Kunnallisoikeuden tenttikysymyksiä

Helmikuun tiistai-illat tuli vietettyä Tampereella kunnallisoikeuden perusteiden luentojen parissa. Opintojakso kuuluu pakollisena julkisoikeuden perusopintoihin (joka puolestaan on Tampereen yliopiston tutkintovaatimusten mukaan sama opintokokonaisuus kuin kunnallisoikeuden perusopinnot, ja tutkinto-opiskelijoilla pääainevalinta ratkaisee, kumpaa nimitystä käytetään). Olen periaatteessa suorittanut kunnallisoikeuden perusteet jo kertaalleen, nelisen vuotta sitten osana kunnallisalan perusopintoja. Koska aikaa ei ollut kulunut tuon kauempaa, luultavasti suoritus olisi ollut hyväksiluettavissa myös julkisoikeuden perusteisiin. Päätin kuitenkin istua luennoilla. Kunnallisoikeus sivuaa vahvasti leipätyötä, ja kertaus on aina paikallaan. Lisäksi neljä vuotta sitten uutena asiana käsitellystä kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta alkaa olla saatavilla ennakko-odotusten ja arvailuiden sijaan tutkimustietoa. Tällä luentosarjalla sitäkin oli jaossa, tutkimukselliseen tapaan hieman kriittisessä hengessä. On helppo yhtyä niihin näkemyksiin, joiden mukaan PARAS-hankkeena tunnettu peruspalveluiden turvaamiseen tähtäävä uudistus ei kovin tehokkaasti ole saavuttanut käytännön tavoitteitaan, mutta sen sijaan on tarjonnut lähes ehtymättömän toimintakentän kunnallisen itsehallinnon ja kuntalaisten todellisten vaikuttamismahdollisuuksien kaventamispyrkimyksille.

Luentosarjojen aihepiiri oli sama, mutta lähestymistapaa sanoisin erilaiseksi. Jos neljä vuotta sitten käsittelytapa tuntui varsin oikeustiedepainotteiselta runsaasti läpikäytyine oikeuskäytäntöesimerkkeineen, oli tämäntalvisten luentojen lähtökohta selvästi kunnallishallinnollisempi ja etten sanoisi käytännönläheisempi. Tällainen käsittelytapa olisi tuntunut sopivan paremmin kuin hyvin kunnallisalan opintoihin, joiden kanssa silloinen käsittelytapa tuntui hieman irralliselta muuhun opintokokonaisuuteen nähden.

Eilen oli vuorossa luentosarjan tentti. Tentittävänä oli luentojen lisäksi säädöksistä perustuslain kunta-asioita koskevat osat, kuntalaki ja Euroopan neuvoston paikallisen itsehallinnon peruskirja sekä oikeustieteellisenä aineistona K. Heurun, E. Mennolan ja A. Ryynäsen kirja "Kunta - kunnallisen itsehallinnon perusteet" (Teoksen saatavuus niin yliopiston kirjastosta kuin lähikuntien yleisistäkin kirjastoista oli tutkinto-opiskelijoiden tenttikauden vuoksi huono, joten tilasin ilmaiset koetunnukset Edilex-verkkopalveluun, josta kirjan sai ladattua PDF-muodossa. Tietokoneen ruudulta en välittänyt edes yrittää alkaa moista useampisatasivuista kirjaa tihrustamaan, ja harkitsin puolivakavissani Kindlen tai jonkin muun paljon kehuttua ns. sähköistä mustetta käyttävän lukulaitteen hankintaa. Taloudellinen järkiajattelu voitti, kun sähköisiä aineistoja tuskin vielä niin paljon luettavaksi tulee. Toisaalta tuollainen lukulaite - tai joskus myöhemmin mahdollisesti luettavalle tasolle kehittyvä tablettitietokone - olisi hauska testata käytännössä pidemmän luku-urakan kanssa. No, tällä kertaa päädyin työmaan ison kopiokoneen hyödyntämiseen tulostamalla PDF:n paperille, kaksipuoleisena sentään, ja kiinnittämällä sen kansioon.)

Tenttikysymyksiä oli kaksi (sanamuodot muistinvaraisesti):

1. Mikä on Euroopan neuvoston paikallisen itsehallinnon peruskirja ja miten se määrittelee paikallisen itsehallinnon pääpiirteet?
2. Kuntien välisen yhteistyön oikeudelliset perusteet.

Kohtuullisen laajoja esseekysymyksiä nuo olivat, mutta vastausohjeissa pyydettiin rajoittamaan vastausten laajuus kahteen sivuun. Lakipuolella e ilmeisesti pidetä kovin vapaamuotoisesta ajatusvirrasta ja niin pitää ollakin. Lukeminen oli taas vaihteeksi jäänyt heikolle, yhtenä perusteena itsepetoksellinen ajattelutapa "olenhan minä jo kerran tämän tenttinyt". Mutta toinen tärppiarvaukseni paikallisen itsehallinnon asiakirjasta osui nappiin. Julkisoikeudelliset kysymykset on nykyään yhä tärkeämpää sitoa kansainvälis- ja eurooppaoikeudellisiin yhteyksiinsä. Onneksi tuli luettua viime hetkillä ennen tentin alkua asian käsittely myös Heurun ja kumppaneiden kirjasta. Toiseksi tärpiksi olin ennakoinut jotakin oikaisuvaatimusmenettelyyn liittyvää, mutta se arvaus meni ohi. Kuntien välisestä yhteistyöstä muistelen kysytyn jossakin aiemmassakin käymässäni tentissä, olisikohan ollut vuosia sitten opetushallinnon tutkinnon A-osassa.

Työmatkailua vaihteeksi junalla

Tähän vuoteen ei ole vielä mahtunut kovin paljon työmatkailua. Pari kertaa olen käynyt Sastamalassa ja pari kertaa Tampereella. Se, että junaa ei ole työmatkoilla juurikaan päässyt hyödyntämään, voi olla hyvä asia päätellen pakkaskauden aiheuttamista rautatieliikenteen aikatauluongelmista. Aamulehden verkkosivuilla kerrottiin äskettäin, että kaukojunista vain hieman yli puolet on alkuvuoden aikana pysynyt aikataulussaan. Eilisiltainen kotimatkajuna lähti Tampereelta varsin verran myöhässä jouduttuaan odottelemaan myöhässä ollutta Jyväskylän Pendolinoa.

Talven lauhduttua maaliskuiseksi kevättalveksi on turvallista istua vaihteeksi junan kyytiin. IC 162 on tavanomaiseen nähden tuntia varhaisempi etelän juna, mutta pääkaupungissa tarvitaan kulkuneuvon vaihto, ja Porvooseen pitäisi ehtiä kymmeneksi. Oli hyvä idea ostaa lippu etukäteen. Tällä junalla päivittäistä Helsingin-työmatkaansa tekevä tuttava kertoi asemalla tavatessamme, että paikat täyttyvät viimeistään Riihimäellä. Oikeassa oli.

Tulipa mieleen, että henkilökohtainen pikkutapahtumien historia näyttää toistavan itseään olympiadin välein. edellisestä Porvoon työmatkastani on lähes viikon tarkkuudella neljä vuotta. Samaten edellisestä kunnalisoikeuden luentojen tenttimisestä on nelisen vuotta. Tuntuu, että nuo olivat vasta äsken, aivan nykypäivää. Ja että joskus ennen neljä vuotta oli pitkä aika.

Mietteitä viikon lopuksi

Ei pitäisi lukea Aikalainen-lehteä. Tuttuja nimiä niin kaukana, että hyvä, jos selän enää näkee. Sotaväessä vähän aikaa samassa tuvassa ollut HPK-fani, silloin kai itsekin pelannut, on nyttemmin tohtorismies. Onnittelut.

Ja opiskelutoveri, jonka kanssa sujuttauduttiin ekonometrian saloihin tahkoamalla matriiseja ja APL-lauseita, on nykyään taloustieteiden professori.

Moisia elämänuria sivusta ihmettelevänä ei osaa kuin miettiä, mihin ne vuodet oikein ovat menneet. Mitä on tullut tehtyä ja ennen kaikkea mitä on tullut jätettyä tekemättä?Ajelehtimista vain?

Parempi suunnata ajatukset arkeen. Jokohan huomenna Saarioispuolen linja-autoon tulee toinenkin matkustaja? Ainakin koulujen hiihtoloma on ohi. Niin koulumies kuin olenkin, on oma loma vasta odottamassa. Viikon päästä kirjoitellaan Lapista käsin.

Valokuvaa tänään - sijoita tulevaisuuteen?

Suomen Museoliiton Museo-lehden viimeisimmän numeron teema on nykydokumentointi ele menetelmä, jolla kerätään materiaalia kulloisestakin nykyhetkestä tulevaa ja miksei senhetkistäkin tutkimuskäyttöä varten. Museoalan julkaisu painottaa tietenkin museolaitoksen merkitystä, mutta tunnustaa asian kuuluvan kaikille yhteiskunnan muistiorganisaatioille. Näistä heritologisista organisaatioista arkistolaitos lienee se, jolle nykydokumentointi on ollut kaikkein selvintä. Tänään tehtyä hallintopäätöstä tai muuta vastaavaa asiakirjaa saatetaan tarvita vaikkapa oikaisupyynnön käsittelyssä jo kahden viikon päästä, mutta yhtä hyvin se voi jäädä hyllyyn niin, että sadan vuoden päästä historiantutkija sen ylimalkaisesti selaa ja toteaa aiheensa kannalta kiinnostamattomaksi.

Museo-lehti tarjosi ammattilaisten toteuttaman esimerkin itselleni kiintoisasta aiheesta, rautatieliikenteen nykydokumentoinnista. Asialla olivat tutut taitajat, Elina Suomen Rautatiemuseosta ja Sergei Lokakuun rautatien keskusmuseosta ja esimerkkikohteena Suomen ja Venäjän välisen matkustajaliikenteen uuden Allegro-pendolinon matkanteko. Dokumentoijat eivät toimineet perinteiseen museografiseen tyyliin esinepohjaisesti, eli ravintolavaunun roskakoreissa ei harjoitettu arkeologiaa museokokoelmiin tallennettavien pahvilautasten toivossa. Yllättävää tai ei, heritologian ammattilaiset dokumentoivat rautatieliikennettä samoilla keinoilla kuin lukuisat asianharrastajat ovat Suomessakin viimeistään 1950-60-lukujen taitteesta saakka tehneet: havainnoiden, haastatellen ja valokuvaten.

Nykyään harrastuneisuuden ja teknologian liitto luovat nykydokumentoinnille otollisen kasvualustan. Rautatieliikenteen osalta massiivinen kotimainen esimerkki on vaunut.org-sivusto.

Heritologian ammattilaisen silmin vaunut.orgin kaltainen nykydokumentointi voi vaikuttaa epäilyttävältä, koska sisällöntuottajista aniharvalla taitaa olla muistiorganisaatioissa työskenteleviltä edellytettävää koulutusta tai työkokemusta. Toisaalta sitäkin useammalla on nykydokumentointiin liittyvää arvokkainta pääomaa: välitöntä ammattiin tai vastaavaan seikkaan perustuvaa tietämystä substanssista, dokumentoinnin kohteesta.

Rautatieharrastustovereille vinkiksi, jos Turun ratapihasillalla tai missä milloinkin ohikulkija tulee ihmettelemään kameramiestä, voi vastata olevansa nykydokumentoija. Jollei muuta, niin ihmettelijä saa lisää ihmeteltävää ja alkaa kaivata vanhoja hyviä aikoja, jolloin kameraväki oli sentään tavallisia rautatieharrastajia.

Yhdistysviikon loppuhuipennus

Päättyvän viikon vapaa-aika on hiihtolenkkien ja tiistaisen opiskeluillan lisäksi mennyt lähes kokonaan yhdistys- ja vastaavassa toiminnassa. Ei suinkaan tuottavissa merkeissä, vaan yksinomaan kokouksissa on tullut istuttua. Kalenterissa on ollut yksi johtokunnan kokous (josta työkiireiden vuoksi paikanpäällä vain puolikas), kaksi sääntömääräistä kevätkokousta, yksi työryhmäkokous ja yksi sääntömääräinen vuosikokous

Putki päättyi tänään Museoveturiseuran vuosikokoukseen. Seuran säännöt on 70-80-lukujen taitteessa laadittu niin, että hallinnolliset rutiinit on minimoitu. Sääntömääräisiä kokouksia on yksi vuodessa, ja hallitukseen kuuluu vain kolme jäsentä. Ratkaisu on minusta nerokas ja sallii jäsenten aktiviteetin suuntautua toisarvoisista asioista käytäntöön. Nanokokoinen hallitus voidaan ehkä nähdä myös operatiivisen vallan keskittymisenä, mutta tässä seurassa sellaista ongelmaa ei ole ollut ainakaan niinä 21 vuotena, kun olen jäsenenä - ensin hallituksessa ja sittemmin rivimiehenä - ollut.

Puolisoni kanssa vastasimme kokousväen kahvi- ja pullahuollosta, jälkimmäinen kinkku- ja kinuskipiirakoiden muodossa. Kokoonnuttiin ensimmäistä kertaa kylän kulttuuritalolla. Veturitallin lämpimät tilat ovat turhan ahtaat kokousväelle, jota tänään oli 14 hengen verran, eivätkä yksityiselle vuokratut rautatieaseman kokoustilat ole enää käytettävissä ainakaan seuralle sopivaan hintaan.

Hallituksen nokkamiehen jouduttua flunssan kouriin sain kunnian toimia kokouksen avaajana. Alussa pidettiin hiljainen hetki tammikuussa edesmenneen yhdistyksen jäsenen muistoksi. Itse kokous sujui rivakasti, kiitos puheenjohtajan, sihteerin ja hyvän valmistelun (jota tosin hoidettiin tekstiviesteillä vielä aamupäivän tunteina ja yhdeltä osin kokouksen aikanakin). Seuran hallitus ja muut toimihenkilöt jatkavat ennallaan, mikä on erinomainen asia.

