Osallistuminen kuuden sanan novelli -muumiin

Ruohonleikkuri lähti käyntiin yhdellä riuskalla vedolla.

Hidas aatonaatto

Ruoho tuli leikattua jo eilen. Yö meni yhteisen hyvän puolesta valvoessa. Mukana oli paitsi mitä viehättävintä seuraa myös herkullista suuhunpantavaa. Metvursti on hyvää, vaikka viime päivien aikana sitä onkin tullut nautittua paljon tavanomaista tiheämmin. Kiikareilla löytyi rautatiesilta mielenkiintoiselta suunnalta (onhan se siellä ollut pian 70 vuotta, mutta näkökulma oli uusi). Paperitehtaan piiput olivat edelleen savuttomat. Se näky ei tuonut mieleen pelkkiä juhannusta edeltävän ajan kesäisiä mielikuvia.

Valvomisen vuoksi päivä on ollut hiukan hidastoiminen. Käytin auton pesukoneessa, mutta vasta jälkeenpäin huomasin leimauttaneeni ilmaispesun tarjoavan kortin, jonka lupaama etupäivämäärä on käytännössä kulunut umpeen. Saunan ja pesuhuoneen kuuraamisen jälkeen emme jaksaneet enää lähteä kauppaan.

Kesäpäivänseisauksena on hyvä alkaa valmistautua talveen

Lämpimän ja tuulettomalta vaikuttavan aamun kunniaksi päätimme käydä rullailemassa Metsäkansan kirkolla pian kahvin jälkeen. Sauvat käsissä se kelpasi hiihtämisen mieleenpalauttamiseksi.

Iltapäivällä saatiin muutama kuutiometri klapeja pihamaalle. Tuoja kyseli museotoiminnan nykykuulumisia. Oli mukava kertoa vasta noudetusta 600 mm:n Move1:stä. Mutta Anita Hirvosesta emme jutelleet. Sylillinen kerrallaan klapit päätyivät pinoon liiteriin. Yhteistyö oli jälleen voimaa. Se oli tehokkaampaa ja järkevämpääkin liikuntaa kuin aamuinen rullaluistelulenkki.

Inter-1

Tekstintuottamisen vasta lopettanut Oulun mies oli monen mielestä varmasti kotimaisen blogimaailman miellyttävimpiä kirjoittajia, joka piti näkemyksensä ulkopuolisia kohtaan tasapainoisina myös kiivaita mielipiteitä herättäneissä kysymyksissä.

Jos tämän kaverin kanssa joskus tapaamme vaikka junia kuvaamassa, ei blogissa kirjoitetusta ole jäänyt mieleen ainakaan mitään kielteistä.

Inter-2

En tarkoita tätä kritiikiksi ketään kohtaan, koska odotusten mukaan toimiminen on yleensä toivottavaa lähimmäistä kohtaan. Mutta koska parikin blogilistan kärkipään kirjoittajaa on viime aikoina esiintynyt perinteisessä mediassa, kysyn että kun niinsanottu valtamedia kertoo blogimediasta, haluaako se käyttää blogimedian toteemeina omien tarkoitustensa mukaisia kirjoittajia ja muokata kansan mielikuvaa blogikirjoittamisesta itselleen edulliseen suuntaan?

Inter-3

Satahämäläinen paikallismedia onnistui viikonloppuyönä haastattelemaan hienoja miehiä, mutta samalla vääristämään sanottavan suuren yleisön kannalta todennäköisesti harmittomalla, mutta asioidentilan kannalta silti väärällä tavalla. Lauantaisen veturikuljetuksen suunta oli juuri toisinpäin.

Askartelua

Autollamme alkaa olla ikää sen verran, että säännöllisistä huoltokäynneistä selvitään harvemmin pelkillä tarkastuksilla. Tänään uusittiin jarruletkut. Edullisesti tästä tosin selvittiin. Hinta ei noussut paljon yli sadan euron.

Kotona pystytimme pihaan keinun. Painekyllästetystä puusta tehty ilomantsilainen oli paikoin hiukan konstikas askarreltava, ja ylätukien kiinnitystapa ihmetyttää vieläkin. Mutta hyvin se tehtävänsä täyttää. Täytynee testata myös bloggauspaikkana.

Tänään uni maittoi. Pluspuolelle kirjattiin pihalle kaivettu ja täytetty kuoppa, auton imurointi ja kumimattojen pesu. Jälkimmäisten tuoksu jäi käsiin.

Kerrankin ajoissa

Porin satamassa junan kyytiin nostettu muuntaja kulki aamuyöllä Osg-suurkuormavaunun kyydissä Dv12-veturin vetämänä kohti Turun Littoista. Paikallisia kuvauspaikkoja hakiessa meinasi tulla kiire. Varsinkin kun herätys tuli kesken syvimpien unien. Onneksi ratissa oli torpan nopeampi kuljettaja.

Veturinkuljettajana

Vuosikausia on piireissä jos toisissakin todettu, että Veturimuseon tilat ovat viimeistä metriä myöten täynnä, mitä tulee liikkuvaan kalustoon. Leveäraidekaluston osalta näin on. Mutta tänään museon kokoelmat (joista käytännössä vastaa lähinnä Museoveturiseura ry) kuitenkin karttuivat yhdellä "uudella" veturilla. Kyseessä oli 600 mm:n raideleveyksinen Move1-moottoriveturi.



Museaalisesti katsottuna kapearaideveturi periaatteessa rikkoo Veturimuseon toimintaideaa leveäraiteisen rautatiekaluston tallentajana, mutta käytännössä se täydentää museon Valmet-veturien kokoelmaa ei yhtään sen vähemmällä kuin sarjan ensimmäisellä tyypillä.

Siiviltä kiskoille pudottautunut Valmet Oy Lentokonetehdas valmisti jälleenrakennusajan kansantaloutta palvelemaan Move1-tyyppisiä (Move on valmistajan käyttämä lyhenne sanasta moottoriveturi) kapearaiteisia pienvetureita vuosina 1945-1947.

Veturi näytti ensikohtaamisella tihkusateessa hieman surulliselta. Se oli väärä tuntuma. Tähänastinen kaitsija kiersi virta-avainta, ja moottori käynnistyi ensikosketuksella. Suunta- ja vaihdelaatikon hammaspyörät hoitivat tehtävänsä kauniisti.

Veturi ja pätkä rautatietä lavalla, eli kirjaimellisesti tonneja takana (no, ainakin kaksi), ajelimme Janin kanssa kotipuoleen. Varsinainen topparoikka poikkeili turboahtimineen ja kameroineen siellä täällä, ja kotivarikolla olimme suunnilleen yhtäaikaisesti.

Vasta jälkeenpäin mieli avautui käsittämään, että me olemme saaneet Move1:n, mikä ei ole enää 2000-luvulla aivan pieni juttu. Eiköhän nykypäivän Suomi-filatelistikin pitäisi enemmän kuin tyhjän arvoisena vaikkapa Zeppelin-lentomerkin päätymistä kokoelmiinsa?

Eniten arveluttaneet työvaiheet eli veturin nosto auton lavalle Satakunnassa ja lasku sieltä Hämeessä hoituivat mallikkaasti. Kiitos osaavien toverien ja veturin mukana autoon kuormattujen kapearaiteiden onnistui siirto kotipuolessa paitsi sateensuojaan myös näyttävälle paikalle museossa.

Yöllä on luvassa lisää ihmeteltävää niin raskaista kuin kiskoilla tapahtuvista kuljetuksista kiinnostuneille.

Jonkunhan se on tehtävä. Ne lupasivat, että loppusijoituspaikka on varma kesällä.

Kesälomaa ennakoivan työpäivän jälkeen linja-auto vei Lempäälään, ja keikalla alas tuli istuttua pitkästä aikaa kuorma-auton ratissa. Opit raskaammalla kalustolla ajamiseen palautuivat nopeasti mieleen. Kaveriksi haettiin kevyempi dieselkäyttöinen J-P:ltä illansuussa.



Jos huomeniltapäivällä näette Satakunnan tai Vanajan-Hämeen tieliikenteessä lievästi ilmaistuna omalaatuisen kuljetuksen, ette ole nukahtaneet rattiin ettekä tule näkemään myöskään vaaleanpunaisia elefantteja tai vihreitä miehiä. Tai no, viimeksi mainittuja saatatte nähdä, mutta se kuuluu asiaan. Lapa pystyyn.

Maalla

Työpäivä kului perinteikkäällä Mustialan maatalousoppilaitoksella, joka nykyisin kuuluu Hämeen ammattikorkeakouluun. Oppilaitos on aloittanut toimintansa vuonna 1840, ja pihapiirin vanhimmat rakennukset ovat tuolta ajalta. Vanha opistorakennus on hieman nuorempi, ja sen tiiliarkkitehtuurissa on paljon yhteisiä piirteitä nykyisin museona toimivan Tikkurilan rautatieaseman kanssa. Molemmat ovat valmistuneet vuonna 1862, ja niissä molemmissa lienee nähtävissä silloisen Hämeen läänin lääninarkkitehdin C. A. Edelfeldtin kynänjälki jos toinenkin.

Valtakunnan toisen asteen ammatillista koulutusta niin nuorten kuin aikuistenkin osalta oli tarkoitus kehittää vanhan opistorakennuksen salissa. Suuri sali, sijaitsi sellainen missä tahansa, on oletusarvoisesti ympäristö, jossa kaikki esille tuotava on vähintään kertaalleen kuultu, nähty ja tehty. Niin nytkin, mutta tämä miljöö oli jo historiallisista syistä ainutlaatuinen. Lautaportaan tie jatkeineen toi kotipihaan saakka.

Päivä Helsingissä

Viranomainen kokoontui taas kerran Ammattienedistämislaitoksella. En ole enää vähään aikaan laittanut kravattia noihin kokouksiin. Tänään sai pikkutakkikin jäädä kotiin. "Gonahtamista" ilmassa?

Maisemia katsellessa tuli taas todettua, että pääkaupunkiseudun asujaksi ei pikkukaupungin pojasta olisi.

Käsiteltiin pääasiassa uusia tutkinnon perusteita ja keksittiin yhä uusia täsmennyksiä. Se on petollisen helppoa puuhaa. Toisaalta on varottava sitäkin, että vaatimustasoa nimenomaan teoria-asioiden osalta ei nosteta pilviin. Käytännön työn laatuvaatimuksia sopii ammattikoulututkinnossa ollakin - kuten on ollut tähänkin saakka - mutta olen kai aieminkin hieman karrikoiden todennut, että pian taidetaan alkaa tietokoneasentajalta edellyttää tiedekorkeakoulutason tietojenkäsittelyn/tietotekniikan aineopintojen laajuista teoriaosaamista varsinkin tietoliikennetekniikan osa-alueella, enkä tiedä, missä määrin se vastaa tarkoitustaan tutkintojen profiloinnissa koko koulutusjärjestelmän kannalta.

Joka tapauksessa teknisillekin aloille kaivattaisiin nykyistä enemmän "toisaalta ja toisaalta" -tyyppistä koulutusta "näin se on" -tyyppisen sijaan, jotta osaaminen kehittyisi vastaamaan käytännön vaatimuksia. Liian faktapohjainen toimintamalli saattaa johtaa seuraavan - sinänsä pienen, mutta valaisevan - esimerkin mukaisiin seurauksiin:

Käytännön asennustehtävän taustalla olevaa osaamista kartoitetaan näytöissä yleensä aiheeseen liittyvin kirjallisin kysymyksin. Verkkopalvelimen asennustehtävään liittyi mm. suunnilleen seuraavalla tavalla muotoiltu kysymys: "Onko seuraava väite kokonaisuudessaan oikein? - DNS-järjestelmän juurinimipalvelimien IP-osoitteiden on oltava konfiguroituna paikalliseen DNS-palvelimeen, jos sen on määrä palvella paikallisverkon lisäksi myös Internet-yhteyksiä. Juurinimipalvelinten osoitetiedot sijaitsevat tiedostossa nimeltä root.cache." (sanamuoto ei ole aivan täsmällinen viimeistä virkettä lukuunottamatta). Tämä väittämä on laatijansa mukaan kokonaisuudessa oikein. Minusta se ei ole.

"Toisaalta ja toisaalta" -näkökulman kannalta viimeinen virke on ongelmallinen ainakin BINDia POSIX-alustoilla käyttäville. Siellä kun voi tiedostonimi olla vaikka "hevosella.on.iso.paa.miettikoon.se", kunhan vain määrittää BINDin perusasetustiedostossa "."-vyöhykkeen käyttämään oikean nimistä tiedostoa.

Edellinen esimerkki oli lähinnä pilkunviilausta, mutta vähitellen olisi aika oppia, että myös tekniikassa ja varsinkin käytännön tasolla asiat ovat sangen relativistisia. Yleensäkin oikein/väärin-tyyppiset kysymykset ovat huonoja mittaamaan mitään todellista osaamista, ainakin kun kyseessä ovat käytännön asiat. Helppoja ne toki ovat - ainakin osaamisen tai "osaamisen" testaajan kannalta.

