Uudenvuodenaatto

Vuoden viimeinen päivä oli taas työpäivä. Vajaa sellainen tosin. Polttelin ylityötunteja ja palailin kotiinpäin jo 13 jälkeen lähtevällä linja-autolla. Kotimatkalla lapsetti sen verran, että poikkesin ostamassa pienen pussillisen ilotulitusraketteja ja tuhdilta näyttävän ilmapommin.

Illan pimettyä laitettiin lyhtyjä pihamaalle. Suojakeli salli lumilyhdynkin tekemisen. Mutta edes öljykynttilä ei suostunut sen sisällä palamaan ennen kuin sai verhokseen lasikuoren.

Vanhaa blogiperinnettä noudatellen tehköön vuoden tilinpäätöksen virkaa luettelo asioista, joita on tullut tehtyä ensimmäistä kertaa päättyvän vuoden aikana:

Äänestin presidentinvaalin eri kierroksilla kahden eri puolueen ehdokasta

Ihastuin älypuhelimen käyttömahdollisuuksiin.

Suoritin työturvallisuuskortin.

Totesin, miten mainio kulkuneuvo raitiovaunu on pääkaupungissa asioidessa.

Kävin toisessa maanosassa.

Opiskelin kiinan kieltä.

Olin joulun poissa kotikulmilta (armeija-aikana tosin vietin joulun kasarmilla, mutta silloinkin joulupäivänä lähikunnissa asuneet saivat muutaman tunnin lomanpätkän kotona käydäkseen).

Yksinkertaisia asioita meitillä yksinkertaisilla ihmisillä, kuten Pohjantähden Preeti sanoisi.

Vuoden kohokohtaa kartoittaessa hyvä arki kotioloissa on tärkein asia. Mutta jos erityisesti mieleen jääneitä tunteja haetaan, niin kai niitä oli kahdessa erässä.

Kesäkuinen lempeänlämmin iltayö Beijingissä käveltäessä rautatiekuvauskohteista kohti majoituspaikkaa. Ja seuraava päivä, omenapuupäivänvarjolla varustautuneen kaunokaisen seurassa metromatkaillessa.

Toinen oli elokuinen MVS-aktiivien virtuaalinen käsienpäällepaneminen. Silloin kun päätettiin, että on kunnia ja miehuullisuus suorittaa velvollisuus. Mentiin puolitoistavuosisataisen päivänsankarin talkoisiin sinne, missä miehiä tarvittiin.

Lapin lumoista kotikonnuille

Pohjoisen joulunvietosta palailtiin kotipuoleen viime yönä. Yhdistetty joulu- ja hiihtoloma oli onnistunut ratkaisu. Ylläsrinnettä voi kokemuksen perusteella suositella Ylläksen alueelta hotellimajoitusta hakevalle, joka viimeisimmän luksuksen, laskettelurinteiden läheisyyden tai yöelämän rientojen sijasta arvostaa toimivaa kokonaisuutta, rauhallisuutta, maastohiihtolatuja, ystävällistä henkilökuntaa ja hyvää ruokaa. Kaamosaikaan Ylläsjärven puoli on maastohiihdon ystävälle harkinnan arvoinen vaihtoehto valaistujen latujensa ansiosta. Reissua varten hankittuja otsalamppuja ei tarvittu kertaakaan.

Viihdyttiin matkalla ehkä liiankin hyvin. Ainakin niin, että jo paria päivää ennen lähtöä tehtiin keväthankia ajatellen viikon varaus Äkäslompolon puolelle rivitalonpätkään ja verkko-ostettiin junaliput.

Pyhien jälkeinen arkipäivä, torstai, oli lumisadepäivä, mutta ei se ladulle lähtöä haitannut. Hiukan vihreää tervavoidetta pohjiin ja menoksi. Hiihtäminen olikin sitten toinen juttu, ainakin suoaukeilla vastatuuleen. Lenkiltä palatessa päällysvaatteet sai ripustaa suoraan kuivaushuoneeseen.

Perjantaiksi pakasti jälleen, keli oli hyvä ja latukoneiden kuljettajat olivat jo varhain ahkeroineet reitit hyvään kuntoon. Käytiin yläreittiä pitkin Luosujärvellä syömässä munkit (aiempi arveluni vain kahden latukahvilan avoinnaolosta oli väärä - ainakin Luosujärvi oli Aurinkotuvan ja Kesänginkeitaan ohella auki myös joulusesongilla). Jos Aurinkotupa on erikoistunut vohveleihin ja Kesänginkedas lättyihin - joita kumpaakaan ei tällä reissulla maisteltu - saa Luosujärveltä täysin sotilaskotistandardin täyttäviä ellei sen ylittäviäkin munkkeja.

Lähtöpäivänä lauantaina tyydyttiin pakkaamaan sukset pussiin ja huoneen luovutuksen jälkeen lähtemään kävelylle. Käytiin katsomassa Ylläsjärven puolen laskettelukeskusta, missä ei talvisesonkikausina olla juuri poikettu. Puolisoni on jo vuosia sitten ehdottanut Yllästunturiin nousua paikallisella köysiratasovelluksella eli gondolihissillä, mutta korkeanpaikankammoisena en ole ollut moiseen halukas. Sen kerran kun eräällä kesäreissulla tulin ylipuhutuksi, ei hissi ollut käytössä. Viime kesänä tuli harjoiteltua sen sortin köysiradalla, että umpikorinen gondoli ei enää pelottanut, ja käytiin ostamassa lippu ylös ja takaisin. 

Reilun seitsemänsadan metrin korkeudessa oli paljon lämpöisempää kuin alhaalla, ja kameraakin tarkeni viimasta huolimatta käsitellä pitkään ilman hansikkaita. Äkäslompolon puolelta katsottuna aurinko näyttäytyi ensimmäistä kertaa reiluun kahteen viikkoon.