Kokouksen jälkeen aurinkoinen iltapäivä julisti sanaa kevättalvi niin voimakkaasti, että eilen vähälle jääneestä venyttelystä huolimatta lähdettiin kiertämään kuntorataa. Väkeä oli suksilla yllättävän vähän. Ehkä järvien jäät ja peltoladut houkuttivat enemmän. Ja täkäläisellä koulujen hiihtolomaviikolla tietysti kaukaisemmatkin kohteet.

Pikku-Finlandiaa hiihtämässä

Aamutoimiin kuului herätys arkiaikaan, tukeva ja hitaita hiilihydraatteja runsaasti sisältävä aamiainen, hiihtovarusteiden pakkaaminen ja auton nokan suuntaaminen kohti Päijät-Hämettä. Velimies vahvisti vielä paikanpäältä aamulämpötilan ja lumitilanteen. Viimevuotisen toisintoa ei kaivattu, mutta nyt kannatti lähteä.

Lähtölaukausta odotellessa kuulee toteamiksi verhottuja kokkapuheita, joiden ydin oli kertoa vieruskaverille, että on juostu maratoneja tai hiihdetty aina ennen sitä pidempää matkaa. Oma mieli askaroi lähinnä siinä, miten sukset toimivat. Matkana perinteisen hiihtotavan Finlandia-hiihdon nykyinen 32 kilometriä ei ole ihmeellinen sunnuntaihiihtäjällekään. Lapissa päivittäiset lenkit venyvät helposti pidemmiksi, mutta kaksi merkittävää eroa Finlandia-hiihdolla on talvisesongin Ylläksen latuihin nähden. Ensiksi Finlandian latuja möyhentävät edellä lähteneet useampi tuhat suksiparia, ja pehmeä latu on hankala hiihtää. Toiseksi massahiihtotapahtumassa itselle mieluisan tasaisen nopeuden ylläpitäminen ei onnistu, kun joutuu tekemään ohituksia tai muita ladunvaihtoja.

Pitkän matkan lähettäjänä toimi kuulemma pääministeri Kiviniemi. En nähnyt, koskiko hänen pestinsä myös lyhyttä matkaa. Luultavasti ei: kai siitä muutoin olisi mainittu.

Hiihtostadionilta metsään nouseva mäki ruuhkautui ilahduttavan vähän. Vielä enemmän ilahdutti, kun potkun alla suksi tuntui tukevalta ja liukui kevyesti eteenpäin sen jälkeen. Latu oli paikoin pehmeää, mutta eroa viime kertaan oli kuin yöllä ja päivällä, ja nyt hiihdettiin nimenomaan päiväpuolta. Aikaakin lenkkiin kului nyt puolisen tuntia vähemmän.

Voiteluna oli fluoritonta vihreää perusluistoa; pitoalueella ensin pohjavoidetta, sitten kolme kerrosta sinistä tervaa ja päällä pari kerrosta sinistä synteettistä, Startia kaikki. Tervavoiteen ja synteettisen yhdistelmä ei ehkä ole aivan virallisen voiteluoppaan mukainen. Täytyy muistaa kiittää töissä Hannua mainiosta ideasta.

Messilän huoltopiste (kuvassa) tuli vastaan melkein yllättäen, niin tutuksi kuin reitti on alkanutkin jo käydä. Kaksi mukia juotavaa ja palanen suolakurkkua. Tiirismaan mäkien jälkeen päästiin Heinsuolle, jossa riitti yksi mukillinen ja palanen ruisleipää. Se oli niin hyvää, että olin palata kysymään, mistä moista saa. Tapanilan huoltopisteeseen emme enää pysähtyneet, vaan jatkoimme jäljellä olleet kilometrit aiemmin tankatun turvin.

Maaliintulon jälkeen muutama valokuva ja sitten suihkuun. Miesten puolella vallitsi perinteinen ahtaus, mutta kyllä kaikki itselleen paikan löysivät. Sen verran tiivistä oli, että oman varustekassinsa luo kävellyttä väistäessäni kolautin pääni viereisen pukeutujan kyynärpäähän. Mies lähestulkoon järkyttyi, kun luuli vahingossa lyöneensä minua otsaan.

Pari suksivoiteluun liittyvää ostosta myyntiteltasta ja perinteinen hiihdon ensipäiväkuori aina ahkerilta lahtelaisilta postimerkkikerholaisilta. Ja kun shoppailun alkuun päästiin, poikettiin kotimatkalla vielä Tuuloksen huoltoasemalla, kun tienvarsimainos ilmoitti kotikylän hintatasoa reilusti edullisemmasta polttonesteestä. Ja Hämeenlinnasta samoin perustein korillinen automarketin tarjontaa.

Hiihtoa työajalla ja ammuntaa vapaalla

Kun kerran vuodessa tulee mahdollisuus tehdä työajalla hiihtolenkki, pitää se tietenkin hyödyntää. Koulutuskuntayhtymämme henkilöstölle on viime vuosikymmenen alkupuolelta saakka ollut tarjolla kevättalvinen liikuntailtapäivä. Enemmistö on yleensä lasketellut tai hiihdellyt Korkeakankaalla, jotkut myös pilkkineet Lotilanjärvellä toisella puolen kaupunkia. Useimmiten ovat säätkin suosineet, mitä nyt joinakin talvina hiihdon ystäviä on kiusannut vähäinen lumi.

Ladut olivat hyvässä kunnossa, mutta pakkaskeli melkoisen kitkainen. Korkeakankaalla hiihtelevä voi rakentaa lenkkinsä esimerkiksi kahteen erilaiseen viiden kilometrin kierrokseen perustuen. "Kilpavitonen" nousee kahteen kertaan laskettelurinteen huipun tasolle ja laskee sieltä alas. Toinen vaihtoehto on normaalia kuntoratatyyppiä. Ensinmainitun lenkkiinsä sisällyttämällä tulee hiki näilläkin keleillä. Työmaan puolesta tarjottu mehu ja munkki olivat herkullisia, ja työpäivän päätti mukavasti sauna. Tosin tunnin verran jouduin vielä viettämään aikaa arkisempien työtehtävien parissa.

Mitä hiihtämiseen tulee, sortui viikon Kotimaa-lehtikin kuntojulkaisujen helmasyntiin. Hiihtoharrastuksen mannekiineiksi tänään ilmestyneeseen numeroon oli valittu pitkille matkoille kovia aikatavoitteita ottavia ja muuten vain ammattikuntoilevia keski-ikäisiä ja senioreita. Kateellisen puheita tietenkin, mutta näitä juttuja lukiessa tulee usein mieleen, mitä niillä haetaan. Esikuvia meille tavallisille, samaan tapaan kuin huippu-urheilijahaastattelut juniorilehdissä? Tuskin sentään. Mutta peruslukija voidaan karkottaa johtopäätökseen, että kyseessä ei ole ainakaan hänen juttunsa, vähän kuin joukkuepelit koulussa joukkueisiin viimeisenä valittujen kohdalla. Elämää polarisoidaan ja aiemmin tavanomaisia asioita, kuten hiihtämistä, elitisoidaan.

Illalla poikkesin ampumaradalla ampumassa ilmakiväärillä muutaman kuulan. Ensimmäiset viisi hakivat paikkansa melko mukavasti. Ehkä syynä oli iltapäiväisen hiihtolenkin ja saunan tuoma leppoisa olotila. Tosin keskittyminen ei enää riittänyt seuraavien kanssa. Ennen viimeisiä laukauksia istahdin kuuntelemaan Heikin ja Timon tarinointia. Radalla paljon aikaansa viettävillä kyse on vähintään yhtä paljon sosiaalisesta kanssakäymisestä kuin harjoittelusta (ei mene kauas myöskään rautatieharrastustalkoiden ideasta). Pääosa ajasta voi mennä jutustellen, ja välissä ammutaan muutamia huolella ja hyvin tähdättyjä laukauksia.

Ampumaradalta vielä palokunnantalolle kokoukseen. Puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja olivat sairastuneet, eikä yhdelläkään paikalle tulleella sattunut olemaan asialistaa mukanaan. Sihteeri pelasti tilanteen minikannettavansa kanssa. Halusivat minut varapuheenjohtajaa tuuraamaan. Lienenkö ollut hätäinen, kun joskus puolitoistatuntiseksi tai ylikin menevä kokous tuli vietyä läpi kolmanneksessa moisesta ajasta. Nyt oli sikäli helppoa, kun asiat olivat pelkkää rutiinia.

Pakkaslauantai

Viileä talviaamu tänäänkin. Heräiltiin vasta auringon noustessa, niin ihmis- kuin kissaperheenjäsenet. Elohopea näytti 31 pakkasastetta. Aamiaisen jälkeen todettiin että sää on erinomainen petivaatteiden tuuletukseen. Siispä futonin patjat rullalle ja muut tekstiilit raittiiseen ulkoilmaan.

Veturitallille kokoontui väkeä sen verran, että Jussi ja Nysä saivat kaipaamansa mallin Pedershaab-moottoriveturin konetilan sivupeltiin. Ehkä jo ensi kesänä kaksi 600-millistä ajokuntoista Pedeshaabia täydentävät turvemuseon kokoelmaa. Myös Ilkka ja Marko ilmestyivät paikalle, ja keitettiin kahvit taukotuvassa kuin kesällä ikään. Tallin veturisijoissa on käytännössä yhtä kylmä kuin ulkona, ja kengänpohjan läpi kivilattia tuntuu kylmemmältä kuin lumi. Paljon ei voi tallilla talviaikana puuhailla. Jussi ja Nysä suosittelivat luvialaista kiinteän polttoaineen puhalluslämmitintä, jos haluttaisiin harjoittaa talvitalkoilua. Jätteenpolttolaitokselle olisi varmasti kysyntää, mutta klapiakin tarvittaisiin ja aika paljon. Jätettiin pohdintaan.

Kinosten ympäröimällä tallilla käynti oli muutoinkin hyödyllinen. Tuli tehtyä polku ovelta auratulle alueelle ja tarkistettua EFi-vaunun lämpötilansäätöjä ja katsottua, että paikat ovat kunnossa.

Veturitallilta kaupan kautta äitiä moikkaamaan. Parkkiin ajaessani olivat viereisen auton omistajat kylmäkäynnistyspuuhissa. Kysymykseeni apuvirran tarpeesta vastattiin myöntävästi. Siispä autot vierekkäin ja kaapelit akkujen välille. Vähän aikaa korahdeltuaan alkoi Opelkin kehräämään. Verta en ole saanut luovuttaa enää aikoihin, joten kiva, että asiaa voi kompensoida auton virralla.

Aurinko nosti lämpötilan iltapäivällä kuudentoista pakkasasteen vaiheille. Hiihtolenkki tuntui hyvältä idealta ja olikin, ellei huonohkoa luistoa lasketa. Kuiva pakkaslumi hioo voiteet pohjista. Edellisen luistovoitelun perinteisen tyylin suksiin tein vuodenvaihteessa, ja vaikka tammilämpimillä mentiinkin enimmäkseen vapaan tyylin suksilla, pian on uuden luistovoitelun aika. Puolisoni ja minun lisäksi kuntoradalla ei tainnut olla kuin puolenkymmentä hiihtäjää.

Illalla saunottiin ja syötiin yrttiuuniperunoita. Vaihteeksi saunakaljakin, hyvää vakkasuomalaista luomua.

Talviautoilua

Työpäivääni kuului poikkeuksellisesti toistasataa kilometriä henkilöautoilua. Sastamalaan ei käytettävissä olleen aikataulun puitteissa olisi päässyt julkisilla kulkuneuvoilla. Auton ulkolämpömittari näytti kolmosella alkavia miinuslukemia. Matka sujui hyvin, vaikka tankissa on vain tavallista talvilaatua eikä Autoliiton asiantuntijan radiossa suosittamaa arktista. Toisaalta olen kuullut, että Teboilin - josta ammattiliittoni jäsenkortilla saa polttoainealennuksen - talvilaatu päihittää muut pakkaskestävyydellään.

Sastamala on kuntana tuore, mutta sen perinteet ovat pitkät. Ammattikoulukin on siellä nimeltään rehellisesti Vammalan ammattikoulu. Minusta olisi selkeää, että ammattikoulu- tai ammattioppilaitos-nimitystä käytettäisiin nykyäänkin toisen asteen ammatillisen oppilaitosten virallisena nimenä. Nykyään paljon käytetty ammattiopisto ei ole virallinen termi. Oppilaitokset saavat kutsua itseään miksi haluavat, ja nimet vaihtelevat ammattikoulusta varsinkin aikuiskoulutuspuolella kukoistaviin pseudo-kansainvälisiin nimiin. Mutta koulumaailman ulkopuolella eläviä ammattiopisto-termi hämää. Monelle opistot tuovat yhä mieleen "tekut" ja muut vanhan opistoasteen oppilaitokset, joista aika jätti jo toistakymmentä vuotta sitten.

Yhteistyöneuvottelu sujui odotetusti. Lounas olisi tarjottu ja nälkäkin ollut, mutta oli aika suunnata auton nokka kohti Tamperetta. Kävin poimimassa Markon kyytiin viimeisen viikon aikana ilmeisesti Suomen puhutuimmasta paikasta. Se, mitä ehdimme matkalla jutella, jätti kuvan, että median Nokia-uutisointi on pitänyt sisällään paljon sensaatiohakuisuutta, ehkä kateutta ja vahingoniloakin. Se kaikki todellisten, vähemmän dramaattisten, tapahtumien uutisoinnin kustannuksella.

Nälkä ei heitä enää vaivaa, ei jano, enää ei heitä polta aurinko eikä paahtava helle

Pantiin auto parkkiin Kalevankankaalle ja lähdettiin saattamaan vanhaa veturimiestä viimeiselle matkalleen. Olli oli tuonut kukat, ja laskettiin ne yhdessä 1021-porukan kanssa.



En tuntenut häntä kovin hyvin, mutta harvoilla tapaamisillamme sain ihailla valtavaa tietomäärää ja taitoa soveltaa sitä kaikkea käytännössä. Kokemuksesta ja osaamisesta numeroa tekemättä, rauhallisesti ja ystävällisesti.

Kotiin tultua kuulin puolisoltani toisen hienon miehen äskettäisestä poismenosta. Surullista.

Koulutusasiaa

Eriarvoisuus näkyy yliopistojen opiskelijavalinnoissa -teesiä puolustaa Turussa huomenna kasvatustieteilijä Hanna Nori. Väittelijää on viime päivinä haastateltu ahkerasti radiossakin.

