Vanajan-Hämeen kierros

Aamu ei ollut lupaavin mahdollinen kesän pyöräilykauden avaukselle. Navakkaa tuulta ja ennustettua sadetta höystivät viime viikonloppuisen talviturkin heiton myötä saatu flunssanpoikanen ja huonosti nukuttu yö.

Mutta rovastikunnan helatorstaiperinteeseen Seitsemän kirkon lenkille lähdettiin. Oli juhlaa saada kotoa saakka pyöräilykaveri mukaan. Aika monta helatorstaita puolisoni on joutunut viettämään töissä.

Pian puoli seitsemän jälkeen käännettiin etuhaarukat kohti Kurisjärveä, Riisikkalaa ja edelleen Urjalaa. Ilmoittauduttiin Urjalan kirkolla ja lähdettiin puskemaan ysitien laitaa vastatuuleen. Kylmäkoskella ihastelin hetken remontin jälkeen vasta uudelleen avattua kirkkoa ja sitä, miten sen omintakeinen kansallisromanttinen interiöööri on onnistuttu korjaustöissä säilyttämään. Kirkonmäellä kippurasarvisen vauhtihirmun polkija kysyi ajo-ohjeita Viialan kirkolle. Hänellä näytti olevan sama suunnitelma kuin meillä. Taisin kertoa reitin aika epäselvästi, kun mies katsoi parhaaksi peesata minua ja puolisoani lenkin lyhimmän etapin ajan. Vastatuuleen mentiin edelleen, eikä edes keltainen liivi ja tieto siitä, että perässä tulee jo kaksi pyöräilijää tuonut kummoistakaan Tour de Sääksmäki fiilistä.

Viialasta eteenpäin peesaajamme jatkoi itselleen normaalimpaa vauhtia. Kurjenkallion risteykseen saakka oli vaihteeksi petollinen myötätuuli. Petollinen sikäli, että pieni tauko vastatuuleen puskemisessa haihdutti ajatukset paluusta kotiin lyhintä reittiä. Päätimme tehdä koko lenkin, ja suuntasimme Metsäkansaan ja edelleen Valkeakoskelle. Peltoaukeilla tuuli oli taas vastainen, ja Valkeakoskella rehellisesti sanoen väsytti. Lopussa kiitos seisoo. Rovastikunnan emäkirkolle Sääksmäelle poljettaessa navakka tuuli oli viimeinkin selän puolelta. Sivumyötäisenä se avitti vielä kivikirkolta kotikylään saakka.

Sadetta oli ennustettu aamukuudesta saakka. Muutamia pisaroita tuli siellä täällä pitkin matkaa, mutta varsinaisesti sade alkoi vasta viimeisellä etapilla Sääksmäeltä Toijalaan. Vettä hylkivällä asustuksella varautuminen ei silti ollut huono ratkaisu: goretexit tai drymaxit pitävät hyvin tuulta eivätkä olleet tämänpäiväisellä vajaan kymmenen celsiusasteen kelillä liian kuuma vaatetus.

Jossain Metsäkansan ja Valkeakosken välillä Lumian SportTracker-sovellus kadotti GPS-signaalin tai muusta syystä lopetti mittaamisen, joten vieläkään ei tullut selvyyttä, miten pitkä tarkalleen ottaen on lenkki, joka useissa virallisissa tiedotteissa mainitaan olevan "reittivalinnoista riippuen 90-100 km." Matka ei ole järkevä kesäkauden ensimmäiseksi pyörälenkiksi, jollainen se usein on itselleni ollut. Viime viikolla tuli sentään testattua pyörää reilun puolentoista peninkulman ampumaratareissulla.

Kotiin päästyä mentiin ensi töiksi saunaan. Kissojen kanssa takan lämmössä vietetyn lepohetken jälkeen lähdettiin tankkaamaan veturimiehenpossua moottoritien varteen.

Keväisen metsän tuoksu

Vietin viikonlopun luonnon helmassa, moottorien pauhussa ja kerosiinin - ainakin kuvitteellisessa - katkussa. Pari päivää meni Lopen Räyskälässä. Majoittuminen ja koulutuksen teoriaosuudet tapahtuivat Suomen urheiluilmailuopistolla, käytännön harjoitukset sen sijaan viereisellä Viestirykmentin harjoitusalueella. Kyseessä ei ollut harrasteilmailu eikä sotaväen viestitoiminta, vaan Vapaaehtoisen pelastuspalvelun, VAPEPA:n, maastojohtajakoulutus.

Kurssilaisia oli kolmetoista ympäri maan lounaista neljännestä. Tampereelta alueelta oli autokunnallinen miehiä, mutta olin ainoa Vanajan-Hämeen edustaja. Alueellamme moni on vastaavan kurssin jo käynyt milloin minkäkin nimisenä.

Tarkoituksena oli, että kurssilla saa valmiuksia johtaa partion, ryhmän ja joukkueen suuruista yksikköä kadonneen henkilön etsinnässä. Joukkuejakoa ei omalle kohdalle osuneissa tilanteissa ole käytetty, vaan on suosittu matalia organisaatioita, jossa ryhmät, ketjut, autokunnat, partiot, tai miten mikin on ristitty, ovat kommunikoinet suoraan johtopaikan kanssa. Isoissa operaatioissa joukkuejako olisi ihan harkittavissa oleva järjestelmä.