Alppihiihto näytti päältä katsoen - köysiradalta kirjaimellisestikin - hauskalta puuhalta. Se on laji, jota ei ole koskaan tullut kokeiltua. Syitä on helppo keksiä: se on kallista (niinkuin tavalliset maastohiihtovälineet eivät nykyään olisi), siinä voi satuttaa polvensa (niinkuin niitä ei olisi jo satutettu aikanaan tatamilla tai väärällä luisteluhiihtotekniikalla), eikä se ole edes sinivalkoista (niinkuin olympiamitaleita ei olisi viime aikoina tuotu enemmän mutkamäestä kuin maastosta). Itse asiassa syitä olla joskus kokeilematta moista on yhä vähemmän. Yleinen laiskuus taitaa olla merkittävin.

Pikajuna P270 lähti vain kymmenen minuuttia myöhässä, ajoi matkansa VR-standardien talvi- ja kaukojunatoleranssit huomioon ottaen melko hyvin aikataulussaan - Seinäjoelta lähdettiin vain minuutin aikataulusta jäljessä - ja toi kotiasemalle ennen aamuseitsemää, ei puoltakaan tuntia myöhässä.

Jotta vieroitusoireet kotona eivät olisi olleet liialliset, käytiin kuntoradalla luistelemassa tuttu lenkki. Onneksi on lunta täälläkin. Vielä ainakin: tihkusade ei tunnu kovin talviselle. Tosin yhtä hyvistä hangista joulun molemmin puolin ei näillä seuduin ole saatu nauttia yli puoleentoista vuosikymmeneen, ja sopii olla siihen tyytyväinen.

Tapanin tunturinkierros

Tapaninajelulle lähdettiin omin voimin. Sääennuste lupasi tuuletonta, joten päätettiin kiertää koko tunturi. Ennen lähtöä piti lisätä hiukan pitovoidetta pohjiin. Ensimmäinen kerta tällä reissulla, vaikka joka päivä on suksilla oltu. Joulukuun pakkaslumi ei ole voiteita hiovaa laatua.

Yläreittiä Kellostapulinkurun kautta ei ole vielä avattu, joten valittiin Kesänkijärven rantojen kautta kulkeva alareitti. Järven suunnalta henkäili niin kylmästi, että nollaa näyttäneeseen ilmatieteenlaitoksen tuuliruusuun oli vaikea uskoa. Keitaan, taitaa olla Aurinkotuvan lisäksi ainoa avoinna oleva latuasema tähän vuodenaikaan, pihamaallakin oli sen verran viileää, että hörpättiin vain nopeasti kupilliset termoksesta ja jatkettiin matkaa Äkäslompoloon. Isometsännousu tuntui jyrkentyneen tai ainakin pidentyneen sitten maaliskuun. Silloin tosin oli hiihtokilometrejä alla reilusti enemmän. Tunturijärvi on sen verran korkealla, noin 300 metrissä, että siellä oli selvästi lämpöisempää kuin alhaalla, ja nautittiin kaikessa rauhassa mehua ja matkaeväänä ollut banaani ja piparkakut. Kolmisenkymmentä kilometriä tuli päivän lenkin pituudeksi.

Tapanintanssit olisi tarjolla kylällä, mutta saavat jäädä. Vaikka musiikkitarjontaakin mainostettiin entisille nuorille sopivaksi. Mutta kun illanviettomahdollisuuksiin kuuluu niinkin harvinaista herkkua kuin televisio, on mukavampi pysytellä kämpässä. Ja matkalukemiseksi ottamani Scotuksen Ordination kvestiot odottavat yhä lukijaansa.

Hyvää joulua

 

Lapin pakkasia

Myöhään perjantai-iltana puolisoni ja minä pakkasimme itsemme, reppumme, suksipussin ja kaksi isoa kassia kotiasemalla junaan. Makuuvaunussa nukutti yllättävän hyvin. Oulussa olin pariin otteeseen sen verran hereillä, että ymmärsin junan seisseen siellä aika paljon kauemmin kuin sähköveturin vaihtaminen dieselveturiin olisi vaatinut. Kolariin saavuttiin tunnin verran myöhässä. Ennen lähtöä olimme käyneet kotikylässä hampurilaisella, joten aamupalan aikaan ei vielä ollut nälkä.

Tällä reissulla jätimme auton kotiin, joten asemalta jatkettiin linja-autokyydillä. Auto kiersi Äkäslompolon kautta. Perille ehdittiin kaamospäivän alkaessa jo hämärtää. Autottomina liikkeellä ollessa mukana kuljetettava varustemäärä on rajallinen, joten majoituksena on tällä kertaa hotelli.

Kolarissa oli kuulemma 30 astetta pakkasta, mutta suksille piti vielä päästä. Pysyteltiin valaistuilla laduilla. Ilma lämpeni sitä mukaa kuin latu nousi ylemmäs tunturinrinnettä. Toisin alas laskettaessa palelsi senkin edestä.

Kuuman suihkun jälkeen päivällisbuffetpöytään, missä tuli hotkittua syömättä jääneen aamiaisenkin edestä: sienikeittoa, salaatteja, perunaa, siikaa ja leipää. Ravintola on sangen laadukas. Sen huomaa siitä, että ruokajuomaksi on tarjolla piimää ilman eri pyyntöä.

Illan syömingeistä huolimatta runsas aamiainen kaurapuuroineen, leipineen, juustoineen ja vihanneksineen maistui. Ruoan laskettua taas ladulle. Ehdittiin lenkin korkeimmalle kohdalle parahiksi kaamospäivän valoisimpaan aikaan, kun taivaanrannan alapuolella pysyttelevä aurinko maalasi tykkylumisen maiseman violetin sävyihin. Loppumatka alaspäin sujui taas viileämmissä merkeissä.

