Raihnaisena

Toissapäiväinen kuntosalikeikka – oltuaan laatuaan ensimmäinen aikoihin – haittasi elämistä tänäänkin. Työpäivän aikana teki monta kertaa mieli mennä johonkin roikkumaan. Sääli, että puolapuut on poistettu salista. Tein tarjouspyynnön pyörätuolista ja rollaattorista.

Iltalenkin aikana katuvalot syttyivät sitä mukaa, kun matka eteni. Hölkkäaskel tuntui yläkropan lihaksissa nuijimiselta. Alun jälkeen ihan mukavalta.

Myöhässä

Eilisen kotiintulojunan eteiseen sattui palomestari poikineen. Tuli mieleen, että kotisammutin on edelleen tarkastamatta, ja kysyin, onko putiikki auki lauantaina. Kuulemma oli. Ei maksanut mitään, kun liikkeen avajaisissa saatu kortti oli edelleen voimassa.

Puolisoni kanssa vietimme puolitoista iltapäivätuntia kuntosalilla. Edellisestä kerrastamme on aikaa, ja taakkoja ei ole tullut nosteltua vähään aikaan ei-hyötymielessä. Onnistuin pitämään taakat edellytyksiin nähden sopivina, kunnes lopussa selkälihaksille tuli ladattua liian ahneesti. Kotona olin kuulemma vielä kalpea. Huomenna lihaskipua lienee havaittavissa.

Valtion laskuun

Loppuviikoksi oli tarjolla kaksi seminaarityyppistä työmatkaa: toinen ammatillisen koulutuksen yleisseminaari ja toinen sähköalojen tutkintotoimikuntien yhteiskokoontuminen. Molemmilla harjoitettiin merenkulkua. Valitsin jälkimmäisen, koska ensimmäinen vaihtoehto on tarjolla joka vuosi mutta toinen keskimäärin vain joka kolmas. Juna lähti heti aamuviiden jälkeen, mutta taksista piti käytännössä juosta laivaan. Mentiin nopealla vuorolla Tallinnaan, kokoustettiin, syötiin, kokoustettiin lisää, nukuttiin, käytiin ostoksilla, syötiin lisää ja tultiin takaisin Helsinkiin.

Järjestävän seuran eli opetushallituksen virkamiehet vaikuttivat hiukan maansa myyneiltä. Keskusvirastossa on käynyt organisaatiomuutos, eikä kaikki ole kai vielä loksahtanut aivan kohdalleen. Se tuli jälleen havaittua, että tuskin missään päästään niin tunnerikkaaseen mielipiteilyyn ja itseilmaisuun kuin huoneessa, joka ahdetaan täyteen insinöörejä ja muita tekniikan alan ihmisiä keskustelemaan itselleen tärkeästä teemasta. Kansantaloudellinen tilanne lienee aiheuttanut sen, että keskustelun sivutessa työmarkkinakysymyksiä volyyminuppi kääntyi hitusen myötäpäivään. Työmarkkinajärjestöt ovat alusta saakka kuuluneet näyttötutkintojärjestelmän vahvoihin tekijöihin, mutta niiden alaan kuuluvat kysymykset on aiemmissa tapaamisissa hienotunteisesti jätetty keskustelun ulkopuolelle.

Vapaa-ajalla oli mukavaa mittailla kaupungin katuja paikat hyvin tuntevassa seurassa. Ihan kaikessa en tovereita seuraillut. Makeista leivonnaisista en pidä. Ja mielipidettä siitä, että Suomenlahden eteläpuolella naiset näyttävät naisilta, kun kulkevat vaarallisilta ja epämukavilta näyttävissä jalkineissa, en jaa. Manteleita myytiin joka toisessa kadunkulmassa.

Illallisella pöytäkaveri kysyi, eikö liha ole tarpeeksi kypsää, kun pyörittelin sitä haarukassani. Ei ollut raakaa eikä veristä, mutta ei tuntunut ihan reilulta syödä pihviä ja juoda viiniä valtion laskuun. Matka oli kaikkineen ihan kiva, mutta ehkä nekin määrärahat olisi löytäneet jostain vielä kiitollisempia kohteita kuin me työssäkäyvät, kotioloissakin hyvin syövät miehet.

Nättejä tyttöjä väittivät monet matkalaiset nähneensä. Minun silmiinikin osui yksi, kotiasemalla vastassa. Kotiinpaluu oli parasta tässäkin reissussa.

Syksyisiä työmatkoja

Aamuisin on jo pimeää töihin lähtiessä. Viime viikolla huomasin laittaa heijastimen takkiini killumaan hävettyäni parina aamuna tumman vaateparteni huonoa näkyvyyttä. Kävelymatka onneksi sujuu kevyen liikenteen väylää, ja linja-autopysäkin kohdalla valaisevat katuvalot. Maaseudulta kyytiin nouseville nuorille kuljettaja on jo muutaman kerran huomauttanut heijastimen tärkeydestä. Hyvää asennekasvatusta paitsi yleisen liikenneturvallisuuden myös kouluun ehtimisen kannalta – pimeää matkalaista kun ei kuljettaja pysäkiltä huomaa.

Maanantaina ihmettelin, mihin oma heijastimeni oli kadonnut. Syy löytyi kotoa: kissaveljekset olivat keksineet iltapuhteekseen eteisestä uuden mielenkiintoisen leikkikalun.

Töihin mennessä valo ehtii sen verran, että näkee pellolla kirmaavat kauriit. Veikeänvauhdikkaat eläimet saavat hyvälle mielelle. Mutta tämän kaltaisina sadeaamuina ne jäävät pitämään sadetta.

Eilisilta meni työmaalla pitkäksi, mutta hyvän asian merkeissä: se kului pitkästä aikaa opetustoiminnan parissa. Ohjelmassa oli tietojenkäsittelyn ammattitutkinnon tutkintotilaisuus neljine mielenkiintoisine organisaatiokuvauksineen seurakunnasta LVI-urakointiin ja moottoripyöräkorjaamosta elektroniikkakierrätykseen. Parin viime vuoden aikana olen hiukan vieraantunut käytännön opetustoiminnasta, mutta kun vanha hyvä tiimi oli kasassa, kaikki sujui hyvin.

Ei mene enää kauaa, kun kotiin palatessa aurinko on ehtinyt laskea. Tämä päivä oli normaalimittainen, mutta metsän takaa koulun seinä värjäytyi jo alhaalta.

Keskiviikon iltaohjelmassa oli hölkkälenkki veikeänvauhdikkaan tytön kanssa ja sitten sauna. Jos kesällä ei aina saunottu edes joka viikko, syksyn tullen kahdesti viikossakin alkaa tuntua houkuttelevalta.
¨
Huomenna on luvassa aikainen herätys ja työmatka etelään.

Praepositus paradisi et princeps animarum

Paratiisin ja sielujen päällikön Miihkalin päivänä pitää olla kaikki laarissa, sanoi vanha kansa. Perunoita saimme puolikkaalta aariltamme vain vajaan ämpärillisen. Kylvö tehtiin myöhään, eikä tänä vuonna käytetty Hankkijan Timoa tai muuta hyvää siemenperunaa. Mutta joulurosolli saadaan sentään oman maan antimista. Sen sijaan punajuurisato oli hyvä. Talon kauniimpi asukas nosti ja keitti juurikkaat perjantaina, ja äsken iltapuhteena lohkoimme ne ja säilöimme etikkaliemeen.

Eilisen päivällisen salaatin runko piti ostaa pitkästä aikaa kaupasta. Salaattitomaatit saamme vielä jonkin aikaa omasta – öisin öljykynttilällä ja paksulla matolla suojatusta - kasvihuoneesta, mutta avomaan vihreä on jo kautensa päättänyt.

Kylän maalarimestari soitteli ja kertoi, että ei ollut päässyt Pirkanmaan Osuuskaupan kanssa yhteisymmärrykseen moottoritien varteen liikenneasemalle kesällä siirretyn Tr1-höyryveturin maalausurakasta. Hänen suunnitelmansa oli mielestäni erinomainen ulkosäilytystä ajatellen, mutta osuusliike piti sitä liian kalliina. Sääli, koska halvalla saa halvan tuloksen. Moni on luullut Museoveturiseuran ottavan homman hoitaakseen, mutta sellaiseen ei Veturimuseon ylläpitoon ja Matisa-projektiin sitoutuneella yhdistyksellä ole resursseja. Osuusliike taisi lähteä soitellen veturinentisöintiin, mutta toivottavasti järki vielä voittaa.

Illalla ajeltiin tehtaanpiippujen juurelle harjoittamaan taijia. Matin johdolla tehtiin Beijing-muotoa perusteellisesti. Tykkäsin, joskin vähitellen olen oppinut pitämään myös Jukan vetämistä pitkän kaavan qigong-harjoituksista.



Kohta taitaa olla isomman korin hankinta edessä, kun kissanpojat kasvavat. Harmaasävyinen Vihtori tervehtyy päivä päivältä putoamisonnettomuutensa jäljiltä. Keskiviikkona, viikko leikkauksen jälkeen, käytimme pikkuystävämme Hattulan eläintenhuoltoasemalla tarkastuksessa. Leikkauksen tehnyt lääkäri antoi ohjeet kotijumppaan. Hyppiminen on edelleen kiellettyä, mutta oikea takajalka tarvitsee liikettä tervehtyäkseen. Muun muassa kottikärrykävely tervettä takajalkaa kiinnipitäen kuuluu kissan kuntoutusohjelmaan.

Kurssilla

Kaksi iltaa ja lauantaipäivä ovat menneet jälleen hallintotieteen perusopintojen parissa Tampereen yliopistolla. Aiheena on ollut tutkimusprosessin hallinta. Kun viime talvena näitä opintoja aloittaessani luin opintojakson nimen, ajattelin tieteenalan olevan harvinaisen kova pähkinä, kun metodikurssi kuuluu jo "appron" opintoihin. Mutta kyseessä on pedagogisesti nerokas ratkaisu, jossa peruskurssilla käsiteltäville, yleensä klassikkoteorioiden alle jääville, tutkimuksellisille näkökulmille on omistettu oma kurssi. Opettajana toimi oman kylän mies, tohtori T. Keski-Petäjä, jonka show-asenne luennoimiseen hakee vertaistaan.

Eilen palasimme kotikylään samalla junalla. Kysyin, miten hallintotiedettä voi päästä lukemaan suoraan koulupohjalta. Ymmärrän, että matematiikan, sosiologian, filosofian, tekniikan alojen, kielien, historian, kansantalouden tai muiden kovien tieteiden alkuun on hyvä päästä nuorena, mutta arvelen että alaa, jonka harjoittajan oletetaan käytännön työssään soveltavan osaamistaan systemaattisesti konkreettiseen päätöksentekoon, on paitsi uskaliasta myös pettymyksiä tuottavaa tarjota kovin nuorille. Tohtori oli samaa mieltä ja totesi, että työkokemusta pitäisi löytyä, ainakin hampurilaisravintolasta tai ylipäätään mistä tahansa työyhteisöstä. Ongelman aiheuttanee se, että mihin tahansa työyhteisöön liittyvä, kesätyötä tai vastaavaa pidempiaikainen, työkokemus on yhä niukemmin hankittavissa oleva osaamisresurssi samaan aikaan kun niukkuus yhä korkeamman koulutuksen saavutettavuudessa vähenee vähenemistään. Kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Tosin käytännössä useimmat hallintotieteiden opiskelijat lienevät edelleen vankan työkokemuksen hankkineita terveydenhuollon, poliisialan, koulutusalan, sosiaalialan ja muiden perinteisten julkisen sektorin alojen ammattilaisia.