Kurssin isoin anti oli omalla kohdallani sangen maanläheinen: johdettavaksi saadulle joukolle kannattaa järjestää pikakoulutus käytettävästä etsintämenetelmästä. On myönnettävä, että en ole aiemmin ymmärtänyt asian tärkeyttä ja siten joskus mielessäni harmitellut varsinaisen tehtävän hankaluutta. Ja vielä opettajaksi olen joskus itseäni kutsunut...

Lauantain kurssiohjelma sai jo puolilta päivin äkkikäänteen, kun lähipaikkakunnalla tuli eteen oikea etsintätilanne. Luonnollisesti kurssi komennettiin mukaan. Soveltava vaihe tuli näin ollen toteutetuksi ennen opetusvaihetta.

Etsinnästä palattiin leirialueelle myöhään illalla. Oppimismielessä käytyä keskustelu riitti pitkään, mutta saunaankin vielä ehdittiin. Ja omalta kohdaltani heittämään talviturkki pieneen ja lämpöiseen Vääriä-järveen.

Sunnuntaipäivä sujui pikamuokatun kurssiohjelman mukaisen käytännön harjoittelun merkeissä. Lounaskeitto tuli nautittua pitkästä, pitkästä aikaa pakinkannesta. Yhteiskuva ehdittiin ottaa juuri ennen kuin ukkoskuuro ehti päälle.

Hieno kurssi. Kiitos toteuttajille ja mukana olijoille!

Kotona ehdittiin mukavasti äänestyspaikalle. Ja hampurilaisaterialle.

Kuvia kurssilta.

Hellepäivä

Vaikka talvea ei ollut eikä kevät juuri tuntunut keväältä, on ensimmäinen hellepäivä kuitenkin ensimmäinen hellepäivä. Kullan kotiuduttua töistä lähdimme sunnuntaikävelylle maaseutumaisemiin. Puolentoista peninkulman lenkki vei Sotkian kylän kautta Sontulan kylään ja takaisin kotiin. Touot oli monin paikoin tehty ja kotinurkilla tekeillä. Sen verran reipasta askelta pidimme, että vettä olisi voinut olla matkassa toinenkin pullollinen.

Päivälliseksi käytiin nauttimassa kiinalainen ateria rautatieasemalla. Possu herkkusienillä ja bambunversoilla oli erinomaista. Riisikulho oli niin runsas, että kaikkea ei jaksanut.

Kesän ensimmäisiä

Varhain aamulla kulta lähti linturetkelle Valkeakoskelle. Odottelin säädyllisen ajan, kunnes vedin ruohonleikkurin käyntiin. Kesän ensimmäisen leikkuun ja nurmikonilmastoinnin myötä nousi reilu kottikärryllinen sammalta. Jokavuotisen sammalsodan biodynaamiskemiallinen kalkki- ja kananlantaisku tuli tehtyä pari viikkoa sitten. Tänään varusteena toimi harava samoin kuin huhtikuisessa ensi-iskussa.

Reserviläisyhdistyksen ulkoampumaratakausi tuli niinikään avatuksi. Kovin hyvin eivät 22-kaliiperiset luodit osuneet sen paremmin pitkällä kuin varsinkaan lyhyellä aseella. Ei vaikka talvikaudella kävin melko säännöllisesti ilma-aseradalla. Vein mukanani aikanaan isän peruja minulle jääneet panokset ylevänä ajatuksena säästää yhdistyksen kuluja ja hoitaa nuo silmiin osuessaan omatuntoakin kalvaneet esineet pois kotoa. Viidestä ensiksi lipastetusta kaksi lähti ja kolme teki vinosyötön. Jari lupautui loppusijoittamaan vanhentuneet panokset ekologisesti ja juridisesti kestävällä tavalla.

Ampumaradalta ajelin järeämmän radan varteen. Vaikka eletään vielä toukokuuta, Veturimuseo oli auki paikallisten asumismessujen merkeissä. Ei turhaan: messukävijöitä oli päivän aikana vieraillut toista sataa. Paikalla oli tietenkin Museoveturiseuran talkooväkeä: Eskon ja Jukan tiimi entisöi laituriauton sähkö- ja polttoaineensyöttöjärjestelmää kun taas Simo ja Ilkka rakensivat jykevää työpöytää siistittyyn pitkään pilttuuseen, tulevaan höyry- ja muidenkin veturien korjauspajaan.

Veturitallilla puhe kääntyi ruohonleikkuuseen. Ikivanhan, lähinnä suullisen, sopimuksen mukaan kaupunki hoitaa isoimmat nurmialueet ja talkooväki ratapihan puolen, johon ei kaupungin päältä ajettavilla koneilla ole asiaa. Ongelma on se, että Museoveturiseuralla ei enää ole ruohonleikkuria, kun takavuosina käytettyinä saadut lahjoitukset ovat tulleet elinkaarensa päähän. Ongelmaa ei lievennä se, että ruohoa, rikkakasveja ja ratasepeliä kasvava nurmikko käytännössä edellyttää leikkurilta valettua runkorakennetta ja vahvuutta niin moottorin kuin terienkin osalta.