Kotipuolessa ei muutamaan vuoteen ole ollut kireitä pakkaskelejä ja jos on ollut, on yleensä jätetty menemättä ladulle. Yllättävän hyvä lisälämmitin oli ylimääräinen puuvillainen T-paita sisä- ja ulkovaatekerran välissä. Toinen hyvä suojavaruste pakkasta vastaan on ollut puolisoltani lainaksi saamani Varusteleka-kaupanpäällinen, putkihuivi.

Pian hotellille palattua keksittiin, että vaikka ruokahuolto pelaa viimeisen päälle, joitakin paheita, kuten suolapähkinöitä ja suklaata voisi lähipäivinä tehdä mieli. Niinpä sitten hiihdettiin vielä yhdeksän kilometrin kauppareissu Eelille tienvarteen ja takaisin.

Saunaan menoa harkittiin, mutta kuuma suihku sai taas riittää. Ja eikun ruokapöytään.

Jänisten perässä

Kuntoradan parkkipaikka oli täynnä iltalenkkeilijöiden autoja. Hyvin väkimäärä tasoittui kahden ja puolen kilometrin pituiselle radalle, kun vain muutama suksija nähtiin.

Ensimmäisellä kierroksella saatiin kirittämään ihka oikea jänis. Se loikki edellä noin kilometrin matkan. Näytti olevan enemmän perinteisen kuin vapaan tyylin jänis, kun latu-ura maistui luistelubaanaa paremmin.

Mutta jänöjussin mäenlasku ei sujunut kovinkaan vauhdikkaasti. Alamäessä saatiin kirittäjä kiinni, kun suksissa tuppaa olemaan parempi luisto kuin jäniksenkäpälissä. Pelokas eläin ryhtyi väistelemään kuin takana olisi tullut nälkäinen saalistaja kahden huvittuneen hiihtäjän sijasta, mutta keksi sitten poiketa turvaan ummessa olleelle oikoladun uralle.

Aamulla töihin mennessä olin pannut merkille, kun lajitoveri loikki maalaistiellä kelpo matkan linja-auton valokeilassa. Aurattua uraa on tietysti mukavampi kulkea kuin umpihankea, mutta mikä saa eläimen pysymään takana tulevan uhkan tiellä?

Ensi kertaa junalla Espooseen

Espoo on niitä eteläisen Suomen isoja kaupunkeja, joissa olen käynyt aniharvoin. Tänään taisi olla kolmas kerta tällä vuosituhannella.

Tutkintotoimikunta kokoontui Omniassa. Oppilaitos ei järjestä varsinaisesti meidän toimialaamme kuuluvia tutkintoja, mutta ottaa mielellään vastaan vierailijoita. Puitteet kun ovat sen laatuiset, että niitä kelpaa vieraille esitellä. Itse asiassa edellinen Espoon-käyntini muutamia vuosia sitten oli benchmarking-retki samaan paikkaan vaiheessa, jossa oman työmaan uusin rakennusvaihe oli arkkitehdin työpöydällä. Nyt meille oli järjestetty talon puolesta ohjelmaakin: omatoiminen QR-koodeihin perustuva rastirata oli mielenkiintoisempi tapa tutustua oppilaitoksen toimintaan kuin perinteinen diaesityksenkorvike. Ja niin herkullista possua tuotiin lounaalla eteen, että piti soveltaa joulupaaston artiklaa "Jos tarjotaan, ei nirsoilla".

Jos Espoossa on tullut käytyä harvoin, niin junalla vielä harvemmin. Tänään oli ensimmäinen kerta. Ennakkolipun mukaan Pasilassa olisi pitänyt vaihtaa IC²:sta E-junaan, mutta aikataulunäytöt kertoivat, että mitään E-junaa ei ole aikeissakaan kulkea pitkään aikaan eikä varsinkaan silloin kuin ennakkolippu lähtöajaksi ilmoitti. A-junia oli peruttu, mutta E-junien peruutuksista ei ainakaan ilmoitettu. Päättelin että juna kuin juna, kunhan Espooseen pääsee, ja nousin S-junaan. Ja pääsihän sillä. Viimeksi S-kirjaimellista junamatkailua on tainnut tulla harrastettua Hampurissa kesällä 1987.

Kotiin päin palatessa Espoon aseman automaatti halusi välttämättä myydä matkan Turusta tulevalla IC²:lla ensin Pasilaan ja sieltä Tampereen IC²:lla kotiin. Ajattelin alkumatkan osalta, että juna kuin juna, ja kun nyt sattui E-juna olemaan tulossa parin minuutin sisään, matkasin sillä Pasilaan ja ehdin nauttia kupillisen sitruunateetä nimeään ja sisustustaan sitten viime näkemän vaihtaneessa asemakahvilassa.

Menomatkalla ajettiin pääradalla jostakin syystä pitkä pätkä menneiden vuosikymmenten nopeudella, mutta Pasilassa oltiin jo melkein aikataulussa. Siitä edelleen ei, koska junankuljettajaksi itseään tituleerannut veturinkuljettaja kuulutti matkustamoon, että valitettavasti ei ole mitään tietoa, milloin päästään jatkamaan matkaa Helsingin päärautatieasemalle. Tuossa tilanteessa kiireinen keskustaan menijä olisi saattanut harkita kiskoliikennekulkuneuvon vaihtamista toiseen: ainakin pari raitiotielinjaa kun kulkee aseman kupeesta.

Paluumatkalla IC² lähti vartin verran myöhässä, ja monet asemalaiturilla arvuuttelivat, mahtaisiko ajallaan kulkeva, pari minuuttia ennen IC²:ta lähtenyt, R-juna olla nopeampi yhteys Tampereen suuntaan. Oma veikkaukseni oli kieltävä, koska R joutuu pysähtelemään IC²:ta tiheämmin ja mitä todennäköisimmin päästämään jollakin liikennepaikalla nopeamman ohitseen.

Pääkaupunkiseudulla lumisade oli päivän mittaan lakannut. Kotipuolessa ei aamulla satanut, mutta nyt taitavat olla lumityöt odottamassa.