Nori on käyttänyt tieteenalalleen nykyään yhä harvinaisempaa kvantitatiivista lähestymistapaa. Hänen tutkimustuloksiaan on vaikea yrittää kiistää leimautumatta mutuilijaksi. Mutta paistoivatko ennakkoasenne ja arvovalinta jo tutkimuskysymyksessä? Yliopistoon valikoidutaan, mutta muihin oppilaitoksiin joudutaan?

Onko tiedekorkeakoulujen tarjoama tiedollinen ja taidollinen osaaminen itsestäänselvästi arvokkaampaa kuin muiden oppilaitosten? Miten se mitataan? Jos mittari annetaan elinkeinoelämän käteen, on vuosikymmenien ajan ollut yleisessä tiedossa, että joillakin ammatillisen koulutuksen aloilla todennäköisyys omakotitalo+farmariauto+muutakivaa-tyyppisten tavoitteiden saavuttamiseen on suurempi kuin joillakin akateemisilla aloilla. Rohkenen myös väittää, että puhtaat kognitiiviset vaatimukset ovat joillakin ammatillisilla aloilla suuremmat kuin joillakin akateemisilla.

Ei kiistellä. Tänään viettivät lukioiden abiturientit penkinpainajaisiaan. Oma työmaani, ammatillisen koulutuksen kuntayhtymä, vietti 60-vuotisjuhliaan. Kaksi kulttuuria kohtasivat, kun Voiton kanssa käteltiin tien toisella puolella sijaitsevan upean lukion rehtori ja apulaisrehtori. Yhteistyötä on ollut paljon ja tulee olemaan.

Kuudessakymmenessä vuodessa on tapahtunut monenlaista.

Valkeakosken kunnallisen ammatillisen koulutuksen ylläpitäjänä toimi alkuvuodet 1950-1957 käytännössä Valkeakosken kauppala. Ylläpitopohja laajeni seudullisen suunnittelutyön hedelmänä kuntainliittopohjaiseksi vuonna 1957. Kuntainliittoon kuuluivat alkujaan Valkeakosken ja Toijalan kauppalat sekä Kangasalan, Lempäälän, Pälkäneen, Sääksmäen, Tyrvännön ja Viialan kunnat. Kalvola liittyi mukaan vuonna 1961, Kylmäkoski 1971 ja Urjala 1972. Kun Tyrväntö liitettiin Hattulan kuntaan vuonna 1971, korvautui jäsenkunnissa Tyrväntö Hattulalla. Sääksmäki jäi pois liityttyään vuonna 1973 Valkeakoskeen. Logistis-taloudellisesti Hämeenlinnan kaupunkiseudulle suuntautuneet Kalvola ja Hattula erosivat kuntainliitosta vuonna 1991. Vuonna 1992 kuntainliiton nimi muutettiin Valkeakosken seudun ammatillisten oppilaitosten kuntayhtymäksi (VSAOKY), joka 2000-luvun puolivälissä lyhennettiin käytännön syistä muotoon Valkeakosken seudun koulutuskuntayhtymä (VSKY). Viimeisimmät muutokset omistuspohjassa olivat Toijalan ja Viialan yhdistyminen Akaan kaupungiksi vuonna 2007 ja Kylmäkosken liittyminen Akaaseen vuonna 2011. Huomattava osa opiskelijoista tulee myös omistajakuntien ulkopuolelta. Erityisesti aikuiskoulutuksessa tilanne korostuu.

Valkeakosken kauppalan poikain valmistava ammattikoulu aloitti toimintansa vuonna 1950 silloisen Keskuskansakoulun eli Tietolan tiloissa. Vuonna 1953 ammattikoululle valmistui oma rakennus keskustaan lähelle oppikoulua. Syntyi Valkeakosken keskusta-campus. Ammattikouluun valmistui laajennus vuonna 1960, ja vuonna 1962 rakennettiin Kauppaoppilaitoksen talo.

Historia venyttelee itseään. Koulutuskuntayhtymä on luovuttanut keskustan rakennuskannan Valkeakosken kaupungille, ja suunnitelmien mukaan paikalle muuttaa Tietolan koulu.

Opettajat lukevat iltaisin

Töissä oli olin pitkästä aikaa luokan edessä. Luokka koostui näyttötutkintojen järjestäjistä ja arvioijista, joten oppitunti oli hiukan metapedagogishenkinen. Aiheeni oli arviointien käsittely tutkintotoimikunnassa.

Vaikea täsmentää, mutta huomasin vieraantuneeni esiintymistilanteista, kun en ole käytännön opetustointa viime vuosina juuri harjoittanut. En katunut, että alkuviikolla kieltäydyin ammattikoulun huomisen 60-vuotisjuhlan juontajan kunniasta.

Työpäivän jälkeen ohjelmassa oli hiihtolenkki perinteiseen tapaan. Pakkasiltoina kotikylän kuntorata on ollut rauhallinen. Tänään oli parkkipaikasta päätellen vain lisäksemme vain kaksi autokunnallista, nämäkin eri aikaan. Kelissä ei valittamista ja voitelukin toimi.

Iltalukemisina on kirjapainon laatikossa museon postilokeroon saapunut K. Pyrhösen "Huru 12 - matkan varrelta" -kirja. Tyyliltään se on rauhanomaisen tekniikan versio E. Käkelän ja A. Lärkan puolen vuosikymmenen takaisesta "Suomalaisten rynnäkkötykkien kohtaloista". Kunkin 42:n Hr12-sarjaan kuuluneen veturiyksilön historia käyttöönottopäivästä romutukseen ja tuohon väliin mahtuneine keskeisine tapahtumineen käydään tiiviisti läpi. Alussa esitellään veturisarjan hankintaprosessin historiaa ja tekniikkaa. Syystä tai toisesta - tai sitten Resiina-lehden numeron 2/1994 vuoksi - uutuuskirjan sivujen 6-7 teksti, sivun 9 taulukosta puhumattakaan, aiheutti joltisenkin déjà vu -ilmiön. Voi olla, että joku rautatiehistorian ystävä olisi odottanut Hr12-sarjasta yhtä tuhtia pakettia kuin oli samalta kirjoittajalta viime vuosikymmenen puolivälissä ilmestynyt "Lättähattu - kiskoauton tarina". Mutta reiluun 70 sivuunkin on saatu mahdutettua rautaisannos Suomen ensimmäisen diesellinjaveturin tarinaa. Ja ennen kaikkea paljon kuvia tuosta runsasmuotoisesta kaunokaisesta.

Joskus junan myöhästyminen on etu

Julkisoikeuden opetus on avoimessa yliopistossa täsmällisempää kuin useimpien muiden tähän saakka opiskelemieni aineiden ainakin, mitä tulee lähiopetuksen tuntimääriin. Ymmärrettävä asia, koska lainoppi jos mikä edellyttää täsmällisyyttä. Luennoilta ei kotimatkalle ehdi 20.07 lähtevään IC² 184:ään, vaan on odotettava oululaista, usein joitakin minuutteja myöhässä kulkevaa IC 58:aa, eli kotona olen lähempänä iltakymmentä. Onni on kultainen puoliso, joka tukee opintoharrastuksia noutamalla autokyydillä asemalta kotiin.

Aikanaan kulki muistaakseni klo 20.32 etelään lähtevä taajamajuna H 9734. Se olisi nytkin optimaalinen yhteys.

Tänään pakkaskeli tai joku muu junaliikenteen viivästymisen syy oli iltaopiskelijan puolella. Asemalle saapuessani IC² 184, Sr1:n vetämänä muuten, ilmoitettiin lähteväksi myöhässä klo 20.25. Aikataulunäyttöjen kello kävi 20.26:tta, joten juoksuaskelin kolmoslaiturille. Juna seisoi vielä, ja seisoi pidempäänkin. Niin pitkään, että laiturinäytöistä tiedot otettiin pois. Kuljettaja kuulutti, että "Pääsemme matkaan parin minuutin päästä teknisten [keskusteluanalyytikolle ehkä paljon kertova tauko] tarkastusten jälkeen." Pari minuuttia piti paikkansa, ja kotona olin joka tapauksessa aikaisemmin kuin Oulusta saapuvaa IC:tä odottelemaan joutuneena olisin ollut.

Junan lähtöä odotellessani näin ikkunasta, kun kakkosraiteelle seisahtui mielenkiintoinen "triplaveto". Tavarajunan nokalla oli numeroiltaan tunnistamattomaksi jäänyt Dv12-pari ja kolmantena Sr2 nro 3208. Oliko kyseessä siirtoajo vai sähkövedon hyytyminen?

Laturetkeilemässä

Jos puolisoni ja minä pyhitimme lauantain korkeakulttuurille, oli sunnuntai ruumiinkulttuurin päivä. Suomen Ladun paikallisyhdistysten organisoima, valkeakoskelaisen hiihtosankarin V. Hakulisen nimeä kantava, Haku-Veikon laturetki on perinteikäs tapahtuma, mutta aiemmin ei ole tullut osallistuttua.

Valitsimme lyhimmän vaihtoehdon, 22 kilometrin pituisen Rutajärven lenkin. Ampumaradalta lähdettiin ja sinne palattiin. Pitempiä matkoja oli tarjolla aina Kangasalle ja Tampereelle saakka. Niille ei kuulemma ollut montaa menijää. Kaikkiaan hiihtäjiä oli tänä vuonna 49, järjestäjien mukaan alle puolet keskimääräisestä. Lunta riitti, mutta ehkä pakkanen pelotti.

Kipakkaa se oli, mutta kiusasi oikeastaan vain alkupuolella matkaa sähkölinjojen alla hiihdettäessä, kun tuuli oli vastainen. Pitoa riitti eikä luistossakaan ollut valittamista, ainakaan pakkaslukemat huomioiden. Latujen kunto vaihteli erinomaisista kaupungin hoitamista ylläksenleveistä Roukon baanoista pehmeähköihin taipaleisiin ja kapeisiin metsälatuihin, mutta kelvollista hiihdettävää oli kaikkialla. Kuten ennestään tuntemattomilla reiteillä usein käy, tuntuivat kilometrit pitkiltä hyvistä olosuhteista huolimatta. Varsinkin puolimatkassa.

Lopussa kiitos seisoo, ja tällä kertaa harvinaisen komean kunniakirjan muodossa:



Sen verran palelsi, että kotona mentiin ensiksi saunaan. Ja päivälliseksi tehtiin lämmittävää pataruokaa.

Idän ja lännen rajapinnassa

Kulttuurikeskus Carelicumissa Joensuussa on maaliskuun loppupuolelle saakka nähtävissä sangen yleiseurooppalainen aihe, kun esillä on antiikin ja keskiajan rajapinnassa tehtyjen kuulujen Ravennan mosaiikkien jäljennöksiä. Jäljennökset on tehty 1950-luvulla, ja ne ovat kiertäneet ahkerasti ulkomailla. Ensimmäistä kertaa Pariisissa jo vuonna 1951. Meneeköhän kauaksi se arvaus, että sodasta toipuvassa maassa haluttiin ryhtyä moiseen ponnistukseen haluttaessa muistuttaa siitä, että Italian alue on tuottanut Euroopalle paljon muutakin kuin äskettäiseen joukkoteurastukseen yhtenä syynä olleen fasismin?

Rooman valtakunnan läntisen osan vapistessa kansainvaellusten kourissa 400-luvulla itse ikuinen kaupunki joutui ensin itägoottien, sitten vandaalien ja jälleen itägoottien valloittamaksi. Varsinkin ensinmainittu germaanikansa oli 400-luvun jälkipuoliskolle tultaessa verraten kaukana siitä, mitä hellenistinen sivistys kutsui barbariaksi. Itägoottien kuningas Teoderik, omalla kielellään suunnilleen Diudareiks, ihaili roomalaista sivistystä, hallintojärjestelmää ja arkkitehtuuria. Teoderik ja hänen kansansa olivat myös kristittyä väkeä, tosin roomalaisista poiketen areiolaista suuntaa, joka ei pitänyt Jeesusta varsinaisesti osana kolmiyhteyttä, vaan ensimmäisenä luotujen joukossa.

Rooman valtakunnan keskus oli jo toista sataa vuotta aikaisemmin siirtynyt itään, Bysanttiin. Bysantti pyrki pitämään kiinni valtakunnan läntisten alueiden ylivallasta, mutta menestys oli varsin vaihtelevaa. Bysantti tarvitsi liittolaisia, ja roomalaisia ihaileva ja kristitty itägoottien kansa oli mieluisa sellainen. Keisarillisen valtuutuksen turvin Teoderik valloitti Italian sinne aikaisemmin ehtineiltä germaaniheimoilta. Kiitokseksi tästä keisari Anastasios myöntyi siihen, että Teoderik hallitsi Italiaa Itä-Rooman käskynhaltijana, käytännössä kuninkaana.

Teoderik ei viihtynyt hävitysretkien runtelemassa Rooman kaupungissa, vaan valitsi pääkaupungikseen Ravennan. Kaupunki oli vanha ja hyvän sijaintinsa vuoksi arvostettu jo roomalaisvallan aikana. Kukoistukseen se kuitenkin nousi Teoderikin hovikaupunkina vuosina 493-526.

Ravennan mosaiikit yhdistetään usein juuri Teoderikin ajan kukoistuskauteen. Taidehistoriallisesti katsottuna ajoitus on monimuotoisempi, koska teokset syntyivät pidemmällä ajanjaksolla kuin verraten lyhyellä itägoottilaisella kaudella.

Vanhimmat, Länsi-Rooman keisari Honoriuksen sisarpuolen Galla Placidan mauseleumin ja piispa Neonin muinaisen kylpylän raunioille rakennuttaman kastekirkon, koristelut on tehty 430-450-luvuilla eli vuosikymmeniä ennen itägoottien aikaa. Ne ovat tyyliltään roomalaista klassista realismia.

Teoderikin ajalta ovat alunperin areiolaiseksi kirkoksi rakennetun, sittemmin Sant´ Apollinairena tunnetun, pyhätön mosaiikit samoin kuin areiolaisen kastekirkon ja arkkipiispan kappelin mosaiikit.