Risukuorma ja tilapäiskytkentä

Lauantai oli seudullisen jätehuoltoyhtiön risupäivä, jonka merkeissä sai viedä mielin määrin maatuvaa puutarhajätettä jäteasemalle. Aamupuuhana kävin noutamassa vuokraperäkärryn huoltoasemalta. Olin varannut tarjolla olleista kahdesta vaihtoehdoista pienemmän, mutta reilu koko ilahdutti ensinäkemältä. Viimeksi kuluneen vuoden aikana pihapuiden pudottama ja poltto- tai hakettamiskelvottomiksi katsottu risumäärä hoitui yhdellä kuormalla. Kuusenneulasilla ja muulla hienojakoisella pihajätteellä puoliksi täytetty suursäkkikin mahtui matkaan.

Aikanaan otimme autoon lisävarusteeksi irrotettavan vetokoukun. Auto täytti talvella seitsemän vuotta, ja sinä aikana koukku on ehtinyt palvella kahdesti: ensi kerran höyryveturin varailmapumppua Haapamäestä (virheellinen sijapäätehyväksyttäneen asiaan liittyvän rautatieslangin vuoksi) haettaessa ja toisen kerran tänään. Ei ollut huono idea muistutella eilen mieliin koukun asentamisprosessi. Siinä meni aikaa.

Jäteasemakeikan jälkeen ehdin hyvissä ajoin veturitallin toukotalkoisiin. Nostaessani tallin takapihalla polkupyörää telineeseen huomioni kiinnitti erikoinen ääni, jota voisi kuvailla sanalla repivä. Sen lähteeksi osoittautui puhdistusurakka Museoveturiseuran uuden painepesurin kanssa. Nähtävästi hintansa arvoinen laite. Idänkauppatuotteeksi 1940-luvun lopulla valmistetun, mutta erilaisten sattumusten kautta kotimaahan jääneen Valmet Vdm3 -teollisuusveturin alakerrasta paljastui yllättävän kirkkaita vihreän, valkoisen, mustan ja punaisen sävyjä. Paitsi moottoriveturin pesua, päivän ohjelmaan kuului EFi-vaunun pinnan rapsuttelua kesän maalausurakkaa varten, kaluston siirtoja perusnäyttelyn uudistusta silmälläpitäen, talvella saadun Valmet-laituriauton - virallinen nimi on laituritraktori - sähköjärjestelmän diagnosointia, ulko-ovien saranoiden rasvausta ja erinäisiä muita ylläpitotoimia.

Vaihtotöiden veturina toimi uskollinen 1940-luvun valmiste Valmet-Saalasti DV-100. Se veti uuteen paikkaansa itseään lähes viisi kertaa painavammat: Vr2-höyryveturin (kuvassa) - harrastajien kielellä "Ankan", veturimiesten kutsumana "Tankin" - ja VR:n ensimmäisiin rautatieliikenteen dieselöintikokeiluihin kuuluneen Vr11/Dv11:n.

Lopuksi hommana oli Breuer-raidetraktorin siirto uusvanhaan paikkaansa. Raidetraktorissa ei, toimintaperiaatteensa vuoksi, ole tavanomaiselle rautatiekalustolle tyypillisiä kytkimiä eikä puskimia. Ja kun se ei tällä hetkellä ole ajokuntoinen, piti alkaa miettiä kytkentää veturiin. Eskon idea "Otetaan Pedershaab välikappaleeksi" edusti mitä museoveturiseuralaisinta ongelmanratkaisutapaa. Tärkeää ei ole oikeaoppisuus eikä esteettisyys vaan toimivuus. Se voidaan rakentaa esimerkiksi vetovaijerin, kakkosnelosen ja muiden vastaavien saatavilla olevien tilapäisratkaisujen varaan. Arvelen, että museon perustaja, VR:n liikennemestari, olisi hymyillen hyväksynyt vaihtotyöyksikön kokoonpanon, koska olisi samassa tilanteessa itse päätynyt vastaavan tyyppiseen ratkaisuun.

Vaihtotöiden vuoksi ulkoilemassa oli myös tämä kaksikko. Ehkä Suomen rumimmat veturit? Edessä Puolustusvoimain Pansion laivastoasemalla vuoteen 1989 saakka käyttämä Frichs ja taempana järjestyksessä toinen Suomessa valmistettu moottoriveturi, ruotsalaisen mallin mukaan vuonna 1932 rakennettu Lokomo, joka teki pitkän päivätyönsä Aitonevan turvesuolla.

Kotiin polkaisin Iskmetin pizzapajan kautta. Pitkästä aikaa.

Torvisoittoa sisätiloissa

Pitkästä aikaa vappupäivä, jolloin ei oltu katsomassa kulkuetta ja kuuntelemassa torilla puheita. Koleassa säässä tyydyttiin kuuntelemaan torvisoittoa radiosta.

Iltapäivän ohjelmassa oli Tampere Filharmonian vappukonsertti Tampere-talolla. Tarjolla oli kevyttä klassista Straussin Radetzky-marssista alkaen ja Samppanjagaloppiin päättyen.

