Kun olis syntikka

Vaikka mielelläni kuuntelenkin eri tyyppistä musiikkia, en ole missään määrin musikaalinen ihminen. Varsinkaan mitä tulee omiin kykyihin luoda tai esittää musiikkia. Peruskoulun alaluokilla kävin hetken nokkahuilukerhossa, koska muutama kaverikin kävi. Jostakin ihmeellisestä syystä nokkahuilu ja kerho vaihtuivat jossakin vaiheessa vaskipuhaltimeen ja musiikkikouluun ja aika pian pakkopullaksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun piti aloittaa musiikin teorian opiskelu, totesin kykyni täysin riittämättömiksi, ja seuraavana keväänä torvi vaihtui mopoon. Arvelen, että myöhempää elämää ajatellen se oli monessa mielessä hyvä valinta.

Silti pieni wannabe-musikantti jäi väijymään jonnekin taustalle. Oltuani vuosia koskematta mihinkään soittimeen tulin opiskeluaikanani ostaneeksi halvan käytetyn syntetisaattorin, Casio CZ-1000:n (Casioita vinoiltiin Pulttibois-sketsihahmoihin viitaten Rampe ja Naukkis -syntikoiksi, vaikka ainakin kuvien perusteella kyseisillä herroilla oli käytössään kuuluisa yleistyökalu Yamaha DX-7, jollaisen soittajille ei varmasti vinoilla vieläkään - ja nauttiihan Casiokin nyttemmin hienoista vintage-mainetta). Casion omintakeiseen PD-synteesiin perustuvat soundit muodostettiin suoraan siniaallosta veistämällä, mikä oli hauskaa puuhaa. Jonkin ajan päästä Casio sai kaverikseen Kawai-merkkisen kosketinsoittimen, joka tosin oli aika kaukana syntikasta, lelu lähinnä.

Mainitut soittimet lienevät edelleen varastoituna jossakin. Eri asia on, toimisivatko ne enää. Luultavasti saisin myös hyvää opetusta kosketinsoittimen alkeisiin ihan kotioloissa, mutta en ole halunnut koetella puolisoni kärsivällisyyttä.

Viime syksyinen J.-M. Jarren Turun-konsertti palautti mieleen, mitä kaikkea hauskaa syntetisaattoreilla voidaan saada ilmoille. Muistin, että tietokoneessani on E-MU-prosessorillinen äänikortti (hurja ajatella, että halvan kaakkoisaasialaisen tietokonekomponentin sydän on kehittyneempi versio 80-luvun käsittämättömän kalliista Emulator-samplerisyntikoista), ja muistin myös jo aikaa sitten kuulleeni, miten ohjelmistopohjaiset syntetisaattorit ovat paljolti korvanneet laitteistopohjaiset. Pian totesin olevani syntetisoijien Stradivariuksen, kolmella oskillaattorilla, verhokäyrägeneraattorilla, signaalisuodattimella ja vahvistimella varustetun analogisen ARP 2600:n onnellinen omistaja. Tai ainakin melkein, ARP-emulaattori Arppe2600va on nimittäin ladattavissa ilmaiseksi verkosta. Samalta sivulta löytyy myös toisen analogilegendan, Minimoogin, emulaattori.

Kun puolisoni on ollut reissussa perjantai-illan, olen pärisytellyt ja ulvottanut emu-ARP:ia kissaveljien iloksi.

Vielä kun osais soittaa.

Nuutinpäivän jälkeistä elämää

Neljänä päivänä on pihalla päässyt lumitöihin. Ei ainakaan vielä kyllästytä, kun maisematkin alkavat vähitellen näyttää tammikuuhun sopivilta.

Auton lämmitinjohdon kanssa kävi eräänä aamuna vanhanaikaisesti. Onneksi kylässä on autotarvikkeita myyvä liike. Tai sekatavarakauppa se paremminkin on. Suurin osa lauantaipäivän asiakkaista oli suksi- tai mono-ostoksilla tai toi luistimia teroitukseen.

Hiihtäminen näyttää kiinnostavan väkeä. Pururadan parkkipaikalla oli toistakymmentä autoa. Mukavaa, että suksipareja on paljon tallaamassa, kun viimeisten lumisateiden jälkeen rataa ei ole hoidettu koneellisesti.

Netistä on seurattu latutilanteen kehittymistä Ylläksen maisemissa. Lumen vähyyttä kai sielläkin, kun vasta reilu kolmannes latuverkoston koko pituudesta on käytössä.

Iltaohjelma on perinteinen saunan, valkosipuliperunoiden ja fetasalaatin, takkatulen ja radion parissa.

Viimeinkin suksille

Lauantai-ilta toi lunta sen verran, että pyhäaamu alkoi lumitöissä. Lämpömittari ulkona näyttää sellaisia lukemia kuin vuodenaikaan nähden sopii.

Siispä talvisissa merkeissä alkoi monen täkäläisen koulun kevätlukukausi ja monien nuorten varusmiespalvelus. Olen edelleen sitä mieltä, että vuoden lähes pimein aika heti joulun juhlakauden jälkeen on jokseenkin älytön ajankohta niinkin isolle elämänmuutokselle kuin sotaväkeen menemiselle. Mutta kokonaisuus, johon kuuluu muunmuassa oppilaitosten ikiaikainen lukukausirytmi, suosii nykykäytäntöä paremmin kuin entistä tai jotakin muuta vaihtoehtoa.

Omalta osalta tänään alkoi viimeinkin talven hiihtokausi, yli kuukauden viimetalvista myöhemmin. Töistä tultua lähdettiin käymään kaupassa ja samalla päätettiin katsastaa pururadan lumitilanne. Ohuesti sitä oli, mutta jyrättyä ja jäljistä päätellen myös hiihdettyä. Ei muuta kuin kotiin vaihtamaan vaatteet, hakemaan sukset ja kokeilemaan. Sukset tuli siklattua varastorasvasta ja pohjustettua jo viime kuun alkupuolella ja tähän saakka ovat odottaneet testilenkkiä. Latua ei ollut, mutta vapaa tyyli kulki mukavasti. Yllättävänkin kevyesti, kiitos keliin sopivan voitelun.

