Jumboa mä katsastan

Tämän aiheen olen jo käyttänyt, mutta menköön uudelleen. Kolmannessa blogimerkinnässäni 27.6.2003 kirjoitin Veturimuseon isommasta höyryveturista:

Museo on sulkeutunut jo pari tuntia sitten. Toistasataa vuotta vanha veturitalli on viileä. Askelten ääni kaikuu avarassa tilassa. Tilan korkeus ja kantavina seininä toimivien väliseinien kaariholvit luovat kirkkomaisen vaikutelman. Joitakuita hämärän tallin suuret veturit melkeinpä pelottavat. Minusta ne ovat kaikesta teräksisestä elottomuudestaan huolimatta hyvin ystävällisen näköisiä.

Vaikkapa K3 (tai Tv1, miten haluatte), Suomen raskaiden vuosien unohdettu työjuhta hiljaisena, nöyränä mutta silti voimaa uhkuvana. Tampellan valmiste, muuten. Kuin teräs hiljaa kuiskaisi: "Koskas taas lähretään?"

Omin konein liikkumisen hetki koitti alkusyksyllä 2013. Maanantaina 29. kesäkuuta 2015 lähdettiin viimein oikeasti. Ulos Museo-rajamerkin suojista, ratapihalle ja linjalle.

Nyt veturin entisöinti oli edennyt siihen vaiheeseen, että oli tullut aika järjestää liikennekelpoisuuskatsastus. Museoveturia ei pääse katsastamaan ajamalla se katsastusasemalle ja ottamalla vuoronumero. Verkkopalvelustakaan ei katsastusaikaa voi varata.

Ennen katsastusta veturille on oltava nimettynä sekä kunnossapitäjä että liikenteeseen asettaja eli operaattori. Ensinmainittu tarkoittaa määrätyt vaatimukset täyttävää organisaatiota, joka kykenee vastaamaan veturin teknisestä kunnossapidosta. "Jumbon" rautatiehistorialliselle merkitykselle soveltuvia kunnossapitäjiä on valtakunnassa kokonaista yksi, mutta se onkin sitten varsinainen velho: Höyrywelho Oy. Jälkimmäinen, liikenteeseen asettaja, puolestaan tarkoittaa organisaatiota, jolla on rautatielain 3 §:n tarkoittamat edellytykset harjoittaa rautatieliikennettä Suomessa. Veturimuseon ylläpitäjät ovat Akaan kaupunki ja Museoveturiseura ry, joiden kummankaan ei ole ollut mielekästä ryhtyä rakentamaan järjestelmää rautatielikenteen harjoittamiseksi. Näin ollen liikenteeseen asettamisesta tehtiin sopimus kokeneen museorautatieliikennöitsijän Keitele-Museo Oy:n kanssa, jonka kanssa Veturimuseo on pitkään tehnyt erilaista yhteistyötä erityisesti "Lättähattujen" eli Dm7-kiskoautokaluston merkeissä.

Museoveturin katsastaminen on karkeasti sanoen kaksivaiheinen tapahtuma. Höyryveturin kyseessä ollessa vaiheita on kolme. "Jumbon" osalta ensimmäinen vaihe eli paineastian tarkastus tehtiin viime kesänä.

Seuraavaksi tutkitaan, onko veturin liikkuminen Suomen rataverkolla ylipäätään mahdollista: ovatko rata ja veturi toistensa kohtaamisen jäljiltä ehjät jne. Jos kaikki menee hyvin, seuraa viimeinen vaihe, joka on lähimpänä monelle tuttua auton katsastamista. Tutkitaan jarrut, valot ja muu liikennöinnin kannalta välttämätön.

Ensinmainittu vaihe toteutetiin maanantaina 29.6. Toijalan ratapihalla ja Valkeakosken radalla. Toinen vaihe tehtiin seuraavana päivänä ajamalla Turun rataa Urjalaan ja takaisin. Kuljettajana toimi Kanoja ja muita edelleen ajokuntoisia höyryvetureita paimentamaan tottunut pieksämäkeläisveturinkuljettaja Esko Hirvonen. Koeajo-operaatiota johti Keitele-Museon Aimo Kääriäinen.

Tahdon saada leiman 

Tahto rautainen vie... vaikka rautatieliikenteeseen. Veturin kriisivarastosta - kriisiaikoihin teoriassa hyvin soveltuvien halkopolttoistenkin höyryveturien varmuusvarastointi todettiin yhteiskunnan valmiuden kannalta tarpeettomaksi, kun ymmärrettiin niiden ajokuntoon saattamisen edellyttämä, poikkeusolojen näkökulmasta kohtuuton, työmäärä ja se, miten haavoittuva rautatieinfrastruktuuri on - museoon 1970-luvulla pelastaneet Heikki Kellomäki, Reino Kalliomäki, Juhani Katajisto ja Ilkka Hovi kuorivat veturin päältä ruostesuojauskuorrutuksen ja talkoilivat siitä näyttävän museoveturin, Veturimuseon yhden vetonaulan.

Resiina-lehden numerossa 4/2013 julkaistu Heikki Kellomäen kirjoittama artikkeli Höyryveturi Tv1 933 ja sen kunnostus kertoo tarkemmin veturin kunnostuksen vaiheista. Kun projektiin lähtivät mukaan itse höyryvelho, Museoveturiseuran pitkäaikainen jäsen Juha-Pekka Viitanen, ja seuran oma kasvatti, museoveturiseppä Simo Tuominen, syttyivät uudelleen haaveet "Jumbo" 933:n liikkumisesta rataverkolla.

Enkä pelkää ollenkaan

Edellä mainitut valistuneet herrasmiehet Kellomäki, Kalliomäki, Katajisto ja Hovi olivat 1970-lluvulla tarkoituksella hankkineet säilytettäväksi teknisesti mahdollisimman hyväkuntoisen yksilön. Konepajakorjauksen jäljiltä veturilla ei oltu ajettu paljon. Mainittakoon kuitenkin, että käsitys kriisivarastoveturin ylöslämmityksestä noin vain on kaukana todellisuudesta: veturin kunnostaminen on vaatinut työtä, työtä ja taas työtä. "Puoli ihmisikää", sanoi Heikki kerran.

Yhdessä kohden veturi ei osoittautunut maineensa veroiseksi. "Tämä ei ole Jumbo", totesi koeajojen veturityyppiteknisenä asiantuntijana ja lämmittäjänä toiminut emerituskuljettaja, kokkolalainen Pentti Yli-Hukkala. Tv1-sarja tunnettiin työkoneena: väkivahvana raskaiden tavarajunien vetäjänä, mutta isoruokaisena, kolkkona ja kolisevana. Voimaa ei puuttunut. "Miten se höyrystikään jo muutamalla oikein heitetyllä halolla!", totesi Pentti. Veturimuseon "Jumbo" kulki niin kauniisti, että se olisi voinut käydä kutsumassa parivetoon vaikka itsensä Hyvinkään Prinsessan, Hv1 nro 555:n. Ehkä joskus kutsuukin...

Museoveturien koeajoista ei läheskään aina tiedoteta missään etukäteen, koska ne ovat rautatieliikenteen kannalta toissijaisia. Aikataulut saattavat muuttua tai kokonaan peruuntua kaupallisen liikenteen tai koeajettavaan veturiin liittyvien syiden vuoksi. Museoveturiseura päätti kuitenkin saattaa koeajot julkiseen tietoon käytettävissään olevia kanavia, lähinnä sosiaalista mediaa ja muita sähköisiä välineitä, hyödyntäen. Mitään yleisötapahtumaa ei rakennettu, mutta haluttiin tuoda asiasta tieto, koska Tv1 on Suomen rautatiehistorian kannalta merkittävä veturi eikä sitä ole nähty rataverkolla vuosikymmeniin. Veturimuseo, jolla ei ole omaa vaunukalustoa, ei myöskään voi järjestää veturilla yleisöliikennettä, joten ei olisi voitu luvata, että ajokuntoinen veturi olisi koeajojen jälkeen julkisesti liikkeellä jonakin tiettynä ajankohtana. Tietenkin luotettiin koeajojen onnistumiseen veturin teknisen kunnon puolesta.