Niinkuin marssit yleensä, Radetzky-marssi on pohjimmiltaan verinen. Ehkä jopa verisempi kuin monet työväenmarssit. Muistan, kun jonakin aamuna 1980-luvun alussa radiossa Esko Riihelä soitti marssin ja kertoi, että italialaiset kappaleesta tuskin pitävät. Nykyään radiotoimittajat puhuvat toisenlaisista asioista. Ehkä siksi, että - Joseph Radetzkystäkin - tarpeellinen tieto on kaikkien luettavana verkossa.

Kuten historiasta tiedetään, vappua vietetään vuoden 1886 Chicagon verilauantain muistoksi. Työsuojeluun liittyvät alkujuuret ovat hautautuneet juhlahumuun, ja Kleio teki kevääseen uuden muistutuksen aiheesta.

Valokuvatorstain pääsiäinen

Valokuvatorstai-blogin viikon aihe on pääsiäinen.

Pääsiäispäivä alkoi varhaisaamun kirkonmenoilla, jotka tänä(kin) vuonna pidettiin rovastikunnan alueella vain Valkeakoskella. Aamiaiseen kuuluivat kahvi ja kananmunat, mutta sitten lipesi kohti suklaamunien yliannostusta.

Eilen pääsin kulkuneuvojen kevätsiivouksen makuun, ja niin pyhäpäivä kuin olikin, jatkoin samoilla linjoilla. Tosin höyrykäyttöisen tilalla oli tänään polttomoottorikäyttöinen ja kemikaalina ruosteenestomaalin tilalla autovahaa.

Pääsiäispäivällinen laitettiin perinteistä poiketen kiinalaiseen tapaan. Kiinalaiset eivät juuri pääsiäisestä perusta, paitsi tietenkin kristityt, joita heitäkin maassa on kymmeniä miljoonia. Kana (jī, 鸡) sai nauttia pihalla kevätauringosta ja narsissien väriloistosta, kun ruokapöytään päätyi yhtä puolisoni bravuuria, hapanimelää possua, (suān tián zhūròu, 酸甜 猪肉), jasmiiniriisiä ja salaattia. Riisilajikkeen piti olla kuàizi (筷子) -yhteensopivaa ja olikin. Paitsi että tuoksu oli aito, sitä oli helppoa syödä puikoilla.

Riskienhallinnan ja vakuuttamisen johdantokurssin tenttikysymyksiä

Tällä kevätkaudella olen ollut laiska harjoittamaan opiskeluja. Viime vuosi ja varsinkin syyspuoli olivat sen verran Työterveyslaitoksen ja Pelastusopiston työhön liittyvien kurssien sekä kiinan harrasteopintojen työllistämät, että nyt olen mennyt säästöliekillä.

Ainoaksi koulunpenkillä istumiseksi keväällä jäi avoimen yliopiston riskienhallinnan ja vakuuttamisen johdantokurssi. Käytännön toteutuksessa pääpaino oli nimen jälkimmäisellä osalla - kyseessä oli käytännössä vakuutusopin peruskurssi. Se oli minulle pettymys siinä mielessä, että nimen perusteella olin odottanut kurssilla käsiteltävän myös riskienhallintaa, mille olisi ollut sovelluksia työtehtävissä. Mutta käytännöllisen yleissivistyksen kannalta kurssi oli kuitenkin hyvä. Rohkenisin suositella sitä jokaiselle nuorelle yliopiston tutkinto-opiskelijalle pääaineesta tai koulutusohjelmasta riippumatta. Perustietämys niin sosiaali- kuin yksityisvakuutuksista on eduksi monissa elämäntilanteissa.

Vähäinen etu tuskin on sekään, että kurssista saanee - luvalla sanoen - melko helposti viisi opintopistettä. Luentoja oli viitenä iltana ja niiden lisäksi tenttiin tuli muutamia lukuja Vakuutusoppi- ja Introduction to Risk Management and Insurance -kirjoista. Jos luennoitsijoita pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se olisi iloinen. Niinkin kuivakalta tuntuvasta aiheesta kuin vakuutusopista voi näemmä puhua hymyillen ja hauskoja juttuja väliin kertoillen. Erään rahoitus- ja vakuutuslehtorin esiintyminen veti vertoja jopa eri alan kollegan luennoillaan harjoittamalle älyllis-pedagogiselle ilotulitukselle (asiaan sinänsä liittymättä jälkimmäinen tohtori on jo pitkään rakentanut kunnioitettavalla volyymilla rautatieliikenteen nykydokumentointia yhdellä rataosuudella vaunut.org-kuvagalleriassa).

Kurssin tentti pidettiin piinaviikon tiistaina, mutta kovin piinallinen se ei ollut. Tai sitten oli niin ovelalla tavalla, että se jäi huomaamatta. Kysymyksiä oli kolme. Yhdessä piti selvittää riskin vakuutuskelpoisuuden kriteerit, toisessa Suomen sosiaaliturvan jakautuminen eri alalajeihin ja kolmannessa kuvailla riskienhallinnan menetelmiä. Kuten todettu, viimeksi mainittuun kysymykseen ei luennoilta saanut eväitä, joten kirjallisuuden - ja laiskana lukijana minun kohdallani eritoten viime vuoden työsuojeluopintojen - varassa mentiin.