Kokous, viimeinen ennen kesätaukoa, sujui mukavasti ja päättyi sopivaan aikaan. AEL on pääkaupunkiseudulla mielipaikkojani. Kun kävelykin alkaa toimia lähes normaalisti, ajattelin käväistä toisessa sikäläisessä mielipaikassani Suomenlinnassa. En sen paremmin historiaa haistelemassa tai muulla kulturellilla tavalla aikaa viettämässä, mutta oluella. Hallituskin ilmoitti hyväksyntänsä aikeelle. Vanha aliupseerikerho lauttasataman lähellä osoittautui hyväksi valinnaksi. Mutta paljon nähneet syreenipensaat peittivät näkymän terassilta merelle ja tuuli oli viileä. Hätisti sisälle. Savuttoman salin ikkunasta näkyy merimaisema länteen. Puolipaneelit ja pönttöuuni. Tämä on myös itsepalveluperiaatteella toimiva Internet-baari. Sähkön saa näemmä talon puolesta, ja GSM-kenttä on hyvä pakettiradioverkon alustaksi.

Viereisessä pöydässä keskusteli arvokkaan näköinen - kaikella hyvällä sanoen paikan ilmeisestä nykyasiakaskunnasta hiukan poikkeavan oloinen - seurue, joka puhui politiikkaa kuin työasioita. Mainitsivat viime perjantai-iltana sotilastapahtuman yhteydessä Järvenpäässä esiintyneen aseistakieltäytyjien kojun. Näkyvyyttä kyseisellä tempauksella on sitten ollut. Puheista päätellen nämä iltapäiväoluiden tai -viinilasillisten nauttijat olivat puolustusministeriön väkeä. Pukuseurueen paikan valinta ei sitten ihmetyttänytkään sen enempää.

Sateen jälkeen

Aamulla sain puolisoltani kyydin linja-autolle. Mutta työpäivä oli alakuloinen. Arvasin sen etukäteen. Tuttuja kasvoja ei enää näkynyt luokassa. Siivoilin paikkoja ja purin viimeisten koesuoritusten jäljiltä olleita rakennelmia pois. Väsytti.

Sade kääntyi illalla pilvipoudaksi, ja pian on selkeää. Bloggaaminen onnistuu ikkunan vieressä iltakymmeneltä ilman sähkövaloa. Samoin puolisollani Pacmanin pelaaminen viereisessä huoneessa. Molemmat satumme pitämään elektronisten pelien klassikoista sen vähän, mitä peleistä yleensä pidämme. Oma suosikkini on Arkanoid. Space invaders (tai sen parinkymmenen vuoden takainen Spectravideo-klooni Spectron) on myös hauska. Siihen minulla taisi aikanaan olla jonkinlainen PC-emulaattorikin, jossa toki ei ollut samaa tunnelmaa kuin Asa-televisioon kytketyssä aidossa SVI 328:ssa. Puolisoni suosikkeihin kuuluu Tetris johdannaisineen. Mistäköhän sellaisia mahtaisi löytää Windows-PC:lle vapaalevitteisinä versioina?

Huomenna pitäisi käväistä pääkaupungissa.

Käyttöjärjestelmä on saanut päivityksensä ja haluaa käynnistää koneen uudelleen. Eiköhän tämä blogikin ole jo päivitetty.

Pitkä marssi

Aika perjantai-illasta myöhäiseen lauantai-iltapäivään kului reippaan kävelyn merkeissä keskisellä Uudellamaalla. Menomatkalla puolisoni hyppäsi kyytiin Hyvinkäältä, joten miellyttävä kävelyseura oli taas taattu.

Kesäyön marssiksi ristitty tapahtuma alkoi 1990-luvun lopulla varsin (sotilas)joukkuepainotteisena, mutta sittemmin pääpaino on siirtynyt kaltaisiimme tavallisiin kulkijoihin. Useimpina kertoina olemme kävelleet omassa kahden hengen porukassamme, kuten pariskunnat yleensä. Ensimmäisenä vuonna kaverina oli Juha Ä ja muutama vuosi sitten Juha A.



Kesäyön marssia verrataan järjestäjien toimesta mieluusti kuuluisaan alankomaalaiseen Nijmegenin marssiin, mutta kilometreissä mitattuna se on täysimatkaisenakin lyhyt verrattuna mihin tahansa De 4 Daagsen sarjaan. Kotimaisen sovelluksen ideana tosin on se, että homma hoidetaan yhden vuorokauden sisällä.

Kävelimme täyden matkan eli 30 km perjantain ja lauantain välisenä yönä (reitti lähti Hyrylästä kiertäen Järvenpään kautta Tuusulanjärven vastapäivään) ja toiset 30 km lauantaina (reitti kulki Tuusulan eteläisissä ja läntisissä osissa). Lauantain reitti oli kokonaan uusi ja miellyttävä sellainen. Kestopäällystettä pehmeämmät alustat ovat usein mukavampia kävellä kuin asfaltti. Molempina päivinä päädyimme toimimaan Ilmavoimien kadettien jäniksinä. Heidän joukkueensa kulki vähäeleisesti kuin kone, selkeästi nopeimpana joukkueena. Ei ollut hulmuavaa lippua, ja laulaminenkin oli vähissä. He harjoittelivat tosissaan heinäkuun Hollannin keikalle. Meidän vyölaukuin varustautuneiden oli helppoa pysyä samassa vauhdissa raskasta sotilasvarustusta kantaneiden kanssa.

Yö nukuttiin tavanomaisen huonosti armeijan teltoissa. Omalla teltallani oli saapuessani muutama mies makuupusseissaan. Eivät olleet sytyttäneet kamiinaan tulta, joten arvelin, että he olivat päättäneet pärjätä makuupusseissaan, ja niin päätin minäkin. Jälkeeni tullut päätteli samoin. Näin ollen ei tarvinnut ryhtyä arpomaan kipinälistoja. Nykyisille edes hiukan rokkijuhlia totisempaan käyttöön tarkoitetuille ja oikein huolletuille ja säilytetyille makuupusseille kesäkuinen yö on helppo lämpöeristettävä. Samaan ratkaisuun oli kuulemma päädytty puolisoni teltassa niin siviilien kuin ammattisotilaidenkin toimesta.

Pitkä kävely on melko meditatiivista toimintaa. Luulen, että parhaillakin huuliveikoilla sosiaalisuus ympäristön kanssa kääntyy jossakin vaiheessa sosiaalisuudeksi itsensä kanssa. Psyykkinen puoli kuormittuu yleensä enemmän kuin fyysinen. Tosin myös kipukynnyksen kanssa kamppaileminen voi tulla tutuksi. Rakkoja voi ehkäistä paitsi oikeilla jalkineilla myös teippauksilla. Jätin epähuomiossa yhden teippauksen perjantai-iltana hiukan liian lyhyeksi, ja se teki lauantain viimeisistä kilometreistä vaikeita. Omatoiminen hoito kotiin palattua ei ollut esteettistä, mutta helpotti.

Aatteellisia aatteita

Kävelytapahtuman huollosta vastasi Puolustusvoimat - ja osaltaan Aseistakieltäytyjäliitto (sic!). Viimeksimainittu oli järjestänyt perjantai-illaksi Järvenpään rantapuistoon kojun, josta tarjottiin pamfletteja ja mehua. Kaikki marssijat eivät tainneet vastaanottaa aseistakieltäytyjien tarjottavia, mutta ainakin minusta sivarien mehu oli hyvää. Sopi vain toivoa, että kaikki osapuolet käyttäytyivät illan ja alkuyön aikana asiallisesti toisiaan kohtaan.



Omasta puolestani - niin maanpuolustusjärjestön jäsen kuin olenkin - pidän Aseistakieltäytyjäliiton tempausta kunnioitettavana. Yleensäkin aseistakieltäytyminen edellyttää yhteiskunnassa suurempaa rohkeutta ja tietyistä ääneenlausumattomista eduista luopumista enemmän kuin varusmiespalveluksen suorittaminen. Siksi toiseksi pahan paikan on tullen motivoituneella ja osaavalla siviilipalveluksen suorittaneella yhteiskunnan tai isänmaan - kumpaa rinnakkaistermiä halutaankaan käyttää - kannalta enemmän annettavaa kuin heikosti motivoituneella varusmiespalveluksen suorittaneella.

Asiaa sivuten, Panu Höglundin taannoisessa kirjoituksessaan ilmaisema näkemys radikaaleista uusoikeistolaisista "isänmaallisina" on jossain määrin virheellinen. Kansainvälisiä äärioikeistolaisia tai vuosikymmenien takaisia silloisessa tilanteessa isänmaallisiksi miellettyjä tunnuksia kantava joukko ei kuulu liiemmin arjen toimissa ahkeriin yhteiskunnan rakentajiin sen paremmin kuin pahan päivän varalle valmistautuviin yhteiskunnan turvallisuudesta huolta kantaviinkaan. Toisin sanoen kyseinen joukko ei ole millään muotoa isänmaallista väkeä. Kaljamukin ääressä vaakunaleijonan koristamassa paidassa suomen kielellä kiroileminen ei ole isänmaallista toimintaa juuri minkään määritelmän mukaan.

Sunnuntaiaamuna kävin pitkästä aikaa kirkossa. Polkupyörä tuntui mukavammalta kulkemismuodolta kuin kävely. Pyhän - neljännen sunnuntain helluntaista - aiheena oli "kadonnut ja jälleen löytynyt" eli tuhlaajapoikavertaus. Asiaan liittyy muuan toisinaan ihmettelemäni seikka. Alkuperäisessä tarinassa se veli, joka on jäänyt kotiin ja hoitanut isänsä apuna maatilaa, vaikuttaa melko neutraalilta hahmolta. Evankeliumissa (Luuk. 15: 11-32) Jeesus vain toteaa tämän pojan reaktion sitä sen enempää arvostelematta. Mutta kirkkokuntien piirissä tulkitsijat tuntuvat joskus tekevän tästä asiansa hoitaneesta ihmisestä mitä suurimman roiston paisutellakseen kertomuksen armoulottuvuutta. Ja kuitenkin samat suut saattavat jossakin muussa yhteydessä julistaa toisen tulkitsijan, fariseus Paavalin, lähes vanhatestamentillisia ohjeita siitä, miten tulee elää hyvää elämää.

Kirkonmäeltä houkuteltiin paikallisten kuvataiteilijoiden kesänäyttelyyn seurakuntatalolle. Akvarellit olivat tänä vuonna antaneet tilaa öljyväritöille.

Koulutuksen päätös

Asentajakoulutus päättyi. Tämän ryhmän kanssa oli hienoa työskennellä. Päätöstilaisuus koulun ruokalassa oli asiallinen, miltei karu. Pitkiä juhlapuheita ei pidetty, mutta juotiin kahvia ja syötiin erinomaista mansikkakakkua. Valmistuneet lahjoittivat minulle kirsikkapuun "taimen" - lainausmerkit siksi, että nykyisin puuntaimia on saatavana tällaisina jo hyvään mittaan kasvatettuina. Suuri kiitos heille.

Arvelen jääväni opiskelijoille melko etäiseksi hahmoksi, vaikka lähes "luokanopettajana" toiminkin, eli tietokoneasentajan tyyppisessä koulutuksessa opetan lähes kaikki aineet. Ehkä tämä blogi palvelee jonkinlaisena etäisyyden lyhentäjänä, en tiedä. Joka tapauksessa tätä kautta oli idea kirsikkapuuhun tullut.

Vielä kerran paljon onnea koulutuksensa päättäneille ja menestystä työelämässä.

Pakkaan hyvät saappaat ja hiukan muuta tavaraa autoon ja lähden meditoimaan. Uudellemaalle ei nyt lähiajoiksi kaivattaisi sateita.

Mutta sitä ennen osallistun Khiloun haasteeseen. Isommin miettimättä tulee mieleen lämpenevään kesään sopivaa mainstreamihkoa tavaraa:
1. Johann Pachelbelin Kaanon hitaana kamariorkesteriesityksenä
2. Neneh Cherry ja Youssou n' Dour: Seven seconds
3. Ankkurit ylös -marssi minkä tahansa reippaan soittokunnan esittämänä
4. Aki Sirkesalo: Hikinen iltapäivä
5. Salif Keita: Gnokon Fe
6. Jean Sibeliuksen Finlandia

Noilla pärjäisi vähän aikaa, mutta en taida alkaa siirrellä bittejä mihinkään kannettavaan laitteeseen.
Entä pitäisikö muumin mukaisesti laittaa vahinko kiertämään? Ainakin Sedis ja Plöki olisivat hyvät kohteet; tosin heille lienee moni jo haasteen heittänyt.

Kotiin lähtiessä vihreää valoa

Piilevä cola-addiktio yllätti tänään niin, että tein jotakin, mitä ennen en ole tehnyt. Ostin matkapuhelimen välityksellä puoli litraa ylikansallisen riistoyhtiön juomaa automaatista. Ei tule tavaksi, koska se ei ole kustannustehokasta kaupankäyntiä asiakkaan kannalta. Aikaisemmin ainoat hyödykkeet, joita olen kännykällä ostanut, ovat olleet Helsingin kaupungin liikennelaitoksen matkalippuja.