Rautatieasemalta yliopistolle kävellessäni kuljin vanhojen veturitallien edestä, johon on asfaltoitu kävelytie. Ensin yritin pujahtaa tallien takaa, jossa en ole ennen käyskennellyt, mutta eteläpään aita esti aikeeni loppuunsaattamisen. Ihmettelin lukuisia takapihan uusia autonlämmitystolppia, mutta tornihotellista kertova kyltti selitti niiden tarkoituksen. Minkälaista valvontakomissiota Tampere halajaa, kun veturitallit pitää kasvattaa hotellitorniksi? Vai onko siellä portieerina tallimestari, joka ohjaa majoittujia "ykköspilttuuseen" tai "kasipilttuuseen"? Ykkös- ja kakkostallien tusinat veturisijat samoin kuin konttorirakennus ovat yhä tallessa, mutta kolmos- ja "nelostallista" ei juuri jälkiä näy.

Suuri viljajuna Siperiasta

Tänään ei työhuoneen ikkunalaudalla laulettu lapikkaista. Sen sijaan vietettiin kirjailija Antti Tuurin 65-syntymäpäivää suorassa lähetyksessä Sammatista. Olen kuunnellut ohjelmaa mielelläni eikä vähiten mainion toimittajan Seppo Konttisen ansiosta. Kuten ohjelmassa on käytäntönä, kuuntelijat saivat soittaa ja keskustella hetken syntymäpäiväsankarin kanssa. Tapanani ei ole soitella radio-ohjelmiin – tämä saattoi olla ensi kerta – mutta kun juuri alkuviikosta luin Tuurin uusimman romaanin "Suuri viljajuna Siperiasta", piti onnittelun ohessa kysäistä kirjailijalta, mistä hän on hankkinut niin hyvät tiedot rautatiehistoriasta ja tavan käyttää lähes sadan vuoden takaista rautatieläisten kieltä. Kirjailija vastasi lukeneensa muun muassa veturimiesten ammattiliiton Veturimies-lehdessä aikanaan julkaistut viljajunan veturimiesten haastattelut ja M. Ivalon (tai V. Airaksen) muhkean höyryveturin huolto- ja käyttöoppaan. Jatkoa Rahjan veljesten junaseikkailuille ei kuulemma ole luvassa. Tarjosin panssarijuna-aihetta, mutta siitä Tuuri ei oikein innostunut (toisaalta Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksella kuulemma ollaan sellaista suunnittelemassa – hyvä niin, koska sekä Sotahistoriallisen aikakauskirjan että Resiina-lehden takavuosien artikkelit aiheesta ovat olleet melko suppeita ja Panssarimuseon viimekesäinen julkaisu vaikuttaa enemmän poliittisideologiselta pamfletilta kuin tutkimukselta).

Mitä tulee Tuurin viimeisimpään, teos on viihdyttävää ja vauhdikasta luettavaa alkuvuoden 1918 levottomilta ajoilta. Voi olla, että kirja ei kuulu mieleenjäävimpiin kotimaisen kirjallisuuden teoksiin, mutta se on tehty hyvin. Taustatiedot ovat kunnossa ja ne tuodaan esiin tyylikkäällä tavalla. Aikansa huipputeknologian tuotetta, isoa K3-tavarajunaveturia, sittemmin Jumbona tunnettua, kuvataan viljajunan veturimiehistön sitä kohtaan tuntemana ylpeytenä ja venäläisten virkaveljien kateudensekaisena hämmästelynä.

Päähenkilö on Rahjan veljeskolmikosta tuntemattomin, Jaakko, joka toimii komissaarinvirkansa ohella kertojana. Hahmoon on haettu suomalais-kosmopoliittista karheutta tietyillä usein toistuvilla manöövereilla. Esimerkiksi vastahankaisia venäläisviranomaisia ja -sotilaita tupakalla lahjova Jaakko antaa yhteisymmärrykseen suostuneen osapuolen kerta toisensa jälkeen "pitää koko askin". Väkivallalla tai kurjuudella kirjassa ei mässäillä, vaikka siihenkin olisi taatusti löytynyt mahdollisuuksia. Mutta vuosia kestäneen suursodan aikana eläneelle, vallankumouksen tai parikin, kokeneelle Rahjan kaltaiselle maailmaa nähneelle, monen asian kohdalla riittää kuivakka toteaminen. Asiat sanotaan samankaltaisilla kielikuvilla, joihin aikalaisissa – tai ehkä paremminkin Veturimiehessä julkaistujen jälkikäteishaastattelujen tyyppisissä – kertomuksissa törmää.

Kirja kertoo omalla tavallaan myös 200 vuotta täyttäneiden Porvoon maapäivien pitkävaikutteisuudesta. Teoksessa eletään hetkiä, joina Suomi irtautuu yli satavuotiaasta yhteydestään valtavan imperiumin kanssa. Venäläisyyttä ja Venäjää ymmärtäviä on suomalaisissa edelleen paljon, eivätkä nämä ole pulassa silloinkaan, kun ollaan neljän tuhannen kilometrin päässä kotoa, kaukana Aasian puolella. Itse asiassa tämä vanha Venäjä-osaaminen säilyi pitkälle toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan saakka, kun talous- ja valtiomiehet olivat vielä autonomian ajan vuosikertoja ("taistolaisilta" se ei suuren kulttuurillisen eron vuoksi enää onnistunut, vaikka päivänpoliittisista virtauksista kumpuava halu olikin osalla heistä kova, nykypäivän 'safkalaisista" puhumattakaan – jos venäläiset arvostivatkin tarjottua tupakkaa tai votkaryyppyä, ei silkalla ruskeakielisyydellä ole saatu aikaan mitään hyvää). Vaikka se opiskelijapojasta taisi siltä tuntua, aivan pelkkä huuli ei 1990-luvun alussa ollut kansantaloustieteilijä ja tilastomies K. Marja-ahon mainitsema silloisen laman yksi syy: suuren itäisen siirtomaan menetys.

Kuten edeltäjässä, "Suuri asejuna Pietarista" -kirjassa, tässäkin sankarihahmoina esiintyvät kertojaa enemmän rautatien vähäeleiset ammattilaiset. Asejuna-kirjassa tällainen hahmo oli ratatyömies Siili, viljajunassa taas veturinkuljettaja Åhman, Rautatieläisten Kristillisen yhdistyksen jäsen, joka omien sanojensa mukaan ei ole punaisten eikä valkoisten vaan rautatieläisten puolella. Åhman, samoin kuin lämmittäjä Santasalo, olivat niitä, jotka myöhemmin kertoivat kokemuksiaan Veturimies-lehdessä. Useita muitakin todellisia historian henkilöitä kirjassa esiintyy kansanvaltuuskunnan elintarvikekomissaaria Oskari Tokoita myöten.

Kirjan päähahmoista yksi on edelleen tavattavissa. Viljaa Siperiasta tuonut K3 nro 609 -veturi – syksyn 1942 jälkeen Tv1-sarjamerkillä varustettuna - on nykyisin Haapamäen Höyryveturipuistossa. Sen hytissä kirjailijakin kertoi tunnelmoineensa.

Jätkä poika kysy niitten lapikasten hintaa

Töissä olin karkottaa huoneeseen tulijan. Sattui nimittäin niin, että juuri kun olin kutsunut hänet sisään, alkoi ikkunalaudalla Kankaanpään Elias laulaa. Samasta asiasta lukemattomin muunnelmin.

Yleisradion kuunnelmasarjassa Elias on pantu laulamaan "Levanterin laulua" niillä ilmeisesti underground-kulttuurin aikana muistiinmerkityillä ja kehitellyillä sävelellä ja sanoilla, jotka 80-luvulla koulupojatkin tunsivat. Kirjailija itse oli ollut varovaisempi. Hän ei kai enää 50-luvun lopulla katsonut tietäneensä kovin tarkkaan, miten vallityöjuntassa oli laulettu muutama vuosikymmen aiemmin. Mahdollisesta anakronistisuudestaan huolimatta ihan naseva veto nyky-yleisöä ajatellen, joskaan radiossa Eliaksen ääni ei ollut kaunis eikä laulu rytmikästä, jollaisena Linna sen kuvasi.

Lämpimän kauden lopulla

Yösähköllä saatiin pestyä kaksi koneellista pyykkiä ja vuoden viimeiseksi lämpimäksi viikonlopuksi ennustetun tuuli kuivasi hyvin. Omenia ei tullut maasta enää kuin säkinpohjallinen. Johan valkohäntäkauriit ovat kuutiometrin verran tämänkin pihan hedelmiä popsineet. Päivällispöydän salaatti saattoi olla kauden viimeinen suoraan pihamaalta haettu.

Taiji-tunnille lähtiessä väsytti, mutta palatessa ei lähtö kaduttanut.

Lauantaipuuhailua

Aamulla petivaatteiden tuuletuksen jälkeen oli tarkoitus käydä tarkastuttamassa jauhesammutin, mutta yrittäjäksi taannoin ryhtynyt palomestari oli laittanut liikkeensä ovelle lauantaikiinnioloa pahoittelevan kyltin. Maatalousliikkeestä oli tarkoitus ostaa pakkasmuovinen laastisanko ilmalämpöpumpun ulkoyksikön alle kondenssiveden kerääjäksi. Päädyin perinteiseen sinkkiämpäriin.

Talven klapit saatiin liiteriin. Yleensä ne on tullut hankittua samalta tuottajalta, mistä kulloisetkin höyryveturiajelujen polttopuut, mutta puolisoni löysi kinkeripiiristään uuden tarjoajan. Kuljetus tapahtui tavallisella umpipakettiautolla, ja myyjä totesi, että kuorman tyhjentäminen kolmeen pekkaan suoraan liiteriin ei olisi sen hitaampaa kuin lappaaminen pihamaalle. Puolisoni ja minä emme ole varreltamme kovin pitkiä, joten ulottuva pinoamisapu nopeutti työtä reilusti. Auton tyhjennyksen jälkeen kahvipöydässä keskusteltiin maaseudun asioista. Kuivuriaan puuenergialla käyttävä luomuviljelijä kertoi kolmena kuivausvuorokautena ehtineensä nukkua kaikkiaan yksitoista tuntia.

Veturitallille ehdin kahteen otteeseen. Simon, Manun ja Peten äskettäin ajokuntoon elvyttämä Valmet-Saalastin leveäraiteinen Move21 eli DV100 oli valmistautumassa ensimmäiseen vaihtoveturitehtäväänsä ties miten pitkän tauon jälkeen. Yli kuusikymmenvuotias moottori kävi kuin uusi ja paineilmaa oli juuri siellä, missä piti. Minulla oli ruokahalu kasvanut syödessä ja hain kotoa sähkösahan pätkiäkseni edellistalkoissa Eskon seinänvierestä kaatamat pikkuvaahterat polttopuuksi. Ilkka avusti, ja loppusiivouksessa apumiehenä ahkeroi veljenpoikansa Konsta, kukaties 2030-luvun veturimies.