Veturin kunto oli niin hyvä, että tiistaiaamuksi varattua toista koeajoa ei tarvinnut ajaa lainkaan. Täten säästettiin viitisen mottia halkoja, joita Akaan kaupunki oli koeajolle hienosti sponsoroinut. Tiistain koeajo Urjalaan tuotti hyväksymisleiman ilman ainoatakaan sanaa huomautussarakkeessa.

Radalla on vaihde, YV54-200N-1:9-tyypin vaihde. Sitä ei voi kiertää, sitä ei voi ylittää?

"Jumboilla" oli maine paitsi kolkkoina ja karkeina myös jäykkinä vetureina. Itsekin tiedän syyllistyneeni levittämään tietoa, jonka mukaan heikosti joustavalla levykehyksisellä veturityypillä ei voisi ajaa kaikissa vaihteissa.

Kun lajityypin edustaja nyt oli liikkeellä, liikennevirasto ja Tampereen teknillinen yliopisto liikenneviraston teknisen johtajan Markku Nummelinin johdolla tutkivat asiaa Toijalan ratapihan vaihteessa nro 073, entisen rataosaston työ- ja huoltorakennuksen edustalla.

Mittaukset kertoivat, että jäykkänä pidetty höyryveturi aiheuttaa vaihteelle vähemmän rasituksia kuin päivittäisessä liikenteessä oleva täyteen kuormattu puutavaravaunu.

Kulkutie on nyt auki. Minkäs seuraavaks lähretään? Ainakin kattila on lämpimänä Veturimuseolla sunnuntaina 30.8. Lasten höyrypäivän merkeissä vietettävän kauden päättäjäistilaisuuden yhteydessä. Ja aiemminkin, jos halutaan, ja haluaja tuo muassaan muutaman motin kuivaa puolimetristä koivuhalkoa.

Mobiililipulla

Eletään huhtikuun puoliväliä, ja vasta vuoden toinen kerta, kun on työasiaa Helsinkiin. Se tarkoittaa, että ruuhka-IC:issä ei ole juuri tullut istuttua. Ei IC40 ainakaan vielä Toijalasta lähdettyään kovin täynnä ole. Viime aikoina olen joutunut tekemään tavanomaista enemmän työreissuja sijainti- tai aikataulusyistä kiskoliikenteen sijasta kumipyörillä, mutta kevään edetessä ja suunnan kääntyessä isompiin paikkakuntiin pääsee yhä useammin junakyydillä.

Junamatkojen matkalippuja kertyy kenkälaatikkojemmaan yhä vähemmän. Matkalaskutettavat ovat tietysti ennenkin menneet laskun mukana, mutta todettuani mobiililipun ennakkoluuloistani huolimatta aivan toimivaksi matkustusasiakirjaksi - lipun on saanut poikkeuksetta avattua jopa liikkuvassa junassa ja matkalaskuihin tai muualle liitteet saa jälkikäteen tulostettua Veturi-palvelun kautta - en juuri ole kartuttanut kokoelmaa.

Mobiilipäätelaitteeni jouduin uusimaan talvella. Ensimmäisen mallisarjan Lumiassa ei ollut varsinaisesti mitään vikaa - päivityskelvottomaksi tullut 7.8-käyttöjärjestelmäversiokin riitti niille sovelluksille, joita käytännössä tarvitsin - mutta laite sattui lipeämään kädestä ja putoamaan lasi alaspäin hiekoitussoran päälle. Liikkeessä todettiin, että korjaaminen ei kannata. Päätin pysyä Windowsissa ja Lumiassa yksikertaisesti siksi, että yhdistelmä on minusta hyvä. Mallinumeroksi tuli 930: miellyttävän kokoinen laite, joskin ulkomitoiltaan sopivan ylärajoilla, ja ennenkaikkea erinomainen akkukesto vanhaan verrattuna. Vanhaa 800-mallia piti ladata joka toinen päivä, tätä joka kolmas tai neljäs. Ja mikä parasta, tässä toimii vanha kunnon MS-DOS. Jos työpuhelimeni, Nokia 3310, alkaa olla mobiiliretroa tai -vintagea, on vielä kertaluokkaa nostalgisempaa käskeä älypuhelinta Microsoft-tietotekniikan alokasajan sulkeisjärjestyskomennoilla, kuten dir tai cls. Vaikka tärkein sisältö pitäisi olla turvassa pilven reunalla, en ole uskaltanut kokeilla, mitä tekisi format c:. Puhumattakaan fdisk-käskystä.

Takaisin blogiin

Edellinen päivitys oli Lapista ja tämä matkalla pikajuna 270:n kyydissä sieltä kotiin. Ei reissu koko talvea ole kestänyt, vaan loppui vähän etuajassa, ja kotiin lähdettiin uudenvuodenpäivänä.

Kotipuoleen talvi tuli jossain vaiheessa tammikuuta, näytti hetkisen lupaavalta, mutta hiipui pois kauan ennen aikojaan. Viime viikolla lähdettiin etsimään lunta uudelleen pohjoisesta, eikä taaskaan tarvinnut pettyä. Hiukan myöhäinen hiihtoloma hiihdeltiin ja lepäiltiin Äkäslompolossa Kuerkaltion rauhallista lomakylää tukikohtana pitäen. Kilometrejä kertyi viikon mittaan reilut 200 ensin lumituiskussa, sitten lämpöasteiden pehmentämällä ladulla, mutta tiistaista eteenpäin oikein mainiossa kevättalvisessa kelissä.

Tuli todettua, että monot pitäisi päivittää. Tämä oli niille vasta kuudes talvi, jos edellinenkin, käytännössä hiihtämätön, lasketaan mukaan. Ei tunnu ulkomainen merkki olevan niin kestävä kuin Jalas aikanaan. Lähtöpäivänä kierreltiin kylän kaupoissa, urheilu-sellaisissakin, mutta en vielä raaskinut hankkia uusia. Varsinainen huomion kiinnittäjä oli Järvisen ilmeisesti tälle kaudelle uutuutena tullut retrohenkinen suksimallisto. Oli puusuksijäljitelmää ja varhaisnuoruudesta tuttua Carbon-klassikkoa. Ulkonäkö oli herkullinen ja laatu varmaankin kohdallaan, mutta hintalappu hurja.

Lounasaikaan nautittu Rouhe-ravintolan lohipizza pitää nälän vielä iltayhdeksältä. Aamiainen saadaan nauttia kotona.

Vuoden viimeinen päivä

Viikonlopun pakkanen lauhtui pariksi lumisateiseksi päiväksi. Maanantaina oli enää parikymmentä pakkasastetta, mutta uusi lumi laduilla ajoi saman asian kuin hiekka ratakiskoilla. Pitoa löytyi, mutta luistosta ei tietoakaan. Tunturijärven lenkki oli turhan raskas. Paluumatkan loiva alamaa Luosujärven latu-uralle vaati sekin lykkimistä.

Tänään keli oli hyvä. Mutta korkeammalle nousevilla laduilla ei pahemmin hiihtäjiä näkynyt. Kahvikeitaan laavu Ylläksen etelärinteessä on kevätsesongilla yksi suosituimpia taukopaikkoja. Tänään meitä paikalla seisahtavia oli kolme ja lisäksi yksi pysähtymättä ohi hiihtänyt. Tunturin ympäri vievää yläreittiä ei vielä oltu avattu.

Kun kotona ei ole televisiota ilmaisia WWW-pohjaisia kanavia enempää, on tarjontaa tullut täällä hyödynnettyä iltaisin ahkerasti. Paljon on eri ajankohtaisohjelmissa muisteltu mennyttä vuotta milloin politiikan, milloin urheilun ja milloin minkin teeman ympärillä.

Kuvassa on vuoden 2014 viimeinen auringonkajastus täällä pohjoisessa.