Töissä meni iltakahdeksaan saakka. Paperikaupungin kesäillassa markkinakauppiaat purkivat kojujaan, moni arvatenkin siirtyäkseen huomenna alkaville naapurikylän markkinoille. Naapurissa markkinat samaan aikaan ajoittuvine lentopalloturnauksineen lienevät kesän suurin yleisötapahtuma, mutta tehtaanpiippujen juurella vilkkainta kesätunnelmaa saadaan odottaa heinäkuun lopulle saakka.

Huomenna päättyy tietokoneasentajan ammattitutkintokoulutus, mikä tietää omien opetustöideni hiljenemistä kesän ajaksi. Muuta hommaa kyllä olisi tarjolla vähintään riittävästi.

Aloittaneesta 16 opiskelijasta 11 sai koko tutkinnon suoritettua, mikä on paljon. Erityisen hienoa on se, että muutkin suorittivat hyväksytysti useita tutkinnon osia (ammatilliset tutkinnot jakautuvat osiin, jollaisia tietokoneasentajan ammattitutkinnossa suoritetaan viisi). He voivat myöhemmin täydentää tutkintonsa valmiiksi.

Epäpyhiä koulutuspoliittisia näkemyksiä

Toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa tutkintojen suorittaminen on periaatteessa irrotettu tutkintoon valmistavasta koulutuksesta, mikä tuo työelämässä käytännön kokemusta hankkineille mutta muodollisia tutkintoja suorittamattomille joustavan mahdollisuuden saada todistus osaamisestaan. Tämä on tärkeää yhtäältä siksi, että edelleen työelämässä on runsaasti ihmisiä, joilla ei ole muodollista ammatillista koulutusta ja toisaalta siksi, että nykyisessä nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa myös nuori väki päätyy helposti ammatteihin, jotka ovat erilaisia kuin mihin heidän sinänsä runsas pohjakoulutuksensa on valmistanut.

Tosin kun seuraa viime aikojen valtalehdistöä, tuntuu siltä kuin Suomen koulutusjärjestelmässä ainoa perusasteen jälkeinen koulutus olisi lukiokoulutus ja ainoa sen jälkeinen koulutus toteutettaisiin tiedekorkeakouluissa. Sen verran ylioppilaspainotteisia ja tiedekorkeakoulun pääsykoepainotteisia ovat koulutukseen liittyvät silmiini osuneet artikkelit olleet. Helsingin Sanomien taannoinen kuukausiliite Kallion lukion hehkutuksineen oli yksi räikeä esimerkki. No, ehkäpä he ensi vuonna kesäkuun alussa kirjoittavat Vallilan ammiksesta?

Entä lukion jälkeen - miksi varsin moni pyrkii tiedekorkeakouluihin? Ymmärrän oikein hyvin sen, että ammatillinen koulutus suoritetaan tiedekorkeakoulussa. Määrättyihin sosiaali- ja terveysalan, opetusalan, teknillisen alan, kaupallis-hallinnollisen alan, kirkollisen alan, sotilasalan ja monen muun alan käytännön ammatteihin - ja tietenkin tutkimusalalle - edellytetään joko lainsäädännössä tai käytännössä tiedekorkeakoulututkintoa. Mutta minulle on edelleen hiukan epäselvää, miksi monille nuorille ihmisille keskeinen asia tuntuu olevan - ei niinkään ammatti - vaan tiedekorkeakoulu itsessään. Nykyään, kun tiedekorkeakoulututkinnoista alkaa paikoin olla ylitarjontaa työmarkkinoilla, pelkkä tutkintonimike ja sen tarjoamat mahdollisuudet tuskin enää ovat asian ydin. Samaten ainakaan pariin vuosikymmeneen ei liene enää ollut epäselvyyttä elinikäisen oppimisen käytännön toteutusten tarjoamien mahdollisuuksien suhteen mitä tulee yleissivistykseen ja muihin sen kaltaisiin jaloihin tavoitteisiin.

Liput liehuu ja ihmiset ei riehu

Lauantai kului raskaan metallin parissa. Syntymäpäiviään viettivät C. G. E. Mannerheim ja E. Tuominen. Liput liehuivat, ja viimeksimainittu tarjosi kakun. Jalosen Caterpillarille Vr1:n käyttöpyörä oli pieni kanankoipi. Ehjä maalipinta suojattiin nostoketjujen raatelulta pujottamalla ketjut vanhojen työhaalarien läpi. Käännön jälkeen pyörä sai maalia toisellekin puolelleen kiitos Juhan ja Jukan.



Eskon kanssa poikkesimme Lempäälässä sopimassa tulevasta kuljetuskalustosta. Isäntä tuskaili kahta kivitettyä autonikkunaa. Halpamaista ilkivaltaa, on sivullisenkin myönnettävä. Kaunis Escort GT herätti tunteita. Minulla ei ollut antaa peliin omakohtaista nostalgiaa, mutta käyntiääni oli klassista musiikkia.

Ennen sateen alkamista ehdin katkoa ruohon ratapihan puolelta. Aluksi kone ei ottanut käynnistyäkseen. Ei edes luvannut. Siivosin sytytystulpasta kelpo klimpin nöyhtää, mutta ei sittenkään. Nuoret konemiehet päättelivät, että jos dieselpilotilla herää 1940-lukulainen veturinmoottori Ruususen unilta, niin sitten herää pieni ruohonleikkurikin talviuniltaan. Ja kyllä heräsi. Leikatessa tein huvikseni mittauksen, joka näytti 103 desibeliä. Koti-Klippoa tuli ikävä.

Illanvietoista kiire kotiin

Parina iltana on ollut tarjolla illanviettoja.

Eilen päättyi tämän seutukunnan ammattikoulujen kevätlukukausi useimpien koulutusten osalta (gaudeamus igitur jne. ammatillisen perustutkinnon suorittaneille ja ylioppilaille myös: olihan mukana joltinenkin joukko kaksoistutkinnon eli ammatillisen perustutkinnon ja ylioppilastutkinnon suorittaneita). Myös seutukunnan aikuisia valmistui uuteen ammattiin.

Paikallinen media, kuten media lähes poikkeuksetta, jälleen kerran jakoi virheellistä informaatiota kertoessaan nuorten suorittaneen ammattitutkintoja. Peruskoulun jälkeisessä ammatillisessa koulutuksessa (virallisesti toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa) nuoret nimenomaan eivät suorita ammattitutkintoa vaan ammatillisen perustutkinnon. Kyseessä on täsmälleen samanlainen ilmaisu kuin jos kerrottaisiin jokaisen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneen tulleen suorittaneeksi lisensiaattitutkinnon. Ammattitutkintoja suorittavat ammatillista pohjakoulutusta ja/tai alan työkokemusta tai muuta kautta alan perustaitoja syvällisempää osaamista hankkineet aikuisten ammatillisen koulutuksen piiriin kuuluvat.

Tänään illanvietto sijoittui naapurikuntaan "erämajalle". Sama paikka kuin huhtikuisella kurssilla ja aihepiirikin sama. Matkaa ei ole meiltä kuin kymmenkunta kilometriä, joten päätin lähteä polkupyörällä. Retkipyörällä ei ole sorateille asiaa, joten yksivaihteinen sai kelvata. Aikaa on sen kanssa hyvä varata reilusti matkan taittamiseen. Täkäläisissä tieolosuhteissa sen kaltainen ns. hybridipyörä kuin puolisollani on, olisi ilmeisesti melko optimaalinen poljettava ajoneuvo. Toisaalta yksivaihteisen voi lukittuna jättää vaikka rautatieasemalle viikonloppuyöksi pelkäämättä varastamista tai rikkomista.

Kummassakaan illanvietossa en viihtynyt pitkään. Se ei johtunut itse illanvietoista, mutta koti houkutti kotikissaa.

Transaktio

Kun Valtionrautatiet aikanaan hankki moottorivetureita, sanotaan vaikka Vr11-sarjaa, mahtoiko joku Rautatiehallituksen virkamies työmatkallaan käydä hoitamassa maksusuorituksen matkan varrella olevassa pankissa? Tuskin, mutta minä kävin aamulla maksamassa pois yhden veturin. Ei kylläkään Vr11:tä, se kun oli aikanaan ilmainen.

Tour de Sääksmäki

Perinteinen Sääksmäen rovastikunnan pyörälenkki ajettiin tänään. Rovastikuntaan kuuluu kuusi seurakuntaa: Akaa (irtautui Sääksmäestä vuonna 1483), Kylmäkoski (irtautui Akaasta vuonna 1892), Sääksmäki (emäseurakunta; perustettu viimeistään vuonna 1340 - muuten, paavi Benedictus XII:n Avignonissa päiväämästä kirjeestä, jonka perusteella Sääksmäki ajoitetaan, on tänään kulunut 665 vuotta ja yksi päivä, tuolloin voimassa olemattoman gregoriaanisen kalenterin mukaan tarkasteltuna), Urjala (irtautui Akaasta vuonna 1540), Valkeakoski (irtautui Sääksmäestä vuonna 1940) ja Viiala (irtautui Akaasta vuonna 1926). Yhteinen talous on Akaalla ja Kylmäkoskella sekä Sääksmäellä ja Valkeakoskella, mikä voi johtaa tulevaisuudessa seurakuntien määrän vähenemiseen. Tai sitten ei, koska oma seurakunta on täysin ymmärrettävistä syistä tärkeä paikallisen identiteetin muovaaja. (Muuten, sattumaa tai ei, on rovastikunnan maantieteellinen alue täsmälleen sama kuin on seudun Vapaaehtoisen pelastuspalvelun aluetoimikunnan alue.)

Rovastikunnassa on kaikkiaan seitsemän kirkkoa: edellä mainittujen kuuden seurakunnan kirkot, joiden lisäksi on Sääksmäen seurakuntaan kuuluva Metsäkansan kirkko, joka rakennettiin 1930-luvulla palvelemaan laajan seurakunnan - silloin vielä myös itsenäisen kunnan - itäpuolen asukkaiden hengellistä elämää.

Puolisoni ja minä lähdimme hiljaista maantietä kohti Urjalaa aamuisen sateen tauottua. Sieltä Kylmäkoskelle, Viialaan, Metsäkansaan, Valkeakoskelle, Sääksmäelle ja Akaaseen. Reittivalintamme tuotti poljettavaksi noin sadan kilometrin matkan. Lähes jokaisella kirkolla nautimme tarjottua mehua ja Sääksmäellä voileipääkin. Todennäköisesti jossakin paikallisessa leivinuunissa paistettu hiivaleipä maistui enemmän kuin hyvälle. Siellä oli messu juuri päättynyt, ja tuttuja oli kirkolla enemmänkin.

Sateelta vältyttiin, mutta epävakainen sää luultavasti verotti osanottoa. Toisaalta tuuleton aamu ja heikkotuulinen päivä tarjosivat siltä osin hyvän ajokelin. Kaksikymmenvuotiaan retkipyöräni kanssa olin välillä melkein kateellinen puolisoni uuden pyörän kevyelle rullaamiselle.

Kesäkukkien istutuspäivä

Aamusta lähdimme käsirattaiden kanssa käymään läheisellä kauppapuutarhalla. Ikkunalaatikoihin perinteiseen tapaan petunioita ja pelargonioita. Kasvilavaan muutamia kurkuntaimia ja ryytimaalle curry-yrtti. Viimeksimainittu taitaa olla meikäläisissä oloissa uutuus. Miten mahtaa menestyä, nähdään kesän aikana. Kysyessämme lavakurkkua saimme vastauksen, että sitä ei ole. Mutta selvisi, että kasvihuonekurkkua löytyy. Niinpä saimme lavakurkkumme. Lavakurkku nimittäin on täällä päin käytetty vanha nimi virallisemmalle kasvihuonekurkulle.

Rattaita kotiin työnnellessä tien viereen pysähtyi auto, ja kuljettaja kysyi ampumarataa. Muutaman kilometrin päästä löytyy, kunhan ei vahingossa käänny Kylmäkoskelle, opastimme. Maakunnan reserviläiset kilpailevat siellä viikonloppuna pienoiskiväärin ja -pistoolin piirinmestaruuksista. Sen kaliiperin aseiden ääni ei ole kantanut meille saakka.

Käsirattaiden sijaan otettiin auto toiselle kauppareissulle. Maatalousliikkeessä pienin nyloc-mutteri oli kuusimillinen. Liian isoja olivat, mutta vanhat puuliiman kuljetusastiat olivat juuri sopivan kokoisia sadevesitynnyreiksi. Kaksi sellaista löysi tiensä kotipihaan, ja painepesurilla tuli puhdasta. Asiallista kierrätystoimintaa maatalouskaupan taholta. Viisimilliset mutterit löytyivät rautakaupasta. Jokohan kasvihuoneen ovi nyt kestäisi tällaisia tuulia?