Hiljaisen viikon puuhia

Hiljainen viikko on mennyt hiljaisen arkisissa merkeissä. Arkipäivät töissä, ja iltaisin on ollut tentin lisäksi museohoitokuntaa, ampumarataa ja ehtoolliskirkkoa. Pitkien pyhien alettua siirryttiin kotipuuhiin, ja vastoin vanhanajan tapoja ryhdyimme heti kirkonmenojen jälkeen hyödyntämään pitkäperjantaita siivouspäivänä.

Siivousurakkaa jatkettiin lauantaina, mutta välillä käväisin kevään ensimmäisissä veturitallitalkoissa. Kauden ykköskohde on tietenkin viime syksynä ensimmäiset metrinsä omin konein yli neljään vuosikymmeneen liikkuneen Tv1-höyryveturin entisöinnin jatkaminen. 
 

Simo asensi hyttiin sieltä vielä puuttuneita varustimia, kuten jarruventtiilin ja vesilasien valaisimet. 

Minä myönsin itselleni säiliötyöluvan (muotoseikkoja en noudattanut, mutta työturvallisuuslain 2 §:n 2 momentti meidät harrastelijat siitä vapauttaa) ja kiipesin imuroimaan tenderin vesisäiliötä sisäpuolelta. Työmaani oli ahdas, pimeä ja kolea ja pani viheltelemään pitkänperjantain virttä. Varovaisuudella ja roikkalampulla siellä pärjäsi hyvin, mutta pienen pölynimurin alitehoisuus haittasi. Sen kanssa oli vain tultava toimeen, kun tehokkaampi laite ei säiliöön olisi millään mahtunut. Markon jostain tallin kätköistä löytämä suulakelajitelma tuli parahiksi apuun, kun siivottava pinta muuttui epätasaiseksi.

MOOC:eja ja pääsiäistrulleja

Perjantaisen työpäivän vietin jo omaksikin kevätkauden perinteeksi muodostuneessa

ITK-tapahtumassa Hämeenlinnassa. Täytyy sanoa, että antia ei tällä kertaa voinut suuremmin kehua. Tuntui, että esitykset olivat enimmäkseen julkisella rahalla toteutettujen projektiorganisaatioiden esittelyjä, ja sisältö oli melko ohutta. Päätösluento, joka yleensä on ollut ajatuksia virittelevä tai vähintään lennokas, toisteli nyt asioita, joista luennoivat yli 20 vuotta sitten eri aikakauden ja eri tekniikan miehet Hemánus ja Nordenstreng esittelemättä niitä silloinkaan uutuuksina.

Vuoden iskusana taisi olla MOOC (massive open online course), eli suurelle ennalta valikoitumattomalle joukolle suunnatut verkkokurssit. Minulle jäi hämäräksi, onko Suomessa muita tällaisia verkko-oppimisympäristöjä kuin alallaan jo varsin tunnetut Helsingin yliopiston tietojenkäsittelyopin verkkokurssit. Sotaväen PVMoodle on käyttäjätunnuspolitiikkansa ja tekniikkansa puolesta MOOC, mutta ei sielläkään voi kuka tahansa rekisteröitynyt ryhtyä tekemään opintosuorituksia.

Yksittäisenä seikkana opin, että MOOC-konseptinkin taustalla esiintyy muuan nimi.

Toinen hajahuomio perjantailta: Maalainen, Suomen blogigenren varhaisvuosien yksi suuri hahmo on näkyy vaihtaneen vaihteeksi television puolelle.

Viikonloppu on mennyt flunssasta toipuessa ja Vakuutusoppi-kirjan parissa. Sunnuntaiaamupäivänä kävi sateisesta säästä huolimatta virpojia, ensi kertaa moneen vuoteen. Trulleja oli kaikkiaan yhdeksän, kolmessa eri ryhmässä. Vaikka välissä on ollut monia virpomattomia palmusunnuntaita, tuli onneksi nytkin varauduttua trullien palkkasaataviin riittävällä määrällä suklaamunia. Virpominen taisi tehota, kun olotila oli iltapäivällä jo kuntosalikelpoinen.

Kevään rituaaleja

Talvea ei juuri ollut, mutta tietyt rituaalit aloittavat kevään. Perjantaina Veturimuseolla vierailivat vuoden ensimmäinen turistit, syntymäpäiviä juhliva senioriryhmä naapurikaupungista. Museo avautuu varsinaisesti vasta kesäkuussa, mutta harrastajaporukalla pyritään järjestämään opastuksia tarvitsijoille mahdollisuuksien mukaan.

Lauantaina vaihdoin autoon kesärenkaat. Ne olisi voinut vaihtaa jo viikolla, mutta kaksi oli talven aikana tyhjentynyt. Syy kiilteli urien välissä: ilmeisesti viime kesän ikkunaremontin yhteydessä pihaan oli jäänyt nauloja, jotka olivat loppusyksyn aikana päätyneet renkaisiin. Kaksi kesää ajettujen nokialaisten pinta on vielä hyvä, joten paikkauttaminen, 15 euroa kappaleelta, oli kustannustehokas ratkaisu. Samalla tuli varattua ensi talvea varten uudet Hakkapeliitat vanhan varaston keväthintaan.