San Vitalen kirkon mosaiikit puolestaan ovat Teoderikin jälkeiseltä ajalta 550-luvulta, ja niissä korostuu jo bysanttilainen symbolismi.

Välimeren alueella kaldealaisten, puunilaisten ja syyrialaisten, sittemmin myös kreikkalaisten, kansojen keskuudessa kehittynyt mosaiikkitaide on vanhempi kuin Rooman valtakunta. Rooman valtakaudella se kehittyi järjestelmälliseksi koristelumenetelmäksi niin julkisissa rakennuksissa kuin ylimystön palatseissakin. Kukoistukseensa mosaiikkitaide nousi kuitenkin vasta kristinuskon myötä, kun oivallettiin sen mahdollisuudet ilmaista abstrakteja asioita symboliikan keinoin.

Näyttelyteksti toteaa, miten "Ravennan mosaiikkiperinnön myötä kristillisyys - oltuaan alunperin ei-ikonin usko - saavutti ensimmäisen kerran kokonaisvaltaisesti määritellyn, todellisen ikonografian Raamatun viestin ja kristillisen sisällön esittelemiseen universaalin kuvakielen kautta."

Ravennan mosaiikeissa kohtaavat siis realismi ja symbolismi, eurooppalaisen taiteen ja oikeastaan koko kulttuurin lähtökohdat. Mosaiikkien syntyhistoria liittyy aikaan, jolloin Euroopan henkiseen, kulttuurilliseen ja demografiseen viitekehykseen laskettiin ne peruskivet, joiden varassa rautaesiriput ovat vähän väliä laskeutuneet erilaisten lyhyen keston historian kehityskulkujen myötä - mutta hämmästyttävän usein Itämereltä Adrianmerelle osoittavalle linjalle. Ravennan pyrkimystä Euroopan vuoden 2019 kulttuuripääkaupungiksi ei voi kuin puoltaa samalla kysyen, onko joku tähän mennessä vastaavan arvonimen saanut kaupunki ollut oikeutetumpi kantamaan sitä kuin Ravenna ja jos on, millä perusteilla.

Täällä Finniassa "Ravennan mosaiikit" -näyttely on nähtävissä Joensuun jälkeen myös Helsingissä ja Turussa. Tuntui kuitenkin asialliselta käydä katsomassa se nimenomaan Joensuussa, joka lienee maamme kaupunkikeskuksista lähimpänä Ravennan henkistä ideaa.

Kristillisestä ikonografiasta kiinnostuneille lisää nähtävää kivenheiton päässä on tarjolla Joensuun taidemuseossa. Berghemin ikonikokoelma esittelee pääasiassa suomalaisten nykytaiteilijoiden teoksia ikivanhasta aiheesta. Oma ortodoksisen symboliikan tuntemukseni on olematon, mutta puolisoni, ikonin itsekin maalanneen, tarjoamista tiedonjyvistä voin päätellä, että se on mitä hienovireisin semioottinen järjestelmä. Samasta lähteestä, Ravennasta, ammentaa danbrownilainen - miksei umbertoecolainenkin - viihteellistetty läntinen symboliikka, mutta idässä se on otettu vakavammin.

Ikoneihin liittyy myös taidemuseossa huhtikuun alkuun saakka esillä oleva kohutaiteilijan maineen taannoisella näyttelyllään saaneen Ulla Karttusen "Jumalaiset - pyhittäjänaisia pimeältä planeetalta" -näyttely. Karttusen naishahmot avautuvat ilmeisesti parhaiten itäistä symboliikkaa tuntevalle. Retkikunnan viisaampi jäsen valisti, miten päällepäin suhteellisen harmittomalta poptaiteelta näyttävissä teoksissa Karttunen on käyttänyt ortodoksisen kuvataiteen symboleja varsin uskaliaasti sekoitellen.

Karttusen näyttely johtaa ikonit ainakin semantiikan tasolla goottilaisille juurilleen. Karttusella termi "goottilainen" tarkoittaa sitä, mitä sana luultavasti ensimmäisenä tuo useimpien nuorten tai vähän vanhempienkin nykyihmisten mieliin, mutta jonka yhteyttä 1500 vuotta sitten kirkkoja koristelleeseen Teoderikin kansaan on historiasta vaikea löytää: kauhua, veripisaroita, voimakkaita ehostuksia.

Firenze-Joensuu 23 vuotta, 6 kuukautta, 22 päivää

Olen matkalla Joensuuhun suorittamaan tehtävää, joka jäi kesken Firenzessä lähes 24 vuotta sitten. Kuten nuorukaisilla on tapana, olin kiinnostunut maailmasta kotipesän ulkopuolella, ja mielin päästä näkemään Grimbergin "Kansojen historiassa" kuvitustehtävää ahkerasti palvelleet Ravennan tuomiokirkon mosaiikit luonnossa.

Junanvaihto piti olla Firenzessä, mutta Ravennan juna teki pendolinot ja jätti tulematta. Seuraavakin olisi mennyt, jos olisin jaksanut odottaa. Valokuvattavaa olisi ison kaupungin asemalla ollut tuntikausiksi, mutta aihe ei vielä silloin kuulunut ykkössuosikkeihini, ja filmiäkin piti säästää.


Firenzen rautatieasema illalla 19.7.1987.

Olkoon, ajattelin ja päätin ennakkosuunnitelmistani poiketen lähteä Wieniin. Ehtiihän Ravennaan sitten toisella kertaa. Eipä ole tähän saakka ehtinyt. Hetken mielijohteesta toiseen eurooppalaiseen metropoliin matkustaminen jätti nuoren miehen mieleen haitallisen vaikutuksen: itsetyytyväisen tunteen kosmopoliittisuudesta, joka on jälkeenpäin johtanut äärimmäiseen matkailulliseen laiskuuteen. Nykyään työmatkalla Jyväskylässä saatan päättää sankarimatkailla kotiin Haapamäen kautta. Korkeintaan.

Ravenna on jäänyt käymättä, mutta mosaiikkijäljennökset ovat tämän talven ajan nähtävissä remontin jälkeen vasta avatussa Carelicumissa.


Pieksämäen rautatieasema illalla 11.2.2011.

Sm3, italialainen, toi Pieksämäelle. Puoli tuntia myöhässä, mutta toi kuitenkin. Pendolinoja oli tänäänkin peruttu, minkä huomasi alkumatkan IC² 173:n täyttöasteesta. Joensuuhun matkustavia odotti Dm12, kotoisin seuduilta, joita aikanaan hallittiin Wienistä käsin. Joutui odottelemaan muualtakin tulevia myöhäisiä ja soitteli aikansa kuluksi dieselbluesia. Ainakin toistaiseksi on tämänkertainen mosaiikkimatka mennyt suunnitelmien mukaan.

Pyhä vai paha allianssi?

Päivän suomalainen uutispommi oli epäilemättä Nokian ja Microsoftin liitto. Kuten tavallista, verkossa operoivien joukkoviestimien keskustelupalstat ovat olleet täynnä tuomiopäivän pasuunasooloja, jälkiviisastelua ja vahingoniloa. Vähemmässä määrin rakentavia mielipiteitä.

Voi olla, että muistan väärin, mutta Nokian ja Microsoftin yhteistyö ei ole aivan uusi idea. Lieneekö sellaisesta keskusteltu joskus 1990-luvun lopulla, aikana jolloin älypuhelimista ei puhuttu, mutta PDA-laitteista, nyt aallonharjalla lautailevien taulutietokoneiden esi-isistä, odotettiin jotakin suurta.

Microsoftin nykyisestä mobiilituotteesta minulla ei ole kokemusta, mutta ei sitä alan lehdistössä aivan kelvottomaksi ole moitittu. Googlen ja Applen tuotoksiin verrattuna kylläkin hitaaksi, mutta toisaalta miellyttäväksi käyttää. ATK-kansan syvien rivien keskuudessa Microsoftin vastustaminen on toki yksi uskonlahko.

Pari asiaa päivän uutisoinnissa kummastuttaa. Ensimmäinen ovat puheet Symbian-tehtailun muuttumisesta osaajien näkökulmasta kilometritehtailuksi. Tuskin Windows Phone 7 sovellusvalikoimineen on niin valmis paketti, ettei töitä riittäisi sen kehittämiseksi älypuhelinmaailman ykköseksi - se lienee Microsoftin oikeutettu tavoite. Ohjelmointitietämykseni - mobiiliohjelmoinnista puhumattakaan - on sangen vaatimaton, mutta tuntuu oudolta, jos käyttöjärjestelmäalustan muutos tekisi kerralla koko osaamisen tarpeettomaksi. Tuntuu äärimmäisen lyhytnäköiseltä henkilöstöpolitiikalta, jos matkapuhelinohjelmistojen kehittämisen ja valmistamisen kaltaisella tietointensiivisellä toimialalla toimittaisiin järjestelmän muutostilanteessa samoilla periaatteilla kuin maataloudessa silloin, kun viimeiset lehmät pannaan teurasautoon tai prosessiteollisuudessa silloin, kun tuotantolinja lopetetaan. Onko millään yrityksellä varaa luopua sellaisesta määrästä osaamista? Ohjelmistokehityksen asiantuntijat korjatkoot tarvittaessa ammatillisen pedagogin mielipidettäni, mutta ymmärtääkseni alan ydinosaaminen on melko universaalia. Järjestelmästä toiseen siirtyminen voi jopa synnyttää sellaisia kognitiivisia ristiriitoja, joiden ratkaisun seurauksena syntyy odottamattomia oivalluksia ja jotakin parempaa kuin mihin vanhassa järjestelmässä pysymisellä ei koskaan olisi ylletty. "Crowdsourcingin" hyödyt - etiikasta puhumattakaan - eivät ole yksiselitteisiä. Mutta nyt Nokian ja Microsoftin liitolla on ennenkokematon tilaisuus valistuneen ja valikoituneen kehittäjäjoukon "knowledgesourcingiin"

Toinen huolenaihe liittyy Nokian vahvan low-end-puolen tulevaisuuteen. Niin minulla kuin suurimmalla osalla maailman matkapuhelinkäyttäjistä kaikki puhelimet ovat kuuluneet tähän kastiin, eikä minulla ole käyttötarkoitus huomioiden ollut niistä pahaa sanottavaa. Perinteinen nokialainen on mitä ilmeisimmin toiminut kelvollisesti sielläkin, missä autojen on hyvä olla Land Rovereita. Microsoft on speksannut Windows-puhelimiensa raudan varsin tarkkaan, eivätkä laitteistovaatimukset voi kaunistaa itseään ainakaan vaatimattomuudella. Massamarkkinat eivät varmastikaan tuota niin hyvin kuin high-end-tuotteet, ja kasvu on pitkälti jo kasvettu. Mutta peruskysyntään vastaaville ja sitä kautta tuotekehitystyön kivijalkaa tukeville karvalakkimalleillekin on tarpeensa, ja perus-Symbianin tapainen järjestelmä istuu niihin oletettavasti paremmin kuin älykkäämmiksi sanotut kilpailijat. Jatkuvaa kehitystyötä silläkin puolella tarvitaan.

Aikaisempaa tiukempi integroituminen sangen Microsoft-painotteiseen toimistotietotekniikkaan ei varmasti ole huono asia nokialaisten yritysmyyntiä ajatellen. Muistetaan, miten Microsoft 1990-luvulla ajoi Applen tietotekniikan ammattikäytössä marginaaliin ja harvojen erityisalojen työvälineeksi. Lienevätkö nyt tavoitteet samansuuntaisia? Historia harvemmin toistaa itseään ainakaan sellaisenaan, mutta on mielenkiintoista nähdä, mistä Apple kehittää uuden läpimurtotuotetyypin sen jälkeen, jos kilpailija massallaan taas painaa sen taka-alalle. Kotikäyttäjällekin Windows-tuttuus voi olla mieluisaa, jos vain mobiililaite sen myötä voi antaa riittävää lisäarvoa niin aikaisempaan kuin kilpailijoihin verrattuna. Paljon riippuu paitsi hinnoittelusta ,myös sovelluskehityksen ja -jakelun järjestämisestä pitkällä tähtäimellä. Töitä olisi ja paljon.

Mielenkiintoinen asia on myös se, mitä miettii rautajätti Intel, joka oli Microsoftin liittolainen silloin, kun Apple nuijittiin perustietotekniikassa. Onko MeeGon vaihtuminen Windowsiin sille kiusallista vai helpotus?

Valokuvatorstain oudoilla ovilla

Valokuvatorstai-blogissa kolkutellaan tällä viikolla outoja ovia.



Tästäkö sisään? Hämäläis-uusimaalaiselle rautatieharrastusretkikunnalle Kouvolan varikon ovet olivat oudompia elokuussa 2004.

Veturi kotiinkuljetettuna

Ihan joka talouteen ei taideta saada veturinosia kotiinkuljetuksena. Eikä mitään pienoismalleja, vaan 1:1-mittakaavaa. Kiitos naapurin, viime aikoina useampanakin aamuna olen saanut hakea postilaatikosta Sr2-sähköveturia tehdasuusina paloina. Aamulehden tilaus lakkaa pian, mutta silti taitaa tulla ahdasta, jos jonakin aamuna laatikossa odottaa teli tai vaikka vain virroitin. Tänään oli vuorossa paineensäädin.

Päivä Panssariprikaatissa

Eilisilta päättyi lumitöihin, ja yöllä tuli lisää. Niinpä viritin herätyskellon soimaan kuudeksi. Ei aikainen lauantaiherätys paha ollut. Aamuinen tunti pihamaalla Vihtori-kissan kanssa lunta lykkiessä oli reippaanrauhallinen aloitus 41-vuotissyntymäpäivälle. Pari junaa humisi lumivallien takana ilmeisen aikataulussaan. Muuten oli hiljaista.

Päivän valjetessa suunnattiin Ilkan kanssa kohti Parolannummea. Panssarikilta järjesti jo helmikuiseksi perinteeksi muodostuneen panssariseminaarin vanhassa sotilaskodissa. Olimme ajoissa liikkeellä, mutta jälleen seminaari oli vetänyt sotilaskodin parkkipaikan täyteen. Sotilaspoliisit ohjasivat varuskunnan aitojen sisäpuolelle. Parkkipaikka löytyi keltaiseksi rapatun harjakattoisen kasarmin pihalta, jota maastopukuisen pysäköinninvalvojan hämmästykseksi kutsuin Panssariviestikomppaniaksi ja joka mitä ilmeisimmin nykypäivänä palvelee jotakin muuta tarkoitusta.