Päivä tuli puuhailtua pihalla iltaan saakka. Nurmi kasvaa alkukesän, lannoituksen ja sopivien sateiden vuoksi nopeasti. Edellisestä parturoinnista ei ollut kulunut aivan viikkoakaan, kun piti jo leikata. Mukavaa puuhaahan se on. Kesäkukat laatikoihinsa, ja perennapenkki sai juutalaiskirsikkansa, jonka puolisoni oli löytänyt Hämeenlinnasta. Hämmästyttävän hankalaa tuon löytäminen olikin.

Illaksi tehtiin perunapitoista herkkuruokaa.

Kysymysten äärellä

Lehdessä kerrottiin, että tänään tarkastettiin Kalevankankaan akatemiassa Juha Herkmanin väitöskirja "Kaupallisen television ja iltapäivälehtien avoliitto. Median markkinoituminen ja televisioituminen". Ei minulla mitään itse kirjasta, se on varmasti tiukkaa tiedettä, mutta nimestä ja lehtiartikkelin kuvasta tuli mieleen eräs toinen valokuva. Se piti kaivaa esiin. Ruskea pahvikantinen albumi, jonka kansi näyttää vanhemmalta kuin itse asiassa on. Pitkä totinen mies seisoo takarivissä harmaassa univormussa vihreä kaulahuivi kaulassa. Joko hän tuolloin mahtoi pohtia tieteellistä uranvalintaa? Minä olen eturivissä, "vanhalle" kuuluva rento - tai ainakin teennäinen sellainen - hymy naamalla. Silloin, ja pitkään sen jälkeenkään, en tosiaan tarvinnut silmälaseja arkikäytössä. Oli helmikuu 16 vuotta sitten. Muistelen, että valokuvaajan nimi oli Siltanen.

Jos sattuisi sellainen yhteensattuma, että mediakulttuurin tutkija sattuisi eksymään blogimaailmaan ja tämä osuisi silmiin, niin lämpimät onnittelut suorituksen johdosta!

Joskus, kun saa kuulla jossakin elämänvaiheessa tuntemiensa ihmisten osoittaneen oppineisuuttaan tai muulla tavoin hankineen menestyksen merkkejä, hiipii mieleen ajatus, onko omat tähän asti kulutetut pelimerkit tullut käytettyä parhaalla mahdollisella tavalla.

Ja yhtä usein päätyy saman vastaukseen: on. Hyvää elämää on multaan painuva lapionterä ja nurmea taittava säksätys. Iltapäivän kahvikuppi, harva puhe ja hymy pöydän toisella puolella.

Mutta toivottavasti huomenna ei tuulisi kovaa.

Vähäeleinen perjantai-ilta

Töiden jälkeen on väsyttänyt. Puolisoni kanssa kävin katsomassa talvisen hiihtoladun kevätmaisemia. Kovin erilaiselta siellä näytti kuin talvella. Näkymä Vanajavedelle oli mitä kaunein. Loppumatkasta puolisoni askel vain keveni ja kohosi, kun oma vauhtini hiipui. Lämmin tuuli vilvoitti.

Kaupasta ostettiin laimennettavaa ja reilusti sokerilla makeutettua appelsiinimehua. Se osoittautui nostalgisen makuiseksi. Mietimme, milloin tuoremehut tekivät läpimurtonsa. Kovin kauas ei tarvitse historiassa palata, kun tavallisen suomalaistalouden kulutuskulttuuri oli hyvin erilaista kuin nykyään. Vaatimattomaltakin se varmasti näyttäisi monen nykyarvostelijan näkökulmasta katsottuna. Pikkukaupungin marketin elintarvikehyllyjen nykyvalikoima on melkoisen runsas verrattuna vain 20 tai 25 vuoden takaisiin aikoihin. Jotta lähihistoriaa ei arvioitaisi väärin, on hyvä muistaa, että hyvin silloinkin voitiin. Makeisten ja snacsien tarjonta alkaa näyttää jo hyvinvoinnin kääntymiseltä pahoinvoinniksi. Mutta ei siitä sen enempää, koska minä olen viimeinen saarnaamaan terveellisestä ravinnosta.

Huomenna ei tarvitse herätä viideltä. Mutta arvaan, että auringon ja sisäisen kellon yhdistelmä kyselee niillä main, joko noustaan. Ei nousta.

Systeeminvartija minun on työ

Nyt näyttää olevan muotia luokitella itsensä Freudin, Marxin, Engelsin ja Jungin, tai joidenkin sellaisten heppujen, testin perusteella. Testituloksen mukaan olen ISTJ. Samassa linjassa apostoli Tuomaan ja Ihaa-aasin kanssa ollaan.

Aika selviöltä tuo testin tulos itsestä vaikuttaa, ja viereisestä huoneesta vahvistettiin tuloksen empiirinen paikkansapitävyys. Aistihavainnon (S) ja toisen ääripään intuition (intuition käsite tässä ilmeisesti peirceläisittäin tulkittuna) välistä suhdetta hiukan kummastelin, mutta toisaalta aikanaan jokin NLP:hen liittyvä testaus tarjosi oppimistyyliksi kinesteettistä, mikä on hyvin linjassa tämän S-tuloksen kanssa.

Myös puolisoni testasi itsensä ISTJ:ksi. Ilmankos tässä näin hyvässä yhteisymmärryksessä meneekin.

Ja nyt ISTJ:t täällä surevat, millä herkutellaan karkkipäivinä.

Tuulinen päivä

Päivällä kova tuuli oli rikkonut hiljattain pystytetyn minikasvihuoneemme oven. Onneksi ei käynyt pahemmin kuin, että kevytmetalliprofiilin kulma vääntyi. Korjaukseen riitti puupölkky, kumipäävasara ja papukaijapihdit. Eivät ole tämä kasvihuoneen rakenteet lähellekään samaa laatua kuin mitä valmistetaan puutarha-ammattilaisille muutaman kilometrin päässä pääradan tuolla puolen.

Muutaman sadan metrin päässä meiltä sijaitsee hyvä kauppapuutarha, jonka perusti kunnan toimistohommiin kyllästynyt rouvashenkilö kymmenisen vuotta sitten. Kasvihuoneen ovea trimmatessani torpan kauniimpi ihmisasukas käväisi siellä hakemassa hiukan lisää vihreyttä pihaan.

Perheemme toinen kauniimpaa sukupuolta oleva jäsen sai kummisedältään nimipäiväkortin huomiseksi. Vilma-kissan tarinahan on suunnilleen sellainen, että edellissyksynä ilmeisen hylätyn kesäkissan otti talteen naapuriseurakunnan pappilan maisemista Erkki-isäntä. Sijoituskotia ei ollut tarvinnut etsiä kuin siihen saakka, kun Erkki oli jutellut puolisoni kanssa. Kissaihmisten luo pikkuinen oli tervetullut vieras, ja meidän onneksemme ihmisrakasta ja hyväkäytöksistä kissaa ei kukaan sittemmin kaipaillut. Erkille jäi kunnianarvoisan kummisedän asema.

Illalla piti poiketa dojolla, mutta kevään treenikausi oli näemmä päättynyt tai ainakin aikataulu muuttunut. Sen sitä saa, kun vain harvoin käy.

Poliittinen katsaus

Koska muutakaan kirjoiteltavaa ei tänään ole, kurkistetaanpa vaihteeksi politiikkaan. Sympaattinen nuori bloggaava viherpoliitikko Hinkstoona on pettynyt Vihreän Liiton puheenjohtajavalinnasta. Itse en tuohonkaan puolueeseen kuulu, mutta muista syistä sen asioita tulee välillä seurailtua.

Minusta Tarja Cronbergin valinta puolueen puheenjohtajaksi oli koko puolueelle voitto. Cronberg on antanut itsestään rakentavan ja neuvotteluhaluisen vaikutelman. Uskon, että hänen johdollaan vihreillä on mahdollisuus nousta valtakunnanpolitiikan isoksi tekijäksi. Ainakin Cronbergin valinta estää puolueen marginalisoitumista, joka kummittelee uhkana seurattaessa esimerkiksi eduskuntaryhmän puheenjohtajan Heidi Hautalan vaatimuksia julistaa Vihreät feministiseksi puolueeksi.

Suomen poliittisessa kentässä feminismiä ei taideta mieltää samantyyppiseksi valtavirran mukaiseksi ja ennen kaikkea muiden näkemysten kanssa sopuisaksi ideologiaksi kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa monikin puolue on julistautunut feministiseksi. Toisaalta Ruotsin tapauksessa on ilmeisesti ollut kyse kannatuksen varmistelusta, jotta esimerkiksi tasa-arvosta huolestuneet vasemmistopuolueiden äänestäjät eivät siirtyisi omaa feminismitulkintaansa ajavan populistisen FI-ääriliikkeen leiriin.

Suomessa yhden asian liikkeillä ja erilaisilla uhkaopeilla (tarkoitan tässä jonkin määrätyn kansalaisryhmän etujen ajamiseen keskittyneitä liikkeitä, jotka ovat ideologiassaan ehdottomia pitäen poliittisia vastustajiaan ensisijaisesti uhkina) on koko sodanjälkeisen ajan ollut korkeintaan lyhytaikaista menestystä. Se on ollut takeena konsensukselle, jonka ansiosta yhteiskuntarauha säilyi lähes koskemattomana myös ongelmallisissa tilanteissa, esimerkiksi 1990-luvun alun rajun laman aikana.

Sekalaisia mainintoja

Laitoin näytille muutamia kuvia perjantain hösselistä. Kiitoksia Arille.

Suomen Museoliiton Museo-lehdessä kerrottiin Tampereella Finlaysonin alueella sijaitsevasta TR1-nimisestä näyttelykäyttöön modernisoidusta tilasta. Vähän aikaa ihmettelin, että tuon nimisen pitäisi kyllä olla Tampellan alueella, ja nimikin on hieman väärin kirjoitettu. Kapea on ihmisen katsantokanta. Eihän siinä tietenkään ollut raskas tavarajunaveturi kyseessä, vaan Teollisuusrakennus 1, alkukielellä "kuusvooninkinen".

Hämeeseen luvataan huomiseksi hellepäivää.

Hamsterit

Ihmiset kuulemma hamstraavat WC-paperia niin, että se alkaa olla joistakin kaupoista vähissä paperiteollisuuden työtaistelun vuoksi.

Ilmiö kertoo, että yhteiskunnassa poikkeuksellisten olojen sietokyky on heikko. Nykyihmisen paljon puhuttu itsenäisyys ja yksilöllisyys ovat vain hatara haavekuva vailla todellisuuspohjaa. Näin epäitsenäinen ja yhteisöstään riippuvainen ei suomalainen ihminen liene koskaan historiansa aikana ollut.

Hemmingin päivän muisteluita

Tämän päivän nimipäiväsankari on Hemminki, jolla ei taida olla kovinkaan montaa nykykaimaa. Aikanaan nimi oli suosittu lähinnä roomalaiskatolisen kirkon vuonna 1514 autuaaksi julistaman Turun piispan Hemmingin (piispana 1338-1366) esikuvan vuoksi.

Nykyisin Suomen kirkkohistorian tunnetuin Hemminki lienee kuitenkin Maskun kirkkoherrana vuosina 1586 (tai 1587, lähteestä riippuen)-1619 toiminut Hemminki Henrikinpoika Hollo. Hän oli noin vuonna 1550 syntynyt turkulaisen (tai maskulaisen, jälleen lähteestä riippuen) porvarisperheen poika, josta äiti pappia toivoi. Poika - tavan mukaan - arvatenkin lauloi ja joi opiskellessaan Turun katedraalikoulussa aikansa maineikkaimpien suomalaisoppineiden, maisteri Eerik Härkäpään ja Jaakko Finnon, opissa. Opiskelunsa päätettyään Hemminki nimitettiin Maskun kirkkoherraksi, ja viimeistään siinä vaiheessa hän muutti nimensä muotoon Hemmingius Henrici Maschoensis.

Hemminki ei tyytynyt leipäpapin lokoisaan olotilaan, vaan toimi aktiivisena sanankäyttäjänä kirkon piirissä. Hän oli lyyrikko, joka sai tehtäväkseen pian vuoden 1602 raamatunkäännöskomitean hajottua laatia uuden virsikirjan. Annettiinko osatehtävä kokonaisurakassa epäonnistuneen joukon kyvykkäimmälle runoilijalle? Hemminki piti vuonna 1605 valmistuneessa virsikirjassaan "Yxi Wähä Suomenkielinen Wirsikirja" kaikki oppi-isänsä Jaakko Finnon 101 virttä ja liitti siihen lisäksi 141 uutta. Suurin osa "uusista" virsistä oli suomennoksia latinan, saksan, tanskan ja ruotsin kielestä. Ilmeisesti 26 virttä oli Hemmingin omia sepityksiä.

Reformaatio ei ollut vielä läpäissyt uskonnonharjoittamista varsinkaan lounaisessa Suomessa, jossa roomalaiskatolisen kirkon juuret olivat syvimmällä ihmisten hengellisessä maaperässä. Siksi Hemmingin virsissä on nähtävissä voimakas paavinvallan vastainen näkemys. Luterilainen puhdasoppisuus ja - epähistoriallisesti tarkasteltuna - jopa pietismi näyttäytyvät Hemmingin virsien sanoituksissa.