En usko, että päättyvä vuosi jää mieleeni merkittävänä vuotena. Ei se omalta kohdaltani huono ollut, jollei hyväkään. Paljon mitään mieleenpainuvaa ei tullut tehdyksi tai koetuksi. Se näkyy blogista, jossa tekstien määrä on vähentynyt entisestään. (Edit osallistuessa television kautta uuden vuoden vastaanottoon Tampere-talolla: Yksi muistettava hetki oli, kun kevättalvella siellä tuli nähtyä ja kuultua Angélique Kidjoa, yhtä niistä harvoista artisteista, joista - jos en varsinaisesti voi sanoa fanittavani - olen pitkään pitänyt.)

Vuoden viimeisen päivän aktiviteeteista puheen ollen voisi sanoa, että päättyvä vuosi oli aivan harvinaisen huono hiihtoharrastuksen kannalta. Lumitalvi kotipuolessa kesti viikon. Kevät oli niin pitkä ja olemattoman talven jälkeen mitäänsanomaton, että vuodenkierron yleensä mieluisimmista ajoista en oikein osannut nauttia.

Kolmannen sektorin puolella veturitallilla höyrysi hyvin, paremmin kuin omana tallimestariaikanani koskaan. Pysyn mieluusti rivitalkoolaisena ja sivustakatsojana. Tulevaa ajatellen olen toki valmis auttamaan missä tarvitaan ja mihin oma osaaminen riittää, kun vain joku sanoo, mitä ja miten. Isompaa aloitetta en halua ottaa. Jos valtaventtiilin kahvalla on sitä aiemmin pidellyt käsi, vaarana on että suunnanvaihtokoneisto kääntyy taakse tilanteessa, jossa oikea suunta on eteenpäin ja vauhdilla. Niinpä harrasteaktiviteetteja tuli suunnattua toisaalle. Pitkästä, pitkästä aikaa tuli vietettyä öitä muunmuassa Parolannummella. Erilaisten lähinnä turvallisuusaiheisten vapaaehtoiskurssien ohella jokunen opintopiste tuli tehdyksi myös avoimessa yliopistossa.

Yhtä kaikki, vuosi loppuu seudulla, jossa on hyvä olla. Ja mikä parasta, ihmisen kanssa, jonka rinnalla on hyvä olla.

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Talvea etsimään

Joulu tuli ja meni perinteiseen malliin reseptinään kotitekoisia ruokia, sankarihaudan kunniavartiota ja joulupäivän varhaista aamukirkkoa Sääksmäellä.

Tapaninpäivän iltana noustiin kotiasemalta junaan matkassa rinkat ja suksipussi ja suuntana rataverkkomme pohjoisin tarjolla oleva liikennepaikka. Lumitöiden makuun päästiin kotipuolessa jouluaattona, mutta pitkän pimeän syksyn myötä mieli alkoi tehdä oikeille hangille.

Hiihtokausi tuli sitten avatuksi vanhan vuoden puolella. Ylläksen latuverkosto on alkutalvestakin omaa luokkaansa, mutta olemattomat pohjakilometrit ja 26-29 pakkasasteen lämpötila pitävät lenkit maltillisina. Kerrospukeutuminen, putkihuivi pipon alla sekä kunnon rukkaset kädessä erikseen mainitakseni, ja Startexin Nordic suksenpohjassa ovat toimiva yhdistelmä.

Majapaikaksi valitsimme vuodenvaihteen juhlakauden kunniaksi hotellin

Ylläsjärven puolelta tunturia. Täällä löytää alkutalveen soveltuvia lyhyempiä lenkkejä helpommin kuin tunturin pohjoispuolelta Äkäslompolosta käsin. Kun aamiainen ja päivällinen nautitaan seisovasta pöydästä, huoneessa on lämmintä, suihku ja televisio ja matkalukemisena kullalta joululahjaksi saamani tamperelaistutkijoiden uunituore "Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla", ovat rentouttavan loman ainekset kasassa.

Pipariviikonloppu

Aloitettiin viikonloppu Tampere-talolla Filharmoniaa kuunnellen. Vieraileva kapellimestari oli nimekäs Osmo Vänskä. Perjantai-illan konsertissa oli vanhaa ja uutta. Toccatan ja fuugan orkesterisovitus oli parempi kuin ennalta osattiin odottaa. Uruillahan se soittaa kuuluu, mutta oli tässäkin hyvät puolensa. Odotetuin teos oli Kalevi Ahon tuore Géjiā - kiinalaisia kuvia orkesterille. Teos on Kiinan kansallisen kulttuurin keskuksen tilaustyö: kiinalaiset kutsuivat viisi ulkomaalaista säveltäjää ympäri maailmaa tutustumaan kulttuuriinsa ja kansanperinteeseensä ja tuottamaan kokemansa pohjalta sävellyksen. Aho vietti aikaa eteläisessä Guìzhōun maakunnassa, jota asuttaa Géjiā-vähemmistökansa, kiinalaisittain 革家人 (Géjiā rén). Aho oli saanut teoksensa kuulostamaan sangen kiinalaiselta, ainakin sikäläistä musiikkia paremmin tuntemattoman korviin.

Lauantaiaamupäivä käytettiin piparkakkuja leipoen. Kulta oli edellisenä päivänä kehittänyt uudenlaisentaikinareseptin. Joskus tarkoituksetta syntyneet lopputulokset osoittautuvat yhtä hyviksi ellei paremmiksi kuin oli ollut alunperin tarkoitus. Niin kävi nytkin. Silti leivottiin sunnuntaiaamuna vielä puolikas annos perinteisellä reseptillä tehtyyn taikinaan. Kaikkiaan taisi tulla 16 uunipellillistä. Nyt pitäisi piparia riittää.

Sunnuntai-iltapäivää vietettiin urheilutalon jälleen varsin hiljaisella kuntosalilla. Kotiin lähtiessämme oli isossa salissa alkamassa miesten 1-sarjan lentopallo-ottelu, jossa kotijoukkue kohtasi Tampereen Kisatoverit. Menivät sitten häviämään kotihallissaan.

Toinen adventti

Ei edelleenkään tietoa lumesta, mutta toinen adventtisunnuntai antoi sentään vähän aurinkoa ja eilistä kuivemman sään.

Valosta nauttiminen jäi kohdaltani ikkunan takaa ihailemiseksi, kun aamupäivä meni kolmannen sektorin ATK-hommissa, tarkemmin sanoen parin yhdistyksen verkkosivupäivitysten kanssa. Ulkona tuli piipahdettua vain klapien noutamisen ja lintulaudan täyttämisen verran.

Talon kauniimman asukkaan tultua töistä päätettiin lähteä pitkästä aikaa käymään urheilutalon kuntosalilla. "Moro moro, ei sitten törmätty eilen linnan juhlissa", hyväntuulinen hallimestari tervehti. Sali on edelliskesäisen remontin jäljiltä vielä sangen hyvässä kunnossa. Pitkän tauon jälkeen nähtynä se oli oikeastaan hulppea verrattuna työmaan vastaavaan, pieneen mutta sinänsä ihan toimivaan, jossa olen yrittänyt käydä pari kertaa viikossa.

Viihdyttiin reilu tunti. Sunnuntai-iltapäivä oli hiljainen, eikä laitteille tarvinnut jonottaa. Hetkisen olimme peräti ainoat paikallaolijat. Kotiin koukattiin kaupan kautta: maitoa, kaurakeksejä, kissanmakkaraa ja lintulaudalle talipötkö, "linnunmakkara", kuten sitä kutsumme.

Päivälliseksi tehtiin soijarouhelasagnea ja vihreää salaattia. Maistui niinkuin aina. Mutta niitä kaurakeksejä ei olisi kannattanut ostaa. Ihan liian hyviä, vaikka vatsa tuli oikeasta ruoasta hyvinkin täyteen.

Sotahenkinen itsenäisyyspäivä

Rännänkostea itsenäisyyspäivä tuli vietettyä Hämeenlinnassa. Kun valtakunnallinen paraati järjestettiin näinkin lähellä, päätimme Ilkan ja Jukan kanssa käyttää tilaisuuden hyväksi. Aamuhämärissä alkaessa vaihtua päivähämäräksi kävin poimimassa matkakumppanit kyytiin.

