Uskonpuhdistuksen muistopäivä

Pääsiäisen ajankohtaan vahvasti sidottu evankelis-luterilaisen kansankirkkomme kirkkovuosi aiheutti sen, että jo tänään vietettiin uskonpuhdistuksen muistopäivää eli muisteltiin, miten Martti Luther taannoin naulasi ja naputti Wittenbergin kirkon ovella.

Mitä kaikkea Luther ja hänen kannattajansa sitten puhdistivatkin, olkoon oppineiden teologien asia. Kansanmies pohdiskeli luterilaisen opin ydintä iltapäivällä haravan varressa.

Ateistiset opit väittävät hanakasti olevansa ei-uskontoja. Ne määrittelevät asemansa uskonto-termin suppean tulkinnan mukaan niin, että uskontoon kuuluu olennaisena osana yliluonnollisen tunnustaminen ja pyhän ja maallisen erottaminen. Ateismin asema ei-uskontona tulee kyseenalaiseksi, kun uskonnon sijasta avaintermiksi otetaan kokonaisuutta paremmin kuvaava sana metafysiikka. Kuten mikä tahansa käsite, on metafysiikkakin melko epämääräinen mitä moninaisimpien ajattelutapojen ja tulkintojen jäljiltä, mutta joka tapauksessa se kuvaa ihmisen havaintomaailmaan kuulumatonta mutta ajatusmaailmaan sisältyvää paremmin kuin uskonto-termi.

Väitän, että jokainen oppijärjestelmä, joka sanoo jotakin metafysiikasta, on uskonto, koska kaikki, mitä havaintomaailman ulkopuolella olevasta ajatellaan, on uskomista.

Ei ole hyvien tapojen mukaista arvostella kenenkään uskontoa, mutta on vaikeaa välttyä huvittuneisuudelta lukiessa Vapaa-ajattelijain liiton verkkosivuja. Vapaa-ajattelijan käsikirja hakee hellyttävässä naivismissaan vertaistaan fundamentalistisimpien kirkkokuntien oppaista, joissa sanasta sanaan tai ainakin ajatuksesta ajatukseen kerrotaan, miten tulee puolustaa omaa oppia muiden oppien kannattajia vastaan. Blogeissa liikkuvaa lentävää lausetta mukaillen voisi sanoa, että taas löytyi yksi joukko, jota on vaikea parodioida, koska he tekevät sen itse. Se oli rumasti sanottu, anteeksi. Kuten lienen ennenkin kirjoittanut, "vapaa"-ajattelun ja yleensä kaiken opillisen ateismin ongelmana on talon maalaaminen haravalla tai kankaan kutominen vedellä eli väärien työkalujen tai menetelmien käyttäminen. Kun metafysiikan maailmaa tarkastellaan empiirisen maailman työkaluin, on lopputulos lähinnä surrealistinen.

Pohjimmiltaan kysymys Jumalan olemassaolosta ei ole ihmisen näkökulmasta objektiivisesti todistettavissa tai kiistettävissä. Tämä on seikka, mitä äärilaidat - eivätkä edes niin kovin äärimmäiset - niin uskonnoissa kuin "vapaa"-ajattelussakaan eivät tunnusta. Kaikki ne oppijärjestelmät, joiden avulla Jumalan olemassaolo joko halutaan osoittaa tai kiistää, ovat subjektiivisia. Joku haluaa perustella Jumalan olemassaolon muinaiseen palestiinalaiseen kansanperinteeseen kuuluvilla teksteillä (Mooseksen kirjat) ja toinen taas kiistää sen muinaisen kreikkalaisen filosofian nimiin menevillä opeilla (päätyen yleensä todistustaakan käsitteeseen). Kyseessä ovat kuitenkin vain ihmisten omien mielihalujensa toteuttamiseen laatimat oppirakennelmat, jotka objektiivisesti tarkasteltuna ovat keskenään samanarvoiset.

Tässä tullaan mielestäni luterilaisen metafysiikan olennaisimpaan: vapaan tahdon käsitteeseen ja sen suhteeseen uskon kanssa. Käsite ei tietenkään ole Lutherin keksimä, mutta sen asema on korostunut luterilaisuudessa. Lutherin nähdään kiistäneen ihmisen vapaan tahdon merkityksen muun muassa "Sidotun ratkaisuvallan" kaltaisissa kirjoituksissaan. On kuitenkin huomattava, että Luther ei kiistänyt vapaan tahdon olemassaoloa sinänsä, vaan ainoastaan kritisoi sen merkitystä ihmisen pelastumisen kannalta. Koska luterilainen metafysiikka on uskonto myös uskonto-termin suppeassa merkityksessä, se tietenkin lupaa palkkioita määrätyllä tavalla ajatteleville.

Luterilainen vapaan tahdon käsite tiivistyy vanhurskauttamisopin iskusanoissa "yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden".

Vaikka sivuutettaisiin edellisen vanhurskauttamisopillinen tai yleensä teologinen puoli, keskeinen termi on silti usko. Koska ihmisellä ei viime kädessä ole objektiivista tarttumapintaa metafysiikan kysymyksiin, ratkaiseva tekijä on se, mitä hän siitä ajattelee eli uskoo.

