Kaurisjahdissa

Päätimme viettää lauantai-illan peurametsällä. Auringon alkaessa painua mailleen suuntasimme auton nokan kohti Kylmäkosken syrjäteitä, Savikoskea ja Taipaletta. Kauaa ei tarvinnut odotella, kun metsistä alkoi tallustella eläimiä pelloille ja niityille pötsejään täyttämään. Valkohäntäpeuroilla, nykyään oikeammin valkohäntäkauriilla, on tapana aterioida kahdesti päivässä. Aamupala nautitaan heti herättyä ja päivällinen vasta auringonlaskun aikaan.

Tällä kertaa kauriit olivat melko arkoja eivätkä päästäneet kuvaajia niin lähelle kuin viimekeväisellä retkellä. Sigman 70-300-millinen perustelezoomi jätti kuvattavat kauas. Tai sitten valovoima loppui. Kuvattavien ujouden syynä lienee se, että näin alkukesästä moni kaurisrouva on hiljattain synnyttänyt, ja vastuu vasoista tekee varovaiseksi.



Montako kaurista löydät kuvasta?




Kehtaavatkin häiritä sisarusten tai kaverusten illanviettoa. Etualan kaksi nuorukaista katsovat tarkkaan kuvaajia. Neitonen taempana valmistautuu jo siirtymään metsän suojaan.



Viimevuotisilla vasoilla on kesäturkissaan vielä valkoisia täpliä. Teinielämään kuuluvat uhkarohkeat tempaukset, ja bambiparkouria on tultu harrastamaan maantielle. Vasemmalla näytetään loikan mallia kavereille.



Liiallinen rohkeus aiheuttaa vaaranpaikkoja. Tässä syy, miksi autoilijat eivät erityisemmin arvosta kauriiden akrobatiaharrasteita. Telezoomin käyttö tekee kuvasta liian läheltä piti -tilanteen. Tosiasiassa kauriiden reaktionopeus kiidätti ne kauas ennen kuin Mersun kuljettaja oli ehtinyt töötätäkään.



Taipaleen valkoinen peurakin nähtiin, tosin vain kaukaa. Lähistöllä asuvat kauriidenystävät ovat kertoneet, miten lajitoverit syrjivät pienenä oudon väristä vasaa, ja vain oma emo pysytteli lähellä. Sittemmin tämäkin yksilö on liittynyt laumaan. Nyt se kuitenkin näyttäytyi yksin.

Nyt ei kaivata yöpakkasia

Alkukesäflunssa on vaivannut perheemme kaksijalkaista kansaa. Kauniimpi on niiskutellut viimesunnuntaisesta juoksustaan saakka, ja minulle se iski kunnolla torstai-iltana. Perjantai töiden jälkeen meni lepäillessä.

Tänään puuhailtiin pihamaalla. Perinteinen perunanistutuspäivä on huominen Kustaanpäivä, mutta otimme pienen varaslähdön.



Kuva sopii oikeastaan myös viikon Valokuvatorstaihin, jossa aiheena on jazz. Yhdistävästä tekijästä Valokuvatorstain ja istuttamamme perunalajikkeen välillä lauloi Matti Jurva vuonna 1929.

Minikasvihuone pantiin paikalleen, pestiin ja sisustettiin kolmella tomaatin- ja kolmella kurkuntaimella. Lavakurkuntaimien saatavuus on ollut heikkoa. Nämä hiukan surullisennäköiset kurkunalut puolisoni sai aamulla torilta ilmaiseksi forssalaiselta taimikauppiaalta.

Onnea ja menestystä ammattiin valmistuneille

Arvoisat kollegat.

Rohkenen kutsua Teitä kaikkia tänään ammattiin valmistuneita kollegoiksi. Me kaikki emme toki ole opetusalan ammattilaisia. Mutta me jokainen olemme oman alamme ammattilaisia.

Tänä päivänä ammattitaito on asia, jota yhteiskuntamme tarvitsee. Käytännön ammattien työ ei enää ole yksinkertaista rutiinityötä. Siitä on viime vuosikymmeninä pitänyt huolen automatisointi ja niinsanottu Kiina-ilmiö. Samalla, kun käytännön työ on muuttunut, on sen vaatimustaso kasvanut. Parturi-kampaaja, merkonomi, automaatioasentaja, levyseppä-hitsaaja, datanomi, sähköasentaja, lähihoitaja, koneistaja, laitoshuoltaja, kosmetologi, koneenasentaja, suunnitteluassistentti, tietokoneasentaja ja moni muu työskentelee suurta asiantuntemusta ja itsenäisten ratkaisujen tekemistä edellyttävässä toimintaympäristössä ja on jatkuvassa vuorovaikutuksessa asiakkaiden ja teknologian kanssa. Jos termi "huippuosaaminen" vielä tämän vuosikymmenen alussa miellettiin lähinnä suppea-alaisen teoreettisen tiedon hallinnaksi tai joidenkin yksittäisten muodikkaiden ammattien yksinoikeudeksi, ollaan nyt herätty huomaamaan, mitä osaaminen varsinaisesti on. Ymmärretään, että todellinen osaaminen liittyy aina käytäntöön. Tiedämme, että osaamisen voi osoittaa vain käytännössä, puhuimme sitten ammatillisesta koulutuksesta, ammattikorkeakoulutuksesta tai tiedekorkeakoulutuksesta. Pelkkä tieto, vaikka sitä olisi miten paljon tahansa, ei jalostu osaamiseksi kuin vuorovaikutuksessa käytäntöön eli muuttuessaan joksikin, jolla on jotakin arvoa muille. Merkittävä seuraus tästä on, että jokaisen käytännön ammatin osaamisvaatimukset ovat tämän päivän työelämässä sangen korkeat.

Te, hyvät kollegat, ammattiinne valmistuneet, olette työ- ja elinkeinoelämän muutoksen eturintamassa. Olette osa niitä muutosvoimia, jotka nostavat käytännön ammattien ja konkreettisen osaamisen arvostusta. Olette opiskelleet ammattiinne sellaisen järjestelmän puitteissa, joka ei tunnusta osaamiseksi koulun penkillä istuttua aikaa, vaan ainoastaan sen, mitä käytännössä osoitetaan ammattiosaamisen näytöissä tai näyttötutkintojen tutkintotilaisuuksissa.

Saavuttamanne ammatillinen tutkinto ei ole pelkkää paperia. Paperinakin se toki on merkittävä. Toisin kuin perinteinen koulutodistus, se ei ole yksittäisen oppilaitoksen omilla kriteereillään antama paperi. Se on elinkeinoelämää edustavan ammatillisen neuvottelukunnan suorittamaan arviointiin perustuva – tai aikuiskoulutuksessa peräti tutkintotoimikunnan myöntämä - todiste siitä, että osaamisenne täyttää valtakunnallisesti määritellyt ammattitaitovaatimukset. Se on todiste osaamisesta omassa ammatissanne. Ette ole osoittaneet pelkästään tietävänne ammattiinne liittyvistä asioista teoriassa, vaan olette ammattiosaamisen näytöissä ja tutkintotilaisuuksissa osoittaneet osaamisenne käytännön työtehtävissä.

Tämänkaltaisissa juhlapuheissa olemme olleet siirtymässä osaamisyhteiskuntaan jo kauan. Rohkenen väittää, että vasta ammatillisen koulutuksen murros on käytännössä viemässä meitä sinne. Nykypäivän työelämä on niin vaativa, että ei ole oikein väittää osaamisyhteiskunnaksi menneen maailman oppiarvoyhteiskuntaa. Perinteisten titteleiden merkitys vähenee, mutta käytännön osaamisen merkitys kasvaa. Juuri Te, tutkinnon suorittaneet ja sitä suorittavat sekä teidän opettajanne, muu oppilaitoshenkilöstö, teidän perheenne ja läheisenne ja muut rinnallakulkijat, olette tämän kehityksen airuita.

