Kommunisteilla oli epäilemättä oikeistokaappauksen pelko. Yhtäältä se oli retorista "lapualaisaikojen" paluun pelkoa, johon liittyivät yksittäisiin kommunisteihin kohdistuneet, edellä kuvatun kaltaiset teot, myös se se, miten "Peittääkseen omat vallankaappauspuuhansa taantumus levittää huhua kommunistikaappauksesta." (Ohjekirje ryhmille nro 8. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.).

Toisaalta se oli konkreettista pelkoa valtasuhteiden vaihtumisesta kommunisteille ja kansandemokraateille epäedulliseen suuntaan. Tämä pelko liittyi puolueiden erimielisyyksiin polttopuun säännöstelylaista, joka uhkasi kaataa hallituksen. Kommunistit kannattivat puun säännöstelyä ja suurmetsänomistajien pakkohakkuita, ja sosialidemokraatit vastustivat niitä. Kommunistien pelkona oli, että hallitus eroaa erimielisyyksien vuoksi, ja uusi hallitus asetetaan sosialidemokraattien K.-A. Fagerholmin johdolla. He syyttivät oikeistoa ja sosialidemokraatteja pyrkimyksistä saada aikaan tällainen kommunisminvastainen hallitus. (Ohjekirje ryhmille nro 9. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

Suunnittelivatko kommunistit vallankaappausta tosissaan?

Arkistolähteitä kommunistien vallankaappausaikeista ei juuri ole löytynyt. Viimeisin asiaan viittaava löytö lienee Rentolan käyttämät ohjekirjeet ryhmille, mutta kuten todettu, niiden perusteella on vaikea löytää merkkejä radikaaleista toimintapyrkimyksistä. Esimerkiksi Lappalainen pitää osoituksena vallankaappausaikeista sitä, että SKP:n arkistossa ei olisi asiakirjoja ajalta, jolloin vallankaappaushuhut olivat kuumimmillaan (Lappalainen 1997, s. 358). Lappalainen on kuitenkin väärässä. Esimerkiksi tässä kirjoituksessa käytetyt Kansan Arkiston asiakirjat, kuten osa ohjekirjeistä ryhmille ja puolueneuvoston kokouksen 17.-18.4.1948 pöytäkirja, ajoittuvat juuri tähän aikaan.

Suhde joukkoliikkeisiin oli SKP:n puoluejohdon kannalta ehkä kevään 1948 keskeisin kysymys. Se oli ongelmallinen kysymys. Rentola kuvaa, miten kenttäväki odotti paljon johdolta, niin puoluejohdolta kuin erityisesti kommunistisilta ministereiltä sisäministeri Yrjö Leino etunenässä. Kuitenkin puoluejohto odotti joukkoliikkeiden nousevan maakunnista. Vastauksessaan puolueneuvostossa esitettyyn kritiikkiin puheenjohtaja Aaltonen esitti piilotettua vastakritiikkiä todetessaan, että maakunnissa ei ole syntynyt mitään joukkoliikettä, jolla olisi vaadittujen asioiden ajamiseen riittävä painoarvo. (SKP:n puolueneuvoston pöytäkirjat 17.-18.4.1948. Liite 5, s. 14-15. 1B Cb. Kansan arkisto). Tätä taustaa vasten vaaran vuodet -tulkinnan tarinat synkkäilmeisistä miehistä pitkine paketteineen matkalla Helsinkiin vallankumousta tekemään ovat ehkä ylikorostaneet maakuntien "barrikadisiipeä". Sitä, ainakaan voimakasta, tuskin oli, jos kerran maakuntien miehet olivat vaatineet puoluejohdolta toimintavaliokuntia, ja johto puolestaan joutui arvostelemaan maakuntien toimettomuutta. Niin kentällä kuin johdossakin ymmärrettiin tarvittavan voimakasta joukkoliikettä, mutta kummassakaan ei ollut valmiutta, halua tai kykyä luoda sellaista. Aivan ymmärrettävästi vastapuolelle - oikeistolle ja sosialidemokraateille - jo näyttävät lakot olivat osoitus voimakkaasta joukkoliikkeestä, ja he todennäköisesti yliarvioivat niiden merkityksen kommunisteille.