Tammikuun puutarhatöitä

Viimeinkin tuli se rapea pakkaspäivä, jonka piti olla marraskuussa. Päivän valjettua rullattiin oksasilppuri tykötarpeineen liiterin päätyyn. Loppukesän, syksyn ja alkutalven tuulten pudottama, jo uhkeisiin mittoihin kasvanut oksakasa, hienontui pariin jätesäkkiin kompostinkuorikkeeksi ja istutusten katteeksi kasvukautta odottamaan. Kesäisin niin kiusallisen notkea koivunrisukin rapisi siistiksi lopputuotteeksi pakkasen säestämänä.

Kahteen pekkaan työ sujui parissa tunnissa eikä iltapäivän alussa alkanut kevyt lumisade ehtinyt vielä haitata. Haketustyön hinnaksi jäi yksi 10 ampeerin sulake, kun moottori jumittui ylipaksuun oksaan. Ja häijysti kipeytynyt vasemman käden ranne. Oksansyöttöote ei tainnut olla kaikkein ergonomisin tai sitten eilen tuli tehtyä jotain hölmöä kuntosalilla. Tämä näppäimistötyöskentely ei nimittäin tunnu nyt kovin miellyttävältä.

Harkittiin hetki lähtemistä Lempäälän Ideaparkiin. Mutta kun emme oikein osaa pitää ostoksilla käyntiä ajanvietteenä eikä mitään kotikylän marketista löytymätöntä tarvittu, hylättiin se suunnitelma.

Iltapäivän työmaaksi otin puolisoni tietokoneen Windows-asennuksen. Kone on pian jo puolen vuosikymmenen ikään ehtivä turkulaisklooni, mutta periaatteessa ihan pätevä laite. Aika ajoin sitä on päivitetty kevyesti muistin ja käyttöjärjestelmän osalta. Ongelmia on tuottanut Windows 7:n jatkuva kaatuilu, joka lopulta sotki järjestelmän niin, että monet sovellukset sähköpostista kirjanpito-ohjelmaan eivät enää käynnistyneet. Nyt 64-bittinen Windows ja tarpeelliset ohjelmat asentuivat melko mallikelpoisesti. Hiukan huolestutti yksi odottamaton jumiutuminen kesken päivitysten asentamisen. Oli hyvä idea ladata Service Packin ja Internet Explorer -selaimen uusimman version asennuspaketit etukäteen ja asentaa ne suoraan ilman Windowsin päivitystoimintoa. Nopeutti työtä.

Mistä järjestelmän kaatuilu voisi johtua? Koneessa on 8 GB työmuistia, ja muistikampaparit ovat keskenään eri ikäluokkaa ja eri kellotaajuudella toimivia. BIOS-asetuksissa muistin ajoitusasetukset on jätetty automaattisiksi, jolloin kummankaan kampaparin optimaalisia asetuksia ei päästäne hyödyntämään. Nyt jätin lisäksi käytöstä pois kellotaajuuden hajaspektriasetuksen (tai miten tuo "spread spectrum" pitäisikään kääntää) - josko tuo hyvää tarkoittava ominaisuus olisi häirinnyt prosessorin ja eriparisen muistin yhteispeliä? Jää nähtäväksi.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Sitten edellisen blogimerkinnän on vietetty joulut ja uudetvuodet ja mukavasti menivät. Ei tuohon jaksoon juuri ylimääräisiä lomapäiviä mahtunut eikä se haittaa.

Joulukuusi pantiin pois tänään loppiaisen kunniaksi. Harvinaisen hyvä ja varistamaton kuusi se olikin; kiitos naapuriin. Kyntteliköt kuistilla ja liiterin ylisillä valaiskoot lumetonta maata vielä viikon.

Lunta on kaipailtu jo pidemmän aikaa. Ei niinkään aamuisten lumitöiden vaan hiihtolatujen takia. Ulkoilu liukkailla tienpientareilla ei kiehdo, joten päätettiin viettää loppiaisiltapäivä kuntosalilla. Luulimme, että olisi hiljaista, mutta se oli väärä arvaus. "Täällähän on koko kylä", totesi nuori mies saliin tullessaan. Laitteille sai jopa jonottaa, mikä on ollut harvinaista.

Salilta poikettiin rautatieasemalle hakemaan lyhdyt pois ja vietiin ne veturitallille. Marko sattui olemaan tallilla paperitöissä ja tuli sovituksi kokouksiin ja muuhun juoksevaan liittyviä asioita.

Päivälliseksi kotiruokaa: kesäkurpitsakeittoa ja sämpylöitä. Ensinmainittu kotipihalla kasvaneista, jälkimmäiset kotikylässä leivottuja. Iltahommaksi jäi vielä syödä loput piparit pois.

Siivoamista sähkölinjalla ja kotona

Ruotsalaisomisteinen sähköyhtiö teki viimeisen palveluksen ja hyvin tekikin. Olivat käyneet jossakin vaiheessa karsimassa sähkölinjan vieressä olevien sembramäntyjemme yläoksistoa niin, että niistä ei ole linjalle vaaraa tuulisemmallakaan säällä. Jo edellistalvena katselin niitä huolestuneena, mutta ei minusta ole niin korkealle kiipeämään varsinkaan minkään sahausvälineen kanssa. Nyt tuli asia kuntoon ja oksista polttoainetta yhden talvipäivän uuninlämmityksen verran.

Sähkön toimittajan vaihdoimme alkusyksystä ruotsalaisesta valkeakoskelaiseen yksinkertaisesti siksi, että kaksoistariffisen ekosähkön hintaeron oli paikallisen eduksi. Äskettäin ruotsalaiset sitten myivät sähkönsiirronkin muille. Uutisessa mainittiin ostajana pääomasijoittajat. On tietysti mukavaa, jos eläkerahastot tai muut hyvät sijoituskohteet karttuvat. Toisaalta pääomasijoittaminen ja parin vuoden päästä EU:n sähkön tukkumarkkinoiden avautumisen puhkaiseva sähkönsiirron kansallinen hintakatto kuulostavat huolestuttavalta yhdistelmältä Samaten jää nähtäväksi, missä määrin pääomapiirit ovat kiinnostuneita katkomaan puunoksia linjojen päältä ja muutoin hoitamaan omistamaansa jakeluverkkoa.

