Historiaa kirjoista

Työpäivä meni pitkälti päivitellessä vanhan kunnon Windows 2003 -serverin 64-bittistä versiota ja sen päällä elelevää MySQL-pohjaista toimintajärjestelmäaihiota. Olen joskus nähnyt selkeämpiäkin päivitysproseduureja kuin tämän ohjeistus oli. Vanhalla ammattikoululla meitä työläisiä taisi olla kokonaista kolme henkilöä koko talossa.

Illat ovat menneet kirjojen kanssa. Lopettelin eilen Kimmo Rentolan ”Vallankumouksen aaveen” ja tänään hain kirjastosta J. Raymond Ylitalon, Yhdysvaltain lähetystöattasean, muistelmakirjat Helsingin vuosiltaan 1940-50-lukujen taitteesta. Jokin noissa muutaman vuosikymmenen takaisissa asioissa jaksaa kiehtoa, vaikka en mikään poliittisen historian ylin ystävä olekaan.

Jos voin sanoa säästyneeni nuorena miehenä fantasiakirjallisuuden houkutuksilta lukemalla Jalmari Jaakkolan teoksia maamme varhaishistoriasta, ovat Rentolan 1900-luvun poliittisesta historiasta kertovat kirjat mainio korvike keski-ikäisen miehen oletuslukemistoon kuuluville dekkareille. Tämäkin professori kirjoittaa mukaansatempaavasti.

”Vallankumouksen aave – vasemmisto, Kekkonen ja Beljakov 1970” -teos on mainio esitys siitä, miten opiskelijaradikalismi – joka muuten sivuaa tietotekniikankin henkilöhistoriaa sikäli, että yksi näkyvimpiä, suunnilleen joka suuntaan räyhänneitä, hahmoja oli Nils Torvalds, jonka poika sittemmin valitsi huomattavasti hiljaisemman mutta vähintään yhtä vaikuttavan tavan ambitioidensa toteuttamiseen – kehittyi tai valjastettiin Neuvostoliiton suorittamaa Tsekkoslovakian miehitystä, Persian shaahia ja Vietnamin sotaa kritisoivista ja Mao Zedongia tai Ernesto ”Che” Guevaraa ja kolmannen maailman vallankumousliikkeitä ihailevista ryhmittymistä ”taistolaisuudeksi” kutsutuksi, hyvin vanhoillista ideologiaa ajaneen SKP:n vähemmistösiiven politiikan jatkeeksi. Vasemmistopolitiikan tueksi valjastettu uusi radikalismi piti kovaa ääntä, mutta ei ollut Neuvostoliiton kunnianhimoiselle suurlähettiläälle Beljakoville sellainen yhteiskunnan muutosvoima kuin hän oli kuvitellut. Yksinkertaistettuna kuvio meni Rentolan mukaan niin, että kyllästyttyään metelöiviä taistolaisia kiihottavaan puoluemies Beljakoviin Kekkonen ilmoitti KGB-kaverilleen Viktor Vladimiroville, että mies on saatava pois Suomesta. Ja kun Kekkonen käski, ei siinä paljon auttanut yhden Neuvostoliiton vastaan pullikoida. Mielenkiintoisella tavalla Rentola kuvaa myös suurvallan kolmen ulkopoliittisen viranomaisen – ulkoministeriön, NKP:n ulkopoliittisen osaston ja valtion turvallisuuskomiten KGB:n keskinäisiä jännitteitä Suomen asioiden hoidossa.

Juuri taistolaisuuden kehityshistorian näen kirjan mielenkiintoisimpana antina. Vallankumous- tai toimintaseikkailuna opus ei yllä Rentolan aiemman ”Niin kylmää että polttaa – Kekkonen, kommunistit ja Kreml 1947-1958” -kirjan tasolle, mutta toisaalta vuonna 1970 elettiinkin jo aivan erilaisissa olosuhteissa kuin sodanjälkeisinä vuosina.