Umpihangen suojassa

Iltapäivän hiihtolenkin jälkeen käväisin pitkästä aikaa veturitallilla. Jäljistä tai niiden puutteesta päätellen ei siellä muitakaan ole vähään aikaan liikkunut. Talli nukkuu talviunta. Parkkipaikoille ei ollut autolla asiaa, ja vahvaa kinosta oli tuuli tehnyt myös tallikaaren puolelle. Hanki on hyvä suoja asiattomilta kulkijoilta. Siihen saakka, kun kulkuväylät taas jonkin riennon takia täytyy avata.

Seinäkalenteri oli pysähtynyt marraskuun 25. päivään ja seinäkello yhdeksään. Laitoin molemmat ajan tasalle ja panin viikolla postilokeroon tulleet Raition ja Veturimiehen uusimmat numerot paikalleen lehtiarkistoon.

Pehmeä latu

Lunta on kertynyt sen verran, että iltapäivällä avattiin perinteisen tyylin hiihtokausi. Kovin hyväksi ei latua voinut kehua. Tuore lumi takasi sen, että meno oli pehmeähköä ja pidon kanssa oli ongelmia. Ehkä tervavoide olisi ollut parempi valinta kuin synteettinen.

Lenkin jälkeen pantiin joulusiivousurakka alkuun pesuhuoneen kokonaisvaltaisella kuurauksella.

Julkistalousoikeuden tenttikysymyksiä

Kun kiinan alkeiskurssi työväenopistossa jäi joulutauolle jo marraskuussa, ajattelin että jotain olisi vielä mukava opiskella ja menin vuoden tauon jälkeen julkisoikeusoppiin avoimen yliopistoon. Tässä tapauksessa tosin raja avoimen ja oikean yliopiston välillä oli nimellinen. Luennot, aiheena julkistalousoikeus, pidettiin päiväsaikaan yhteisesti tutkinto-opiskelijoille ja avoimen yliopiston opiskelijoille.

Aihepiiri liittyy tiiviisti leipätyöhöni, ja työnantaja tuli vastaan niin, että sain istua luennoilla palkallisesti. Hyvä työpaikka, saa sanoa. Luentoja oli viisi kertaa, joista kolmelle ehdin työn puolesta osallistumaan. Aika vähän vuorovaikutusta yliopiston luento-opiskeluun edelleenkään sisältyy. Spontaanit puheenvuorot tulivat lähinnä meitä vanhempaa kaartia edustavilta, jotka olivat työn puolesta törmänneet johonkin luennolla käsiteltyyn seikkaan. Nuoret tutkinto-opiskelijat kuuntelivat kiltisti.

Ammatillisena täydennyskoulutuksena arvostan avoimen yliopiston opintojaksoja enemmän kuin niinsanottuja täsmäkoulutuksia. Päivän intensiivikursseista ensin tunti tai puolikas kuluu siihen, kun kurssinpitäjä eri tavoin päivittelee, miten näin laajasta aiheesta ei näin lyhyessä ajassa saada kokoon kuin pintaraapaisu. Ja hyötykäyttöön jäävästä ajasta reilusti kuluu yleisön viihdyttämiseen, jotta he tulisivat toisenkin kerran ja toisivat lompakkonsa tai työpaikkansa laskutusosoitteen mukanaan. Jos hyvin käy, onkeen voi tarttua jotakin jossakin tilanteessa hyödyllistä. Avoimen yliopiston tarjonnan tyyppisillä kursseilla taas ei yleensä edes yritetä antaa käteen valmista onkea saati kalaa, vaan pyrkiä opettamaan, miten hyvä onki tehdään ja miten ja missä sitä kannattaa käyttää.

Olen erehtynyt käymään työn puolesta joitakin eri tahojen järjestämiä koulutuksia, jotka ovat käsitelleet työtehtävien kannalta oleellista lainsäädäntöä. Luennoijien substanssissa tai pedagogiikassa ei ole ollut moitteen sijaa. Vika on ollut täsmäkoulutuksen jo valmiiksi epäonnistuneessa ideassa. Ne eivät olleet koulutuksia, vaan kysy asiantuntijalta -tilaisuuksia. Uskallan väittää, että taannoin käymäni avoimen yliopiston oikeusjärjestyksen tai oikeusteorian peruskurssit tarjosivat paljon enemmän kuin täsmäkoulutuspäivät, vaikka niiden aikana ei opiskeltu yhtäkään lakitekstiä. Teksti on kaikkien luettavissa vaikka Finlex-palvelusta. Sen soveltamista käytännön virkatehtävissä helpottaa huomattavasti, jos tietää lisäksi jotakin tekstin suhteesta muihin oikeuslähteisiin ja ylipäätään oikeuslähteiden käyttämisestä. Tuollaisiin asioihin en ole yhdelläkään täsmäkurssilla törmännyt – mikä ei tietenkään tarkoita, ettei sellaisiakin kursseja voisi olla.

Julkistalousoikeuden kurssi oli itselleni pieni pettymys – tosin vain välittömän hyödyn näkökulmasta. Luennoilla käsiteltiin lähinnä valtiontaloutta, kun kunnallistalous on lähempänä omaa sydäntäni. Ymmärrän painotuksen, koska kyseessä oli aineopintokurssi eikä mikään erikoistumisjakso. Painotus saattaa liittyä siihenkin, että luennoitsijana toimi eduskunnan paljon käyttämä julkisoikeuden asiantuntija, lehtori Wacker.

Tänään kesken työpäivän käväisin Tampereella tentissä. Luentojen lisäksi tentittävänä oli hiukan säädöksiä (perustuslain ja kuntalain taloutta koskevat osat, valtion talousarviolaki ja -asetus sekä kunnan peruspalvelujen valtionosuuslaki) ja kirjallisuutena osia A. Myllymäen kirjasta "Finanssihallinto-oikeus" ja eduskunnan tarkastusvaliokunnan julkaisusta "Valtion omistajaohjauksen valvonta ja raportointi eduskunnalle".