Rengaspaineiden tarkastuksen yhteydessä tein shoppailukierroksen kylän kaupoissa: kirjakaupasta luentopaperia, polkupyöräliikkeestä ilmakiväärinhauleja ja -tauluja ja marketista kurkkua, banaaneja, maitoa ja jäätelöä. Haulit tulivat Saksasta ja banaanit Perusta; muu oli avainlippuhenkistä. Veturitallillakin poikkesin, mutta siellä oli hiljaista. Ennen saunaa käytiin kullan kanssa hölkkäämässä aurinkoisessa ja tuulisessa illassa.

Sunnuntaiaamupäivän ohjelmassa oli suksien puhdistus, varastorasvaus ja pussittaminen. Talven kilometrisaldoksi jäi helmikuun ensimmäisen viikon aikana hiihdetyt 50 kilometriä, melkoinen pudotus edellistalven yli 1100:sta. Lunta ei yksinkertaisesi ollut, ja pohjoisen hangille ei nyt ollut mahdollisuutta lähteä. Viimeksi yhtä heikko hiihtotalvi minulla oli neljännesvuosisata sitten. Aika lämmin ja vähäluminen sekin kai oli, mutta ennenkaikkea armeijassa ei jostain syystä silloin juuri suksia käytetty.

Toivottavasti uusi hiihtokausi alkaisi ajoissa. Sitä silmälläpitäen muistutus itselle tulevaan syksyyn: vanhoihin vapaan tyylin suksiin tuli varastorasvaksi Startin violettia - ei muuta kuin siklauksen jälkeen menoksi - ja uudempiin perinteisen hiihtotavan sivakoihin hieman enemmän valmistelutöitä vaativaa peruspohjavoidetta.

Iltapäivän ohjelmaan kuului verkkaisen pyhäpäivän henkeen sopivasti urheilutalon kuntosalia, pataruoanvalmistusta ja ateriointia. Salilla muuan kanssatreenaaja antoi vinkin vatsalihasliikkeiden tehostamisesta niskan takana pidettävän jumppakepin avulla. Yksinkertainen mutta yllättävän tehokas lisä, kun yläkropan painoa ei pääse hyödyntämään niin paljon.

Kohta on taas kesä

Kaikki eivät pidä kesäajasta. Minä pidän. Tapaan herätä aikaisin ja vastaavasti mennä nukkumaan aikaisin, ja ylimääräisen valoisan tunnin siirtyminen iltaan tuntuu pidentävän päivän aktiivista aikaa.

Museorautatieliitto piti kevätkokouksensa Suomen Rautatiemuseossa

Hyvinkäällä. Kun sunnuntaille ei ollut muuta ohjelmaa, päätin lähteä Markon seuraksi käymään paikan päällä. Minkään jäsenyhdistyksen tai -organisaation mandaattia minulla ei enää ole, mutta liiton toiminnantarkastajan ominaisuudessa mahtui mukaan. Rutiinikokous taisi kestää peräti vartin, mutta epävirallinen keskustelu oli sitäkin vilkkaampaa. Tulevaksi kesäksi on taas paljon museoliikennesuunnitelmia eri puolilla maata, mutta vain harva on voitu vielä julkaista. Julkisella rataverkolla harjoitettavaan museorautatieliikenteeseen liittyy lukemattomia epävarmuustekijöitä niin tekniikan, talouden kuin sääntelyn taholta. Yksi mielenkiintoisimmista todennäköisesti toteutuvista retkistä on Pohjois-Suomen Lättähattujen juhannusmatka Aavasaksalle ja edelleen Kolariin.

Epävarmuuden varjostamaa reaalitodellisuutta vasten kertakaikkiaan huvittavalta tuntuu edelleen netissä roikkuva brittiläisen matkanjärjestäjän "suuri huijaus"

, jossa yhteen heinäkuiseen viikkoon luvataan mittatilaustyönä suunnilleen kaikki liikennekelpoiset suomalaiset höyryveturit. Mielenkiintoista olisi tietää esimerkiksi, millä luvilla ja millä vaunukalustolla matkanjärjestäjä aikoo kuljetuttaa yleisönsä katsastamattomalla Tv1 nro 933:lla Toijalasta Valkeakoskelle - asiasta ei ole sovittu mitään ainakaan suomalaisen osapuolen eli Museoveturiseuran kanssa.

Suhdetoimintaa harjoitettiin sen verran, että Rautatiemuseon uusi johtaja kutsuttiin vierailulle Veturimuseolle. Emeritusjohtajaa puolestaan yritimme houkutella pidempiaikaiseksi vieraaksi ja ratkaisuksi oman museomme kesätyöläiskysymykseen, mutta asia taisi jäädä vielä avoimeksi.

Tulimme Markon kanssa varanneeksi kotimatkaa varten puolivahingossa liput uuteen DuettoPlus-ravintolavaunuun. Sellaisella ei aiemmin ole tullut kuljettua. Ajatus herroiksi matkustamisesta colalasin tai kahvikupin ääressä sai kuitenkin jäädä, kun Riihimäellä ilmoitettiin, että IC 173 ajetaan korvaavalla kalustolla.

Hyvinkäältä kotiuduttua lähdin puolisoni kaveriksi kirkkoon. Tähtäsimme iltamessuun kuudeksi, mutta onneksi huomasimme tarkistaa alkamisajan. Se oli klo 17. Kotiin palatessa oli vielä reilusti valoisaa. Sen kunniaksi ostimme jäätelöpuikot torin laidan kioskista.

