Keula kohti Tukholmaa

Viikonloppu vierähti museohommissa ja pitkästä, pitkästä aikaa aivan perus-sellaisissa. Veturimuseon elokuun viikonloppupäivystyksiä on jaettu talkoolaisille kuin museon alkuaikoina konsanaan. Kun niitä aikanaan jaettiin, valitsin elokuun viimeisen viikonlopun.

Yksinäistä ei homma ole ollut, kiitos kävijöiden ja seuratoverien. Lauantai oli vilkas ja kansainvälinen. Ilkka hoiti esittelyt venäläisille ja briteille ja keskustelut päätyivät tietenkin sotahistoriaan. Sunnuntai oli yleisön puolesta hiljaisempi, mutta Juha ja Simo kävivät maalaamassa Matisan yksityiskohtia. VR-logot kyljessä ja etupäänmerkit katolla toivat melkoisesti lisää valmiinnäköisyyttä.

Sunnuntaina museolta lähtiessä piti ostaa junalippu maanantaiaamuksi, istumapaikan varmistamiseksi. Ehkä turhaan, ei IC² 186 ylitäynnä ollut.

Vajaa työviikko on alkanut seminaarin merkeissä. Opetushallituksen perinteiseen laatuseminaariin en ole osallistunut aiemmin, mutta nyt hakeuduin. Asiaa on tullut työmaalla harjoitettua jo hyvän aikaa. Tapahtuma on niitä joissa on asiallista käydä edes joskus näyttämässä naamansa. Ja ennen kaikkea ajankohta oli sopiva.

Laivaseminaareissa syöminen ja kulutus eivät ole tasapainossa. Jälkiruoassa houkuttivat leipäjuusto ja lakat. Viimeksimainitut näyttivät melkein limaisilta. Sopivat paremmin eri leveyspiireille.

Autoilu on kallista hupia

Aamupäivä meni työreissussa Tampereella. Sinne on harvemmin joutunut menemään omalla autolla. Tänään piti maksaa parkkilippu vanhan yleisen sairaalan, oman ikäluokan tunnistaman terveydenhuolto-oppilaitoksen ja nykyisen ammattiopiston parkkipaikalle yhtä neuvottelua varten. Syykin oli, nimittäin julkisista liikennevälineistä riippumaton aikataulu omalle työmaalle ja sitten Hämeenlinnaan laakerinvaihtoon.

Olen autoillut Tampereen suunnalla viime päivinä melko usein. Joskus keväällä vastaavassa tilanteessa satunnaisena pitämäni huomio näyttää olevan tuolla taajuudella vähemmän satunnainen. KLF-nimellä autoradion näytössä esittäytyvä radiokanava soittaa musiikkia, jota olen luullut olevan kuultavissa enemmän tai vähemmän piraattien itäeurooppalaisten nettisivustojen kautta, jos enää sielläkään. Suomen eetterissä voi todellakin kuulla Laserdancen tai vielä kasarimpien kokoonpanojen tuotoksia.

Autoa on tullut huollatettua ostoliikkeessä Hämeenlinnassa, ja siellä tehtiin laakeriremonttikin. Molempien etupyörien laakerit menivät vaihtoon. Ei ole halpaa autoileminen. Ja kohta pitää hankkia uudet kesärenkaat. Onko kellään omakohtaisia kokemuksia Nokian Hakka Greeneistä pienehkössä henkilöautossa? Tai saman valmistajan huonommillekin teille mainostamasta V-mallistosta?

Kävelin odottelemaan laakerinvaihtoa linnan alueelle. Töitäkin oli vielä tehtävänä ja tietokone matkassa. En tiedä, millaisia kertamaksuja metropolien etätyö-hubit perivät, mutta maksoin kuusi euroa Tykistömuseoon. Sieltä löytyi jälleen rauhallinen kolkka. Kun työt oli hoidettu ja autohuolto vielä radiohiljaisuudessa työn valmistumisen suhteen, kävin katsomassa jatkosodan Laatokan-Karjalan taisteluista kertovan filmin.

Ajelin kotiin vanhaa tietä. Automarketeihin oli sen mittainen jono, että päätin jättää väliin. Kiireettömällä matkalla kun olin koukkasin Parolannummen kautta. Siellä vasta autojonoon päädyin. Tienvarren kyltit "Vala 2/11" selittivät syyn. Parkkipaikan kohdalla käväisi mielessä ajaa jonnekin uran varteen ja astella keltaliivisen pomomiehen puheille: "Kuule, alikessu. Mis sie tarvitset oikei hyvvää liikenteenohjaajaa? Täs siul on sellane." Ei, se on eri porukka, jonka kanssa moiseen haasteeseen uskaltautuisi.