Jos yleisellä tasolla suostuttaisiin tunnustamaan, että metafysiikan kyseessä ollen ajatteluun vaikuttaa vain enemmän tai vähemmän vapaan tahdon pohjalta nouseva usko, jolla ei ole mitään objektiivista perustaa, vältyttäisiin ainakin uskonsodilta. Siten olisimme kiltimpiä ihmisiä. Kuten edellä olevasta kirjoituksestani näkyy, en ole itsekään sisäistänyt tätä ajatusta ainakaan niin, että se vaikuttaisi tekojen tasolla.

Tuuli toi syyskylmän

Aamupäivä meni pihalla viileässä tuulessa nauloja nyppiessä. Oviremontin jäljiltä jääneestä vanhasta puutavarasta syntyi polttopuuta ainakin yhdeksi lämmityskerraksi. Tarvitsevalle olisi tarjolla kaksi vanhaa ulko-ovea.

Puolisoni palattua töistä jolkottelimme kuntosalille. Lauantaiseen tapaan väkeä oli vähän: lisäksemme kaksi harmaapäistä miestä, tosissaan ottavalta vaikuttava nainen sekä sitkeä pyöräilijä lehtensä takana. Tämän torpan asukkaat eivät ole kovin pitkiä ihmisiä; tilastollisesti olemme ilmeisesti sukupuoltemme keskiarvoa - ja nuorten näyttäessä kurottavan vartensa puolesta yhä korkeammalle pian ilmeisesti hyvinkin alle keskiarvon. Tuntuu, että raudan nostelua harrastavat ovat paljon pidempiä, kun monen laitteen "satulaa" piti taas säätää lyhyemmälle käyttäjälle sopivaksi. Salilla toki oli lämmin, mutta kotiin palatessa taas kylmä.

Saunakaan ei oikein lämmittänyt. Ehkä takkatuli ja ihmisen tai kissan läheisyys auttaisivat. Täytyy yrittää houkutella ihminen tietokoneeltaan tai edes kissa ulkoa.

Ajanviettoa Tampereella

Blogielämä on ollut hiljaista, kun muutama ilta on vierähtänyt taidehistorian perusopintojen parissa Tampereella. Taannoin ajattelin yrittää hieman sivistäytyä, ja tulin ilmoittautuneeksi kyseiseen koulutukseen. Koska olen nyt kulturelli persoona ja vaihdan lähiaikoina lippalakin baskeriin, katsoin tarpeelliseksi osallistua ensimmäiseen Blogistanissa vastaan tulleeseen korkeakulttuurilliseen keskusteluun. Sellainen hyppäsi eteen Tommin sivuilla.

Tänään olin pitkästä aikaa opettamassa Tampereella, jossa Hämeen ammattikorkeakoulu tekee paikallisten ammattikoulujen opettajista uusia tutkintomestareita. Tutkintomestarikoulutus on pieni palanen valtavaa opetusalan täydennyskoulutustarjontaa (opetusalan täydennyskoulutusjärjestelmä on helppo nähdä itseään ruokkivaksi ja itse itselleen tarpeellisuuden rakentavaksi sisäänpäin lämpiäväksi saunaksi, mutta ei siitä nyt enempää), mutta se on luultavasti tarjolla olevasta massasta kaikkein tärkeimpiä palasia toisen asteen ammatillisen koulutuksen kanssa työskenteleville. Aikuisopiskelijat ovat suorittaneet tutkintonsa näyttöinä jo kymmenkunta vuotta, ja nuorten osalta samaan aletaan siirtyä ensi vuodesta alkaen.

Ratapihan korttelit olivat märät ja harmaat ja huipentuivat vanhaan akkuliikkeeseen niin, että kameran kotiinjättäminen harmitti. Asemalla lippujono oli perjantaisen pitkä, mutta ikkunapaikka kotiin löytyi vielä. Pitkästä aikaa vanha kunnon Esslingen-tyyppinen penkki.

Kotiin tullessa sade heikkeni ja taivas alkoi kirkastua hämärtyäkseen jälleen, kun iltalenkillä olimme saapuneet soratielle.

Ei repun nauhaan roikkumaan, mutta silti

Ei ole aivan yksinkertainen asia saada huomionosoitusta joka omasta mielestä kuuluisi jollekulle toiselle vähintään yhtä paljon kuin itselle. Mutta kieltäytyminen - varsinkaan kun mistään todellisesta nollasummaisuudesta ei ole kyse - olisi epäluottamuksen osoitus esittäjää ja myöntäjää kohtaan, eli huonoa käytöstä. He kun asian ovat ratkaisseet.

On kai vain inhimillistä yrittää selitellä itselleen tällaisia. Mutta silti olen sitä mieltä, että koristus olisi kuulunut monille muillekin. Ryhmätyötähän tämä jos mikä on.

Asiaan liittymättä nollasummaisuudesta tuli mieleen, että sen hienompi nimi taitaa olla pareto-optimi.

Blogit helpottamassa koululaisten työtä?