Ammatillisen perustutkinnon, ammattitutkinnon tai erikoisammattitutkinnon suorittaminen on merkittävä saavutus. Sen eteen on tehty paljon työtä sekä koulussa että työelämässä tapahtuvan työssäoppimisen aikana. Se on saavutus, josta saa ja pitääkin olla ylpeä. Ammattiin valmistuneet, minulla on ilo ja kunnia onnitella teitä saavutuksenne johdosta ja toivottaa menestystä jatkossakin. Menestyksen eväät teillä on omasta takaa. Sen olette kiistattomasti osoittaneet suorittamalla tutkintonne.

Näinä päivinä monissa kouluissa lauletaan vanhan opiskelijalaulun sanoin: "Gaudeamus igitur, iuvenes dum sumus" - iloitkaamme siis, kun vielä olemme nuoria. Mutta nuoruuskaan ole itseisarvo. Se katoaa luonnollista tietä. Me voimme muuttaa latinalaisen säkeen muotoon "Gaudeamus igitur, periti cum sumus" - iloitkaamme siis, olemmehan taitajia.

Vielä kerran, onnea ja menestystä Teille, hyvät ammattilaiset.

(Virka on vienyt pois opettajan ja rehtorin tehtävistä, joten toisin kuin vielä viime keväänä, tänään en puhunut vanhan teollisuuskaupungin ammattikoulun juhlasalissa. Saanen siis luvan omistaa tämän lyhyen version kaikille ammattiin valmistuneille näin blogin välityksellä. Ja aivan erityisesti kiskoliikenneharrastetovereille Timolle ja Henrille entiseen naapurikuntaan.)

Työmatkapyöräilyä

Muutaman täkäläisen kollegan kanssa olemme ottaneet tavaksi mennä silloin tällöin polkupyörällä töihin. Matkaa tulee yhteen suuntaan hiukan reilut 20 kilometriä. Lähtöpesän sijainnista riippuen toisilla hiukan enemmän kuin toisilla. Viialalaisilla on kiusanaan mäki, toijalalaiset pääsevät vähemmällä.

En ole koskaan ollut erityinen aamulenkkeilyn ystävä, mutta täytyy sanoa, että aurinkoisena aamuna pyöräilytyömatka on oikeastaan aika mukavaa. Tänään tosin tuuli innostui kohtalaisen ja navakan rajoille ja aiheutti omat pikku vastuksensa peltoaukeilla.

Kevään ja kesän rajapinnassa

Veturitallin lauantaitalkoot sujuivat näyttelynrakentamisen merkeissä. Juhan pick-upilla vietiin jousensa katkaissut miehistöhuoneen seinäkello sepälle ja haettiin lavallinen kakkoskakkosta. Erikoismuseolta on saatu selkeät ohjeet perusnäyttelyn uudistamisen pohjatöiksi.

Kesän teemanäyttely käsittelee rautateiden puistoja ja puutarhoja. Pienesineistöstä on ollut pulaa. Avajaispäivää, kesäkuun kahdettatoista, koskeva palaveri pidettiin kulttuuritoimistolla ja päädyttiin omenapuun istutukseen. Puhelu läntiselle Uudellemaalle toi asiaan käytännön ratkaisun.



Rautatieomenapuu, edellisvuosisataisen jalostuspaikkakuntansa mukaan nimetty Malus Hyvingiensis, oli näillä seuduin aikanaan mitä tavanomaisin pihakasvi, mutta ainakaan pariinkymmeneen vuoteen niitä ei ole istuteltu. Edellissyksyinen yllätyslahja tovereilta, nyt Turun radan varressa kukkiva, oli harvinainen poikkeus.

Pyhäpäivän aamuna kauniimpi asukas lähti työporukkansa mukana juoksemaan pääkaupunkiin. Pyhäpuhteena käväisin veturitallilla, käytin auton pesukoneessa ja leikkasin nurmen.

Illansuussa sain seurakuntatalon nurkalla kyytiin sporttisöpöliinin. Sauna kelpasi.

Maitobaarista Amerikan matkalle

Aamuhetki Valion baarissa Pohjolan Liikenteen linja-autoa odotellen. Nostalgiaa nimien muodossa löytyi Helsingin ydinkeskustasta. Baari mainosti olevansa viimeistä päivä auki. Sääli, olisi vaikka se punikkikahvila vierestä saanut lähteä ennemmin kuin raikkaan lannantuoksun asfaltin keskelle tuova kuppila. "Te ootte sitkeitä olleet täälä kaupunkissa. Meitillä osuusmeijeri lopetti paarin jo seitkytäluvulla", sanoin kahvikuppia maksaessani. Myyjättären ilme kertoi, että mainitsemani asia ei herättänyt hänessä kaikkein suurinta kiinnostusta.

Nummela vaikutti taajamalta, jossa en haluaisi ajaa autolla. Kiertoliittymiä oli kiitettävästi, mutta kadut kapeita ja liikennevaloja niukanlaisesti autojen määrään nähden.



Mutta Amerikan meininki siellä oli. Volvon kun korvaisi Mackilla, Sisut Peterbilteillä ja Lidlin Wal-Martilla, niin ainakin Amerikassa koskaan käymättömän silmissä maisema voisi olla vaikka lännempää.

Luokkaretkeläiskuljetuksessa pääkaupunkiin

Työmatkavälineenä oli vaihteeksi juna ja suuntana pääkaupunki. Tällä kertaa perille saakka. Kotiasemalla lauma koululaisia metelöi varhaiseen kellonaikaan nähden kiitettävällä volyymilla. Luokkaretki innosti. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olisin sanonut poikia alakoululaisiksi, mutta ryhmän toisen paimentajan tervehtiessä tunnistin hänen olevan koko lailla legendaarisen pitkän uran tehnyt ja yhä vain jaksava yläkoulun opinto-ohjaaja. Seitsemäsluokkalaisia ehkä, juuri sen kesän ovella, jonka jälkeen koulun taas alkaessa opettajien on vaikeaa tunnistaa osaa pojista.

Kotikaupunginjohtajalla oli matka samaan suuntaan, mutta eri puolelle kaupunkia. Pakollisten niidennäiden jälkeen ajattelin kysyä muuatta kiperähköä museotoimeen liittyvää ajankohtaisasiaa, mutta juna tuli ajoissa ja paikkaliput osoittivat eri päihin. Kaupunginjohtaja näytti saavan työmatkaseuraa urjalalaiskollegastaan. Oma matkaseurani oli virtuaalista laatua. Räätälöin kirjastoalan koulutusta Turkuun alan opettajaa puhelimitse konsultoiden ja tilasin kymmenen toimistotietokonetta Jyväskylästä. Hämeenlinnasta nousi kyytiin lisää äänekkäitä luokkaretkeläisiä.

Työpäivä meni Sörnäisissä ja teemana oli perehtyminen hankintalakiin kuntalain muutosesitystäkin sivuten. Opettajana toiminut lakinainen toi mieleen peruskoulunopettajan, tämä hyvässä mielessä sanottuna. Asiantuntijuus ja pedagoginen ote ei näissä asioissa liene kaikkein tavanomaisin yhdistelmä. Aihepiiri on hankala. Porvoolaiskollegaa lainaten, ostajalla pitää olla enemmän lakiasiaintuntemusta kuin myyjällä. Toisia järisytti se kuntalain muutossuunnitelma, joka pakottaisi yritys- ja muuta kovan rahan koulutusta järjestävät kunnalliset organisaatiot yhtiöittämään kyseisen toiminnan. Monimutkaistahan se on, mutta toisaalta en vieroksu sitäkään, että kuntia vähitellen vieroitettaisiin yleisen toimialansa markkinaehtoisesta toiminnasta. Siellä kun tulee helposti takkiin ja asiakkaan sijasta kuntalainen tai ainakin peruspalveluissa säästämisestä kärsivä kuntalainen saa maksaa – tosin harvemmin kai niin on käynyt koulutustoiminnan puolella.

Metroliput hankin matkapuhelimella. Sörnäisten asemalla mainostettiin, että liikennepuolella YTV on nykyään HSL. Enpä ole tuotakaan tullut ennen panneeksi merkille, vaikka muutos on tapahtunut jo vuoden alussa.