Päivän antina oli ensin kahvia ja sämpylää, sitten tiukka annos asiaa Tampellan panssarintorjuntatykkikokeiluista ja nykyaikaisista miinanraivausmenetelmistä. Minulle oli uutta, että Tampellassa kehiteltiin kylmän sodan panssarivyöryjen torjumiseksi 100-millistä tykkiä niinkin myöhään kun 1980-90-lukujen taitteessa.


Kylmän sodan viimeisiä konkretisoitumia suomalaisessa asesuunnittelussa: Tampella 100 PstK -prototyyppi ilmeisesti ensimmäistä kertaa yleisön tarkasteltavana. Kesällä tykin pitäisi olla nähtävillä Panssarimuseossa, jos vain tilat antavat myöten.

Ruokala, tai muonituskeskus, kuten ajantasainen nimitys kuuluu, oli entisellä paikallaan mutta sitten viime vuoden sisäänkäynti oli vaihtunut päätyyn ja sisätilat olivat kokeneet melkoisen myllerryksen. Lihaperunaviipalelaatikko oli hyvää. Tuon talon tarjonta päihitti omassa suussani totutut kouluruoat mennen tullen jo reilut 22 vuotta sitten, eikä laatu tämänpäiväisen perusteella ollut yhtään taantunut. Yksi jos toinenkin ruokailija muisteli, millaista tuolla oli hänen omana varusmiesaikanaan ollut. Minä jäin kaipaamaan peräseinän kunnanvaakunoita. Tuskin ne olivat olleet relevantteja enää aikoihin, mutta kauniita ne olivat. Edes tasavallan presidentin ja Puolustusvoimain saati prikaatin komentajan valokuvia en seiniltä silmiini löytänyt.

Ruokailun jälkeen tutkailtiin esitelmien aihepiirejä entisen viestikomppanian pihalla. Olin ladannut paristot yöllä, mutta jo ensimmäistä kuvaa ottaessani kameran ilmaisin ilmoitti virran olevan liian vähissä kuvaamiseen. Nyt oli hyötyä aikanaan yhtenä kameran ostoperusteena pitämästäni AA-paristokäyttöisyydestä. Sotilaskodissa myydään paristoja varusmiesten taskulamppuja, musiikkisoittimia ja muita vastaavia tykötarpeita varten, ja löytyihän sieltä kameran pesäänkin sopivat, nostalgisella tiikerilogolla varustetut Hellesenssit. Itse asiassa olin luullut tuon paristomerkin jo päätyneen brändien muistolehtoon.

Iltapäivällä kuultiin Suomen armeijan perinteisen varustajan Rheinmetallin edustajan puheenvuoro. Herr Wolffin omia sanoja käyttäen esitys oli konekiväärinnopea. En tarkalleen tiedä, minä joukkona hän kuulijakuntaansa piti, mutta kovasti meille haluttiin myydä Leopard 2 A 4 -panssarivaunujen modernisointipaketteja, jotta voisimme ampua kineettiseen energiaan läpäisynsä perustavia DM63-ammuksia tai ainakin DM53:n modernisoituja versioita. Välillä käytiin munkkikahvilla, ja loput esitykset käsittelivät tuttua ja turvallista toisen maailmansodan historiaa. Toisille se on ehtymätön kiistojen aarreaitta. On hienoa kuunnella, kun yksityiskohtiin perehtynyt tuntija täsmentää komppanioiden ja jopa yksittäisten panssarivaunujen tilannehistoriaa vuorokauden tarkkuudella. Toisaalta voi joutua kokemaan melkoista myötähäpeää tällaiseen historiaharrastajajoukkoon kuulumisesta, kun joku lajitoveri ryhtyy puhdasoppisilla MuTu-, RaHi- ja Stetson-Harrison-metodeilla kiistämään tähän saakka laajimpaan lähdeaineistoon perustuvaa M. Jokisipilän tulkintaa Ribbentrop-sopimuksen vain vähäisestä konkreettisesta merkityksestä kesän 1944 torjuntataisteluille.

Kirjaostoshoukutuksilta vältyin ja vieläpä helposti. Tammikuinen kirja-ale tyydytti sen tarpeen taas vähäksi aikaa, ja yksi tulossa oleva rautatieaiheinen on vielä tilauksessa. Ilkka löysi sotahistoriakirjastoonsa yhden tuoreen talvisota-aiheisen. Minä tyydyn sota-ajan osalta hyllyssä jo oleviin yleisesityksiin.

Kotiin poikettiin Iskhmetin kautta, jossa paikkakunnalle sattunut tamperelais-lohjalainen kiskoliikenneharrastuspartio oli päivällisellä.

Sparrausta keski-ikäiselle

Olen kai joskus maininnut, että yksi kimmoke tämän blogin aloittamiseen oli eräs Kari Haakanan lehtiartikkeli. Siihen aikaan blogimaailma oli erilainen ja ennen muuta paljon pienempi kuin nykyään. Monet nykyisen Blogistanin näkyvimmästä väestä, muoti- ja tyyliblogistit, taisivat vaatettaa barbeja silloin, kun Haakana kirjoitti trendinhaistelijoiden pitävän blogia jo kuolleena median muotona. Sitkeästi on formaatti kuolinvuoteellaan sätkytellyt.

Yhtä kaikki, Haakana on viime vuoden lopulla laittanut pystyyn tyyliblogin. Kunnioitettavaa. Jollei kotiväkeä lasketa, meille keski-ikäisille sisätyötä tekeville miehille on tarjolla aika vähän neuvoja pukeutumisen suhteen. Myönnettäköön, että olen joskus ajatellut samantyyppistä projektia, mutta lähinnä huumorimielessä: tyyliniekka en ole. Asiaa sivuten sallittakoon muisto parin vuoden takaa, kun työmaalle tuotiin jotakin kuormalavatavaraa. Satuin sopivasti ammattikoulun aulaan. Taisi olla flanelliruutupaitalookkini, joka ohjasi rahtarin kysymään, olenko talonmies. "Tavallaan", vastasin ja ohjasin kuorman perille.

Alkuviikosta ruokalassa pari suunnilleen-ikätoveria hehkutti vähähiilihydraattista ruokavaliota. Keskisuomalaistoveri kehui omia kokemuksiaan jo kesällä, mutta Petterin armottomaksi urheilumieheksi tietäen siirsin hänen puheensa mieleni lokeroon "kuuluu ammattilaisille". Nyt oli näkökulma lähempänä keski-ikäistä sisätyötä tekevää miestä. Kuin vahvistukseksi päivän Maaseutu kertoi, miten MTK:kin - nautajaosto tosin - on alakarppauksen kannalla. Tarvinneeko mainitakaan, että omien mieltymysten mukaan kehittynyt pseudovegetaari ruokavalioni on melkoisen hiilihydraattipainotteinen.

Radiossa Status Quo on "In the army now". Sinne suuntaan huomispäiväksi minäkin.

Ensivaikutelmia Microsoft Security Essentialsista

MikroBitti-lehden tammikuun numeron innostamana korvasin pari viikkoa sitten kokeilumielessä kannettavan tietokoneeni hyvin palvelleen Avira AntiVir Personal -virustorjuntaohjelman niinikään ilmaisella Microsoft Security Essentialsilla, MSE:llä.

Avira on hyvä, mutta niin tuntuu olevan MSE:kin. Se sulautuu nätisti Windowsiin ja tuntuu kuin se toimisi jopa sulavammin kuin Avira. Aviran kanssa pöpöt pysyivät kiitettävästi loitolla. MSE:n suojaustasosta on hankala sanoa mitään näin lyhyen käyttökokemuksen perusteella, mutta ainakaan tähän saakka mitään ongelmia ei ole ilmaantunut.

Ensitutustumalta MSE:n viehättävimmät piirteet Aviraan verrattuna liittyvät ohjelman ja virustunnisteiden päivityksiin. Avira pyrkii lataamaan ne välittömästi käynnistyttyään, ja jos verkkoyhteys syystä tai toisesta ei ole juuri sillä hetkellä käytettävissä, päivitykset jäävät ladattavaksi toiseen käynnistyskertaan. Varsinkin mokkulan tai kännykän avulla verkkoon mentäessä tämä oli suhteellisen yleinen ongelma, ja Windowskin alkoi toisinaan muistutella vanhentuneista virustunnisteista. MSE puolestaan ei yritäkään hakea päivityksiä heti käynnistyessään vaan odottelee rauhassa useita minuutteja verkkoyhteyden syntymistä ja ryhtyy vasta sitten päivitystoimiin. Toinen MSE:n etu Aviran ilmaisversioon verrattuna on päivityksen jälkeisen mainosikkunan loistaminen poissaolollaan.

Tammikuu on arkinen kuu

Töissä tein pitkästä aikaa uuden työsopimuksen. Oikeastaan kaksi heti peräjälkeen. Tulosalueeni henkilöstön vaihtuvuus on vähäinen, ja olen iloinen siitä. Opetuspuolella toimiessani - edeltäjäni sanoja lainaten - ovet kävivät välillä kuin saluunassa. Nytkin yksi paperi olisi riittänyt, mutta sattui niin, että ensimmäinen työhöntulija sai vakiviran toisaalta. Hatunnosto niille organisaatioille, jotka tarjoavat vakituisia työsuhteita. Mekin siihen toki pyrimme, mutta tässä välissä ei ollut tarjota kuin kahden kuukauden sijaisuus. Ja kiitos oman väen nopean toiminnan, tilanne saatiin paikattua nopeasti.

Vielä on pimeää töihin lähtiessä ja kotiin palatessa. Iltaiset hiihtolenkit on tehty kuntoradan keinovalossa. Kotikulman pellollekin on tehty latu, jota jotkut hiihtelevät iltaisin otsalamppujen valossa. Se on vielä kokeilematta. Pari edellistä hiihtolenkkiä olen mennyt yksin, kun lenkkikaveri on parannellut flunssaansa.

Torstai-iltana kävin pitkästä aikaa ilma-ampumaradalla. Tarjottiin ilmapistoolia, mutta pyysin ja sainkin kiväärin, perinteisen jousiviritteisen Feinwerkbaun. Paineilma-aseet taitavat olla tätä päivää kisamielessä harjoittelevien keskuudessa. Mutta jousiviritteinen tuntuu harvoin ampuvan käteen oikeammalta. Ainakin nyt näytti pistooli olleen suositumpi ase harvalukuisten paikalla olleiden keskuudessa. Itse olen aina pitänyt enemmän pitkäpiippuisista, oli kyseessä sitten ilma- tai ruutiase. Osumatarkkuuteni kummallakaan ei ole hyvä, mutta olisi luultavasti kehitettävissä kunnollisella harjoittelulla. Nytkin vajaan tunnin aikana poksauttelemani kuulat alkoivat loppua kohden hakeutua vähitellen pieneneviin kasoihin.

Valokuvatorstain erilainen

Valokuvatorstai-blogissa viikon aiheena on erilainen. Osallistumiskuvani on kaikilta osin huono, mutta tästä erilaisesta olennosta en ole parempaa kuvaa saanut.



Metsänreunassa katselee Kylmäkosken Taipaleella asustava väriltään erilainen valkohäntäkauris. Kokovalkoinen kauris on punaruskeiden lajitoveriensa keskellä taatusti erilainen. Peuroja ruokkiva väki kertoi, miten tämän yksilön ollessa vasa muut kauriit hylkivät sitä. Vain emo pysytteli lähellä. Mutta aikuistuessaan kauriiden suvaitsevaisuus kasvaa, eikä ulkonäön perusteella enää syrjitä. Bambiblondikin löysi sulhasen, ja melko pian kuvan ottamisen jälkeen se itse oli jo onnellinen emo.

Riittävästi unta ja lunta

Viime yönä nukutti iltayhdeksästä aamuyhdeksään. Harvoin kellon ympäri tulee nukuttua, mutta univelkaa taisivat kasvattaa viime viikon useat herätykset lumitöihin aamuneljältä. Kovin paljon myöhemmäksi ei heräämistä voi jättää, jos mielii tehdä pihan lumityöt ennen töihinlähtöä.

Kellon käydessä yhdeksää Viljami-kissa tuli varovasti kysymään, montako kahvimitallista keittimeen pitikään ladata. Niin sen ainakin kissankielestä olin tulkitsevinani. "Vai maistuuhan teillekin kohta aamiainen?", se kysyi, ja lisäsi kuin ohimennen "Minun vatsani jo hiukan kurnii".

Lunta oli yöllä taas tullut, mutta nyt kolaaminen jouti odottaa aamupäivään. Lumikasat tekevät pihan poluista kujia ja vaimentavat ääniä. Rautatiekin on hiljaisempi kuin kesällä.

Pehmeä lumi teki saunalenkistä raskaan puoleisen. Kuntoradalla ei ollut latukone vieraillut. Sen verran suksipareja oli päivän aikana mäkiä kulkenut, että latu-ura löytyi. Nykypäivän 44-millistä leveysstandardia noudattavilla suksilla hiihtäminen on melko riippuvaista koneellisesti ajetuista laduista. Tällä seudulla niitä on tehty kai 70-luvun jälkipuoliskolta alkaen. Noihin aikoihin sukset alkoivat kaventua ja puu korvautua rakenteessa erilaisilla muoveilla.

Valokuvatorstain jää

Valokuvatorstai-blogissa on viikon aiheena vuodenaikaan mitä sopivimmin jää.



Vielä ei olla tässä vaiheessa talvea, mutta aikanaan hanki sulaa jääpuikkojen kautta kevääksi. Kuva on viime maaliskuulta Kukastunturilta Muonion kunnasta.

Kirjaostoksilla

Työpäivän jälkipuolisko meni vaihteeksi Tampereella. Kehuin veljeskoulun emännille heidän ruokalastaan avautuvaa näköalaa, kun S 87 lipui seinän vieressä kohti asemaa.