Kaupungin liikennejärjestelyt olivat poikkeuksellisen tapahtuman ansiosta poikkeukselliset, ja erityisesti parkkipaikkojen vähäisyydestä oli etukäteen varoiteltu. Sellainen löytyi ennakkosuunnitelman mukaisesti tutun autoliikkeen pihasta, lyhyen kävelymatkan päästä linnan alueelta, joka toimi päätapahtumapaikkana.

Perille päästyämme aamupäivän ensimmäinen ohjelmanumero, Panssarikillan järjestämä "re-enactment"-hankinen sodanaikaisen panssarintorjuntatykin asemaanajo oli jo ohi. Menimme jutulle museopanssarijääkärien kanssa. Kalustoesittelyssä oli lähinnä tuttua tavaraa, liikaa ihmisiä ja liian vähän valoa mainittavampaa kuvaamista ajatellen. Aamupäivän vauhdikkaimman näytöksen esittivät rannikkojääkärit. Ryhmä tuli vauhdikkaasti G-veneellä, rantautui ja jatkoi jalan vanhan linnan vallien yli.Laskuvarjohyppy helikopterista oli säätilan takia peruttu.

Tuttuja ja puolituttuja tavattiin enemmän ja vähemmän. Joukkojen katselmuksesta, josta emme nähneet oikeastaan mitään, viisastuneina ryhmitimme itsemme katsomaan paraatia Brahenkadun ja Tampereentien risteyksen tuntumaan. Varsinainen paraatipaikka se ei ollut - ne oli kansoitettu jo hyvissä ajoin - mutta muuten mainio.

Jäimme kärki-Leopardin kohdalle heittämään huulta vaunun ajajana toimineen rempseän Panssarikoulun kapteenin kanssa ja katselemaan millaisissa häröpalloissa milloinkin sotilasläänin komentaja, prikaatin komentaja ja muut isot isännät vaunun edessä odottelivat seremoniamestarin lähtömerkkiä.

Olin varustautunut viileänkosteaan päivään kerrospukeutumisella, mutta en voi väittää etteikö lopulta olisi ollut vähän vilu. Pukeutuminen sinänsä onnistui, mutta kotimaan kamaran kylmyys tunki alhaalta päin läpi. Kotimatkalla poikettiin Panssarimuseon lämpöisessä kahvilassa kuumalla kahvilla ja munkilla.

Kotiin palattuani ryhdyttiin kullan kanssa valmistamaan päivällistä. Kotipihassa kasvanut sopii mitä parhaiten päivän teemaan, joten menu koostui perunamuusista, punajuuripihveistä, salaatista ja lämpimistä kasviksista. Tosin tähän vuodenaikaan kasvispuolelle riitti itseviljeltyinä enää tomaatteja.

Iltaohjelmassa olivat kynttiläparit - sekin tavallaan jatkoa päivän sotilasvoittoiselle teemalle, koska perinteellä sanotaan olevan yhdet juurensa satavuotiaan jääkäriliikkeen historiassa - kolmella ikkunalla ja sen jälkeen sauna.

Harvoin näin sotahenkisiä itsenäisyyspäiviä on tullut vietettyä. Hurma- saati hurmehenkisyyttä en tunnusta. Kelvatkoon selitykseksi Hämeenlinna ja yleinen kiinnostus tuonkin alan tekniikkaan ja historiaan.

Mitä pitää osata?

Tänään julkaistiin Tampereella Kauppakamarin teettämä maakunnan osaamistarveselvitys. Oli ollut kunnia olla mukana hankkeen ohjausryhmässä yhtenä ammattikoulupuolen edustajana.

Elinkeinoelämän ja julkisen sektorin näkemykset ovat tuhtia ravintoa koulutuksen kehittämiselle ammattikoulusta yliopistoon.

Maalin lähestyessä ohjausryhmän kokoukset alkoivat muuttua yhä mielenkiintoisemmiksi. Se oli foorumi, jossa ei hymistelty eikä ainakaan kovin näkyvästi ajettu agendoja. Blogiurani alkuaikoina, rehellisistä opetustehtävistä leivän ansaitsevana, tykkäsin kirjoitella toisinaan koulutuspolitiikkaa. Olisinko tuolloin uskaltanut edes haaveilla jonain päivänä miettiväni samantyyppisiä asioita yritysten henkilöstörekrytoinnista vastaavien johtajien, yliopiston ja teknillisen korkeakoulun rehtorien, ammattikoulutuskuntayhtymien johtajien sekä maakuntaliiton ja valtion aluehallinnon toimivaltaisten edustajien kanssa - niin että jokainen hätistelee hammaspeikkoa puhumalla suut puhtaaksi?

Sydämelläni on edelleen asia, jonka tänään puin muotoon ammattikoulutuksen ylipedagisoiminen. Kysyttäessä mikä on ammattikoulun ydintehtävä vastataan mieluusti sen olevan opettaminen. Vastaus on hyvä, mutta tällöin huomio kiinnittyy prosessin hienouksiin varsinaisen lopputuloksen sijasta. Onneksi perustehtävää on nyt kysytty sieltä, missä lopputulos mitataan.

Opettaja on mitä arvostettavin ammatti. Ylipedagogisoinnilla en tarkoita, että varsinaisessa opetustyössä olisi mitään perustavanlaatuista ongelmaa. Kysymys on painopisteistä. Ammattikoulutuksessa puhutaan osaamisperusteisuudesta ja samalla valtion vesuri viuhuu tiheästi siellä, mistä olisi paljon opittavaa.

Prosessi-sana oli kieltä, jolla vuosituhannen vaihteessa kuviteltiin lähennettävän työelämää ja ammattikouluelämää, mutta jolla ilmeisesti saatiin ne entistä etäämmälle toisistaan. Jos ammattikoululaitoksen keskeisin prosessi on opetusprosessi, se alkaa ottaa syötteensä niin kaukaa lopputulokselle asetetuista todellisista odotuksista, että se syö kultaa ja tuottaa (huonoa) multaa.

Päivän asia

Kun tuli oltua mieltä koulutuspolitiikasta, niin täytynee olla mieltä myös päivän eduskuntakysymyksestä.

Mielipiteeni on, että Suomella ei nyt mene kovin hyvin.

Media uutisoi, että kaikki 200 kansanedustajaa olivat paikalla, kun keskustelussa oli muuan ihmisten yksityiselämään liittyvä asia. En toivo koskaan näkeväni, mutta miten paljon kansanedustajia olisi paikalla, jos päätettäväksi tulisi vaikkapa eräs perustuslain 93 §:n tarkoittama asia? Miten paljon päättäjiä kerää aikanaan sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistuksesta säädettävä laki? Toisen asteen koulutusta koskevien lakien osalta en rohkene edes kysyä.

Evankelis-luterilaisen kirkon jäsenenä toivotan onnittelut heille, jotka iloitsevat eduskunnan päätöksestä ja osanotot heille, jotka surevat sitä. Ja toivon, että ei riideltäisi kauheasti, kun ollaan sentään adventin kynnyksellä.

Työ- ja opintomatkailua lähikulmilla

Tiistaina oli vaihteeksi pakko ottaa auto työmatkakulkuvälineeksi. Ensin hetkiseksi työmaalle henkiseksi tueksi dataprojektoriasennuksessa ja vanhojen asennusten purkamisessa ja ennen aamun valkenemista Tampereelle. Sain kunnian päästä jo toisen kerran elämässä puhumaan valtuustosaliin.

Kunnallisesta päätöksenteosta ei sentään ollut kysymys, mutta aluehallintovirasto oli pyytänyt valmius- ja varautumisaiheiseen alueseminaariin kertomaan viime kuussa työmaalla järjestetystä valmiusharjoituksesta. Käytännön harjoituksena toteutettu simuloitu kyberhyökkäys herätti yllättävän paljon kiinnostusta vieläkin. Taisi tulla lupauduttua johonkin asiaan liittyvän työryhmään. Aika näyttää, millaisia hommia eteen tulee.

Seminaariin olisi ollut mielenkiintoista jäädä koko päiväksi, mutta iltapäivän aiheena oli työ- ja virkamiesoikeuden tentti, jossa aineistona oli luentosarja ja kaksi sitä tukenutta kirjaa. Niistä toista, M. Kairisen teosta Työoikeus perusteineen, tuli jopa vähän luettua. Tentti kuten luentosarjakin oli yhteinen niin oikeille kuin avoimen yliopistonkin opiskelijoille.

