Iloista vappua!

Oman Bayeux-mallisen ryijyn voi kutoa hauskassa verkkopalvelussa.

Hallintotieteen perusteiden kirjatentti

Iltapäivän päätteeksi työmaalta Tampereen linja-autoon ja yliopistolle. Avoimen yliopiston lukuvuoden toiseksi viimeiseen tenttiin oli paljon osallistujia. Ilahduttavaa huomata, että omalta työmaalta oli muitakin.

Minulla illan tekstit olivat hallintotieteen perusteiden kirjallisuusosio (J. Vartola: Näkökulmia byrokratiaan, T. Peltonen: Johtaminen ja organisointi.sekä A. Salminen: Julkisen toiminnan johtaminen. Hallintotieteen perusteet). Olin jopa jotenkuten lukenut kirjat. Kysymyksiä oli - kuten taannoin luentotentissäkin - vain yksi. Se kuului suunnilleen "Kerro omin sanon, mistä kirjoissa kerrottiin". Ei ehkä aivan noin, mutta melkein. Piti kuvailla ja vertailla, miten eri kirjoissa oli käsitelty byrokratiaa, byrokraattisia organisaatioita ja erityisesti byrokratiaa nykyorganisaatioissa. Ihan noin laajaa kysymystä en osannut odottaa. Ajattelin, että kun tehtäviä oli vain yksi ja aikaa neljä tuntia, odotettiin kohtuullisen runsasta määrää tekstiä. Neljä sivua sain kirjoitettua pienehköä ja epäselvää käsialaani, asiaa ja enimmäkseen asian vierestä. Tuon kaltaiset ovat kysymyksiä, joissa vastaamista ei paljon haittaa, vaikka ei itse aiheesta erityisen paljon katsoisi tietävänsä tai muistavansa. Voi korostaa asioita, jotka muistaa paremmin. Voi myös väittää kirjoittajien implisiittisesti - yksi sanoista, joita yliopistopiireissä ymmärtääkseni rakastetaan - tuovan paradigmoissaan - toinen oikea termi - esiin jotakin, josta itse haluaa vastauksessaan tarinoida.

Muuten olen sitä mieltä - vaikka se ei varsinaisesti kulunutkaan tenttikysymyksen aihepiiriin, mutta kirjoittaahan siitä piti - että Vartola - tai hänen viittaamansa brittisosiologi Giddens - on paradigmassaan tulkinnut pitkästi lainaamaansa ranskalaishistorioitsija Braudelia ainakin implisiittisesti väärin. Vartolalle pitkän keston ilmiö on markkinatalous, vaikka Braudelilla - joka katsoo pitkäkestoisiksi kaikkein hitaimmin muuttuvat olosuhteet, kuten ilmastolliset olot - tuonkaltaiset asiat kuuluvat vasta keskimmäiseen eli rakenteelliseen tai mentaaliseen tasoon. Että sen sortin sosiologiaa.

Lohdutukseksi ostin teekkaritytöltä Tampin.

Ruops, ruops ja vielä kerran ruops

Lauantaipäivä kului lämpimässä säässä haravan varressa. Pidän metallilapaisesta. Se tuntuu kädessä tukevalta aseelta sammalta vastaan. Muovinen leveälapainen on kyllä tuplaten nopeampi.

Lintujen ruokintapaikalta puutarhakompostikasaan päätyi kolme kottikärryllistä siemenenkuorta. Kävi sääliksi lintuja, jotka tulivat ihmettelemään ruokapaikan poistumista.

Ja tynnyrit vesirännien alle sadetta odottamaan.

Kuten aurinkoisina kevätpäivinä tapana on, Urjalantie houkutti moottoripyöräilijöitä. Veturitallin aktiivien keskuudessa on kuulemma ilmennyt kevään mittaan kaksipyöräkuumetta. Itse en ole kokenut sellaista muutamaan vuoteen. Toki aina nätin allroad-pyörän näkeminen sävähdyttää. Hondan Africa Twin oli nuoruusvuosieni haavekuva, jonka saavuttamattomaksi ymmärtämisessä ei ollut vaikeuksia. Nykyään on - jos mahdollista - vieläkin tyylikkäämpiä lajityypin edustajia. Vaikkapa viimeisen Tekniikan Maailman testivoittaja BMW.

Interaktivisuutta ja teknologiaa

Harrastusmielessä pidän yllä muutaman paikallisen yhdistyksen WWW-sivuja. Joitakin tulee päivitettyä kohtuullisen säännöllisesti, toisia vain harvoin. Asia riippuu siitä, miten tiheästi päivitettävää ilmenee. Viimeisen puolen vuoden aikana on tullut esiin tilanteita, joissa yhdistyksen keskusjärjestön tai vastaavan tahon edustaja on esittänyt sivuston siirtämistä keskusjärjestön ylläpitämään järjestelmään.