Metrojunat kulkevat taajaan, ja Rautatientorille tullessa totesin, että HSL:n matkalippua oli jäljellä vielä reilusti. Sade oli hitaan tihkukytkimen asennossa, joten päätin suunnata torille ja edelleen Suomenlinnan aliupseerikerholle mokkuloimaan sähköpostit ja kirjoittamaan kollegoille tiivistelmän päivän annista. Kauaa en viihtynyt, kun yleensä niin hiljainen talo alkoi käydä ahtaaksi kulttuuriväeltä näyttävästä kansasta.

Rautatieasemalla kotikylän luokkaretkeläisetkin odottelivat paluukyytiä IC² 179:llä. Eivät jaksaneet enää mekkaloida. Hauskaa, että koulut tekevät retkiä rautateitse. Linja-auto olisi varmasti halvempi ja paimentavien opettajien kannalta ehkä helpompikin matkustusmuoto, mutta ei ole välttämättä ollenkaan huono idea, että entisen rautatiekauppalan nuorisolle opastetaan junalla matkustamisen käytänteitä.

Huomenna on työmatkan suuntana Nummela. Ellen parempaa vaihtoehtoa illan aikana keksi, niin aamulla junalla taas Helsinkiin ja Kampista linja-autolla perille. Kotikissana ei käynyt edes mielessä katsella yöpymispaikkaa etelämpää.

Helluntai

Lauantaina herätyskello soitti varhain, kun pyrittiin Tampereen automarketin alennuspäiville. Melko hiljaista siellä aamupäivän varhaisina tunteina olikin. Multa ja pölynimuri olivat eniten kuljetustilaa vaatineet ostokset.

Kotiin tultua hetken päivälevon jälkeen vedin ruohonleikkurin käymään, ja kauniimpi asukas lähti hankkimaan kukkalaatikoihin kaunistuksia naapuripuutarhalta.

Helluntaiaamuna oli mukavaa herätä heilan vierestä. Oli tarkoitus puuhailla pyhänäkin pihamaalla, mutta sade rajoitti suunnitelmia. Vesi on tervetullutta niin kastelutynnyreihin kuin nurmellekin.

Juhlat naapurissa

Työpäivän jälkipuolisko kului juhlavissa merkeissä, kun naapurissa AutoMaint-osaamiskeskus vietti kymmenvuotispäiviään. Pönötyskekkerit ne eivät olleet, ja pukeutumiskoodi miehillä luokkaa suorat housut ja lyhythihainen kauluspaita (ja vähintään yksi kynä rintataskussa, koska kyseessä oli sentään teknillisen opiston perillinen).

SITRAn juhlapuhuja vertasi maaseudun ammattikorkeakoulua Stanfordiin. Julkisen vallan keskittymän lähellä ihmisistä tulee filosofeja, poliitikkoja tai muuta tarpeetonta, kun taas järvien rantamilla keskitytään oikeasti tekemään asioita, oli viesti. Toivottavasti sama kuullaan muuallakin kuin maaseutuammattikorkean omassa tilaisuudessa.

Kekkerit kestivät pitkälle iltaan, mutta julkisen liikenteen yhteyksiin vedoten lähdin ajoissa. Kotona lenkkeiltiin ja sen jälkeen istuttiin pitkään pihakeinussa.

Valokuvatorstain hassu

Tällä viikolla Valokuvatorstai-blogissa esitellään hassuja kuvia.



Kouvolan veturitallilla syyskesällä 2004 bongattu kyltti taitaa mennä hirtehishuumorin puolelle ainakin nykynäkökulmasta katsottuna.

Pyöräilypäivä

Työmaan puuhaihmiset kutsuivat väkeä tulemaan töihin polkupyörällä. Tempaukseen ilmoittautui monia, mutta vähemmän oli väkeä sovitussa lähtöpaikassa kello 6.45. Kohtauspaikalle ajellessa tutun näköinen mies polki vastaan Viialan suunnalta. Pekan tunnistaessani melkein hävetti, että itsellä oli alkamassa vasta ensimmäinen omin voimin tehtävä työmatka tällä kesäkaudella.

Mukavasti työmatka polkienkin meni, pitkästä aikaa. Jo aamulla lyhyissä hihoissa ja lahkeissa tarkeni hyvin. Kotiin päin tullessa oli kuuma.

Illan kokoukseen reserviläisten majalle päätin lähteä myös pyörällä. Tulisihan renkaiden alle pätkä soratietäkin, ajattelin. Seuraava paikalle saapunut tuli uutukaisella moottoripyörällä ja kolmas vanhimman maahantuodun vuosikerran Corollalla. "Mitä kummallisimpia kulkupelejä pojilla", päivitteli saunan ja grillin lämmityksen parissa ahkeroinut Seppo, vanhan polven toimiupseeri. Jätin saunan väliin, kun kotiin oli vielä puolisentoista peninkulmaa. Suihku kelpasi hellepäivänä muutoinkin paremmin.

Uusi puheenjohtaja

Oman ammattiliittoni, OAJ:n, puheenjohtajakisan voitti tohtori Luukkainen. Ammatillisen puolen asiantuntijana hän oli omakin suosikkini, joskin on myönnettävä, että kovin tarkasti en asiaan paneutunut.

Uudelta puheenjohtajalta odotettaneen jäsenistön keskuudessa paljon. En kylläkään jaksa uskoa, että hän, työnantajapuolellakin ansioituneena, olisi edeltäjäänsä kovempi lakkokenraali.

Ei päässyt näkemään lentokoneita

Koska konferenssihotellin nimessä esiintyi sana "airport" ja se sijaitsi Vantaalla, oletin että kahvitauoilla kamera saisi laulaa. Kissanvillat, maanteiden risteyskohdassa se oli. Aamulla kotiasemalla havaitut Tad-tavaravaunujen teknillisistä kokeiluista kertovat tekstit jäivät ainoiksi muistikortin tallenteiksi.

Vantaan bussilippu oli kohtuuhintainen, 2,50 euroa suuntaansa.

Palatessa IC 177:ssä oli mukavasti tilaa. Tuntia aikaisempi, IC 55, oli kuulemma ollut reilusti myöhässä.

Hellettä ja työmatkajunailua

Työmatka täpötäydessä taajamajunassa olisi ollut hikinen, ellei kyseessä olisi ollut verraten hyvin ilmastoitu Sm4-runko. Vanhat Sm:t keinonahkapenkeillä olivat tällaisina päivinä saunoja. Tuusulanjärven rannalla oli miellyttävämmät olosuhteet. Aikataulu ei ollut niin kireä, etteikö Järvenpään asemalta olisi ehtinyt kävellä ammattikoululle. Reitti oli pitkälti tuttua menneiden vuosien Kesäyön marssi -kuntokävelytapahtumista.

Syystä tai toisesta Järvenpäässä tupakan polttaminen näytti olevan muotia, ainakin kotiseutuun verrattuna.

Iltalenkillä huomasi tottumattomuuden lämpimiin keleihin. Sikäli kuin niihin osaa tottuakaan.

Huomenna työmatka vie päärataa pitkin hiukan pidemmälle.

Pyhäpäivä pihatöissä

Ruohonleikkurin öljynvaihdon jälkeen vedin koneen käymään ja tein kauden ensimmäisen pihanurmen parturoinnin. Toukokuun puoliväli on melko aikainen ajankohta moiseen, mutta säätilan mukaan mennään

Ruohonleikkuria työnnellessäni kauniimpi pihanhoitaja ravitsi pensaat kompostilla ja kuorikkella. Tilasin kesäajaksi lisää hyötyliikuntaa apulantasäkkien kylvämisen muodossa. Myrkkykylvön varsinainen maali on sammal.

Yhteistyön hedelmistä nautittiin keinussa sadekuuron pisaroita kuunnellen.

110-vuotisyö

Lauantaipäivä hurahti kiireettömästi arkisissa askareissa. Petivaatteiden vaihdon yhteydessä täkit ja tyynyt vaihdettiin kesäkaudeksi ohuempiin. Sää suosi tuuletusurakkaa, vaikka eihän kesäinen aamu ainakaan siinä suhteessa kirpeää pakkaspäivä voita. Talvikengät tuli lankattua ja kaapitettua ja uuni puhdistettua. Kauppareissulta mukaan tuli yhtä ja toista pientä kevään edellyttämää pihamaata varten, siemenperunoista ruohonleikkurin öljyyn.