Leuto syksy ja hidas talventulo on pitänyt talomme sähköpatterit suljettuna. On pärjätty varaavalla takalla, kosteiden tilojen lattialämmityksellä ja ilmalämpöpumpulla. Viimeksimainitun ulkoyksikkö alkoi eräänä iltana pitää ikävää kolinaa potkurin pyörimisen tahtiin. Epäilin kosteanviileän kelin aiheuttamaa jään kertymistä ja soitin huoltoliikkeeseen. Siellä vahvistettiin epäilys ja annettiin jäänpoisto-ohje laitteen sisäkaluista. Ei kolise enää.

Kun joulu osuu viikonlopulle ja arjelle riittää askaretta töissä, päätimme pitää siivouspäivän jo nyt. Perjantai-illan kohteena oli sauna ja lauantaina muu koti. Saatiin kodintekstiilit ja matot valmiiksi parahiksi ennen räntäsadetta, joka alkoi kellon tarkkuudella säätiedotuksen mukaisesti.

Jouluvalmistelut alkuun

Annanpäivä oli ja meni. Se on jonkun vanhan kansan perimätiedon mukaan ollut jouluvalmistelujen aloituspäivä. Viikonloppuna tuli aloiteltua korttien lähettämisen ja piparien leipomisen verran. Kuusiasiakin järjestyi harvinaisen helposti, kiitos naapurin.

Ulkoilu on jäänyt vähiin. Eilenkin kutsui kuntosali loskaisia teitä enemmän. Mutta talven tuloon yhä toiveikkaasti suhtautuen siklasin tänään suksenpohjista varastorasvat pohjavoiteeksi ja laitoin luistovoiteen päälle. Ovatpahan valmiit sitten, kun ladulle pääsee.

Kuvaushiljaisuus! Ääni! Kamera... käy!

Kerran siihen aikaan, kun tässä blogikirjoittamisessa oli vielä mielikuvitusta ja intoa, käsikirjoitin hienon roolin jännittävään rautatieaiheiseen elokuvaan.

Ihan tuollaisena homma ei toteutunut, mutta melkein. Eikä ollut Hurua vaan Lättähattu. Sattui nimittäin niin, että itsenäisyyspäivänä veturitallilla aloittanut ja viime yönä lopettanut filmiryhmä tarvitsi tallimiehiltä myös sisällöllistä apua. Päähenkilöt olivat tietysti kaunis nuoripari, mutta kunnon leffassa pitää olla myös ne pari karskin komeaa sivuosaäijää. Niinpä Juha ja minut värvättiin mukaan.

Kuvassa valomies työssään (kuva: Jani Ilomäki).

Onhan se sentään jotain esittää junassa nuokkuvaa duunaria huussimainoksessa.

Puhutaanko jostain muusta?

Täksi aamuksi sattui harvinaisen surkea keli joutua työmatka-autoilemaan. Moottoritiellä jonon nopeus putosi kuuteenkymppiin. Hyvä niin näkyvyysolot huomioon ottaen.

Kokous oppisopimuskeskuksella, sitten muutamaksi tunniksi Lempäälään ja takaisin Tampereen latinalaiskortteliin. Parkkimaksua meni päivän aikana yhteensä kokonainen kymppi. Kallista on autolla kulkeminen.

Iltaohjelmassa oli avoimen yliopiston lukukauden viimeinen luentotentti aiheena oikeusteorian perusteet. Samassa salissa tentittiin lisäksi ainakin vero-oikeutta, ruotsin kieltä, tieteenfilosofiaa ja kansantaloustiedettä. Oikeusteoriassa tentittävänä oli taannoisen luentosarjan sisältö ja osa R. Siltalan kirjasta "Johdatus oikeusteoriaan". Yritin lukea joitakin tärppejä ja olisin mielelläni kirjoittanut vaikka ennakkoratkaisun teoriasta ja väkisin tai puoliväkisin ujuttanut ratio decidendin ja obiter dictan kaltaisia hoenon kuuloisia termejä sekaan. Mutta ensimmäiseksi kysyttiinkin, mitä on oikeusteoria. Se siitä sitten. Ehkä sittenkin paskahuusifilmitähden uralle.

Kaksi muuta kysymystä koskivat normin oikeusteknistä voimassaoloa ja luonnonoikeusopin ja oikeusrealismin eroja.

Vaihtoehtoinen itsenäisyyspäivä

Oli aikomus lähteä katsomaan paraatia Tampereelle, mutta valitsin toisenlaisen tavan viettää itsenäisyyspäivää. Nimittäin veturitallilla työskenteli filmiryhmä valmistellen huomista kuvauspäivää. Menin Ilkan kanssa apumieheksi. Kovin usein kun ei pääse filmaustyötä tai sen valmisteluja seuraamaan, on tavoitteellisuuden, tarkkuuden ja yhteishengen väkevyys aina hienoa seurattavaa. Vaikka ei samanlainen tekemisen meininki veturitallilla vierasta ole, ei suinkaan. Tavoitteet vain hieman toisen tyyppisiä.

Tarkoituksena on kuvata Lättähatussa niinkin ylevä asia kuin kuivakäymälän mainos. Itse kuvaustapahtumakin olisi mukava nähdä, mutta huomenna työpäivä vie Tampereelle.

Lintulauta viimeinkin pihalle

Vanha kolmostie oli märkä ja hiljainen, kun aamuhämärissä ajelin Parolannummelle. Pönötyskaavan mukainen pienimuotoinen itsenäisyyspäiväjuhlallisuus vähän etuajassa. Ei kestänyt kauaa, mutta oli mukava pitkästä aikaa vaihtaa sananen vanhojen tuttavien kanssa.