Olen suhtautunut ehdotuksiin nihkeästi. Syy on itsekäs. Tähän mennessä olen pärjännyt perinteisellä (X)HTML-käsityöllä,. Yksinkertaisen sivuston kyseessä ollessa se on mielestäni helppo tehokas ja työtapa, kun käytössä on hyvä tekstieditori. Jos toimisin keskusjärjestöjen toivomalla tavalla, joutuisin opettelemaan yhtä monta erilaista julkaisujärjestelmää kuin päivitettäviä sivustoja on. Uuden opiskelu on hyödyllistä, mutta näissä tapauksissa en pidä sitä vaivan arvoisena, varsinkin kun kosketusta alkukieleen on joka tapauksessa ylläpidettävä. Pitävät ehkä punaniskana ja punikkina ja konfederaation miehenä, mutta olen pitänyt linjan "Sopii sitten päivittää ihan itse". Se on tehokas argumentti, vaikka oikeitakin WWW-osaajia pitäisi olla pilvin pimein. Kyse taitaa olla siitä aivan terveestä asiasta, että kun työstä ei makseta, ei tekijöitäkään ole jonoksi saakka tarjolla.

Se, mikä minusta on mielenkiintoista, on keskusjärjestöjen ja vastaavien into yhdenmukaistaa oman kenttänsä WWW-julkaisemisen muotoja. Suoraan sanottuna en ymmärrä, mitä hyötyä siitä kolmannella sektorilla toimittaessa nähdään olevan. Ymmärtäisin asian, jos tarkoitus olisi toteuttaa paikallistason verkkosivuilla Web 2.0 -konseptin mukaisia vuorovaikutteisia palveluita, joiden rakentelu lähes poikkeuksetta ylittäisi paikallistasolla käytettävissä olevat resurssit.

Web 2.0:n eri ilmenemismuotoja hehkutettiin loppuviikosta Hämeenlinnan ITK-konferenssissa, kuten kai monena vuonna ennenkin. Pistäydyin kuuntelemassa perjantaina. Professorismies tiivisti Web 2.0:n idean siihen, miten (X)HTML-koodatusta sisällöstä on siirrytty muuhun. Myönnän olleeni siinä uskossa, että verkkopalveluiden selaimille syöttämässä ravintoympyrässä merkintäkielinen koodi olisi yhä isoin siivu.

Hämeenlinnan kaupunginkirjasto aikoo syksyllä käynnistää varsin huiman verkkopalvelun. Mielenkiintoista sinänsä, miten kirjastolaitos on ollut monesti koululaitosta nopeampi hyödyntämään erilaisia uusien kommunikaatiomenetelmien tarjoamia mahdollisuuksia. Toisin kuin paikalla ollut opetushallituksen kommentaattori itse en ole havaitsevinani kirjastolaitoksen verkkoprojekteissa kilpajuoksua nopeasti lähestyvän lopun kanssa. Niin kauan kuin kirjan käyttöliittymän ja verkkopalvelun käyttöliittymän (ja niiden aikaansaamiseen käyttäjäpäässä vaadittavien resurssien) välinen suhde on sellainen kuin se on, en usko kirjalla olevan hätäpäivää, ja kirjastolaitos voi edelleen keskittyä toimimaan perinteisten kirjojen piirissä.

Yliopistoväki kehui verkkopelejä oppimisympäristöinä. Pelikulttuurista olen ulkona, enkä yritä asiaa kaunistella. Komealta näytti ainakin GuildWars. Ei kuitenkaan niin innostavalta, että pelaamaan alkaisin.

Myönnän olleeni aikanaan melkoisen koukussa rautatieyhtiöiden pyörittämiseen Railroad Tycoonissa. Ja mikä noloa, myös Arkanoid-pallotteluun. Ja mikä vielä nolompaa, örkkilinnoitteiden vyöryttämiseen pikselöitynä Rokan Anttina Doomin maisemissa. Mutta verkkopelit ovat jääneet kokeilematta.

Opinpa senkin, että diskurssianalyysi kuuluu myös teknillisen yliopiston käyttämiin tutkimusmenetelmiin. Tietosuojauhkia koskevassa tutkimuksessa esiteltiin visio, jonka mukaan reilun vuosikymmenen päästä eletään maakuopissa ja kommunikoidaan vain asiayhteydestään kirjoitettujen muinaisten pyhien tekstien välityksellä. Ehkä diskurssianalyytikko olisi voinut tarkistaa, josko tekstin konseptilla olisi jotakin yhteistä vapun ja tampintekemisen kanssa.

Valokuvatorstain autio

Valokuvatorstai-blogissa elellään tämä viikko autioissa tunnelmissa.



Ähtäriin kuuluva Myllymäki on ollut vireä taajama, ja suunniteltiinpa siitä aikanaan maamme tärkeimpiin kuuluvaa rautateiden risteyspaikkakuntaakin. Suunnitelmat toivat teollisuutta ja sitä kautta vireää elämää. Nyt on kahvilakin autiona.

Taas ne meinaavat laittaa nettikaapelit solmuun

Lieneekö Suomessa verkkoaktivismi taisteluväsynyt "Lex Karpelan" ja "Lex Nokian" kaltaisten kahinoiden jälkeen, kun näinä aikoina Euroopan parlamentin käsittelyssä oleva tietoliikennesäädöspaketti ei näytä ainakaan vielä nostattaneen kohinaa kuin vannoutuneimpien verkkolibertiinien blogeissa.