Iltaa lähdettiin viettämään Tampereelle. Ensimmäisestä junasta myöhästyttiin, ja kun palattiin kotiin odottelemaan seuraavaa, niin myöhästyttiin siitäkin. Kolmanteen ehdittiin, eikä alkuperäisistä suunnitelmista täytynyt jättää pois kuin päivällinen ylitäydessä ravintolassa.

Varsinainen illan teemamme oli museoiden yö, joka oli antihämäläisittäin varaslähtö ensi viikolla vietettävään valtakunnalliseen museoviikkoon. Museoiden yön idea on mainio: kaupungin mielenkiintoisimmat museot pitävät ovensa avoinna puolille öin tai ainakin klo 22:een, ja viitosen kertamaksulla pääsee sisään niin moneen kuin illan aikana ehtii käydä.

Ohjelmassamme oli vain kaksi kohdetta, koska viimeinen juna kotiin päin lähtee jo 23.02. Hämeen museo Näsinlinnassa oli avoinna ensimmäistä kertaa sitten vuonna 1998 alkaneen remontin. Valmis se ei vieläkään ole, ei lähelläkään, mutta kun talossa ei ole ennen käyty, niin nyt oli hyvä tutustua. Näyttelyssä esiteltiin lyhykäisesti alunperin puuvillatehtailija Nottbeckin edustus- ja asuinpalatsina – kolkkoutensa takia huonona sellaisena - toimineen ja pian Tampereen kaupungin museokäyttöön hankkiman, vuonna 1898 valmistuneen, rakennuksen historiaa. Pääosassa oli Kankaanpään taidekoulun lopputyönäyttely, jossa oli esillä monia varsin mielenkiintoisia teoksia. Olinpa löytävinäni abstraktin ekspressionisminkin kaikuja.

Kovin iloiseksi interiööriksi uusbarokkista palatsia ei voi kutsua. Elämää nähneen oloinen mies uskoutui seurueelleen, että ei haluaisi viettää täällä yötä yksinään. En tiedä, liittyykö taloon kummitustarinoita, mutta pääportaikon tahroilla kerrotaan olevan verinen historia. Sisällissodan aikana huhtikuun 1918 alussa Näsinkalliolla taisteltiin ankarasti, ja museorakennus ehti vaihtaa hallussapitäjää kolmeen kertaan. Muun muassa punaisen osapuolen panssarijuna tulitti rakennusta.



Toinen käyntikohde oli vanha tuttu Työväenmuseo Werstas, jonka perusnäyttely oli uusittu sitten viime näkemän – aiempaa sekavampaan suuntaan, jos maallikkona saa sanoa.

Werstaalla vietettiin syntymäpäiviä. Finlaysonin tehtaan sydämenä jyskyttänyt Sulzer-höyrykone juhli 110-vuotispäiviään. Päivänsankari oli nuorekas, kuten nämä veteraanit tapaavat olla. Synttärikemujen oli määrä huipentua Konev-yhtyeen soitantaan (jos olen ymmärtänyt oikein, niin kyseessä on – mainioon perinteikkääseen radio-ohjelmaan viitaten – avaruusromuhenkinen genre). Sitä emme jääneet kuulemaan, koska nykyjunat eivät ehdi kaupungista maakuntaan niin taajaan kuin päivänsankarin lajitoverien vetämät muinoin.

Museoveturiseuran onnittelut vietiin oikein virallisen kaavan mukaan. Ja ilman tippaakaan siitä ylemmyydenkatseesta, jonka yhden, tai korkeintaan kompoundikoneiden ja muiden märehtijäin tapaan kaksi, kertaa saman höyryn syövät veturit ovat jättäneet taloudellisuudessaan ylivertaisille, höyrynsä kolmesti nauttiville trippelikoneille.

Höyrykonehallista portaita ylös noustessani sen huomasin. Siellä se oli. Eilen ja monta kertaa ennenkin etsitty. Kattilansininen, sinistetyn pellin väri, putipuhtaana. Mutta en sano, etteikö eilen käytännön olosuhteissa valittu olisi ollut myös pätevä valinta.

Taas värejä etsimässä

Takkia ei olisi tarvinnut ottaa mukaan lainkaan. Ennen aamuseitsemää lähtevälle Saarioispuolen linja-autolle kävellessä se sai roikkua olalla ja töistä palatessa sullottuna reppuun.

Työpäivän jälkeen käväisin maatalousliikkeessä ostamassa kaksi säkillistä apulantaa kotinurmikolle. Konventionaalinen arsenaali rautaharavan johdolla on hyvä sammalta vastaan, mutta kyllä sille sietää yksi kemiallinen hyökkäys kesäkaudessa antaa. Säkit kotiin, tilalle Kimmon maanantaina palauttama laatikollinen valokuvia ja illaksi veturitallille.

Osuuskauppiaiden vanhan satamaradan varteen ostaman höyryveturin värisävyjen etsimistä ryhdyttiin harjoittamaan Ilkan ja Ismon kanssa museografisin menetelmin, kun muut lähestymistavat eivät ole tuottaneet tulosta. Minkäs teet, kun Valtionrautateiden virallinen värimääritys on "veturinvihreä". Sellaiselle ei löydy NCS-koodia. Jo puolentoista vuosikymmenen takaiset värikoodit voivat olla mahdottomia transkriptoitavia nykyvalmistajille, mikä on ollut yllätys huomata. Tai sitten vain vanhat värit tavan vuoksi hangoittelevat ruotsalaisperäistä järjestelmää vastaan. Mutta värikartta kädessä ja valaistusolosuhteita vaihdellen kelvolliset sävyt löytyivät vuoden päivät konepajakorjauksensa jälkeen varastoitujen "Jumbon" ja "Ankan" kyljistä. Eiköhän Osuuskaupan "Ristokin" vielä veturin näköiseksi saada.

Rovastikunnan kierros

Helatorstaina Sääksmäen rovastikunnassa pyöräiltiin perinteinen seitsemän kirkon lenkki. Vähän ennen aamuseitsemää lähdin polkemaan kohti Urjalaa. Kirkolla oli matkaan ilmoittautuvia oikein jonossa. Muutoinkin tuntui, että pyöräilijöitä olisi ollut matkassa enemmän kuin aikaisempina vuosina. Urjalasta suuntasin ysitien laitaa Kylmäkoskelle, sieltä Viialaan ja Metsäkansaan. Valkeakoskelle tultaessa valitsin hiukan pidemmän reitin ammattikoulun sivuitse. Takaisin Sääksmäen kautta. Lenkille tuli pituutta hieman yli 90 kilometriä.



Tuuli oli kohtalaista ja lämmintä. Kuten pyöräillessä yleensä, se tuntui olevan vastainen, jos ei käynyt suoraan takaa. Ajelin pienillä vaihteilla enkä pitänyt kiirettä. Pyörätielle päästyä ryhdyin viihdyttämään matkantekoa musiikilla. Zen Cafén resitointi vuosituhannen vaihteen tienoilta kuulosti pitkästä aikaa ihan asialliselta.

Sääksmäellä oli pakko venytellä. Olisi ollut viisasta jo aiemmin. Polvet kipeytyivät, mikä lienee muinaisten tatamisattumusten ja huonon luisteluhiihtotekniikan syytä.

Tuli kesä

Kevät oli viileämmän puoleinen, mutta nyt taisi kesäkausi alkaa. Nurmikko ja pihapuut saivat päivässä vihreää väriä. Töissä olisi pärjännyt lyhythihaisella paidalla ja kotiin tullessa takki oli liikaa.

Iltalenkillä riitti shortsit ja T-paita ja tuli jano. Vanhalla ratapohjalla tuoksui kesältä, mutta ajatus ei heti tavoittanut, oliko se jokin heinä vai vain auringon lämmittämä maa.

Risto maskeeraukseen

Ilta tuli vietettyä asemalla museoveturiasioissa. Ei tosin rautatien vaan toisen pääväylän varressa haapamäkeläis-toijalalaisen yhteistyön merkeissä.



