Jängässä on romua ja sotaromua

Tämä on romua: jänkäkuoppa oli lappilainen jätehuollon kokonaisratkaisu, joka kotipuolessa tunnettiin nimellä saviläpi.












Tämä on sotaromua: viime perjantaina bongatut DB-16:n jäänteet.














Tämä on mitä todennäköisimmin romua, mutta junantuomalle se näyttää keskimääräistä mielenkiintoisemmalta kolmesta syystä. Ensiksi se sijaitsee ympäröivästä maastosta erottuvalla hieman matalammalla alueella, joka on tavanomaista jänkäkuoppaa laajempi. Toiseksi romu näyttää jossakin määrin teknillisemmältä kuin jänkäkuopan tavanomaiset sinkkiämpärit, maalipurkit ja kiukaat. Kolmanneksi se sijaitsee noin 100 metriä tien pohjoispuolella Äkäsjärven pohjoispään tasalla.

Toisesta päästä umpinainen, toisesta avoin lieriö on korkeudeltaan noin 130 mm ja halkaisijaltaan noin 100 mm. Sen sisällä on pienempi, halkaisijaltaan noin 70 mm:n molemmista päistään avoin, lieriö. Pienempi lieriö pysyy paikallaan isomman sisällä kannessa olevan uurteen ansiosta. Kannessa on reikä keskellä ja sen ympärillä kolme pienempää reikää.

Tappi on ontto ja noin 140 mm pitkä ja sen toisessa päässä on kierteet. Tapin päässä on pyöreä levy, jonka halkaisija on noin 100 mm. Levyssä on kolme lyhyttä ns. pinnapulttia. Jos osat olisivat ruosteettomia, tappi saattaisi liukua lieriöiden sisään kannen keskellä olevasta reiästä niin, että pinnapultit asettuisivat kolmeen lieriöiden kannessa olevaan reikään.

Rautatieharrastajan silmissä kyseessä on aivan relevantin näköisiä koneenosia. Luistikaapin pienoismallihan se siinä. Mutta kun sijaintipaikka on tuo, mikä on, niin voihan niitä kuvitella jonkin muunkin koneen osiksi.

Asiaan. Jokunen näistä komponenteista oli selvästi maan pinnalla, ja alueella kävellessä kumisaappaan pohjan läpi samanlaisia tuntui useita. Uteliaisuuttani noukin muutamia maan pinnalle.

Tunnistaako joku, mistä komponentista voisi olla kyse, vai meneekö sekalaisen rautaromun nimiin?

Mökkipäivä

Ensimmäisen kerran lapinreissujemme aikana tuli mökkipäivä. Satoi koko päivän, ja mikäs sen mukavampaa kuin kuunnella vaimeaa ropinaa huopakattoon lämpöisten hirsiseinien suojassa.

Kulta paranteli tukkoista nenäänsä ja minä lintsasin lomailusta tekemällä melkein koko päivän etätöitä. Yksi haastavahko budjettiaihio tuli esittelykelpoiseksi. Onpahan poissa sitten, kun palaan töihin. Välillä käytiin kylällä ulkoiluvaatekaupoissa, tosin ostamatta mitään, ja kahvilla täkäläisessä luontokeskuksessa.

Etätyöskentely pani jälleen miettimään, toimisiko tämä vähän pidemmälläkin ajanjaksolla. Ehkä, tai sitten ei.

Pohjoista viikonlopunviettoa metsissä ja niiden laitamilla

Lauantaina patikoitiin talvikaudelta tutuilla hiihtoreiteillä: Karilasta ylös, Hangaskurun laavulle, Kotamajalle ja Kukastunturin yli takaisin. Todettava on, että 15 kilometrin kävely näissä oloissa vastaa rasittavuudeltaan hyvinkin kaksin-kolminkertaista määrää hiihtoa. Ehkä silläkin on jotain tekemistä asian kanssa, että talvella arkinen kuntoliikunta on maistunut paremmin kuin kesäkaudella.

Kukastunturia pidetään alueen sporttitunturina sikäli, että sen yli voi ilman erikoisvälineitä talvisin hiihtää ja kesäisin kävellä, hölkätä tai juosta, kukin kuntonsa mukaan. Ennen kansallispuistoalueen mukanaan tuomia liikkumistaparajoituksia hurjapäiset maastopyöräilijätkin valloittivat tunturia. Meille riitti kävely, mutta laella teimme yhden taiji-muodon. Maisemat olisivat houkuttaneet enempäänkin, mutta viileä tuuli ei. Sää oli pilvipoutainen, ja silmälasien vahvistamin paljain silmin näki, kun 50 kilometrin päässä pyörittivät omaa muotoaan väsymättömät ja kylmästä piittaamattomat Olostunturin tuulivoimalat.

Jonkun verran väkeä oli liikkeellä, suuri osa sauvoilla menoa vauhdittaen. Hiljaista, erittäinkin, talvikauteen verrattuna, mutta sentään jokunen kulkija toisin kuin viime kesänä juhannuksen alla.

Illalla sauna mökillä ja sen päälle iso lautasellinen yrttiuunilohkoperunoita. Ei paikallista Puikulaa, vaan etelästä mukaan otettua.

Pyhäaamuna pantiin herätyskello soittamaan kuudelta. Kirkkoon ei ollut tarkoitus lähteä - siksi toiseksi täälläpäin kirkonmenot näyttää olevan tapana aloittaa vasta klo 11. Täytyy kai ensin ruokkia porot ja lypsää turistit.

Hypättiin autoon ja ajamaan pohjoiseen. Liikenne oli lähes olematonta, kunnes Neljän tuulen tiellä päästiin ruotsalaisrekan peesiin. Dieselinkulutus pysyikin maltillisena aina Kautokeinon ristetykseen saakka, josta rekka jatkoi eteenpäin ja me Enontekiön Hettaan.

Sade oli alkanut Muonion ja Enontekiön rajalla, mutta sadepilvet eivät jaksaneet seurata kovin kauas länteen vievän tien päällä. Jätettiin auto parkkiin metsätien päähän ja lähdettiin päivän kävelylenkille Ullantievojen harjuille. Maasto oli helppoa ja korkeuserot pieniä tunturiseutuun verrattuna. Käytiin Ounasjoen rannalla ja palattiin takaisin.

Nuutinnivan vaiheilla Ounasjoen mutkassa on vaatimaton muistomerkki, joka kertoo lähes 50 vuoden takaisesta surullisesta, silloin verraten suurta päivänjulkisuutta saaneesta, mutta nykyisin lähes unohtuneesta tapahtumasta.

Eletään 1960-luvun alkua. Tarina alkaa varhaisena toukokuun per­jan­tai­aamuna Kerässiepin kylässä Muoniossa. Maanviljelijäperheen äiti oli lähtenyt navettaan hoitamaan lehmiä aivan kuten kaikkina muinakin aamuina. Lapset jäivät asuntoon ja pukeutuivat omia aikojaan. Toiseksi nuorin, viisivuotias tytär, kertoi muille lapsille palelevansa ja puki ylleen leningin lisäksi sinisen villaröijyn ja sinivalkoraitaisen pipon. Jalkaansa hän laittoi kumipohjaiset lipposet.

Äidin palatessa navetasta klo 10.30 aikaan tyttö oli vielä pihapiirissä. Mutta perheenisän ollessa lähdössä klo 11 aikoihin postiasioille kirkon­­kylään äiti kutsui lapsia tapansa mukaan sisätiloihin. Kun tyttö ei enää vastan­nutkaan kutsuun äiti yhdessä vanhemman siskon kanssa lähti häntä tavoittamaan pihapiiristä. Isäkin lähti tyttöä etsimään, mutta ei löytänyt muuta kuin metsään johtavat jäljet. Tässä vaiheessa, tunnin kuluessa, hälytettiin jo muitakin kyläläisiä apuun.

Yksi lähinaapureista sai hälytyksen vähän ennen puoltapäivää ja lähti heti tekemään omia etsintöjään isän viime havaintojen mukaan. Myöhemmin isosisko tuli uudestaan taloon ja pyysi ilmoit­tamaan asiasta puhelimitse nimismiehelle lisäavun saamiseksi. Naapurimies kertoi myöhemmin, että hänellä etsiessään oli epä­varmoja kuulohavaintoja lapsen itkuisesta äänestä, mutta hän ei saanut vastausta kutsuihinsa. Kulkiessaan äänen suuntaan etsijä kaatui ja satutti itsensä eikä enää voinut jatkaa matkaa.

Iltapäivään mennessä etsijöitä oli omasta kylästä jo kolmi­sen­kymmentä, mutta lasta ei löydetty. Etsintäalue sijaitsi Enontekiön ja Muonion kunnan alueilla ja molempien kuntien nimismiehet saivat tiedon. Tilanteen vakavuuden havaittuaan Muonion nimismies pyysi myös Lapin Rykmentiltä Särkijärven tukikohdasta virka-apua.

Nimismiehen tullessa paikalle hän sai selostuksen tapahtuneesta ja kartalta selvitettiin edelleen tilannetta. Tässä vaiheessa ym­mär­rettiin, että etsintöjen edelleen johtamiseksi tarvittiin organisaatio etsijöiden ohjaamista, kuljetuksia ja muonittamista yms. varten.

Suuretsintä alkoi sunnuntaiaamuna. Lapin Rykmentin päällikön saavuttua paikalle perustettiin etsintäkeskus Putkiojalle, 10 km:n päähän Kerrässiepin kylästä. Rajavartiosto veti paikalle viesti­yhteydet ja pystytti teltat. Etsijöille osoitettiin kartalla etsintäalueet.

Sunnuntain aikana ymmärrettiin etsintätehtävän olevan paljolti asumat­tomassa maastossa hyvin vaikean. Myös lentokalustoa pyydettiin apuun.

Sunnuntain ja maanantain vastaisena yönä etsijöitä oli maastossa jo noin 400.

Sunnuntai-iltaan mennessä maaston haravointia oli suoritettu järjestelmällisesti maastokuvioittain Outtakkan pohjoispuolelle. Etsintä­ryhmät olivat radioyhteydessä etsintäkeskukseen. Kaikki havaitut jäljet oli käyty tarkistamassa, mutta yhtäkään varmistusta ei saatu.

Putkiojan tukikohdasta maastoon lähteneiden ryhmien lisäksi etsintä­ryhmiä oli lähtenyt eri suunnista, Ylimuoniolta, Hetasta, Ketomellasta ja Kittilän Raattamasta. Nämäkään partiot eivät kohdanneet mitään jälkiä.

Maanantaina alueen yläpuolelle ilmestyi pieni maastolentokone, joka oli risteillyt pienen aikaa alueella. Ilmavoimista saatiin iltaan mennessä pai­kalle helikopteri, joka teki etsintälentoja tunturialueella ja maasto­etsinnän äärialueilla. Lisäksi tarkastettiin jokia ja puroja. Ruotsistakin saatiin avuksi yksityinen helikopteri, joka osallistui etsintään kahden vuorokauden ajan.

Etsintää jatkettiin kymmenen päivän ajan kesäkuun puolelle, sillä lääkäreiden antaman lau­sunnon mukaan eksyneellä oli mahdollisuus olla hengissä niin monta vuorokautta, mikäli hän saa vettä juodakseen.

Kolmentoista päivän kuluttua katoamisesta Enontekiön Ulla­tievasta oli löydetty pieni sininen villatakki ja se lähettiin vanhemmille tunnis­tettavaksi. Tehtiin uusi hälytys ja uusi etsintätukikohta perustettiin Peri­länjärven rantaan. Jo samana iltana tuli tukikohtaan tieto, että Vuontisjärveltä lähtenyt etsintäpartio oli löytänyt pienen tytön ruumiin Ounasjoesta. Vaikka oletettiin etsityn näin löytyneen vainajana, käytiin ennen etsinnän lopettamismerkkiä varmistamassa löydön todenperäisyys.

Pienen tytön ruumis oli Ounasjoen matalassa rantavedessä vatsallaan. Vaikka vettä oli vähän, joen törmä oli korkea ja pysty. Lapsen jalkaterä oli kahden kiven välissä. Vainaja kuljetettiin paareilla tienvarteen ja sieltä nimismiehen virkahuoneelle, missä vanhemmat kävivät tunnistamassa lapsen. Myös terveyssisar teki tarkastuksen. Tämän jälkeen annettiin määräys suuretsinnän lopettamisesta.

Pienen tytön kohtalon satuttamina monet eri tahot ehdottivat, että Suomen Punainen Risti toimisi aloitteentekijänä viranomaisten ja vapaaehtois­ten yhteistyöelimen perustamiseksi. Näin käynnistyivät Vapaaehtoisen pelastus­palvelun perusta­miseen vuonna 1964 johtaneet neuvottelut.
(Lähde: http://www.vapepa.fi/nain-vapepa-sai-alkunsa.)


Kadonneen kotoa oli löytöpaikkaan matkaa linnuntietä yli 30 km, ja maasto huomioiden hänen arveltiin vaeltaneen noin 50 km. Ravinnoksi alkukesäinen Lapin luonto oli tarjonnut korkeintaan ylivuotisia marjoja. Nuorena poisnukkuneen Anja Kumpurinteen vaatimattomalle muistomerkille (tolpan päässä oleva metallilaatta kuvan oikeassa laidassa) joenmutkaan joku kulkija oli joskus tuonut kynttilän. Muistomerkin kerrotaan olevan hankalasti saavutettavissa maitse, mutta melko helposti melojien nähtävillä. Ei tuo maitsekaan kummallisia erätaitoja vaadi sulan maan ajan ollessa kuivalla puolellaan.