Illan kulttuuriannoksesta vastaa Antti Tuurin uutuus "Suuri viljajuna Siperiasta" ja levysoittimessa Time of the Templars -trilogian etnosikermä "Music of the Mediterranean".

Kissankorjaus

Vihtori-kissan korjaaminen meni tohtoristason käsityöksi. Lantio ja polven ristiside olivat rikki, joten kissa joutui leikkauspöydälle. Kotikylän arvostettu pieneläinkirurgi oli lomalla, ja lähin asiantuntija löytyi Hattulasta. Operaatio tehtiin keskiviikkona, ja pelkkä leikkaus vei kolme tuntia. Lantioon tuli rautaa ja suoliluuhun naula. Samalla tavalla näitä vammoja kai ihmiselläkin korjataan.



Opiaattilaastaroitu eläin näki pari päivää pieniä vihreitä kissoja ja on muutoinkin ollut surkean näköinen ilmestys. Tänään saatiin huumelaastari pois. Onneksi kasvavalla kissalla toipuminen on tehokasta. Tänään taas kehrättiin.

Toipilaana Vihtori viettää aikaansa vessalla ja vesikupilla varustetussa maalaistyyliin mäntypaneloidussa poikamiesboksissa. Kovin hyvin se ei silti karsinassaan aina viihdy, mutta minkäs teet, kun hyppiminen ja ylipäätään kaikki kissanpoikamainen telmiminen on toipumisaikana kiellettyä.

Harmaita pikkutakkeja

Työpäivän anti oli todeta, että Microsoft haluaisi suomalaisille oppilaitosmarkkinoille operatiivisten järjestelmien tasolla. Pyrkimys on kova, mutta kovinkaan paljon valmista ei ollut esiteltäväksi ainakaan tähän tilaisuuteen. Alustoja ostetaan nyt julkiselle sektorille, sanoivat, mieluummin kuin valmiita järjestelmiä. Eilen Tampereella vanhan polven titaani Logica antoi ymmärtää lähes päinvastaista. Periaate muunneltavista ja standardien – ainakin ns. teollisuusstandardien – mukaisista alustapainotteisista ratkaisuista on hyvä, mutta ikävä kyllä näissä asioissa leivän päällä pitää olla aina reilusti voita, jotta mikään toimisi.

Mitä tehdä CRM:llä tai SharePointilla ilman niistä johdettuja käytännön sovelluksia? Sovellusräätälöinti taas maksaa joko suoraan tai välillisesti, vaikka alusta olisikin edullinen. Ja ennenkaikkea se johtaa eri organisaatioissa erilaisiin ja siten mahdollisesti epäyhteensopiviin sovelluksiin yhdenmukaisesta alustasta huolimatta. Tämänpäiväisen perusteella näkisin mieluusti Microsoftin ainakin toistaiseksi pysyttelevän ainakin oppilaitosmaailmassa omalla kotikentällään käyttöjärjestelmien, työvälineohjelmien ja niitä tukevien palvelinsovellusten saralla.

Mainospuheita kuunnellessa huomasin, että kuntatalolta on suora näkymä eduskuntatalolle. Oikeastaan vain ratapiha on välissä. Näytetäänköhän siellä puolin ja toisin enemmän tai vähemmän hävyttömiä käsimerkkejä budjetinsorvauksen lomassa, vai miksi yhteisen kakun jakajat kiusaavat toisiaan minkä ehtivät?

Sm4-juna oli mukavaa vaihtelua IC:ille niin Helsinkiin mennessä kuin palatessakin.

Kissanhoitajana

Kissalapsen sairastumisen takia ei taida saada töistä vapaata, mutta etätyöpäivä onnistui hyvin. Puolisollani oli vaihteeksi työmatka pääkaupunkiseudulle, joten minä jäin kotihoitajaksi. Samahan se on, missä lähettelee tarjouspyyntöjä, laatii tulosalue-esittelyä, viimeistelee talousarvioesitystä ja hoitelee puheluita (ei sillä, että olisin innokas etätyön kannattaja poikkeuksia suuremmassa mittakaavassa: työpiste siellä, missä muutkin ovat, on kuitenkin monella tapaa toimivin ratkaisu).

Vein Vihtori-kissan röntgenkuvattavaksi paikalliselle eläinlääkärille. Itse toimenpidettä pelottavampaa taisivat olla muut vuoroaan odotelleet. Yksi iso koira rähjäsi, toinen karvakasa touhotti ympäriinsä ja kiltti shetlanninpaimenkoira (ainoa rotu, jonka paikallaolleista tunnistin, koiraihminen kun en ole) yritti tehdä kaikessa ystävyydessä tuttavuutta.

Kuvatkaan eivät tapausta ratkaisseet, vaikka kävivät bittimuodossa analysoitavana Hämeenlinnassa. Huomenna otetaan lisää kuvia.

Diagnoosia ja sen perusteella ratkaistavaa hoitoa odotellessa kissa määrättiin häkkilepoon. Mistä häkki tähän hätään, mietin ensin, mutta kissamittakaavan karsina syntyi helposti liiteristä löytyneestä puutavarasta. Valvovan silmän alla veijarin liikkumista on helppo seurata ja tarvittaessa rajoittaa, mutta häkki on tarpeen, kun päällekatsojaa ei ole. Tärkeää on, että otetaan rauhallisesti.

Kissanpoika sairastaa

Eilen jatkoin hitaasti etenevää museouraani koulutuspäivällä Suomen Rautatiemuseossa. Kurssilla oli kolme miestä Pieksämäeltä ja neljä Toijalasta. Opiskeltiin esineluetteloinnin logiikkaa, joka ei pystymetsäläiselle avaudu ilman asiantuntijan johdatusta.

Kouluiltapäivän jälkeen vietettiin perinteistä Museoveturiseuran syyssaunailtaa Kylmäkosken saloilla metsälammen rannalla. Ainakin kolme norppaa kastautui syysviileässä vedessä. Puolisolleni ja minulle se oli samalla talviturkin heitto. Emme ole uimaihmisiä.

Kotiin palatessa odotti huolestuttavia havaintoja. Kissalapset olivat viettäneet iltaa pihalla, mutta vain Viljami odotti ovella. Velipoika, Vihtori-raukka, oli satuttanut itsensä niin että ei päässyt kiipeämään rappuja ylös. Lähdettiin Valkeakoskelle eläinlääkäripäivystykseen samoihin aikoihin, kun lehdenjakaja aloitteli Kärjenniemen kylässä.

Eläinlääkäri oli mitä ystävällisin. Hän arveli kissan pudonneen takamukselleen niin korkealta, että oli käynyt pahasti. Eivät kissatkaan aina kivuttomasti putoa – lääkärin mukaan tämänkaltainen onnettomuus on jopa melko yleinen. Ainakin takajalan polven nivelsidevammaa epäillään. Kipulääkepistos antoi pienelle unta, ja hoito-ohjeet ja -aineet saatiin mukaan. Maanantaina mennään röntgenkuvaan.

Tänään iltapäivän tullen kissa on ollut jo pirteämpi ja kehräilee tapansa mukaan. Ruokakin on maistunut.

Opinkappaleita muutostilassa

Eilen julkaistiin mielenkiintoinen tutkimus asumisen ympäristövaikutuksista. Isompi vaikutus kuin asumismuodolla sinänsä näyttää olevan sillä, miten paljon mahdollisuuksia asumismuoto antaa energiatehokkuuden parannustoimiin. Omakotitalo vastaan kerrostalo -asetelma saa uusia ulottuvuuksia.

Vapaaehtoistyön rajoituksia

Toiset on luotu keräämään, mainostaa lyhtypylväissä Nälkäpäivä-keräys. Vaikka jäsen olenkin, minusta ei ole tienhaaroihin ja kadunkulmiin keräyslippaan kanssa. Pitäisi olla mainio seuramies tai sitten pieni ja söpö.

Sotainvalidien ja -veteraanien syyskeräykseen sen sijaan osallistuin. Ei sillä, että itse asia menisi välttämättä edelle, mutta talkooväelle oli tarjolla erilaisia toimia. Tarvittiin oppaita ja autonkuljettajia keräystä suorittaneille varusmiehille. Kyyditsin kahta viestimiestä. Siinä sivussa vinkkasin heille palasen aselajinsa lähihistoriaa.

Miehet kertoivat, että komppaniassa herätys huudetaan klo 5.15. Vahvistaa suurten keskeyttämisprosenttien ohella mielikuvaani siitä, että armeija on muuttunut rankemmaksi kuin ennen. Reilut kaksi vuosikymmentä sitten nukuttiin kuuteen. Lieneekö kasarmiolojen herätysaikaa mietitty ihan loppuun saakka? Nuoret tarvitsevat riittävästi unta.

Uutuuksia ja sahaamista

Ostin eilen Valkeakosken torikauppiaalta kengät. Mitä sievimmät työkengät naulan kestävällä pohjalla ja taakanpudotukselta suojaavalla kärjellä. Jämäkkä pohja tekee niistä jalkaan mukavammat kuin monista ns. kävelykengistä. Jos en välttämättä leipätyössä aina tarvitsekaan, on käyttöä varmasti muuten.

Töihin tuli uusi hieno pöytätietokone. Asensin käyttöjärjestelmäksi Windows 7 Professionalin. Ohjelmisto julkaistaan suurkulutuskäyttöön ensi kuussa, mutta volyymilisenssin käyttäjät, kuten ammattikoulun kaltainen school agreement -asiakas – on voinut ladata suomenkielistäkin versiota verkosta jo jonkin aikaa. Tutustumiseni uuteen työasema-Windowsiin oli ensimmäinen laatuaan, eikä voi moittia. Siirtymä Windowsin vanhasta kunnon XP-versiosta voi olla suuri, mutta Vistaan tutustuneelle mitätön. Asennus on identtinen Vistan kanssa, eikä käytössäkään ole juuri eroa. Työpöydän alareunan tehtäväpalkki on asiallisesti toteutettu kaikkine räätälöintimahdollisuuksineen. Olen kuullut sitä kutsutun Mac OS -kopioksi, mutta ellen aivan väärin muista, ovat KDE- ja Gnome-työpöytäjärjestelmät tarjoilleet samantyyppistä Linuxissa jo useamman vuoden. Voi olla, että 7 on hyötykäytössä rivakampi kuin Vista, mutta kohtuullista näytönohjainta sekin vaatii. Intelin yhdysrakenteisella taitaa jäädä monenlaista hauskaa hyödyntämättä.

Iltapuhteena pätkin taannoisen tuuli-illan alas pudottaman tuhdin vaahteranhaaran. Ajattelin pudokkaan olevan sen verran kovaa puuta, että otin työkaluksi sähkösahan – oikeaa moottorisahaa emme omista. Voi olla, että sähkökaapelien kelaamiseen ja sahan puhdistukseen kulunut aika huomioiden puu olisi tullut pätkittyä melkein yhtä nopeasti käsisahalla. Mutta saipahan käsiin teräketjuöljyn tuoksun.