Ja toinen hajahuomio. Ammattiliiton lehdessä muistutettiin viime viikolla, miten yleistä "lunttaaminen" Internetistä on. Esitelmiä löytyy kuulemma valmiina. Onhan niitä Blogistankin pullollaan. Mahtaakohan Sedis tai Kronoblogi olla suosittu historian esitelmien lähde? Tai Tiedemies taloustiedon? Tai Panu kirjallisuuden? Tosin taitavat kaikki nuo ja moni muu blogeissa tuotettu asiateksti mennä kauas innokkaimpien esitelmänkopioijien koulu-uskottavuden yli.

Tämä tuli mieleeni, kun omasta blogistani oli haettu esittämällä suora kysymys: "Minä vuonna historiassa oli uusklassismi?" Kysymys sinänsä kertoo paljon. Mutta annetaan historian nyt levätä. Hauskaa on ollut kävijätilastoista huomata, miten paljon ihmiset näyttävät juttelevan tietokoneilleen. Aika moni haku esitetään luonnollisen kielen kysymyslauseena. Tällaisiako ne sitten ovatkin, ne HAL 9000:t ja KITTit?

Hidastuvat syyspäivät

Opettaminen on ammattikoulussa sidottu suurelta osin paikkaan. Harjoitusmateriaalit ovat konkreettisia laitteita ja järjestelmiä, joita on vaikea opettaa virtuaalisesti, ilman konkretiaa. Mutta työhöni kuuluu paljon myös tehtäviä, jotka voi tehdä lähestulkoon paikasta riippumatta. Tietokone ja mielellään verkkoyhteys ovat ainoat vaatimukset. Aikaisemmassakin työssä tilanne oli samansuuntainen. Niinpä töiden tekeminen kotona on ollut tuttua jo pitkään.

Kausittain tuntuu vaihtelevan se, arvelenko työskenteleväni tehokkaammin työpaikalla vai kotona. Tänä iltapäivänä opetushommien jälkeen oli tehokas työrupeama kotona.

Illalla rekka-auto kävi pihassa tuomassa uudet ulko-ovet. Kuljettajalla taisi olla pitkä matka takana. Urjalan suuntaan näytti vielä jatkavan.

Dojolla meitä oli kokonaista kolme. Ei ehkä tehokkainta kunnan tarjoamien harrastustilojen käyttöä. Tosin myöhäinen harjoitusaika verottaa väkeä. En ole minäkään terävimmilläni ilta-aikaan. Väännettiin matossa. Se on mukavaa ja ihmisläheistä toimintaa.

Muistelin, että jonakin vuonna, olisiko ollut 1987, Aleksis Kiven päivänä kaikki kotipihan lehdet oli jo haravoitu. Nyt on luonnon tahti toinen.

Haravointisunnuntai

Syksy on ollut lämmin. Vasta tänään keräsimme ensi kerran lehtiä kompostiin. Vaahteraa on niin maassa kuin puussakin. Koivu -hopeapajusta puhumattakaan - on paljolti vielä puussa.

Yskimistä

Päivälle oli alunperin tarjolla paljon vaihtoehtoisia ajanviettotapoja. Yksi peruuntui ulkoisista syistä ja toinen sisäisistä.

Käväisin veturitallilla suunnittelupalaverissa, mutta irtauduin riuskoihin ulkotöihin lähteneistä puolikuntoisuuteni vuoksi. Palasin kotiin valokuvausliikkeen kautta. Digipokkariimme soveltuva asiallisen ohjeluvun ulkoinen salama 200 euroa. Ei kiitos.

Päivä kului siisteissä sisätöissä.

Ikkunat toiseen todellisuuteen

Aina ei tule ajatelleeksi, miten kuvitetussa maailmassa elämme. Suuri kiitos siitä kuuluu sisäänrakentuneelle lähde- ja mediakritiikille, joka ei jätä tilaa ylimitoitetuille vaikutelmille. Emme välttämättä aktiivisesti analysoi ympäristössä vaikuttavan kuvallisen aineiston todenperäisyyttä tai merkitystä, mutta olemme melko immuuneita sille.

Tarjolla olevan kuva-aineiston määrän ja laadun kehitys on kulkenut suunnilleen samaa vauhtia muun teknisen kehityksen kanssa, minkä vuoksi se tavallisen ihmisen näkökulmasta tuskin koskaan on tehnyt lyhyessä ajassa huomattavaa harppausta. Jos tarkastelu keskitetään historialliseen kotoiseen kulttuuriin, vuosisatojen ajan rahvas sai nähdäkseen milloin vähäisempää, milloin runsaampaa kirkkotaidetta. Vähitellen sen rinnalle nousivat muut julkisen elämän teettämät teokset. Kuvan painaminen paperille oli jonkinmoinen edistysaskel, joka pikkuhiljaa toi kuvat myös tavallisen kansan asumusten seinille ja sitten, lehdistön myötä, alkoi kuvien massalevitys. Nykyiset verkkotekniikat ovat tässä suhteessa lehdistön historiallinen jatke.