Ei tuntunut sopivalta syödä eväitä tuolla paikalla. Rantametsikön ja suon läpi jatkettiin takaisin harjuille. Eiliseillan loput lohkoperunat, vettä, pari ohrarieskan palaa ja termoskahvit nautittiin hiekkaharjun tuulensuojaisella puolella.

Mennessä seuraa olivat pitäneet porot, päästäiset ja yksi alkumyyrä, sopuli (sopulin arvellaan olleen ainoa pohjoisessa läpi jääkauden elänyt laji, joka pystyi säilyttämään populaationsa sulaksi jääneellä kaistaleella, jolloin laji oli vastassa jääkauden jälkeen tulleita vanhoja ja uusia tuttuja). Tietä lähestyttäessä vastaan tuli linja-autollisen verran reipasta senioriväkeä kävelysauvoineen. He ovat luonnossa kulkemiseen tottunutta sukupolvea, mutta toivottavasti eivät olleet tekemässä 17 km:n lenkkiä mainitulle muistomerkille. Kumisaappaita kun ei näyttänyt olleen matkassa.

Ennen mökille päin lähtöä käväistiin Tunturi-Lapin luontokeskuksessa Skierrissä. Hyvin tehty näyttely valotti saamelaisten historiaa.

"Sonkamuotkan Brewsteriä" (BW-370) ei lähdetty edes yrittämään, kun paikkatietoa ei juuri ollut. Sen sijaan käytiin kuuluisilla 50 sentin hintaisilla munkkikahveilla ison tien varressa. Enemmän kuin hintansa väärtiä.

Äkäslompoloa kohti palatessa yritettiin löytää "Muotkavaaran Brewsterin" (BW-355) putoamispaikkaa Äkäsjärven pohjoispäässä. Ei löydetty, joskaan kovin perusteellisesti emme hakeneetkaan. Yhden lupaavan painanteen ääreltä löytyi korkista päätellen muutaman vuosikymmenen takainen viinapullo. Ei liity tapaukseen, mutta tuli mieleen, olikohan lentokonearkeologian pioneereilla yhtenä tutkimusmetodina kerätä haastattelutietoa alkuasukkailta moisten avulla?

Hetken kävi mielessämme nauttia myöhäinen päivällinen jossakin kylän syyskaudella avoimista ruokapaikoista. Valinnanvarasta tuskin olisi puutetta. Päädyttiin kuitenkin mukavaan vakioratkaisuun ja pantiin kattilaan porisemaan papuja, riisiä, tomaattia, sipulia ja chiliä sekä salaattikulhoon vihreää ja kotipihalta tuotua punaista. Ehti saunoa ajan kanssa ja nukkumaankin pääsee niin aikaisin kuin haluaa.

Ruokaa sulatellessa iltapuhteena bloggaamista ja kameran muistikortin sisällön siirtoa isompaan tallennusvälineeseen.

Pikku-Lalvavuoman DB-3M

Kuten sotahistoriasta tiedetään, Neuvostoliitto oli aikansa edistyksellisimpiä sotilasmahteja 1930-luvun alussa. Ehkä osa voimasta oli vasta paperilla, mutta joka tapauksessa maan ylin poliittinen johto onnistui monilla toimenpiteillään auttamaan muita enemmän tai vähemmän ekspansiivisia valtioita kuromaan puna-armeijan teknillisen, taktisen ja operatiivisen etumatkan umpeen.

Vuonna 1932 Neuvostoliitossa ryhdyttiin kehittämään edistyksellistä pitkänmatkan pommikonetta, jonka oli määrä pystyä kuljettamaan 1 000 kg:n pommikuorma 3 000 km:n päähän keskinopeudella 350 km/h. Ensimmäinen prototyyppi oli vielä sekarakenteinen, mutta toinen, vuonna 1936 valmistunut, jo kokonaan metallirakennetta. Konetyyppi sai pääsuunnittelijansa Sergei Iljushinin nimestä sekä kaukopommituskonetta tarkoittavista venäjän kielen sanoista juontavan tyyppinimen Iljushin DB-3. Koneesta tehtiin jo vuonna 1938 suursarjatuotannon helpottamiseksi rakenteeltaan muunnettu versio, joka sai tyyppinimen Iljushin DB-3M. Sitä valmistettiin lähes 1 100 kpl. Vuonna 1936 konetyypillä saavutettiin lentokorkeusennätys 11 296 m ja seuraavina vuosina sillä tehtiin suurta kansainvälistä huomiota saaneet välilaskuttomat lennot ensin Moskovasta Vladivostokiin ja sitten Moskovasta Kanadaan.

DB-3M oli kolmipaikkainen metallirakenteinen pommikone. Sen kaksi moottoria olivat 14-sylinterisiä ilmajäähdytteisiä ranskalaiseen Gnome & Rhone -moottoriin perustuvia Neuvostoliitossa edelleen kehiteltyjä M-87B-tähtimoottoreita. Koneen kärkiväli oli 21,44 m, pituus 14,22 m ja lentopaino 10 tn.

Toisen maailmansodan sytyttyä alkoi sotateknologia vanhentua ennätysvauhdilla. Aikanaan edistyksellistä DB-3M:ää valmistettiin vain vuoteen 1940 saakka. Viimeinen DB-3-pohjainen lentokonetyyppi oli rakenteellisesti jälleen täysin uudistettu DB-3F, jonka F-kirjain tulee venäjän kielen tehostettua tai nopeutettua tarkoittavasta termistä. Vuodesta 1942 alkaen Neuvostoliitossa siirryttiin sotilaskoneen käyttötarkoitusta kuvaavasta lyhenteestä pääsuunnittelijan nimen mukaiseen, jolloin DB-3F:n tyyppimerkinnäksi muutettiin Il-4. Tätä viimeistä DB-3-tyyppistä mallia valmistettiin Neuvostoliitossa sodan loppumiseen vuoteen 1945 saakka yli 5 000 kpl.

Talvisodan aikana DB-3M-koneita päätyi suomalaisten haltuun niin, että pakkolaskuja tehneistä ja alasammuttujen osista saatiin Valtion Lentokonetehtaalla rakennettua viisi toimivaa konetta. Ne eivät juurikaan ehtineet osallistua sotatoimiin talvisodan aikana. Alkujaan kone tunnettiin Suomessa sotasaaliskoneiden V-alkuisella taktisella tunnuksella VP, venäläinen pommikone. Myöhemmin taktinen tunnus muutettiin alkuperäisen mukaiseksi DB:ksi. Jatkosodan alussa DB-3M-koneita päätyi suomalaisten haltuun lisää kaikkiaan kuusi kappaletta. Nämä saatiin saksalaisten kautta lähinnä osina ja koottiin talvisodan sotasaaliskoneiden tapaan Suomessa tehtaalla.

Suomalaiset lentäjät eivät juuri arvostaneet DB-3M:ää, mutta kuten muutakin sotasaalista, sitä piti käyttää paremman puutteessa. Kone oli ilmassa vakaa lennettävä, nopeus oli meikäläisittäin vähintään tyydyttävää tasoa ja varustus sangen monipuolinen. Mutta toisin kuin suomalaisten arvostamat konetyypit, DB-3M oli oli raskas, kankea ja heikkorakenteinen. Jatkosodassa suomalaiset lensivät DB-3M-koneillaan kaikkiaan 71 ja Lapin sodassa 31 sotalentoa. Viimeisen kerran konetyypillä lennettiin Suomen Ilmavoimissa sodan jo päätyttyä marraskuussa 1945.

Jos konetyypin sotalennot ilmavoimiemme tunnusten alla jäivät verraten vähälukuisiksi, niin jäivät tappiotkin. Vain yksi kone menetettiin. Sen jäännökset makaavat nykyisin Kittilässä Pikku-Lalvavuoma-nimisellä suoalueella. Kuvassa taustalla näkyy Aakenus-tunturi, reilut kaksi vuotta aikaisemmin vieläkin kovemman kohtalon kokeneen saksalaisen Junkers Ju-52/3m -koneen jäännösten viimeinen leposija.

Pikku-Lalvavuoman DB-3M, Suomen Ilmavoimien taktiselta tunnukseltaan DB-16, on yksi jatkosodan alussa saksalaisilta saaduista osista rakennetuista koneista. Koneen viimeinen lento tapahtui suunnilleen seuraavasti: Lapin sodan aikana, lähteestä riippuen joko 22.10. tai 23.10.1944, Pommituslentolaivue 46 sai tehtäväkseen pommittaa perääntyviä saksalaisia Sirkan ja Muonion kylien välisellä alueella. DB-16 myöhästyi lähdöstä moottorivian vuoksi ja joutui yksinään suorittamaan tehtävää välillä Sirkka-Palojoensuu. Koneen miehistönä olivat kersantti R. Suhonen ohjaajana, vänrikki H. Dahlström tähystäjänä sekä alikersantti O. Elo konekivääriampujana ja radistina. Miehistöä oli teroitettu saksalaisten hävittäjien vaarasta, mutta kohtaloksi koitui ilmatorjunta. Heti saavuttuaan tehtävän lähtöpisteen Sirkan kylän ylle noin 2 400 m:n korkeudessa se sai vastaansa raskaan ilmatorjunnan tulta. Koneen alla räjähti IT-kranaatti rikkoen vasemman moottorin ja vaurioittaen oikeanpuoleista. Ohjaaja Suhonen käski tähystäjä Dahlströmiä pudottamaan pommit välittömästi koneen keventämiseksi. Saksalainen ilmatorjunta tulitti edelleen osuen mm. vasempaan siipeen, ja koneen menettäessä korkeutta se joutui myös kevyen ilmatorjunnan tulituksen kohteeksi. Suhonen teki täyskäännöksen ja vei koneen pystysyöksyyn noin kilometrin matkalle. Hänen aikomuksensa oli etsiä sopiva pakkolaskupaikka jonkin nykyisen hiihto- ja retkeilyalueen tunturin laelta, koska toisin kuin tämän päivän retkeilijät, DB-16:n miehistö ei ennalta tiennyt niiden kivikkoisuutta. Lähempää katsottuna pakkolasku tunturiin alkoi näyttää huonolta vaihtoehdolta, ja Suhonen etsi pakkolaskupaikaksi suoalueen, jonne laskeutuminen onnistui olosuhteisiin nähden pehmeästi. Miehistö selvisi pakkolaskusta vammoitta ja lähti patikoimaan kompassisuunnalla kohti omia linjoja. Patikkamatkasta tuli yli 100 km pitkä ja se kesti neljättä vuorokautta. Miehet välttyivät joutumasta kahakkaan saksalaisten kanssa ja tietämättään vaelsivat 60 kilometriä pitkin miinoitettua maantietä.

Kuten lentäjät lokakuussa 1944 pois pakkolaskupaikalta, auttoi vanha kunnon kompassisuunta vajaat 67 vuotta myöhemmin yhden hylkyretkikunnan paikalle koneen osia katsomaan. Uusi GPS-paikannin on hieno, mutta ehkä liiankin. Vaatii lisää käytön harjoittelua.

Kuten "sotaromulle" yleensä kävi, hoiti rovaniemeläinen Lapin Jäte pian sodan päätyttyä koneen pääosat ankarasta materiaalipulasta kärsivän kansantalouden hyödynnettäviksi. Tämän päivän kävijälle nähtävänä on kuitenkin ihan kelpo määrä ajan patinaa hyvin kestänyttä neuvostoliittolaista lentokonemetallia. Pohjalevyssä on yhä nähtävissä itärintamatunnuksen keltaista väriä, noin 50 cm leveää raitaa koneeseennousuaukon reunalla. Aiheen vierestä: DB-16:ssakin on luonnollisesti ollut Suomen Ilmavoimien hakaristitunnukset, rungon takaosassa ja siivenkärjissä, mutta toisin kuin joskus kuulee väitettävän, ne eivät millään tavalla liittyneet jatkosodan aseveljeyteen Saksan kanssa. Suomen sotilaslentokoneissa hakaristit periytyivät vuodelta 1918 eli paljon kauempaa kuin Saksan natsihallinto. Hakaristin sijasta keltainen itärintamatunnus kertoo sotavuosien yhteisistä intresseistä Kolmannen valtakunnan kanssa.

Mielenkiintoista on, että tänään paikalla näyttää olevan koko lailla sama määrä metallia kuin H. Valtosen lentokoneenhylkykirjoissa kuvatuilla, silloisten lentokonearkeologian harrastajien - sittemmin ammattilaisten - vuonna 1978 tekemällä tutkimusmatkalla. Toki löytö oli vaatimatonta laatua 1970-luvulla, kun metallia oli metsissä, soilla ja tuntureilla asiaan paneutuneiden tutkittavaksi eri määriä kuin nykyään - olihan sodasta vasta kolmisen vuosikymmentä ja Lapin matkailijamäärät nykyistä vähäisempiä.

Lähteet:
Heinonen, Timo; Valtonen, Hannu: Albatrosista Pilatukseen - Suomen sotilaslentokoneet 1918-2010. Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 11. Saarijärvi 2010.
Valtonen, Hannu: Lapin lentokoneenhylyt - yli 20 vuotta pohjoista lentokonearkeologiaa. Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 4. Jyväskylä 1993.
Valtonen, Hannu: Hylkyretkiä Pohjolaan. Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 10. Jyväskylä 2009.