Liian hyvässä seurassa

Lähdin hölkkälenkille iltakuuden maissa. Tällä kertaa olin yksin, kun puolisoni oli iltatöissä. Koulun ja urheiluhallin tietämillä teki lähtöä omalle lenkilleen puoliksi tuttu mieskaksikko. Heillä on kuulemma tapana tehdä tunnin-puolentoista lenkki sillä aikaa, kun lapset ovat omissa treeneissään. Miehet kysyivät minua mukaansa, ja tyhmänä lähdin. Meikäläisen ei ole kovinkaan mielekästä hölkätä maratoneille ja sun muille harjoittelevien kanssa. Ei kai vauhti kova ollut, mutta toimin jarrumiehenä. Kaksikko sai hoitaa keskustelupuolen. Tuli kuultua Pirkan hölkän tavoiteajat ja vaikka mitä. Totesin kerran kävelleeni Pirkan hölkän reitin Valkeakoskelta Tampereelle. Kun kysyttiin, kauanko meni aikaa, en osannut vastata. Mittaamisesta pitävien on joskus vaikea ymmärtää kulttuuria, jossa kellolla ei juuri ole merkitystä.

Kymmenkunta kilometriä tuli täyteen kotipihan kohdalla, ja se oli minulle enemmän kuin tarpeeksi. Kaverukset jatkoivat vielä muutamalla. Ottivat ehkä loppukirin, kun hitain kulkija jäi matkasta.

Ymmärsin taas, että en ole ulkoiluharrasteiden laumaeläin. Toisen samanhenkisen kellottoman nautiskelijan kanssa tai vaikka yksin on parempi.

Pönttövuoren läpi itään ja länteen

Lauantaipäivä sujahti ajellen Sm2-sähkömoottorijunan kyydissä ratoja, joilla kyseistä kalustotyyppiä harvemmin nähdään. Pyöreiden vuosien syntymäpäiväänsä koruttomasti viettänyt puolisoni ja minä osallistuimme Museorautatieyhdistyksen syysretkeen. Nousimme kyytiin aamupäivällä Hämeenlinnasta, ja lukuisten kuvauspysähdysten ja mielenkiintoisten varikko-, asema- ja tunnelivierailuiden jälkeen saavuimme illalla Pieksämäelle.


Sm2 retkeläisten kuvattavana Lahdenvuoren tunnelin itäisellä suulla.


Retken ajoneuvo luonnonkauniilla Leppälahden järvipenkereellä.

Savonradan museoon tutustumisen jälkeen retkeä jatkaneet majoittuivat kaupungissa, mutta Markon kera palailimme Pendolinon kyydissä samoja jälkiä Hämeen suuntaan. Rautatieretkeily on mukavaa, mutta loppujen lopuksi aika väsyttävää. Pyhitettäköön sunnuntai lepopäiväksi arjen aherrusta varten.

Retkellä tuli opeteltua Sm2:n kuulutuslaitteiston käyttöä, tavattua pitkästä aikaa Janne ja vietettyä antoisia keskustelutuokioita. Ja tehtyä veturikauppaa retken järjestäjäyhdistyksen kanssa.

Kotipuolessa ahkerat talkoolaiset olivat jatkaneet DV100:n paineilmapuolen kunnostusta ja siinä sivussa käyneet hakemassa oppia Minkiöltä. Puheenaiheeksi nousseen pienen moottoriveturin tulevaisuudesta keskusteltaneen lähiaikoina enemmän.

Vasen laita

Olen pannut kuluvana vuonna merkille, että matkustaessani IC-junalla päärataa kumpaan suuntaan tahansa ja ostaessani lipun sitten automaatista tai lipputoimistosta, Toijalasta tai Helsingistä, istumapaikkani sattuu lähes aina etelän suunnasta katsottuna vaunun vasemmalle puolelle eli sille puolelle, jolle radan asemat pääosin rakennettiin.

Päivän aiheissa esiintyi taas paljon hienoja lyhenteitä. ITIL ja COBIT muiden muassa. Ei ole kovin kauaa siitä, kun näin jommankumman noista tehtynä graffitiksi jonnekin näkyvälle paikalle. Ajattelin silloin, että joku sopivan nörttihenkinen mutta huonotapainen olisi voinut mennä kirjoittamaan viereen sen toisen. Mutta parempi, kun nuokin "tagit" pysyvät siellä, mihin ne on tarkoitettu. Eli ainakin pois sieltä, mihin niitä ei ole erikseen haluttu.

Pasilan jäähallille oli käynnissä melkoinen kansainvaellus radanvartta pitkin. Kun ei itse ole erityinen jääkiekkofani, talviurheilukauden alkaminen yllättää aina, kun puu on vielä lehdessä.

Markkinavoimia

Pääosa työpäivästä sujahti Kalliossa Kuntaliiton talossa. Sain kutsun eräältä yhteistyöyritykseltä, joka oli paikalla näytteilleasettajana. Poikkeuksellisesti noudatin kutsua. Olen pidättyväinen, mitä tulee tavaraa tai palveluita myyvien yhteistyökumppaneiden vastaaviin tarjouksiin, mutta kun näille markkinoille ei olisi muutenkaan ollut pääsymaksua, sopi lähteä hyvällä omallatunnolla.

Jotkut luennot yhdistivät valtionhallinnon, kunnallishallinnon, ATK:n ja liikkeenjohdon jargonien hurjimmat fraasit. Ne olivat vaikuttavia esityksiä. Noissa asiayhteyksissä SOA on service-oriented architecture, mutta vanhaa perua minun aivoni avaavat sen helpommin muotoon start of authority. Toinen on aitaamissuunnitelma ja toinen seipääseen lyötävä naula.

Viestintäministeri Lindén esikuntineen keräsi kohtuullisesti kuulijoita. Eturivissä istui joukko karripäitä Piratpartiet-huppareineen. Odottivat kai sirkushuveja. Ministeri puhui lähinnä laajakaistahankkeesta ja oli valmistautunut aiheeseen hyvin. Jos kyseessä olisi ollut sähköalan perustutkinnon tietoliikennetekniikan alkeiden teoriatentti, olisin kernaasti antanut hyväksytyn arvosanan. Siitäkin huolimatta, että laajakaistan määritelmää haarukoitiin taas megahertsien sijasta megatavua sekunnissa -suurein ja että kantataajuustekniikat upotettiin sujuvasti laajakaistan sisään.

Hankkeen idea on karkeasti se, että kun Suomessa yksityiset operaattorit takaavat laajakaistamahdollisuuden noin 95 %:lle väestöstä, valtio takaa sen lopuille 5 %:lle. Tai ainakin melkein. Nimittäin valtion ja EU:n maaseutuohjelman rahoituksella rakennetaan syrjäseuduilla valokuituverkkoja niin, että yhteys tulee syrjäisimmänkin mökin asujalle vähintään kahden kilometrin päähän. Loppuosuuden maksaa käyttäjä itse. Saloseutujen kunnanjohtajat ja teleoperaattorien edustajat kyselivät itselleen oikeasti tärkeitä asioita, joten säästin ihmettelyni blogiin. Kuultuaan koillismaalaisten huolia ministeri ei vierittänyt vastuuta laajakaistahankkeen etenemisestä kunnille, kuten ministeriön äskeinen tiedote väittää. Ehkä tiedotteessa on kyse vain budjetinsorvauskuukauden tavanomaisesta valtion ja kuntien välisestä nokittelusta.

Onko tarkoitus, että Jussi kuokkii suohon kahden kilometrin ojan ja Otto muuraa kuituliitokset? Voiko Jussi ja kyläyhteisönsä hakea EU-maaseutuohjelmasta tai -rakennerahastosta tukea kaivurin vuokraamiseen? Vai nouseeko kuidun päähän automaattisesti kaupallisen operaattorin masto, joka tarjoaa Jussille luotettavuudeltaan ja laajuudeltaan vaihtelevaa langatonta kaistaa? Entä onko mitään mahdollisuutta hillitä valtion tiliviraston perillisen intoa kaataa syrjäseutujen puhelintolppia, ja hoitaa Jussin tilaajajohdon viimeiset kaksi kilometriä kuparikaapelin yläkaistoilla? Kalliosta käsin ei ehkä heti tule mieleen, että kahden kilometrin päässä viimeisestä kuitupaneelista on paitsi skypettelevien ja sähköpostittelevien mummojen mökkejä myös korkeaa teknologiaa käyttäviä, syötävää ja juotavaa tuottavia yrityksiä, joiden tuotantoprosesseja on viimeisen vuosikymmenen aikana rakennettu tasalaatuisen ja riittävän nopean tietoliikenneyhteyden varaan.

090909

Tällä viikolla vain eilinen ja sunnuntai taitavat jäädä junattomiksi päiviksi. Tänään ja huomenna IC ² 164 vie Helsinkiin, perjantaina odottanee Lahden keikka ja lauantaina syysretkeillään rautatieharrastusporukassa. Tähän junaan kannattaisi nousta kahvinjanoisena. Lähes poikkeuksetta kärrymyyjät osuvat kohdalle hetikohta Toijalasta lähdön jälkeen. Viime viikkoina olen tavannut jättää aamukahvin väliin, kun kokouksista sun muista tapaamisista koostuvan työpäivän aikana sitä on saanut riittämiin.

Tästä päivästä odotetaan vuoden viimeistä yli 20 celsiusasteen päivää. Tähän vuodenaikaan sellaisia tavataan kuulemma noin kerran kymmenessä vuodessa.

Vornedskab

Verovoudin mielestä omistusasunnossa asuminen on kuulemma tuloa, jota ainakin teoriassa voisi verottaa. Siihen mäntyyn yksinkertaisinkaan verokarhu tuskin päätään ihan heti iskee. Mutta pitkään keskusteltuihin asuntolainojen korkovähennysoikeuksiin halutaan kyllä puuttua, samoin asuntojen mahdollisiin myyntivoittoihin. En ole missään määrin asuntokaupan asiantuntija enkä aiheesta juurikaan edes kiinnostunut, mutta minusta tuntuu, että perusteita moiselle on etsitty nyt menneestä maailmasta. Jo yhteiskunnallisella oikeudenmukaisuudellakin olisi helppoa puolustaa ratkaisuja, joissa yksityisten omaisuuden arvon kasvattamiselta poistetaan yhteiskunnan tukia. Kuumien asuntomarkkinoiden ja kohoavien hintojen vallitessa muutama vuosi sitten ainakin kasvukeskuksissa omistusasunnolla varmasti olikin sijoituksenomainen luonne. Mutta vähitellen oltaneen kulkemassa taas siihen suuntaan, että asunto on iän ja käytön myötä luonnollisella tavalla kuluva ja arvoaan alentava hyödyke.