Vaikka en salaliittoteorioita harrasta, en jaksa uskoa, etteikö datavirtojen valvomisessa jo nyt tehtäisi töitä, esimerkiksi ihan naapurissakin, kun taannoin sen maailmanlistan tehokärkeen hetkeksi päässeen supertietokoneenkin saivat. Ihmisluonnolle ominaista on tehdä asioita, jotka (1) ovat käytännössä mahdollisia ja (2) näyttävät tarjoavan itselle jotakin hyötyä niin, että (3) niistä ei näytä olevan välitöntä haittaa muille ja (4) niitä voi tehdä riittävän huomaamattomasti.

Yhtä kaikki, jos TCP/IP-tekniikka menettäisi vapaan viestinnän ihanteeseen perustuvan tenhovoimansa syystä tai toisesta, olisi se sitten luonteeltaan teknillinen (kuten takavuosien madonluvut verkon tukkeutumisesta roskapostin vuoksi) tai yhteiskunnallinen (madonluvut rajoittavasta lainsäädännöstä) ja samaan aikaan yleinen maailmantilanne säilyisi suhteellisen vakaana, olisi mielenkiintoista nähdä, miten kauan kestäisi ennen kuin kehitettäisiin tilalle korvaava niinsanotusti vapaan tiedonvälityksen menetelmä. Ja ennenkaikkea, millainen tekniikka se olisi. En nimittäin jaksa uskoa sitäkään, että TCP/IP-pino olisi viestinnän historian viimeinen sana.

Rautatieharrastusta perhepiirissä

Perheyrityksillä on omat vahvuutensa kilpaillessaan pörssiyhtiöiden rinnalla. Rautatiehistorian harrastajille tutun Voithin harjoittaman paperikonetuotannon kehittyneisyys on tunnustettu Valmet-perillisenkin tehtaalla.

Mitä taas tulee rautatieharrastustoimintaan, olen päässyt sen perheluonteen vuoksi nauttimaan vuoden tauon jälkeen Museoveturiseuran sisäpiiriläisyydestä, kun torppamme kauniimpi asukas viime kuussa ryhtyi rahastonhoitajaksi. Niinpä hallituksen kokous pidettiin vaihteeksi torpassamme.

Rautatiemuseotoiminta ja -harrastus näyttää olevan kohtuullisessa määrin perhekeskeistä. Se on ymmärrettävää, kun yhtäläiset kiinnostuksenkohteet ensin yhdistävät ihmisiä ja sitten saattavat siirtyä vielä jälkipolvellekin.

Ehkä ilman maaliskuista Museoveturiseuran rahatonhoitajavalintaakaan en olisi organisoiduissa rautatieharrastusasioissa aivan sivuraiteille joutunut. Veturimuseon ylläpitämisestä vastaavaa hoitokuntaa - ylväs nimi on lainattu tietääkseni Suomenlinnan vastaavalta 1980-luvulla, kun täkäläistä museotoimintaa kehiteltiin, ja Suomenlinna nähtiin esikuvallisena julkisen sektorin ja kolmannen sektorin toimijoiden välisen yhteistyön hedelmänä - päädyin tälläkin vaalikaudella puheenjohtamaan. Valinta oli sikäli mielenkiintoinen, että tulin valituksi luottamushenkilöorganisaatioon kunnan toimesta, mutta puoluepoliittisten ryhmien ulkopuolelta. Toinen vähintään yhtä arvostettava valintaseikka oli se, että kunta onnistui pitkästä aikaa noudattamaan tasa-arvolakia hoitokuntavalinnoissaan. Melkein ainakin - kunnan nimittäessä kolme jäsentä on vaikeaa noudattaa tasa-arvolain 40 %:n sääntöä numerotarkkuudella. Väärin kai olisi lain voimalla pakottaa päätöksentekohalukkaita vain vähän tai oikeammin olemattomasti kunnallispoliittisia meriittejä antavaan pieneen toimielimeen, joka on kaiken kukkuraksi päättänyt olla vastaanottamatta kokouspalkkioita, jotta sekin määräraha voidaan käyttää varsinaiseen museotoimintaan. En tiedä, ovatko aikaisempina vuosina puolueryhmät kysyneet vapaaehtoisia museohoitokunnan jäsenehdokkaikseen, ja ainoastaan poikana veturinkuljettajan urasta haaveilleet miehet myöntävästi kutsuun vastanneet, tai onko kaupunginhallitus katsonut läpi sormien hoitokunnan epätasa-arvoista muodostumista, mutta kovin miesvaltainen on hoitokunta tavannut olla. Oman lusikkansa soppaan tuo se, että hoitokunnan jäsenistä kaksi kolmasosaa nimittävällä Museoveturiseuralla ei pienehkön jäsenmääränsä ja erilaisten perhe- tai työsuhteista johtuvien esteellisyysrajoitusten vuoksi ole yleensä ollut esittää kuin miehiä. Yhtä kaikki, tärkeimmässä on onnistuttu, eli yhteistyö kuntasektorin ja kolmannen sektorin välillä on toiminut hienosti, vaikka kummallakaan ei ole suuria taloudellisia resursseja käytettävänään.