Pirkanmaan Osuuskaupan viime kesänä hankkima Tr1 nro 1088 -höyryveturi kaipaa ehostusta koristaakseen liikenneasemaa niinkuin liikeketju on tarkoittanut. Veturia hankittaessa into oli suuri, mutta sivulliselle paljastui jo varhain projektin vakava alibudjetointi. Maalausliikkeellä teettämiseen ei ollut rahaa. Museoveturiseura pitää majaansa muutaman kilometrin päässä, mutta se oli jo alkuvuodesta antanut liikenne- ja viestintäministeriötä myöten sitoumuksen panostaa aivan toiseen projektiin eli raiteentukemiskoneen entisöintiin. Ratkaisuksi tuli hyvä kompromissi: työn tekevät ammattikoulun pintakäsittelyn opiskelijat. Koululla on vitsailtu, että hiljattain paljon keskustelua herättänyttä ja joidenkin ongelmalliseksi kokemaa pintakäsittelylinjojen tyttövaltaisuutta ehkäistään meillä hankkimalla harjoitustyökohteeksi höyryvetureita, koska ne kiinnostavat poikia (tai kiinnostivat silloin, kun vitsailijat itse olivat poikaiässä). Yhtä kaikki, luvassa on erilainen työmaa.

Pohjatyöt tehdään hiontana, koska liikenneaseman vilkas autoliikenne edellyttäisi hiekkapuhallukselta kalliita suojarakenteita. Samasta syystä maalaaminen hoituu pääosin pensselityönä. Maalitehdas ei suosittele mohairtelaa kaksikomponenttimaalailleen. Asiassa ei sinänsä ole mitään vikaa, paljon museovetureita on ennenkin pensselöity, ja osaavissa käsissä jälki on hyvää. Veturien pinta kun ei uutenakaan ole ollut samanlainen kuin autoissa.

Onnellisuusmanifesti

Pikkuhiljaa näkyvyytta hankkineen Demos-ajatushautomon Onnellisuusmanifesti luovutettiin ympäristöministeri Lehtomäelle.

Manifestin ympäristönäkökohdat ovat selkeät ja ymmärrettävät. Myös yksinäisyyden ja syrjäytymisen ehkäisyyn ja moneen muuhun liittyi paljon hyviä näkökulmia. Helposti allekirjoitettava on myös flow-henkinen idea onnellisuudesta muuttuvana tilana ja aktiivisena toimintana, ei olotilana.

Sen sijaan manifestin etiikka hämmästyttää. Vaikka johdantotekstissä siteerattu Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus nostaa esiin vapauden ja onnellisuuden, ei vapautta enää sen jälkeen mainita. Sen sijaan lukijalle kerrotaan, millaisista asioista hänen tulee olla onnellinen ja vastaavasti mikä ei saa tehdä häntä onnelliseksi. Pohjimmiltaan manifesti on eettinen julistus.

Monikon ensimmäisen persoonan ahkera käyttäminen tekee manifestista uskontunnustuksen. Toisin kuin katekismuksessa, sitä ei lausuta jollekin yliluonnolliselle, vaan alaviitteisiin kätketyille kirjoittajien aatetovereille.

Manifestin luettuani jäin pohtimaan, mitä filosofista uutta se ihmiskunnalle tuo. Käytännössä samat yhteiskunnalliset normit, perhepoliittisia linjauksia lukuunottamatta, sisältyvät kovemman linjan fundamentalismia noudattavien kristillisten piirien näkemyksiin. Perusideologian puolesta – eliitti tietää, mitkä ajatukset, tunteet ja kokemukset ovat oikein - eroa ei ole senkään vertaa. Ei puhettakaan siitä – sanotaan vaikka sitten körttiläishenkisestä - asenteesta, joka tunnustaa oman erehtyväisyytensä eikä siksi uskalla kovin suureen ääneen eikä ainakaan kovin yksityiskohtaisesti, julistaa, miten "meidän" tulee elää.

Pikkuasioista on helppoa olla eri mieltä, kukin makunsa mukaan. Manifesti julistaa esimerkiksi, että "Asumisväljyys tuo mukanaan onnettomuutta" (s. 13) ja "Joukossa urheilevilla on huomattavasti korkeampi endorfiinitaso kuin yksin urheilevilla." (s. 17). Älköön tätä tulkittako ökyasumisen puolusteluksi, mutta norppasähköllä ja puilla lämpiävä tyyppitalo pellon laidassa miellyttää enemmän kuin yhteisöasuminen. Endorfiinitasoani ei ole tutkittu, mutta tässä kohden vastalauseeksi riittänee, jos kokee yksin tehtävät liikuntasuoritukset mieluisammiksi kuin joukkuelajit – tosin jos hyvä lenkkikaveri lasketaan "joukossa urheilemiseksi", olen valmis tinkimään näkökannastani. Minun on vaikea uskoa olevani nykyistä onnellisempi pakotettuna kasarmiasumiseen tai joukkueurheilun harrastamiseen.

Onnellisuusmanifesti on poliittinen julistus, ehkä puoluepoliittinenkin. Keskustanuoret kun menivät ja tekivät työväenpresidentit liittymällä ydinvoiman vastaiseen rintamaan ja yllättäen kalastelevat nyt niillä vesillä, joilla punavihreät vieheet ovat aiemmin olleet varma valinta. Manifesti tuulettaa niin vahvasti tietynlaisen elämäntavan ja arvojen puolesta, että on melkein ihme, kun siellä ei kerrota, miten onnelliset ihmiset käyttävät Applen valmistamaa tieto- ja viestintätekniikkaa.

Sateinen talkoopäivä

Kevään toinen talkoopäivä veturitallilla oli tuotteliaampi kuin ensimmäinen. Matisa-projekti pääsi tältä kaudelta käyntiin. Metallimiehet leikkasivat runkoa reunustavien varustelaatikoiden vanhat vääntyneet saranat pois ja hitsasivat uudet tilalle. Nyt laatikot aukeavat ja sulkeutuvat kauniisti. Saatiin myös kustannusarvioita koneen pintamaalauksesta. Se teetettäneen ulkoisena työnä, koska Museoveturiseuralla ei ole käytössään ruiskumaalauslaitteita.

Veturimuseon kesäkuussa alkavaa aukiolokautta valmisteltiin siirtelemällä näyttelyesineitä paikalleen. Myös yleisön kulkureittejä paranneltiin rakentamalla kaksi huoltokanaalin ylittävää kävelysiltaa uudestaan lattiapinnan korkeudelle. Ongelmallisena pidetty epätasaisuus tuli viimein korjattua. Työn yhteydessä jouduttiin siirtämään muuatta veturia. Kalustonsiirroissa on palattu parin vuoden takaiseen lähtöruutuun, vaikka nykyään pilttuista olisi herätettävissä ainakin kaksi siirtoon kykenevää museoveturia. Veturitallialueen liikennöinnin lupatilanne on kuitenkin niin epäselvä, että 40 tonnia kytkintankoveturia liikkui miesvoimin työntämällä. Matkaa tosin ei tainnut olla kokonaista metriäkään. Kulkuväylien parantamistyönä tehtiin myös viime syksynä rakennettujen piha-alueen kulkukäytävien suoristaminen talven ja roudan jäljiltä.

Kesänäyttelyiden kanssa työtä on tehty Hyvinkään päässä jo pitkään, mutta ensi viikolla valmistelutyöt käynnistyvät Toijalassakin. Arkistosta kaivettiin esiin muutama näyttelyntekijöiden kaipaama valokuva.

Mallia majavilta

Sain tilaisuuden viettää työn puolesta puolisentoista vuorokautta metsäisissä maisemissa. Talousasioiden koulutuspaikaksi oli nimittäin valittu Evon perinteikäs metsäopistoalue ja siellä Rahtijärven vanha savottakämppä. Metsätalouskoulutus aloitettiin vuonna 1862, samana vuonna kuin "Lemminkäiseksi" ristitty höyryhepo veti ensimmäisen kaupallisen liikenteen junan Helsingistä Hämeenlinnaan. Aikakausi oli hämäläisten, kun maakuntaa valtion rakentaman liikenne- ja oppilaitosinfrastruktuurin avulla ryhdyttiin liittämään aiempaa tiiviimmin rannikkoseutujen kasvukeskuksiin ja satamien tarjoamiin ulkomaanyhteyksiin.. Metsäoppilaitoksen sijoituspaikasta kilpaili lounaishämäläinen Mustiala, jonne oli parikymmentä vuotta aikaisemmin perustettu maatalousoppilaitos. Itäinen vaihtoehto Evo veti pidemmän tikun sijoituspaikkakisassa, eikä vähäisin peruste ollut luonnonkauneus.