Hemminki Maskulaisen virsikirjan 400-vuotisjuhlaa vietettiin kuluneena viikonloppuna niin Maskussa kuin Turussakin. Puolisoni vietti perjantaipäivän ammattilaisten asioissa arkkihiippakunnan pääkaupungissa. Pääsin kaveriksi illansuussa, ja osallistuimme tuomiokirkossa pidettyyn iltamessun, jonka järjestys noudatti vuoden 1614 kirkkokäsikirjaa ja jossa laulettiin Hemmingin virsiä. Kuorona toiminut mieslaulajien ryhmä ei tuossa akustisessa ympäristössä hävinnyt yhtään The Tallis Scholarsille tai The King's Singersille.

Ja niin totanoin niin. Se kuva ei sitten ole mistään mustan metelin levynkannesta. Mutta piti "kokeilla" "kuvankäsittelyä" (isot lainausmerkit), koska asiaa osaavasta henkilöstä on juuri nyt iso pula tehtaanpiippujen juurella. Jos minä menen sepittämään, miten asioita on joskus muinoin yritelty Corel PhotoPaintilla, niin se on sitten siinä.

Kuvassa on kovasti gamma"korjattu" interiööri perjantailta Turun tuomiokirkosta, Hemminki Maskulaisen toimittaman laulukirjan alkusivu skannattuna ylävasemmalle ja Hemmingin puumerkki hallitsevana.

Turussa turistina

Lauantaiaamupäivän vietimme Rettigin palatsiin rakennetuissa museoissa. Aboa vetus on edelleen vaatimaton kopio Tukholman Medeltidsmuseumista, mutta se on museo, jota Turku tarvitsee. Vanhastaan tunnettu linna kertoo Mats Kettilmundinpojan, Katariina Jagellonican ja muiden vallanpitäjien historiaa, mutta Aboa vetus keskittyy (ilmeisen) esikuvansa kaltaisesti kansan historiaan. Lietolaispoika Matin kuvitteellinen tarina kierrättää kävijää keskiajan turkulaisten elinympäristössä, joka oli kaikkea muuta kuin ritariromantiikkaa. Aiheesta voisi tehdä jälleen yhden mikrohistorian väärinkäytön vastaisen kirjoituksen, mutta ehkä sitä ei nyt tarvita. Ammattilaisen vetämä kierros ei jättänyt toivomisen varaa. Opas - mitä ilmeisimmin arkeologi - selitti kansantajuisesti niin radiohiilianalyysin kuin dendrokronologiankin menetelmiä ja niiden tuloksia Turun vanhaa maaperää kaiveltaessa.

Ylemmässä kerroksessa Ars novassa vietettiin Turku Biennaalia 21 valikoidun taiteilijan teosten myötä teemalla "pyhyys/epäpyhyys". Oppaaksi pienelle joukollemme lähti paikallinen teatterimies Mikko Kouki, jonka näkemykset modernista kuvataiteesta olivat mielenkiintoisia. Näyttely oli lyhyesti sanottuna hyvä. Lopuksi pyydettiin äänestämään näyttelyn parasta teosta. Kun asia tuli puheeksi, olimme melko yllättyneitä, että päädyimme molemmat Anssi Taulun "Absoluuttisiin tiloihin". Minulle ne toivat mieleen, rautaan valettuina piirilevyineen, suurten kertomusten sementoinnin samaan tapaan kuin Nousiaisten kirkon kuulu sarkofagi.

Arvot kohdallaan

"Vapaapäivän" aamuna oli tarkoitus nukkua tavanomaista viittä pidempään ja sen päälle nauttia aamukahvi kaikessa rauhassa. Puhelinsoitto muutti asiat nopeasti. Kirkkaanväriset haalarit ylle, saappaat jalkaan ja karttalaukku olalle. Naapurikylässä sattunut katoamistapaus oli vaatinut vapaaehtoisväkeä paikalle aamuyöstä alkaen. Paikanpäällä kuultu tilannekuvaus ei vaikuttanut lupaavalta. Koira- ja autopartioita haravoi oletetuilla kulkureiteillä, ja Rajavartiolaitoksen helikopteri tuki operaatiota ilmasta. Groteskia sanoa, mutta johtopaikalla oli jokseenkin toiminnallinen tunnelma niin äänimaiseman kuin visuaalisenkin maiseman puolesta. Eikka ja minä lähdimme kiertämään autolla metsäteitä. Eikan "Sitikassa" kun kuulemma saa napista painamalla toistakymmentä senttiä maavaraa lisää. Kohtuullisen monta matkan varrelle osunutta latoa ja mökin pihaa tuli katsastettua.

Suomalainen maasto ei ole helppoa haravoitavaa edes ilmasta, kertoi helikopterin tähystäjä. Eikä kaikkivoivaksi kehutulla lämpökameralla tee keväisen lämpimän sään ja kameran kapean skannaussektorin vuoksi oikeastaan mitään, ainakaan ihmissilmään verrattuna.

Kovin paljon itse tilanteesta ei voi eikä tarvitsekaan julkisella foorumilla kirjoittaa, mutta onnellinen ratkaisu taisi tulla vielä aika paljon korkeammalta kuin mitä on RVL:n Agusta-Bellin lakikorkeus. Hyvillä mielin tuosta operaatiosta sai kotiin lähteä.

Tänään piti olla Veturimuseolla ainakin muodollisesti katsoen suuri päivä, kun uusi museon ylläpitosopimus oli kesäkauden avajaisten yhteydessä määrä juhlallisesti allekirjoittaa. Koska tilanne muutaman kilometrin päässä oli siinä vaiheessa päivää jo melko vakaa, sain luvan jättää peruutuspuhelut museopuolelle soittamatta, ja käväisin veturitallilla rustaamassa puumerkkini kaupunginjohtajan puumerkin viereen. Vaikka paperissa rapisi vähintään 20 vuotta yhden itselle tärkeän organisaation historiaa, olin virittänyt sisäisen vastaanoton aivan eri taajuudelle. Jotkut muut asiat olivat sillä hetkellä etusijalla.

Mutta kaikki oli kunnossa myös veturitallilla, vaikka en paikalle päässytkään asiaa auttamaan. Ilkalle kiitokset juhlahetken ympäristön järjestämisestä paljon hienommaksi kuin minuutin kestänyt kohokohta olisi vaatinut. Ja kuin ajatus, iltapäivällä soitti Esko ja tarjoutui hoitamaan homman, josta kaupunginjohtaja oli allekirjoitustilaisuuden yhteydessä kysynyt. Asioilla on tapana järjestyä. Ja varsinkin tuossa porukassa ne järjestyvät.

Illan Turun reissu ei sittenkään peruuntunut, kun etsintä ratkesi hyvin. Tosin kannettava piti ottaa matkaan ja hoitaa kiireellisimmät "vapaapäiväksi" pohditut etätyöasiat pois alta. Ei niitä paljon ollut, mutta tulihan hoidettua määräpäivänä. Hämeen metsien alkaessa muuttua Varsinais-Suomen pelloiksi voi vaihtaa blogitekstiin.

Päätin ansainneeni oluen kiireisen päivän päätteeksi, mutta ravintolavaunun puuttuminen P822:sta osoitti päätökseni vääräksi tai ainakin ennenaikaiseksi.

Turussa, Eerikinkadulla, on tarkoitus tavata oikein mukava ja kaunis tyttö ja viettää iltaa hänen kanssaan tuossa kauniissa kaupungissa. Ainakin käydä kirkossa :-)

Atk:ta ja tukea

Joskus huolimattomuudesta on hyötyä. Sain sähköpostitse pyynnön auttaa pohjoishämäläistä terveydenhuolto-organisaatiota eräässä Windows-verkon ongelmassa. Terveydenhuoltoalan sovelluksen ongelma oli paikantunut palvelimella sijaitsevien verkkoasemien yhdistämiseen työasemille. Ongelma selvisi ensi yrittämällä. Tuskin olisi selvinnyt, jos olisin lukenut viestin huolella ja alkanut tarjoilla esityksiä sen mukaan. Olin ymmärtänyt, että kyseessä oli 2000/2003 Server + XP -ympäristö, mutta kun jälkeenpäin tulin vilkaisseeksi viestiä tarkemmin, sinä puhuttiinkin NT-palvelimista ja XP-työasemista. NT-palvelimen ja XP-työaseman yhteensovittamisessa on niin monenlaista upottavaa kohtaa, että vianhaku olisi voinut alkaa ihan väärästä päästä.

Omalla työmaalla teki hetkisen ajan melkein pahaa luopua kivan, ison ja monipuolisesti hallittavan verkkokytkimen hankinnasta. Mutta ne rahat voi käyttää järkevämmin.

Omille kaikki näytöt suorittaneille tietokoneasentajille on jo tutkintotodistukset allekirjoitettu, mutta kurssilla oli vielä tänäänkin mukavasti väkeä. Ei ole aivan väärin sanoa, että asialla on jotakin tekemistä myös paperiteollisuuden työsulun kanssa ;-) Olen vakaasti sitä mieltä, että Linuxin iptables (ja aikanaan sen edeltäjät) on pedagogisesti erinomainen järjestelmä palomuuritekniikan opiskelussa. iptables on looginen ja niin laaja ja monipuolisesti konfiguroitavissa, että sen osaajan on helppoa omaksua minkä tahansa muun pakettisuodattimen hallinta.

Kulutusfunktion kimpussa

Ilta meni puolisoni kanssa Tampereella shoppailukierroksella. Suosimamme osuusliikkeen muutamaksi päiväksi tarjoama 15 %:n alennus houkutti tekemään keväälle suunniteltuja hankintoja juuri nyt. Niin hassulta kuin kuulostaakin, eilisellä Hämeenlinnan reissulla etua ei olisi voitu hyödyntää, koska myös osuusliikkeessä Häme on historiallisesti katsoen keinotekoisesti jaettu "Hämeeseen" ja "Pirkanmaahan", joista viimeksimainittu on 1960-luvulla syntynyt epähistoriallinen termi tarkoittaen Tampereen talousaluetta.

Kampesimme kansantalouden IS-käyrää kohti koillista kestopuisen puutarhakeinun sekä nurmensiemenen, piippuköynnöksen (vimeksimainittu on aika löytö marketista), sademittarin ja muutaman muun pikkutarvikkeen verran. Myös puitteet pienimuotoisen kasvihuoneviljelyn kokeilemiseen tuli hankituksi. Keinut olivat Tampereelta loppuneet, joten piti ajella peninkulma Kangasalle päin.

Kaupassa näytti kovasti siltä, että puutarhatontut ovat vaihtuneet erilaisiin eläinhahmoihin. Tontut olivat vielä jotensakin rehellisiä ihmisen "luonto"suhdetta ilmentävässä totemintehtävässään, mutta eläinhahmojen joutuminen tuohon tehtävään alkaa olla rumaa.

Edustustehtävissä

Työpäivä meni kokouksessa eteläisessä Hämeessä. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun jouduin menemään henkilöautolla työn puolesta pidettävään kokoukseen. Kiipulan historia ulottuu 60 vuoden taakse aikaan, jolloin sotainvalideja koulutettiin uusiin ammatteihin maata jälleenrakentamaan. Nykyisin oppilaitos on talousalueellaan tärkeä työvoimapoliittisen aikuiskoulutuksen tuottaja, mutta vielä suurempi merkitys sillä on ammatillisena erityisoppilaitoksena. Kokouspäivän päättyessä käydyissä keskusteluissa puhe kääntyi hakaniemeläisissä boutiqueissa kovasti muodissa olevaan opiskelun henkilökohtaistamiseen, enkä voinut olla lausumatta mielipidettäni siitä että todennäköisesti kiipulalaisilla on Opetushallituksen suuntaan enemmän todellisuudessa sovellettavissa olevaa annettavaa henkilökohtaistamisen saralla kuin toisinpäin. Vielä vanha tuttava Pentti esitteli rakentamiaan atk-koulutuksen työpajoja. Hienoa työtä.

Puheenjohtajalla oli muita velvoitteita iltapäivän kääntyessä lopuilleen, ja varamies käskettiin kehiin. Hänelläkin taisi olla muut illanviettosunnitelmat mielessä, kun kokous päättyi ennätysrunsaasta (tosin vain lyhyen aikavälin tarkastelun perusteella) esityslistasta huolimatta alunperin suunniteltuun kellonaikaan. Ainakaan pahoillaan ei kukaan ollut. Kesäkuulle jäi mietittävää, mutta jospa kerrankin rauhoittaisimme yhden kokouskerran tiettyihin ajatuksia ja aikaa vieviin mutta ei niin kiireellisiin asioihin. Koulumaailmakin tuottaa ärsykkeitä kesäkuussa hieman pienemmällä volyymilla kuin muulloin.