Perheyritysluonteiset asiat ovat ylläpitäjien omia asioita, mutta korjauspyynnön vaati pakkonaittamiseen viittaava URL-linkki, jonka mukaan Veturimuseo olisi Suomen Rautatiemuseon sivutoimipiste. Huomio on yllättävä, sillä olen kuvitellut vaunut.orgin ylläpidon kuuluvan niinsanotusti asioista perillä olevin tahoihin. Toisaalta harrastuskenttä on yhä laajempi ja tosiasioiden mukainen tieto vaikeammin saavutettavissa. Konkreettisilla kontakteilla on informaationvälityksen menetelmien kehittyessä ja laajentuessa yhä suurempi merkitys.

Valokuvatorstain saapuminen

Valokuvatorstai-blogissa viikon aiheena on saapuminen.



Taajamajuna 949 saapumassa Nivalaan keväällä 2008. (Olen julkaissut tämän kuvan aikanaan vaunut.org-palvelussa, mutta siellä oleviin kuviin ei näemmä voi luoda "hotlinkejä".)

Iloista pääsiäistä!

Pitkä mutta ei pitkäveteinen

Pitkäperjantai on tullut vietettyä leppoisissa, vaan ei pitkästyttävissä kotipuuhissa. Aamupäivän kirkkokäynnin jälkeen vedin haalarit ylle ja siirryin autotalliin askaroimaan kevättä. Sukset puhtaaksi ja varastorasvaan, ja auton imurointi ja kesärenkaat alle.

Illansuussa tietokoneilua parin sivuston rutiinipäivityksen ja lyhyen blogimerkinnän verran.

Turusta päin illan perinteinen Dv12-kolmiveto.

Valokuvatorstain violetti

Valokuvatorstai-blogissa värimaailma noudattelee kiirastorstain liturgista väriä.



Viime kesänä pääkaupunkiseudulla kuvattu yhdysvaltalaisvalmisteinen Checker A2 oli aikanaan suosittu taksiauto kotimaassaan. Vuodelta 1949 peräisin oleva malli edustaa aikakautta, jolta Aku Ankan maailma lainasi autojen muotokielen.

Ruotsi ruosteessa, niin kiskotkin

Työpäivän tunnit vei viranomaiskokous Äänekoskella. Sinne saakka piti lähteä, että ensimmäisen kerran omalla virkauralla tuli tarvetta virkamiesruotsille. Erään ruotsia tutkintokielenään käyttävän oppilaitoksen bedömningsprotokoll piti lukea tarkkaan ja tehdä sen pohjalta asianmukaiset päätökset. Pidän ruotsin kielestä, ja oli hauskaa pitkästä aikaa realisoida koulujärjestelmän tarjoamaa, joskin käyttämättömyyden puutteessa ruostunutta, kielitaitoa.

Jyväskylästä kotiinpäin oli tarjolla sinisiä vaunuja kahtena eri vaihtoehtona. Turun pikajunan sijasta valitsin H 451:n ja Haapamäen kautta kiertävän. Ruosteiseen ruotsiin sopii rautatien rappioromantiikka. Kaupantekijäisinä sai dieselveturin, joten paikkavalinta osui ensimmäiseen vaunuun MGO:n ranskalaisen parfyymin tuoksuun.

Jatkuvakiskoraiteeton rata on mukavaa vaihtelua viime päivien moottoritielle ja pääradalle. Pyörien kolkotus kiskosaumoissa on svengaa paremmin kuin nastarenkaiden jyrsintä asfalttia vasten. Petäjäveden ja Keuruun välillä pienen matkan sn 30.

Haapamäellä Dm12-pari piti odotusmurinaansa viitosraiteella, mutta junan vaihtoon oli reilusti aikaa. Asemalaituri näytti pikkukenkäkelpoiselta, ja tulevan pääsiäisen kunniaksi päätin käydä veturitallilla tervehtimässä Kukkoa. En löytänyt sitä. Tallin kulmilla ei näkynyt ketään, jolta kysyä. Ukko-Pekka jurotti ja Kalkkuna katseli poispäin.

Vuosia sitten hiljentyneen aseman edustalla kyltti ilmoittaa varikkoalueen päättymisestä. Se on ollut haapamäkeläistovereiden Rubicon, kun nostalgialiikenteen volyymia ryhdyttiin takavuosina toden teolla nostamaan. Ymmärtääkseni monet ylitykset olivat voittoisia. Eri tahoilta on ennakoitu alkavan kauden olevan hiljaisempi.

Harrastetoiminnan resursointipäivä

Taloudellinen taantuma ei harrastemessuilla näkynyt ainakaan oman yhdistyksemme kassassa. Koskaan ei tämänkaltaisessa tapahtumassa liene myyty yhtä paljon rautatiekirjallisuutta ja pienempää rihkamaa kuin nyt. Liiketoiminnan kanssa emme pyri kilpailemaan, eivätkä katteemme ole suinkaan ammattilaisella tasolla, mutta rautateihin liittyvien kirjojen ja muiden tuotteiden myynti muodostaa oman rautatieharrastustoimintamme rahoituksen selkärangan. Hankimme varat mieluummin näin kuin käymme lakki kourassa apurahanmyöntäjien ovia kolkuttelemassa. Tosin vähän aikaa sitten liikenne- ja viestintäministeriö päätti ystävällisesti tukea erästä kesällä alkavaa kalustoyksikön kunnostusprojektiamme kohtuullisella summalla, mutta sitä edellisestä apurahanhakukerrasta on lähes vuosikymmen. Hanke ei ole näyttävimpiä laatuaan, mutta se nielee ministeriön avustuksen lisäksi huomattavan määrän kauden aikana toteutettavasta omasta varainhankinnasta, ehkä osan säästöistäkin - talkootyötunneista puhumattakaan.