Reissusta toiseen

Kun olin kotiutunut laivaseminaarista, pääsin aloittamaan pätkityn kesäloman jälkimmäisen jakson. Vai olisiko tässä vaiheessa vuotta jo varhainen syysloma?

Kissaveljet jäivät kotikulmille hyvään hoitoon, kun ihmisasukkaat suuntasivat ensin kumipyörillä Tampereelle ja siltä rautapyörin päällä pohjoiseen. Makuuvaunussa oli tuttuun tapaan välillä kuuma ja välillä kylmä, mutta mukavampaa ja realistisesti toteutettavissa olevaa matkustusmuotoa ei ole vielä keksitty.

Melkein aikataulussa päästiin Kolariin. Asemamies oli järjestää muutaman auton kuljettajalle pienen paniikin väittäen, että autojaan vaunusta pois ajamaan tulleet mutta omiaan löytämättömät olivat jo viimeisessä autovaunussa. Mutta eihän moista voinut uskoa, kun juuri äsken omin silmin oli tullut laskettua kuormausrampille siirretyt yksi vanha Gfot ja kolme uutta Hccmqqr:ää. Inhimillisen erehdyksen syy selvisi: jostain syystä juuri tässä junassa uusia autovaunuja oli kolme, kun niitä sesongin ulkopuolella on vain kaksi. Kuulemma on joskus sattunut niinkin, että autovaunu on päätynyt kokonaan väärälle määräasemalle.

Majoituttiin samaan mökkiin kuin viime kesän reissulla. Iltapäivällä käväistiin patikoimassa Kellostapulille. Yllästunturin sivulaki ei ole kuin 502 metriä korkea, mutta pitkälle sieltäkin näkee. Kuvassa yksi naapureista: Kesänkitunturi juurellaan Kesänkijärvi. Jyrkkärinteinen pikkutunturi on helposti noustavissa vain yhdeltä suunnalta, mutta sieltä reitti sitten onkin helppo. Alemmilla poluilla vastaan tuli paljon sauvakävelijöitä, mutta tunturissa olimme ainoat. Hörpättiin termoskahvit ja katseltiin kun vieressä Iso-Ylläksen huippu alkoi peittyä nopeasti laskeutuvaan pilveen. Alas lähdettiin sopivalla ajoituksella sateen alkamista ajatellen. Ei kastuttu.

Koetetaan olla eksymättä

Kovin haastavia retkeilytavoitteita meillä ei ole, mutta kartta-aineistoa on varattu mukaan kohtuullisesti niin paperisessa kuin sähköisessä muodossa.

Mikä toimikoon aasinsiltana sille, että pääsen kerrankin leuhkimaan esiintyneeni televisiossa. Jälkeenpäin sain kuulla, että neloskanavan uutiset raportoi viime viikolla Tampereen operaatiosta ja näyttivät unohtaneen apinasuotimen matkasta noin kohdasta 3:45 alkaen useammassa kohdassa. Onneksi eivät äänittäneet. Lähdettäessä tehtävää suorittamaan sanoin ryhmälleni suunnilleen: "Noin, lähdetään meneen mutta koetetaan olla eksymättä." Noissa hommissa tarvitaan sopivasti hevosenleikkiä, mutta mistäpä satunnainen televisionkatsoja sen tietäisi. Johan olisi tullut hyvää mainetta vapaaehtoisväelle, jos moinen lause olisi mennyt eetteriin.

Keula kohti Tukholmaa

Viikonloppu vierähti museohommissa ja pitkästä, pitkästä aikaa aivan perus-sellaisissa. Veturimuseon elokuun viikonloppupäivystyksiä on jaettu talkoolaisille kuin museon alkuaikoina konsanaan. Kun niitä aikanaan jaettiin, valitsin elokuun viimeisen viikonlopun.

Yksinäistä ei homma ole ollut, kiitos kävijöiden ja seuratoverien. Lauantai oli vilkas ja kansainvälinen. Ilkka hoiti esittelyt venäläisille ja briteille ja keskustelut päätyivät tietenkin sotahistoriaan. Sunnuntai oli yleisön puolesta hiljaisempi, mutta Juha ja Simo kävivät maalaamassa Matisan yksityiskohtia. VR-logot kyljessä ja etupäänmerkit katolla toivat melkoisesti lisää valmiinnäköisyyttä.

Sunnuntaina museolta lähtiessä piti ostaa junalippu maanantaiaamuksi, istumapaikan varmistamiseksi. Ehkä turhaan, ei IC² 186 ylitäynnä ollut.

Vajaa työviikko on alkanut seminaarin merkeissä. Opetushallituksen perinteiseen laatuseminaariin en ole osallistunut aiemmin, mutta nyt hakeuduin. Asiaa on tullut työmaalla harjoitettua jo hyvän aikaa. Tapahtuma on niitä joissa on asiallista käydä edes joskus näyttämässä naamansa. Ja ennen kaikkea ajankohta oli sopiva.

Laivaseminaareissa syöminen ja kulutus eivät ole tasapainossa. Jälkiruoassa houkuttivat leipäjuusto ja lakat. Viimeksimainitut näyttivät melkein limaisilta. Sopivat paremmin eri leveyspiireille.

Autoilu on kallista hupia

Aamupäivä meni työreissussa Tampereella. Sinne on harvemmin joutunut menemään omalla autolla. Tänään piti maksaa parkkilippu vanhan yleisen sairaalan, oman ikäluokan tunnistaman terveydenhuolto-oppilaitoksen ja nykyisen ammattiopiston parkkipaikalle yhtä neuvottelua varten. Syykin oli, nimittäin julkisista liikennevälineistä riippumaton aikataulu omalle työmaalle ja sitten Hämeenlinnaan laakerinvaihtoon.

Olen autoillut Tampereen suunnalla viime päivinä melko usein. Joskus keväällä vastaavassa tilanteessa satunnaisena pitämäni huomio näyttää olevan tuolla taajuudella vähemmän satunnainen. KLF-nimellä autoradion näytössä esittäytyvä radiokanava soittaa musiikkia, jota olen luullut olevan kuultavissa enemmän tai vähemmän piraattien itäeurooppalaisten nettisivustojen kautta, jos enää sielläkään. Suomen eetterissä voi todellakin kuulla Laserdancen tai vielä kasarimpien kokoonpanojen tuotoksia.

Autoa on tullut huollatettua ostoliikkeessä Hämeenlinnassa, ja siellä tehtiin laakeriremonttikin. Molempien etupyörien laakerit menivät vaihtoon. Ei ole halpaa autoileminen. Ja kohta pitää hankkia uudet kesärenkaat. Onko kellään omakohtaisia kokemuksia Nokian Hakka Greeneistä pienehkössä henkilöautossa? Tai saman valmistajan huonommillekin teille mainostamasta V-mallistosta?

Kävelin odottelemaan laakerinvaihtoa linnan alueelle. Töitäkin oli vielä tehtävänä ja tietokone matkassa. En tiedä, millaisia kertamaksuja metropolien etätyö-hubit perivät, mutta maksoin kuusi euroa Tykistömuseoon. Sieltä löytyi jälleen rauhallinen kolkka. Kun työt oli hoidettu ja autohuolto vielä radiohiljaisuudessa työn valmistumisen suhteen, kävin katsomassa jatkosodan Laatokan-Karjalan taisteluista kertovan filmin.

Ajelin kotiin vanhaa tietä. Automarketeihin oli sen mittainen jono, että päätin jättää väliin. Kiireettömällä matkalla kun olin koukkasin Parolannummen kautta. Siellä vasta autojonoon päädyin. Tienvarren kyltit "Vala 2/11" selittivät syyn. Parkkipaikan kohdalla käväisi mielessä ajaa jonnekin uran varteen ja astella keltaliivisen pomomiehen puheille: "Kuule, alikessu. Mis sie tarvitset oikei hyvvää liikenteenohjaajaa? Täs siul on sellane." Ei, se on eri porukka, jonka kanssa moiseen haasteeseen uskaltautuisi.

Ajoin kotiin ja leikkasin ruohon. Bensaa pitää tuohonkin tarkoitukseen vielä tänä vuonna ostaa.

Taas rämpimässä

Eilisiltana piti olla ja olikin museohoitokunnan kokous. Kävi kuitenkin niin, että töistä kotiin palatessa soi puhelin ja piti omalta kohdalta laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Enstexiä ja huomioliiviä päälle, maiharia jalkaan, karttalaukku olalle ja museohoitokunnan puheenjohtajan tehtävä vaihtui Länsi-Tampereella etsintäketjun johtajaksi.

Jos perjantaina etsijöitä oli kuutisenkymmentä, maanantai-iltana heitä oli tuplasti. Suuri osa oli ensikertalaisia tai viikonloppuna pidetyltä peruskurssilta mukaan innostuneita. Kaikki täyttivät paikkansa hyvin.

Tapauksen nostattama huomattava mediajulkisuus ei ainakaan ole haitannut uusien vapaaehtoisten mukaan värväytymistä. Ei, vaikka tässä operaatiossa ei juuri ole ollut perusteita käyttää helikoptereita, lämpökameroita tai muuta näyttävää tekniikkaa.



Vapaaehtoisetsijöitä kaivataan taas tänään kello 9:stä alkaen SPR:n logistiikkakeskukselle Tampereen Kalkkuun. Tässä operaatiossa ensikertalainen on yhtä tärkeä lenkki kuin kokenut tekijä, joten jos aikaa ja mahdollisuuksia on, niin säänmukainen ulkoiluvaatetus päälle ja menoksi.

Hyvin olivat museohoitokunnankin hoitaneet, vaikka puheenjohtaja poissaoli Tampereella ja varapuheenjohtaja Tanskanmaalla saakka.

Tiistaipäivän ohjelmassa on työmatka vaihteeksi Helsinkiin. IC² 164 :n yläkerta oli väljästi kansoitettu vielä Riihimäellä.

Perjantaista sunnuntaihin

Perjantaina tein työmatkan pitkästä aikaa omalla autolla. Suuntana oli Mänttä, jonne julkisilla kulkuneuvoilla olisi aikataulu huomioiden ollut hankalahko päästä. Varasin reilusti aikaa ja matkalla nautin sämpyläkahvin Orituvalla. Perillä oli vielä aikaa etähoitaa asioita ennen kokouksen alkua.

Aikomukseni oli lyhentää hieman työpäivää ja jatkaa kokouksen jälkeen Haapamäelle. Jollei muuta niin katsomaan, olisiko veturitallilla tuttuja. Saapunut puhelu muutti suunnitelmat, ja pian kokouksen päätyttyä auton nokka osoitti taas etelää kohti. Pikainen käynti kotona, vaatteiden vaihto ja suunta Tampereelle.

Loppuiltapäivä ja ilta menivät Länsi-Tampereen pusikoissa ryömiessä ja kontatessa. Kohdetta on etsitty jo kauan, mutta nyt oli pyydetty jo naapuritoimikuntien apua. Nyt kun asia osui näin lähelle, tuli jälkeenpäin lukaistua Aamulehden nettisivujen uutisoinnit aiheesta. Monien yleisökommenttien kohdalla haluan uskoa anonyymin Internetin mahdollistaman "trollaamisen" - lukijan härnäämiseen tarkoituksellisesti pyrkivän typeränä esiintymisen - hykerryttävään huvittavuuteen.

Vieraskoreasti antoivat yhden ketjun muukalaisen johdettavaksi. Tehtäväksi saatiin kahden tien välinen alue. Tarkoitus oli tutkia kunnolla, ja tässä tilanteessa se tarkoitti hyvin hidasta kyynärtuntumalla etenemistä aluskasvillisuutta kepeillä tutkaten. Kun toissijainen etsittävä oli matkapuhelimen kokoluokkaa oleva esine, olisi nopeus ollut yhtä kuin välinpitämättömyys. Vapaaehtoisia taisi päivän aikana olla paikalla kaikkiaan kuutisenkymmentä.

Pimeän tullessa oli lopetettava. Hyvienkään käsivalaisimien avulla ei tässä vaiheessa operaatiota olisi saatu hyödyllistä aikaan. Vesiperä jälleen.

Lauantai meni pääosin kotosalla. Petivaatteiden tuuletusta, nukkumapaikan muutto kellarista yläkertaan, saunalenkki ja sauna. Sen verran tuli välissä kotipihalta poistuttua, että polkaisin yksivaihteisella veturitallilla ja äidin luona.

Iltapuhteena keitettiin taas iso kattilallinen muumisoppaa eli kesäkurpitsakeittoa. Jos loppusatokin keitetään samoin, niin talvikaudella taidetaan syödä sosekeittoa vähintään kerran viikossa. Nam, en pane vastaan.

Sunnuntaina oli aikomus lähteä käymään Hämeen keskiaikamarkkinoilla. Aikeeksi jäi, mutta ajanvietettä oli kotonakin.