Majoitus- ja kurssipaikkana toiminut Rahtijärven savottakämppä on osa alueen tuoreempaa historiaa. Se rakennettiin 1950-luvulla ja ehti palvella alkuperäisessä tehtävässään vain vähän toistakymmentä vuotta. Kun moottoriajoneuvojen, eritoten mopojen, hintataso halpeni 1960-luvun aikana, yhä useampi metsuri päristeli työmaalle kotoa käsin, eikä työmaamajoitustarvetta enää ollut.

Ensimmäisen kurssipäivän jälkeen me ahkerat opiskelijat pääsimme opastetulle majavaretkelle. Komeita jyrsijöitä emme nähneet – ne liikkuvat lähinnä öiseen aikaan – mutta niiden rakennelmia sitäkin enemmän. Padot eivät ole metsänomistajien mieleen, koska niiden nostama vesi tuhoaa alleen jäävän puuston. Majavan mielestä taas pato on tarpeellinen kolmesta syystä: Ensiksi vesi on majavan pihatie: sen on paljon helpompaa kuljettaa ruokaa pesälleen uittamalla kuin kantamalla. Toiseksi vesi on suoja-aita: se jättää pesän oviaukot veden alle suojaan. Kolmanneksi vesi on tae tulevista herkkuhetkistä. Majava tietää, että kun se muutaman vuoden jälkeen muuttaa toisaalle ja padon vähitellen rapistuessa veden alta vapautuva maa alkaa kuivaa, se tarjoaa kasvualustan mitä herkullisimmalle tuoreravinnolle. Silloin on aika käydä korjaamassa satoa aiemmalta asuinalueelta.



Minulla ei ole samanlaista luonnon goretex-pinnoitetta kuin majavalla, ja olen ollut sangen huono uimamies. Mutta ihminen muuttuu. Syksyllä kävin viimeisen kerran hyisessä Vanajavedessä lokakuun viimeisinä päivinä ja nyt talviturkki jäi Rahtijärvestä laskevaan jokeen toukokuun alussa.

Tänään jouduin lähtemään kurssilta hiukan etuajassa Tampereelle kokoukseen. Olisin jäänyt mieluusti Evolle loppuun saakka. Ajelin rauhallisesti 12-tietä ja yllätin itseni miettimästä, miten aikataulun salliessa olisi mukavaa poiketa ilman sen suurempia ennakkosuunnitelmia vaikka missä tienvarren paikoissa. Hauholla olisi ollut sisällissodan taistelupaikkoja, Pälkäneellä isonvihan. Olisi ollut leipomon tehtaanmyymälää ja vanhoja kirkkoja pystyssä tai rauniona. Moni paikka oli tuttu entuudestaan, mutta aikoihin niissä ei ole tullut käytyä. Nuorena, kun ajeluviettiä olisi ollut, omistamani autot olivat niin surkeita, että niillä ei arvannut pitkälle lähteä. Sittemmin kun tekniikan puolesta alkoi olla luvassa huolettomia ajokilometrejä, on löytynyt aina syitä ja tekosyitä jättää harjoittamatta yleissivistävää pienimuotoista matkailua. Polttoainetta kuluu, auto kuluu, luonto kuluu, aikaa kuluu, rahaa kuluu.

Valokuvatorstain kevät

Osallistuminen valokuvatorstaihin sallittakoon hiukan myöhässä. Kevään juhlan kun vietetään vasta tänään.



Sima käytettiin ja Tamppi ostettiin viikolla, perunasalaatti tehtiin eilen ja keinu laitettiin pihaan tänään. Sopii vapun tulla.

Iloista vappua kaikille lukijoille!

Porarin näköisiä miehiä sietää varoa

Täällä päin ei kovin usein näe poliisiautoja hälytysajossa. Työreissussa sellainen tuli vastaan. Kellonajan perusteella asia liittyi ilmeisesti ammuskelutapaukseen. Viialassa on tunnetusti välillä kova meno.

Paikallisradiouutisten – kaupalliset paikallisradiot täyttivät muuten tänään neljännesvuosisadan - Vilppulan työmaalta kertoma juttu vasta veijaritarina oli. Mutta Aamulehti veti uutisointinsa vielä paremmaksi. Nyt Pohjois-Häme pähkäilee, miltä porari näyttää.

Rautatieharrasteen arkea ja juhlaa

Veturitallin talkookauden avajaispäivä ei suurta osallistujamäärää kerännyt. Turhan viileää ja paljon päällekkäisiä menoja. Pienesineistöä siirreltiin museosuunnitelman mukaan ja pari talven jälkeen avatun vesijohdon paljastamaa käyttöikänsä päähän tullutta tiivistettä uusittiin.

Iltapäivällä päästiin naapurikylään yhdistystoverin vuosipäiväjuhliin. Erinomainen tunnelma ja erinomaiset tarjoilut. Boolikin virtasi, ihailua herättäneessä astiassa ylös ja sitten taas alas lasiin, jos joku sellaisen alle pani. Aika vähille taisi kulutus meidän joukkomme osalta jäädä. Vielä kerran kiitokset tyylikkäistä juhlista ja onnittelut päivänsankarille!

Yliannostus sosiaalista mediaa

Aulangolla vietettiin jo kaksikymmenvuotisia perinteitä kantavia kesäyliopiston järjestämiä ITK-päiviä. Löysin tapahtuman vasta kaksi vuotta sitten, kun tamperelaiset raahasivat sinne esitelmöimään. Sittemmin olen ollut mukana niinkuin pääosa muistakin osallistujista, oman työnantajan piikkiin osana yleisöä.

Lähdin matkaan polkupyörällä, mutta vaihdoin teräspyörin kotikylän rautatieasemalla. Ensiksi suunta pohjoiseen ja junanvaihto Tampereella, kun sille suunnallekin oli junanvaihdon välissä hoidettavaa asiaa. Pieni koukkaushan tuo oli verrattuna vaikkapa kiskoliikenteen harrastepiireissä edelleen hyvin muistettuun pikareittiin Helsingistä Lohjalle Toijalan kautta.

ITK:ssa puhuttiin paljon sosiaalisesta mediasta. Kuten Dicole Oy:n nokkamies kysyi, voiko olla olemassa epäsosiaalista mediaa. Olisin valmis upottamaan koko "sosiaalinen media" -käsiteparin otinsangalliseen vesisankoämpäriin yhdessä CD-levyjen kanssa, koska jo jälkimmäinen osa "media" sisältää vuorovaikutuksen. Media on monikkomuoto latinan toisen deklinaation neutrisukuisesta substantiivista medium, -i, joka vaikkapa A. V. Strengin perusteellisen latinalais-suomalaisen sanakirjan mukaan tarkoittaa monenlaisia asioita keskivälistä julkisuuden ja yhteisen hyvän kautta aina julkiseen tiehen. Sosiaalisen kantasana, ensimmäisen deklinaation feminiininen socia, -ae tai vastaava toisen deklinaation maskuliinisukuinen socius, -ipuolestaan voi olla vaikkapa osallinen eli niinikään välissäoleva tai liittolainen eli yhteisen hyvän edistäjä.

Se sanoilla saivartelusta. IBM:n esitelmöijä puhui siitä, miten Web 2.0 – mitä se sitten olikin (itse kadotin konkreettisen idean kai jo joskus ennen viime vuosikymmenen puoltaväliä, kun sinänsä varsin ymmärrettävän web service -konseptin rinnalla ryhdyttiin puhumaan ylihienoilla käsitteillä) – muuntuu muotoon Web² tai "Smarter planet". Perusajatus on jälleen mitä ymmärrettävin. Siinä, missä Web 2.0 on ollut bloggaamista ja naamatuntulkintaa tai parhaimmillaankin reaaliaikaista visertelyä, Web² valjastaa käyttöön erilaisiin päätelaitteisiin integroidut sensorit kameroista satelliittipaikantimiin ja sykemittareista mikrofoneihin. Esimerkiksi jos suomalaisten hälytysten urkkiminen Tilannehuoneessa tai junien kulkutietojen tutkiminen on Web 2.0:aa, niin kulkuneuvoihin sijoitettuihin radioteitse välitettäviin tunnisteisiin pohjautuva merenkulun seuranta Marinetrafficissa tai tutkaan tuijottelu Flightradarissa ovat Web²:ta.