Kuitenkin heikot ja vähän vahvemmatkin signaalit antoivat ymmärtää, että nyt toteutetun tyyppisen varainhankinnan mahdollisuudet kapenevat. Toiminnan edellytykset ja kustannusrakenne ovat erinäisistä syistä uhkaamassa muuttua selvästi nykyistä heikompaan suuntaan.

Messukeskuksessa järjestettiin samaan aikaan lemmikkieläinmessut. Kissaosastolla olisi viihtynyt vaikka miten pitkään. "Ihania", oli erään katselijakaksikon kommentti somaleista, vaikka lajinimi naurattikin. Hyi-tuomion saivat abessinialaisserkut. Oli vähällä, etten ryhtynyt puolustamaan hienoista hienoimpia abbyja aloittamalla jo muinaisista egyptiläisistä. No, ehkä elämäänsä aloitteleva abby - kuten linkin kuvassa - ei scifi-henkisenä ilmestyksenä ole aivan edustavimmillaan, mutta vartuttuaan se on upea eläin.

Kotiin palatessa sade alkoi moottoritiellä Hämeenlinnan paikkeilla. Veturitallilla kuormaa purkaessa tarvittiin jo valoja. Pizzan kokoista tilaa ei vatsassa tuntunut löytyvän, joten iltapala Iskhmetin putiikissa jäi osaltani väliin.

Kiitokset tovereille mukavasta harrastetoiminnan resursointipäivästä.

Opiskelijamuonitusta

Kahtena lauantaina olen harrasteopintojeni puitteissa nauttinut lounaan yliopiston ruokalassa. Tampereella näyttää olevan perinne, että kirjastotalon ruokala ei ole opiskelijaruokabisnestä varsinaisesti hoitavan Iuveneen kirjoissa? Edellisessä kirjastotalossa hommaa hoiti Valtion ravitsemuskeskus. Uudessa palveluntuottajan nimi ei ole yhtä virallisen makuinen, mutta ruoka on sielläkin hyvää. Tosin ei-oikealle opiskelijalle melko hintavaa.

Kahden lauantain perusteella voisi väittää, että opiskelijat pitävät riisistä ja kasviksista. Sopii minulle. Syystä tai toisesta peruna, riisi ja pasta ilmoitetaan menussa nimityksellä energialisä. Kuulostaa ravitsemuskeskusmaiselta. Pääruokavaihtoehtoja on paljon, eikä salaattipöytä paljon häpeä edes helsinkiläisammattikoulun vastaavan rinnalla.

Opiskelijalehti tiesi kertoa, että tiedotusoppinut Veikko Pietilä on hiljattain kuollut.

Kotiin palatessa satoi vettä. Oli hyvä aamu vaihtaa toppatakki öljykankaiseen.

Huominen kulunee harrastemessujen merkeissä.

Valokuvatorstain visa

Käytetään alkuviikosta jo toisessa yhteydessä esittämääni kuva-arvoitusta Valokuvatorstain viikon haasteessa: Mikä tämä on?

Kaukojunan kyytiin ei pääse aina, kun mieli tekisi

Pikajuna P 272:n avarat päivävaunut näyttivät houkuttelevilta junan viettäessä pitkää aamuseisahdustaan Toijalassa. Päivän aikataulu vaati tyytymistä IC² 164:n epämukavampiin penkkeihin. Toisaalta täältä kannettavan vanhuuttaan väsynyt akku saa ravintoa, mitä ei muuten mainioissa Esslingeneissä ole tarjolla.

Kärrymyyjät kävivät heti kimppuun. Kahvin tuoksu oli houkutteleva, mutta nyt ei ole sen aika.

Pikajunan perässä oli Gfot-letkan sijasta kaksi uudempaa Hccmqqr-autovaunua. Vielä muutama viikko sitten P 272:n ainoa Hccmqqr jäi Tampereelle, ja Helsinkiin menevät autot matkasivat vanhojen Gfotien kyydissä. Ehkä junan kokoonpano vaihtelee eri kulkupäivinä?

Lupasivat päiväksi vesitihkua, ja taivas vihjaa olevan lupauksen takana. Pellot ovat vielä talvisia. Tiet jo mustia. Hämeenlinnassa maanantainen aamulenkkeily näyttää olevan kansan suosiossa.

Ei vielä takatalvi

Päivä meni opinnoille Tampereen Linnassa. Luentosarja johdatukssta organisaatioteorian ja johtamiseen on hyvä, ja tänään oma vireystilakin aiheen ansaitsema toisin kuin eilisiltana. Ruokalassa kasviksia ja riisiä ja Punaisen Ristin kuulumisia.