Ajoin kotiin ja leikkasin ruohon. Bensaa pitää tuohonkin tarkoitukseen vielä tänä vuonna ostaa.

Taas rämpimässä

Eilisiltana piti olla ja olikin museohoitokunnan kokous. Kävi kuitenkin niin, että töistä kotiin palatessa soi puhelin ja piti omalta kohdalta laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Enstexiä ja huomioliiviä päälle, maiharia jalkaan, karttalaukku olalle ja museohoitokunnan puheenjohtajan tehtävä vaihtui Länsi-Tampereella etsintäketjun johtajaksi.

Jos perjantaina etsijöitä oli kuutisenkymmentä, maanantai-iltana heitä oli tuplasti. Suuri osa oli ensikertalaisia tai viikonloppuna pidetyltä peruskurssilta mukaan innostuneita. Kaikki täyttivät paikkansa hyvin.

Tapauksen nostattama huomattava mediajulkisuus ei ainakaan ole haitannut uusien vapaaehtoisten mukaan värväytymistä. Ei, vaikka tässä operaatiossa ei juuri ole ollut perusteita käyttää helikoptereita, lämpökameroita tai muuta näyttävää tekniikkaa.



Vapaaehtoisetsijöitä kaivataan taas tänään kello 9:stä alkaen SPR:n logistiikkakeskukselle Tampereen Kalkkuun. Tässä operaatiossa ensikertalainen on yhtä tärkeä lenkki kuin kokenut tekijä, joten jos aikaa ja mahdollisuuksia on, niin säänmukainen ulkoiluvaatetus päälle ja menoksi.

Hyvin olivat museohoitokunnankin hoitaneet, vaikka puheenjohtaja poissaoli Tampereella ja varapuheenjohtaja Tanskanmaalla saakka.

Tiistaipäivän ohjelmassa on työmatka vaihteeksi Helsinkiin. IC² 164 :n yläkerta oli väljästi kansoitettu vielä Riihimäellä.

Perjantaista sunnuntaihin

Perjantaina tein työmatkan pitkästä aikaa omalla autolla. Suuntana oli Mänttä, jonne julkisilla kulkuneuvoilla olisi aikataulu huomioiden ollut hankalahko päästä. Varasin reilusti aikaa ja matkalla nautin sämpyläkahvin Orituvalla. Perillä oli vielä aikaa etähoitaa asioita ennen kokouksen alkua.

Aikomukseni oli lyhentää hieman työpäivää ja jatkaa kokouksen jälkeen Haapamäelle. Jollei muuta niin katsomaan, olisiko veturitallilla tuttuja. Saapunut puhelu muutti suunnitelmat, ja pian kokouksen päätyttyä auton nokka osoitti taas etelää kohti. Pikainen käynti kotona, vaatteiden vaihto ja suunta Tampereelle.

Loppuiltapäivä ja ilta menivät Länsi-Tampereen pusikoissa ryömiessä ja kontatessa. Kohdetta on etsitty jo kauan, mutta nyt oli pyydetty jo naapuritoimikuntien apua. Nyt kun asia osui näin lähelle, tuli jälkeenpäin lukaistua Aamulehden nettisivujen uutisoinnit aiheesta. Monien yleisökommenttien kohdalla haluan uskoa anonyymin Internetin mahdollistaman "trollaamisen" - lukijan härnäämiseen tarkoituksellisesti pyrkivän typeränä esiintymisen - hykerryttävään huvittavuuteen.

Vieraskoreasti antoivat yhden ketjun muukalaisen johdettavaksi. Tehtäväksi saatiin kahden tien välinen alue. Tarkoitus oli tutkia kunnolla, ja tässä tilanteessa se tarkoitti hyvin hidasta kyynärtuntumalla etenemistä aluskasvillisuutta kepeillä tutkaten. Kun toissijainen etsittävä oli matkapuhelimen kokoluokkaa oleva esine, olisi nopeus ollut yhtä kuin välinpitämättömyys. Vapaaehtoisia taisi päivän aikana olla paikalla kaikkiaan kuutisenkymmentä.

Pimeän tullessa oli lopetettava. Hyvienkään käsivalaisimien avulla ei tässä vaiheessa operaatiota olisi saatu hyödyllistä aikaan. Vesiperä jälleen.

Lauantai meni pääosin kotosalla. Petivaatteiden tuuletusta, nukkumapaikan muutto kellarista yläkertaan, saunalenkki ja sauna. Sen verran tuli välissä kotipihalta poistuttua, että polkaisin yksivaihteisella veturitallilla ja äidin luona.