Eipä sitten muuta kuin nokka kohti pohjoista ja auto parkkiin Suomen ensimmäisen rautatien pohjoiselle pääteasemalle. On tilaisuuksia, joihin pääradan varren väen on lähes sopimatonta olla menemättä junalla (ja muutenkin junalla matkustaminen on mukavampaa kuin autolla). Torpan kauniimpi edustaja oli hypännyt taajamajunan kyytiin parikymmentä minuuttia pohjoisempaa.

Näyttelyn avajaisissa kuunneltiin asiallisen tiivis puhe sekä mies- ja lapsikuorolaulua sekä nautittiin coctaillihapullia ja juotavaa. Ja heitettiin huulta hengenheimolaisten kanssa. Omasta väestä Esko ja Marko olivat paikalla. Liikenneministeriön Korpela pyysi käymään nurkan takana tuossa noin. Kaivoi laukustaan postikorttisarjan, jota on kuulemma painettu vain 100 kpl, mutta painotalo unohti merkitä painosmäärän korttiin. Kapearaiteisia vetureita Karjalasta. Vaikka asiaa ei olisi kerrottu, olisi voinut arvata, mihin jäljet johtavat. Olavi itse tosin ei ollut paikalla. Viisi euroa oli pyyntö. Pidin neuvottelutauon hallituksen kanssa, ja koska hallitus hyväksyi esityksen tarjoilujonoon pääsyä odotellessaan, tuli osallistuttua valtion talousarvion pääluokan 31 rahoittamiseen viiden euron edestä. Kun lihapullat oli saatu lautaselle ja juoma mukiin, siirryimme porukalla rauhallisemmalle puolelle. Konduktööri Jokinen olisi ollut innokas esittelemään, mistä kiitokset, mutta taisi huomata, että Prinsessan (Hv1 nro 555) kattila-ajan umpeutumisesta kyselleet eivät olleet otollisin kohderyhmä kuulemaan.

Kotimaisen rautatieharrastuksen ja rautatiemuseotoiminnan kannalta suuri asia oli se, että 1940-luvun lopulta saakka äärimmäisen tarkkoja suomalaismalleja käsityönä rakentanut I. Voutilainen lahjoitti nyt näytteilläkin olleen massiivisen kokoelmansa Suomen Rautatiemuseon hoiviin. Se on melkoinen kulttuuriteko.

Kotimatkalla puolisoni, Marko ja minä kyyditytimme itseämme Sm4:llä Riihimäelle saakka ja siitä eteenpäin IC2:lla: yksi Tampereelle, kaksi Hämeenlinnaan. Piti oikein muistutella itselleen, että nyt ei osteta lippua kotiin saakka. Auto kun odotti Hämeenlinnassa. Kotimatkalla tehtiin pikainen ravinnonhakumatka Tiiriön marketiin, jossa varsinkin juusto on huomatavan edullista. Kotiin ja saunaan vanhaa tietä pitkin.

Norjan maa toi lapsille öljylauttoja

Tänään sopii onnitella norjalaisia naapureitamme satavuotisen itsenäisyyden johdosta. Norjan irrottautuminen unionista Ruotsin kanssa ei ollut välittömiltä seurauksiltaan yhtä dramaattinen kuin seuraavalla vuosikymmenellä tapahtunut Suomen irrottautuminen Venäjästä. Norjassa vanhasta vasemmistosta eli venstrestä irtautunut maltilliseksi luonnehdittu ryhmittymä tuki vanhan oikeiston eli höyren kanssa kiinteän yhteistyön jatkamista edelleen Ruotsin kanssa. Vuoden 1903 vaalien voitto meni juuri tälle ryhmittymälle. Eräällä tavalla sisäpoliittiseksi kysymykseksi - ja varmasti norjalaisten oman historianäkemyksen vedenjakajaksi puoluekannasta riippuen - nousi ainakin jälkeenpäin se, missä määrin venstren maltillisten ja höyren muodostama kokoomushallitus, missä määrin taas venstren radikaalisiipi, edisti itsenäisyyttä. Vaikka norjalaisilla epäilemättä oli aikomuksia unionista irtautumiseen puoluekannasta riippumatta, neuvotteluja Ruotsin kanssa käytiin enemmän tai vähemmän hyvässä yhteisymmärryksessä siihen saakka, kun Ruotsin pääministeri esitti lakia, jonka mukaan Ruotsin ulkoasiainministeri saisi tarvittaessa erottaa myös norjalaiset konsulit.

Alkuvuodesta 1905 neuvottelut katkesivat. Norjalaiset päättivät, hyväksyä oman mielensä mukaisen lain konsulilaitosta koskien ja samalla varautuivat Ruotsin kuninkaalle varattuun veto-oikeuteen kovimmalla mahdollisella rauhanomaisella tavalla (mistä meikäläinen vahvan presidenttivallan takuumies E. Jutikkala käyttää nimitystä ad absurdum): jos kuningas käyttäisi veto-oikeuttaan, Norja sanoutuisi irti unionista. Kyse ei tietenkään ollut pelkästä konsulilaitoksesta, vaan kokonaisvaltaisesta tilaisuudesta unionista irrottautumiseen.

Norja juhlii toukokuun 17:ttä kansallispäivänään, koska tuolloin - protokollan mukaan - vietetään perustuslain vuosijuhlaa. Muodollisesti keskeisin ja akuutein kysymys tuolloin säädetyssä laissa oli juuri konsulilaitos, ja siksi puhutaankin joskus konsulilaista.

Varsinainen irtautuminen unionista tapahtui vasta elokuussa 1905 pidetyssä kansanäänestyksessä, jonka äänestysprosentti kohosi 85:een ja jossa vain 184 norjalaista äänesti irtautumista vastaan.

Mitä, jos Norjan vuoden 1903 vaalivoittaja olisi ollut venstren radikaaliryhmä, joka ajoi maltillisia ponnekkaammin yhteiskunnallisia reformeja? Jossittelu on - tai ainakin sen pitäisi olla - historiatieteelle vierasta. Tosin kotipuolen maakuntalehdissä on tullut harvakseltaan seurattua kahden ainakin Tampereella vaikuttaneen emeritusprofessorin, P. Hemanuksen ja S. Eskolan, väittelyä siitä, olisivatko Suomen torpparit saaneet viljelemänsä maat omakseen ilman sisällissotaa. Hemanuksen mielestä eivät ja Eskolan mielestä olisivat. Vaikka herroista nimenomaan Eskola on ammattihistorioitsija (ja tietääkseni ainoa Veturimuseolla käynyt professoristason historiantutkija, mistä hänelle pisteet ;-), väitän että pohjimmiltaan hän on väärässä. Historia tieteenä (kolpakkokeskustelut erikseen) ei tunne jossittelua, ja tosiasia on, että torpparit eivät saaneet maitaan ennen kuin sisällissota oli käyty. Jossakin toisessa todellisuudessa tilanne olisi saattanut olla erilainen, mutta silloin puhutaan jostain muusta kuin historiantutkimuksesta tieteenä. Samalla tavalla vakavan tutkimuksen ulkopuolelle päädytään, jos tapahtuneesta asiaintilasta ryhdytään johtamaan poliittisia tai muutoin normatiivisia lauselmia.

Historiasta tehtyjä tulkintoja on äärimmäisen mielenkiintoista lukea. Pellon taakse laskeutuva keväisen illan aurinko on valaissut niin Eino Jutikkalan kuin Aleksandr Kaninkin kirjoittamia sivuja. Voisivatko herrat olla perusnäkemyksiltään kauempana toisistaan? Mutta hyvin heidän teoksensa sopivat vierekkäin kirjahyllyyn.

Maanantai, viikon arkisin päivä

Tälle viikolle taitaa olla luvassa hieman standardiarjesta poikkeavaa puuhaa. Ei paha. Tosin ihan joka paikkaan ei ehdi. Maanantai oli arkisista arkisin, ja hyvä sekin.

Meillä, kuten monella muullakin vanhalla nurmikolla, tapellaan sammalta vastaan. Mutta jos sitä haluaakin lisää, löytyy ohjeita vaikka täältä. Mutta lyhtykoiso eli juutalaiskirsikka voisi olla kiva.

Puolisoni vietti illan pyöräretkellä seurakunta-aktiivien kanssa. Olivat laulaneet kevätlauluja. Kysyin, oliko Tavaramarkkinoitakin. Ei kuulemma ollut. Ylitin itseni harjoittamalla omatoimista ulkoilua sadepäivän raikastamassa illassa. Pitkästä aikaa. Sellainen sammaloitumisen estäminen on jäänyt liian vähälle.

Toukokuun toinen talkoopäivä

Talkoissa veturitallilla pystytettiin kesän näyttelyitä ja tehtiin ylläpitotöitä. Viimeksimainittuihin kuului muun muassa vedensekoittajan vaihtaminen ja kampiasetinlaitteen nosto maata syleilemästä. Muutamat takavuosien rakennusarkeologiset löydöt päätyivät arvoiselleen paikalle pressujen painoiksi. Mutta omassa työtehossani ei ollut kehumista.

Aktiivisimmat olivat käyneet jo Urjalassa, kun meillä lopeteltiin aamukahvia. Eivät kuitenkaan ohi ajaessaan poikenneet. Tämän talouden molemmat polkaisivat tallille töihin. Päivän urakan tultua hyvälle mallille toinen teki Olavin kanssa kaupat kauniista esineestä, joka päätyy kuistin ikkunalle. Riihimäen lasitehtaan alunperin rautatien 100-vuotisjuhliin tekemää pulloa on vaikeaa saada sinisenä. Tinkimätön tinkijä lähti kirkolle. Ei ehtinyt kebab-päivälliselle.

Toinen viipyi pidempään tallilla. Toukokuun ilta-aurinko paistoi vielä lämpimästi selkään verstaan ovea lukitessa. Miehet hakeutuivat tallin saunaan, jo hyvän aikaa ehtookellojen jälkeen. Ei jäänyt vaan nosti polkupyörän pystytelineestä ja mietti. Työhaalareissa (väärää mallia), lauantai-iltana (ei työviikon viimeinen päivä) kylän poikki (liikaa asfalttia) lippalakki (väärää mallia) päässä pellon reunaa kotiin ajaessaan mietti, että tämän enempää ei ole asiallista harjoittaa historian elävöittymistoimintaa.

Sorron yöstä

Perjantain lehtiannoksessa historiantutkija E. Katainen kertoo, miten hänen mielestään historiaa on tarkasteltava sukupuolistuneena ilmiönä. Kaiken mahdollisen sukupuolistaminen taitaa olla nykyään muotia. Ja historiaankin näemmä halutaan yksi suuri kertomus ja oikeaoppinen tarkastelutapa lisää.

Kataisen kanta on erikoinen, koska korostaessaan yhtäältä naisten (epäilyksettä täysin todenmukaista) suurta merkitystä historiassa ja toisaalta niin sanotun naishistorian tutkimuksen tärkeyttä, hän siirtää naishistoriavaateillaan naiset syvälle historian marginaaliin. Naisten toimintaa historiassa ei siis voida tarkastella tutkimalla historiaa sinänsä vaan jotakin erityistä naishistoriaa? Naishistoria asettaa naiset samanlaisiksi objekteiksi ja kokonaisuudesta eristettäviksi osasiksi kuin esimerkiksi liikenne (liikennehistoria), kirkko (kirkkohistoria) tai sodat (sotahistoria). Eikö naisen pitäisi olla historian subjekti siinä, missä miehenkin, ja tutkia häntä liikennehistorian, kirkkohistorian tai sotahistorian toimijana?

Taitaa esineellistäminenkin olla muotia nykyään.

Asioiden sukupuolistaminen (eli niiden sukupuolistuneina näkeminen) ei minusta palvele ihmisten välisen tasa-arvon ihanteita, vaan päinvastoin pyrkii jakamaan ihmisiä ryhmiin, luokkiin. Se pyrkii tekemään ihminen-nimisestä olennosta nainen- tai mies-nimisen olennon. Sukupuolistaminen on perusidealtaan yksi diskriminaation väline. Se ei käytännössä aseta karsinoimiaan ihmisiä keskenään eriarvoiseen asemaan, kuten rasismi, toinen diskriminaation ilmentymä. Mutta kuitenkin se pyrkii ihmisten jaotteluun.

Perjantai-iltapäivän saldo

Onnistuin lähtemään töistä hieman aikaisemmin. Tiimikokous oli tavalliseen tapaan tehokas ja nopea. Kotimatkalla kävin kirjapainolla ottamassa värikopiot muutamasta herkullisesta rautatieaiheisesta ensipäiväkuoresta. Valtionrautateiden 100-vuotisjuhlamerkit ja -kuoret vuodelta 1962 kuuluvat minusta Suomen postimerkkitaiteen aateliin. Kuten monet 60-luvun ja 70-luvun alkupuolen merkit muutenkin.

Pohjoisen puoleinen tuuli ei ollut kovin kylmä, mutta hidasti menoa ja oli vähentänyt menijöitä. Metsäkansasta kotiin päin rullailtiinkin sitten tuulivoimalla. Polvi ei pistänyt pahakseen luistelua.

Lähimarketissa oli ruuhkaa. Paljon mäyräkoiran taluttajia.