Samalla reissulla ehdin noutaa tilaamani alekirjat Akateemisesta kirjakaupasta. Tuli hankittua lähinnä sellaista, jota kotihyllyssä "kuuluu" olla, luki niitä enemmän tai vähemmän: Tuomas Akvinolaista, Nietzscheä, Freudia, Adornoa. Ja länsimaisen vastineeksi pari kiinalaista kulttuuria avaavaa teosta.

Muistan, kun vuosia sitten eräs opettajani kehotti oppilaita sitten aikanaan hankkimaan kotiinsa kaunokirjallisuuden klassikkoja. Silloin käsiteltiin muistaakseni vanhempaa skandinaavista kirjallisuutta, kuten Holbergia ja kumppaneita. Sitä neuvoa on jäänyt tarkasti noudattamatta. En muista, olenko ikänäni ostanut viimevuotisen kirja-alehankinnan, Vergiliuksen Aeneis-suomennoksen, ohella yhtäkään kaunokirjalliseksi laskettavaa teosta. Ehkä jonkun harrastajakirjoittajan rautatieaiheisen romaanin, kannatuksen vuoksi. Ja kouluaikana Hemingwayn "The old man and the sean", kun siitä piti tehdä referaatti englannintunneille. En ole kirjallisuudentuntija, ja minulle kaunokirjallisuus tahtoo olla kertakäyttöhyödyke, joka on ekonomisinta ja ekologisinta lainata kirjastosta. Niin olisi toki muukin kirjallisuus, mutta jotain on mukava pitää kotihyllyssäkin.

Ei kannata korjata BIOSia, jos se ei ole rikki

Päivitin vaihteeksi kannettavan tietokoneeni BIOSin vähän ennen joulua julkaistuun versioon. Koska Lenovon päivityspalvelu on helppokäyttöinen ja luotettavasti toimiva – kuten itse päivityksetkin – olen hyödyntänyt sitä melko säännöllisesti. Nytkin kaikki toimi odotetulla tavalla. En tiedä, mitä hyötyä peruskäyttäjälle on säännöllisestä BIOS-koodin päivittämisestä, mutta ei siitä kannettavan kanssa koskaan ole harmiakaan ollut.

Ajattelin sitten tutkia vastaavaa päivitystarvetta tee-se-itse-malliselle pöytätietokoneelleni. Olen rakennellut koneen kolmisen vuotta sitten vanhaan koteloon, enkä suoraan sanoen muistanut enää emolevyn tarkkaa tyyppiä BIOS-versiosta puhumattakaan. Latasin ensiksi mainion ilmaisen Piriform Speccy-ohjelman, jolla nuokin tiedot sai helposti esiin.

Ohjelma kertoi BIOSin olevan AMI-valmistetta ja versiota 1.3, julkaistu melkein päivälleen kolme vuotta sitten. Emolevyn valmistajan MSI:n päivityspalvelussa oli tarjolla paljon uudempia versioita, uusin viime kesäkuussa julkaistu. Näytti hyvältä: läheskään kaikki valmistajat eivät jaksa tarjota uusia BIOS-päivityksiä paljon vuotta pidempää aikaa emolevytyypin markkinoille tulon jälkeen.

Yritin ensin helpolla tavalla LiveUpdate-päivitystä. Kun se ei toiminut sen paremmin SeaMonkey- kuin Internet Explorer -selaimellakaan, olisi kai pitänyt haistaa palaneen käryä. Ajattelin kyseessä olevan kuitenkin selaimen tai Windowsin - tässä koneessa vielä 32–bittinen business-Vista - ongelman ja latasin perinteisen päivityspaketin. MSI:n emolevyihin AMI BIOS -päivitys tehdään käynnistämällä tietokone käynnistyslevykkeellä tai vastaavalla perinteikkäällä tavalla ja ajamalla päivitysohjelma tilassa, jossa työmuistissa on vain käyttöjärjestelmän oleellisimmat osat.

Pöytäkoneessani on vielä vanha kunnon levykeasema, mikä helpotti asiaa. BIOS-päivitys tosin edellytti Windows 98 tai ME -käynnistyslevykettä. Ikivanha MS DOS -korppu olisi löytynyt, mutta eihän meillä kotona ole Windows 98:aa tai ME:tä koskaan käytetty. Viime vuosikymmenen alussa siirryttiin 95:stä suoraan XP-aikakauteen. Netistä löytyi taas apu, nyt Bootdisk-sivuston muodossa.

Windows 98 SE -startti päätyi yhdelle levykkeelle ja emolevyn uusin BIOS-päivitys toiselle. Käynnistyksen jälkeen ohjeita seuraten harjoitin nostalgia-asennusta ja kopioin BIOSin päivitystiedostot käynnistyslevykkeen työmuistiin luomalle virtuaaliselle C-asemalle, FAT32-pohjainen Windows 98 kun ei ymmärrä mitään NTFS-pohjaisesta oikeasta C-asemasta.

BIOS-päivitys virtuaalilevyltä onnistui ja kaikki näytti menevän oikein siihen asti, kun koneen piti käynnistää oma käyttöjärjestelmänsä. Vista lähti kyllä latautumaan, mutta niin normaalitilassa kuin vikatietotilassakin pysähtyi aina siihen kohtaan, kun CRCDISK.SYS-tiedosto olisi pitänyt ottaa käyttöön. Ei auttanut BIOSin vikasietoisten asetusten käyttöönotto eivätkä monenlaiset muutkaan asetusten muutokset.

Onneksi löytyi vanhaa perua oleva emolevyn pelastuslevyke, joka päivitti BIOSin aivan alkuperäiseen vuodelta 2007 periytyvään 1.2-versioon. Sillä kaikki taas toimi. Uteliaisuudesta kokeilin päivitystä netistä saatavilla olleeseen 1.4-versioon maaliskuulta 2008, mutta se toimi yhtä huonosti kuin viimekesäinen uusin versio. Niinpä latasin uudelleen version 1.3, joka koneessa oli ollut ennen päivityskokeiluja. Tuon version kanssa BIOS:ssa pystyi ottamaan ongelmitta käyttöön myös optimoidut asetukset.

Tunnin verran turhaa työtä opetti vanhan BIOS- ja monien muidenkin järjestelmäpäivitysten opin: Jos se toimii, älä päivitä.

Pacific 231

Kuva teoksesta Ivalo, Mikko: Höyryveturit ja niiden hoito. WSOY, Porvoo 1945. S. 539.

Perjantain iltaohjelmassa oli Tampere Filharmonian toivotuimpien klassisten konsertti Tampere-talolla. Tällaiset toivotut palat ovat tosiharrastajien katsannossa ilmeisesti vähemmän kiinnostavaa tusinatavaraa. Sali oli lähes täynnä, mutta vieressämme istunut kausikorttilainen ihmetteli, kun ei tunnistanut yhtäkään vakiokävijää.

Minulle, joka en juurikaan tunne musiikkia, kuudesta teoksesta vain yksi oli entuudestaan tuttu: P. I. Tšaikovskin "Juhla-alkusoitto 1812". Teos lienee musiikin nimissä tehdyistä luomuksista mahtipontisimpia ellei mahtipontisin – makuasia toki. Niin viisas mies kuin yhteiskuntafilosofi Adorno olikin, pidän melko epäreiluna sitä, että hän käytti paljon energiaa mollatakseen pienen maan Sibeliusta monen muun pahan ohessa kansalliskiihkoisuudesta samalla kun jätti rauhaan Tšaikovskin, jonka "1812" on silkkaa Napoleonin miesten tappamista Venäjän aroilla.

Minulle konsertin odotetuin kappale oli sveitsiläis-ranskalaisen Arthur Honeggerin "Pacific 231". Tuo 1920-luvun industrial-musiikkia edustava teos kuvaa nimensä mukaisesti Pacific-pyörästöjärjestykselle rakennetun höyryveturin liikkeellelähtöä. Sen jälkeen, kun kuulin moisen teoksen olemassaolosta puolisoltani, luin aiheesta sen vähän, mitä siitä oli kansantajuisiin musiikkihistorioihin kirjoitettu. Mutta edes levyltä en teosta ollut aiemmin kuullut. En pettynyt. Teos on jokseenkin mykistävä.

Itse asiassa Pacific 231 onkin syytä kuulla – ja nähdä – live-esityksenä. Aivan kuin höyryveturin viehätys perustuu äänimaiseman lisäksi mekaanisen kokonaisuuden tarkoituksenmukaisiin liikkeisiin, perustuu vaikuttavan musiikkiteoksen nautinnosta osa orkesterikokonaisuuden näkemiseen. Tietokoneruutu ei korvaa konserttisalia, mutta "Italian RSO" tarjoaa välähdyksen ideasta:



Esityksen loputtua puolisoni kuiskasi: "Hiili- vai halkopolttoinen?" Luoja, mikä nainen!

Honegger ei ole musiikinhistorian ainoa säveltäjä-rautatieharrastaja. Kuuluisa tsekkiläinen Dvořák ja unholaan painunut suomalainen Pingoud olivat samaa veljeskuntaa. Viimeksimainittu piti vetureista vähän liikaakin ja päätti päivänsä sellaisen alle.

Honeggerin teoksen nimi olisi suomeksi "Pacific 4-6-2". Niin pacific-termi kuin sitä seuraava numerosarjakin ovat kansainvälinen nimitys kookkaiden henkilöliikennehöyryveturien eräälle pyörästöjärjestykselle. Ensimmäinen numero tarkoittaa vetopyörien edessä olevaa johtoakselia tai -teliä, toinen vetopyöriä ja kolmas niiden takana olevaa laahus- eli juoksuakselia tai -teliä. Honegger käytti nimessä ranskalaisperäistä tapaa ilmaista veturin akselien lukumäärä. Suomessa, kuten useimmissa muissakin maissa käytettiin sen sijaan pyörien lukumäärään perustuvaa ilmaisua eli kaksinkertaisia lukuja ranskalaiseen tapaan nähden. Hämmästyttävää, miten tiiviisti ja täsmällisesti asia oli kuvattu konsertin käsiohjelmassa.

Suomalaisista vetureista P1, sittemmin Hr1, "Ukko-Pekka" on varsin tunnettu "pacific 231". Sen alkuperäinen sarjamerkkikirjain P nimenomaan viittaa pacific-termiin. Tätä lukuunottamatta Suomessa käytettyjen höyryveturien vanhat, vuosina 1912-1942 käytössä olleet sarjamerkit eivät juurikaan liity pyörästöjärjestykseen, vaan varsinkin alkupäässä veturien käyttöönottojärjestykseen ja sarjojen laajentuessa ja monipuolistuessa käyttötarkoitukseen. Mutta ensimmäisen pacific-tyyppisen veturin suunnittelu, valmistaminen ja käyttöönotto 1930-luvun Suomessa oli niin merkittävä asia – Kari Salo kirjoitti Resiina-lehden numerossa 2/1987, miten "Tällä veturityypillä VR astui aimo askeleen lähemmäs yleiseurooppalaista veturitekniikkaa" - että sille haluttiin varata sarjamerkistöstä oma P-kirjain.


Ukko-Pekka, suomalainen pacific 231.

Konserttimatka tehtiin tietenkin junalla. Meno P 923:lla ja paluu S 60:llä. On melko ikävää, että Tampereella iltaa viettävän on palattava pikkukaupunkiin Pendolinolla, jos viipyy kaupungissa pidempään kuin iltayhdeksään. Pendolino-lippu kun maksaa lähes tuplaten pikajunaan verrattuna. Sekä meno- että paluujuna olivat aikataulustaan myöhässä, mutta vain hiukan.

Menomatkalla Sr1:n vetämä turkulainen saapui Toijalaan samaan aikaan kuin niinikään myöhässä ollut, kahdella Sm4-rungolla ajettu R-juna. Kauko-ohjaajalle oli tarjolla pikku pähkinä, ammattilaiselle tietenkin helppo. Mutta jos itse olisit junaliikenteen kauko-ohjaajana, ja Toijalassa olisivat samaan aikaan Tampereelle matkalla olevat Helsingistä tuleva lähijuna ja Turusta tuleva pikajuna, kumman päästäisit matkaan ensin ja millä perusteilla? Oletetaan, että "vasenta väärää" ei saa käyttää eikä ohituksia voida järjestää millään liikennepaikalla. Oletetaan myös, että molemmat junat ovat suunnilleen yhtä paljon myöhässä omasta aikataulustaan.

Harmaisiin

Työmatkalla radion aamuseitsemän uutiset kertoivat, että varusmiespalveluksensa aloittaa lähes 14 000 varusmiestä. Katsellessani linja-auton ikkunasta pilkkopimeää talvimaisemaa pohdiskelin moisen palvelukseenastumisajankohdan mielekkyyttä.

Pimeä ja usein kylmä tammikuun alku heti joulun juhlakauden jälkeen ei varmasti ole kovin miellyttävä armeijan aloitusajankohta. Kuten ei välttämättä heinäkuukaan, ainakin jos lämpömittari kohoaa sellaisiin lukemiin kuin viime kesänä. Vanhan saapumiseräjärjestelmän mukaiset helmi-, kesä- ja lokakuu olivat alokasta ja hänen taloon sopeutumistaan ajatellen uskoakseni nykyistä inhimillisempiä. Tosin nykyjärjestelmän ehdoton etu vanhaan verrattuna on toimiva rajapinta eri oppilaitosten lukukausirytmiin, eikä se ole mikään vähäinen etu.

Armeijassa on tarkoituksenmukaista harjoitella toimimaan pimeissä, kylmissä ja muutoin haastavissa olosuhteissa, mutta oppimisen kannalta palveluksen ensimmäiset viikot eivät ole hedelmällisintä aikaa. Iso osa alokkaiden henkisestä ja fyysisestäkin kapasiteetista menee uuden toimintaympäristön perusasioiden opetteluun.

Nyt sanon jotakin, mitä oman armeijansa kymmeniä ja taas kymmeniä saapumiseriä sitten käyneen ei monien ikätoveriensa mielestä kai pitäisi sanoa. Mutta sanon kuitenkin: Uskon, että tämän päivän armeija on rankempi paikka kuin mitä se oli reilut 20 vuotta sitten. Jo keskeyttämisluvut kertovat siitä jotakin.