Iltapuhteena keitettiin taas iso kattilallinen muumisoppaa eli kesäkurpitsakeittoa. Jos loppusatokin keitetään samoin, niin talvikaudella taidetaan syödä sosekeittoa vähintään kerran viikossa. Nam, en pane vastaan.

Sunnuntaina oli aikomus lähteä käymään Hämeen keskiaikamarkkinoilla. Aikeeksi jäi, mutta ajanvietettä oli kotonakin.

Matisa-raiteentukemiskoneen kyljen maalaamissapluunaa varten tarvitaan VR:n logo mallia 1960. Tietokoneelta sellainen löytyi, mutta JPG- ja GIF-tiedostomuodot huomioon ottaen aivan liian pienikokoisena. Eilen Ilkan kanssa päätimme uhrata tilapäisesti yhden museoesineen hyvään tarkoitukseen, haimme verstaspilttuusta hohtimet ja irrotimme aikanaan VR:n jakeluautoa koristaneen 1960-lukulaisen "VR - ovelta ovelle" peltikyltin siirrettäväksi digitaaliseen muotoon. Eihän moinen kotikäyttöisen kuvanlukijan kannen alle kerralla mahtunut, joten pyhäpäivän ajanvietteeksi tuli hyvä syy opiskella lisää GIMP-kuvankäsittelyohjelman toimintoja. Vähitellen hahmottui mallin näköinen TIFF-kuva.

HDR-Hr

Suomalaisen blogimaailman pioneeri Pinseri kirjoitti HDR-valokuvista jo reilut viisi vuotta sitten.

Vihdon kokeilen minäkin, ajattelin eilen, ja kuvailin lähtöä odottavia museovetureita jalustan kanssa. Samalla oli hyvä syy tutustua kameran asetusvalikoihin. Hävettää tunnustaa omistaneensa kevyen sarjan järjestelmäkamera jo kolme vuotta ja kuvanneensa lähes poikkeuksetta automaattiasetuksella. Nyt tuli opeteltua ainakin manuaalista valotuksen haarukointia. Vitkalaukaisinkin löytyi.

Kokeilin eri tavoin valotettujen kuvien yhdistämistä HDR-kuvaksi työmaalla Photoshop CS5 -ohjelmalla, tuolla digitaalisen kuvankäsittelyn sveitsinlinkkarilla. Ainakaan aloittelijan taidoilla jälki ei juuri sävähdyttänyt.

Mutta verkosta löytyi asiallisen tuntuinen ja mikäli mahdollista Photoshopin automaattitoimintoakin helppokäyttöisempi nimenomaan HDR-työskentelyyn tarkoitettu Luminance-ohjelma, joka muun hyvän lisäksi perustuu avoimeen lähdekoodiin ja GPL-lisensoituna on käyttäjälleen ilmainen.

Taidonnäytteitä nämä eivät ole, kaukana siitä. Hiomista on niin Pentaxin kuin Luminancen käyttötaidoissa. Mutta onpahan yksi leikkimismahdollisuus lisää.

Sadonkorjuuta ja koivuhalon tuoksua

Viinimarjapensaamme kasvavat varjossa, mutta tuottavat aivan kelpo satoa. Se vain saadaan korjata viikon tai pari myöhemmin kuin naapurissa. Yksi pensas tyhjennettiin ja keitettiin mehuksi jo lomalla. Tänään korjattiin muut. Alkukesällä helle ja kuivuus pudottivat raakileita, ja sato taisi jäädä alle keskiarvon.

Vähän ennen iltapäiväyhtä korjuu-urakka tuli valmiiksi. Olisin ehtinyt etelän taajamajunaan, käymään Hyvinkäällä Rautatiemuseopäivässä ja palaamaan haapamäkeläisten Huru-vetoisella. Valitsin kotipihan ja ruohonleikkurin. Kesän huvetessa leikkuutahti harvenee. Viime kerrasta oli jo kaksi viikkoa eikä nurmi silti ollut häiritsevän pitkää. Minun päristellessäni puolisoni jatkoi sadonkorjuuta sipuli- ja hernepenkissä.

Päivällisellä herkuteltiin kotipihan raaka-aineista tehdyllä salaatilla ja uusilla perunoilla, jotka nostettiin ämpäristä. Sileitä, kuorettomia ja maukkaita kuin oltaisiin vasta kesäkuussa.