Kuvallisuuden potentiaalisen merkityksen kannalta voi ihmetellä, ettei sen vaikutus ole olemassaolevaa suurempi. Kuva kun on ihmiselle helposti omaksuttavissa (vaikka ei välttämättä ymmärrettävissä) oleva skolastinen "possibile logicum" eli ikkuna toiseen, subjektin ymmärrettävissä olevaan maailmaan. Miten monta tällaista ikkunaa niin paino- kuin verkkojulkaisutekniikka tänään avaakaan. Ja miten vahva immuunius tälle kehittyy.

Animalia ry:n eläintensuojeluaiheisia julisteita, jotka taannoin herättivät hämmennystä, poistettiin kaupunkien katukuvasta. Emmekö sittenkään ole immuuneita kuville?

Vai ovatko katsojat immuuneita erilaisille kuville? Tässä torpassa on saatu nähtäväksi mainittuja eläinjulisteita, eikä ole oikein ymmärretty mitä niin rajua niissä oli, että ne vaadittiin pois yleisön nähtäviltä. Aavistus siitä, että edessä höyryävän herkkuannoksen mehevin osa on jokin aika sitten ammunut, röhkinyt, määkinyt tai kaakattanut kohtalostaan tietämättä? Vai tietoisuus siitä, että lautasella on suunnilleen oman kaltaisemme elimistön kasvattamaa kudosta? Tietoisuus sellaisesta oli reaalimaailmaa vajaa sukupolvi sitten. Onko avoinna nyt ikkuna liian rajuun toiseen maailmaan?

Jyvällä

Illalla poikkesin pitkästä aikaa ampumaradalla. Väkeä oli vähän, velvollisuudentunnosta kai hekin. Velvollisuus oli nopeasti suoritettu, ja loppuaika meni jutellessa.

Pienoishirvitauluakin tarjottiin käynnissä olevan puulaakin merkeissä, mutta boikotoin. Hirvieläimet svengaavat.

Pois lähtiessä sai laittaa dynamon päälle.

Ihmisen dualistisuus

Luin pitkästä aikaa tamperelaista Aikalaista. Oppihistorioitsija Sarsila julistaa tradition kuolemaa. Traditio ilmentyy tässä Jumalan, sielun ja kielen käsitteenä, joista mikään ei hänen mukaansa kiinnosta nykyajan ihmisten enemmistöä, edes ajattelijoiksi itseään kutsuvia.

Se, mikä Sarsilan mielestä nyt ihmisiä kiinnostaa, on fyysinen, ruumiillinen. Se lienee empiirinen havainto ennemmin kuin päätelmä, ja varmasti paikkansa pitävä. Kolumnissaan Sarsila päätyy antiikin Kreikan filosofien ja valtiomiesten esimerkkien innoittamaan synteesiin "tradition" eli henkisen sekä ruumiillisen välillä. Hetairat ovat varmasti tässä yhteydessä oikeaa historiaa, mutta taitaa silti olla kyse lähinnä siitä, että on haluttu saada akateemiseen asuun puettu mutta tarpeeksi ronski loppuyhteenveto. Isot pojat voivat sitten hihitellä partaansa.

Jumala, sielu ja kieli ovat haastavia käsitteitä. Niistä mitään tuskin voidaan tavoittaa ilman pitkälle vietyä pohdintaa. Kaksi ensimmäistä voidaan tuotteistaa enemmän tai vähemmän myyviin oppirakennelmiin, mutta oppirakennelman ajatuksellisten pintakerrosten tutkiskelu ei johdata pohtimaan kovin pitkälle. Kieli kaikkialla levittäytyvänä ilmiönä on niin tuikitavallisessa ja välineellisessä asemassa, että sitä ei kovin helposti miellä - jälleen oppirakennelmien pintakerrosta syvemmälle menevän - pohtimisen arvoiseksi.

Se, mitä Sarsila ei pohdi, on kysymys, miksi ruumiillinen on tullut suosituksi. Tarjoan yhtä selitysmallia: ruumiillinen - koska se on aina itseä lähellä - on helpompaa niin motivoitumisen kuin usein toiminnankin kannalta. Siksi sitä ennen pidettiin vähempiarvoisena. Nyt kun arvomaailmallisia pidäkkeitä ei ole, voidaan helpommin tehdä sitä, mitä oikeasti halutaan.

En moiti enkä kaipaa henkisen ylivaltaa. Fyysinen on kivaa. Synteesit myös. Eiköhän siihen löydy muitakin apuja kuin hetairain kaltaiset - ainakin jos katsoo itsensä liian arvokkaaksi tyytymään siihen fyysisyyteen, mitä markkinat tarjoavat.

Koraalikirjan sivuilta

Koulussa, ensimmäisillä luokilla, oli harmonin päällä paksu mustakantinen kirja, jonka kannessa luki kullanvärisillä kirjaimilla "Koraalikirja". Alakoululainen tiesi, että korallit ovat kaukaisten merien kauniita kasveja, mutta mitä olivat koraalit?

Uskolliset lukijat, te tiedätte, millainen musiikki on paheeni. Nyt emme mene juurille 1980-luvulle saakka, vaan jäämme vuosikymmenen edemmäs.