Huomenna pidetään talkoot veturitallilla.

Pieni annos blogistiikkaa

Töissä piti kai opettaa, mutta päivä meni kolmessa neuvottelutilaisuudessa. Muutoin päivän vauhdin on pitänyt hiljaisena jäykkä polvi. Eilen illalla se rusahti kuuluvasti, mutta hyvin lämminneenä siihen ei sattunut. Ihmettelin ja olin tyytyväinen. Mutta jäykkyys ja arkuus tulivat jo tänä aamuna vieraiksi.

Blogeissa on keskusteltu aina kiehtovasta kirjoituksen ja kirjoittajan suhteesta. Näkymä rannalta ja Rantaradio ovat minusta aivan koherentti kokonaisuus. Sanoisin, että suorastaan brändi.

En tiedä, miten yhdenmukainen on tässä blogissa suuntaa-antava visuaalinen kuvaus kirjoittajasta (pärstä siellä oikeassa ylänurkassa) suhteessa tekstiin. Kysymys on asiallisesti ottaen merkityksetön. Luulen myös, että muutenkaan sillä ei ole kovin laajaa merkitystä, koska aika monen lukijan kanssa tunnemme henkilökohtaisesti.

Lopuksi jotakin ihan muuta blogistiikan alalta. On vaikeaa ajatella turhempaa asiaa kuin todistella blogissaan, että blogin kirjoittaja on aivan erilainen persoona kuin mitä kirjoitus antaa ymmärtää. Miksi pitää tietoisesti antaa itsestään sellainen kuva, jonka synnyttämiä mielikuvia itsestä ei ole valmis hyväksymään? Tätä olen ihmetellyt joskus, mutta en nyt löydä linkkiä vanhaan kirjoitukseeni.

Tekniikka kehittyy

Tino otti kommentissaan esiin tärkeän asian. Tietotekniikan käyttökynnys on ollut matala jo pitkään. Sen "asennuskynnyskin" alkaa madaltua vauhdilla. Perusjärjestelmien käyttöönotto pk-yrityksissä ja kodeissa ei vaadi enää sellaista tietotaitoa kuin ennen eikä näin ollen tarjoa työtä ammattilaisille. Toisaalta vastakkaisessa päässä raskaammat yritysjärjestelmät ovat aikaisempaa vaativampia: jos Windows NT 4.0 -palvelin olikin yksinkertainen ja helppo, voivat Active Directoryn osaajat aivan syystä kohottaa itsensä samanlaiseen fakiiriasemaan, joka aikanaan kuului valmistajakohtaisten järjestelmien ja Unix-johdannaisten guruille.

Tällä on suuri vaikutus myös koulutuspolitiikkaan. Enää ei tarvita sellaisia massoja perustason atk-tukihenkilöitä kuin viime vuosikymmenellä. Vaikutus tuntuu erityisesti toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa eli ns. ammattikouluissa, joissa saavat koulutuksensa nimenomaan käytännön töihin ryhtyvät. Esimerkiksi tietokoneasentajan ammattitutkinnon tutkinnonperusteita ollaan uudistamassa vastaamaan nykyistä paremmin työvoiman sekä määrällistä että laadullista tarjontaa. Vaadittava teoriaosaaminen esimerkiksi tietoliikennetekniikassa alkaa olla jossakin tiedekorkeakoulun aineopintotasolla. Tärkeimpänä sisältönä on edelleen tietysti käytännön osaaminen, joka asettaa omat haasteensa koulutuksen ja tutkintojen suunnittelulle ja toteuttamiselle. Odotettavissa olevana seurauksena on suoritettujen tutkintojen määrän väheneminen, toisin sanoen yhä harvemman näytöt hyväksytään. Se luonnollisesti tasapainottaa työmarkkinoiden kysyntää ja tarjontaa.

Kevätpäivät ovat väsyttäviä - päiväkirjailua

Aamulla valo haluaisi herättää jo neljän aikoihin.

Ei se tekniikka aina aivan helppoakaan ole. Töissä GPRS-modeemi innostui demoilmiöilemään.

Töistä suoraan museohoitokunnan kokoukseen. Ei voi kuin ihailla Matin ja Markon kaltaisten viitseliäisyyttä tulla arki-iltana muutamaksi tunniksi kotikaupungeistaan tänne syrjäiseen kylään. Matti toi muassaan uusia postikortteja. "Huruissa" on nostalgiset värit ja kesän vihreys on pehmeää.

Illalla dojolla meitä oli vain neljä. Useamman danin miehen kanssa oli tehokasta harjoitella. Ehkä jotain opinkin. Nyt sain kiinni o-guruman ideasta. Omaa tasapainoa pitää olla valmis uhraamaan liikkeen eteen, vaikka mikään sutemi-waza ei tietenkään ole kyseessä. Vekkulia, miten tämä, tämä ja tämä näyttävät keskenään varsin samanlaisilta, mutta ovat aivan erilaiset toteuttaa. Eipä noita voi kuvista tai sanoista hahmottaakaan.

Kello lähestyy puoltayötä. Taitaa tulla taas lyhyt yö.

Jatkosodan jatkoja

Sotahistoriallinen verkkokeskustelu (Sediksen palstalla ja tuossa alla) senkuin menee mielenkiintoisemmaksi.

Historia on usein mielenkiintoisempaa kuin esimerkiksi tietotekniikka. Vaikka senkin puolen saldoksi tuli yksi ehjä tietokone ja toimiva WLAN-tukiasema.

Sotaisaa touhua

Hittolainen. Piti kirjoittaa blogiakin, mutta kun Sedis innostui Voiton päivän kunniaksi sotahistorioitsemaan, piti mennä sinne sotkemaan oma lusikka soppaan. Muuten olen sitä mieltä, että vaikka se ei ehkä kovin muodikasta olekaan, voidaan sota-aikaan liittyviä isompiakin tapahtumia katsella myös aivan perinteisestä, isoja linjoja ajatellen joskus kai hieman tarpeettomaksikin tuomitusta, sotahistorian näkökulmasta. Toisin sanoen sitä, millaisia joukkoja oli ja mihin niitä oli ryhmitetty, miten ne oli varustettu jne. Sota-aikana kun armeija on yhteiskunnan keskeisimpiä instituutioita, jolloin se, mitä armeija on pantu tekemään ja millaisin resurssein, kertoo aika paljon yhteiskunnan intentioista ja toimintaedellytyksistä. Jatkosodan alun tilanne Suomen kenttäarmeijassa kuvaa hyvin koko maan tilannetta monihaasteisessa toimintaympäristössä. Yhtäältä valmius oli ylimääräisten harjoitusten eli kesäkuiden liikekannallepanon jälkeen korkea, toisaalta taas ryhmitys Virolahden-Pielisen väliselle linjalle oli puolustuksellinen. Osalla armeijakunnista oli käsketty vain puolustustehtävä, mutta toisten, kuten II:n ja VII:n armeijakunnan - oli myös varauduttava hyökkäämään. Olipa ylijohto varannut itselleenkin suunnitelmia runsaammat reservit, mikä kertoo suuresta operaatiovalmiudesta. Kaikesta huolimatta joukkojen ryhmitys siis kuitenkin oli puolustuksellinen 29.6. tapahtuneeseen Karjalan armeijan perustamiseen saakka, eli käytännön valmiutta lähteä mukaan Saksan 22.6. aloittamaan offensiiviin ei ollut.

Illalla tuli pitkästä aikaa rullailtua Metsäkansan kirkolle ja takaisin. Se ei ollut sotaisaa vaan hauskaa.

Meistä tuli muurareita

Vuoden 2005 talkookausi veturitallilla on sitten avattu. Eskon syntymäpäivien kunniaksi oikein täytekakun kanssa. Onnea myös näin kirjallisessa muodossa tämän torpan molemmilta asukkailta. Alkavaa talkookautta juhlisti myös kaksi uutta kasvoa. Juha ja Jani, tervetuloa joukkoon.

Päätimme kunnioittaa alkavaa kautta rikkomalla seinän. Joskus kymmenenkin senttiä on kriittinen mitta liikkuvan kaluston sijoittelussa. Tämän tiesivät jo tallia muinoin rakentaneet, ja standardipuskimille on syvennykset jyhkeissä ulkoseinissä. Kiskoauto Dm7:ssä eli Lättähatussa on perinteisestä puskinparista poikkeava keskuspuskin, joka toimii samalla vetokoukkuna. Onpa veturimuseoidussa sarjan uusimmassa, nro 4216:ssa jäljellä vielä kaksinajojärjestelmää (kaksinajo - kiskoautojunissa oikeampi termi voisi olla vaikka "moniajo", mutta se on muista syistä hämäävä - tarkoittaa kahden tai useamman vetoyksikön hallintaa junan ensimmäisen veturin tai moottorivaunun ajopöydästä käsin) palvelevaksi tarkoitettu analoginen ohjausväylä integroituna puskimeen. Se ei käytännössä tahtonut toimia kunnolla, ja uusimmissakin Lättähatuissa käytettiin perinteistä kaapelia signaalien välittämiseen järjestelmien kesken.



Siispä teimme seinään keskuspuskimen korkeudelle sopivan kokoisen syvennyksen, joka mahdollisti kiskoauton siirtämisen ratkaisevat toistakymmentä senttiä lähemmäs seinää. Pian 130-vuotias tiili oli paikoin kovaa vastusta jykevämmillekin työkaluille.

Veturitallien ulkoseinät eivät ole kantavia rakenteita, vaikka lähes metrin vahvuisina sellaisilta vaikuttavatkin. Rakennuksen massa lepää väliseinien ja -pilarien varassa. Syy on niinkin yksinkertainen, että varsinkaan höyryveturiaikana ei ollut lainkaan tavatonta, että veturia tallissa siirrettäessä se karkasi kuljettajan käsistä ja puski itsensä seinän läpi. Jos ulkoseinät olisivat olleet kantavia, olisi tämä koitunut rakennuksen kohtaloksi. Pidetään tämä sitten meidän välisenä, mutta tässä yhteydessä voin kai tunnustaa, että olen itsekin ajanut veturilla seinän läpi. Siirsin veturilla toista veturia, ja siirto meni hiukan pitkäksi. Eikä siirtäjänä - tietenkään - ollut edes höyryveturi. Onnistuu siis dieselveturillakin. Älkää kuitenkaan kokeilko kotona tai muuallakaan.

Toinen veturitalleihin liittyvä mielenkiintoinen rakennustekninen yksityiskohta on se, että niiden kattorakenteet eivät ole kiinteitä. Toisin sanoen katto lepää oman massansa varassa kantavien seinien päällä. Peruste tälle ratkaisulle on se, että mahdollisessa höyrykattilaräjähdyksessä katto estää mahdollisimman vähän paineaallon purkautumista ylöspäin, jolloin seinät eivät joudu niin koville. Höyrykattilaräjähdykset ovat olleet hyvin harvinaisia. Hyvä niin, koska ne lähes poikkeuksetta ovat tuhoisia lähellä oleville.

Saunaan ei lämmintä vettä virrannut. Vika oli arvatenkin saunan vedensekoittajassa, koska varaaja kuitenkin hoiti tehtäväänsä. Höyrykattilaa ei tallilla enää ole, eikä muuripataa liene ollut koskaan. Me jotka olimme säästämässä nahkaamme kotisaunoihimme, tarjoilimme ämpäreillä saunojille vettä toisesta varaajasta, jonka käyttöliittymä toimi.

Polkupyöräostoksilla Tampereella

Puolisoni löysi viimein mieleisensä polkupyörän. Vanhan kanssa kävi viime syksynä niin, että Shimano Positron -vaihtaja murtui kiinnityskohdastaan. Uutta vastaavaa ei enää saanut. Kokonaan uusi vaihteisto olisi vaatinut vaihtajan lisäksi ainakin uuden takanavan rataspakkoineen, ehkä koko takakiekon; ketjut tietysti myös. Ja renkaat olisi muutenkin pitänyt uusia. Hinta-laatu-suhteeltaan uusi oli parempi ratkaisu.

Uusi löytyi maineikkaasta kaukajärveläisestä liikkeestä. Kotimainen kooste oli Suomi-neidolla etsinnässä. Vaakunaeläimellä koristettu Tunturi myytiin alankomaalaisille jokunen vuosi sitten. Uusien omistajien myötä tuotteen suomalaisuusaste on laskussa. Rungot kuulemma teetetään Kauko-Idässä kahdeksan euron kappalehintaan, kun suomalainen tuotanto maksaisi 22 euroa. Mutta markkinatalouden näkymätön käsi antaa kuluttajan preferensseille vallan, eikä hinta jää ainoaksi valintaperusteeksi.

Selvästi asialleen omistautunut varttunut kauppias antoi kelpo varustepaketin kaupan päälle. Ja selkeät huolto-ohjeet. Pyörän monet osajärjestelmät näyttävät hi-techilta kahdeksankymmenlukulaiseen polkupyörätekniikkaan tottuneen silmin, mutta eiköhän tämän kanssa kotiautotallissakin pärjätä, kun huoltojen aika tulee. Ja onpa kevytmetallirunko putkien uhkeasta läpimitasta huolimatta kevyt.