Kotona tein autotallinovelle talvihuollon silikonin CRC:n voimin ja keräsin tuulisten öiden pudottamat koivunrisut pois nurmelta. Jokunen rapean kuiva pakkaspäivä olisi poikaa, että oksakasan saisi haketettua ennen lumentuloa. Lintulautaa en muista laittaneeni pystyyn näin myöhään vuodenkierrossa.

Päivälliseksi tehtiin linssimuhennosta riisikaurasekoituksen höysteeksi. Proteiinit fetasalaatista ja loimulohenpalasesta.

Viimeinkin pakkasta

Kun oli mahdollisuus hidastempoiseen aamuun, niin otettiin kaikki irti. Pitkästä aikaa tuli kuunneltua Radio Suomesta lauantaiaamupäivän 80-luvun popmusiikille omistettu ohjelma. Toisin kuin takavosien radiokanavat, jotka mainostivat soittavansa musiikkia aina 80-luvulta saakka, tämä ei veivaa pariakymmentä puhkisoitettua hittiä uudelleen ja uudelleen. Aikanaan hyvinkin tuttuja, mutta sitten unohduksiin painuneita muovihelmiä kuulee usein. Tänään muun muassa London Boys lauloi kotikaupunkinsa öistä. Jossain vinyylilevypinossa minullakin taitaa tuo olla, mutta sitä en muistanut, että bändiä oli vuosikymmenen lopulla mainostettu tyyliin "90-luvun soundi täällä jo tänään". Jälkiviisaasti voisi sanoa, että se ennustus ei mennyt pahasti pieleen. Yksi puute tässäkin ohjelmassa on: italomusiikin lähes olematon edustus. Jokunen viikko sitten eräs kuuntelija oli kiinnittänyt asiaan huomionsa ja pyytänyt jotakin kyseisen tyylisuunnan kappaletta. Juontaja - ymmärrettävästi angloamerikkalaiseen ja kotimaiseen genreen parhaiten perehtynyt - ei osannut vastata toiveeseen kuin Ricchi e Powerin - jo 70-luvun alussa Che sarà -hitin, tehtailleen yhtyeen - euroviisuhenkisellä Mamma Marialla. Hauskahan tuo on, mutta veikkaan, että toivoja ei tarkoittanut aivan sitä.

Viimeinkin pakkaspäivä. Jollei muusta, niin sen huomasi jonosta kylän ainoaan autonpesukoneeseen. Kaupasta tullessa tarjolla oli kahdestoista jonotussija. Lähdettiin mieluummin hölköttelemään kuntosalille.

Raudannostopuolella oli hiljaista: kolme nuorta miestä ja heidän lähdettyään jäimme kaksin. Isossa salissa pelattiin lentopalloa. Kotiin lähtiessä toimitsija arveli kotijoukkueen vievän ottelun todennäköisesti kolmessa erässä.

Kotona venyttelyt, ja illan pimettyä oli pesukonejono oli lyhentynyt. Auto pääsi rapakerroksestaan. Sitten saunaan ja sen päälle yrttiuunilohkoperunoita salaatin kera.

Huomenna on pyhä, mutta herätyskello täytyy panna soittamaan.

Eerik XIV Logomossa

En ole erityisesti oopperan ystävä. Ennen eilistä olen käynyt oopperassa kerran, jolloin tosin pidin siitä paljon. Kyseessä oli Ilmajoella esitetty Jorma Panulan säveltämä Jaakko Ilkka. Mitäpä vasta toiselle kymmenelleen ehtinyt poika olisi muuta kuin tykännyt, kun nähtävänä oli isoja sotajoukkoja, ratsumiesosastoja ja tykkejä. Myös Aulis Sallisen Ratsumies katsottiin televisiosta useita kertoja. Mutta muuten oopperalle ei kiitos ennen eilistä.

Eilen Turun kulttuuripääkaupunkivuosi hemmotteli lyhyen ajan sisään jo toisella musiikillisella spektaakkelilla. Lokakuinen Jean-Michel Jarren Turku-hallin konsertti oli loistava. Mikko Heiniön säveltämä ja Juha Siltasen kirjoittama Eerik XIV Logomossa taas ylitti kaikki oopperalle asettamani odotukset.

Hieno aihepiiri, nykyklassinen musiikki, huippulaulajat. Mitä muuta tarvitaan, jotta oopperaan penseästi suhtautuva ihastuu? Myönnän - esitystekniikkaa. Pelkkä musiikki ei olisi tehnyt oopperasta sitä elämystä kuin se oli. Olen fiilistelijä enkä asiantuntija. Eivät sitä tehneet yksin esiintyjätkään (joista monien äänialoja jouduin illalla saunassa kysymään kullalta, kun itse en itse kyennyt tunnistamaan). Mutta kun esiintymislavan tapahtumat tuodaan katsojille suurten näyttöruutujen kautta, on kuin pääsisi itse kulkemaan libretisoidun Eerikin rinnalla.

Puvustus vaihtelee ylimysten ja hoviväen tiukasta historianmukaisuudesta Herkules-narrin bootseihin tai kuninkuudesta luopuneen Eerikin Suomen jääkiekkomaajoukkueen fanipaitaan. Siinä missä Waltari "Kaarina Maununtyttäressään" tanssitti nuorta Eerikiä keväisillä Tukholman kaduilla, tuo ooppera käytännössä saman kohtauksen ja Eerikin ja Kaarinan onnenhetket historiallisesti ehkä oikeammin vallasta luopumisen jälkeiseen aikaan ja Turkuun. Tuotesijoittelukin kuuluu nykyoopperaan - Eerik ja Kaarina ystävineen nauttivat piknikillään Hesburgerin ja Auran herkkuja - ja turkulaisyleisö hurraa.

Ruotsin kuninkaan Eerik XIV:n tarina oli minulle pääpiirteissään tuttu jo ennen kuin opin lukemaan. En muista, että minulle olisi lapsena luettu juurikaan satuja ja jos oli, ne eivät kovin hyvin jääneet mieleen. Sen sijaan isälläni oli iltaisin tapana lukea minulle kirjastosta lainaamistaan kirjoista - kutsuin niitä kansikuviensa vuoksi linnakirjoiksi - vanhempaa Suomen ja joskus muidenkin maiden historiaa. Hänellä oli ilmiömäinen kyky kesyttää teksti lapsen korville sopivaksi. Toki oli kurjuutta ja sotia, koska ennenvanhaan elämä oli sellaista. Mutta koskaan ei pelottanut ja seuraavana iltana halusin kuulla lisää.