Kuten todettu, lupaavaa alkua ei anna se, että nuoret miehet ja naiset raastetaan uppo-outoon ympäristöön vuoden pimeimpään aikaan tai polttavilla helteillä. Kaikkein rankinta lienee kuitenkin siirtyminen siviilielämään verrattuna rajoitettuun kommunikaatioympäristöön. Nykyään palvelukseen astuvat alkavat jo olla diginatiiveja, joille aktiivinen kommunikointi sähköisten viestimien kautta on itsestäänselvyys. En tarkoita muutama vuosi sitten huomiota saanutta nettiriippuvaisten vähemmistöä, vaan sitä suurta nuorten joukkoa, jolle tekstiviestit tai erilaiset TCP/IP-pohjaiset pikaviesti- ja yhteisöpalvelut ovat osa sosiaalista identiteettiä. Matkaviestimiä ja tietokoneita käsittääkseni voi käyttää kasarmilla ja jopa maastossa, mutta paljon rajoitetummin kuin siviilissä.

Reilut kaksikymmentä vuotta sitten meillä oli helpompaa. Kotona oli ollut lankapuhelin, jonka luurissa oltiin vietetty suhteellisen vähän aikaa. Samanlainen löytyi kasarmilta. Kommunikaatio kaverien kanssa oli kotipuolessa ollut melkein yksinomaan suullista ja kasvoista kasvoihin tapahtuvaa. Kasarmilla naamat vaihtuivat, mutta viestintätapa ei. Kukin sai hyödyntää sitä aivan niin kuin oli siviilissä tottunut, kuka puheliaampana, kuka hiljaisempana. Raja siviilikommunikoinnin ja armeijakommunikoinnin välillä ei ollut suuri.

Ennenvanhaan jotkut onnekkaat saivat kirjeitäkin. Me, jotka emme niitä paljon saaneet, olimme hiukan kateellisia, kun iltaisin nimenhuudon yhteydessä kirjuri niitä jakoi. Muistan tosin itsekin saaneeni muutaman. Jälkiviisaasti sanottuna olin pari vuosikymmentä ajastani edellä ollut weeaboo. Minulla oli nimittäin japanilainen kirjeenvaihtokaveri, Etsuko. Hän kirjoitti pari kertaa ihmetellen muun muassa sitä, että Suomessa miesten oli puolipakko käydä armeija.

Yhtä kaikki, tsemppiä tänään varusmiespalveluksensa aloittaneille!

Lumitöitä ja kulttuuria

Perjantaina sai lykkiä pihan puhtaaksi kahteen kertaan, heti aamulla ja töistä palattua. Lauantaina herätyskello soitti kuudelta samaan puuhaan. Kolattavaa oli vähemmän kuin illan säätila oli antanut ymmärtää. Sade oli tauonnut yöllä.

Veturitallilla sen sijaan lunta riitti. Simo oli hoitanut kaupungin urakoitsijan tekemään parkkipaikan lumityöt eilen, mutta käsitöitä riitti polkujen tekemisessä siitä eteenpäin. Oli mukava tavata harrastustovereita pitkästä aikaa. Sitten lokakuun talkoiden ei olla juuri nähty.

Aamupäivä olikin sitten korkeakulttuuria täynnä, kun kotikylän tuore kamarimusiikkiorkesteri vieraili Veturimuseolla. Jollekulle muusikolle saattoi olla yllätys, että lämmittelemässä piti käydä ulkona. Talli kun säilöö kylmän syyspuolen seiniensä sisään pitkälle kevääseen tai kesään saakka. Orkesterivierailun aiheena oli promokuvien ottaminen. Kesäkonsertin mahdollisuudestakin keskusteltiin.


Kuva: Kimmo Varjoranta, kvarjo@kolumbus.fi

Iltapäivällä väsytti, mutta puolisoni kanssa saimme vääntäydyttyä saunalenkille. Se kannatti.

Junaliikenteen talviongelmat ovat venäläisten ja porvarien syytä

VR antoi tänään vastauksen liikenneministerin selvityspyyntöön rautatieliikenteen huomattavia talviongelmia koskien. Esson baarien kansa on tiennyt ongelmien perussyyksi milloin vaihdemiesten poistumisen ammattikartalta, milloin ulkomaisperäisen kaluston - viimeksimainitun kohdalla unohtaen samalla, että VR:n yli sadan vuoden aikana käyttämästä reilusta 1200:sta höyryveturista 47 % oli ulkomaista valmistetta.

VR:n tiedotteessa viitataan liikkuvaa kalustoa syvempiin rakenteellisiin ongelmiin. Rautatielaitoksen kaltaisen äärimmäisen monimutkaisen logistisen järjestelmän kyseessä ollen pidän selitystä sangen uskottavana, näin harrastepohjalta ainakin. VR:n mukaan myöhästymisten alkujuuri on Helsingin ratapihan ahtaudessa.

Nykyään tiedetään, että ympyränmuotoinen alue on logistisesti toimivin. Helsingistä sellaista ei saa millään, ellei ryhdytä täyttämään Suomenlahtea maalla.

Nyt tullaan siihen, miksi junien myöhästelystä voidaan pohjimmiltaan syyttää ilkeitä venäläisiä. Tai sitten länsimielisiä suomalaisporvareita. Siirrytään ajassa taaksepäin, kauas 1800-luvulle.

Metsää kaatui, höyrykoneet puksuttivat sahoilla ja suomalainen puu lähti markkinoille nostamaan kansan elintasoa. Sahalaitos poikineen nousi Sisä-Suomeen 1870-luvulla, ja paperitehtaat tulivat perässä seuraavalla vuosikymmenellä. Väestö ja tehtai­lijoiden omaisuus kasvoivat kilvan, mutta ainakin talvella saattoi törmätä synkännäköiseenkin patruunaan. Keskisuomalai­sen puun tie vientiin oli tukossa heti, kun Kymijoen vesistö jäätyi. Haikaillen saattoi tehtailija katsella höyrykonettaan: tuon kun saisi kiskojen ja pyörien päälle lankkua kuljetta­maan!

Jo J.V. Snellman oli pitänyt rautateitä ratkaisuna Suomen lii­kenneongelmiin. Miksei siis rakennettaisi rataa Pohjanmaan rannikolta Keski-Suomen halki Riihimäki-Pietari-rautatielle? Näin helpotettaisiin sisäsuomalaisen puutavaran ja pohjanmaa­laisten maataloustuotteiden kuljetusta tuottoisille Venäjän markkinoille.

Runkorataverkon suunnitteluvaiheessa nousi esille ns. keskinen runkorata eli rautatie Vaasasta Jyväskylän ja Mikkelin kautta Luumäen Taavettiin. Tällaisen radan katsottiin parhaiten edis­tävän Suomen talouselämää. Nikolainkaupunki eli nykyinen Vaasa toisena päätepisteenä oli luonnollinen valinta, olihan kaupun­ki Poh­janmaan keskus. Sa­moin Jyväskylä Keski-Suomen ja Mikkeli Ete­lä-Savon merkittä­vimpinä paikkakuntina näyttivät itseoikeu­te­tuilta rautatiekau­pungeilta. Edullisten maasto-olosuhtei­densa ansiosta Taave­tista piti tulla keskisen runkoradan ja Pietarin radan riste­ysasema.

Tällainen poikkirata olisi palvellut myös venäläisten sotilas­kuljetuksia, mutta tsaarin kenraalit uskoivat voivansa pitää miekat tupessa eivätkä ottaneet kantaa suuriruhtinaskunnan ratahankkeisiin.
Jyväskylästä Seinäjoelle vievä rataa dieselveturin tuoksuisessa taajamajunassa kolkotellessa voi matkustajan mieleen nousta kysymys, miten Ähtärin kuntaan kuuluvassa Myllymäessä, suunnilleen keskellä ei mitään, on näyttävä peräti kolmannen luokan rautatieasema ja nelipilttuinen tiilinen veturitalli. Myllymäestä piti tulla Vaasasta Venäjälle suuntautuvan keskisen runkoradan ja Tampereelta Ouluun suuntautuvan radan risteysasema. Suunnitelmat eivät toteutuneet, ja risteysasemiksi tulivat Seinäjoki ja Haapamäki (kuvat heinäkuulta 2008).

Venäjän taloudellinen kasvu hidastui 1880-luvun alussa. Samoi­hin aikoihin emämaan teollisuusmiehet huomasivat suomalaisen tuonnin haukkaavan palasen heidän leivästään tai kaviaarian­noksestaan. Venä­jällä alettiin vaatia suomalaisten tuotteiden tulli­vapau­den poista­mista. Tul­lipoli­tiikan kiristämisen kan­nalla olivat myös innokkaimmat sla­vofiilit, joi­den ohjel­maan sopi kaiken­lainen vähemmistökansal­li­suuksien etujen ra­joitta­minen. Yhdes­sä nämä vaikutusvaltai­set piirit saivat tah­tonsa läpi, ja pää­osa suomalaisten erioi­keuk­sista Venäjän mar­k­kinoilla siir­tyi vanhan hyvän ajan muis­tojen jouk­koon.

Suuriruhtinaskunnan itärajalle noussut tullimuuri pani suoma­laisen porvarin raapimaan päätään. Hammasta purren moni jatkoi itävientiä jopa konkurssiin asti, mutta toiset suuntasivat katseensa länteen. Perinteinen kauppakumppani Englanti suostui ostamaan hiukan lisää sahatavaraa, mutta erityisesti voimis­tuvilla Saksan markkinoilla suomalaiset menestyivät. Myös pa­pe­rille ja maataloustuotteille riitti ostajia korkeasuhdan­teessa paistattelevasta Länsi- ja Keski-Euroopasta.

Keskistä runkorataa ei tarvittu länsivientiä varten, koska sisämaan tuotteet pääsivät rannikon satamiin helpommin muita reittejä. Idänkaupan kuljetuksiin taas riitti jo olemassaoleva Pietarin rata. Taloutta palvelemaan tarkoitetun radan taloudellinen pohja oli pettänyt.

Rataa haluavien paikkakuntien piti markkinoida itse­ään lehdistössä, ajan tehokkaimmassa mediassa, ja siten yrittää kääntää yleinen mielipide toivomansa ratkaisun kannalle. Pelk­kään val­tiopäiväedustukseen ei kannattanut turvautua, kos­ka val­tiopäivillä yhden paikkakunnan edun ajaminen johti vain hedel­mättömään kiistelyyn.

Rautatie olisi ilmeisesti vauhdittanut Jyväskylän kehitys­tä, mutta kau­punkilaiset havahtuivat liian myöhään. Nopea ta­lous­kasvu lie­nee tuudittanut jyväskyläläiset uskoon, että rau­tatie kaupun­gin kautta olisi itsestäänselvyys. Ulkomaankaupan muutokset oli­vat vieraannuttaneet muut paikkakunnat keskisen runko­radan hank­keesta, joten Jyväskylä ei saanut tukea muualta.

Vaasalaisille oli yhdentekevää, mikä rata yhdistäisi heidät Etelä-Suomen rautatieverkkoon. Tampere-Vaasa-radan rakennus­töiden alettua kesällä 1879 vaasalaiset eivät viitsineet kii­vailla itään johtavan radan puolesta. Mikkeliläiset halusi­vat vain yhteyden etelään, rannikon vientisatamiin, eikä kes­kinen runkorata ollut heille ainoa vaihtoehto. Luumäkeläiset taas eivät kehdanneet pitää suurta melua itsestään, heillä kun oli jo Riihimäki-Pietari-rata.

Myös haminalaiset ja kotkalaiset osallistuivat suunnitelman hautaa­miseen vaatimalla radan itäpäätä lähemmäs itseään. Vii­puriakin hanke kosketti, mutta suurin osa keskisestä runkora­dasta olisi kulkenut kaupungin talousalueen ulkopuolella. Kar­jalan kauppaan keskittyneet Viipurin porvarit olivat kiinnos­tuneita itäisimmän Suomen ratasuunnitelmista, joten Keski-Suo­men liikenneongelmien ratkaisumallit eivät heitä liikuttaneet.

Keskisen runkoradan hanke oli ollut esillä valtiopäivillä ja erilaisissa komiteoissa 1870-luvun alusta lähtien. Alkuvai­heessa kannatusta saanut Vaasa-Taavetti -ratasuunnitelma osoittautui myöhemmin riittoisaksi kiistojen aiheeksi. Runko­rataverkon rakentamista käsiteltiin periaatteessa kokonaisuu­tena, mutta valtiopäiväedustajilla riitti tarmoa nahistella lyhyenkin rataosuuden yksityiskohdista. Suunnittelun ohjenuo­rana oli komeasti "Suomen kansan yhteinen etu", jonka ­edusta­jat varsin usein rinnastivat kotipaikkakuntansa etuun.

Rautatien rakentaminen edellytti perusteellisia maasto- ja taloustutkimuksia, ja vasta vuosikymmenen lopulla yritettiin tehdä asiasta päätöksiä. Vuoden 1878 valtiopäivät eivät pääs­seet asiasta yksimielisyyteen, ja jatkotutkimusten jälkeen hanke otettiin käsittelyyn säätyjen kokoontuessa uudelleen vuonna 1882.

Nämäkin valtiopäivät pysyivät perinteelle uskollisena ja rau­tatiekiistely jatkui. Keskisen runkoradan hanketta käsitellyt valiokunta sai aikaan jonkinlaisen mietinnön, mutta sitä ko­ristivat kaikkien valiokunnan jäsenten mukaan liitetyt vasta­lauseet.

Enimmäkseen valtiopäiväedustajien kotipaikkakuntien eduista johtuva riitely hidasti suunnitelman käsittelyä, ja aika ajoi sen ohi. Itäviennin supistuminen oli painava peruste keskisen runkoradan vastustajien vaatimuksille. Oli tullut aika etsiä muita vaihtoehtoja.

Keskisen runkoradan suunnitelman kuolinkamppailuksi muodostui väittely itäisestä päätepisteestä. Kouvola sai Taavetin paikan radan itäpäänä, kannattihan mm. merkittävä satamakaupunki Kot­ka tätä ratkaisua. Kun näin oli päästy vauhtiin, muutettiin koko radan linjaus. Maan sisäosien runkoradaksi tuli savo­lais­ten valtiopäiväedustajien ajama rautatie Kouvolasta Mik­kelin kautta Kuopioon. Keski-Suomi saatiin hankkeen taakse lupaamal­la nyt suunnitteilla olleen Savon radan ja Vaasan ra­dan yhdis­tävä rautatie, joka kulkisi Jyväskylän kautta. Savon rata näh­tiin keskistä runkorataa paremmaksi ratkaisuksi muual­lakin kuin kalakukkomaakunnassa, ja sen ensimmäiset kiskot naulat­tiin pölkkyihin keväällä 1886.