Tampereella on mukava käydä varsinkin, kun torpan parempi autoilija istuu ratin takana ja saa itse katsella kaupunkinäkymiä vieressä.

Vanhaa tietoa

Ei tämä mikään uutinen ole, mutta rautatieliikennealan valtakunnallinen keskusmuseo on perustanut keskustelupalstan.

Nörttikulttuuria

Sosiaalisesti rajoittuneet lienee atk-väelle tuttu sarjakuva. Itse törmäsin sen Internet-versioon vasta vähän aikaa sitten, vaikka juttu on alunperin verkosta kotoisin jo vuosien takaa. Arkisto tuli luettua läpi suunnilleen kerralla. Pohjimmiltaan kyseessä ei taida olla muuta kuin atk-maailmaan sijoitettu jäljitelmä B. Virtasesta, mutta ehkä virtas-pohjaisuutensa vuoksi se onkin minusta hauska. Tänään töissä kuulin tamperelaisesta it-firmasta, jossa colan ja batteryn tilalla on karpalomehua. Originellia.

Puolisoni totesi, että hänestä Sosiaalisesti rajoittuneet on kovin seksistinen. Kun katsoo harmittomien tietotekniikkavitsien taakse, on asia juuri niin. Päähenkilöinä häärivät nörtit vaikuttavat kilteiltä tyypeiltä, mutta niin heidän suhteensa kauniimpaan sukupuoleen kuin koko sarjakuvankin tapa esittää naisia on äärimmäisen esineellistävä. Vertailukohdaksi tuotu televisio-sohva-jääkiekko-kalja-linjalla elelevä rakennusmies ei kliseineen oikein onnistu kiillottamaan nörttien kruunua.

Eivät kaikki nörtti-ihmiset taida olla maailmankuvansa kanssa ollenkaan niin mukavia ja harmittomia kuin jotkut haluavat heidät Blogistanissakin esittää. Ehta nörttikulttuuri, jollaisesta sarjakuva on yksi ilmentymä - ei niin, että se esittäisi kyseistä kulttuuria sinänsä, mutta yhtenä osana sitä ilmentää sen arvomaailmaa - taitaa sovinistisuudessaan hakea vertaistaan.

Olen mielelläni väärässä ajatusteni suhteen.

Ilta ampumaradalla

Viikko sitten päähän tullutta mielijohdetta seuraillen ajelin työpäivän jälkeen Hämeenlinnan taakse. Paikan päällä maastokuorma-auton lavalta annettiin tykötarpeet. Sain itseäni kolme vuotta vanhemman Tourulan tehtaan valmisteen. Edellisestä ampumakerrastani ilmakkoa isommalla pyssyllä on vuosia. Jälleen oli kuin uutta huomata, miten vähän rynnäkkökivääri potkii tehoisekseen. Miten oman aseen laukaisu tuntuu vain nykäyksenä ja kuuluu lukon raksahduksena, kun viereisellä paikalla ampuvalla se kumahtaa jykevästi kuulosuojaintenkin läpi. Kuten tavallista, osuin nytkin sangen huonosti. Tottumattomuus löytää kunnon ampuma-asentoa ja turhat tukipisteiden muutokset käynevät selitykseksi. Suoraan sanoen harjoittelun puutteesta johtuvaa taitamattomuutta.

Hätilän maastot ja rata 2 näyttivät aivan samalta kuin reilut 15 vuotta sitten. Ykkösradalla oli poliiseja harjoittelemassa äänestä päätellen kevyemmällä arsenaalilla.

Kotiin päin vanhaa kolmostietä ajellessa vähän Iittalan jälkeen katseli valkohäntäpeura tien laidalla. Odotteli kiltisti harvakseltaan kulkevaa liikennettä eikä yrittänyt lähteä tielle. Bambilla oli vielä talviväritys. Kuukauden päästä vasomisaika taitaa olla parhaimmillaan.

Vapunpäivä

Työväen(?)puolueiden järjestämän vappukulkueen häntänä ja vuosisataisia lippuja vaikuttavampana symbolina oli jonkin sortin aktivistin näköisen nuorukaisen kantama itse tehty "Työtä kaikille" -plakaatti.

Juhlapuheen rekanlavalta piti kansanedustaja A. Kekkonen. Hänen raideliikenteenmyönteiset juhlalauseensa olivat kirvoittamassa torpparien suulta "Kekkonen presidentiksi"- huudahduksen, mutta väliin jätettiin. Kotimatkalla pohdimme, miten tuollaiseen lyyrisen sopraanon enemmän ja tenorin vähemmän kauniilla sävyllä huudahtamaan iskulauseeseen olisi toriyleisössä suhtauduttu.

Vappuaatto

Nurmen myrkkykylvö oli massaltaan parikymmentä kiloa viimevuotista pahempi, mutta aine ei ollut typpipitoisuudeltaan yhtä rajua kuin viime vuonna, vaan perinteistä Y-lannosta. Kemiallista sotaa sammalta vastaan käydään edelleen. Hyötykasvimaalla ei käytetä kananlantaa pahempia aineita, vaikka asiayhteyden huomioiden sillä ei suurta merkitystä olekaan.

Viikonlopun lehdissä on esiintynyt tuttuja nimiä. Kotimaassa Ammattienedistämislaitoksen T. Haapala kertoo, miten talouselämä sahaa omaa oksaansa väheksymällä varttuneita eli reaalimaailmassa osaamisensa osoittaneita. Vihreässä langassa mainostetaan J. Sedergrenin (blogistanily known as Sedis) esitelmää sensuurista.

Ilkka postitti mielenkiintoisia kuvia mielenkiintoisesta paikasta. Kiitos! Asiallisista syistä lienee kuitenkin parempi jättää kuvat julkaisematta täällä.

Radio 957:ssä papukaija Pula-aho karkottaa kuuntelijoita.

Vielä Matkun suunnalta

Viime sunnuntainen Matku-tekstini sai muutkin muistelemaan kyseistä kylää. Kiitokset kommenteista. Valokuvalinkit Matkun asemanseudun viimepyhäisestä tilasta tuli vihdoin korjattua toimiviksi. Pahoittelen kirjoitusvirheestä johtunutta toimimattomuutta. Sääli, että asemaa ei enää ole. Sinne olisi voinut järjestää vaikka vähemmän cityhenkisen bloggaajien ja muiden Matkun ystävien kokoontumisajon kesällä.

Puhelimessa on puhuttu pitkään oletettua raskaammaksi osoittautuneen raudan tiimoilta. Päivän sana oli kuution kuuppa. Avainhenkilöitä tavoitettiin juuri sieltä, mistä parhaassa iässä olevia parhaita tyyppejä tavoitetaan vapun aaton aattona: Risteysasemalta.

Viikonlopuksi on tässä torpassa luvassa suurta herkkua: paljon yhteistä aikaa. Asiaa tuli valmisteltua laatuajan viettämistä edesauttavilla ostoksilla: iso säkki puutarhan yleislannoitetta ja pussi nurmikonsiementä.

Soittavat radiossa parasta aikaa CCR:n Up around the bend -kappaletta. Muistanko ihan väärin, vai yrittikö joku kotimainen sekundaluokan popyhtye pari vuosikymmentä sitten häpäistä tätäkin kunnon rockia?

Eilen julkaisematta jäänyttä päiväkirjailua

Päivä oli täynnä kokouksia, töissä ja muualla. Iltapäivän lopulla käsiteltiin jälleen veturitallin entisöintihanketta. Rahaa on palanut hurjasti pelkkään suunnittelutyöhön. Pohjaton kaivo, vesitornin kunnostus, tuskin tulee valmiiksi siihen varatulla määrärahalla. Eli tuskin valmistuu lainkaan. Näkötornia tai näyttelytilaa siitä ei ainakaan tule. Insinööritoimiston tekemä kustannusarvio ei pidä lainkaan paikkaansa: rakennusliikkeet pyytävät paljon enemmän. Itse asiassa niinkin tärkeällä alalla kuin rakennusala on, pitäisi insinööriksi haluavalta edellyttää ainakin ammattikoulussa suoritettua talonrakennusalan perustutkintoa ja muutaman vuoden käytännön työkokemusta. Kustannusarvioitava kohde sattuu olemaan vesitorni, eivätkä kustannuslaskijat olleet huomioineet arviossaan esimerkiksi sitä, että korjausrakentajat joutuvat käyttämään hieman telineitä ja nostolavoja turvallisuusvarusteineen, mikä vaikuttaa hintaan aika lailla. Tietenkin suhdanteilla on osuutensa asiaan. Nyt kun töitä on, ja ammattitaitoisia tekijöitä yhä vähemmän, voivat rakennusliikkeet pyytää hyvää hintaa. Siinä mielessä ainakin yksi tuntemani nuori mies on valinnut hyvän osan.

Onneksi tärkein asia, veturitallin ikkunoiden ja ovien korjaus, on junnattu hankkeessa läpi, ja työt alkavat vapun jälkeen maanantaina. Vesitornin kalleutta kauhistelleelle johtoportaalle totesin, että museotoiminnan näkökulmasta hanke on onnistunut, kunhan vain ovi- ja ikkunaremontti valmistuvat.

Mukana kokouksessa oli tällä kertaa ilmielävä EU:n edustajakin. Kokouksen jälkeen hän ja muutama muu halusivat poiketa veturitallia ja vanhoja vetureita katsomassa. Joachim yllättyi, kun itse talli oli paljon paremmassa kunnossa kuin hän oli antanut itsensä ymmärtää. Mutta kysyi sitten, mitä käyttöä vesitornilla on korjauksen jälkeen. Kun kerrottiin, mikä tilanne on, hän tokaisi isäntäväkeä sen paremmin kainostelematta, että Saksassa ei ole tapana käyttää rahaa sellaisen kohteen entisöintiin, mille ei löydy käyttöä. Teki mieli läiskiä selkään ja pitää juhlapuhe aseveljeyttä muistellen..

Puheiden pitäminen olisi joka tapauksessa jäänyt ajatusten tasolle. Minua hävettää ja harmittaa kielitaitoni, erityisesti suullisen sellaisen, heikkous. Suomen kaltaisessa maassa, jossa koulutusta on ollut tarjolla vaikka millä mitoin, on paitsi typerää myös epäkohteliasta joutua pärjäämään saksalaisen kanssa tankeroenglannilla. Pitäisi hakeutua aktiivisemmin jonkinlaisiin monikielisiin yhteyksiin. Atk-kirjojen lukeminen on hyvin yksipuolista.

Ei vieläkään pilkkopimeää

Työpäivä meni verkon aktiivilaitteiden parissa. Koko päivän teoriaputki oli arvattavasti opiskelijoille raskas. Tietoliikennetekniikan perusteet ovat ammattikoulussakin varsin teoriapainotteinen aihe. Toisaalta on hyvä tietää, mitä moniporttitoistimen tai kytkimen sisällä tapahtuu, kun data liikkuu.

Illalla polkaisin pitkästä aikaa dojolle. Ehdin vähän aikaa seuraamaan junnujen harjoituksia, ja taas mieleen tuli asioita fyysisten taitojen oppimisesta ja opettamisesta, mutta ajatukset eivät ole vielä niin jäsentyneitä, että niistä olisi kirjoitettavaksi saakka. Opetustyötä tekevänä asia joka tapauksessa kiinnostaa. Kaksi aktiivia oli vaihtanut takinkiinnittimen väriä. Onnittelin. Alkujumpassa totesin, että minusta on tullut turhan jäykkä. Se on omaa syytä. Tekniikassa iso pyörä ei minulla oikein pyörähtänyt - en muista, olenko aiemmin edes kokeillut tuota o-guruma-nimistä pyöräytystä, jossa uken vatsan paikkeille nouseva jalka tuntuu aika hurjalta. Pienestä liikkeestä jokin sen tapainen kuitenkin lähti toimimaan (taisi tosin olla lähempänä rinnakkaistekniikka ashi-gurumaa eli jalkapyörää). Lopussa oteltiin takit tyhjäksi. Parempikuntoisetkin puuskuttivat. Onnistuin hankkiutumaan eroon palasesta kyynärvarren ihoa. Hyvä, että vielä ei ole aivan T-paitakelit.

Blogistiikkaa

Kuukkelikisa on huomioitu Helsingin Sanomien verkkosivuillakin ja vielä oikein Kulttuuri-otsikon alla. Onneksi olkoon Mealle ja kaikille palkituille!

Blogger kylläkin näyttää tekevän kaikkensa bloggausinnostuksen vähentämiseksi. Tämänkertainen virheilmoitus ei voi olla tuomatta mieleen erään vanhemman järjestelmäsuunnittelijan sanoja: "Unohtakaa Java, kun teette oikeita töitä." Vaikka eihän se Javan vika ole, jos vaikkapa F-14-hävittäjälentokoneen kaima ei jaksa nousta. Tai missä vika lieneekin ollut: noissa järjestelmissä on lopulta aika paljon liikkuvia osia. Nyt toimii taas, joten yritetäänpä julkaista.