Populaareihin historiankirjoihin Eerik on jättänyt jälkensä ensin luihuna ja sitten hulluuteen saakka onnettomana miehenä. Ehkä hänen paikkansa olisi ollut jossain muualla kuin valtaistuimella. Jälkikäteen ajatellen on helppo sanoa, että isän, kuningas Kustaa Vaasan, olisi ollut parempi jättää petipuuhat väliin. Kustaalta kun tuntui lorahtaneen aimo annos kusta sekaan jokaisen aikuiseksi eläneen pojan kohdalla. Oopperan libretto tiivistää, miten Eerik oli mieletön ja Juhana sydämetön. Kolmanteen kruunua kantaneeseen veljeen Kaarleen kai sopisi määrite tunnoton sikäli kuin se enää eroaisi kahdesta vanhemmasta veljestä.

Eerikin suhde Kaarina Maununtyttäreen puolestaan on se suuri suomalainen rakkaustarina, josta vasta Väinö Linna kirjoitti yli. Ooppera kuvaa, miten naisten suhteen Eerik tahtoi paljon - aluksi ei enempää eikä vähempää kuin Englannin Elisabet I:n - mutta saikin enemmän. Ooppera etenee pitkälti kahden upean naisäänen, Eerikiä esittävän mezzosopraano Charlotte Hellekantin ja Kaarinaa esittävän sopraano Helena Juntusen, voimin. Tekijöiden mukaan vain naisääni voisi tulkita Eerikin tunnetilan vaihtelut. Etukäteen ajattelin, että mitä jos sittenkin olisi valittu joku kontratenori. Turhaa jossittelua: Hellekant oli erinomainen.

Siitä, miten suomalainen tämä rakkaustarina on, voidaan olla monta mieltä. Kaarina Maununtytär, Karin Månsdotter, oli upplantilaisen pariskunnan Månsin ja Ingridin Tukholmassa syntynyt tytär. Nykyajan käsitykset saattavat asettaa rakkaustarinan kauneuden kyseenalaiseksi myös sikäli, että pariskunnan tavatessa bileissä Tukholmassa muusikko Gerd Cantorin luona Eerik oli 31-vuotias ja Kaarina juuri 14 täyttänyt.

Eerikin kuninkaantie vaihtui tieksi linnasta linnaan. Oopperassa tämä oli toteutettu hienostu pumppukärryjen päällä yhä pienenevien kuljetuslaatikoiden kautta. Tällä via dolorosallaan Tukholmasta ensin Turkuun, sitten Kastelholmaan, Gripsholmiin ja lopulta Vesteråsiin Eerik surkuttelee olojensa muuttuvan yhä huonommiksi ja yhä useammin silloinkin, kun "majesteetti", toinen mieli (myös Nils Sturen osan laulanut baritoni Jesper Taube) ei häntä kiusaa. Milloin on kaulasta rusto murtunut, milloin on vatsakipuja ja milloin käsi haavoittunut.

Käden halvaantuminen todistettiin, kun ruotsalaiset, nuo pinnalta harmittomat mutta sisältä viikinkisepän takoman teräksen kovat rodunjalostajat, kaivoivat Eerikin haudastaan 1950-luvulla (asian sivusta: Birger Jaarlin he ovat tiettävästi nostaneet esiin jo kahdesti DNA-tutkimuksia varten ja viimeksi aivan viime vuosina - ja me täällä Itämaassa vain naureskelemme, kun länsinaapuri viime vuonna lakkautti yleisen asevelvollisuuden ja ihmettelemme, mistä sadoille varastoiduille Gripeneille, CV9040:ille ja muille tämän päivän viikinkimiekoille löytyy käyttäjiä kovan paikan tullen) ja totesivat, että totta vieköön, kyllä Olavi Kustaanpoika Stenbock oli vihapäissään mennyt puukottamaan entistä sortajaansa vankilassa olkavarteen. Ooppera yksinkertaistaa tapahtumia sikäli, että Olavi puukotti Eerikiä jo tämän oleillessa Tukholmassa ennen Turkuun karkotuksen onnen päiviä.

Turussa oleillessaan Eerik ja Kaarina kavereineen tuskin kävivät hiukopalalla Puutorin Hesessä tai kippaamassa Auraa Vanhassa koulussa, mutta heidän asuntonaan ei suinkaan ollut se surkea Turun linnan koppi, jota aikanaan esiteltiin Eerik XIV:n vankilana, vaan suunnilleen ne renessanssihuoneet, jotka Juhana-veli Suomen herttuana toimiessaan oli perheelleen rakennuttanut. Linnan talotekniikkaa varsinkin ovien osalta ja vartiointia kyllä vahvistettiin. Turun linnan tilit vuodelta 1570 kertovat, miten Eerik kuuden hengen seurueineen (puoliso Kaarina, lapset Sigrid, Kustaa ja Henrik, lastenhoitaja sekä palvelija Bovik Tattare - oopperassa bassobaritoni Juha Kotilainen) oli viikossa nauttinut mm. kaksi tynnyriä herrainolutta (nykymitassa 240 litraa - sitä Auraako?), puolitoista tynnyriä yksinkertaista leipää, 16 kanaa (ei tainnut tehdä enää Hesen kanahampurilaista mieli) ja seitsemän lammasta (tuskin Humalistonkadun kebabpaikatkaan houkuttivat).

Lokakuista elektronisen musiikin spektaakkelin esiintyjää lainaten, thank you, Turku!

Logomo

Tampereella oli Lokomo ja Turussa on Logomo. Nuorison suosimaa nettimeemiä mukaillen pitää kai päätellä, eddä Durussa spurdoillaan.