Ilmoittautunut kuulemma oli noin 300 tenttijää. Aihepiiri selvästi kiinnostaa ja hyvä niin. Tietämyksestä ei ole koskaan haittaa työelämässä, ja yliopistokurssi on aina perusteellisempi ja tarjoaa täydennyskoulutuksenakin enemmän kuin erilaiset "täsmäkoulutukset&quot, joiden hintalappu usein on aivan toista luokkaa kuin avoimen opiskelijoilta veloitettava viisikymppinen. Ainoa ongelma tällä kurssilla oli aikataulu. Luennot pidettiin päiväsaikaan, jolloin työssäkäyvällä ei ollut mahdollisuutta osallistua läheskään joka kerta.

Työoikeuden osion esseekysymyksen aiheena oli työnantajan valtaoikeudet ja työnjohtovallan rajat. Suppeammin piti määritellä viisi asiaa: edullisemmuussääntö, normaalisitova työehtosopimus, työsopimuslain tasapuolinen kohtelu, työsäännöt ja välillinen syrjintä.

Virkamiesoikeuden osiossa tehtävänä oli selittää tiivisti kuusi aihetta: virkojen perustaminen ja lakkauttaminen valtionhallinnossa, henkilön sopivuuden arviointi virantäytössä, virkamiehen vaitiolovelvollisuus, virkamiehen sivutoimen hyväksyttävyyden arvioinnissa huomioon otettavat tekijät, viran perustamisen edellytyksenkunnassa ja virkavastuu.

Tentistä palasin työmaalle hoitamaan muutaman pikkuhomman. Sitten liikuntahallin kuntosalille kokouksen alkamiseen saakka. Loppuilta sujui kuntayhtymävaltuuston harvinaisen ripeän ja tehokkaan talousarviokokouksen merkeissä. Kotiin pääsi jo hyvinkin seitsemäksi.

Keskiviikko tuli vietettyä koko lailla Tampereella, mennen tulen junaillen. Ensin kokous vanhalla kirjastotalolla, sitten hieman etätöitä yliopiston kirjastossa ja toinen kokous Kauppakamarilla. Ilta perinteiseen tapaan ampumaradalla ilmakiväärin kanssa.

Kohta taas auton rattiin. Suuntana on Forssa.

Keskiviikkona tuli käytyä työmatkalla Turussa. Toistui vajaan kuukauden takainen: leppoisasta aamukävelystä nautiskellen rautatieasemalta Lemminkäisenkadulle, ammattikoululla varsinainen asia, välissä erinomainen (melkein vaan ei ihan yhtä hyvä kuin oman koulun Oppikokissa) lounas, sitten taas asiaa ja päivän päätteeksi ystävälliseltä kollegalta kyyti rautatieasemalle. Päivän ainoa pettymys oli, että aikataulu ei suosinut kumpaankaan suuntaan Esslingen-tyyppisiä junarunkoja.

Torstai-iltana sain kolmen vuoden jatkoajan perusensiapukorttiin. Kansaisopiston tapaan viimeisenä kurssi-iltana käytiin läpi SPR:n paikallisosaston järjestämä rastiharjoitus. On hyvä, että maallikkona ei juurikaan joudu aihepiirin kanssa tekemisiin. Mutta oppimisen ja unohtamisen väliaika on pelottavan lyhyt. Opetus oli hyvää, ja tällä kurssilla tuntui erityisen hyvin omalta kieleltä. Samaa aihepiiriä tuli harjoiteltua viimeksi syyskuussa. Kun rutiinia ei ole päässyt syntymään, on jokainen tilanne ensimmäinen laatuaan.

Ostoksilla etelässä

Lauantain pikkupakkasessa jätettiin petivaatteet tuulettumaan ja käväistiin eteläisessä Hämeessä kauppareissulla. Yhdestä tehtaanmyymälästä ostettiin marketeista löytymättömiä lyhtykynttilöitä ja edullisia serviettejä. Toisesta löysin uuden talvitakin. Vanha, kantahämäläisen jo lopettaneen tehtaan valmiste, olisi tullut palvelleeksi pian 13 vuotta. Ostin viime vuoden mallin, jossa oli mieluisampi väriyhdistelmä ja kevyempi hintalappu kuin uutuusmallissa.

Kassalla iskeneen kognitiivisen dissonanssin sain kuriin, kun käsi osui matkapuhelimen vyökoteloon: auttamattoman vanhentunut Windows Phone 7 -laite maksoi vajaat kolme vuotta sitten lähes tuplasti enemmän kuin vaatekappale, jonka odotettavissa oleva käyttöikä on tuplasti pidempi kuin puhelimella. Tarkoitus ei ole moittia asiallisena ubiikkipäätelaitteena - kuten tämän päivän navigaattorina - toiminutta ensi-Lumiaa, vaan lieventää vaateshoppailukatumusta.

Palatessa poikettiin automarketissa ruokaostoksilla ja jatkettiin vanhaa tietä kotiin.

Harmaa liittokokouspäivä

Blogia tulee kirjoitettua nykyään aivan hävettävän vähän. Twitteriä - kuten aina - vielä vähemmän. Facebookissa en käytännössä edes ole. Olen viime aikoina tyytynyt olemaan olemassa lähinnä bittien ulkopuolella ja sielläkin pienenlaisesti. Leipätyön lisäksi viikkoihin on mahtunut ensiapukurssia, ilmakiväärirataa, kuntosalia, Museoveturiseuran saunailtaa ja Panssarikillan esitelmätilaisuutta.

Tänään pidettiin Museorautatieliiton syyskokous Hyvinkäällä. IC170 kulki myöhässä, mutta kokoukseen ehdittiin ajoissa. Museoveturiseuralla on pienen tauon jälkeen taas edustus liittohallituksessa. Onnea, Marko! Oma pesti liiton toiminnantarkastajana jatkuu.

Mielenkiintoisilta kuulostivat ensi vuoden toimintasuunnitelmaan sisältyvät ideat museoliikenteen junaturvallisuuskoulutuksesta sekä vaihtotyönjohtajan ja museoliikennekuljettajan koulutuksista.

Koulutustarvetta on. Liikenteen turvallisuusviraston Trafin katsaus Rautateiden tila 2014 kertoo, että museorautatieliikenteellä on turvallisuudessa parantamisen varaa. Niin myös monella muullakin kiskoliikenteen toimijalla. Liittokokous keskittyi terveelliseen itsekritiikkiin, mutta ylipäätään kiskoliikenteessä sattuu ja tapahtuu. Raportissa on 39 sivua. Miten monta olisi vastaavalla tarkkuudella tehdyssä maantieliikenteen onnettomuuksista ja läheltä piti -tilanteista kertovassa raportissa?

Marraskuun ensimmäinen

Aurinkoisen pyhäinpäivän hommaksi otettiin pihamaan viimeistelyharavointi. Naapurin Jussi kävi juttelemassa. Skiexpo oli kuulemma kutistunut yhteen nurkkaukseen. Ei ole tullut vähään aikaan käytyä.

Muutama kottikärryllinen saatiin vielä kompostiin. Nurmen puolesta nyt saisi talvi tulla. Tosin kukkapenkki kaipaa vielä paria kottikärryllistä vanhaa biomassaa.

Illan pimennyttyä aloitettiin pihan ulkotulikausi myrsky- ja kynttilälyhdyllä. Saunan päälle herkuteltiin: kullan tekemää hapanimelää possua jasmiiniriisillä, yhdessä laitettua peruna-päärynäsalaattia ja palanpainikkeeksi kiinalaista punaviiniä.

Työhyvinvointia

Alkusyksyn opiskeluprojektinani oli työhyvinvoinnin perusteet -opintojakso avoimessa yliopistossa Tampereella. Sitä kuulemma luennoidaan kahdessa vuorossa täysille saleille: päivällä johtamiskorkeakoulun tutkinto-opiskelijat ja illalla sivuaineopiskelijat ja avoimen väki. Suuri osa iltakurssilaisista taisi olla sosiaali- ja terveysalojen ihmisiä. Kiinnostus aiheeseen on kunnioitettava asia, oli taustalla sitten tutkintovaatimukset tai mielenkiinto.