Kysymyksiä oli kolme. Ensimmäisessä piti lyhyesti selittää viisi käsitettä: finanssipolitiikka, finanssivalta, talousarvion tasapainoperiaate, kunnan tilintarkastus ja korotettu valtionosuus.

Kaksi muuta oli esseetehtäviä. Toisessa piti kertoa, mitä lainsäädännöllisiä toimia pitäisi tapahtua siinä tilanteessa, jos opintotukilain mukaista opintorahan määrää muutettaisiin. Tehtävä oli kenties kontrolli luennoilla istumiselle (tai sitten pikku jäynä: opetukseen oli kuulemma ilmoittautunut niin runsaslukuinen joukko tutkinto-opiskelijoita, että luentosaleja oli pitänyt muuttaa, mutta silti paikalla ei ollut koskaan väenpaljoutta). Kyseessä oli täysi analogia eräästä luennolla läpi käydystä vastaavasta esimerkistä. Tuli mieleen lähes vuosikymmen sitten käymäni olio-ohjelmoinnin peruskurssi, jossa yksi tenttitehtävä oli laatia samanlainen linkitetty lista kuin oli juuri ollut jossakin harjoitustehtävässä.

Kolmannen tehtävän aiheena oli valtion omistajaohjaus ja sen parlamentaarinen valvonta.

Täytyy sanoa, että olisin mieluummin kirjoittanut esseen vaikka kunnan tilintarkastuksesta. Asiat kun olivat tulleet töissä tuoreeltaan kerratuksi, kun eilisiltana oli kuntayhtymän tarkastuslautakunnan kokous, jossa tilintarkastaja antoi katsauksensa. Nyt olin vastauksissani enemmän kirjanoppien varassa.

Aulassa opiskelijoiden kuoro lauloi Santa Luciaa.

Maaseudulla

Työpäivän jälkipuoliskolla oli pitkästä aikaa kollegan kanssa reissu isojen peltojen keskelle, Kiipulan ammattiopistolle. Oppilaitos tekee arvokasta työtä muun muassa erityisopetuksen ja kuntoutuksen parissa.

Iltapäivän teema liittyi tällä erää kuitenkin vuoden päästä koittavaan uuteen EU:n rakennerahastojen ohjelmakauteen. Euromääristä ei vieläkään puhuta, mutta asioita on jäsentynyt sitten viime kevään. Oli virkistävää kuulla Hämeen maakuntaliiton näkemys siitä, että Euroopan aluekehitysrahaston toimintalinja 3:n eli vähähiilisen talouden edistämisen kohdistus kaupunkialueiden strategioihin johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikesta citypropagandasta huolimatta ainakin Suomessa kaupunkien hiilijalanjälki on suunnaton maaseutuun verrattuna.

Kotona odottanut Maaseudun Tulevaisuus horjutti lisää vankkoja uskomuksia referoimalla Aalto-yliopiston tutkimusta. Jos lihasvoimaa ei huomioida, maaseudun kulkupelinä henkilöauto on yleensä ekologisin. Linja-auto ei käytännössä pärjää sille, koska iso auto 5-10 matkustajan täyttöasteella hiilestää pikkuautoa enemmän. Ruuhkattomuuden ja maisemien lisäksi tuli uusi syy suosia Saarioispuolen reittiä työmatkaliikenteessä. Onpahan linja-auto ainakin yhden hyödynnetyn penkin verran ekologisempi vaihtoehto.

Iltalenkillä hiihtokeli oli paras tänä talvena. Tyyli on edelleen vapaa, ja nyt luisto riitti paikoittain vauhdin huumaan. Nopeuskestävyys onkin sitten toinen juttu.

Jouluruuhkaa

Aika moni oli päättänyt lähteä hiihtämisen merkeissä nauttimaan aamupäivän pikkupakkasesta ja silloin tällöin pilkahtelevasta auringosta. Perinteisen latua, ainakaan kunnollista, ei edelleenkään ole, mutta vapaan tyyli ura tamppautuu päivä päivältä jämäkämmäksi.

Iltapäivällä autoiltiin uhmaamaan jouluostosruuhkaa Lempäälään Ideaparkiin. Kovin usein sinne ei ole asiaa, onneksi. Nyt piti käydä Partiokaupassa hakemassa kaksi otsalamppua. Joulunaikaa on tarkoitus viettää hämärissä olosuhteissa.

Samalla tuli poikettua marketissa päivittäistavaraostoksilla ja ties miten moneen vuoteen Kotipizzassa syömässä. Vegetariana oli yhtä hyvää kuin muistin, ja kauniimpi osapuoli ihastui kreikkalaisittain maustettuun kotzoneen. Kotipizzan annokset ovat tyyriin puoleisia ja hinta-määrä-suhteeltaan häviävät useimmille kilpailijoilleen. Mutta niissä on yksi hyvä puoli, jos asian niin haluaa nähdä: ne jaksaa yleensä syödä yhdeltä istumalta. Pizzeriaherkkuja nauttiessamme ohi kulkenut tuttavapariskunta tiesi kertoa, että sunnuntairuuhka oli pientä lauantaiseen verrattuna.

Lumitöitä ja suksihuoltoa

Aloitin lauantaiaamun lumitöillä samaan aikaan, kun puolisoni lähti töihin. Eilisillan ja viime yön aikana oli saatu viitisen senttiä lisää. Pakkaslumi oli kevyttä kolattavaa.

Jatkoin autotallissa siklaamalla varastorasvan pois perinteisen suksista ja laittamalla luistovoiteet tilalle. Toiveikkaasti odottelen, milloin perinteisen ladut olisivat näillä main hiihdettävässä kunnossa. Pari vuotta sitten löytämäni Startexin Eco on ollut miellyttävä tuttavuus. Laajan kelialueen yleisluistona se ei varmasti täytä himohiihtäjien tai kilpailijoiden vaatimuksia, mutta harrastelijalla se toimii yllättävän hyvin. Mikä mukavinta, luistovoitelua ei tarvitse uusia aina kelin muuttuessa.