Olivat kommunistien todelliset suunnitelmat millaiset vain, on kaikkein mielenkiintoisimman, suorastaan mentaalihistoriallisen, selityksen kaappausaikeiden raukeamiselle tai olemattomuudelle antanut Rentola. Hänen mukaansa kommunistit eivät olisi edes halunneet päästä yksinvaltaan, kuten Itä-Euroopan uusissa kansandemokratioissa. Liian moni oli lähietäisyydeltä kokenut Stalinin vainot 1930-luvun Neuvostoliitossa. Rentola kirjoittaa: "Voi olla, että jossain syvällä monella piili halu elää rauhasssa kaikkien koettelemusten jälkeen: he olivat nelikymppisiä, vähän yli, monilla vasta lapset tehtyinä. Ei se ole vallankumouksellinen ikäkausi." (Rentola 1997, s. 54).

Rentolan näkemystä tukee kommunistien itsensäkin keväällä 1948 tuottama materiaali. Yhdeksännessä ohjekirjeessä "ryhmille" vallankaappausaikeita selostettiin näin: "Tätä yhtyneen porvariston ja oikeisto-sos.demien hallituksen kaatamista ja siihen liittyvää vallankaappauspuuhia on koetettu hämätä julkeasti esittämällä kommunistien hankkivan vallankaappausta sinä ja sinä päivänä. Samanaikaisesti suoritetaan hyökkäys parhaillaan sisäministeri Leinoa vastaan häväistyskirjoitusten tulvalla. Tarkoituksena saada hänet eroamaan hallituksesta ja näin aiheuttaa hallituspula, joka antaisi taantumukselle mahdollisuuden saada valtioaparaatti käsiinsä ja sen kautta vastasolmitun puolustusliiton mitätöiminen ja eduskuntavaalien saattaminen terrorin avulla heille suotuisaan tulokseen."
Toverit! Meidän vallankumouksellamme ei ole päivämäärää eikä kellonlyömää ennakolta määrättynä, se alkaa silloin, kun yhteiskunnallinen kehitys on muodostanut sille tilanteen." (Ohjekirje ryhmille nro 9. SKP:n järjestöosasto. 1B. Kansan arkisto.)

Lähteet ja kirjallisuus

I Painamattomat lähteet
Kansan arkisto, Helsinki
1B SKP Järjestöosasto: ohjeita puolueryhmille 1948-
1B SKP Cb Puolueneuvoston pöytäkirjat

II Kirjallisuus
Beyer-Thoma, Hermann: Vasemmisto ja vaaran vuodet (alkuteos 1989 Kommunisten und Sozialdemokraten in Finnland 1944-1948, lyh. ja suom. Hentilä, Seppo; Hentilä, Marjaliisa). Kirjayhtymä, Jyväskylä 1990.

Jussila, Osmo: Suomen tie 1944-1948. Miksi siitä ei tullut kansandemokratiaa. WSOY, Juva 1990.

Korkama, Erkki & Roudasmaa, Stig: Tapparasta tankkeihin. Hämeenlinnan varuskunnan historia. Kanta-Hämeen Sotaveteraanipiiri ry, Joensuu 1988.

Käkelä, Erkki & Salo, Seppo: Kommunisti-Valpo, valvontakomission käsikassara Suomessa 1944-1947. Panssari 2/2009. Panssarikilta ry, Forssa 2009.

Lappalainen, Niilo: Aselevon jälkeen. WSOY, Juva 1997.

Nevakivi, Jukka: Zdanov Suomessa. Miksi meitä ei neuvostoliittolaistettu. Otava, Keuruu 1995.

Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa. Kekkonen, kommunistit ja Kreml 1947-1958. Otava, Keuruu 1997.

Visuri, Pekka: Suomi kylmässä sodassa. 3. painos (1. painos 2006). Otava, Keuruu 2007.