Menneenä keväänä, joskus renkaanvaihdon aikaan, soitettiin radiossa kotimaisen Chorale-nimisen yhtyeen musiikkia. Trendikäs toimittaja luonnehti sitä ehdaksi "amis-musiikiksi" (olisi ottanut sen toisenkin m:n mukaan, kun kerran radioon on päässyt puhumaan), joten asia kiinnosti. Väliäkö sillä, että silloin soitetun kappaleen teema oli toisinto Saksasta parinkymmenen vuoden takaa. Jokin aika sitten levy "Unimaailma" sattui silmiin marketissa ja ostin sen kannatuksena kotikylästä lähtöisin oleville musiikintekijöille. Mahdollinen kopiosuojaus ei kiinnostanut; itse asiassa en ole sitä vieläkään kokeillut.

Choralea voinee luonnehtia lyhyen aikavälin kerrannaistyyliksi niin, että melodiat ovat lähellä hämeenlinnalaista laulu- ja soitinyhtye Aikakonetta, ja taustat muistuttavat tietokoneasentaja V. Virtasen Darude-nimellä luomaa tyyliä (ja se mainittu yhden kappaleen komppi on alan klassikko, herrojen Bohlenin ja Weidungin "Cheri cheri lady"; tekijät sen kai tiesivätkin).

On helppo ajatella, että 1990-luvun loppuvuosina Choralea olisi kuultu silloisten listojen kärjessä. Tyylillisesti se lienee hiukan off-topic ajatellen nykyistä nuorisokulttuuria (ja niitä rautatien itäpuolella havaittuja rakenteilla olevia alibassovahvistimia, joiden vuoksi pitäisi kai aloittaa linnoitustyöt ;-).

Jos elettäisiin toisessa todellisuudessa aikasiirtymällä kymmenen vuoden takaiseen, voisin kehua tunteneeni silloin kaksi disco-Elvistä. Tai mitä väliä sillä on. Kehun silti:

Tero oli lupaus dojolla. Monella nuorella, joka jaksaa harrastetta edes muutaman vuoden, on hurja taistelutahto, joka jo sinällään tuo menestystä kisoissa. Terolla oli tämän lisäksi tarkka pelisilmä, joka viime kädessä on lajissa ratkaiseva tekijä, mitä tulee ottelemiseen.

Silloinen seinänaapuri Markus kävi teini-ikäisenä kaverinsa kanssa dojolla välikausilajinaan, kova yleisurheilija kun oli.

Menestyvistä urheiluihmisistä tulee menestyviä musiikki-ihmisiä?

Laulajatar Lydia on vahvoilla niissä kappaleissa, jotka todennäköisesti olisivat olleet takavuosina hittejä, mutta hänen äänialansa kuulostaa hiukan suppealta (tiedän, epäreilu arvio yhtäältä itse laulutaidottomana ja toisaalta monta äänialaa hallitsevan elämänkumppanina). Tosin on enemmän kuin hienoa, että bändiin on löydetty naisvokalisti, jonka ansioita voi kuunnella itse tuotteessa eikä tuottajan tarvitse tyytyä esittelemään niitä levynkannessa. Markuksen äänen olen tunnistavinani parissa kappaleessa, ja väitän että hänellä olisi enemmänkin kykyjä ilmaista itseään laulamalla.

Parempaan suuntaan

Aamu oli jo neljäs peräkkäinen, kun nieleminen ei ollut hauskaa ja kuumemittarin elohopea kipusi epäterveen puolelle. Siispä terveyskeskukseen. Sairaanhoitaja otti nielusta näytteen ja analysoi sen saman tien. Pikatestin mukaan sittenkin vain harvinaisen sitkeä virustauti. Joku putki lähti tarkempiin jatkotutkimuksiin. Kylläpä saakin täsmällistä hoitoa pikkukylän terveyskeskuksessa. Hyviä kokemuksia siitä on ennenkin ollut. Kaksi päivää käskettiin vielä viettää kotioloissa.

Pöpöt taisivat säikähtää, kun jo vilauteltiin toimenpiteiden mahdollisuutta. Nyt illalla voi nielaista irvistämättä.

Sedis ja kumppanit ovat laittaneet pystyyn Kronoblogin. Hyvä homma, mielenkiinnolla odotetaan, millaista sisältöä ammattihistorioitsijat tuottavat. Oikeastaan olisi historian laajuuden vuoksi hyvä, mitä isompi joukko kirjoittajia olisi. Sisällöstä tulisi monivivahteista, epätasaistakin, mutta toisaalta tekstiä tulisi tarjolle erilaisiin tarpeisiin. Arvelen, että potentiaalisia lukijoita kiinnostavat historiassa mitä moninaisimmat asiat nippelitiedoista filosofioihin ja tutkimusmetodeista lähitieteisiin. Historian harrastaja toivottaa uudelle blogille onnea.

Virustauti?

Sisäinen lämpötila ei ole ollut aivan kohdallaan tänäänkään. Siispä virusskannaus käyntiin. Pöpöjä löytyi paljon:
Linux
Religion
8-Bit
UNIX
Windows
vi
Free BSD
Politics
X11
Environmentalism
Macintosh.