Verkon ja havainnollisten käyttöliittymien kautta tietoa välittäviä sensoreita on jo pitkään käytetty tuotannollisessa toiminnassa navetoista tehtaisiin. Mullistava uutuus tästä näyttää tulleen siinä vaiheessa, kun trendinhaistelijoiden etujoukko on ehtinyt maatalonisäntien ja tehtaantyöläisten saappaanjälkiin.

Sensorin kantasana on muuten kolmannen deklinaation maskuliinisukuinen substantiivi censor, -is. Sensorit, historiallisen lausuntatavan mukaan oikeammin kensorit, olivat määräajaksi valittuja korkeita virkamiehiä, jotka määräsivät veroista ja valvoivat hyvien tapojen noudattamista. Web², vestigia terrent?

Salaliittoteoriat sikseen. Bloggaaminen on varmasti vanhanaikainen tapa osallistua vesisankoämpärin kantamiseen. Se on vähän kuin pumppusuutindieselautolla ajaminen. Ei muodikasta, mutta helppoa, koeteltua ja toimintavarmaa.

Sinisten junien päivä

Työmatkailua ei ole tullut harjoitettua pariin kuukauteen, ellei risteilyä saman kaupungin ammattikoulun, lukion ja ammattikorkeakoulun välillä lasketa. Vaihtelu virkistää, kun työpäivä meni vaihteeksi Turussa. Tarkemmin sanottuna Kärsämäessä aivan Toijalan radan varressa. Aiheena oli tutkintotoimikunnan kokous ja paikkana teollisuuslaitoksesta saneerattu aikuiskoulutuskeskuksen kiinteistö. Olen tainnut käydä siellä vain kerran tätä ennen.

Aamupikajuna P 904:ää odotellessa "Jalmari" ja "Lina" palailivat yötöistä. Kaksikko on melko säännöllisesti ajellut kotipihan ohi kohti Turkua samaan aikaan, kun käymme yöpuulle. Loimaan paikkeilla satoi reilusti lunta. Pitkän talven jälkeen valkoinen maisema ei oudoksuttanut. Turun asemalla Tve4-veturi siirteli vaunuja. "Keltiäistä" olen nähnyt liikenteessä enää harvakseltaan. Valokuvaamista ajatellen autoja ja muita näköesteitä oli liikaa. Sillalle päästyäni näköala olisi riittänyt, mutta veturi oli ehtinyt zoomin ulottumattomiin.

Aikaa oli runsaasti ja keli sateeton, joten päätin kävellä asemalta Kärsämäkeen. Aikataulu olisi sallinut vaikka poikkeamisen radan vastakkaisella puolella Koroistenniemen piispanlinnan ja tuomiokirkon paikalla, mutta siinä tapauksessa olisi pitänyt jo kotona varustautua maastokelpoisemmilla kengillä. Radan ylittäminen vapaavalintaisista kohdista tuntui olevan paikallinen jalankulkijoiden tapa. Paikka täytyisi käydä katsastamassa, kun vain saisi aikaiseksi. Mikäpä estäisi jonakin kesäisenä pyhäaamuna keittämästä kahvia termospulloon, hyppäämästä P 904:n kyytiin ja tekemällä sinne pientä patikkaretkeä. Jos ei viipyisi niemellä kauaa, ehtisi vaikka kirkonmenoihin nykyiseen tuomiokirkkoon.

Kokouksen jälkeen harkitsin käväistä katsomassa viime kuun alussa julkisuudessa paistatellutta Myllysiltaa, mutta Veijon asemalle tarjoama kyyti sattui parahiksi pikajuna P 921:n lähtöaikaan.

Huomenna työmatkailu vanhoissa kaupungeissa jatkuu. Vuorossa on Hämeenlinna.

Valokuvatorstain pulloteema

Tällä viikolla Valokuvatorstai-blogissa viikon kuva-aiheena on jatkaa tästä:

Jatketaan siis pulloteemalla. Siniset koristavat kotikuistin ikkunoita.

C 555 6003.01 käsisekoitus BK1 760, LA2 600, RE1 2320

Otsikossa pitäisi olla yksi veturinvihreän maalin kaava. Tosin kyseessä on sellainen tuote, joka ei liituuntumatta kestäne kovin kauaa sään armoilla. Tämä muistomerkki kaipaa ylleen jotain muuta kuin Miranolia. Ammattikoulun pensselisetien – ja erityisesti pensselitätien, pintakäsittelyala kun on jo kauan ollut tyttöjen kansoittama – pitäisi aloittaa työ pikapuoliin. Viime päivinä radioaallot ovat kuljettaneet tiheästi asiaan liittyviä viestejä rataverkon ensimmäisen linjaradio-osuuden pituudelta. Toijalasta Haapamäelle ja päinvastoin ei tosin ole viestitelty VHF-alueella - niin hyvin kuin tuo rautatieliikenteen poistuva tekniikka museoalaan soveltuisikin - vaan arkisesti matkapuhelimella.

Ei ollut huono idea lämmittää uunia eilen. Yö oli kylmä, ja räntää tiputteli vielä aamulla. Kotipihasta veturitallille ei ole kuin pari kilometriä, mutta mukavuudenhalu meinasi voittaa. Jätin kuitenkin auton talliin ja menin polkupyörällä.

Ei tallilla varsinaista tekemistä ollut. Kunhan käväisin katsomassa, kun pääsiäisen jälkeen en liene käynyt. Vedin miehistöhuoneen yli 120 vuotta tikittäneen seinäkellon ja vaihdoin lähes yhtä vanhaan päättymättömään kalenteriin oikean päivämäärän. Talkookausi pitäisi aloittaa ensi viikonloppuna. Ilkka oli jo eilen sopeuttanut vaunun sisälämpötiloja vuodenaikaan nähden kohdalleen.

Sunnuntaipuuhat jatkuivat kotipihassa. Jos helmikuisen luonnonmukaisen männynharvennuksen viimeiset jäljet tuli eilen siivottua maasta, tänään poistin ne puusta. Lukuunottamatta ylintä oksantynkää, johon tikkaiden ja sahan jatkovarren yhdistelmäkin oli liian lyhyt. Naapurin Jussi tuli toimiensa lomassa juttelemaan. Oli ollut pohjoisessa hiihtämässä. Pehmeillä liistereillä kuulemma oli pärjännyt vielä hyvin. Kotipihassa on aina mukavaa, mutta en voi kieltää, ettei Karilan ja Äkäslompolon kaltaisten paikkanimien mainitseminen saanut herätettyä hienoista kaipuuta toisaalle.

Mullan tuoksua

Eilen ja tänään säätila on näyttänyt jokseenkin syksyiseltä. Toki varhainen ja pitkään jaksava valo kertovat, että eri vuodenaikaa eletään.

Sateetonta päiväaikaa ehdittiin hyödyntää haravanheilutuksen merkeissä sen verran, että kuivat nurmikonkaistaleet saatiin rapsuteltua. Haravointisuuntaa sai jokusen kerran vaihdella tuulen mukaan. Kevätharavointi on tänä vuonna melko helppo urakka. Syksyllä hitaimpienkin pudottajien lehdet saatiin kompostiin, kun lumi ei yllättänyt etuajassa. Nyt haravan piikkeihin tarttui lähinnä sammalta. Vanhan nurmikon sammalsota jatkuu tulevallakin kasvukaudella.

Kissaveljekset käyvät nuuhkimassa kevätilmaa, mutta pidempiin ulkoiluihin ne eivät ole vielä uskaltautuneet. Tosin pikkuveli Viljami näytti eilen talonvahdin kykynsä häätämällä itseään paljon isomman vieraan kollipojan matkoihinsa.

Pihalla keväiseen aikaan käyskennellessä tulee mieleen monenmoista, mitä olisi kesäksi mukavaa toteuttaa. Kauniimpi asukas suunnittelee kauniimmin, ja sen jätän suosiolla hänelle. Mutta toteuttamisessa olen mieluusti mukana.