Vai haetaanko uusilla järjestelyillä jonkinlaista ideologispohjaista omistussuhteiden uusjakoa? Historiasta ei ehkä haluta muistaa kahta raskasta sotaa välittömästi seuranneiden omaisuuden omistuspohjan laajentamistoimien yhteiskuntaa vakauttanutta vaikutusta. Vuoden 1918 levottomuuksien jälkikaiut eivät ehkä olisivat vaimenneet niin nopeasti ilman torpparivapautusta ja 1940-luvun loppu olisi voinut olla kuohuvampi ilman siirtoväen ja rintamamiesperheiden asutustoimintaa. On ymmärrettävää, että yhteiskunnan epävakautta tavoittelevat poliittiset ryhmät pyrkivät vähentämään kiinteän omaisuuden omistajien joukkoa, mutta nyt verotusehdotukset tulevat erikoiselta suunnalta.

Lännentiellä

Sininen vaunu tarjosi mukavan kyydin aamu-usvaisten peltomaisemien läpi. Tuntui, että matka olisi vasta alkanut, kun tuomiokirkko tuli jo näkyviin. Ripeä kävely linja-autoasemalla, lippu Hajalan tienhaaraan – sekä lipunmyyjää että kuljettajaa piti muukalaisen hiukan auttaa sijainnin määrittämisessä - sieltä taas pieni kävelypyrähdys ja olin kokouspaikalla ensimmäisenä vieraana.

Linja-autoasemalla Satakunnan liikenteen kuljettaja virkapukuineen ja koppalakkeineen keräsi roskia laiturilta odotellessaan matkustajia. Vanhan ajan ammattiylpeyttä. Paikat pitää olla kunnossa.

Rutiinikokouksen jälkeen sain Heikiltä kyydin Paimion matkahuoltoon, ja takaisinpäin vei kaupunkibussi. En ryhtynyt juoksemaan päätepysäkiltä asemalle ja jättäydyin suosiolla tuntia myöhäisempään junaan. Sinivaunuinen sekin ja nyt pellot täynnä leikkuupuimureita. Urjalantien tasoristeyksen kohdalla jäi taas kaipaamaan sitä joihinkin ratakarttoihin piirrettyä yhteiskoulun pysäkkiä.

Omenoita säkkiin ja liikettä niveliin

Vanha omenapuu oli muutamassa päivässä pudottanut satoaan taas kahden jätesäkillisen verran. Niitä kerätessäni naapurin Jussi sattui sopivasti pihalle ja kysyin, kelpaisivatko omenat vielä valkohäntäkauriille. Vastaus oli myönteinen. Kuulemma juuri omenat ja porkkanat tekevät kauppansa erityisen hyvin. Takavuosina EU-direktiivi kielsi liian käyrien porkkanoiden myynnin, joten niitä päätyi kuorma-autolavoittain kauriiden pötseihin. Nykyään saa käyrääkin porkkanaa taas myydä ihmisille, joten omenoille on eläinkunnassa kysyntää. On kauriita joskus aprikooseillakin ruokittu, kuulin. Se oli siihen aikaan, kun muutaman kilometrin päässä sijaitsevalla elintarviketehtaalla valmistettiin hilloja ja marmeladeja, ja raaka-aineesta jäi ylijäämää.

Illalla alkoi taiji-kausi työväenopiston salilla tehtaanpiippujen juurella. Viime kauden peruskurssilta ilahduttavan moni oli tullut jatkoryhmään, joka oli kutistunut melko pieneksi. On myönnettävä, että kesällä harjoittelu jäi olemattomaksi. Onneksi illan harjoituksissa Beijing-muotokin alkoi palautua mieleen ja jäseniin.

Huomenna pääsee aamujunalla Turkuun.

Syystalkoot

Kolmannentoista kautta luin kolumnin, jossa kerrottiin aivan kummallisista miehistä. Sellaisiin en onnekseni ole juuri törmännyt. Toisenlaisiin useinkin. Ei ole montakaan tuntia, kun pikkupoika löi päänsä veturin puskimeen. Itkuhan siinä tulee, kun ihmislapsen pää kohtaa teräsmöhkäleen. Kun isä oli tarkistanut, että mitään vakavampaa ei ollut sattunut, hän totesi pojalleen, että eihän tässä mitään hätää ole, kun ei puskimeen tullut naarmuakaan. Heti vaihtui itku nauruksi. Ehkäpä kolumnisti vain on sisäistänyt esikuvakseen mainitsemansa Michel de Montaignen kyseisen tutkielman alkusanat: "Jos minua ei pelasta asian outous ja uutuus, jotka tavallisesti määräävät asiain arvon, en ikinä kunnialla selviydy tästä typerästä yrityksestä" (Edwin Hagforsin suomennos). Yksi epäonnistunut kolumni ei tietenkään vie arvoa siltä asialta, että aikanaan Montaigne kirjoitti isien ja lasten välisestä suhteesta viisaasti, 1500-luvun ihmiseksi sangen edistyksellisesti.

Veturitallin syystalkoot olivat aikaansaavat. Katkottiin pihalta turhia puita ja nurmikkoa, asennettiin sisälle valaistusta, voideltiin kääntölavan liikkuvia osia ja siirreltiin esineistöä. Veturimuseon näyttelyesineistön sijoittelusta on puuttunut oikeastaan kaikki museologinen järjestelmällisyys. Liikkuvan kaluston osalta asiaa rajoittaa veturien pituuden suhde käytettävissä olevien veturisijojen eli pilttuiden pituuksiin. Se on rajoite, joka estää optimaalisen sijoittelun isojen esineiden suhteen. Mutta pienesineistön osalta tilanne juontaa juurensa aikaan, kun museo oli uusi ja pienesineistöä vähän. Kaikelle löytyi hyvä paikka helposti. Sittemmin tilanne on jatkunut niin, että jokaiselle esineelle on löytynyt paikka edelleen sieltä, mihin se helpoimmin sopii. Samalla on menetetty järjestelmällisyys. Tätä älköön luettako niinkään moitteeksi kuin tapahtuneen kuvaukseksi; tapahtunutta olen itsekin ollut monesti toteuttamassa. Harrasteporukassa on viime aikoina tehty paljon esinesiirtoja jonkinlaisen asiallisen järjestyksen aikaansaamiseksi. Tänään vaihtoi paikkaa kaksi vanhaa kaappia esineistöineen – vanhojen työkalu- ym. kaappien käyttäminen läpinäkyvällä etulevyllä varustettuna näyttelyvitriineinä on ainakin minusta kustannustehokkuudessaan erinomainen toimintatapa miljöö huomioiden. Kyseessä kun ei ole arkeologinen tai taidekokoelma.

Museoveturiseuralla on viime aikoina ollut ilo saada toimintaan mukaan nuoria osaavia aktiiveita. Kiinnostusta ja asiantuntemusta on riittänyt mitä moninaisimmista käytännön töistä ratahallintokeskus- ja rautatievirastokontakteihin, ja moni asia on selvinnyt meille vähän vanhemmillekin harrastajille. Manulle, Petelle ja Simolle ja kumppaneille hatunnosto. Tänään nuorukaisten mielenkiinnon pääkohteena oli DV100 eli Move21-teollisuusveturi.

Lähdin veturitallilta kotisaunaan seitsemän aikoihin. Illan jo pimennyttyä tuli tekstiviesti: "Move21. It's alive." Vuonna 1948 syntyneen Valmet-Skandiaverkenin sata hevosta oli päästetty kirmaamaan 17 vuoden unien jälkeen. Ihailtavaa sitkeyttä veturinkorjaajilta.

Korjataan

Omenia

Kesäisten kelien ansiosta nurmikon kasvuvauhti ei ole vielä syksyistynyt. Loppukesäinen kymmenen päivän väli pätee edelleen. Eilen oli jo korkea aika tarttua leikkurin kahvaan. Mutta sitä ennen oli kerättävä omenasato maasta.

Viime syksynä museoveturiseuralaisten ex-puheenjohtajalleen lahjoittama Malus hyviengiensis voi hyvin, mutta ei ole vielä hedelmällisessä iässä. Vanha puu sen sijaan on tänä kesänä tehnyt hedelmää urakalla. Ihmekös se, kun kukinta-aikaan näytti tältä, eivätkä myrskyt ja tuholaiset ole kiusanneet. Kovin herkullisia syömäomenia ne eivät ole ja putoilevat tuulella herkästi maahan. Ratakaivurinkatsastuskeikaltaan palannut naapurin Jussi lupasi toimittaa hedelmät seutukunnan kauriskannan naposteltavaksi. Kaksi isoa jätesäkillistä korjattiin talteen, ja paljon lisää on vielä tulossa.

Sähköpostipalveluita

Jos MS Exchange Server 2007 -sähköpostikonttorin käyttämä varmenne – tuo nykyisen viestiliikenteen kirjesalaisuuden takaaja - vanhenee, se tietenkin pitää uudistaa. Jos toimitaan budjettiluokan Self signed -tyyppisillä eli tee-se-itse-varmenteilla asia hoidetaan Exchange-ohjelman komentokehotteessa New-ExchangeCertificate-käskyllä (esim. New-ExchangeCertificate -DomainName "omapalvelin.omadomain.ööö" -Services "SMTP,POP,IMAP,IIS"). Muussa tapauksessa kysymys on liikeneuvotteluluonteinen (joskin on todettava, että ainakaan Telia-Soneralla ei ole ollut kovin paljon annettavaa Exchange-varmenteita koskeviin lisätietopyyntöihin; eräskin siltä taholta luvattu yhteydenotto on edelleen tekemättä).

Entä jos varmenteen uudistamisenkin jälkeen sähköpostin käyttäjät ihmettelevät, kun yhteys sen paremmin MS Officen Outlookista, Seamonkeyn tai Thunderbirdin tyyppisestä POP-asiakasohjelmasta tai OWA-webmailista ei toimi? Yksi mahdollinen syy voi olla, että varmenteen vanheneminen on muitta mutkitta "umountannut" eli poistanut järjestelmän käytöstä Exchangen tietokannat. Tämä skenaario ei ehkä tulisi ensimmäisenä mieleen, ja sen kanssa jokunen tunti työmaallakin vietettiin ja säädettiin varmenteita yhä uudelleen ja uudelleen. Niiden kanssa jo ensimmäinen yritys olisi luultavasti toiminut, kun vika oli toisaalla.

Kiitos Kirsin löytämän ratkaisun, testattiin mitä Exchange sanoo kokeiltaessa hallintakonsolin Recipients-kohdassa jonkun ongelmia valitelleen käyttäjän postilaatikkoa tarjoamalla sille hiiren kakkosnapin kautta Manage full access permissions -komentoa. Tuloksena oli virheilmoitus, joka kertoi käyttäjää koskevan tietokannan olevan pois pelistä.

Sitten hätä ei ole enää pahan näköinen. Tietokannat "mountataan" eli liitetään takaisin järjestelmään yksinkertaisesti Exchangen hallintakonsolissa Server Configuration -kohdan asetuksessa Mailbox, jossa valitaan ongelmatietokanta, klikataan sitä hiiren kakkosnapilla ja valitaan komento Mount Database.

Vesihanoja

Äskettäin totesin suihkun hanan jäävän käytön jälkeen tiputtamaan. Se ei ole mukava asia: jostakin muistan lukeneeni, että tippuva hana voi aiheuttaa vuodessa monen kymmenen euron ylimääräisen vesilaskun, eikä veden muutenkaan kuulu tippua sisätiloissa.