Ei siinä mitään. Kakkonen tosin taitaa olla virheellisesti havaittu leukosyytti, mitä tulee maltilliseen körttiläisyyteen :-) Aika moni noista lienee jonkin sortin ammattitauti.

Tartuntaa myös näistä viruksista epäillään:
Junkfood
Sci-fi
British
Industrial
Discordia
Brand Names
Conspiracy Theory
Hippyism
Cars.

Hitto vie, ei Aatamin sapuska mitään roskaruokaa ole :-) Sci-fi kokolailla ihmetyttää, kun sen saran tartuttajiakaan en juuri tunne.

Hyvä päivä tiedonhakuun

Päijät-Hämeestä lähestyttiin sähköpostiviestillä koskien Matkun rautatieaseman historiaa. Kyseisestä asiasta tuli kirjoiteltua keväällä, ja Google tai vastaava verkkohakupalvelu lienee johdattanut tiedon etsijää. Verkkopäiväkirjailusta siis voi olla hyötyäkin. Sairasvuodepäivä virkistyi veturitallilla käymiseksi, jonka tuloksena Jernvägsstyrelsens berättelser kertoi tarinaansa vuodelta 1880 ja seuraajaosat siitä eteenpäin. Seurasin vuoteen 1897 saakka. Rautatiehallituksen kertomus reilun sadan vuoden takaa on jossain määrin yksityiskohtaisempi kuvaus ratojen varsilla tapahtuneesta toiminasta kuin VR-konsernin vuosikertomus on tänään. Matkun - silloisen Forssan - rautatieaseman ulkomaalaukset ja ulkohuusin katon paikkaukset voidaan lukea 1890-luvun toimintakertomuksista sangen tarkkaan.

Niinkuin muistinkin, reilun vuosisadan ajan paikan päällä levänneissä jalopuisissa piirustuslaatikoissa uinui taideteoksia. Ratamestari V. Heleniuksen vuonna 1874 vahvalle kartongille piirtämät ratakartat Hämeenlinna-Tampere-Turku-rautatien kaavaillulta linjaukselta vaativat akvarellimaisessa eteerisyydessään aikaa paitsi oikeaan kosketukseen myös ihailemiseen. Piirtäjä on tekstannut kartat omalla virkakielellään. Mielenkiintoista oli, että Matkun paikkeille vielä vuonna 1931 tehty muutos oli tekstattu ruotsiksi. Lieneekö piirros vaatinut uudistajaakin kunnioittamaan kykynsä mukaan alkuperäisasua (toki muistetaan, että vielä 1950-luvulla "Tammerfors Linne- och Jernmanufakturin" tuotantotiedot Tilastokeskukselle toimitti mag. Henriksson toisella kotimaisella, kun tilastointilomakkeet siihen mahdollisuuden tarjosivat).

Propolis

Propolis eli mehiläisyhdyskunnan tuottama kittivaha on antibakteerinen aine. Sen avulla mehiläiset torjuvat yhdyskunnalle haitallisen ulkoisen bakteerikannan. Mehiläiset tiivistävät pesän ylimääräiset aukot kittivahalla. Hunajankeruun jälkeen kittivahaa jää tyhjiin pesälaatikoihin, mistä se voidaan ottaa ihmisten käyttöön. Subjektiivisesti todettuna se on hyvä aine ainakin ihottuman ja kurkkukivun hoitoon.

Sairastelua

Kolmen aikoihin aamuyöstä heräsin kylmään. Vaikka lämpöisen syksyn vuoksi nukummekin vielä "kesähuoneessa", ei palelu ollut ihan tervettä. Kuumemittari vahvisti ja näytti 38 lämpöastetta. Tuollaisia lukemia mittaan itsestäni aniharvoin.

Sitä taitaa olla liikkeellä.

Käväisin töissä kokoustamassa ja palasin pikimmiten petiin uunin viereen. Opetushommia ei onneksi olisi ollut. Sijaisen löytäminen varsinkin lyhyellä varoitusajalla on vaikeaa.

Näillä sijoilla päivä sitten onkin mennyt. Nukkuminen olisi ollut mitä parhain ajanviettotapa, mutta se tuppaa olemaan hiukan levotonta kuumeisena.

Tein jonkun eläinaiheisen nettitestin, joka palautti tulokseksi murmelin. Siinä oli kiva kuva otuksesta, mutta linkki katosi leikepöydän syövereihin.

Juuret

Eilen illalla Tampereella vanhassa kenkätehtaassa tuli mieleen, mikä on kansallisen historiallisen identiteetin (nykyajan kirosana?) vaikutus yhteiskunnan itsetuntoon. Sinä aikana, kun sodittiin ja sittemmin rakennettiin hyvinvointivaltiota, oli rakentajien käsitys oman maan menneisyydestä - paljolti varmasti koulukirjojen taustavaikuttimien kautta - ymmärtääkseni suunnilleen historioitsija Jalmari Jaakkolan, "historian näkijän", kirjaileman suuren muinaisuuden mukainen (ajattelutavan juuret toki ovat paljon kansallisromantiikkaa tai tasavallan nuoruusaikaa vanhemmat: oliko se Messenius kun laski suomalaisten esi-isät Nooan pojista saakka?). Jaakkolan ja hänen linjoillaan jatkaneiden peruskäsitykset ovat luettavissa vielä sodanjälkeisistä "Suomen historian käsikirjoista", vaikka niiden painopiste olikin siirtynyt uudempaan aikaan. Arvi Korhosta kai suuret ikäluokat lukivat oman maan historian osalta?