Molemmat liittyvät rautateihin, mutta turkulaisella on siinä suhteessa pidempi historia. Lokomo valmisti vetureita vuosina 1915-1969 ja Logomo oli VR:n konepaja vuosina 1876-2002. Lauantaina kävin Logomossa elämäni toisen kerran. Ensikerta oli Olavin kanssa joskus 1990-luvun alussa, kun rakennus oli vielä alkuperäisessä tarkoituksessaan ja tietysti eri nimellä. En enää muista, kävimmekö siellä pyytämässä jotakin museoon vai muuten vaan. Sen muistan, että tuolloin pajalla ajeli vielä kaksi Kisko-Kallea.

Tänään ei Logomon raiteilla ajeltaisi enää edes Kisko-Kallen kaltaisella koneella. Rakennus on palvellut Turun kulttuuripääkaupunkivuotta näyttelytilana. Täytyy sanoa, että hienona sellaisena. Kiskot on upotettu sementtiin kävijäturvallisuuden vuoksi, mutta muutoin rakennus julistaa alkuperäänsä kulunein seinin ja ovin, nosturein ja uhkein sähkökeskuksin. Veturitalliin rakennettu Salon taidemuseo on hieno, mutta Logomossa on mukana rosoisuus. Ilmeisesti Logomon rakentajat eivät käyneet katsomassa mallia sen paremmin Salossa kuin Hyvinkäällä, vaan Toijalassa ;-)

Näyttelyhalleissa katsottavana oli "Tuli on irti", joka pisti miettimään, onko Tampere menettänyt museonäyttelyliigan johtopaikkansa durgulaisille. Multimedian keinoin tuotetaan mitä vain eikä se ole säväyttänyt moniakaan enää 2000-luvulla. Mutta vuoden 1827 Turun palon fyysinen, reilusti H0-mittakaavaa isompi, dioraama oli vaikuttava. Vaikka historiaa mielelläni luenkin, on myönnettävä, että olen kuvitellut Turun palon paljon pahemmaksi katastrofiksi kuin se todellisuudessa oli. Palossa sai surmansa "vain" 27 henkilöä.

Toiminnallisuudeltaan näyttely on yliveto. Kävijä saa kokeilla tulentekemistä tuluksilla tai satavuotiasta käsikäyttöistä paloruiskua. Molempia konkreettisesti, ei virtuaalisesti. Pumpattiin kullan kanssa huviksemme hetki, ja saatiin vesisuihku nousemaan vanhan puutalon kolmannen kerroksen tasalle. Ei painetta kahteen pekkaan olisi kovin kauaa jaksanut tuollaisena pitää. Kun yleisö pääsee tekemään itse, on vaikea kritisoida vaikkapa sitä, että Paimion VPK:n Volvo-paloauton - 1950-luvun tapaan todennäköisesti Veljeksen Kulmalan korittama yksilö tämäkin - mielenkiintoiset sisätilat on kävijöistä pleksillä eristetty.

Toinen puoli Logomon näyttelyistä oli taidetta, pääasiassa valokuvataidetta. Poikkeuksen tekivät Touko Laaksosen, paremmin Tom of Finland -taiteilijanimellä tunnetun, homoeroottiset piirrokset. Homoseksuaalisuuden kuvaaminen Laaksosen tapaan on suunnilleen yhtä totuudenmukaista - tai ihmistä kohtaan yhtä reilua - kuin miehen ja naisen välisen suhteen esittäminen pornofilmien kautta. Mutta se ainakin tuli selväksi, että muutama päivä päälle 20 vuotta sitten edesmenneen hienon muusikon Farrokh Bulsaran (hänkin paremmin tunnettu taiteilijanimellään eli Freddie Mercuryna) edustama olemus on paljossa velkaa turkulaiselle Laaksoselle.

Pitkiä työpäiviä

Työmaalla verkon aktiivihakemiston ja sähköpostijärjestelmän hajoaminen tuotti pari neljäntoista tunnin työpäivää. Entisestä säästömallista siirryttiin vikasietoisempaan kahdennettuun systeemiin. Samalla tuli korvattua vanhat Windows 2003 R2 -palvelimet uudemmilla 2008 R2 -versiolla, jonka tuki jatkuu vielä hyvän aikaa. Tänään päästiin jo helpommalla ja kotiin normaaliin aikaan. Järjestelmärikko sinänsä ei ollut ollenkaan mukava, mutta hienoa oli taas tehdä työtä osaavassa tiimissä, jossa pää pidetään kylmänä ja hommat hoituvat.

Viikonloppu tuli aloiteltua ulkoilemalla ja viemällä vaihde- ja puskinlyhty rautatieaseman vitriinin adventtikoristeeksi. Eivät nuo paljon sähköä kuluta, ja jokainen valopilkku on näillä keleillä tervetullut.

Nuoret tupakoitsijat olivat valloittaneet ykköslaiturin ja muuten vain meluisat asemahallin. Jokin aika sitten moottoritien varrella oleva niinsanottu huoltoasema oli ykköskohde, mutta sinne ei olla enää tervetulleita pelkästään aikaa viettämään. Myös rautatieasema on paikka, joka lupaa lähtemistä, poispääsyä.

Huomenna on luvassa kulttuuria Turussa. Sinne on aina mukava junailla. Ja mukava tulla takaisin kotiin.

Pulttia

Lauantaiaamuna hölköteltiin pitkästä aikaa urheilutalon kuntosalille. Taas lisää laitteita rikki sitten viime näkemän, mutta täyttää silti tehtävänsä. Hyvinkin - venyttely jäi olemattomaksi ja sen tuntee seuraavana päivänä.

Sääennuste kiirehti vaihtamaan omaankin autoon nastarenkaat. Meni hyvin siihen saakka, kun tarvittiin lukkopultin hylsyä. Ei löytynyt sen paremmin autosta, autotallista kuin kylän autotarvikeliikkeestäkään. Soitin ostoliikkeeseen Hämeenlinnaan ja apua löytyi. Vain yksi sopiva sielläkin oli, huollon puolella. Huolto kun on viikonloppuisin kiinni, sain ainokaisen lainaksi. Hienoa palvelua.