Matisa-raiteentukemiskoneen kyljen maalaamissapluunaa varten tarvitaan VR:n logo mallia 1960. Tietokoneelta sellainen löytyi, mutta JPG- ja GIF-tiedostomuodot huomioon ottaen aivan liian pienikokoisena. Eilen Ilkan kanssa päätimme uhrata tilapäisesti yhden museoesineen hyvään tarkoitukseen, haimme verstaspilttuusta hohtimet ja irrotimme aikanaan VR:n jakeluautoa koristaneen 1960-lukulaisen "VR - ovelta ovelle" peltikyltin siirrettäväksi digitaaliseen muotoon. Eihän moinen kotikäyttöisen kuvanlukijan kannen alle kerralla mahtunut, joten pyhäpäivän ajanvietteeksi tuli hyvä syy opiskella lisää GIMP-kuvankäsittelyohjelman toimintoja. Vähitellen hahmottui mallin näköinen TIFF-kuva.

HDR-Hr

Suomalaisen blogimaailman pioneeri Pinseri kirjoitti HDR-valokuvista jo reilut viisi vuotta sitten.

Vihdon kokeilen minäkin, ajattelin eilen, ja kuvailin lähtöä odottavia museovetureita jalustan kanssa. Samalla oli hyvä syy tutustua kameran asetusvalikoihin. Hävettää tunnustaa omistaneensa kevyen sarjan järjestelmäkamera jo kolme vuotta ja kuvanneensa lähes poikkeuksetta automaattiasetuksella. Nyt tuli opeteltua ainakin manuaalista valotuksen haarukointia. Vitkalaukaisinkin löytyi.

Kokeilin eri tavoin valotettujen kuvien yhdistämistä HDR-kuvaksi työmaalla Photoshop CS5 -ohjelmalla, tuolla digitaalisen kuvankäsittelyn sveitsinlinkkarilla. Ainakaan aloittelijan taidoilla jälki ei juuri sävähdyttänyt.

Mutta verkosta löytyi asiallisen tuntuinen ja mikäli mahdollista Photoshopin automaattitoimintoakin helppokäyttöisempi nimenomaan HDR-työskentelyyn tarkoitettu Luminance-ohjelma, joka muun hyvän lisäksi perustuu avoimeen lähdekoodiin ja GPL-lisensoituna on käyttäjälleen ilmainen.

Taidonnäytteitä nämä eivät ole, kaukana siitä. Hiomista on niin Pentaxin kuin Luminancen käyttötaidoissa. Mutta onpahan yksi leikkimismahdollisuus lisää.

Sadonkorjuuta ja koivuhalon tuoksua

Viinimarjapensaamme kasvavat varjossa, mutta tuottavat aivan kelpo satoa. Se vain saadaan korjata viikon tai pari myöhemmin kuin naapurissa. Yksi pensas tyhjennettiin ja keitettiin mehuksi jo lomalla. Tänään korjattiin muut. Alkukesällä helle ja kuivuus pudottivat raakileita, ja sato taisi jäädä alle keskiarvon.

Vähän ennen iltapäiväyhtä korjuu-urakka tuli valmiiksi. Olisin ehtinyt etelän taajamajunaan, käymään Hyvinkäällä Rautatiemuseopäivässä ja palaamaan haapamäkeläisten Huru-vetoisella. Valitsin kotipihan ja ruohonleikkurin. Kesän huvetessa leikkuutahti harvenee. Viime kerrasta oli jo kaksi viikkoa eikä nurmi silti ollut häiritsevän pitkää. Minun päristellessäni puolisoni jatkoi sadonkorjuuta sipuli- ja hernepenkissä.

Päivällisellä herkuteltiin kotipihan raaka-aineista tehdyllä salaatilla ja uusilla perunoilla, jotka nostettiin ämpäristä. Sileitä, kuorettomia ja maukkaita kuin oltaisiin vasta kesäkuussa.

Illansuussa kävin rautatieasemalla poistamassa eilisen museojuna-ajon mainokset. Pääradan liikenne oli jokseenkin sekaisin Rekolassa sattuneen sähköratavaurion vuoksi. Vähän väliä kuuluteltiin tunnin ja pidempiäkin myöhästymisiä. Taajamajunia ajettiin pitkästä aikaa näillä raitein vanhalla valmetilaisella Sm-kalustolla, normaalisti ne ovat petojen ja pendojen sukua olevaa Sm4-sarjaa.

Ratapihalla lämpimänä henkäillyt haapamäkeläisten "Pikku-Jumbo" kaksine vaunuineen sai hersyttäviä kommentteja asemalle juuri tulleiden suusta. Ulkopuolisen on vaikea arvella, mikä oli tosissaan sanottua ja mikä herjanheittoa.
- Ei voi olla totta!
- No nyt, nyt on oikea veturi. Nyt, nyt alkaa sujua.
- No voi nyt jumalauta VR!
- Jaha, jaha. Mutta miksi kriisivarastot avataan vasta nyt? Talvellahan ne olisi pitänyt.

Odottelijoissa oli niitäkin, joita ylimääräinen viivytys vanhalla risteysasemalla ei haitannut. Varsinkin kun nähtävillä oli tavanomaisuudesta poikkeavaa kalustoa Sm2:sta aina Dr12:een ja Tk3:een. Huomioliivi yllä kameraa ratapihalla kanniskellessani yksi huusi laiturilta kysyen, olenko haapamäkeläisiä asianharrastajia. En vaan paikallisia, vastasin. Hän oli tulossa Minkiöltä konduktöörin hommista.

Tenderin halkotila oli jo täynnä, eli saapumisaikani oli laiskaa sunnuntai-iltaa ajatellen otollisesti valittu. Vettä pantiin se puolitoista kuutiota, mikä säiliöön vielä mahtui. Ja vähän enemmänkin, mutta Märkä-Simoa ei vieläkään nähty, kun venttiilimestari katseli ylitäyttöä turvallisesti puskimen päältä.

Hyvinkäällä käynyt haapamäkeläisten Dr12-vetoinen juna saapui reilusti aikataulustaan edellä, kun poikkeusliikenteessä järjestyi 70 km/h-vauhtiselle runsaasti sopivia rakoja kulkea. Ei jäänyt Toijalassakaan aikaa kuin pikaiselle kahvitauolle tallin miehistöhuoneessa. Ottivat Tk3:n vaunuineen perään ja jatkoivat kotia kohti hyvissä ajoin ennen auringon painumista mailleen.

Mä oon öissä töissä ei missään myymälöissä

Vaan veturitallilla. Herätyskello soitti puoli yhdeltä, kun levotonta unta oli takana pari tuntia. Soitin junaan varmistaakseni aikataulun pitävyyden. Joillakin radiokanavilla vähintään tarpeeksi soinut renkutus tuli mieleen, kun ryhdyttiin antamaan vettä Tk3:lle Haapamäen roikan saavuttua aavistuksen aikataulustaan edellä Toijalaan pian perjantain muututtua lauantaiksi. Venttiilimestarina toimineesta Simosta ei tullut Märkä-Simoa. Meiltähän tämä käy.

Kolmen aikoihin yötyö oli valmis. Kotiin ajellessa juuri sulkeutunut kapakka purki asiakkaitaan ulos. Edelleen uni oli kevyttä. Ehkä elimistö pysyi valmiustilassa, kun uusi herätys odotti kuudelta.

Kullan kanssa vääpelöitiin aamiainen haapamäkeläiselle ja toijalalaiselle talkooväelle. Kahvia, teetä tai kaakaota, tummaa ja vaaleaa leipää, juustoa ja meetwurstia, paprikaa ja kurkkua, jogurttia ja appelsiinimehua. Työt oli helpointa tehdä kotikeittiössä ja kuljettaa valmiit tarjoiluastiat veturitallille. Hyvin teki kauppansa.

Mitä tuttuihin aktiiveihin - nykypäivän muotitermillä ilmaistuna verkostoihin - tulee, aivan täysilukuisena ei kumpikaan yhdistys esiintynyt. Puolin ja toisin ikävöitiin muutamia vakionaamoja.

Aamupäivällä Tk3:n ilmapumppu alkoi muistella kolmen vuoden takaista osoittaen samankaltaisia oireita kuin edeltäjänsä (veturivastaava vahvisti, että Tk3:ssa on edelleen kiinni "Riston" kolme vuotta sitten luovuttama kone-elin). Ääni oli ensin kuorsaava, sitten koriseva ja lopulta rohiseva. Voitelu puuttui, mutta vain hetkisen ajan. Äkkiä isännät rautaheponsa korjasivat. Harrastelijanäkökulmasta pohdiskelimme vieressä, miksi höyryveturin paineilmajarrujärjestelmää ei aikanaan ole kahdennettu samoin kuin esimerkiksi vedensyöttöjärjestelmää. Tuotantotaloudellinen vai teknillinen kysymys?

Päivän ajelut sujuivat hyvin. Matkustajia kahdessa Toijalan ja Valkeakosken välisessä junavuorossa oli yhteensä noin 380. Asemilla ja varsinkin radanvarsilla oli paljon katselijoita ja kuvaajia. Näin kerrottiin; itse en matkustanut. Ei yksi ylimääräinen ilmaismatkustaja keneltäkään paikkaa olisi vienyt, kun vaunuja oli tällä kertaa peräti seitsemän, kaksi enemmän kuin aiemmin. Mutta keskipäivän siesta nurmikolla, vanhan halkoplaanin koivuun nojaten ja lippalakki Masi-tyylisesti silmillä houkutteli enemmän kuin junamatka.

Höyryveturivetoisten junien jälkeen oli Hurun vuoro. Dr12:n pehmeänmassiivinen hahmo vaihtoveturina kahta vaunua hoivaamassa on lähes hellyttävä - siitä huolimatta, että nykyisin ulkokuoreltaan yhtä isot ja teholtaan moninkertaiset Sr2:t hurisevat samassa tehtävässä päivittäin.

Emeritusveturinkuljettaja harmitteli, että vasta vaihtotyösuunnitelman tekemisen jälkeen keksittiin se vaihtoehto, että niin halko- kuin posti- eli majoitusvaunuakaan ei olisi siirretty "Hurulla" Tk3:n perään, vaan jätetty paikalleen höyryveturin viereiselle raiteelle, jolloin halonheitto vaunusta höyryveturin tenderiin olisi hoitunut kevyesti muutaman miehen ketjulla. Dr12 olisi lähtenyt aikataulunsa mukaan viemään matkustajavaunut kohti huomista Rautatiemuseopäivää. Sitten, kun Tk3:n halotus olisi aikanaan saatu valmiiksi, olisi nyt "Hurun" nyt suorittama vaihtotyöliike tehty vaikkapa Veturimuseon Move21:llä. "Kaikki tarvittavat vaihteet ovat vain avaimen, ei Tampereen, takana", veturinkuljettaja iski silmää.

Vitsihän tuo omatoimivaihtotyövaihtoehto oli jo alunpitäen. Eikä Tk3:n halottaminen juuri sen hankalampaa ollut, vaikka puut piti kärrätä veturiin yhden vaunun etäisyydeltä. Kuljetusliike Tuominen & Hoivalan liikennöimä yksipyöräinen tukkirekka kuljetti puutavaraa sitä tahtia, että yksin tuli veturinhytissä lievästi sanoen lämmin. Kun Tuomas kipusi mukaan pinoamaan, homma alkoi sujua. Ja melkein loppui kesken. "Vielä yksi kärryllinen", ehdotin. Mutta työpäivä oli jo päätetty ja halkovaunun ovi pantu kiinni.

Kahden yhdistyksen välisen yhteistyön toimintapäivä mitä ilmeisimmin tuotti hyvää mieltä monille vanajanhämäläisille. Ja samalla tekijöille itselleen. Kulkekoot paperit miten kulkevat. Käytännössä yhteispeli toimii.

Seuraavana yönä ei olla töissä vaan luultavasti sikeässä unessa.

Yövuoron edellä

Kesäloman ensi pätkä ei ollut pitkä, reilut kaksi viikkoa. Ei siinä lomailuun turtunut. Silti ensimmäinen työviikko on tuntunut pitkältä.

Koulujen alkamisen hyviä puolia on se, että työpaikalle pääsee taas kauniita maalaismaisemia kiertävällä Saarioispuolen linja-autolla. Koululaisia nousee kyytiin pitkin matkaa, yläkouluun, lukioon ja ammattikouluun. Viime syksynä ensimmäistä kertaa tällä koulukyydillä matkanneille pojille näyttää kesän aikana käyneen sama, minkä omana yläasteaikanani kansalaistaidon opettaja Putte sanoi panneensa merkille pitkän uransa aikana: seitsemännen ja kahdeksannen luokan välisenä kesänä pojat muuttuvat lapsista nuorukaisiksi.

Ilta on ollut kiireinen. Autoon piti tilata pyöränlaakerinvaihto. Onneksi tilanne ei vaikuta akuutilta, koska ajan sai vasta kahden viikon päähän. Hain kolmen tuuman letkut paloasemalta tulevan yön ja viikonlopun harrasteita varten. Aseman väki taisi olla kiireellisissä virkatehtävissä, mutta viisi letkukieppiä oli jätetty nurkalle. Niiden vieressä lappu: "Veturin letkuja. Poistoja. Voi jäädä museolle." Kiitos!

Kullan kanssa käytiin lenkillä. Asematien mäessä yhytettiin tuttu mies samaa puuhaa aloittelemassa. Risteyksen kohdalla tiet erkanivat. Onneksi. En ole puheliasta lenkkiseuraa, minkä juttelunhaluinen voi ottaa epäkohteliaisuutena.

Sitten kauppaan hakemaan veturitallin väelle aamiaistarvikkeita huomiseksi. Tallilla toimittaja kaipaili tallimiehiä. Kerroin, että jos suunnitelmiin ei tule muutoksia, tullaan töihin vasta yhden aikoihin yöllä.