Talossa oli samaan aikaan käynnissä myös Amnesty Internationalin seminaari. Olivat laittaneet näytille asiallista julistetaidetta. Amnestyn jäsen en ole, mutta joskus aikaa sitten tulin ostaneeksi kannatuksen vuoksi järjestön rintanapin. Pidin sitä reppuni kyljessä, ja sitä perua se sattui tulemaan mukaan, kun lähdin ensimmäisiin kertausharjoituksiini. Piruuttani siirsin merkin sotaväen tarjoaman repun kylkeen. Oranssi "badge" herätti niissä olosuhteissa hilpeyttä. Soveliasta tai sitten ei, vakavalla ja tärkeällä asialla tuokin järjestö on.

Päivän mittaan raskas räntäinen lumisade otti taivaan kirkkaalta aamulta. Takatalveksi ei oikein voi sanoa, kun kevät ei ole ehtinyt pitkälle. Saunalenkille ei huvittanut lähteä suksilla. Päätettiin mennä pitkästä aikaa kuntosalille. Hyvän hiihtokauden jälkeen rauta ei tuntunut raskaalta, mutta homman periaate sitäkin enemmän. Lämmin eikä niin raikaskaan ilma, ja mäkien sijasta vaihtelua vain metrit laitteesta toiselle.

Nyt sammutetaan valot Earth hourin ajaksi. Lieneekö mainoskampanjointiin käytetty enemmän energiaa kuin mitä sen innoittamana säästetään, mutta on mukavaa ajatella tukevansa tulevienkin vuosien talvisia kelejä. Katuvaloja eivät näemmä ainakaan näillä kulmin sammuta.

Päärataa etelän suuntaan

Vaikka aamuihminen olenkin, vain harvoin on tullut lähdetyksi Helsinkiin IC² 162:lla. Yleensä on riittänyt tuntia myöhäisempi lähtöaika. Helsingissä sopivasti kahdeksaksi olevan junan arvelin olevan vähintään yhtä täysi kuin tunnin päästä lähtevän, ja istumapaikan varmistaakseni hankin lipun kotiaseman ainoa lippukassan virkaa marraskuun alusta saakka toimittaneesta automaatista. Lipun ostamisen olisi näemmä ehtinyt jättää tähän aamuun. Pasilasta A-junaan ja Valimolle toiminnanohjausjärjestelmien puolimainoksellista seminaaria kuulemaan. ERP-aihe täytyy jättää kesken iltapäiväkahvitauolla ja kiirehtiä Pendolinolla tai viimeistään seuraavalla IC:llä Tampereelle hallintotieteen iltaluennoille. Pääratapainotteinen päivä luvassa.

Riihimäeltä RAMI-vaunu näyttää lähteneen muualle töihin. Ei ole tämän vuoden puolella vielä tullut pääkaupungissa käytyä. Lähiaikoina tämän matkan tekemistä onkin sitten luvassa tiheämmin.

Mikäs tässä matkustaessa, kun radio toimii ainakin yleisohjelman verran, ja konduktööri kävi pyytäessäni kytkemässä PC-pistorasioihin virran. Vielä kun DNA parantaisi mokkulansa käytettävyysaluetta pääradan varressa ja korjaisi tämän kestovalitukseni aiheen.

Kireitä yöpakkasia

Pakkasta oli viiden aikoihin aamulla mittarissamme 21 astetta. Kiristymisen huomasi jo pian auringon laskettua. Urjalassa pidettiin illalla maaliskuun lopulle perinteisesti ajoittuva taajamaetsintäharjoitus lähes seitsemänkymmenen vapaaehtoisen, poliisipartion ja muutaman koiran voimin. Tällä kertaa skenaario ei ollut sen dramaattisempi kuin keski-ikäinen työtön pilkkihaalareihin ja kumisaappaisiin pukeutunut kylänmies, josta ei kaverilla vietetyn illan jälkeen oltu kuultu. Ja kuten harjoituksissa tapana on, "Tapani" löytyi pian pimeän tultua. Ehkä hieman odotettua urheilullisemmissa merkeissä: jäähallilta kotiottelua seuraamasta.

Ennakko-odotukseni mukaan ja vastoin toivomustani päädyin ryhmänjohtajaksi. Alkuasukkaita en ryhmääni saanut, mutta Tampereen ja Hämeenlinnan terävän kärjen sen sijaan. Yksitoistahenkinen ryhmä oli helppo jakaa kolmeen partioon, ja tehtäväalueen läpikäynti hoitui nopeasti. Kartta jaettiin partioiden kesken kännykkäkamerakuvien muodossa. Ihailtavan näppärä oivallus, ja nykypuhelimien kamera tuottaa aivan kelvollisia kuvia tähän tarkoitukseen. Johdossa tuskin olisi tohdittu kieltäytyä, jos olisin hoksannut pyytää useamman paperikartan. Käytössä on nykyisin viranomaisten digitaalinen kartta-aineisto, josta tulostin tekee hetkessä minkä lehden miltä maankolkalta tahansa. Vielä kun olisin huomannut ladata ja lainata veturitallin PMR-radiopuhelimet partioiden väliseen yhteydenpitoon, olisi varustus ollut täydellinen. Nyt oli vain yksi VHF-puhelin ryhmää kohden, mutta sillä, kännyköillä ja käsiopasteilla pärjättiin hyvin.