Illalla kotikylän kuntoradalla oli paljon saunalenkin hiihtäjiä ja mäessä pieniä pulkkailijoita. Perinteistäkin oli joku uran reunalla mennyt, mutta useimmilla tyyli oli vapaa.

Itsenäisyysjuhlintaa kerrakseen

Eilistä itsenäisyyspäivää saatiin viettää vaihteeksi talvisissa merkeissä. Vuosi sitten oli kovin eri näköistä. Aamupäivällä lähdettiin vaihteeksi Kylmäkosken kuntoradalle hiihtämään. Aika moni muu oli saanut saman idean. Oli eri-ikäisiä ja erivauhtisia. Kollegakin puolisoineen suksi vastaan. Kylmäkosken baana on jyrkkine mäkineen kotikylän rataa haastavampi, ainakin näin alkukaudesta ja vapaalla tyylillä. Tusinan verran kilometrejä jaksoimme lykkiä.

Iltapäivällä käytiin poimimassa Ilkka ja Marko kyytiin ja mentiin porukalla yhteiskoululle kaupungin itsenäisyyspäiväjuhlaan. En muista, että olisin ennen käynyt moisessa. Jos pari kertaa onkin joku pönötysjuhla kohdalle sattunut, ne ovat olleet tavalla tai toisella sotaisemman puoleisia.

Museoveturiseuran väellä oli juhlaan asiaakin. Kaupunki oli myöntänyt yhdistyksellemme tämän vuoden kulttuuripalkinnon, vaikka Museoveturiseura ei ole oikein tottunut pitämään itseään kulttuuriyhdistyksenä.

Veturimuseon hoito on jo vuosikausia ollut ensisijaisesti seuran vastuulla kaupungin tosin vastatessa suurimmista kulueristä: veturitallin vuokrasta ja kesäkauden museonhoitajan eli lipunmyyjä-oppaan palkkaamisesta. Samoin kaupungin väki käy kesäisin isoilla koneilla leikkaamassa suurimmat nurmikkoalueet. Muut veturitallin työt on hoidettu talkoilla rakennuksen kunnossapidosta kirjastonhoitoon ja esineistön entisöinnistä yleisötapahtumiin. Työväkenä me olemme itsemme nähneet, emme kulttuuriväkenä. Mutta kyllä huomionosoitus mieltä lämmitti. Yllätykseksemme saimme kuulla, että palkinto ei ollut pelkästään mainetta ja kunniakirjaa, vaan lisäksi satoja euroja riihikuivaa yhdistyksen kassaan.

Emme tehneet samaa tempausta kuin edellissyksynä toisen yhteistyökumppanimme Panssarikillan huomionosoituksen vastaanottaessamme, jolloin koko museoveturiseuralaisdelegaatio astui estradille pokkaamaan. Silloin se oli ennalta harkittu etikettivirhe. Halusimme silloin osoittaa meitä pääosin tuntemattomalle kutsuvierasjoukolle, että Museoveturiseura on tiimi. Nyt ei moiseen ollut tarvetta, kun paikallislehdessä toimintaideologiaamme oli edeltä käsin hyvin selostettu. Marko kävi yleisön edessä vastaanottamassa kättelyt ja halaukset.

Juhlan ohjelma koostui lähinnä neljän paikallisen kuoron esityksistä. Perinteistä isänmaallista ja hengellistä, mutta myös kansainvälisiä ja jopa maailmanmusiikin aineksia. Pienestäkin kylästä löytyy musiikkiosaamista moneen lähtöön.

Juhlapäivälliselle mentiin tietysti Iskhmetille. Taisivat katsoa jokseenkin pitkään, kun yleensä työhaalareissa tai muutoin käytännöllisesti pukeutuneena aterioimaan tuleva tuttu väki olikin tummissa puvuissa tai juhlamekossa.

Jotta juhlakiintiö tuli varmasti täyteen, pääsin puolisoni siivellä liberaalimman seurakuntaväen illanviettoon pappilaan. Iskhmetin ranskalaisannoksen jälkeen pikkupurtava ei oikein maistunut, mutta ilta meni mukavasti suntion kanssa jutellessa ja puolukkamehua nautiskellessa. Naisväki katseli televisiosta intensiivisesti presidentinlinnan juhlavastaanottoa.

Valokuvatorstain voima

Valokuvatorstai-blogin itsenäisyyspäiväviikon aikeena on voima.

Kuvassa nähdään suomalaista vetovoimaa talvisissa maisemissa, Kolarissa maaliskuussa 2009. 

Veturi on viimeistä Suomessa valmistettua linjaveturityyppiä edustava Dr16 nro 2812. Tämä yksilö on valmistunut Tampereella Transtech Oy:n, aiemmin Valmet Oy:nä tunnetun merkittävän suomalaisen veturinvalmistajan vuonna 1991. 

Moottorin teho on 2 280 hevosvoimaa. Moottoritehossa jäädään selkeästi vanhemmalle Sr1-sähköveturillemme ja tehokkaimmalle dieselveturillemme Dr13:lle.

Mutta sitä varsinaista veturin voimaa, vetovoimaa, tässä on 270 kilonewtonia. Se on vain 10 kN vähemmän kuin Sr1:n maksimi ja reilusti enemmän kuin sen jatkuva vetovoima, varsinkin kuumana ajettaessa.

Pakkasta, adventtipaastoa ja hiihtokauden avaus

Vaikka pidän talvesta, tänä vuonna se tuli hiukan liian hätäisesti. Oli hiukan hankaluuksia sopeutua yhdessä viikonlopussa lämpöasteista parinkymmenen pakkapakkaspuolelle laskeneeseen lämpötilaan. Varsinkin sunnuntaina lumitöissä meinasi tulla tosissaan kylmä. Kissaveljetkään eivät ole juuri viiksiään ulos laittaneet.