Viimevuotinen Työterveyslaitoksen 65. työsuojelupäällikkökurssi (kurssinumerointi näyttää kirjoitettuna niin hienolta, että en voinut olla käyttämättä) tarjosi useilla luennoilla samaa aihepiiriä. Mutta nälkäiseksi se silti jätti, kuten hyvän kurssin kuuluu. Arvasin, että nälkä helpottuu vasta laajemmalla aihekohtaisella kurssilla enkä pettynyt. Luentojen lisäksi opintojaksoon kuului kaksi kirjaa: M.-L. Mankan kirja "Työnilo" ja joko P. Pyöriän "Työhyvinvointi ja organisaation menestys" tai STM:n raportti. Kirjastojärjestelmien mukaan ensinmainittu kirja oli koko kurssin ajan lainassa ei vain yliopistokirjastossa vaan koko maakunnassa. Olin melkeinpä iloinen - itsekkäistä syistä tosin - että oman työmaan erinomainen kokoelma ei ole PIKIn piirissä. Toiseksi luettavaksi valitsin suosiolla verkkosaatavan.

Keskiviikkoillan tentissä oli kolme kysymystä: yksi luennoista ja yksi kummastakin kirjasta. Vastauksia ei saanut kirjoittaa yleiseen tapaan ruutupaperille, vaan tarkoin rajattuun tilaan koepaperiin. Ymmärrän hyvin, että useampi sata tenttijää ei innosta koulutuksenjärjestäjää käyttämään vapaapituisia esseevastauksia, mutta toisaalta aihepiiri ei tue rasti ruutuun - tai monivalintatehtäviäkään.

Sattuman kauppaa tai ei, eilen tuli istuttua työmaalla saman aihepiirin kurssilla. Kesän korvalla päätettiin hommata esimiehille, yhteistyötoimikunnalle, työsuojelujaostolle ja johtoryhmälle TTK:n työhyvinvointikorttikoulutus, ja toteutuspäiväksi valikoitui viime torstai. Teoria ja käytäntö risteytyivät siinä määrin kuin se yhden päivän aikana on mahdollista. Hyvä kurssi, kiitos opiskelijoille ja opettajille.

Työhyvinvointikortti. Taas yksi pätevyyskortti, jonka takia käytännön työtä tekevän lompakossa pitäisi olla nykyistä enemmän tilaa?

Monikulttuuria

Pyhäinpäivän aattoiltana käytiin kullan kanssa kävellen kaupassa. Koululla ja urheilutalolla näytti olleen menossa ruotsinkielisten kristillisten nuorten Höstdagarna.

Miksi juuri täällä ja taas, pohdimme. Jättefint, että moinen tapahtuma järjestetään täällä. Jos rohkeutta ja lauluääntä - lähinnä minulta - olisi löytynyt, olisimme menneet koulun pihalle laulamaan: "Nu ska vi sjunga och spela gitarr...". Päätelmämme oli Suomen rataverkko. Tosin paljon ruotsinkielisillä teksteillä varusteltuja tilauslinja-autojakin näkyi.

Pian kotiin tultuamme soi ovikello. "Karkki vai kepponen", kysyttiin. Kun pahoittelin, että karkkia ei ollut, toivotettiin asiallisesti hyvää halloweenia.

Kotona ei vietetty halloweenin aattoa, vaan pyhäinpäivän. Levysoittimessa Peteris Vasksia.

Syysloma

Viikko on tullut pidettyä syyslomaa. Oli hyvä ratkaisu jäädä kotimaahan. Säätilat ovat suosineet pihamaan syystöitä. Useampana päivänä on haravoitu biomassaa kesällä uudelleen rakentamaamme lehtikompostoriin. Viime syksynä luovuin viimein vanhasta suosikistani, perinteisestä kapeasta metallikyntisestä haravasta, kun sain käyttöön ilmeisesti ranskalaista suunnittelua olevan Fiskarsin leveälapaisen muovimallin. Puolisoni on jo pitkään suosinut oranssia leveää lapaa. Kun niihin yhdistetään ammattilaiselta aikanaan saatu vinkki pressun käyttämisestä kuljetusalustana, on homma hoitunut nopeasti.

Kovinta ammattilaistyökalua käytteli tällä keikalla talon kauniimpi asukas. Pihatielle kaksi vuotta sitten tuotettu kalliomurske on raekooltaan osoittautunut painumattomuutensa vuoksi tarkoitustaan hyvin vastaavaksi, mutta haravoinnin kannalta hankalaksi. Se jää kiinni kaikenkokoisten haravanpiikkien väliin, eikä kivennupua kompostiin kaivata. Tänä syksynä kulta halusi kokeilla lehtipuhallinta. Sellainen löytyi kahden kympin päivähintaan paikalliselta konevuokraamolta.

Puhaltimen nauttimaa kaksitahtibensiiniä ei enää myydä nostalgisissa käsipumpulla käytettävissä tankeissa. Perusbensaa olisi ollut riittävästi jemmassa kotona ruohonleikkurin ansiosta, mutta litkun vääntämiseen tarvittu öljypullo olisi maksanut melkein 15 euroa. Ostin pienen kanisterin valmista sekoitusta. Olihan se kaksitahtinen kallista jo 80-luvun alkuvuosina, kun sitä Tunturin tankkiin liian nuorena pumppasin.

Lehtipuhallin osoittautui asialliseksi laitteeksi. Eikä pienen kaksitahtimoottorinkaan äänimaisemakaan taida olla ylipääsemätön. Puolisoni päristellessä lehtipuhallinta työntelin ruohonleikkuria, eikä toisen koneen ääni toisen yli kuulunut.

Vuosia sitten joku eliittiryhmittymä nimesi lehtipuhaltimen vuoden turhakkeeksi. Heille kai olisi ollut edullista, että parempi väki saa nauttia aamupäiväkahvinsa rauhassa, kun käsityömenetelmin toimiva työläinen rikkoo nivelensä yhteisen siisteyden eteen. Moisista huuhaanäkemyksistä huolimatta laitteet ovat työtätekevän väen onneksi yleistyneet.

Taiteilijaelämää

Lauantaiksi tuli varattua tarjousjunaliput pääkaupunkiin. Käyntikohteena oli maahantuontiliike Transmerin yksi hedelmä, Didrichsenin taidemuseo Kuusisaaressa.

Olen useasti kehunut pääkaupungin paikallisliikenteen helppoa matkalippukauppaa. Ei se ihan pelkällä kännykällä käykään, kun alle pitää ottaa kumipyörät. Ystävällinen, arvatenkin jossain muualla syntynyt mutta suomea sangen hyvin puhunut kuljettaja kertoi, että vain jotkut itään suuntautuvat bussilinjat hyväksyvät kännykkälipun. Pitää muistaa jatkossa.

Kuusisaareen houkutti norjalaismaalari Edvard Munchin teosten näyttely. Hänen taulujaan kuulemma yritetään varastaa erityisen usein verrattuna muuhun maailmanluokan taiteeseen, joten museon tekninen turvatarkastus oli lentoaseman tyylinen.

Museokävijät vastaanotti heti portilla Eila Hiltusen Crescendo. Pihalla vastaan tuli muutama tutunmallinen puoliabstrakti, mistä tunnustan menneeni ymmälleni. Puolisoni totesi, hämmästykseni nähdessään, levolliseen tyyliinsä: Siinä on Mooren veistos. Henry Moorea? Suomessa? Aika vähän taisin oppia muinoin lukemallani taidehistorian perusopintokokonaisuudella.

Munchin näyttely oli avartava. Nimenä taiteilija oli tuttu, ja Huuto-teos-tietenkin. Ja käsitys siitä, että taiteilijaelämää elettiin mittakaavassa, jossa Meller ja Morrison olisivat olleet aika keveitä nappuloita. Munch sai faneja suomalaisistakin ajanmiehistään. Hyvinkään hanu, Jalmari Ruokokoski, etunenässä.