Vesihanoissa ei taida tyyppikilpiä juuri olla, mutta huolto-oppaan (PDF-tiedosto, 3364 kB) tarjoamin tiedoin oli hyvä tunnistaa laite jo hieman varttuneemman sukupolven automaattihanaksi. Kun vika ja viallisen laitteen tyyppi on selvillä, oli käväisy LVI-liikkeessä nopea. Uusi käyttöventtiili kustansi 13 euroa ja oli varsin helppo vaihtaa kotityökaluin.

Monenlaisia LVI-kalusteita myyvät nykyään monenlaiset liikkeet. Saattavat olla ihan hyviä, mutta tuli vain mieleen, miten pitkään valmistuksen lopettamisen jälkeen mihinkin malliin saa varaosia. Ja miten hyvin huoltokäsikirjoja saa verkosta – tässäkin suhteessa Oraalle sopii nostaa hattua, kun niitä ei ole kätketty vain virallisille yhteistyökumppaneille tarkoitettujen extranetien holveihin.

Inhouse & outsourcing

Otsikon termit, hosting ja pilvipalvelut olivat päivän sanoja. Vaikka oltiin varsinaisista nörttipiireistä muutama askel liiketoiminnalliseen suuntaan, oli puhe fingelskaa. Tämän kaltaisissa tilaisuuksissa minua katsotaan pitkään, joskus hitaastikin, siinä vaiheessa, kun puhelimet on aika panna äänettömälle. Työpuhelimeni on perinteikäs Nokian 3310. Harmi, että 6250-halko aikanaan hajosi. Se olisi vielä näyttävämpi kommunikaattorien seurassa.

Nyt on kuulemma väestötietojärjestelmämme yksi liitännäisjärjestelmä, evankelis-luterilaisen kirkon tietojärjestelmä, siirtymässä keskitettyyn Active Directory -pohjaiseen ratkaisuun. Hankkeen lieveilmiöistä jo puolisoltani kuulinkin.

Korkeilla valtionhallinnon viroilla ja Microsoftin yhteiskuntasuhteiden johtajan pestillä on viime vuosina ollut mielenkiintoisia yhteyksiä. Näin on rumaa sanoa, mutta tänään minulle tuli - tietenkin aivan perustelematon - assosiaatio Raid-dekkarielokuvaan, jota katseltiin joskus museoveturiseuralaisten saunaillassa. Niinpä A-junan hampuusit alkoivat vaikuttaa arskoilta ja sundmaneilta (isänmaan vastaisia hankkeita hautoville todettakoon, että rautatieplutoonalle taannoin esitetty kutsu tulla veivaamaan mainitussa filmissä esiintynyttä isommanpuoleista rantapyssyä on tietääkseni edelleen voimassa, ja siihen tartutaan tarpeen vaatiessa).

Microsoftin yhteiskuntasuhteet Suomessa tuntuvat olevan hyvissä käsissä. Henkilö, joka sanoo, että vanha agraariyhteiskunta oli mitä suurimmassa määrin tietoyhteiskunta, ymmärtää asioita kunnioitettavan syvällisesti. Ja kun vielä lausuu isännän nimen kansanomaisesti "Mikrosoft" eikä, kuten viralliset kumppanit ja muut hangaroundit mielellään tekevät, "Maikrosoft".

Seminaari loppui ajoissa, mutta matka työmaalle vähän reilua tuntia varten ei houkuttanut DNA:n mokkulan ollessa junamatkustajan kannalta edelleen huono etätyöapuri. Päätin loukata kansalliskirjaston käyttösääntöjä ja mennä etätyöskentelemään sinne. Hain silmänlumeeksi pöydälleni vuoden 1948 valtiopäiväasiakirjaniteen: kirjaston vahtimestarit kun ovat vanhan hyvän ajan koulun talonmiehiä. Se on aivan oikein. Nytkin torilla ja Suurkirkon portailla metelöi haalareista päätellen opiskelijoiksi tunnistettava väkijoukko. Minulla oli takki, jonka selässä lukee näyttävästi Valkeakosken ammatti- ja aikuisopisto, ja soluttauduin joukkoon hetkeksi heiluttelemaan karvanoppia. Minulle ei kylläkään selvinnyt, valmisteltiinko siellä Vanhan valtauksen jatko-osaa vai peräti opiskelijavallankumousta. Ainakin siellä sovellettiin mies ja ääni -periaatetta ja kuuluvasti.

Helsingin rautatieasemalla laituriopasteet olivat pimeänä ja postitalon puolella seisoi Pasi-Sisu. Ei siellä sotainvalidien syyskeräystä raisumpaa toimintaa harjoitettu, mutta kaarttin miehet keräyslippaineen olivat ottaneet korttelin haltuunsa. Ei näkynyt sen enempää romanialaiskerjäläisiä kuin facebookkaajiakaan, vai mitä he nyt ovat.

Bisnesluokassa

Harvemmin pitää lähteä pääkaupunkiin IC² 160:llä, mutta jos Valimon seisakkeen vaiheilla pitää olla kahdeksaksi, on matkaan lähdettävä ennen kuutta. Lähdettiin naapurin kanssa pihasta samaan aikaan. Mainitsi tämän jokapäiväiseksi työmatkajunakseen ja kertoi palaavansa pikapuoliin vielä takaisinpäin, Lempäälään ratakaivuria katsastamaan.

Tähän aikaan asemalle lähdettäessä saisi pyörässä olla jo valo. Pihassa dynamo vielä toimi, mutta heti pyörätielle päästyä joutui ajamaan pimeällä pyörällä. Täytyy tutkia asia. Käyttöpyörä lamppuineen on hankittu siihen aikaan, kun oli vielä Valtionrautatiet ja Neuvostoliitto ja Tampereella tehtiin tai ainakin kasattiin polkupyöriä Joutsen-merkin alla.

Kaksikerrosvaunuissa matkustan mieluummin yläkerrassa, ja riittävän ajoissa automaatista ostettaessa paikan saa yleensä valita melko vapaasti. Nyt lippu osoitti vaunun nro 1 yläkertaan, mutta junan saapuessa asemalle totesin ikkunoissa Business-tekstit. Menin suosiolla kakkosvaunun tyhjään yläkertaan ja ihmettelin konduktöörille, miten kakkosluokan lippu ohjaisi Business-luokkaan. Vahvalla itämurteellaan konduktööri totesi, että lippu on oikein, koska tässä junassa bisnesluokkaa ei varsinaisesti ole. Mutta onpahan hiostavat keinonahkapenkit – asianmukaista henkistä valmennusta tulevalle Museorautatieyhdistyksen syysretkelle – ja pistorasia tietokoneen akun latausta varten. Tosin uudemman vaunukaluston kakkosluokankin osastoissa taitaa jo olla riittävästi pistorasioita.

Viikon päätös

Veturitallin yövieraista toiset pyysivät juodakseen maitoa, kun vatsa kupli liian kahvin vuoksi. Harvempi rautatieharrastaja taitaa olla kehittänyt itselleen sellaista kahvinsietokykyä kuin kiskoliikenteen ammattilaiset. Muistan, kun isäni kertoi, miten oli aikanaan päässyt kahvin makuun toimiessaan junasuorittajana – tai paremminkin siihen aikaan junanlähettäjänä.

Samoja oireita on ollut minullakin, kun Eskon tuomalla veturitallin uudella Moccamasterilla oli tehty yön ja aamun aikana sisäänajo jos toinenkin. Lounaaksi ei maistunut mikään ja päivälliseksi riitti salaatti kotipihan vihreistä kananmunalla ja ruisleivällä höystettynä.

Puolisoni kanssa keräsimme talteen herukkapensaiden jälkisadon. Varjon puolella kasvavat pensaat kypsyvät hitaasti, mutta nyt olivat jo mustaherukatkin ehtineet mehukkaaseen kokoon. Taas saatiin mehuliisalle, perinteisen mehumaijan teräksiselle versiolle, töitä yhdeksi yöksi.

Venetsialaiset ratapihalla

Yön huonounisuuden takana taisi olla tietoisuus kesken unen odotettavissa olevasta soitosta, herätyskellon tai puhelimen. Jälkimmäinen toteutui, kun Kimmo soitti vähän ennen kolmea jostakin Iittalan ja Kuurilan väliltä ja kertoi kesäkauden gran touriaan päättämässä olevien haapamäkeläisten saapuvan puolisentoista tuntia etuajassa. Haalarit ja turvaliivi päälle, lamppu olalle ja autoon. Kylille päin ajellessa tanssiravintola jatkoi vielä venetsialaisiaan. Veturitallilla sytyttelin ratapihavalot ja soittelin yötalkoisiin lupautuneille. Lisäksi muutamat olivat päättäneet majoittua lyhyen yön tallin maisemissa. Miehistöhuoneessa nukkumisen kyllä ymmärtää – sitä lienee harjoitettu paikan päällä toista sataa vuotta tilanteen niin vaatiessa - ja miksei vielä Lättähatussakin, mutta nuoremman kaartin extreme-miehille ei näemmä ole riittänyt useamman parikymmentä vuotta ruususenuntaan nukkuneen moottorin herättäminen henkiin, kun yöpymispaikkakin piti valita haastavamman kaavan mukaan. Talkooväkeä oli riittävästi näissä venetsialaisissa.

Tk3:n tenderin vesisäiliö oli miltei tyhjä junan saapuessa. Kuulemma pinta oli niin alhaalla, että toisen puolen imuri ei ollut enää jaksanut nostaa vettä kattilaan. Emme ryhtyneet aikailemaan järjestelymestaroinnilla, vaan Tk3 ja sitä ainakin nimellisesti ohjastanut uudempi museoveturi Dv16 otettiin yhtenä nippuna tallitielle ja edelleen kääntöpöydälle ja vesitys aloitettiin heti.

Operaation jälkeen jotkut vieraista kävivät kahvilla, muutamat vielä saunoivatkin ennen majoittumistaan vaunuunsa. Teppo jäi höyryveturin kipinämikoksi. Isäntäväen enemmistö painui vielä hetkiseksi yöpuulle, nyt pääosin koteihinsa.



Aamun valjettua veturitalli heräili aamutoimiinsa verkkaisesti. Kuten kuva kertoo, Timo oli tapansa mukaan jo aikaisin huoltamassa veturia (tuon samaisen, nyt moitteetta toimineen, ilmapumpun kanssa hikoiltiin tuskaisiakin karpaloita aika tarkkaan vuosi sitten samoilla pyöränsijoilla).

Kuten tavallista, joku aamuvirkku kulkija oli havainnut ratapihalla mielenkiintoisen puhisijan, ja tunteja ennen museon avautumista oli tallipihalla autokunnittain isompia ja pienempiä ihmettelijöitä.



Vanhojen Dv-sarjojen hyttien tunnelmasta pitävänä nousin kyytiin, kun vetureita lähdettiin siirtämään junarungon eteen. Siirtyminen tallitieltä raiteen 8 pohjoispäähän vaatii useamman edestakaisen liikkeen vaihteiden yli. Etelään mentäessä liikuttiin höyryn ja kahden sylinterin voimalla, ja pohjoiseen veti kahdeksansylinterinen diesel.