Nykyisin kansan tai alueen historia nähdään mielellään periferian historiana. Vaikka yksilöllinen itsearvostus on huipussaan, lähiympäristön ei niinkään. Onko sillä käytännön seurauksia?

Kulttuuri - jonka elimellinen osa niin historiantutkimuksen kuin minkä tahansa tieteen popularisointi on - on vain pintakerrosta ja oopiumia kansalle. Siksi se on tärkeää, koska päivittäisestä huumausaineannoksesta on tullut informaatioympäristön laajenemisen myötä yhä tärkeämpi resurssi.

Viime vuosisadan alkupuolen historiantutkimus oli tarkoitushakuista. Piti kehittää juuret sille, mitä haluttiin olla. Mitä vahvemmat juuret, sen parempi. Mutta tuskinpa miehet arkistoissa tai kaivausmontun reunalla hymähtivät roistomaisen luihusti katsottuaan milloin minkäkin valitsemansa lähteen tukevan käsityksiään.

Entä pyrkiikö nykyinen tutkimus vain puhtaasti Kleion syliin "wie es eigentlich gewesen"? Vai jääkö tulevaisuuden kriitikolle edelleen varaa arvioida vuosituhannen vaihteessa tehtyä tutkimusta joltakin kannalta tarkoitushakuiseksi?

Sänky kutsuu

Niinhän se päivä meni, puoliunessa. Sattuneesta syystä vaihdettiin päivän ensimmäisen oppitunnin aiheeksi päätelaitteen paikantamisen periaatteet matkapuhelinverkossa.

Työpäivän jälkeen uni olisi maistunut, mutta vuorokausirytmiä ei viitsi sotkea enempää. Aika pienestä se olisi kai heilahtanut, kun on tottunut rutiineihin. Ulkoilu lähes kesäisen leudossa säässä oli hyvä ratkaisu.

Hyvää yötä ja huomenta

Eilisiltaisen puhelinsoiton tarkoituksen arvasi kellonajasta ja soittajasta ennen kuin ensimmäistäkään sanaa oli vaihdettu. Haalari päälle, saappaat jalkaan, karttalaukku ja valaisin olalle ja naapurikylään.

Johtopaikka oli poliisiautossa kylmäasemalla. Operaatiopäällikkö huolekkaana tulijoita vastassa:

"Olikko sää saatana kuksimassa, kun et heti vastannu puhelimeen?"

"En, kun mää olin paskalla."

Vaikka suihkussakäynti olikin sillä kertaa totuudenmukaisempi syy, alkaa henkisen valmiustilan rakentaminen päällisin puolin mauttomilla kokkapuheilla. Sellainen lienee perintöä sukupolvien takaa, ja nyt on aika mieluummin vahvistaa kuin pohtia kriittisesti hyväksi koettua käytäntöä.

Useammankin täkäläisen rullin merkityn yö kului sitten metsässä. Tiheä näreikkö, jota tällä seutukunnalla riittää, on yöpimeällä harvinaisen lohdutonta maastoa, ainakin tuossa tilanteessa. Kellon käydessä aamuyön tunteja ruma tilanne onneksi ratkesi vähemmän rumasti kuin se olisi voinut.

Jossain syvällä on kaihertanut tunne, että aivan kuin lintukodossa olisi tänä syksynä tapahtunut turhan paljon asioita, jotka eivät tänne kuulu.

Nukkumisaikaa olisi jäänyt vajaat kaksi tuntia, mutta elimistön vireystilaa ei niin vain keskeytetty. Päivästä on odotettavissa matalavireinen.

Paremman maailman tekijät

Nälkäpäiväkerääjiä oli tiheästi ainakin kolmen hämäläisen kaupungin katukuvassa. Talkootyöpanos olisi noissa hommissa aina tervetullut, mutta on häpeä tunnustaa, että itse en koe oikein soveltuvani lipaskerääjäksi. Tietysti se on väärä ennakkoluulo.

Kaikki näkemäni punaliiviset olivat naisia. Ehkä se oli sattumaa.

Melkein ensimmäistä kertaa

Olen joskus ylpeillyt - tuskin blogissa, mutta muuten - että olen käynyt elämäni aikana vain kerran kuntosalilla. Nyt en enää voi tehdä niin. Puolisoni houkutteli paikalliselle salille, jossa lauantai-iltapäivänä oli sangen rauhallista: meidän lisäksemme vain kolme nuorta miestä. He taisivat olla aktiiviharrastajia keskittyen lähinnä levytankoihin.

Meille kelpasivat mainiosti tavalliselle rahvaalle turvallisemman näköiset laitteet, joilla niilläkin moni paikka sai töitä. Viisaamman varoituksista huolimatta tein tutustumissarjat kuntooni nähden liian suurilla painoilla. Venyttelystä huolimatta sen taitaa huomenna joutua kokemaan.