Huudosta oli Kuusisaaressa esillä mustavalkoinen grafiikkavedos. Maalari teki töistään lukuisia eri versioita, ja viime kädessä katsoja kai päättää, mikä on mistäkin oikea. Rikas versiointi lienee ollut yhtenä syynä siihen, että testamentissaan taiteilija jätti yli 20 000 työtä Oslon kaupungille.

Omaksi suosikikseni näyttelyssä esillä olleista muotoutui Historia raikkaine väreineen. Sekään ei ole ainoa lajiaan, vaan öljymaalausversio yhdestä Oslon yliopistolle tilatusta kolmen freskon sarjaan kuuluvasta maalauksesta. Hienoja oli toki muitakin. Kuten Ateneumin kokoelmista lainattu Kylpeviä miehiä. Esitelmöitsijä kutsui sitä maskulinistiseksi teokseksi, koska miehet ovat siinä lähes luonnollisen kokoisia, ja Munch kuulemma teki sen miehisyyden korostukseksi petyttyään jälleen kerran naisiin (blog. huom. pettymykset taisivat tulla lähinnä omien sikailuiden tuloksena). Hienolla tavalla hän naisiakin kuvasi: sympaattinen hyljettä muistuttava Venus, mesenaattirouvien arvokkaat muotokuvat ja sitten ne sirot punatukkaiset milloin milläkin tekniikalla tehtyinä.

Näyttelyn jälkeen etsittiin ruokapaikka kylän keskustasta. Osuuskauppa-sellainen on varma valinta. Niin taisi olla monen muunkin jonottaneen mielestä. Pizzalinjalla mentiin ja hyvää oli. Ja paljon nopeampaa kuin tarjoilija varoitti. Junaa odotellessa poikettiin palanpainikkeella rautatieharrastajatuttavan taannoin suosittelemassa entisessä ykkösluokan asemaravintolassa. Nykyään paikka on nimetty angloamerikkalaiseen rautatiehistoriaan liittyen. Rohkea nimivalinta. Ainakin ammattiyhdistysliikkeen arvelisi moista vieroksuvan.

Pääkaupungin päärautatieaseman pääsuunnittelijaksi mainitaan yleensä Eliel Saarinen. Hän toki kehitteli isoimmat päällepäin näkyvät rakenteet (joskin rautatielaitoksen 2010-luvun markkinoinnissa usein näkyvät lyhdynkantajapatsaat, kivimiehet, kuten mainososasto on alkanut niitä kutsua, ovat sääksmäkeläistä alkuperää esittäen Emil Wikströmin ikuistamaa torppari Jalmari Lehtistä). Mutta asema-alueen peruskaava tuli - keltäpä multakaan - kuin rautatiehallituksen silloiselta arkkitehdiltä Bruno Granholmilta. Niin paljon kuin muumilaaksomaisia platformskjuleja onkin purettu, voi junamatkustaja edelleen nähdä saman aivoituksen jäljen - toki matkustajamäärän kasvamisen mukaan monia kertoja korjattuna.

Lahti-Běijīng 1-0

Jos tapahtumat noudattaisivat suunnitelmia, tuskin kirjoittaisin nyt blogia. Olisin rakkaani kanssa jossakin päin Běijīngiä kokeilemassa kesäyliopiston kielikurssin oppeja käytäntöön. Niillä reissuilla en ole tavannut pitää tietokonetta mukana. En pelkää, että vanhaa minikannettavaa kukaan jaksaisi varastaa laitteen synnyinmaassa, jossa monta kertaluokkaa parempia tuotetaan massoittain joka päivä. SSD-levyn sisällössäkään tuskin olisi mitään varastamisen arvoista. Tai jos olisi, niin olisin oikeastaan iloinen. Meikäläinen toisen asteen koulutusjärjestelmä muuallekin, kruununaan näyttötutkinnot. Syystä jos toisestakin päätimme pysyä syksyn kotimaassa, eikä säästäväisyys ollut niistä vähäisimpiä.

Nyt olen Lahdessa. Taajamajunamatka Riihimäeltä vei ikuisuuden verrattuna viime vuoden loppusyksyn vastaavaan, kun Markon kanssa mentiin liittokokoukseen ja keskusteltiin milloin mistäkin radanvarresta bongatusta.

Päämäärässä vain toinen ratapihan ali vievä tunneli oli käytössä. Myös tori oli kaivaustyömaa. Torin laidalta löytyivät niin kurssipaikka kuin majoitus.

Keski-iän myötä tulee laiskaksi. Kun kurssi-ilta päättyi klo 21:n jälkeen ja seuraava aamu alkoi 8.30, päätin yöpyä kaupungissa. Majoitusta varatessani oli osuvin tarjokas edullinen ja äänekäs.

Lahteen veti VAPEPA:n, Vapaaehtoisen pelastuspalvelun, ensihuollon jatkokurssi. Ensihuolto on ollut se VAPEPA-toiminnan osa-alue, joka itselleni on aina ollut vierain. Kotiseudulla kun ei ensihuoltotehtäviä ole juuri eteen tullut, onneksi. Ainoa kohdalle tositilanne taisi olla itsenäisyyspäivänä 2007, kun oltiin Nokialla jakamassa vettä.

Viime syksynä kävin Vammalassa peruskurssin itseäni sivistääkseni. Nyt oli vuorossa jatkokurssi, ja sille oli oikeastaan tilaus. Ei siksi, että ensihuoltotehtäviä olisi edelleenkään odotettavissa. Mutta asia nousi esiin, kun käytin työmaalle laatimaani valmiussuunnitelmaa lausunnolla eri viranomaisilla. Kaupunki oli kiinnostunut omaan valmiussuunnitteluunsa liittyen siitä, voisiko ammattikoulun tiloja hyödyntää jollakin tavoin, jos niinsanotusti tuulettimesta tulee lannanlevittäjä. Sellaiset tilanteet, jos mitkä, ovat ensihuoltotilanteita. Viime syksynä Pelastusopistolla käymässäni kaikkiaan kuusipäiväisessä valmiussuunnittelukurssissa asiaa käsiteltiin viranomaisen näkökulmasta. Ensihuollon peruskurssi ja pian parikymmenvuotinen VAPEPA-harrastus antoivat kuitenkin olettaa, että kovinta käytännön osaamista tässä(kin) asiassa löytyy kolmannelta sektorilta. Siispä jatkokurssille, kun Kiina-suunnitelmat tuli peruutettua.

Pettyä ei todellakaan tarvinnut. Johan sen tiesi etukäteen, kun kouluttajalistalla oli tuttuja nimiä evp-komisariosta lähtien. Vieraileva tähti, paikallinen sosiaalijohtaja tai vastaava viranhaltija, piti perjantai-iltaa karussa eleettömyydessään ainakin minua säväyttäneen luennon siitä, mitä kaikkea hänen alallaan työskentelevät joutuvat kodeissa kohtaamaan. Alkaen siitä, että sosiaalipäivystys toimii poliisiasemalla. Ja että joissain tehtävissä sosiaalityöntekijälle olisi liian kevyt varuste sellainen sirpalesuojaliivi, mihin pääsin tutustumaan kaksi viikkoa sitten poikkeusolojen lääkintäkurssilla. Taistelukentän lääkintähenkilölle se riittää, mutta sosiaalityöntekijä voi tarvita suojaa tähdätyiltä luodeilta.

Ryhmätöitä kurssilla oli paljon. En ole niiden ylin ystävä. Paitsi tällaisissa tilanteissa, joissa niitä on opetushenkilöstön puolesta oikeasti mietitty ja ne edistävät opetettavaa asiaa. Perjantai-iltana vapaaehtoiskurssilaiset jalkautettiin arkipäivän auttamistilanteisiin ensiapu-, viestitys-, evakuointi- yms. rasteilla. Lauantain harjoituksissa mietittiin eri näkökulmista mm. tulipalon, liikenneonnettomuuden ja myrskyn edellyttämiä ensihuoltotoimia.

Vaikka edellisessä blogitekstissä vinoilin viimeviikkoisen maakunnallisen valmiusharjoituksen karttaharjoituksille, tällaisella pienin resurssein järjestetyllä kurssilla ne toimivat hyvin. Jokaisen osallistujan kun voi perustellusti olettaa näkevänsä keltainen liivi yllään tilanteessa, jossa tuulettimesta on tullut lannanlevitin.