Minut pimeys ja pakkanen ovat houkuttaneet nukkumaan uunin lämpöön monena iltana jo iltakahdeksalta. Kun nukkuakaan ei jaksa määräänsä enempää, on sitten tullut heräiltyä viimeistään aamuneljältä. Ja illalla jälleen väsyttää.

Adventista jouluun olemme tavanneet pitää eräänlaista paastoaikaa. Pois saavat jäädä turhat nautintoaineet, kuten kahvi, kaikkinaiset alkoholipitoiset juomat ja makeiset. Lihan syönnistä pidättäydytään myös, mutta ei nirsoilla, jos sellaista ainoana vaihtoehtona jossain tarjotaan. Jonkin ikivanhan perinteen mukaan olemme katsoneet myös kananmunan paastoruokavalioon soveltumattomaksi. Eilisiltana, kun asia tuli puheeksi, päädyimme pohdiskelemaan kananmunapaaston mielekkyyttä. Jos ideana on jonkinlainen elämän kunnioituksen tuominen ruokavalioon edes hetkeksi, lienee emonsa ulkopuolella vasta eläimen alkuasteelle kehittynyt munasolu reilumpaa ruokaa kuin vanhoihin perinteisiin sopiva kalan syöminen. Eväkäs kun on tullut tapetuksi jo kalaksi kehittyneenä eläimenä ja nimenomaan ruokapöytään. Järjellä ajatellen lihan syönnin lopettaminen olisi luultavasti kaikkein elämää kunnioittavin valinta. Eikä vain siksi, että söpöt ja karvaiset eläimet säästyisivät lahtipenkistä vaan siksi - viisaammat sanovat - että pallomme hedelmällisyys riittäisi edes ihmiskunnan ruokkimiseen.

Tänään avattiin oma hiihtokausi kotikylän kuntoradalla, kun iltaa kohden lämpötila oli noussut viidentoista pakkasasteen tietämiin. Lunta oli ohuenlaisesti, mutta se oli jyrästetty välttäväksi, paikoin ihan mukavastikin luistavaksi, vapaan tyylin baanaksi. Lenkille lähdettäessä säikähdin pahemman kerran housuja pukiessani. Näinkö paljon olen pulskistunut sitten viime talven? Helpotuin, kun tajusin yrittäneeni jalkaan puolisoni S-kokoisia oman M:n sijasta. Kuten keski-ikäiselle pariskunnalle sopii, meillä on kokoeroa lukuun ottamatta samanlaiset tuulipuvut.

Tänä iltana on yritys valvoa kymmeneen. Ja huomenaamuna keittää kananmunia.

Tuulee

Herätyskello soitti tuttuun tapaan vähän ennen viittä. Ensimmäisenä aamutoimena oli ottaa käsivalaisin käteen ja käydä vilkaisemassa, että harvinaiselta suunnalta käyvä tuuli ei ole pudottanut katon paloluukkua paikaltaan. Ei ollut. Kaatuma-alttiita puita tai putoamisvalmiita oksia on keväisen karsinnan jälkeen tontilla enää vähän.

Töihin linja-autoillessa, jonkin verran Rapolanharjun jälkeen, siniset vilkut valaisivat tien. Palomiehet sahasivat tielle kaatunutta kuusta ja poliisi ohjasi vanhan kolmostien harvaa aamuliikennettä.

Iltapäivän kokoukseen Tampereelle saapui kokonaista kaksi osallistujaa. Junat etelän suunnasta olivat jopa kolme tuntia myöhässä elleivät olleet kokonaan peruutettuja. Linja-auto eteläisemmästä Hämeestä kulki ajallaan.

Kotikylään palatessa Turkuun matkaava juna oli aikataulussaan, mutta konduktööri varoitteli matkustajia rantaradan myöhästymisistä.

Niin hyvin tuulen kanssa lumi oli tullut, että pyöräteille oli jäänyt reunaan tai toiseen kesäinen kaista sotkea kotiin. Välillä vasta-, välillä myötätuuleen.

Kotona oli paloluukku paikallaan, vaikka suoraan pellon yli puhaltava tuuli oli jälleen kumonnut roskapöntön. Nyt koputetaan puuta. On myönnettävä, että luukun takaisinasettelu on tikastyöskentelyn vihaajalle vielä ikävämpää kuin vesirännien puhdistus.

Tutkinnonuudistusta

Tiistaisen työpäivän alkupuoli normaalisti omalla työmaalla, sitten linja-autolla kotikylään ja junalla Turkuun.

Huominenkin päivä menee Turussa, mutta onnistuin välttämään hotelliyöpymisen. Junia kun kulkee kotiinpäin vielä myöhään ja lähtee taas aamulla jo ennen puolta seitsemää. Nyt vie kotiinpäin P 931, ja istumismukavuus on väljää pikajunatasoa.

Kohdalleni sattuneen Turku-urakoinnin takana on Opetushallituksen hanke uudistaa eräitä ICT-alan ammatillisia tutkintoja vastaamaan nykyistä paremmin alan kehitystä ja työelämän tarpeita. Tarkoituksena on, että vanhat, viime vuosituhannelta periytyvät - kuten nimistäkin voi päätellä - tietokoneasentajan, tietoliikenneasentajan ja elektroniikka-asentajan ammatti- ja erikoisammattitutkinnot yhdistetään koko ICT-alan suorittavan työn ja erikoisammattitutkinnon osalta "teknikkotasoisen" työn tehtävät kattaviksi tieto- ja tietoliikennetekniikan ammatti- ja erikoisammattitutkinnoiksi. Perustutkinnon tasolla vastaavan tyyppinen uudistus tehtiin jo kolme vuotta sitten, mutta se oli luonteeltaan hienovaraisempi, kun ainoastaan yhden vanhan tutkinnon, sähköalan perustutkinnon tieto- ja tietoliikennetekniikan osaamisalan/koulutusohjelman sisältö ja samalla nimi muutettiin tieto- ja tietoliikennetekniikan perustutkinnoksi.