Silloin löytyy taas vanhaa rautaa ratapihalla.

Jos se taas isäänsä tulee, niin suorastaan pyytää

Ja sai sitten olla viimeinen kerta tätä lajia. Isäni kun oli junasuorittajankin töitä aikanaan tehnyt ja niistä kertonut, niin osasin kysyä. Ei linjaradiolla tällä hätää, mutta kumminkin suoraan veturinkuljettajan pojalta.

Edes viikkoa ennen suunniteltua ajelua olisi hienoa pitää yhteyttä. Jos tarvitaan vaikkapa vettä, seisontaraidetta jne. Mutta kun ei, niin ei.

Wannebe-rautatieläisten onneksi VR-rautatieläisten pojat sopivat asiat keskenään.

Lauantaipäivän 13.8. aikana ajetaan kaksi edestakaista museojunavuoroa Toijalan ja Valkeakosken välillä seuraavan aikataulun mukaan:

Asema	Lähtö	Tulo
Toijala	10.45
Ilola	11.25	11.05
Valkeakoski	12.35	11.45
Ilola	12.55
Toijala		13.15
Asema	Lähtö	Tulo
Toijala	14.15
Ilola	15.00	14.35
Valkeakoski	16.10	15.20
Ilola	16.30
Toijala		16.45

Meno-paluulippujen hinnat:

• Aikuiset 20,00 euroa
• Lapset (alle 16 vuotta) 10,00 euroa
• Perhe 60,00 euroa

Lippuja myydään vain junassa. Maksuvälineenä käteinen.

Lisää kivitöitä

Päivän suunnitelmissa oli jatkaa pihakiveyksen tekemistä ja niin myös jatkettiin. Valmiiksi saatiin samoihin aikoihin, kun niittomurskain jyristeli maantien reunoja ja P 921 matkasi kohti Pieksämäkeä. Tosin on odotettavissa, että saumausta pitää korjailla seuraavien sateiden jälkeen, kun saumausaineena käyttämämme raekoon 0 ... 8 mm hiekka painuu koloihin. Hiekkaa tuli alkukesällä tilattua paikalliselta kuorma-autoilijalta sen verran runsaasti, että unohdimme suosiolla kivituhkasaumausaikeet. Hiekkakasan loppukin täytyisi saada hyötykäyttöön ennen syyssateita.

Laattakivien menekki oli koko lailla suunnitellun mukainen. Montaa asiallista kiveä ei jäänyt yli. Edelleen hämmästyttää ilmeisesti kaupan päällisiksi saamamme kuormalavallinen muurikivien - joita hankimme kasvimaan reunukseksi - ja laattakivien välimuotoa edustavaa kiviainesta. Ehkä sillekin keksitään käyttöä jonakin päivänä.

Työn valmistuttua mietitytti, oliko viime viikon kurssilla tehokkaasti kerrattu vartalon keskilinja pitänyt nostoissa ja kierroissa. Lihasten kipeydestä päätellen siitä tuli luistettua jo hiekan lapioinnissa. Toisaalta pitää tunnustaa, että juuri minkäänlaista lihaskuntoharjoittelua ei ole tullut tehtyä aikoihin.

Tämä on Bloggerin mukaan 2000. blogitekstini. Ei se paljon ole ahkeriin päivittäjiin verrattuna, varsinkin blogin ikä huomioiden, mutta onhan sitä Internetin täytettä vähän tullut tehtailtua.

Kivitöitä

Eilinen oli työpäivä lomanpätkän keskellä, kun uutta väkeä aloitti työmaalla.

Tiistai vietettiin kotipihalla kivitöissä. Keväällä tilatut ja jo aikaa sitten saapuneet pihakivet alkoivat löytää paikkojaan. Ennen palapelin aloittamista kärrättiin alle tietenkin hiekkaa, joka sekin on pömpöttänyt pihassa pressujen suojassa jo hyvän aikaa.

Epäsäännöllisen muotoisten liuskekivien kanssa kyseessä on palapeli. Alku oli verkkaista. Homma alkoi sujua, kun silmä tottui näkemään, millainen kivi mihinkin sopii.

Miksi liuskekiviä, kun halvempia tai yksinkertaisemmin asennettavia vaihtoehtoja on tarjolla. Valintaperuste oli yksinkertainen: vaikea kuvitella muun kivityypin soveltuvan 1950-luvun tyyppitalon profiiliin.

Huomenna jatketaan.

Vihaiset viljelytaidot

Otsikon fraasi on digitaalisen kuvankäsittelyn termistöön liittyvä 2000-luvun ahtikarjalaisvitsi, mutta melkein vihaista tahtia ovat kesäkurpitsat kotipihalla pulskistuneet. Eivät sentään kiinalaisten räjähtelevien vesimelonien malliin. Ei ole kauaa, kun kolme litraa keitettiin muumisopaksi ja tänään toinen mokoma lisää. Ja lisää on tulossa. Kasvatukseen ei ole käytetty vippaskonsteja. Luomua ovat.

Kirsikat poimittiin talteen ja niitäkin saatiin enemmän kuin aiempina vuosina. Puu lienee suunnilleen talon ikäinen. Se on jaksanut ryhtyä antamaan kunnon satoa jokin vuosi sitten tehtyjen karsimisten jälkeen. Siivekkäät ottavat osansa yläoksistosta. Olkoot hyvät, sinne ei tikkailla yllä.

Epävirallinen talkoopäivä

Eilisiltana satoi noin tunnin aikana tunnin aikana 24 millimetriä ja iltayöstä vielä neljä milliä lisää. Silti kissaveljet halusivat yöksi ulos.

Aamulla uni maittoi melkein pommiin saakka. Tosin vapaana lauantaina lähes mikä hyvänsä pommi olisi jäänyt suutariksi.

Aamiaisen jälkeen puolisoni lähti naapurikunnan puolelle marjastamaan ja minä veturitallille. Ensiksi maalikauppaan, jossa ilmeni jo toinen "maailma on pieni" -ilmiö parin päivän sisään. Äskeisen taiji-kurssin osallistujista muuan osoittautui puolisoni viimeksi lapsena tapaamakseen sukulaiseksi. Tänään pikkukylän värikauppias tokaisi rautatieharrastuspiireissä tunnetun suomensveitsiläisen kosmopoliitin kuuluvan asiakkaisiinsa.

Juha ja Simo maalasivat Matisa-raiteentukemiskoneen katon samoin kuin konepellin, pystykaiteet ja lukuisat muut yksityiskohdat. Jälleen melkoinen harppaus projektissa eteenpäin. Simo konservoi toisen pään viheltimistä esiin hämmästyttävän kauniit messinkipinnat.

Pysyttelin edelleen poissa Matisa-projektin etenemisen tieltä ja ryhdyin leikkaamaan ruohoa niiltä talllinnurkilta, jotka joskus kolmattakymmentä vuotta sitten ilmeisesti suullisesti sovitun mukaan kuuluvat Museoveturiseuran vastuulle. Eskon taannoin tuoma leikkuri on toiminut hyvin, mutta pikku tauon jälkeen uudelleen käynnistettäessä katkesi käynnistysnaru. Ilkan kanssa korjattiin ja ihmeteltiin huoltotoimenpiteen kannalta strategisten kohtien vetoniittejä. Auki porattuamme ja narun uudelleen aseteltuamme mietimme ensin peltiruuveja, mutta päätimme niitata uudelleen.

Toverien lähtiessä päivälliselle polkaisin kotiin. Mentiin saunaan pitkästä aikaa. Päivälliseksi mozzarellasalaattia, hypervihersalaattia ja kananmunaa.

Kurssilta kotiin

Kotona on käyty kissaveljet ruokkimassa ja nukkumassa joka ilta. Mutta joltinenkin haikeus hiipi mielen nurkkaan, kun iltapäivällä kansanopistolla lopeteltiin taiji-kurssin viimeistä harjoitusta. Moni koki oppineensa paljon. Aiemmasta kokemuksesta osasin odottaa kurssia hyväksi, mutta on sanottava, että odotukseni ylittyivät. Hyvä paikka, hyvä opettaja ja hyvät kurssikaverit. Tälläkin kerralla.

Nyt pitäisi löytää joko kova itsenäinen harjoittelumotivaatio tai järkevä mahdollisuus harjoitella ohjatusti. Valkeakosken työväenopiston ohjelmaan lajia ei nähtävästi ole ensi kaudellekaan tulossa.

Kurssin aikana veturitallin Matisa-projekti on edennyt aimo harppauksin. Kun pysyn poissa jaloista, pääsen helpolla ja tehtäväksi jää ainoastaan raportointi. Niin, ja Toijala-Valkeakoski-radalla ajetaan höyryvedolla taas lauantaina 13.8. En liene ainoa, joka odottaa aikataulua.

Villihevosen harjan jakamisesta kolmoisnyrkkiin

Puolisoni ja minä olemme viettäneet tämän viikon tiiviisti taijin parissa naapurikylän kansanopistolla. Kotoa matkaa ei tule kuin kymmenkunta kilometriä suuntaansa, ja se on taitettu polkupyörällä.

Samaan aikaan opistolla pidetään kielten ja matematiikan lisä- ja kertauskursseja lukiolaisille. Taiji-väki erottuu ainakin ikänsä puolesta.

Eräänä päivänä ruokalassa en malttanut olla kysymättä kahdelta sangen syvällistä asiantuntemusta keskustellessaan osoittaneelta nuorukaiselta, mikä heidän projektinsa on. On myönnettävä, että selostuksesta kelpo osa meni ohi ymmärrykseni. Pojat olivat rakentamassa omaa 16-bittistä Minecraft-peliprosessoria ja sen assembly-kieltä. Tällaisista kavereista varmasti vielä kuullaan.

Taiji-harjoituksia on ollut noin klo 7.30:stä noin klo 17:ään, ei toki yhtäjaksoisesti. Välillä syödään ja huilataan. Kurssilla on 10 osallistujaa ympäri maata ja maapalloa. Jotakin kurssin tasosta kertonee se, että Shanghaista on tultu Sääksmäelle oppimaan taijia.

Olemme käyneet vastaavilla viisipäiväisillä intensiivikursseilla pari kertaa ennenkin. Tärkeimpänä teemana opiskellaan liikkumisen, seisomisen ja jopa makaamisen oikeaa tapaa. Se on arkielämää ajatellen tällaisen kurssin hyödyllisintä antia. Opettaja käyttää hyödyksi länsimaista Alexander-tekniikkaa ohjatessaan kurssilaisia "oppimaan olemaan".

Lajin ulospäin tunnetuin osuus, kiinalaiseksi aamuvoimisteluksikin toisinaan kutsuttu liikesarja, "muoto", on tärkeällä sijalla. Ohjelmassamme on melko moderni ns. Beijing-muoto, joka on maailmanlaajuisesti harjoitetuimpia ellei harjoitetuin taiji-muoto. Japanilaisperäisten budolajien harrastaja kutsuisi muotoa nimellä kata.

Kolmas harjoiteltava asia ovat qigong-tekniikat, jotka ovat eräänlainen kiinalainen vastine joogalle - tosin enemmän toiminnallinen ja sanotaan myös, että omaa kehoa kohtaan vähemmän väkivaltainen (viimeksi sanotusta joogit ovat varmasti eri mieltä).

Tämänkertainen kurssi on eronnut aiemmista sikäli, että pariharjoittelussa on ollut esillä kamppailullinen tai oikeastaan itsepuolustuksellinen soveltaminen. Parinani oli aikidoharrastaja, joka kertoi mielenkiintoisia huomioita taijin ja aikidon yhtymäkohdista. Toimiessani hetken kurssin vetäjän demonstraatioparina, "ukena" sanoisi budolajien harjoittaja, hän pyysi minua "hyökkäämään" nyrkki ojennettuna. Sen kummemmin miettimättä aloitin roolini niinkuin se erinäisine krumeluureineen tehdään jossakin judomatolla harjoitetussa katassa. Enkä malttanut olla hauskuuttamatta kanssaharjoittelijoita ukemilla (luetaan tässä: tahallisella hallitulla kaatumisella), kun vetäjä demonstroi anin eli taiji-työnnön toimintalogiikkaa.

Pelkästään hupia ei joskus aikoinaan opituista (joskin jo pitkään harjoittelemattomista) toimintamalleista ole. Viimeisen vuoden aikana tällä seudulla ei ole ollut mahdollisuutta harjoittaa taijia ohjatusti ja on myönnettävä, että omatoiminen harjoittelukin olisi voinut olla aktiivisempaa. Sellaista mitä on oppinut 15- tai 20-vuotiaana ei ole helppoa korvata jollakin, jonka on oppinut yli kaksi kertaa vanhempana.

Tein muotoa liian matalissa asennoissa. Se tekee kehon keskiakseliin perustuvan liikkumisen jäykäksi eikä siten sovi taijiin, vaikka joskus on saattanut olla tatamilla kelvollista. Matalalla puuhasin muutama vuosi sitten taijia aloittaessani, mutta välillä pääsin jo ylemmäs. Nyt on taas palattu alas.