Viisikymmentä vuotta turvallisuustalkoita

Reilut viisikymmentä vuotta sitten muoniolainen maatalousyrittäjäperhe toimitti arkiaamun askareitaan. Aamupäivän aikana lapsikatraan toiseksi nuorin, viisivuotias tyttö, katosi pihapiiristä. Perheen ja kyläläisten voimin tehdyt etsinnät eivät tuottaneet tulosta. Nimismiehen johdolla etsintöjä ja etsintäjoukkoja laajennettiin. Mukaan tuli Lapin rykmentin sotilaita ja Ilmavoimien helikopteri. Etsinnät saivat suurta julkisuutta, ja vapaaehtoisia riensi auttamaan niin Kolarista polkupyörällä kuin etelästä junalla. Jo parin päivän jälkeen tunturimaastossa oli 400 etsijää. Etsintä päättyi tuloksellisesti mutta surullisesti: kadonnut löydettiin menehtyneenä Ounasjoen rantatörmältä Enontekiön pitäjästä. Löytöpaikalla on nykyisin muistomerkki, tolpan päässä oleva laatta kuvan oikeassa laidassa. Kuva on otettu patikkaretkellä Nuutinnivan vaiheilla syyskuussa 2011. Viime syksynä kuulin, että laatta on sen jälkeen uusittu.

Tapaus osoitti, että suomalainen kaveria ei jätetä -henki oli edelleen vahva. Yhtäältä vapaaehtoisilla oli halua auttaa ja toisaalta viranomaistahoilla ei ollut resursseja hoitaa käytännössä kadonneiden etsintöjä. Laajoissa yhteiskuntapiireissä todettiin tarve vapaaehtoisavun organisoinnille, mihin tarkoitukseen vuonna 1964 perustettiin Vapaaehtoinen pelastuspalvelu VAPEPA. Toiminnan koordinoinnista käytiin aluksi tiivistä keskustelua Suomen Punaisen Ristin ja Suomen Väestönsuojeluliiton kesken. Koordinoijaksi tuli ensinmainittu, jonka katsottiin olevan laajapohjaisempi toimija kuin suuriin asutuskeskuksiin toimintansa painottanut Väestösuojeluliitto. 

Tänä päivänä VAPEPAn käytännön toimijoihin kuuluu Punaisen Ristin väkeä...

... maanpuolustusaktiiveita...

 

 

 ... ja muita toimijoita viidenkymmenen eri järjestön piiristä.

Viranomaisresurssit kadonneiden etsintään eivät 2010-luvulla ole ainakaan suuremmat kuin 1960-luvulla. Yhteiskunnan haavoittuvuus esimerkiksi luonnonilmiöiden  - tai ihmisen oman toiminnan: kuvassa lastataan vesipulloja jakelua hoitavan vapaaehtoispartion pakettiautoon Nokian kaupungin varikolla itsenäisyyspäivänä 2007, kun alueen vesijohtovesi saastui inhimillisen erehdyksen seurauksena - aiheuttamien häiriöiden vuoksi on kasvanut yhdessä kansalaisten oman varautumiskyvyn heikkenemisen myötä, mikä on tehnyt ensihuollosta toisen tärkeän vapaaehtoisvetoisen toimialan. Valtiontalouden säästöt johtavat siihen, että yhä suurempi osan yhteiskunnan sisäiseen turvallisuuteen liittyvästä käytännön toiminnasta siirtyy kolmannen sektorin hoidettavaksi. VAPEPAn valtakunnallisen 50-vuotisjuhlan Tampere-talolla tänä iltapäivänä avannut järjestön puheenjohtaja kansliapäällikkö Hannele Pokka totesi, että VAPEPAn vuosittain tekemän henkilötyön arvo on 700-800 miljoonaa euroa. Kyseessä on täysin laskennallinen summa, koska toiminnassa ei raha liiku, mutta tuon verran yhteiskunta joutuisi maksamaan, jos työ tehtäisiin viranomais- tai muuna palkallisena toimintana.

Tänään siis juhlittiin pönötyksen, puheiden, mieskuorolaulannan, standup-komiikan ja kakkukahvien merkeissä. Puheen piti ministeri Elisabet Rehn, pitkän linjan "ristiläinen", ja sanoi että vapepalaisen viidestä k:sta - kartta, kompassi, kumisaappaat, kännykkä ja kunto - häneltä puuttuu vain viimeksimainittu; muuten hän olisi mukana metsässäkin. Ei epäilystäkään, etteikö pirteä juhlapuhuja pärjäisi maastossa. Senioreita on mukana paljon, eivätkä läheskään kaikki ole edes maratoonareita, kuten viime torstaisen harjoituksessa partioni yksi jäsen, hervantalaislegenda "Finski".

Seuraavat kuvat ovat pintapuolinen leikkaus VAPEPA-toimintaa rivimiehen linssin läpi kuvattuna. Osa kuvista on varmasti ollut blogissa esillä ennenkin.

Toimintaa johtaa viranomainen, usein poliisi, niin tositilanteessa kuin harjoituksessakin. Lopen Räyskälässä harjoiteltiin viranomaisten, Puolustusvoimien ja VAPEPAn yhteistoimintaa suuronnetomuustilannetta varten toukokuussa 2012. 