Minulla on epäilys, mistä kadonnutta hylsyä voisi etsiä, mutta se ei olisi tällä aikataululla auttanut. Täytyy selvittää viikolla.

Äiti tarjosi nimipäivänsä kunniaksi herkkuaterian Ideaparkin Golden Rosessa. Kiitos! Kiinalais-vietnamilaiset herkut pitivät kylläisenä aamuun saakka. Lempäälästä palattiin kotiin Hämeenlinnan kautta. Palautettiin lukkopulttihylsy ohjeiden mukaan omistajalleen arjen töitä varten.

Renkaanvaihdolle oli korkea aika: pyhäaamuna kylmemmän puolen mittari näytti yhdeksää pakkasastetta. Kesärenkaita talvipinoon pestessä meinasi tulla käsiin kylmä. Mutta pikkukiviä uusien renkaiden lamellit eivät juuri olleet keränneet.

Kotipuolessakin olisi viihtynyt, mutta alkuviikko menee toisaalla.

Iltaopiskelijan elämää

Viikko on mennyt suunnilleen niin, että lähden töihin puoli seitsemän aikoihin ja palaan kotiin illalla puoli kymmeneltä. Illat ovat kuluneet koulun penkillä: julkisoikeuden perusopintoja Tampereella ja ensiavun peruskurssia kotikylässä. Ensiapukortti olisi mennyt vanhaksi vuoden lopussa, joten oli korkea aika päivittää. Ja muutenkin. Onneksi oppeja ei ole käytännössä juuri tarvinnut, ja nopeasti ne unohtuvat.

Julkisoikeuden perusopintojen viimeinen luentosarja käsitteli oikeusteoriaa ja liikkeelle lähdettiin aika paljon pintaa syvemmältä - aina nominalismin ja realismin törmäyskurssista alkaen. Aivan äkkiä ei tule mieleen montaa yhtä syväluotaavaa perusopintojaksoa. Useimmiten pysytellään 1700-luvun tällä puolen. Professori kertoi jäävänsä eläkkeelle vuodenvaihteessa. Toivottavasti seuraajat pitävät linjan.

Tänään iltaohjelmassa oli eurooppaoikeuden luentotentti. Osallistujia taisi olla kolmattasataa - ilmeisesti opintojakso on pakollinen monessa ei pääaineessa - joten oikein/väärin-tyyppiset kysymykset ensimmäisessä tehtävässä olivat ymmärrettäviä. Perustellakin sai halutessaan, kuulunee tieteenalan luonteeseen. Oikeusteoriassa opetettiin, että itse asia saa olla väärin, kunhan sen kykenee perustelemaan niin, että lukija tai kuulija siitä vakuuttuu. Toisessa tehtävässä piti tunnistaa muutamia eurooppaoikeuden ja kansallisen lainsäädännön suhdetta kuvaavia käsitteitä asiayhteyksistään. Ja taas sai perustella. Kolmas tehtävä oli esseetyyppinen, jossa kolmesta vaihtoehdosta (tulkintaperiaate, EU:n tuomioistuinten organisointi ja rakenne sekä asetuksen ominaispiirteet) piti vastata kahteen. Ei tuo ylivoimaiselta tuntunut, vaikka lukeminen jäi taas viimeiseen tuntiin alakuppilassa tenttiä odotellessa. Toisaalta tunnistan itsestäni sen oppijatyypin, jolle asiat jäävät mieleen paremmin kuultuina kuin luettuina ja siksi valitsin luentojen kuuntelun ja tenttimisen tavanomaisen kirjatentin sijasta.

Oli mukava lopetella kiireinen työpäivä ja opiskelullinen ilta, kun oli söpö tyttö vastassa kaupungissa. Ajeltiin automarketin alepäiville. Ostoskärryyn löytyi pyykkikori ja jotain muutakin tarpeellista. Auton rekisterivalon polttimo muun muassa. Katsastuksessa käskivät korjata.

Kotona kissat odottivat ruokaa.

Lyhyen valon hyötykäyttöä

Pitkän syksyn hyvä puoli on se, että pihan viimeisetkin lehdet ehtivät kompostiin. Tänään olivat vuorossa vanhan omenapuun viimeiset ja hopeapajut. Onkohan pihaa ennen saatu näin puhtaaksi ennen lunta?

Hämärtyessä anopin autoon nastat alle ja pakkasenkestävät nesteet säiliöön.

Mennään tsiigaan avaruuden varjoja

Melko harvoin marraskuussa on väkeä kokoontunut veturitallin tienoille harrastustoiminnan parissa. Tänään yli kolmesataa. Pääosa Hämeen piirin sudenpentuja, joita varten Päivi tovereineen oli järjestänyt tiilitallille muutamia varjoja avaruudessa.

Kolme avaruuden varjoa työnnettiin ulos: pumppuresiina, moottoriresiina ja kiskoauto. Viimeksimainittu lykittiin pitkälle raiteelle rajamerkin yli - pitäähän lapsille näyttää esimerkkiä liikennesääntöjen noudattamisessa. Kytkettiin valot sisälle ja ulos harmaata ja tihkusateista päivää vastaan kamppailemaan.

Matisa-blogi ei ole ollut aktiivinen, mutta aika namu kohteestaan reaalimaailmassa on tullut, kiitos Museoveturiseura-aktiivien. Viikolla asennettiin ikkunalasit. Ensi kesänä maamme rautateiden 150-vuotiasta kunnossapitoa juhlistaa omalta osaltaan ainakin tämä yksi ratatyökone. Huomaamaton, matala kiskoillakulkija, joka tarjosi riittävän tasaista kulkua uljaille Ukko-Pekoille, Huruille ja muille mainoskuvien menijöille.