Ainoa miinusmerkki - sekin vain omasta mielestäni - tulkoon niistä keskusteluista, joissa pohdittiin, minkä väristä liiviä pitäisi käyttää missäkin tilanteessa. Ainoa syy, joka - itseni fyysisesti tai henkisesti toimintakyvyttömäksi toteamisen lisäksi - saisi minut irtisanoutumaan VAPEPA-toiminnasta olisi se hetki, jos joku tositilanteessa sanoisi, että kannan vääränlaisia tunnusmerkkejä. Ehkä.

Lahti on kaunis kaupunki. Rautatieasema tai sen lähiympäristö ei ehkä niinkään, mutta muuten.

Asiat kasaantuvat

Tuntuu siltä, että blogiin on tullut viime aikoina kirjoitettua vain yhteiskunnan turvallisuutta enemmän tai vähemmän sivuavia asioita. Jatketaan samalla linjalla.

Eilen ja tänään pidettiin laaja maakunnallinen PIRKKA14-valmiusharjoitus, jossa lähinnä siviiliviranomaiset suunnittelivat ja harjoittelivat toimintaa kyberhyökkäystilanteessa. Sotilailla oli käynnissä asiaan liittyvä oma harjoituksensa WANAJA14. Eilen kuunneltiin niin siviili- kuin sotilaspuolen asiantuntijaluentoja lukiolla ja tänään harjoiteltiin.

Kahden kollegan kanssa olimme päättäneet, että meillä ei mennä karttaharjoituksilla. Kehitimme nähtävissä ja koettavissa olevan ongelmatilanteen, jonka aluehallintovirasto mielihyvin hyväksyi tilanneskenaarioksi. Ammattikoulu oli turvallinen paikka toteuttaa konkreettinen kyberuhkatilanne, koska siellä tietojärjestelmiin ei liity esimerkiksi ihmisten terveyttä koskevia asioita.

Ensiksi heitimme syötin eli "krakkeroimme" oman kotisivumme. Kunniasta etusivulle pääsemisestä kamppailivat suunnitteluvaiheessa Muumipeikko, Rölli-peikko ja Guy Fawkes viimeksimainitun viedessä voiton. Ajattelimme, että vaikka vielä ei olekaan tuon kuuluisan englantilaiskapinallisen muistopäivä eli marraskuun viides, tämä tietoverkkorikollisten tai -aktivistien suosima hahmo herättää ainakin valistuneet (tai sitten paatuneet) surffailijat. Tekstilläkin on oma historiansa Internetin meemien joukossa.

Oikeat APT-uhat eivät tietenkään ilmene virallisille WWW-sivuille istutettuina nettimeemeinä. Harjoituksen jälkeisessä purkupalaverissa työsuojeluvaltuutetun esittämä tilannearvio oli osuva: "Näyttämisen halun ja kiusanteon merkkejä."

Näin iso syötti tietenkin havaittiin nopeasti. Omalle tietohallintoväelle ensimmäinen ilmoitus tuli jo ruokatunnin aikana. Mediakin sai vinkin kolmisen varttia myöhemmin. Oli hienoa huomata, että ihmiset ovat silmät auki myös verkkomaailmassa ja omatoimisesti ilmoittavat havaitsemistaan poikkeamista. Näin rakennamme yhdessä kyberturvallisempaa yhteiskuntaa.

"Kohta on helvetti irti", arvelin kun kollega kävi ottamassa runkokytkimestä kaapelin irti. Olisihan se pitänyt arvata, että hämäläisessä ammattikoulussa ei näin pienistä hötkyillä. Niin riippuvaisia kuin tietoteknisistä laitteista ollaankin, saadaan koulupäivä hoidettua tarvittaessa ilman niitä. Toiset teorialuokissa toimineet vaihtoivat liitu- tai tussikauteen lennossa, toiset hetken päästä. Kolmisen tuntia kestäneestä harjoituksesta saatiin arvokkaita kokemuksia jatkokehitystyön aiheiksi. Ja vaikka viilaamista aina on, organisaatio osoitti kykynsä toimia rationaalisesti myös poikkeavassa tilanteessa. Hyvä!

Aserasvan haju käsissä

Toinen viikonloppu peräkkäin kasarmimajoitusta Parolannummella. Tällä kertaa voisi sanoa kyseessä olleen kevättalvisten panssariseminaarien käytännön jakso: asejärjestelmäkurssi. Pääkouluttaja oli panssariseminaareista tuttu ja aiheetkin, ainakin pintapuolisesti.

Majoitustilat olivat lähestulkoon luksusta. Peruskorjauksesta ei liene kauaa aikaa. Isoon varuskuntaan mahtuu monenlaista ja montaa eri rakennus- ja saneerausvaihetta. Onnittelut JPst... JTR:n nykyisille ja tuleville varusmiehille.

Entä aihepiirin yhteensopivuus viime viikonlopun kurssin herättämien mietteiden kanssa? Huono, mutta itselle hyväksyttävissä, koska lähestymistapa oli puhtaasti teknillinen. Huolto on keski-ikäisten aselaji?

Tutustuttiin kahteen asejärjestelmän osaan ja yhteen kokonaiseen järjestelmään. Viimeksimainittu oli neuvostoliittolaisperäinen BMP-2-rynnäkköpanssarivaunu. Teoriassa tuttu, käytännössä ei. Vaunuhallin seinässä oli oli kylmän sodan aikaiselta näyttävä, jo värinsä kadottanut valokuvauskieltomerkki. Noudatettiin kysymättä. Halli ei muutoinkaan ollut huonoin mahdollinen tihkusateisen ja varhain pimenevän syksyisen lauantai-illan viettopaikka. tai varsinkaan piha, jossa sai lähes mielin määrin treenailla suuntaamisia "Bemarin" tornilla.

Syvällisempää asekäsittelyä harjoitettiin erilaisissa panssariajoneuvoissa käytössä olevilla konekivääreillä.

Browning M2 juontaa juurensa sadan vuoden taakse ensimmäiseen maailmansotaan. Yhdysvaltalainen itseoppinut maineikas aseseppä John Moses Browning sai sodan lopulla tehtäväkseen kehittää konekiväärin, jota voisi käyttää myös panssarivaunuja vastaan. Moinen uhka kun oli taistelukentille ilmaantunut. Monen historiallisen, teknillisen ja kaupallisen kehitysvaiheen kautta Browning M2 HB QCB -versio on tänä päivänä myös uusimpien suomalaisten panssariajoneuvojen pääaseena.

Aseen historia on pitkä, eikä ase ole uutuus Suomessakaan. Kun sitä oli tarkoitus ryhtyä kokeilemaan prototyyppi-AMV:n kanssa "uutena" aseena, luultiin että pitää heti kättelyssä ostaa sopivia ampumatarvikkeita. Puolustusvoimain varastoista kuitenkin löytyi tuhansia ensimmäisiin testiammuntoihin kelvollisia. Saman konekiväärin aiempi mutta yhteensopiva versio kun oli sota-aikana Brewster-hävittäjälentokoneiden pääaseena.

FN MAG puolestaan on belgialaisperäinen 1950-luvun ase, joka on osakokonaisuuksissaan velkaa toisen maailmansodan kuuluisalle saksalaiselle MG 42:lle ja sitäkin vanhemmalle yhdysvaltalais-belgialaiselle BAR:lle. FN MAG on apuaseena Suomeen tulevissa Alankomaista hankituissa Leopard 2A6 -taistelupanssarivaunuissa.

Jos nyt onnistuikin huoltopurku ja sen jälkeinen kokoaminen, M2:n osalta aina lukosta laukaisukoneiston välysten tulkkaukseen saakka, niin tilanne voisi olla erilainen viikon tai parin päästä. 

En ole pitkään aikaan näyttänyt naamaani blogissa, joten tulkoon näytetyksi M2:n laukaisukoneiston kokoamispuuhissa. Maastopuku pukee miestä aina tai sitten ei. Tämä malli on ainakin mukava päällä. Kuvasta kiitos Timolle.