Luonnollisesti nyt uudistettavien tutkintojen sisältöä on vuosien saatossa uudistettu, vaikka nimet ovatkin säilyneet vanhakantaisina. Omalla kotikentälläni (saankohan enää sanoa noin, kun toimistotyöt ovat olleet leipätyö jo puoli vuosikymmentä), tietokoneasennuksessa, edellinen melko kevyt päivitys tehtiin vuonna 2006. Silloin ei juuri puhuttu pilvipalveluista, ja virtualisoinnin tai mobiilikommunikaation käsitteet pitivät sisällään erilaisia - volyymiltaan pienempiä - asioita kuin tänään.

ICT-alallakaan isot linjat samoin kuin jotkut perusteknologiat muuttuvat hitaasti. Silti suorittavan työn tutkintojen sisältöjä on toivotonta yrittää yksilöidä teknologioiden tarkkuudella. Tämän päivän tulevaisuus on huomenna kivikautta.

Tiedän, että tutkinnonjärjestäjäkenttä ei ole uudistuksen takana suinkaan varauksetta. Muutos pelottaa koulumaailmassakin. Lisäksi toisen asteen ammatillisen koulutuksen, suomeksi ammattikoulujen, taloudelliset realiteetit eivät tällä hetkellä kovin hyvin tue laajoja uudistuksia. Ei sillä, että ICT-alan koulutus olisi enää lähes vuosikymmeneen ollut juuri millään ammattikoululla vahvimpia leipäpuun oksia, mutta käytännössä jokainen muutos vaatii käytäntöön viejältään jonkinlaista resurssien panostamista. Silti koulutuksen- ja tutkinnonjärjestäjän kannalta uskon uudistushankkeessa kaikkine siitä aiheutuvine vaivoineen olevan ainakin yhden valopilkun: mitä paremmin tutkinto vastaa käytännön osaamistarpeita, sitä helpompi siihen on saada opiskelijoita.

Huomisessa seminaarissa on tarkoitus kuulla tutkinnonjärjestäjien mielipiteitä uudistuksen sisällöksi. Luvassa lienee mielenkiintoinen päivä.

Yhdistyshenkinen viikonloppu

Lauantaina paikallinen SPR:n osasto avasi uudet toimitilansa kylän pääkadun varrella. Pääsin siipeilemään valokuvaajan roolissa sekä avoimiin oviin että kutsuvierastilaisuuteen.

Loppuilta vietettiin Museoveturiseuran pikkujouluja. Käytiin syömässä, pelattiin pöytätennistä, saunottiin ja katseltiin filmejä Eskon arkistoista. "Villin Pohjolan kultaa" en ollut ennen nähnyt. Pidin siitä. Rio Bravo sovitettuna etelälappilaisiin maisemiin? Anakronismia täynnä tietenkin, mutta porotokka kävi hyvin puhvelilaumasta, ja kuudestilaukeavana sotasaalis-Nagant oli osuva vastine Coltille. Olkoon naiivia, mutta tällainen, joka tykkää länkkäreistä ennen kuin ne pilattiin spagetin keralla tarjoillulla liialla väkivallalla, näkee Aarne Tarkkaan teoksen mieluummin hatunnostona kuin parodiana. Edeltävä samoin kuin jatko-osa täytyy joskus katsella.

Sunnuntai on mennyt kotioloissa viimeisten syystöiden merkeissä. Kulta pesi ikkunoita, ja sillä aikaa tasoittelin sorakasanlopun pihalle toivottavasti tulevien lumitöiden helpottamiseksi ja vaihdoin sadevesivesitynnyrien paikalle vesikourunpätkät. Pakkasia ja luntakin on tulevalle viikolle lupailtu.

Kiskoliikenteen varrella

Torstainen työpäivä meni Helsingissä. Ennakolta olin kironnut järjestäjätahoja, kun Microsoftin uutuustuotteita piti mennä katsomaan jonnekin kaukaiselle rannalle edelliskertaisen ydinkeskustan sijasta. Enpä kironnut enää sen jälkeen, kun ymmärsin kohteen sijaitsevan aivan raitiovaunulinja 4:n kääntösilmukan tuntumassa. Kiskoliikenne vei käytännössä kotikylästä perille saakka. Noloa myöntää, mutta pisin siirtymä kiskoliikenneväylän ulkopuolella oli puolitoista kilometriä kotipihalta kotikylän rautatieasemalle. Mutta jos aikanaan kaavoitukseenkin päässyt varaus seisakkeelle otettaisiin käyttöön (ja jos seisake rakennettaisiin puuttumatta nykyisiin maanomistusoloihin ja jos sen rakentaminen ei vaikuttaisi maisemaan ja jos junien liikennetiheyttä voitaisiin nostaa matkustajan kannalta järkevälle raitiovaunutasolle ja jos ja jos), olisi kiskoliikenneyhteys käytännössä vieressä.

Täytyy sanoa, että kostean asfaltin, katulamppujen ja raitiovaunun yhdistelmä oli tähän saakka pääkaupungin toiseksi kaunein kohdalle osunut ilmenemismuoto. Ykkönen pysyy vielä kesässä ja Suomenlinnassa. Silti pidän enemmän pellonlaita-asumisesta. Ei minusta cityihmiseksi olisi.

Perjantai-illan aluksi paikallista pankkiväkeä vieraili veturitallilla. Nokkamies täytti pyöreitä vuosia, ja henkilöstö oli kehitellyt päivänsankarille tehtävärasteja eri puolille kylää. Takavuosina museohoitokuntaakin johtaneelle oli Dr12:n kakkosohjaamoon kipuaminen mitä sopivin tehtävä.