 |
Metsäkeikka |
Viikonloppu sujui hieman tavanomaista ihmis- ja luonnonläheisemmissä merkeissä. Maastoetsintäkurssin tukikohtana toimi kerhomaja, mutta sisätiloissa ei viihdytty kovin paljon.
Olen kai ennenkin kirjoittanut, että varsinkaan eteläisessä Suomessa kadonneen henkilön etsinnässä ei nykyään käytetä kovin hanakasti perinteisiä näkö- tai kuulotuntumaharavointimenetelmiä (näkö- ja kuulotuntuma viittaavat siihen, millaisella etäisyydellä etsintäketjun jäsenet ovat toisistaan: ei liene vaikeaa arvata, kumpi on helpompi menetelmä). Syy on paitsi se, että katoamisia tapahtuu eniten taajamissa, joissa haravointimenetelmät eivät toimi tiheän rakentamisen vuoksi, myös se, että haravointi sitoo runsaasti etsijöitä suhteellisen pienelle alueelle ja lisäksi se on huolellisesti tehtynä hidasta. Kadonneen löytyminen elossa/terveenä on nopein partiointi- ja reittiharavointimenetelmin todennäköisempää kuin vanhoilla haravointitavoilla.
Aikanaan tilanne oli jo ihmisten hälytyksentekokynnyksen korkeuden vuoksi usein sellainen, että vapaaehtoisjoukot tulivat kuvaan vasta siinä vaiheessa, kun suurella todennäköisyydellä tiedettiin etsittävän vainajaa. Ei perinteisiä haravointeja silti kokonaan ole unohdettu. On tilanteita, joissa se on järkevä toimintatapa myös silloin, kun katoamisesta ei ole kulunut pitkää aikaa. Ennen tätä kurssia muistan itse olleeni mukana näkötuntumalla etsineessä ketjussa kolme vuotta sitten kevätkesällä.
Joka tapauksessa maastoetsinnän ja sen menetelmien harjoitteleminen on välillä paikallaan.
Varsinaisesta asiasisällöstä ei tällä kertaa enempää. Mutta sitä sivuten hieman asiaa johtamisesta. Kadonneen henkilön etsintä ja siihen liittyvät ensiapu- ym. toimet ovat toimintaa, joka poikkeaa siihen osallistuvien arkirutiineista ehkä paljonkin. Tämä asettaa johtamiselle haasteita. Minulle jäi tälläkin kerta mielikuva, että vapaaehtoisjoukon keskuudesta nimettävät johtajat noudattavat lähinnä kolmea vaihtoehtoista johtamistapaa. Valinta riippuu lähinnä johtajan itsensä taustatekijöistä, kokemuksista ja ominaisuuksista.
Keskusteleva johtaminen on etsinnän kaltaisessa tilanteessa huonoin. Se on tehoton, koska yksilökeskeisenä sen mukaiset johtamiskäytännöt hidastavat ja epävakauttavat joukon toimintaa. Normaalielämässä toimivat johtamismallit eivät toimi tilanteissa, jotka ovat niin johtajille kuin johdettaville ei-arkipäiväisiä.
Autoritaarinen johtaminen, ns. käskyttäminen, toimii keskustelevaa paremmin. Sillä päästään melko varmasti tavoiteltuihin tuloksiin kuvatun kaltaisissa tilanteissa (mikä puolestaan ei missään tapauksessa tarkoita, että se olisi soveltuvin malli arkielämän johtamistilanteisiin).
Ohjaava johtaminen on eräänlainen välimuoto keskustelevasta ja autoritaarisesta, ja siinä yhdistyvät niiden hyvät puolet. Menetelmältään se on vahvasti tavoitteellista, ohjaavaa, keskustelua, johon sisältyy avoin ja herkkä vastaanottokanava ja valmius prosessoida sitä kautta saatava, ehkä varsinaiseen tavoitteeseen liittymätönkin, tieto. Luulen, että useimmat pyrkivät ohjaavaan johtamiseen enemmän tai vähemmän tiedostetusti, mutta vain vahvan rutiinin kanssa se toimii kääntymättä jommaksikummaksi ensinmainituksi.
Asiantuntijuusjohtamiseen en usko päästävän kuvatun kaltaisissa tilanteissa, joissa pääosalla - tai kellään - toimijoista ei ole riittävää asiantuntemusta luonteeltaan vahvan kollegiaalisen ja silti nopean päätöksenteon tueksi eikä tavoitetta palvelevaksi voimakkaaksi omatoimisuudeksi.
Se teoretisoinneista.
Huolto pelasi. Perjantaina illansuussa piti aloittaa majoituksen pystyttämisellä, mutta paikalle hyvissä ajoin saapuneiden Jampan, Jorten ja Sepon ansiosta kamiinoiden savutorvet kertoivat telttojen olevan paitsi pystyssä, myös lämpimiä. Telttoja oli kaksi, ja makuupaikat olivat vapaasti itse kunkin valittavissa. Ryhmädynamiikan näkymätön käsi johti ratkaisuun, jossa toiseen sijoittui enimmäkseen paikallista maanpuolustusväkeä ja toiseen Valkeakosken yhdistysten, pääosin Punaisen Ristin, väkeä; naisia ja miehiä molempiin. Maanpuolustusihmisiä lukuunottamatta suurin osa paikallisista päätti yöpyä kotona. Ei minullakaan pitkä matka kotiin olisi ollut, mutta puolijoukkueteltassa nukkumista tai -nukkumattomuutta teki myös mieli kertailla. Kannoin tavarani teltoille vasta illan oppituntien jälkeen. Molemmissa oli vielä tilaa ja molempiin oli tervetullut. Päädyin Punaiseen Ristiin ja valkeakoskelaistovereihin.
Kun kyseessä on "vain" kurssi, valtaosa väestä tuttuja toisilleen ja kevään yhä pidempään viipyilevä valo ja lämpö hellivät äänetöntä metsälampimaisemaa, voivat illanvietot saada hieman vauhdikkaita ja äänekkäitä muotoja. En katunut telttavalintaani. Tosin lauantai-iltana Tapsan kreikantuliainen kiersi omassakin teltassamme, ja hilpeys siellä kasvoi. Ajoittaista tunnelman nousun kuulostelua on silti turha syyttää kahdesta koko lailla nukkumattomasta yöstä.
Muonituksesta vastasi Sepon entinen työtoveri, omalaatuista "TJ-keikkaa" viettänyt Panssariprikaatin toimiupseeri. Hän kertoi olevansa viimeistä viikonloppua työssään ennen eläkkeelle siirtymistä ja halunneensa kokeilla jotakin, mitä hän ei työurallaan koskaan tehnyt: joukkojen muonittamista. Eipä siinä silti taidettu Sepon neuvojen varassa olla kuin ehkä määrien suhteen. Ruoka oli kenttämuonaksi sellaista gourmetia, että kurssin naisväki arveli jossakin päin Hämettä koittavan jollekin rouvalle lähipäivinä varsin lokoisat ajat.
Väsyttävä mutta hauska viikonloppu.
Kuvia kiinnostuneille.