Isommasta käsivalaisimestani hyytyivät paristot heti alkuunsa. Taskulampulla pärjäsi hyvin sen, minkä valkeilla teillä, poluilla ja pellonreunoilla tarvitsi. Mutta valokuvaamista valaistusolosuhteet eivät oikein suosineet. Tuli heijastinnauhapainotteisia valotuksia.

Marianpäivän hankikannolla

Pilvetön sää kutsui pian aamiaisen jälkeen ulos pihatyökautta avaamaan kuusiaidan leikkuun merkeissä. Maaliskuun loppupuoli on hyvää aikaa pätkiä edellisen vuoden kasvannaiset aidan tuuheuttamiseksi. Viiden kevään leikkuilla on jo selvästi nähtävissä oleva - ja ratalinjan puolelta tuulelta suojaava - vaikutus. Varjon puolella meinasi tulla vilu ja auringon puolella lämmin. Hyvä hankikanto helpotti latvusten tasaamista.

Kuntorata muistutti eilisiltaisella saunalenkillä luistinrataa. Niin ladun kuin luistelu-urankin pinta oli jäätynyt kovaksi, ja jotakin suksia terävämpää jalkinetta olisi tehokkaaseen etenemiseen kaivattu. Ajattelin tänään käydä iltapäivän auringossa kokeilemassa, josko pinta olisi pehmennyt. Jonkin verran olikin, mutta vain paikoin. Ei hiihtämisestä enää voinut sanoa nauttivansa.

Ei tämä mikään huono hiihtokausi ole ollut, vaikka talvi viipyillen alkoikin. Vaikka en ole mikään tavoitteellinen harrastaja tai muu himohiihtäjä, minulla on nuoruudesta peritty tapa pitää kirjaa kauden aikana taitetuista kilometreistä, ja tänä talvena niitä on kertynyt aika tarkkaan 800. Siinä suhteessa paras talvi tällä vuosikymmenellä ja 30+ -sarjalaisena. Taannoinen Lapin reissu ja hiukan pidempiin lenkkeihin houkutelleet ensiluokkaiset ladut kerryttivät matkaa.

Illaksi tuttuun tapaan taiji-treeneihin hakemaan ruumiinjäsenille oikeita liikeratoja ja asentoja. Lähtiessä on jo aivan valoisaa, ja palatessakin auringonlaskun värejä vielä taivaanrannassa.

Reidarin kevät

Uutisissa on kerrottu, että Japanin kevät on virallisesti alkanut tänään kirsikan päästyä kukkaan Tokiossa. Menee vielä aikaa ennen kuin kotipihan kirsikka on samassa vaiheessa.


Reidar Särestöniemi: Kevään kirkkaat vedet tulvivat kartanolle ja sulattavat roudan, 1973

Suomalaisen, erityisesti tietenkin lappilaisen, kevään värien tallentaja Reidar Särestöniemi (1925-1981) oli taiteilija, jota taidehistoriamme kaanon ei juuri huomioi. Markku ja Olli Valkosen "Suomen taide" -sarjassa häntä ei mainita sanallakaan, ja hieman uudempi "Ars- Suomen taide" -sarja tiivistää yhteen kappaleeseen näkemyksen Särestöniemestä populaarikulttuuriin kallellaan olleena luonnonmystikkona.

Särestöniemen ystävät pitävät virallisen taidehistorian taholta osoitettua väheksymistä ja yksinkertaistamista kateutena. Reidar kun onnistui jo elinaikanaan siinä, missä harva ammattitoverinsa. Hän menestyi taiteellaan, nautti laajojen piirien suosiota ja lopulta teki itsestään brändin. Jo pian vuonna 1959 järjestetyn ensimmäisen yksityisnäyttelynsä jälkeen hän kehtasi pyytää tauluistaan suurempia hintoja kuin muut aikalaistaiteilijat - ja sai pyytämänsä. Myöhemmin menestyksen vakiinnuttua hän ryhtyi signeeraamaan teoksensa koko alareunan leveydeltä. Kerrotaan, että vihjattaessa kriittisesti teosten korkeisiin hintoihin Särestöniemi totesi, että kuka tahansa voi hankkia hänen taulunsa seinälleen. Hän nimittäin myi taulujaan myös osamaksulla pitkillä maksuajoilla ja signeerasi työn, kun viimeinen erä oli maksettu. Virallinen suomalainen taidehistoria ilmeisesti päättelee, että tällainen taiteilija on määritelmällisesti siirtynyt "oikeasta" kulttuurista populaarikulttuurin puolelle.