Lyhyesti lauantaina

Naapurustossa asuu mopoikäisiä lapsia. Olin kuulevinani omasta nuoruudestani tutun varoitustööttäykseksi tarkoitetun hennon räikkä-äänen. Mutta kai siellä luisti variaattorin hihna. Mopot ovat niin hienoja nykyään.

Kävin vain pyörähtämässä – ja kahvilla – veturitallilla. Ahkerammat tekivät töitä. Tänään on syytä mennä aikaisin nukkumaan. Janoisia vieraita saapuu ratapihalle ennen aamuviittä.

Panos ilmastotalkoisiin

Harkitsimme pitkään ilmalämpöpumpun, tuon yhä useamman talon sähkönkulutusta sääntelevän ja ulkokuorta komistavan laitteen hankkimista omaan kotiin. Nyt sellainen viimein asennutettiin. Pumppu on melkoinen hittituote, ja valikoimissa on runsaudenpula. Myyjät, esitteet ja verkkosivut kertovat hienoja asioita, testit tuovat esiin ominaisuuksia lyhytaikaisessa käytössä ja nettifoorumeilta voi yrittää etsiä kokemuksia pitkäkestoisemmalla aikajänteellä. Suomi24-tyyppisiä keskustelupalstoja antoisammalta vaikutti ainakin lampopumput.info.

Tärkeimpinä valintakriteereinä pidimme valmistajan tunnettuutta, riittäviä nimellisominaisuuksia, takuuta ja asennuspalvelun kattavuutta. Mielenkiintoa ei ollut investoida paljon lupaaviin halpahalli-ihmeisiin eikä myöskään ottaa riskiä lyhyen takuuajan tai sekavan asennustoiminnan vuoksi – jos vaikkapa varsinaisen laiteasennuksen ja siihen oleellisesti liittyvän sähköasennuksen tekevät eri urakoitsijat, ei ole vaikea ennakoida, että mahdollisessa vikatilanteessa syntyy syyttelyn ikiliikkuja - vaikka laite sinänsä näyttäisi numeroarvoiltaan ja testituloksiltaan hyvältä.

Meille valikoitui neljä merkkiä, joiden kesken lopullinen valinta tehtiin laitetoimittajilta tarjouksia kysymällä: Fujitsu, IVT, LG ja Panasonic. Ensimmäistä ja viimeistä edusti sama paikallinen asennusliike. Panasonic on ilmalämpöpumppujen edelläkävijä maassamme, mutta sen nykymalleja ei laitetoimittaja suositellut kiusallisten vikojen ja takuuongelmien vuoksi. Verkkokeskusteluissa moitittiin ainakin ulkoyksikön laakereita. IVT:llä on kattava toimittajaketju. Se mainostaa massiivisesti, ei niinkään sanomalehdissä mutta erilaisilla rakennusalaan liittyvillä foorumeilla. Tavoitteena lienee tehdä merkistä jonkinlainen lämpöpumppualan teollisuusstandardi, missä on aika hyvin onnistuttukin. Hyvänä esimerkkinä on verkko-osoite www.lampopumput.fi. Ilmeisesti maahantuoja luottaa mainoksen mahtiin, kun kauppatapa on sellainen, että nimi pitää olla kauppakirjassa ennen kuin asentaja astuu jalallaan asennuspaikalle. Ostajalle jää aikamoinen vastuu valita mallistosta käyttö- ja asennusolosuhteisiin sopiva laite pelkkien paperien perusteella. Ei kiitos sellaiselle, vaikka tuotteet varmasti ovat periaatteessa hyviä. LG on ilmalämpöpumppujen kaunosielu, design-palkittu tuote, jonka tekniikassakaan ei ilmeisesti ole isompia ongelmia, kun takuu on pitkä. IVT:n tapaan myös LG:llä asennuksen tekee maahantuojan edustaja. Taannoin asuntomessuilta pyydystetty myyntimies lähti mielihyvin katsomaan tilannetta ja teki aivan kelpo tarjouksen. Hän jätti kuitenkin katsomatta tarkemmin sähköasennusmahdollisuudet, ja jälkeenpäin sanoen on todettava, että ehdotus olisi ollut aika kömpelö toteutettava. LG:n hinta oli kovanpuoleinen varsinkin messutarjouksen mentyä umpeen. Merkiksi valikoitui siis Fujitsu. Se vaikutti tasaisen harmaalta – tai paremminkin valkoiselta – työjuhdalta, jonka nykymallistosta ei pahaa sanaa tullut eteen käyttökokemuksia selaillessa. Takuu on LG:n tapaan pitkä. Laitetoimittaja tarjosi kattavan ja olosuhteet mainiosti huomioivan asennuspaketin. Mielenkiintoista oli se, että urakoitsija suositteli heti ns. 12-sarjan mallia, kun kilpailija olisi tarjonnut pienempää 9-sarjalaista (erityyppisestä tekniikasta alkunsa saavat numeromääreet eivät ole suoraan tehoa kuvaavia, mutta antavat suuntaa teholuokasta). Useampikerroksisessa asumisessa pieni ei aina ole kaunista. Fujitsu oli myös hinnaltaan varsin kilpailukykyinen.


Ulkoyksikkö on sellainen kuin ilmalämpöpumppujen ulkoyksiköt tapaavat olla.


Sisäyksikkö on sangen kodinkoneenomainen ja sopii hyvin keittiöön. Puolisoni sanoin se näyttää seinälle ripustetulta mankelilta.

Lyhyenlaiseksi jääneen kesäloman peruja sain pidettyä töistä vapaapäivän. Jäin seurailemaan asennustöitä joskin enimmäkseen pysyttelin poissa tieltä. Mutta kissojen mielestä asennustyökalut ja erityisesti työkalupakit olivat mielenkiintoisia. Pikku veljeksiä ei tarvinnut komentaa pois, kun asentajatkin olivat kissamiehiä.

Odotamme jo talvea paitsi hiihtokelien takia myös siksi, että uuden lämmityslaitteen vaikutus asumismukavuuteen ja sähkölaskuun joutuu tosipaikan eteen.

Sunnuntaipuhteita

Eilen kotipihassa ruohoa leikatessa ajoin leikkurin puunjuurakkoon. Jo toistamiseen tänä kesänä yksi neljästä silppuriterästä iski itsensä puuhun niin syvälle, että irrottamiseen tarvitsin kirvestä ja sorkkarautaa. Leikkurin teräjärjestelmä on suunniteltu fiksusti niin, että tällaisessa tapauksessa terä irtoaa, eikä sen kiinnijääminen riko koneessa muita paikkoja. Puuhun uponneen terän suoristamiseen tarvittiin kevyttä ruuvipenkkiä, vasaraa ja alasinta (jona palvelee pätkä K56-tyyppistä eli 56 kiloa metriltä painavaa ratakiskoa).

Sunnuntaipäivän puhteeksi otin ruohonleikkuria väijyvän juurakon poistamisen. Elävää kasvikuntaa ei tullut kiusattua, kun naapurin Pekka kaatoi tontillaan juurakon isäntäpoppelin jo taannoin. Työkaluiksi otin pistolapion, rautakangen, oksasahan ja kirveen. Hyvää halkaisukirvestä en halunnut tuoda kosketuksiin maan kanssa, joten otin perintökaluna saamani ikivanhan palokirveen. Lapsena opettelin halonhakkuuta samaisella lyhytvartisella ja leveäteräisellä työkalulla: sekä lyömiseen että vääntämiseen tarkoitettuna se oli pikkumiehenkin käteen turvallinen, kun terän irtoamisesta ei ollut vaaraa. Oiva kalu se oli juurakon nostamiseenkin. Lämmin tuli, ja kukkurallinen kottikärryllinen maasta nostettua puuainesta.

Vaihtaessani äidin HP-kannettavan käyttöjärjestelmää kotimaiselta kieleltä toiselle (MS-Windowsin Vista Home Basiciin ei ilmeisesti ole saatavilla toimivia vaihtokielipaketteja, vaan kielenvaihto tehdään asentamalla haluttu kieliversio käyttöjärjestelmästä) Windows Update -palvelu esitti 82 uuden päivityksen asentamista. Se ei ole kummallista, onhan Vista pian jo kolmivuotias, ja päivitystarvetta on. Sen sijaan mielenkiintoista oli se, että yksikään ehdotetuista päivityksistä ei ollut varsinainen Service Pack -päivityskokoelma. Edeltäjän eli Windows XP:n aikana asennusjärjestys oli erilainen, ja Service Pack -koosteita paketoitiin sittemmin tiettyihin käyttöjärjestelmäasennuksiin, mikä vähensi yksittäisten päivitysten asennustarvetta. Kun kaikki yksittäiset päivitykset oli asennettu, niiden jälkeen koneeseen upposivat vielä molemmat Vistalle julkaistut Service Packit. Kakkosversio tosin – megatavujen perusteella – huomasi, että koneessa oli jo kelpo määrä yksittäisiä päivityksiä. Varsin automatisoidustihan nuo pitkänkin kaavan mukaan koneeseen asentuvat, mutta ohjelmistovalmistaja voisi katsoa taakseen siinä suhteessa, että toisi markkinoille asennuslevyjä, joihin olisi jo valmiiksi paketoitu viimeisin päivityskokoelma. Tai sitten vain odotellaan Windows 7:ää ja sen tapaa hoitaa päivitykset (mistä versionumero 7 muuten mahtaa tulla?).

Vierivät kivetkin pysähtyvät joskus

Paikallislehdestä luin A. Kuusiston kuolinilmoituksen, joka kertoi, että kunnioitettavan 91 vuoden iän saavuttanut rintamaveteraani ja monessa rauhantoimessa mukana ollut mies oli reilu viikko sitten siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Vielä viimeisinä vuosinaan hän kuntoili aktiivisesti, ja mikä sillä saralla ehkä mainittavinta, voitti suorituskertoihin perustuvan paikallisen reserviläisyhdistyksen kuntokisan useana vuonna peräkkäin. Vuosikymmeniä nuorempia reservitoiminnassa mukana olevia saa ja pitääkin hävettää moinen. Ei nykykunnolla talvisodan ihmeitä tehtäisi.

Vastaavankaltaisen tapauksen muistan noin kymmenen vuoden takaa, kun olin toimitsijana eräässä reserviläisurheilukisassa, jossa juostiin ja ammuttiin. Mukaan tuli valkeakoskelainen tunnettu takavuosien urheilu-, erityisesti hiihtomies V. Hakulinen. Kisassa ei oltu varauduttu 75-vuotiaiden sarjoihin, ja Veikko ilmoittautui viisikymppisiin. Ei mennyt kauaa, kun toimitsijapöydän ääreen tuli viisikymppistä reserviläisurheilun paikallisaatelia pyytämään, että Veikolle tehtäisin oma sarja, kun 50-sarjassa kilpaileminen ei olisi ikämiehelle reilua. Ei se olisi ollutkaan - viisikymppisiä kohtaan. Jos oikein muistan, niin Veikon juoksuaika olisi ollut kova nelikymppisissäkin. Mutta pyssyn kanssa hän ei ollut aivan sinut, mikä ymmärtääkseni haittasi kansainvälisellä uralla jo 1960-luvulla, kun hän oli siirtynyt jäähdyttelemään hiihdosta ampumahiihdon puolelle. Veikko Hakulisen elämänura loppui edellytyksiin nähden aivan liian aikaisin liikenneonnettomuudessa nykyisen ammattikoulun liikenneympyrän kohdalla pimeänä syysiltana vajaat kuusi vuotta sitten.