Perheemme kauniimpi kurssilainen ei kärsinyt muusta kuin liian tarkasta ja täsmällisestä liikekielestä. Ballerinan paheet ovat vähäisemmät kuin judokan. (Mistä tuli mieleeni eräs iltahetki vuosia sitten. Omat harjoitukset olivat ohi, mutta ison salin puolelle katsahdettuani en ollut saada silmiäni irti eräästä jumppaajasta. Nuori neiti, punainen poninhäntä ja sen sellaista, mutta se ei ollut se juttu. Ei, vaan liike. Hän ei pomppinut, ei heilunut, ei nykinyt. Harmonia sai ysäripopin kuulostamaan Joutsenlammelta. Tuohon tapaan kun osaisi joskus itse liikkua, ajattelin. En ole oppinut ja hän osaa yhä.)

Kesän jälkipuolella

Lauantai-iltapäivänä käväisin veturitallilla hakemassa pumpputermoskannun Museoveturiseuran saunaillan kahvinkeittoon ja toimitin postia museonhoitajille. Kysäisin lipunmyyntivaunussa, mahtaako museoveturiseuralaisia olla paikalla. Päivi viittasi tallinpuoleiseen ikkunaan ja kysäisi: "Miltä näyttää?" On myönnettävä, että pokkaa oli jokseenkin vaikea pitää. Viitatussa suunnassa leijui melkoinen savupilvi. Toverit olivat vaihteeksi käynnistäneet vanhan Urjalan tiilitehtaan Move1:n ja testailleet voimansiirtoa pikku pätkälle kasaamallaan 600-millisellä kenttäradalla.

Lauantai-ilta vietettiin lammen rannalla vanajanhämäläisessä erämaassa saunaillan merkeissä. Kovin paljon osallistujia ei tällä kertaa paikalle päässyt. Värvättiin Osuuskaupan parkkipaikalla tavattu paikallislehden toimittaja mukaan. Sitä ennen hakemaan pizzaa. Harrasteajoneuvojen vana lipui ohi. Yllytettiin Jania peruuttamaan omansa väliin, kun olisi vuosi- ja sylinterimallinsa vuoksi hyvin sopinut.

Asiallinen saunailta, kuten aina tällä porukalla. Tosin hieman arvelutti se, kun nuoret miehet jossakin vaiheessa kysyivät puukkoa. Pyhäaamuna piti käydä siivoamassa jäljet. Ei ole enää koivuvihdasten paras aika.

Jo jonkin aikaa silmien eteen odottamani "Napapiirin sankarit" katseltiin. Vaikea sanoa, pidinkö vai en. Filmi on kotimaisista kehutuin moneen vuoteen, mutta mielessäni kysyin miksi. Pohjoista rillumareita, mutta eikö se tehty jo useampi vuosikymmen sitten? Ja panivatko näyttelijät sittenkään sen h-kirjaimen ihan niihin kohtiin kuin vaikkapa Kaulaset?

Sunnuntai-iltapäivän ajanvietteenä puolisoni päätti lähteä mustikkaan ja minä tekemään ensi kaudeksi toista kylvölaatikkoa kesäkurpitsalle.

Keväällä väsätty kylvölaatikon prototyyppi on osoittautunut toimivaksi malliksi, kun "muumisoppaa" eli kesäkurpitsasosekeittoa on jo heinäkuussa saatu keittää pakastimeen enemmän kuin tähän aikaan yleensä.

Marjastajan saaliina pakasteeseen ei saatu mustikoita, vaan mansikkaostokset komeasti korvaavia vadelmia. Niitä rasioihin laittaessamme tuli syötyä jokunen.

Arkihommia

Ilmastoa voisi sanoa jokseenkin haasteelliseksi. Pari vuotta sitten hankitusta ilmalämpöpumpusta löytyi Dry-asetus. Lämmitykseen konetta on tähän saakka käytetty ja pahimmilla helteillä kerran tai pari viilennykseen. Viime ajat on saanut levätä. Kuivatus jauhoi yösähkötariffin ajan, viilensi ja teki keskikerroksesta melko miellyttävän pitkälle iltaan saakka.

Lomapäivän ohjelmaan kuului ruohonleikkuu. Tuntui, että 98-oktaaninen bensiini ruokki moottoria pidempään kun E95. Totta vai tuntumaa?

Leikkuun jälkeen akrofobisen omakotiasukkaan ikävin velvoite. Tikkaat seinälle, lukitus ylimpään asentoon ja kaivamaan tukkeet räystäskourusta. Eihän puolitoistakerroksinen korkea ole, mutta homman valmistuttua jalat tärisivät.

Museologisia (heritologisia) mietteitä bastionin juurella

Olen jo jonkin aikaa ajatellut kirjoittaa sanasen museomaailmasta. Yhtenä kimmokkeena aikeeseeni toimi verkkokeskustelu - vanhalla nettikielellä jollei sentään "flamewar" niin ainakin "flameriot", uudemmalla verkkokielellä kai puhutaan "paskamyrskystä" - joka nousi muutama viikko sitten vaunut.org-sivustolle en vain luvan kanssa vaan peräti asianosaisen, tässä tapauksessa esineen uuden haltijan hallitusta edustaneen, tahon pyynnöstä lataamastani valokuvasta.

Korostan, että en ole missään määrin museologian (heritologian) ammattilainen, vaan yhden kapean sektorin - rautatiemuseotoiminnan - harrastaja omista subjektivistisista lähtökohdistani käsin.

Kun leipätyössä on ollut jo muutaman päivän ajan kovin hiljaista, päätin aloittaa kesälomani hieman suunniteltua aikaisemmin ja käyttää pois muutaman viime vuosina säästöön jääneistä lomapäivistä. Pakkasin reppuun pari kirjaa ja tietokoneen ja lähdin Suomenlinnaan. Hain vauhtia Suomenlinna-museon jo tutusta mutta yhä viehättävästä perusnäyttelystä ja uudesta teemanäyttelystä "Näkin kengissä, Suomenlinnan vedenalainen kulttuuriperintö". Kuvitteellinen opas, syvänmeren eliötä muistuttavaksi piirretty Näkki kuljetti hauskalla tavalla sinänsä suhteellisen yksinkertaisesti rakennetun näyttelyn läpi. Kotitallilla naureskellaan koiralle, jonka Suomenlinnan Näkki hotkaisisi välipalaksi eikä riittäisikään, mutta huolella toteutettuna hauska ja miksei lapsellinenkin tarinankuljettaja sopii museoon kuin museoon. Ehkä Näkissä "se jokin" on aikuiseenkin vetoava - sanoisinko fingerporilainen - hulvattomuus, se puuttuva totisuus, joka kiusaa Aboa Vetuksen "Mattia" ja häiritsi aikanaan Työväenmuseo Werstaan vanhan perusnäyttelyn kertojapariskuntaa. "Suomenlinnan vedenalaisen kulttuuriperinnön" taustalla soi O. Kamun vedenalaisten äänien pohjalta luoma musiikki, josta uskoisin ainakin "Avaruusromua"-radio-ohjelman ystävien pitävän.

Kun museo oli katsottu ja edelleen hyväksi havaittu, yritin vältellä turistien ja muiden kesäihmisten reittejä ja parkkeerasin itseni vaahterapuun varjoon bastioni Hårlemanin juurelle. Välillä kävin haukkaamassa sämpylän ja oluen kahvila Piperissä (tässä asiayhteydessä historiallinen henkilö, ei lentokone). Kotiinpäin vievää lauttaa odotellessani vietin hetken aikaa varjoisessa rantakahvilassa. Kuvan 280 RK 77 -rannikkokanuuna ei liity asiaan muuten kuin että juuri Kustaanmiekan venäläisten rannikkotykkien tienoilla turistitiheys vaikutti suurimmalta. Kyttäsin joltisenkin ajan tykin takana saadakseni kuvan ilman ohikulkijoita. Nikolai-pizzeriaan oli turha edes kuvitella mahtuvansa.

Kuka käyttää sananvaltaa museolaitoksessa?

Suomen museolaitos on kaikkea muuta kuin elitistinen. Meillä ei voida puhua museolaitoksen yläluokkaisuudesta, koska sen paremmin kävijät kuin museopalveluiden tuottamisessa mukana olevat eivät ole rajautuneet itseään uusintavaan vähälukuiseen sivistyseliittiin.

Vai?

Mikä on sivistyseliitti? Vielä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen museologiseen artikkelikokoelmaan on luikerrellut aikanaan suositun ranskalaisen sosiologin P. Bordieun kotimaassaan 1960-luvulla tekemiin tutkimuksiin perustuva näkemys, jonka mukaan museoissa käyminen vahvistaa eliitin kokemuksiin ohjautuvia sosiaalisia hierarkioita. Bourdieun mukaan sivistyneistö kasvattaa lapsensa osaksi eliittiä viemällä heitä museoihin. Taannoin tämän lukiessani käytin mielessäni veto-oikeutta. Mikä on sivistyseliitti? Ovatko he se joukko, joka keskustelee vanhaksi latinaksi tai ranskaksi punssilasillisen äärellä Didon tarinan suhteesta Neitsyt Maria -kulttiin? Tai he, jotka väittelevät punaviinilasin kera siitä, voiko Marcusen "Viettirakenne ja vapaus" -esseen kautta tulkita maamme punaviheruusliberalistista hallitusvaltaa? Tai ne, jotka keskustelevat veturitallin miehistöhuoneessa kertakäyttökahvikupin ääressä siitä, montako sivuraidetta oli tietyllä liikennepaikalla vuonna 1955?

Väitän, että kaikki edellämainitut ja lukematon joukko muita kuuluvat Suomen nykyiseen sivistyseliittiin. Puhumattakaan heistä, jotka tuottavat tai esittävät musiikkia, kirjallisuutta, kuvataidetta tai muuta vastaavaa. Väitän, että tänään bourdieulaiseen sivistyseliittiin on lähes tuomittu kuulumaan, jos on kiinnostunut ylipäätään mistään oman välittömän elämänpiirinsä ulkopuolisesta ja on motivoitunut hankkimaan oma-aloitteisesti tietoa siitä.

Tämä on kansankulttuuria, amen.

Suomessa museon perustaminen on suunnilleen jokamiehenoikeus ja sitä on hyödynnetty runsaasti. Viime vuosikymmenen puolivälissä museoiden määräksi tilastoitiin 1 073 kpl. Museoammattilaisten parissa haikaillaan anglosaksilaisten maiden rekisteröintikäytäntöä, jolloin museon nimikettä (ja sen mukanaan tuomia mahdollisuuksia esimerkiksi julkiseen taloudelliseen tai muuhun tukeen) saisivat käyttää vain rekisteröintikriteerit täyttävät organisaatiot. Rekisteröinnin tärkeimpinä edellytyksenä olisivat toiminnan turvattu taloudellinen perusta, museoammatillisesti koulutettu henkilökunta ja kokoelmien keruuperiaatteiden vahvistaminen ja suunnitelmallisuus. On laskettu, että rekisteröinnin käyttöönotto jättäisi museo-nimikkeen vain noin kolmannekselle nykyisistä museoista.

Nykyisin museotyö on monessa museoksi itseään kutsuvassa organisaatiossa harrastetoimintaa. Rekisteröintipakko ei muuttaisi sitä asiaintilaa, että nykyisenkaltaista määrää kokoelmia ei kansantaloudessamme ole mahdollista hoitaa palkattuun ja alalle koulutettuun henkilökuntaan tukeutuen. Rekisteröintipakko kenties tekisi osasta museoita erilaisia "keskuksia", "puistoja" ja vastaavia, joita jo nyt on runsaasti.

Voidaan hieman karrikoiden sanoa, että Suomen museolaitoksen nykyjärjestelmässä jokainen asianharrastaja - tässä kohden käyttäisin mielelläni termiä amatööri (joka pohjautuu latinankielen ensimmäisen konjugaation verbiin amo, amare, amatum, suomeksi rakastaa) - on museoammattilainen. Monenlaisia, usein henkilökohtaisiin preferensseihin perustuvia, näkemyksiä on totuttu esittämään ja kuulemaan. Esimerkiksi museoitavan rautatiekaluston kohdalla ovat tuttuja kiistat siitä, mitä tulisi säilyttää, miten ja missä. Tässä en halua ottaa kantaa siihen, missä suhteessa milloinkin ovat kriittisimpien näkemysten esittäjien omat halut suhteessa omiin kykyihin toimia vaaditulla tavalla.

Nykymuseologian asiantuntija, kroatialainen T. Šola, kutsuu museoammattilaista henkilöksi, joka on "museonhoitaja, joka ajattelee kuin museokävijä". Toisinaan me amatöörit täytämme kriteerin paremmin kuin ammattilaiset, mutta aihepiirin ollessa meille liian rakas käy usein toisin.

Museologia (heritologia) apuun?

Rohkenen väittää, että tutustuminen museologia-nimiseen tieteenalaan ja sen tutkimustuloksiin tarjoaisi monessa tapauksessa henkilökohtaisia mieltymyksiä terveemmän keskustelupohjan, kun pohditaan vaikkapa sitä, miten käytöstä poistettua rautatiekalustoa museoidaan.