Porkkanasato kypsyi

Äskettäin ilmestynyt K. Pyrhösen "Porkkana - kiitojunan tarina" on tyypillinen rautatiekirja. Junatyypin käyttöhistoriasta kerrotaan paljon. Sen sijaan hankintaprosessia käsitellään ohuesti, vain Valtionrautateiden näkökulmasta käsin ja niukasti siinäkin. Tällä kertaa ei kukaan ollut kirjoittanut Resiinaan tai muualle aihetta koskevia valmiita tekstikappaleita, joten aihepiiri näemmä sai jäädä. Tässä kirjassa sentään vaivauduttiin kirjoittamaan lähdeluettelo.

Olkoonkin ohut, ei Porkkana-kirja huono ole, päinvastoin. Se kertonee asianharrastajille melkein kaiken, mitä Dm8- ja Dm9-junista halutaan tietää. Vaikka kyseessä ei ole mikään historiatieteellinen teos, kuvituksen osalta tarpeeksi hyvää adjektiivia ei taida löytyä.

Sivulla 62 on kuva (J. Katajisto), joka tiivistää 1960-luvun Suomen. Ainakin päivääkään tuolla vuosikymmenellä elämättömän näkökulmasta.

Opiskelua, työmatkailua ja kulttuuria

Työviikko meni suunnilleen niin, että työhuoneessa ehti käydä kääntymässä. Ei silti valittamista. Kiitos hyvän työnantajan, sain istua kaksi palkkapäivää, keskiviikko ja perjantai, yliopiston luentosalissa kuuntelemassa eurooppaoikeuden luentoja. Historiallisesti ajatellen eurooppaoikeus on melkoisen huima kehityskulku niinkin lyhyellä ajanjaksolla kuin mitä kului toisen maailmansodan viimeisistä viikoista Cassis de Dijon -oikeustapauksen käsittelyyn.

Opiskelua

Luennot järjestettiin yhteisesti oikeille opiskelijoille ja avoimen yliopiston väelle. Viimeksimainittu osallistui mihin pystyi, minä vajaaseen kahteen kolmannekseen. En ollut luentosalin ainoa vanha - sellainen josta tuntui lähes vaivaannuttavalta, kun professori johdantoluennolla selitti, keitä olivat Margaret Thatcher, Erich Honecker tai Hans-Dietrich Genscher - mutta varsinkin perjantaiaamun spontaani älämölö sai olon tuntumaan vieraaksi nutturaneitien ja pipopoikien joukossa.

Toinen huomio oli se, että nykyinen vanajanhämäläinen yliopistoväki tupakoi silmämääräisesti vähintään yhtä innokkaasti kuin ammattikouluväki. Asiaa voi osaltaan selittää se, että ensinmainittua eivät hillitse lainsäädännölliset rajoitteet. Toisaalta kaunis ja minulle ennenkokematon käytäntö oli taputtaa luennoitsijalle viimeisen luennon jälkeen. Sekä professori Raitio että maisteri Pesonen sen hyvin ansaitsivat. Täytyy sanoa, että huima määrä tietoa on nykyisen tutkinto-opiskelijan omaksuttava lyhyellä peruskurssitason luentosarjalla. Tosin samoja asioita varmasti käsitellään tämän päivän peruskoulun ja lukion yhteiskuntaopin tunneilla. Minun ikäluokalleni vastaavaa ei tietenkään opetettu koulussa, eikä joukkoviestintä paneudu asioihin kovin syvällisesti. Onnekseni taannoisissa hallintotieteen perusopinnoissa luin - kerrankin ajatuksen kanssa - Viinamäen Eurooppahallinto ja Suomi -kirjan. Oli sentään jokin tasoitus nyky-ylioppilaisiin nähden luennon kuunteluvalmiudessa.

Työmatkailua

Työmatka vei tiistaina Forssaan ja torstaina Sastamalaan. Vaikka julkista liikennettä pyrinkin suosimaan, molempiin piti aikataulurajoitteiden puitteissa mennä omalla autolla.

Ajelin vähäliikenteisiä teitä. Forssaan Urjalan ja Koijärven kautta ja Sastamalaan Lempäälän ja Rämsöön kautta.

Jotkut suosivat valtateitä, mutta esimerkiksi Sastamalan reissulla säästin toistakymmentä kilometriä suuntaansa. Auton kuraantumiselta ei voinut välttyä. Pesu oli edessä kotikylään palattua.

Kulttuuria

Kolmena iltana tuli harjoitettua ruumiinkulttuuria hölkkäilyn merkeissä . Heijastinliivi täytyy jo pukea päälle. Perjantai-iltana oli aika kulttuurikunnon kohotusyrityksen. Puolisoni ystävätär välitti kutsun kirjanjulkistamistilaisuuteen Tampereelle. Tilaisuus oli minulle vasta toinen laatuaan. Ensimmäisessä kirjalaatikko tuotiin Kisko-Kallella. Nyt oli yhtä äänekäs meno, mutta kuusipyttyisen Klöckner-Humboldt-Deutzin tilalla oli kuusi rummuttavaa mustaa kättä. Tansanialaista elämänmenoa kuvaavan teoksen laatijat tarjosivat asiaan kuuluvaa erinomaista ruokaa ja olivat löytäneet sikäläis-tamperelaisia pelimanneja tilaisuutta musisoimaan. En äkkiseltään muista, että olisin aiemmin päässyt kuulemaan aitoa maailmanmusiikkia livenä. Enkä voi välttyä lausumasta, että mielestäni afrikkalainen kansanmusiikki päihittää suomalaisen mennen tullen. Ainakin jos meikäläinen hardcore eli saamelaiset tai jouhikot ja muut muinaisuudet jätetään laskuista.

Kulttuuri-iltaa jatkettiin Tampere-talolla Filharmoniaa ja Jorma Hynnistä kuuntelemalla. Laulamisesta en ymmärrä mitään, mutta hienolta Hynninen kuulosti. Hauskaa oli katsella solistin jykevää seisontaa vastakohtana sukunimensä lailla lekuttavan kapellimestarin vieressä. Päätösteoksena kuultiin Sibeliuksen kuudes sinfonia, mestariteokseksikin sanottu. Ehkä se, jonka innoittamana niinkin viisas mies kuin Adorno kirjoitti kuuntelijakirjoituksen, jossa teddyt is best ja punkkarit paskoja tai toisinpäin.