Uusi runkoratasuunnitelma merkitsi maamme rautatieverkon muo­toutumista Helsinki-keskeiseksi. Muuttunut taloudellinen ti­lanne ei suosinut valtakunnan pääkaupunkiin Pietariin suuntau­tuvaa rataverkkoa, ja suuriruhtinaskunnan pääkaupunki sai nousta keskipisteeksi.

Vuosisadan vaihteen tienoilla suomalai­set olivat tyytyväisiä tekemäänsä ratkaisuun. Venäläistämis­toimenpiteiden eli ns. sortokausien alettua 1890-luvulla Suo­mea ei ainakaan rauta­tie­suunnittelulla voinut yrit­tää sitoa tiukemmin emämaahan. Pitää muistaa, että rautatiet olivat ajan tehokkain liikenne­muoto, jonka suunnit­telulla oli kauaskantoi­sia vaikutuksia taloudel­lisiin ja po­liittisiin oloihin. Silti innokkaimmallekaan venä­läistäjälle Suomen kiusaaminen ei ollut uuden runkorataverkon kustannusten arvoinen asia. Venäjälle suuntautuva keskinen runkorata jäi pölyttyviin muistioihin ja pöytäkirjoihin.

Sen pituinen se. Harjoitetaan hiukan ajatusleikkiä. Oletetaan ensin, että keskinen runkorata olisi rakennettu ja rataverkostamme olisi sen myötä tullut Pietari-keskeinen. Oletetaan myös, että asia ei olisi muuttanut poliittisten tapahtumien kulkua esimerkiksi vuosina 1917-18 ja 1939-44. Oletetaan vielä, että rautateiden linjauksella olisi ollut teollisuuden ja liike-elämän sijoittumiseen ja toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten maassamuuttoon se vaikutus, että Helsingin seudulle ei olisi muodostunut nykyisenkaltaista väestökeskittymää, vaan väki olisi jakautunut nykyistä laajemmalti eteläisen Suomen alueelle. Tällöin rautateidemme logistinen solmukohta olisi kaiketi Kouvolassa. Sinne olisi ainakin teoriassa ollut mahdollista rakentaa läpäisykapasiteetiltaan Helsinkiä vetoisampi ratapiha. Lumisena pakkastalvena haukuttaisiin edelleen Pendolinoja ja kaivattaisiin vaihdemiehiä luutineen. Mutta junat eivät myöhästelisi niin paljon.

Lähteet:

• Alameri, Rolf: Myllymäen merkittävyys. Resiina 3/2006. SRHS, MRY, Vammala 2006.
• Eonsuu, Tapio ym.: Suomen veturit. Osa 1, Valtionrautateiden höyryveturit. Stenvalls, Malmö 1975.
• Kuisma, Markku: Metsäteollisuuden maa. Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620-1920. SHS, Helsinki 1993.
• Schultz, K. A.: Selonteko eri radoista. Teoksessa Valtion Rautatiet 1862-1912: Historiallis-teknillis-taloudellinen kertomus. Valtionrautatiet, Helsinki 1916.
• Uusiheimala, Jorma: Taavetti-Mikkeli-Jyväskylä-Vaasa rautatiesuunnitelma. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto, Tampere 1979.

Joulun riisujaiset

Aamulla napsautin radion auki samaan aikaan kahvinkeittimen kanssa. Siellä soitettiin joulupolkkaa. Käänsin vastaanottimen kiinni. Eiköhän sitä ole tältä kaudelta taas tarpeeksi kuultu.

Niinkuin tapanamme on koristella joulukuusi heti jouluaattoaamuna, riisumme sen yleensä heti loppiaisaamuna. Ei kuulemma ollut ainoa kuusi, joka ehti varistaa ison osan neulasistaan jo ennen poisvientiä. Ilmiön sanotaan johtuneen kuusenkaatosesongin kireästä pakkassäästä. Tulipahan samalla tehtyä kevyt viikkosiivous.

Kuivuttuaan ja haketetuksi tultuaan kuusenoksat hyödynnetään katteena pihamaan pensaiden alla tai kuorikkeena talousjätekompostissa. Runko puolestaan lämmittää uunia joskus ensi syksynä.

Iltapäivällä käytiin hiihtämässä vaihteeksi vapaalla tyylillä. Muutaman suksijan lisäksi kuntorataa hyödynsivät koirankouluttajakaverukset. Ei toki latu-uraa, vaan parkkipaikkaa. Olimme ulkoilemassa hyvään aikaan, kun pian kotiin palattuamme alkoi tuuli yltyä. Luvattu lumisade tosin on antanut odotella itseään. Tätä kirjoitettaessa sadealue on ilmatieteen laitoksen sadetutkan mukaan juuri saavuttamassa Varsinais-Suomen ja Ala-Satakunnan rannikkoseutua. Saattaa huomisaamuksi olla luvassa lumitöitä.

Päivälliseksi haettiin kuponkiruokaa moottoritien varresta. Keskusliikkeen huoltoasema oli täynnä matkustavaisia aterioimassa, annoksia noutamassa tai kaupassa. Vertailun vuoksi samalla reissulla tuli poikettua rautatieaseman kautta. Hiljaista oli. Kioski oli auki, ja kolme pikkupoikaa kansoitti asemahallia.

Vaikka joulu tuli pakattua pois, saavat sähkökyntteliköt ja ulkorakennuksen vintti-ikkunan valokoriste jäädä valaisemaan pimeitä talven öitä Nuutinpäivään saakka. Loppiaisen kunniaksi vein illalla pihalle vielä myrskylyhdyt ja panin kynttilän pariin jäälyhtyyn. Eläviä liekkejä tulee pihalla polteltua ahkerasti adventin ja joulun aikaan; sen jälkeen paljon vähemmän.

Hieman kuntaliitoksista

Kotikunta koki vuodenvaihteessa toisen kuntaliitoksensa puolen vuosikymmenen sisällä. Toijala ja Viiala yhdistyivät Akaaksi vuoden 2007 alusta, ja nyt mukaan tuli vanha kaveri Kylmäkoski. Sanaristikoista tuttu Akaan pitäjä on kartalla taas suunnilleen sen muotoinen kuin se oli aluksi kirkkopitäjänä noin vuodesta 1589 - Urjalan seurakunnallisesta itsenäistymisestä - alkaen ja sittemmin kuntana vuodesta 1865 vuoteen 1895, jolloin Kylmäkoski aloitti itsenäisen elämänsä. Ainoa laatuaan ei tämä hämäläinen liitos tässäkään vuodenvaihteessa ollut, ja monet asiantuntijatahot ennakoivat, että kuntien määrä vähenee vielä ainakin sadalla nykyisestä 336:sta.

Kuntaliitoksista puhutaan usein samassa yhteydessä kuin julkisen talouden kestävyydestä ja julkisten menojen kasvun hillitsemisestä. Viimeistään 1970-luvulta alkaen niin sanotun hyvinvointiyhteiskunnan rakentamissuunnitelma oli melko yksinkertainen. Valtio osoitti kunnille sektorikohtaisen erityislainsäädännön kautta yhä uusia palvelutehtäviä ja ainakin 1990-luvun lamaan saakka järjesti niille myös jokseenkin täysimääräisen rahoituksen kuntien valtionosuusjärjestelmän - pohjimmiltaan verotusjärjestelmän - kautta. Erityisen toimialan eli sektorikohtaisten lainsäädännöllisten tehtävien vakaa rahoitus innosti kunnat ottamaan hoitaakseen myös niinsanottuja yleisen toimialan tehtäviä lain velvoittamien lisäksi. Nyt on tultu tilanteeseen, jossa tehtäviä on paljon ja joillakin sektoreilla työtaakka näyttää vain kasvavan. Rahoitus sen sijaan on pikemmin niukkenemassa kuin runsastumassa. Kuntaliitoksilla haetaan ratkaisua tähän ongelmaan.

Kuntien toimintaan vain pintapuolisesti paneutuneet populistit niin joukkoviestimissä kuin politiikassakin uskovat kuntaliitosten säästön tulevan ensisijaisesti hallinnosta. Kunnissa tehtävä työ kun nähdään määritelmällisesti paperien tuottamisena.

Osa kunnan työstä kiistämättä on hallintoa, koska kunnassa käytetään julkista valtaa ja julkista rahaa. Kunta suorittaa varsinkin lainsäädännön vaatimia tehtäviä eri perustein kuin usein vastakohdaksi nostettu liikeyritys. Sekä kunta että liikeyritys tuottavat palveluita ja toimittavat niitä asiakkaille. Ne suorittavat tämän työn kuitenkin eri tavoin: liikeyritys lähinnä myymällä maksukykyisille ja -haluisille ja kunta lain, tarveharkinnan tai muiden vastaavien seikkojen määräämin tavoin. Viimeksi mainittua kutsutaan hallinnoksi, ja se on usein monimutkaisempi kuin myyntitapahtuma.

Hallintoa voi ja kannattaa kritisoida. Mutta mikä on sen vaihtoehto, jos (1) kunnalla edelleen halutaan pitää peruspalveluiden ja -infrastruktuurin järjestämis- ja ylläpitovelvollisuus , (2) velvoitetaan kunta tarjoamaan peruspalvelut ja -infrastuktuuri edes jossakin laajuudessa kaikille tarvitseville näiden maksukykyyn ja -haluun katsomatta ja (3) toimintaa ei rahoiteta niin avokätisesti, että kunnan ei tarvitsisi millään tavoin säännellä peruspalveluiden ja -infrastruktuurin tarjontaa halukkaille?

Julkisen sektorin kriitikot varmasti mieluusti nauravat tälle, mutta hallinnon voidaan sanoa olevan kunnan perimmäinen toiminta-ajatus, jopa kunnan liikeidea. Julkisilla varoilla operoivalle ja monessa "liiketoimessa" sopimuspakkoon - eli palvelun toimittamiseen sitä pyytävälle - velvoitetulle organisaatiolle ei vielä ole taidettu löytää muunlaista toimintamallia.

Siinä missä liikeyritys pyrkii usein virtaviivaistamaan tuotteen tai palvelun asiakkaalle toimittamisen prosesseja pyrkii moni kuntakin tehostamaan hallintoaan. Esimerkiksi vuonna 2008 Suomen Kuntaliiton mukaan hallintomenojen osuus kuntien kokonaismenoista oli 2,8 % tarkoittaen hieman yli miljardia euroa. Paljon vai vähän, siinä kysymys. Mutta vaikka hallinnon osuus menorakenteessa saataisiin laskettua nollaan, sillä ei kuntatalouden ongelmia ratkaista.

Yleisesti tiedetään, että valtaosan kuntien menoista muodostaa sosiaali- ja terveystoimi, jonka osuus viime vuonna oli 51 % ja joka on kasvanut prosenttiyksikön vuosivauhdilla Myös opetustoimen 24 %:n osuus on huomattava, joskaan ei enää kasvava.

Sosiaali- ja terveystoimi, miksei perusopetuskin, ovat kiusallisia aihepiirejä säästettäväksi. Melko harva valtion tai varsinkaan kunnan päätöksentekijä haluaa omakohtaisin käytännön toimin leimautua hyvinvointiyhteiskunnan alasajajaksi. Kuntien menorakenne kuitenkin osoittaa, että jos kuntataloudessa on saatava aikaan säästöjä, joilla on huomattavaa käytännön vaikutusta, ne pitää löytää suurimmista menoeristä.

Löytyykö kuntaliitoksista ratkaisu tähän? Tuskin automaattisesti. Mutta suurissa kunnissa päätöksentekijöiden ja päätösten kohteena olevien välinen etäisyys väistämättä kasvaa verrattuna pieniin kuntiin. Myös ylintä päätösvaltaa käyttävät kunnanvaltuutetut ja muidenkin toimielinten jäsenet samoin kuin valmisteluvaltaa käyttävät johtavat viranhaltijat valikoituvat suurissa kunnissa eri tavoin kuin pienissä. Aivan satunnainen esimerkki (toivottavasti) vailla yhteyksiä reaalimaailmaan: lähivanhainkodin muuttaminen maksullisiksi palveluasunnoiksi ja vuodepaikkojen keskittäminen toisella puolella kuntaa sijaitsevaan yksikköön on helpompaa päättää, kun päätöksen kohteena olevat ihmiset eivät ole oman kylän Selmoja ja Arvoja.

Ehkä kuntaliitosten keskeisin merkitys onkin mentaalis-sosiaalinen. Kun etäisyys yhtäältä päätöksentekijä- ja -valmistelijaportaan ja toisaalta tavallisen kuntalaisen välillä kasvaa, eli valta käyttäjineen etääntyy sen kohteista, voidaan viedä läpi myös kipeitä ratkaisuja.

Vuoden ensimmäinen päivä

Vuorokauden vaihtuessa kotikunnasta tuli kerralla sangen maaseutumainen. Tosin EU-luokituksen mukaan maaseudulla tässä on asusteltukin. Näillä main vain Tampereen, Nokian ja Kangasalan keskusta-alueet täyttävät EU:n kaupunkikriteerit.

Aloitettiin vuosi kirkonmenoilla Kylmäkoskella. Kauniimpi työn puolesta ja minä yhtenä noin kymmenestä kirkkokansalaisesta.

Sukset otettiin auton katolle, kirkonmenojen jälkeen seurakuntatalolla vaihdettiin vaatteet ja jatkettiin Veikkojen ladulle. Majalla oli vielä menossa uudenvuodenkekkerit. Hiihtäjiä oli muutamia. Yksi tervehti peltoaukealla vastaan tullessaan. Arvailtiin, kuka kyseinen herrasmies mahtoi olla.

Illalla saunan jälkeen kasvisateria pieniltä osin vielä kotipihan sadosta: fetasalaattia ja eilinen perunasalaatti loppuun.