Suomalaisen museologian siemenjalostamona voitaneen pitää Jyväskylän yliopistoa ja sen koeviljelmänä Keski-Suomen Ilmailumuseota. Jyväskyläläismuseologit puhuvat mieluummin heritologiasta kuin museologiasta tarkoittaen sillä teoreettiseen viitekehykseen painottuvaa ja käytännön museotyötä ohjaavaa tutkimusta. He määrittelevät tieteenalansa näin: "Museologia (heritologia) on tiede, joka tarkastelee sitä, kuinka yksilö ja yhteisö hahmottaa ja hallitsee ajallista ja alueellista ympäristöään ottamalla haltuunsa menneisyyden ja nykyisyyden todistuskappaleita." Jos museologia perinteisesti katsotaankin humanistiseksi tieteeksi muun muassa historiatieteen ja kansatieteen ohella, pitää heritologia itseään informaatiotieteenä rinnastuen kirjastotieteen ja informatiikan, tietojenkäsittelyopin, informaatiotutkimuksen ja tiedotusopin kaltaisiin aloihin. Eikä nähdäkseni ole kovin väärässä.

Heritologian yksi keskeinen tehtävä alan pioneereihin kuuluvan tsekkiläisen Z. Stranskyn mukaan on "johtaa meidät ymmärtämään, mikä kohde sisältää ja mikä ei sisällä museoarvoa. Samalla sen pitäisi myös johtaa ymmärtämään niitä lakeja, jotka synnyttävät museoarvon ja sitä kuina tätä prosessia käytetään tai ainakin kuinka sitä pitäisi käyttää."

Teoriassa asiat ovat joskus helppoja, käytännössä eivät. Nykyisen suomalaisen heritologian mukaan esineen museoarvo on kiistämättä keskeinen kriteeri, kun arvioidaan jonkin esineen soveltuvuutta museon kokoelmaan. Esineen museoarvon määrittää ensisijaisesti kontekstitiedon määrä, toisin sanoen miten paljon esineeseen liittyy elämänkaaritietoja eli tietoja sen käytöstä, tarinoita esineeseen liittyen jne. Esineen ikä ei ole museoarvon määrite lukuunottamatta esihistoriallisia esineitä, jotka laki yksiselitteisesti edellyttää tallennettaviksi.

Esineen museoarvo mitataan myös suhteessa museon kokoelmapolitiikkaan eli kokoelmien laajuuden, kattavuuden ja edustavuuden käsitteisiin.

Postivaunu P 9935:n museoarvo

Oletetaan, että kahteen rautatiehistorialliseen museoon, kutsuttakoon niitä tässä nimillä R ja V, olisi saatavissa alunperin vuonna 1871 rakennettu ja vuonna 1955 lähes täysin uudelleenrakennettu Suomen Valtion Rautateiden postivaunu. Museon R kokoelmissa on samankaltainen mutta alkuperäisen rakentamisvuotensa mukaan laskettuna uudempi postivaunu. Museo V taas on perustamisestaan saakka keskittynyt vain rautateiden vetokalustoon, ei vaunuihin. Oletetaan vielä, että on olemassa museorekisteröintiperiaatteeseen mahtumaton organisaatio H, jonka heritologiset periaatteet samoin kuin (säilytys)resurssit mahdollistavat myös tarjolla olevan kaltaisen kaluston vastaanoton.

Kuten edellä on todettu, esineen ikä - kuten se, että alkuperäisen, ei kuitenkaan missään mielessä enää olemassaolevan ulkoasun, mukaisen rakennusvuoden perusteella kyseessä on maan vanhin säilynyt rautatievaunu - ei määritä esineen museoarvoa. Arvon ensisijainen määrittäjä on kontekstitieto, jota kyseisestä vaunusta, kuten rautatiekalustosta yleensäkin, on saatavissa runsaasti, mutta ei kuitenkaan sen runsaammin kuin jo aiemmin museoidusta lähes yhtä vanhasta postivaunusta.

Niinpä museo R, joka on lähes samanikäisen postivaunun jo museoinut, ei katso tarvitsevansa toista museoarvoltaan samantasoista postivaunua kokoelmiinsa. Giljotiinina museoimattomuudelle toimivat laajuus (on jo), kattavuus (on jo) ja edustavuus (on jo).

Museo V puolestaan on keskittynyt rautateiden vetokalustoon eikä katso käytettävissä olevien resurssiensa mahdollistavan kokoelmapolitiikkaansa kuulumattoman, runsaasti säilytystilaa ja konservointiresursseja vaativan esineen ottamista kokoelmiinsa. Museoimattomuuden giljotiinina ovat tässäkin tapauksessa laajuus (ei tarvita), kattavuus (ei tarvita) ja edustavuus (ei tarvita).

Edellä sanotun perusteella museot R ja V kieltäytyvät ottamasta vastaan postivaunua. Sen sijaan organisaatio H on valmis hoitamaan postivaunun kotiraiteilleen. Mikä siis on museologinen (heritologinen) ongelma?

Mielestäni ei mikään. Kun jollakin organisaatiolla (H) on omista lähtökohdistaan katsoen mahdollisuus vastaanottaa kyseisen kaltainen esine (vieläpä omalla kustannuksellaan omille raiteilleen), sen tulisi saada kaikki saatavilla oleva tuki. Ei ole mielekästä vaatia muiden muistiorganisaatioiden sotivan omaa kokoelmankeruupolitiikkaansa vastaan.

Tekstissä linkitettyjen lisäksi innoittajia olivat:

• Heinonen, Jouko; Lahti, Markku: Museologian perusteet. 3. uud. laitoksen 2. painos. Suomen museoliiton julkaisuja 49. Jyväskylä 2007.
• Kallio, Kalle: Museon yhteiskunnalliset tavoitteet. Teoksessa Museologia tänään, toim. Kinanen, Pauliina. Suomen Museoliiton julkaisuja 57. Jyväskylä 2007.
• Kostet, Juhani: Kokoelmien muodostuminen. Teoksessa Museologia tänään, toim. Kinanen, Pauliina. Suomen Museoliiton julkaisuja 57. Jyväskylä 2007.
• Valtonen, Hannu: Tavallisesta kuriositeetiksi - kahden Keski-Suomen Ilmailumuseon Messerschmitt Bf 109 -lentokoneen museoarvo. Diss. Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 9. Jyväskylä 2006.
• Vilkuna, Janne: Museologian vaiheita. Teoksessa Museologia tänään, toim. Kinanen, Pauliina. Suomen Museoliiton julkaisuja 57. Jyväskylä 2007.

Pihatöissä

Sunnuntaiaamu ja molemmilla talon ihmisasukkailla vapaapäivä. Harvinaista herkkua. Nukuttiin hyvin, mutta heräsin kellon naksahdukseen, kun viisari kulki yli tavanomaisen herätysajan.

Herättyämme ja aamukahviteltuamme lähdimme tekemään pihatöitä. Rikkaruohoille annettiin kyytiä pitkästä aikaa ilman glyfosaattia. Pintakerroksen kaatoja talon vierellä lapioitiin ja haravoitiin oikeaan suuntaan. Ja oikaistiin porraslaatta muuri- ja laattakivien avulla.

Ehjä tojalevyn kulmapala ei näemmä maadu muutamassa vuosikymmenessä. Kiusalliseksi kannoksi uskottu levynkulma nousi ehjänä maasta.

Kissaveljet yrittävät torjua rastas- ja muita ilmahyökkäyksiä parhaan kykynsä mukaan, mutta illansuussa viritettiin verkot marjapensaiden suojaksi.

Talkoopäivä

Museoveturiseuran talkoopäivä sujui veturitallilla pikkupuuhastelun merkeissä. Matisa-raiteentukemiskonetta valmisteltiin pintamaalausta varten puhaltamalla viimeviikonloppuisen karhennustyön pölyt pois ja sutimalla pohjamaalia viimeisiin aukkopaikkoihin.

Vr2 nro 964 vaihtoi yhden osakkuuden kohdalla omistajasukupolvea.

Lounaalla käytiin vaihteeksi Urjalassa. Illansuussa osa joukosta lähti vierailemaan tieliikennemuseo Mobiliassa, ja tuore höyryveturinomistaja ryhtyi rasvailemaan kääntölavan mekaniikkaa. En liittynyt joukkoon, vaan lähdin tekemään saunavihtaa.

Pohjoiseen mieli

Autojunaliput lunastin eilen Tampereella käydessäni. Tänään tuli postilaatikkoon paketti Karttakeskukselta. Pohjoisen reissu ajoittuu tällä kaudella vasta syksyn alkuun, mutta onpahan vaihteeksi sellainen kesä, että syksyä oikein odottaa.

Karttatilanne alkaa olla jo varsin hyvä ja kompasseja talosta tietenkin löytyy. Mitään eräjormailua ei ole tarkoitus mennä harjoittamaan, mutta vielä tekisi mieli GPS-paikanninta. Sellainen, ensimmäistä kuluttajasukupolvea edustava Magellan, meillä olikin joskus 90-luvun lopulla, mutta se lakkasi toimimasta vuosituhannen vaihteen aikoihin tapahtuneen satelliittipäivityksen myötä. Sen kanssa oli lystikästä kulkea Pielisen seudulla ja talvisodan pohjoisempien taistelupaikkojen maastoissa. Olisikohan esimerkiksi Garmin GSMAP 62s hyvä laite?

Karttakeskuksen paketti tuli tilattua "osta neljä, maksa kolme" -tarjouksen pohjalta. Kolme karttatuotetta tarvittiin. Neljättä oli hankala keksiä, ja niin tilasin kirjahyllyyn "Suomen historian kartaston" (2007). Kirja on paljolti Tampereen yliopiston historiatieteilijöiden kädenjälkeä ja sisällöltään mitä monipuolisin. Kaltaiseni huolimattoman blogikirjoittajan tapauksessa pata soimaa kattilaa, mutta kirjoitusvirheitä on niin hienoon teokseen luvattoman paljon. Ja lauseenvastikkeen kanssa käytetään lähes poikkeuksetta pilkkua. Toinen hyi sille, että 1800-1900-lukujen historiassa niinkin merkittävä asia kuin rautatiet on jäänyt miltei unohduksiin. Rataverkon laajenemista ei kartaston perusteella voi seurata oikeastaan lainkaan, vaikka esimerkiksi sellainen seikka kuin alueellisten talousseurojen perustamisjärjestys tai maamiesseurojen jäsenmäärien kehitys selvitetään. Minusta olisi ollut paikallaan näyttää rataverkon kehitys E. Pölhön Valtionrautateiden vuosien 1962-1987 historiikissa (Rautatiehallitus, Helsinki 1987) esittämän, jo klassikoksi muodostuneen jaottelun mukaan:

1. runkoratojen kausi (1875-1894)
2. yksityisratojen kausi (1895-1913)
3. yhdysratojen kausi (1914-1939)
4. toisen maailmansodan aika (1940-1945)
5. työllisyysratojen kausi (1946-1961)
6. oikoratojen kausi (1962-1987; Pölhön kirjoittaman jälkeen tiedämme, että tämä kausi voidaan katsoa jatkuneeksi ainakin vuoteen 2006 saakka, jolloin avattiin Keravan ja Lahden välinen oikorata).

EDIT 21.7.2011: Pahoitteluni huolimattomuudesta Suomen historian kartaston rautatietietojen suhteen. Sivulla 180 esitetään kartta, jossa näkyvät vuosina 1862-1917 rakennetut rautatiet. Jaottelu pohjautuu lähinnä kymmenvuotisjaksoihin. Olisin kuitenkin pitänyt em. Pölhön kontekstipohjaista jaottelua historiallisesti toimivampana ratkaisuna.

Täsmennyksen paikka

En väitä olevani sotilasilmailun asiantuntija enkä edes alan harrastelija. Mutta Aamulehden artikkeli Saab 35 Draken -hävittäjälentokoneesta toi mieleen takavuosien lehtijutun "kaksikerrospendolinoista". Ja senkin, että jos elettäisiin kekkoslaisen kansallisuusylpeyden aikaa, olisi toimittaja vaikka kiven silmästä kaivanut juttuunsa sen tiedonpalan, että ylistetyn aerodynamiikan Drakenille kehitti Valtion Lentokonetehtaalta Saabille siirtynyt diplomi-insinööri V. Linnaluoto. Lehti kehuu kaksoisdeltasiiven ominaisuuksia, mutta kohteliaasti jättää mainitsematta sille ominaisen supersakkaustaipumuksen eli korjaamattoman siiven nostovoiman menetyksen.

Drakenin liikehtimiskykyä lehdessä kehutaan, vaikka se ei kuulunut koneen vahvimpiin ominisuuksiin. Asejärjestelmä kylläkin oli Suomen oloissa vallankumouksellinen. Lentokoneen puolesta huippusuorituskykyisillä mutta asejärjestelmän osalta toivomisen varaa jättäneillä MiGeillä mentiin kovaa ja korkealle ja torjuttiin sieltä maali kerrallaan. Drakenit toivat suomalaisten sotilaslentäjien ulottuville jälleen jopa kaartotaistelun mielekkään harjoittelumahdollisuuden, vaikka koneen aerodynamiikka ei siihen juurikaan sopinut. Vaikka Draken olikin Mig 21:een verrattuna hitaanpuoleinen, ei se sentään niin hidas ollut kuin Aamulehti väittää. Drakenilla lennettiin hyvinkin reilun 2 000 kilometrin tuntivauhtia. Tekniselle henkilöstölle Draken aiheutti selkeästi enemmän työtä kuin MiG, joskin lentoturvallisuutta vaarantaneita vikoja sattui aniharvoin.