Harjoituksissa paistaa aurinko, mutta tositilanne tulee eteen yleensä kylmänä tai  vähintään sateisena yönä. Näin ajateltiin ennen, kun vapaaehtoiset kutsuttiin apuun vasta sitten, kun tilanne alkoi näyttää toivottomalta viranomaisen silmin. Nykyinen etupainotteinen ajattelutapa korostaa nopeasti aloitettavaa toimintaa. Silti pimeälläkin joudutaan usein toimimaan; tässä tosin vain harjoitusmielessä syyskuussa 2011 Akaan Toijalan pururadan maastoissa.

Muonion-Enontekiön kevään 1963 suuretsinnöissä Puolustusvoimat tuki toimintaa muun muassa helikopterilla. Se on yleinen valtionapu tänäkin päivänä. Viime heinäkuussa Pälkäneen Luopioisissa tapahtuneen etsinnän ilmatukena toimi NH-90-kopteri.

Viialassa keväällä 2005 kadonneita lapsia etsittiin Rajavartiolaitoksen Agusta-Bellin tuella. Tämä etsintä päättyi onnellisemmin kuin Muonion tai Pälkäneen tapaukset.

Ilmasta käsin voidaan tähystää lämpökameralla, joka sai lähes legendaarisen maineen Estonia-laivan onnettomuuden jälkeisissä pelastustöissä. Kuivalla maalla ja varsinkin lämpimän vuodenajan olosuhteissa sen merkitys on paljon vähäisempi. Sen sijaan koulutetut koirat kokeneine ohjaajineen ja koirapartion apuna toimivine suunnistajineen tutkivat suuren ja vaikeakulkuisenkin alueen paljon perinteistä etsintäketjua nopeammin. Yksi edellä mainitussa Luopioisten viime kesän etsinnässä mukana ollut nelijalkainen oli poliisissa työskentelevä 4½-vuotias belgianpaimenkoira malinois.

Kuten kaksijalkaisista, on nelijalkaisistakin etsijöistä suurin osa siviileitä. Niinkuin tämäkin Valkeakosken rehevissä rantametsiköissä kesäkuussa 2007 pienen partion kanssa harjoitellut yksilö.

Perinteisin etsintämenetelmä, haravointiketju, on luonnollisesti edelleen käyttökelpoinen. Se toimii niin aukeilla paikoilla - kuvassa Tammelan Torronsuon hyvin päättyneessä operaatiossa kesällä 2013...

 
... kuin peitteisessä maastossa, kuten Kylmäkosken-Kalvolan rajamaiden metsissä huhtikuussa 2005 pidetyllä kaksipäiväisellä etsintäkurssilla.

Niin talvella - kuvassa kadonneen nuoren suurta julkisuutta saanut ja lopulta traagisesti päättynyt etsintätilanne Akaan Toijalassa talvella 2010...

...kuin kesällä; kuva jo aiemmin esillä olleesta Valkeakosken vesistöetsintäharjoituksesta.

 
Sekä tositoimissa että harjoituksissa liikutaan yleensä  jalan, mikä tekee VAPEPA-toiminnasta samalla hyvää terveysliikuntaa. Toiminta-alueelle tosin saadaan yleensä kyyti johtopaikalta. Harvemmin kuitenkaan Puolustusvoimien maastokuorma-autolla, kuten tapahtui Räyskälän kevään 2012 harjoituksessa.

Etsinnän johtopaikalla niin tositilanteessa kuin harjoituksessakin - kuvassa taajamaetsintäharjoitus Urjalan asemalla kevättalvella 2009 - korostuu karttatyöskentely.

Paitsi johtopaikalla myös maastossa kartanlukutaito on välttämätön. Sitä on helppoa harjoitella kursseilla ja harjoituksissa - kuvassa Räyskälän kevään 2012 suurhajoituksessa.

Ensiaputaitojen merkitys VAPEPA-toiminnassa on huomattava. Etsittävä kun ei läheskään aina löydy kovin hyvässä kunnossa. SPR:n ensiapuryhmät ovat vaikeissa tilanteissa mitä arvokkaimpia VAPEPA-joukkoja. Haastavaa ensiaputilannetta harjoiteltiin maaliskuussa 2007 Viialassa taajamaetsintäharjoituksen yhteydessä.

Kevään 1963 etsintä Länsi-Lapissa sai aikanaan huomattavan mediajulkisuuden. Lähes samanlaisen huomion saivat osakseen Tampereella elokuussa 2011 tehdyt kadonneen nuoren etsinnät. Vapaaehtoisia auttamishaluisia suorastaan tulvi etsinnän johtopaikalle SPR:n logistiikkakeskukseen. Toistakymmentä ensikertalaista etsintäketjussa tuo partionjohtajalle haastetta, vaikka ei ensimmäistä kertaa tehtävässä olekaan. Mutta jokainen silmä-, jalka- ja käsipari on tositilanteessa tarpeen.

Viime kädessä tässä, kuten kaikessa kolmannen sektorin toiminnassa ja harrastuksissa, innostus ja motivaatio eivät synny ulkoa päin, vaan hyvästä hengestä joukon sisällä.