Erään anekdootin mukaan 1970-luvun yhteiskuntakerrostumien kermaa oli "Rivitalo uima-altaalla, Särestöniemi seinällä ja taistolaiset mukulat". Mitä taistolaisuuteen tule, Särestöniemi itse ei ollut poliittisesti järin aktiivinen enää menestyksensä vuosina. Nuorena hän oli ollut isänsä tapaan kotiseudulleen tyypillinen korpisosialisti - minkä ohessa lähti sotaan jo 17-vuotiaana ja vietti rintamalla kaksi vuotta. Särestöniemi on tiettävästi ainoa suomalainen taiteilija, joka kävi SKP:n ylläpitämän Sirola-opiston. Opistossa taiteilijan pääaineena oli marxilainen filosofia. Aate johdatti Särestöniemen opiskelemaan taidetta Leningradiin vuoksiksi 1957-59. Hän lienee ollut ensimmäisiä länsimaisia stipendiaatteja Repinin taideakatemiassa neuvostoaikana - oppilaitos oli toki tuttu suomalaisillekin suuriruhtinaskunnan ajoilta. Suomalainen vierailijaryhmä sattui käymään taideakatemiassa tuohon aikaan ja pääsi tutustumaan harjoitukseen, jossa maalattiin alastonmallia. Suomalaiset vaikuttuivat paitsi mallin kauneudesta myös hienostuneisuudesta, jolla vietnamilaiset, kambodzhalaiset ja pohjoiskorealaiset taideopiskelijat töissään viljelivät, tai jyhkeästä sosialistisesta realismista, jota neuvostoliittolaiset suosivat omissaan. Opiskelijoiden joukossa oli myös mies, joka oli maalannut suuren taulunsa primitiivisen naishahmon karkein ääriviivoin, raskaan vihreällä sävyllä. "Tuo ei ole ainakaan venäläinen", oli joku valtuuskunnan jäsen kuiskannut tovereilleen. "Ei, mie oon Reitari Kittilästä", oli outo maalari kääntynyt vastaamaan vieraille. Leningradin-opintojen jälkeen Särestöniemi erosi SKP:stä, koska näkemänsä perusteella ei voinut enää uskoa reaalisosialismin kykenevät tekemään maailmasta sellaista kuin hän oli sosialismilta odottanut. Nykytermein ilmaistuna Reidar ryhtyi siirtymään punaisesta vihreään, joka silloin ei ollut puoluepolitiikan väri. Hänet tunnettiin Lapin luonnon puolestapuhujana ja erityisesti eläinten ystävänä.

Tunnettua on, että Kekkonen suosi Särestöniemeä vieraillen tämän luona ja myöntäen taiteilijaprofessorin arvonimen vuonna 1974. Voi olla, että Kekkonen piti Reidarin tauluista, kuten moni muukin viralliseen taide-eliittiin kuulumaton aikalainen. Tai voi olla, että Reidarin persoona valloitti seuramiehiä arvostavan seuramies-Kekkosen. On niinkin, että pohjoisen seudun huomioiminen myös kulttuurin saralla sopi keskustalais-kekkoslaiseen aluekehityspolitiikkaan. Erityisesti Meänmaan seutu, jonka välittömän lähipiiriin Kittiläkin kuuluu, oli kiitollista aluetta kohdistaa huomiota, koska sieltä oli vanhat luontaiset yhteydet Ruotsiin ja ylipäätään pohjoismaiseen kanssakäymiseen. Se sopi hyvin tavoitteisiin korostaa Suomen asemaa idän ja lännen välissä sijaitsevana puolueettomana maana.

"Tuhlaileva värivimma", millä ilmaisulla Ars kuvailee Särestöniemen 1960-luvun lopulta alkanutta maalaustyyliä, voidaan nähdä ehkä oikeammassa asiayhteydessään lappilaisena "action paintingina" - taannoin näkemäni elokuvataltioinnin perusteella Särestöniemen tapa maalata oli varsin fyysinen ja sopii hyvin tuohon rosenbergiläiseen termiin - jossa pimeän vuodenajan jälkeiset luonnon värit on tuotu esiin sillä voimalla, jolla kaamosta kammoksunut taiteilija on ne ottanut vastaan.

Lappilainen luonto tarjosi 1960-70-lukujen ruuhkasuomalaisille eksotiikkaa vähintään kotitarpeiksi. Se oli todennäköisesti tärkeä tekijä Särestöniemen suosion takana. Ilmaisutapa värimaailmoineen oli helppo tulkita mystiseksi, ja se myi.

Tämän vuosikymmenen alussa ilmestyneessä "Reidar Särestöniemen maailma" -kirjassaan taidehistorioitsija Juha Ilvas - joka toimii ymmärtääkseni taidehistorian kentällä establismentista sivussa, hiukan samantyyppisessä asemassa kuin Reidar aikanaan taiteen tekemisessä - kirjoittaa, miten "Särestöniemen maalauksissa voi nähdä suurina pintoina värejä, jotka löytyvät vain luonnon mikrokosmoksesta." Ehkä kysymys onkin enemmän ympäristöön liittyvien havaintojen tarkkuudesta kuin mystiikasta.

Satunnaisena taiteen harrastelijana näen Särestöniemen tyylissä yhteyksiä yhdysvaltalaiseen abstraktin ekspressionismiin tai eurooppalaiseen informalismiin. Paitsi että - maanmiestä on tietysti helppo kehua - Reidarilla on töissään usein enemmän ideaa - havaitsemista ja toteamista - ja vähemmän tarkoituksettomuuteen naamioitua selittämisen pyrkimystä kuin vaikka Pollockilla, jonka kernaasti luen myös suosikkieni joukkoon.