Karvoihin katsomista

On myönnettävä, että koko lailla hiuksettomana olen joskus hiukan kateellinen pitkähiuksisille. Pitkillä hiuksilla voisi muunnella ulkonäköään. Tosin rumemmalla sukupuolella taitaa olla melko vähän yleisesti hyväksyttyjä konventioita asian suhteen.

Asia tuli mieleeni, kun torpan kauniimpi asukas kävi kampaajalla ja palasi vuosien takaiseen tyyliinsä. Opiskelukaverinsa olivat kuulemma aikanaan kutsuneet häntä jollakin kelttiläiseen kansanperinteeseen kuuluvaa harpunsoittajatarta tarkoittavalla nimellä. En ihmettele. Ehkä ryhdymme kohta larppaamaan.

Asioiden tärkeysjärjestys Blogistanissa

Ylellisyystuotteita koskeva tekijänoikeuslaki kuohuttaa.

Vaikka mahdollisuus äänittää rokkia levyltä kannettavaan soittimeen on tietysti tärkeämpää kuin elintarviketuotannon kaltaiset asiat, tulkoon mainituksi, että yhden kotimaisen elintarviketeollisuuden haaran mahdollisesti viimeinen tuotantokausi käynnistyi tänään. Tai jollei kokonaan viimeinen niin ainakin viimeinen kahden sokeritehtaan voimin tapahtuva.

Täydennys eiliseen

Pieni täsmennys eiliseen blogi-hypen mollaamiseeni lienee paikallaan. Tarkoitin, että blogit eivät teknologisena tai yhteiskunnallisena ilmiönä ole kovin merkittäviä. Mutta niiden merkitys yksilöllisellä tasolla voi olla hyvin suuri. Jollakin yksittäisellä verkkojulkaisulla voi jossakin tilanteessa olla vaikutusta esimerkiksi poliittiseen käyttäytymiseen, mutta kyse on todennäköisesti jostakin muusta kuin median valinnasta. Blogin kautta merkittäväksi noussut asia ei ole merkittävä siksi, että se on julkaistu blogissa. Teknologisesti blogeissa ei ole mainittavaa uutta verrattuna http-sovellusprotokollan jo kauan sitten mahdollistamiin hypertekstin esitysmuotoihin. Joissakin kirjoituksissa mahdollisesti esiin tuleva satunnainen yhteiskunnallinen merkitys hukkuu suunnattomaan kohinaan.

Mutta blogeille saattaa jo pian syntyä yksi hyvin merkittävä yhteiskunnallinen vaikutus. Se liittyy niiden aiheuttamaan informaatiokohinaan. Kun yksilöllä on mahdollisuus ilmaista mielipiteensä, tietonsa tai muu vastaava "kognitiivinen omaisuutena" suurille massoille ja kun ihmiset tätä mahdollisuutta runsaasti käyttävät, vähenee yksittäisen ilmaistun mielipiteen, tiedon tai vastaavan merkitys. Kielteinen seikka on se, että blogien luoman vastaanottajan kyllästymisen vuoksi yksittäisen julki tuodun näkemyksen huomattavuus ja painoarvo vähenee eli yksilön sortaminen mielipiteet ohittamalla tullee länsimaisissa demokratioissa olemaan muutamaa viime vuosikymmentä aikaisempaa helpompaa (mikä on suora jatkumo kaikille hallinnon "virtaviivaistamispyrkimyksille", joissa päätöksentekoon osallistujien määrää halutaan "tehokkuuden" tai "säästöjen" varjolla vähentää -verkkojulkaisemisen idea kun on morfiinia tästä todellisen osallistumismahdollisuuden amputoinnista aiheutuvan kivun hoitoon). Myönteinen seikka on se, että kaikki edellä sanottu koskee myös niitä ilmaisuja, joilla on kautta historian nostettu väkijoukkoja vihaamaan toisiaan. Blogien tarjoama voimakas kohina passivoittaa niin hyvät kuin pahatkin aikeet.

Sen sijaan yksilön (ehkä pienten yhteisöjenkin - jos ei vielä, niin joskus) tasolla blogien merkitystä ei missään tapauksessa voi vähätellä. Kirjoittaminen ja ennen kaikkea kirjoittamansa julkaiseminen - vaikka sillä tuskin on välitöntä lähipiiriä laajempaa konkreettista merkitystä - voi olla yksilölle mitä tyydyttävintä toimintaa, eikä tällä toteamuksella ole mitään tekemistä kunnianhimosta tai vaikutushalusta moittimisen kanssa. Verkkopäiväkirjailun yksilöpsykologisesti myönteiset puolet laajenevat yhteiskunnalliseksi siten, että tyytyväiset ihmiset tulevat yleensä toimeen keskenään paremmin kuin tyytymättömät.

Lyhyesti sanottuna näen blogit ensisijaisesti yksilöllisenä ja vasta sitten yhteiskunnallisena ilmiönä. Siksi yksilöllisyyteen ja yksilöllisin tavoitteisiin viittaava "verkkopäiväkirja" on minusta paras suomennos blogi-sanalle.