Vähäistä on nykypäivän omin voimin kulkeminen entisaikoihin verrattuna. Kostautuuko milloin ja millä tavalla, jää nähtäväksi. Hölkkälenkin verran yritettiin sentään. Muita kulkijoita oli vähän, kun odottivat kai keihäskarsintaa. Ehdittiin siksi kotiin.

Artes liberales

Lukio siirtyi tehtaanpiippujen juurelta väljemmille vesille lukukauden alussa. Ammattikoulua käydään tietyiltä osin vanhassa paikassa vielä vähän aikaa. Tein tänään ensitutustumiseni uuteen lukioon. Rakennus ei ole samalla tavalla massiivinen kuin vaikka toissapäiväinen kokouspaikka Hervannan ammattikoulu, mutta vaikuttava se on. Varsinkin valtava aulatila – forum, kuten sitä nimitetään – on mykistävä.

Opiskelijoita valmennetaan jatko-opintoihinsa perinteiseen tapaan ainakin sikäli, että luokkien ja muiden tilojen nimet ovat latinaa. Ei ole vaikea arvata, mitä opetetaan luokassa nimeltä Anglia, Gallia, Germania tai Slavica. Babyloniassa voitaneen opettaa mitä kieltä milloinkin tarpeen, mutta Scotia kuulosti jo oudommalta. Tai sitten iiri kuuluu Valkeakoskella lukiolaisten kielivalikoimaan (arkkipiispa Isiodorus Sevillalaista mukaillen "Scotia eadem et Hibernia"). Teoria-aineet on asetettu symboliseen järjestykseen niin, että alemman kerroksen – josta sentään ei käytetä nimitystä trivium - muodostavat kielten ja historian ja yhteiskuntaopin tyyppiset aineet, ja huipulla ikään kuin "quadriviriumina" ovat matemaattis-luonnontieteelliset aineet.

Vieraalla kielellä, edes anglien, käytävät kokoukset eivät edelleenkään ole minun heiniäni. Koululaitos on aikanaan tarjonnut erinomaiset eväät, mutta oman laiskuuden vuoksi kielen kuin kielen aktiivinen suullinen käyttötaito on ruostunut. Harvasanainen, joka kirjaimellisesti pohtii pitkään jokaista puheenvuoroaan ennakolta, ei ole kokouksissa aina toivotuin osallistuja.

Jotkut innostuvat opetusteknologiasta verkko-oppimisalustoineen, älytauluineen ja videointeineen. Moni tekniikka mahdollistaa opetuksen ja oppimisen ajallisen ja paikallisen erottamisen toisistaan, mihin liittyy paljon etuja. Minäkin pidän tekniikasta, mutta takavuosina opetustyötä tehdessäni pidin myös välittömästä kontaktista ihmisiin. Tämän päivän teknologia on vielä melko alkeellista siinä mielessä, että silloin kun opetus ja oppiminen tapahtuvat eri aikaan ja eri paikassa, se ei tarjoa kovin hyviä välineitä sivuhuomautuksiin, kysymyksiin ja siihen yleiseen lineaarisesta opetussuunnitelmasta poikkeavaan kohinaan, joka omasta mielestäni oli yksi perinteisen opetustavan parhaita anteja.

Toisessa kokouksessa pohdittiin synkeämpiä asioita. Arkipäivän menosta syrjäytyminen alkaa kosketella nuorissa jo kriittisiä massoja samaan aikaan, kun erilaiset tukipalvelut toimivat projektiluonteisesti eli vähän väliä tavoitteitaan ja henkilöstöään vaihtaen. Ei hyvä.

Illalla olen yrittänyt olla kavereille avuksi veturin oikeiden värisävyjen, osoitetarrojen ja kiintolevyliittimien muodossa. Aika tietokonepainotteista sekin.

Mukavalle viikonlopulle mukava päätös

Iltapäivällä puolisoni ja minä lähdimme viettämään kahdettatoista hääpäiväämme niinkin romanttiseen ympäristöön kuin museojuna-ajelulle. Teema oli sikäli sopiva, että aikanaan aloimme treffailla paljolti juuri rautatieharrasteen merkeissä. Seurustelun alkuvaiheessa Dr13:n lähtömurina tiesi vähintään viikon erossaoloa, mutta nyt äänen haikeuteen kuuluu jo annos romantiikkaa.

Haapamäen Museoveturiyhdistyksen aktiivit olivat kutsuneet Museoveturiseuran kollegansa Suomen Rautatiemuseolla Hyvinkäällä vietetyn, jo perinteeksi muodostuneen rautatiemuseopäivän museojuna-ajeluihin kiitokseksi edellisen viikonlopun avusta Toijalassa. Aika moni meistä hyödynsi haapamäkeläisten lupaaman koko päivän vapaalipun. Toijalasta lähteneen kuuden museoveturiseuralaisen oli alunperin aikomus mennä Hyvinkäälle tapahtuman henkeen sopien junalla, mutta vaikka pääradan yhteydet ovat hyvät, lähdimme silti kahdella henkilöautolla. Tähtäsimme nimittäin jälkimmäiseen Hyvinkää-Lohja-museojunaan, jolta kotiinpaluu olisi VR:n aikataulujen puitteissa jäänyt melko myöhäiseksi.

Oikeastaan puolisoni ja minä emmimme hiukan lähtemistä museojunaan. Ehkä olisimmekin vain tyytyneet katselemaan toimintaa Rautatiemuseolla, ellei aina ystävällinen Sakke olisi tullut ojentamaan vapaalippuja henkilökohtaisesti.

Oli toki mukavaa matkustaa Suomen kolmanneksi vanhimmalla radalla, jonka tällä osalla ei ole ajettu aikataulunmukaista matkustajaliikennettä sitten syyskuun 1983. Kotona olemme viime päivinä harjoittaneet säilömistoimintaa, joten asiaan sopi käväistä etikan alkulähteillä. Ratavarren maisemat alkoivat avautua aivan uudella tavalla, kun vierelle saatiin Eskon tuomaa paikallistuntemusta. Nähtiin niin Yaran koetilaa kuin entistä merenkulun radioasemaakin.

Lohjalta päästiin lähtemään takaisin lähes tuntia ennen alkuperäistä aikataulua. Muutaman kuvan ottamiseen pysähdys jätti kuitenkin aikaa:







Sähkötolpaton ratalinja on otollinen museojunan kuvaamiseen, ja moni käyttikin tilaisuutta hyväkseen. Erityisen hienoa oli paluumatkalle – jolla kyytiin oli jäänyt lähinnä vain vannoutuneimpia rautatieharrastajia - järjestynyt kuvauspysähdys Katinhännän tasoristeyksen kohdalla vähän ennen Otalampea.

Hyvinkäälle palatessa alkoi olla nälkä. Puolisoni kanssa juhlistimme kuparihääpäivää osuuskaupan etukorttipihvillä paikallisella huoltoasemalla.

Lauantaitoimia

Aamupäivällä kävin kylällä hakemassa postista ja viemässä veturitallille ensi vuoden kiskoliikennekalenterit. Kun kylän postipalveluiden tarjonta viime vuonna siirtyi valtiolta osuuskaupalle, palvelut paranivat siinä suhteessa, että niitä on saatavissa arkisin aamuseitsemästä iltayhdeksään ja myös lauantaisin ja kesäsunnuntaisin. Ihan kaikessa osuuskauppa ei kuitenkaan osoita osaamista, mistä kertoi karua kieltään aamulla käyty pitkä puhelu viime kuussa Tampereelta siirrettyä museoveturia koskevista suunnitelmista.

Samalla reissulla hain maatalousliikkeestä kaksi betonilaattaa ilmalämpöpumpun ulkoyksikölle jalustapediksi. Talomme kivijalka on kolmannen maailmansodan odotusten alla rakennetuille tyypillisen korkuinen, eikä asuinkerrosten puurunkoon ole viisasta kiinnittää pumppua.

Loppupäivä meni pihapuuhissa. Laatat oli nopeasti asetettu. Kahden punaherukkapensaan sato tuli talteen. Pensaat ovat varjon puolella ja niiden antimet kypsyvät verkkaisesti. Vielä jäi muukalaiselle, orvolle ja rastaalle satoa rungon kylkeen kypsymään.

Pihapuuhien aikaan ystävämme Jehovan Todistajat käväisivät jutustelemassa. Puolisoni ja minä olemme heille arvatenkin maukas saalis, kun kauniimpi toimii kansankirkon ammatissa ja minä sen vähäisessä luottamustehtävässä. Todistajat ottivat asiakseen kiistämättä mielenkiintoisen aiheen: kirkon opetusviran ja diakoniaviran erottamisen ristiriidan alkukirkon ajatteluun nähden. En viitsinyt ryhtyä ilkeilemään (tulkoon se synti tehtyä blogissa), että me luterilaiset hoidamme myös diakoniapuolta emmekä keskitä kaikkia voimavarojamme kiertelemään maita ja mantuja opettaaksemme oikeassaolemista.

Sadonkorjuun alkupäiviä

Työpäivän ohjelmaksi aikatauluttamani ohjelmistoasennus vei reilun tunnin. Aika näyttää, onko jatkossakin yhtä helppoa.

Ruokatunnilla pari siviilipuhelua. Tilasin kotiin ilmalämpöpumpun, ja ilmoittivat Matkahuollosta, että takuuhuollossa käynyt tietokone on noudettavissa.

Lämpöpumpusta lisää sitten, kun kokemuksia saadaan. Lenovo-kannettavan takuuhuollosta niitä saatiin nyt. Olivat vaihtaneet koko emolevyn. Näytönohjainongelma ei tainnut jättää paljon vaihtoehtoja. Työ oli tehty hyvin, ja kotiin jättämäni kiintolevyn paikalleen laittamisen jälkeen kaikki toimi, kuten piti. Työn etenemisen aikana sain kaksi sähköpostia. Ensimmäisessä ilmoitettiin, että laitteeseen on tilattu komponentteja (olisi voinut samalla kertoa, mitä ja miksi) ja toisessa, että korjaus on valmis ja laite lähetetään takaisin (olisi voinut samalla kertoa, että toimitus kestää viikon päivät). Kun taustalla ovat kirjaimet IBM, lienee kohtuutonta odottaa kovin nopeaa tai asiakaslähtöistä toimintaa, mutta kuten asiaan kuuluu, tulos oli juuri se, mitä vaadittiin.



Pilvet puhalsivat päälle lenkille lähdettäessä, mutta emme ehtineet kastua. Iltapuhteena etikkaista säilömistä.

Mehumaija saa heruttaa kotipihan anteja yösähkötariffilla.