Vastaväittäjänä Aamulehdelle toimi tässä lähinnä T. Heinosen ja H. Valtosen teos "Albatrosista Pilatukseen - Suomen sotilaslentokoneet 1918-2010" (Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 11, Saarijärvi 2010). Vastaväittäjäkin menee harhaan, ainakin siinä, että ei tunnusta tämän muistomerkki-Drakenin olemassaoloa:


DK-203 muistomerkkikoneena alunperin Drakeneiden laskeutumispaikaksi suunnitellulla ja sittemmin menestykselliseen kaupalliseen käyttöön hyödynnetyllä Kittilän lentokentällä maaliskuussa 2010.

Ukkosta ja ullakolla

Aamupäivällä oli tarkoitus käväistä veturitallilla leikkaamassa radan puoleinen nurmikko. Käväiseminen venähti. Ensin piti polkaista pallokentän taakse hakemaan bensaa. Muutaman minuutin ajon jälkeen leikkurista irtosi pyörä, ja lukkorengaskiinnitys piti korvata rautalankavirityksellä (ostoslistalle muutama 8 mm:n lukkorengas ja pihdit). Sitten petti työntöaisan ainakin kertaalleen niinsanotusti räkimällä korjattu hitsaussauma. Se siitä sitten. Kiitos Eskon, tallilta löytyi toinen samanlainen kone, joka tankkauksen jälkeen hörähti käyntiin ensi vedolla, ja ruohikko tuli siistityksi.

Tänään ei ollut Museoveturiseuran varsinainen talkoopäivä, mutta muutama aktiivi sattui paikalle. Pääjoukko jatkoi Matisa-raiteentukemiskoneen ulkoista työstämistä karhentamalla pohjamaalia tulevaa pintamaalausta varten. Sovittiin - vailla toimivaltaista hallituskokoonpanoa, mutta näin näitä on ennenkin hoideltu - pintamaalauksen tilaus heti säiden salliessa. Kesä on kääntymässä kosteammalle puolelleen, joten asia täytyy saada kuntoon ajoissa. Aamupäivän riimit:

Veturia oli meillä tallillinen
ja matkamuistomyyntirahat riitti.
Mutta rahat me pantiin Matisan maaliin
ja Rautatiemuseo kiitti.

Minulla on musiikkialan ammatillisen koulutuksen suorittaneen suullinen todistus, että osaan laulaa Palefacen (oikeastaan kai kansamusiikkipohjaisen) Talonomistaja-värssyn suunnilleen oikein. Minua suohon laulamaan olisi voinut ryhtyä ainakin yhdistyksemme sihteeri Juha, Pirkanpojissa aikanaan debytoinut nykyinen baritoni. Mutta eiväthän muunnossanoitukset oikeassa kohden mieleen tule.

Iltapäiväksi lähdettiin Taipaleelle viettämään 70-vuotispäiviä, syömään herkullista kaalikeittoa ja seuraamaan peltojen yli vyöryvää ukkosrintamaa.

Kylmäkoskella satoi ukkosen myötä yli 20 litraa neliömetriä kohden. Toijalaan saakka riitti onneksi edes neljännes moisesta. Kotipihan sadevesivarastot tyhjenivät eilen. Nyt pärjätään taas vähän aikaa, kun sade jatkuu illan mittaan.

Sen verran ukkonen teki kiusaa, että niin ADSL- kuin lankapuhelinsignaalikaan ei kotoa kulkenut. Soitin matkapuhelimella Soneran vikailmoitusrobotille. Edellisestä vikailmoituksesta on jo vuosia, ja silloin vastapäässä oli juridisesti sanottuna luonnollinen henkilö. Nyt vain ääni oli lainattu sellaiselta. Minusta olisi soittajaa kohtaan inhimillisempää, jos automaattijärjestelmän puheääni lainattaisiin vaikka Tähtien sota -elokuvan kobuto-kypäräiseltä roistohahmolta tai toisen avaruushömpän mustilta roboteilta. Silloin jokainen vikailmoittaja ymmärtäisi keskustelevansa jonkin muun kuin vertaisensa kanssa.

Vähitellen signaali palasi, ensin ADSL:ään ja sitten tilaajajohdon alemmille kaistoille. Mutta edelleen kaistat sekoittuvat keskenään: ADSL-pääte toimii kuin vanhanajan puhelinmodeemi varaten lankapuhelinkaistan, ja toisinpäin. Talon telejakamo vinttikomeron nurkassa ei näyttänyt ylijännitteestä kärsimisen merkkejä. Päätin näkemyksekseni, että tilaajajohdon kaistojen sekoittuminen on operaattorin ongelma, ja jätin vikailmoituksen voimaan huolimatta siitä, että ensimmäinen ilmoituksen jättämisen jälkeen saamani tekstiviesti ohjeisti, miten vikailmoitus peruutetaan.

Oviostoksilla

Kellariin nukkumaan siirtyminen oli hyvä idea. Viileässä uni on maittanut hyvin. Tosin viikko alkoi lähes koko yön valvomisella harrastuksen merkeissä. Tällä kertaa ei kuitenkaan veturihuoltoa tai muuta kiskoliikennetoimintaa.

Autotallin ovi on uusittava, jos autoa aikoo siellä talvella pitää. Tänä iltana kävi ovikauppias Turner-nimisestä firmasta, ja kaupat tehtiin samantien. Tilauskirjat ovat ilmeisesti melko täynnä ja asennus tapahtuu syksyllä. Autotallin ovissa ei ainakaan netin ja tuttavien kanssa keskustellun perusteella tunnu olevan ylitsevuotavaa tarjontaa.

Ovi on nosto-ovi mallia haitari. Siihen on saatavilla erilaisia sähköisiä lisävarusteita. Unohdin kysyä, saisiko sen soimaan kurtun venyttelyääntä avatessa ja sulkiessa. Tai peräti muutaman tahdin Säkkijärven polkkaa.

Porttivahtina

Lauantaipäivä meni vahtiessa Panssarimuseon porttia taannoin syntyneen, ei virallisella liittosopimuksella solmitun, Museoveturiseuran ja Panssarikillan museoveljeyden nimissä. Perinteinen heinäkuinen tapahtumapäivä oli keskitetty museolle. Vanhalla lentokentällä oli vain paikoitusalue, josta Vekka-bussi kyyditti väkeä tapahtumapaikalle ja takaisin noin kymmenen minuutin vuorovälein. Porttivahtien tehtävänä oli estää siviiliajoneuvojen pääsy museoalueelle ja kertoa parkkipaikan sijainti ja tarjolla ollut kuljetuspalvelu.

Helppo homma, jota joku järjestävän seuran noheva yritti tulla neuvomaan. Oltaisiin voitu sanoa, että ollaan oltu ennenkin, mutta piru meni meihin ja kysyimme: "Sinä kun tunnet sotahistoriaa, niin tiedät varmaan tunnuslauseemme 'On ne passe pas'?" Ei tiennyt. Sitten kerrottiin lyhyesti Ranskan armeijasta ensimmäisen maailmansodan Verdunin taistelussa. (Tuskin mikään on niin kaikkitietävä - ja raivostuttava - kuin hard-core-rautatieharrastaja. Panssarikiltalainen sai kiittää Luojaa ja Lagusta, että neuvontayrityksen kohteeksi ei osunut sellaista vaan Museoveturiseuran herrasmiehet.)

Paikoituskulttuuri sai toisinaan surrealistisia piirteitä. Kun museon parkkipaikalle ei päässyt eikä ylpeys antanut ajaa ohjeistetulle paikalle, haettiin tien varresta pysäköintipaikka ja käveltiin perille. Monen kohdalla kävelymatkaksi tuli lähes kilometri sen sijaan, että olisi vienyt auton osoitetulle paikalle ja kävellyt muutamat kymmenet metrit linja-autoon. Mutta minkäs teet, komppaniallinen viranomaisen valtuutuksen pohjalta toimivia varusmiehiä olisi tarvittu estämään tienvarsipysäköinti noin kilometrin alueella. Ilman valtuutustakin piti porttivahtien ajaa muutamia pois risteyksen näkymäalueelta ja ties miten monta linja-autopysäkiltä. Ja hurjimpana esimerkkinä kuljettaja, jota piti ensin pyytää, sitten kehottaa ja lopulta käskeä siirtämään ajokkinsa pois alueelta, johon ohjeistuksen mukaan parkkeeranneita kuljettava linja-auto oli juuri kääntymässä. Osan vastuusta kantaa järjestävä seura: Panssarikilta ei ainakaan verkkosivuillaan maininnut mitään pysäköintialueista. Miten lienee lehti-ilmoituksissa ja puffeissa asian laita ollut.

Panssarimuseon päivä oli lämmin. Kotonakin on sen verran kuumat paikat, että kannettiin petivaatteet bunkkeriin ja levitettiin laveri. Maanalaisissa tiloissa uni maittanee paremmin kuin hellepäivien lämmittämässä yläkerran makuuhuoneessa.

Postivaunun lähtö

Vapaapäivän alkupuolen vietin pihamaalla oksasilppurin kanssa. Pihapuut luovuttavat oksiaan vuoden mittaan melkoisen kasan, ja silppurilla niistä tulee hyvää kuoriketta kompostiin ja katetta pensaiden juurelle. Hopeapaju on kiusallinen roskaaja, mutta vastineeksi sen kuivat oksat tuottavat ensiluokkaista kuoriketta. Koivu pitää kiinni oksistaan tiukemmin, mutta kovalla tuulella pudottaa paljon pikkurisua. Kummastelin hetken koivunrisun sekaan sattuneita lukuisia kuusenoksia, kunnes tajusin joulukuusen olevan parhaillaan muuttumassa muiden kasvien hyödykkeeksi.

Kolmeksi polkaisin veturitallille. Sieltä lähdettiin porukalla vanhalle Postin päävarastolle, joka nykyisin kantaa nimeä Itella Logistics Oy:n palveluvarasto, kohta ehkä jotakin muuta. Paikallinen puhuu varmaan ensi vuosikymmenelläkin päävarastosta ja toinen tietää, mitä tarkoitetaan.

Postimuseo lahjoitti keväällä maan vanhimpiin kuuluvan, ellei peräti vanhimman rautatievaunun, postivaunu P 9935:n, Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:lle entisöitäväksi. Vaunu on rakennettu alunperin vuonna 1871. Vaikka sitä on muutettu moneen kertaan ja lähestulkoon uudelleenrakennettu 1950-luvulla, on vaunussa nähtävissä valmistusajankohdalleen tyypillisiä piirteitä. Kaarevat kyljet eivät välttämättä erotu nyttemmin puolipressutetusta profiilista, mutta koristelu on aitoa tsaarinaikaa.



Tallilta otettiin mukaan kaksi rautakankea. Väärin ymmärretyn puhelinkeskustelun johdosta palattiin hakemaan neljä täysmittaista kakkosnelosta ja saha. Vaunun levyisten lankkujen sijasta olisi riittänyt muutaman sentin pätkät. Työnsimme vaunun, tai oikeammin annoimme sen rullata, toukokuussa elvytetyn vaihteen taakse ja sieltä ylämäkeen vipuvarsin avustaen asfalttikentän vierusraiteelle. Lieneekö vaihteen takana käynyt rautatiekalustoa sitten 1980-luvun?

Vaihtotyöliikkeen tarkoitus oli, että vaunua nostamaan tuleva liikennöitsijä ei noston yhteydessä vahingossakaan kolhisi varastorakennuksen seinää. Ehkä turhaan: paikalle oli tilattu sininen Volvo-kuorma-auto ohjaksissaan aiemmiltakin nostokerroilta tuttu pariskunta. Tiimi olisi kai nostanut vaunun vaikka suoraan katoksesta. Tuntiakaan ei mennyt Volvon etuvalojen näkymisestä siihen, kun perävalot jättivät hyvästejä päävarastolle. Itse 11,5 tonnin taakan nostoon kiskoilta lavetille meni Ilkan kuvaaman videon perusteella kolme minuuttia. Toisinaan pääsee ihailemaan tilanteita, jossa ammatti-ihmisten osaaminen menee johonkin taiteen tuolle puolen.



Sen verran museoveturiseuralaisista oli nosto-operaatiossa apua, että vedettiin nostoliinat vaunun alta ja askarreltiin paikalla olleista tarvikkeista tilapäistyökalu liinojen asettelua varten. Se kelpasi liikennöitsijälle mukaan otettavaksi.

Voidaan esittää kysymys, miksi moinen vaunuaarre piti siirtää satojen kilometrien päähän, vaikka noin kahden kilometrin etäisyydellä toimii rautatiehistoriallinen museo, Veturimuseo. Syy on käytännöllinen. Sen paremmin museon nimi kuin sen toiminta-ajatuskaan eivät kohdistu vaunuihin, olivat ne miten arvokkaita tahansa. Lisäksi Veturimuseon käytössä oleva Toijalan vanha veturitalli on lähes viimeistä metriä myöden täynnä kalustoa. Parhaillaankin käydään neuvotteluja kalustonvaihdoista, joilla saataisiin museoon sen teemaan liittyvää kalustoa ja luovuttaisiin löyhemmin liittyvästä. Tilaa säilyttää ja työstää tällaista vaunua on runsaasti enemmän tarjolla Haapamäellä kuin Toijalassa. Veturimuseota ylläpitävä Museoveturiseura ry on omaksunut toimintaperiaatteekseen nykymuseologian mukaisesti sen, että kaikkea mahdollisesti tarjolle tulevaa ei pyritä haalimaan kokoelmiin, vaan tunnustetaan omat rajalliset resurssit ja keskitytään oman museon ydintoimintaan.