Illalla radiossa soitetaan jazzia.

Portit auki?

Pari päivää sitten Aamulehti uutisoi, miten YLEn väistyvä toimitusjohtaja M. Jungner toivoo mahdollisimman monen langattoman lähiverkon eli WLAN:n yksityiskäyttäjän poistavan verkkonsa salauksen. Tavoitteena on lisätä "langattomien" Internet-yhteyksien saatavuutta. Jungnerin ilmeisen totuudenmukainen oletus on, että useimmat WLAN-yksityiskäyttäjät jakavat hankkimansa Internet-yhteyden langattoman lähiverkkonsa kautta. Ehdotus on saanut paljon kritiikkiä muun muassa tietoturvallisuuden näkökulmasta.

Tietoturvallisuusperuste on ensikatsomalta melko vastaan sanomaton. Langattomassa verkossa siirtotie perustuu radioaaltoihin, jolla signaali on ainakin periaatteessa helposti myös asiattomien saavutettavissa. Tätä ongelmaa pyritään välttämään erilaisilla langattoman verkkoliikenteen salausmenetelmillä, jotka tekevät kaapatun signaalin sisällöstä kaappaajalle hyödytöntä. Salauksen poistaminen tarjoaa siis tarjoaa nykypäivän hallamaille ja muille radioreiskoille ainakin teoriassa pääsyn kotikäyttäjän tietoliikenteen sisältöön. Tosin aina ei muisteta sitä, että monen peruskäyttäjän kannalta kaikkein kriittisin tiedonsiirto, kuten verkkopankkiasiointi, on suojattua jo sovellusprotokollatasolla (toisaalta moniko peruskäyttäjä tulee tarkistaneeksi, että verkkopankissa asioitaessa selainohjelma pelaa HTTPS:n säännöillä eikä ehdottele uusia varmenteita?). Tietenkään kaikki tietoturvakriittisetkään verkkopalvelut eivät eri syistä (joista vähäisimpiä ei liene WWW-palvelujen suojaukseen rakennetun varmenneperiaatteen hintapolitiikka) ole sovellusprotokollatasolla salattuja, jolloin WLAN-verkon suojauksen merkityskin kasvaa.

Asiaa paremmin tietämättä arvelen, että Jungner ei kuitenkaan varsinaisesti toivonut käyttäjien poistavan langattomista verkoistaan salausta vaan ainoastaan jakavan langattoman yhteytensä myös muiden käyttöön. Teknisesti ottaen kun salaamaton WLAN-yhteys ja avoin WLAN-yhteys ovat kaksi eri asiaa. Käytännössä kuitenkin ne ovat monesti toisiinsa sidotut, koska monen koti- ja PK-yrityskäyttöön myytävän WLAN-tukiaseman ohjelmistossa vapaa pääsy verkkoon toteutetaan niin, että mitään salauksia ei aseteta käyttöön. Tämä moniin perustason laiteisiin liittyvä käytännön seikka huomioiden kritiikki Jungnerin esitystä kohtaan on ymmärrettävää.

Toinen tietoturvallisuutta sivuava ongelma liittyy avoimen, vaikka sitten salatunkin, verkon käyttäjätunnistukseen. Pelätään, että verkkovierailija sortuu laittomuuksiin ja uhriksi joutuneelle jäävät vain verkon isännän tuntomerkit. Tällöin tietomurtohankkeista ja vastaavista kolttosista vastaamaan joutuisi viaton verkon omistaja. Tietoverkkojen yksilönsuojasta huolestuneita tämä ongelma kismittänee edellä kuvattua teknillisluonteista salauskysymystä enemmän. Tässä kohden "Lex Nokiakin" kääntää selkänsä parjaajilleen: WLAN-tukiaseman omistavan yksityishenkilön tai edes yrityksen on vaikea pukeutua laissa tarkoitettuun yhteisötilaajan univormuun ja ryhtyä luvallisesti tallentamaan verkkovierailijoidensa tunnistetietoja.

Tietoturva- tai yksilönsuojahuolia merkittävämpi ongelma liittynee siihen kritiikkiin, joka äkkipäätään tuntuisi helpoimmalta ampua alas: vapaamatkustajaongelmaan. Varsinainen ongelma ei ole epäreiluus ja kiista siitä kuka viime kädessä maksaa "ilmaiset" WLAN-nettiyhteydet. Kyse on tällaisen ilmaispalveluverkon "runkoverkko-osuuden" kapasiteetin riittävyydestä. Jos ilmaisten WLAN-nettiyhteyksien tarjonta kasvaa, niin riittääkö niiden taustalla olevien DSL- ja muiden yksityiskäytössä suosittujen yhteyksien kapasiteetti palvelemaan langattomia surffaajia? Puhumattakaan yhä suositumpien "mokkuloiden" ja muiden 3G-päätelaitteiden ahtaista kaistoista.

Kotitorpassa otimme WLAN-verkon käyttöön syksyllä 2002. Silloinen tekniikka oli melko hienostumatonta. ADSL-modeemi ja WLAN-reititin olivat kaksi erillistä laitetta. Belkin-merkkinen reititin oli varsin yksinkertainen. Se kyllä tuki silloin käytössä ollutta WEP-salaustekniikkaa, mutta annoimme Rintalohko4:n – tonttimme mukaan nimetyn – langattoman verkon olla avoimena vierailijoille. Hyödyntäjiä ei juuri ollut. Nykyisessä Telewellin laitteessa salaukset on pidetty päällä, eikä Jungnerin toivetta näin ollen enää toteuteta.

Tulkoon mainituksi, että perjantai-iltaa istuessa Telewellin sähkömagneettisen spektrin valossa kuunnellaan YLEä ja nautiskellaan Adobea. ATK-henkinen nimi tarkoittaa tässä tapauksessa chileläistä luomuvalkoviiniä, ei hassumpaa maultaan. Jos vedestä voisi tehdä viiniä vastikkeetta kuin Kaanaan häissä ikään, olisiko sen nimi GIMP tai Inkscape?

Valokuvatorstain hyppy

Tällä viikolla Valokuvatorstai-blogissa hypitään.



Rohkeita olivat ne nuorukaiset, jotka hyppivät moottoriavusteisesti Kauhavan lentokentällä juhannuksena 2008.

Keväinen viikonloppu

Perjantai-iltaa jäätiin viettämään pitkästä aikaa Tampereelle, kun kaupunkiin oli työpäivän jälkeen muutakin asiaa. Hyödynsin pitkästä aikaa yliopiston kirjaston palvelua, ja käytiin varaamassa kesälomareissun autojunaliput. Kovin myöhään ja kovin vauhdikasta iltamenoilua ei tässä iässä jaksa harrastaa – niinkuin muka koskaan olisi jaksanut – mutta Rossossa nautittu myöhäinen päivällinen oli ajankäytön väärti. Kana kasviksilla ja kala perunamuusilla maistuivat niin, että ansaitsivat päälle kahvit ja konjakit.

Lauantai sujui keveiden kevätpuuhien merkeissä. En mielelläni käytä silmälaseja kotioloissa, mutta nyt olisi ollut tarvetta. Tai sitten renkaanvaihdossakin täytyy ryhtyä käyttämään suojalaseja. Minulla on nimittäin tapana rapsutella alta otettujen renkaiden lamellien välistä pikkukivet pois ennen renkaiden varastoimista. Yksi kivi viihtyi niin hyvin paikallaan, että protestoi ulos joutumista singahtamalla suoraan silmäkulmaa. Selvisin säikähdyksellä.

Valokuvatorstain vaihtoehto

Valokuvatorstai-blogissa on viikon aiheena vaihtoehto.



Kiskoliikenne on hyvä vaihtoehto ainakin monin paikoin pääkaupunkiseudulla. Kulkuvälineeksikin on vaihtoehtoja: se voi olla minkä tyyppinen tahansa, kunhan se on Sm4-sähkömoottorijuna. Kolme "Pupua" (nrot 6319/6419, 6303/6403 ja 6324/6424) sattui rinnakkain Helsingin rautatieasemalla elokuussa 2007.