Syntymävuoteni tapahtumia kuvaavassa kirjassa vilisee nimiä, jotka itsekin muistan hieman myöhemmältä ajalta lapsuuden uutislähetyksistä (asiaan liittymättä muistan niiltä ajoilta myös tiedostaneeni kaukaisen maan nimeltä Lähiidä, jossa sodittiin jatkuvasti – uutisissa kun kerrottiin vähän väliä, miten uusia levottomuuksia on puhjennut Lähiidässä). Vähemmistökommunistien johtajaa Taisto Sinisaloa en muista, mutta hänen päävastustajansa, SKP:n enemmistön johtomiehen Aarne Saarisen jykevän bassoäänen saatan hyvin palauttaa mieleeni.

Onnekseni luin hiukan aikaisemmin Jyrki Vesikansan ”Salainen sisällissota” -kirjan, jossa kuvataan saman aikakauden kehityskulkuja elinkeinoelämän ja erityisesti sen merkittävien toimijoiden tukeman Suomalaisen yhteiskunnan tuki -säätiön näkökulmasta. Tosin nämäkään kaksi teosta eivät rinnakkain luettuina anna tasapainoista kuvaa, koska niiden väliin jää lähes myyttiseksi hahmoksi Kekkonen lähipiireineen. Asian voisi tietenkin korjata Juhani Suomen teoksia lukemalla – hänen Kekkos-novemologiastaan olen lukenut muistaakseni vain 1950-60-lukujen taitetta käsittelevän ”Kriisien ajan”.

Rentolaa ja Vesikansaa rinnakkain lukien hahmottuu mielestäni hyvin se tilanne, mihin Suomen historian 1970-luku pohjautui. Moni muistaa, miten varsinkin 1990-luvun alkupuolella harjoitettiin ankaraa itsektitiikkiä suomalaisen yhteiskunnan ns. suomettumista vastaan, jonka nähtiin olleen pahimmillaan juuri 1970-luvulla. Kuitenkaan 1970-luku ei enää ollut enää vasemmiston, vielä vähemmän taistolaisuuden kaltaisen äärivasemmiston, vuosikymmen. Äärivasemmisto oli tuskin koskaan vuoden 1948 jälkeen ollut Suomessa kovin lähellä vallan kahvaa – Rentolankin esittämä vuoden 1970 vallankumouksen aave jää hyvin vaisuksi.

Oikeisto – ja tietenkin oikeisto-vasemmmisto-akselin väliin jäänyt Veikko Vennamon johtama protestipuolue SMP - oli vuoden 1970 eduskuntavaalien suuri voittaja. On sanottu, kuten Rentolakin kirjansa lopussa toteaa, että oikeiston vahvistuminen yhteiskunnassa ei vielä 1970-luvulla olisi realisoitunut todelliseksi vallaksi. Onhan esitetty jopa näkemyksiä, että vasta vuoden 1987 sinipunahallitus vakiinnutti oikeiston aseman sodanjälkeisen Suomen poliittisessa järjestelmässä. Tämä näkökulma on ymmärrettävä, jos asiaa tarkastellaan kapeasta valtiopoliittisen historian näkökulmasta. Kuitenkin, kuten mm. Vesikansa esittää, oikeiston vaikutusvalta yhteiskunnan rakenteellisella tasolla voimistui jatkuvasti jo 1950-luvulta alkaen. Äänekkäistä taistolaisjoukoista huolimatta suomalainen yhteiskunta oli jo 1970-luvun alussa sangen kaukana äärivasemmistosta. Ehkä tuon yhteiskunnan näkökulmasta oli jopa suotavaa, että ohut ja kolhuille altis pintakerros oli jotakin muuta kuin rakenteet syvällä sisällä.

Muuten olen sitä mieltä, että jos Suomessa haluttaisiin tehdä jännittävä agenttielokuva, se kannattaisi tehdä Veikko Puskalasta ja hänen luotsaamastaan sosialidemokraattien tiedustelupalvelusta.