Illansuussa kävin rautatieasemalla poistamassa eilisen museojuna-ajon mainokset. Pääradan liikenne oli jokseenkin sekaisin Rekolassa sattuneen sähköratavaurion vuoksi. Vähän väliä kuuluteltiin tunnin ja pidempiäkin myöhästymisiä. Taajamajunia ajettiin pitkästä aikaa näillä raitein vanhalla valmetilaisella Sm-kalustolla, normaalisti ne ovat petojen ja pendojen sukua olevaa Sm4-sarjaa.

Ratapihalla lämpimänä henkäillyt haapamäkeläisten "Pikku-Jumbo" kaksine vaunuineen sai hersyttäviä kommentteja asemalle juuri tulleiden suusta. Ulkopuolisen on vaikea arvella, mikä oli tosissaan sanottua ja mikä herjanheittoa.
- Ei voi olla totta!
- No nyt, nyt on oikea veturi. Nyt, nyt alkaa sujua.
- No voi nyt jumalauta VR!
- Jaha, jaha. Mutta miksi kriisivarastot avataan vasta nyt? Talvellahan ne olisi pitänyt.

Odottelijoissa oli niitäkin, joita ylimääräinen viivytys vanhalla risteysasemalla ei haitannut. Varsinkin kun nähtävillä oli tavanomaisuudesta poikkeavaa kalustoa Sm2:sta aina Dr12:een ja Tk3:een. Huomioliivi yllä kameraa ratapihalla kanniskellessani yksi huusi laiturilta kysyen, olenko haapamäkeläisiä asianharrastajia. En vaan paikallisia, vastasin. Hän oli tulossa Minkiöltä konduktöörin hommista.

Tenderin halkotila oli jo täynnä, eli saapumisaikani oli laiskaa sunnuntai-iltaa ajatellen otollisesti valittu. Vettä pantiin se puolitoista kuutiota, mikä säiliöön vielä mahtui. Ja vähän enemmänkin, mutta Märkä-Simoa ei vieläkään nähty, kun venttiilimestari katseli ylitäyttöä turvallisesti puskimen päältä.

Hyvinkäällä käynyt haapamäkeläisten Dr12-vetoinen juna saapui reilusti aikataulustaan edellä, kun poikkeusliikenteessä järjestyi 70 km/h-vauhtiselle runsaasti sopivia rakoja kulkea. Ei jäänyt Toijalassakaan aikaa kuin pikaiselle kahvitauolle tallin miehistöhuoneessa. Ottivat Tk3:n vaunuineen perään ja jatkoivat kotia kohti hyvissä ajoin ennen auringon painumista mailleen.

Mä oon öissä töissä ei missään myymälöissä

Vaan veturitallilla. Herätyskello soitti puoli yhdeltä, kun levotonta unta oli takana pari tuntia. Soitin junaan varmistaakseni aikataulun pitävyyden. Joillakin radiokanavilla vähintään tarpeeksi soinut renkutus tuli mieleen, kun ryhdyttiin antamaan vettä Tk3:lle Haapamäen roikan saavuttua aavistuksen aikataulustaan edellä Toijalaan pian perjantain muututtua lauantaiksi. Venttiilimestarina toimineesta Simosta ei tullut Märkä-Simoa. Meiltähän tämä käy.

Kolmen aikoihin yötyö oli valmis. Kotiin ajellessa juuri sulkeutunut kapakka purki asiakkaitaan ulos. Edelleen uni oli kevyttä. Ehkä elimistö pysyi valmiustilassa, kun uusi herätys odotti kuudelta.

Kullan kanssa vääpelöitiin aamiainen haapamäkeläiselle ja toijalalaiselle talkooväelle. Kahvia, teetä tai kaakaota, tummaa ja vaaleaa leipää, juustoa ja meetwurstia, paprikaa ja kurkkua, jogurttia ja appelsiinimehua. Työt oli helpointa tehdä kotikeittiössä ja kuljettaa valmiit tarjoiluastiat veturitallille. Hyvin teki kauppansa.

Mitä tuttuihin aktiiveihin - nykypäivän muotitermillä ilmaistuna verkostoihin - tulee, aivan täysilukuisena ei kumpikaan yhdistys esiintynyt. Puolin ja toisin ikävöitiin muutamia vakionaamoja.

Aamupäivällä Tk3:n ilmapumppu alkoi muistella kolmen vuoden takaista osoittaen samankaltaisia oireita kuin edeltäjänsä (veturivastaava vahvisti, että Tk3:ssa on edelleen kiinni "Riston" kolme vuotta sitten luovuttama kone-elin). Ääni oli ensin kuorsaava, sitten koriseva ja lopulta rohiseva. Voitelu puuttui, mutta vain hetkisen ajan. Äkkiä isännät rautaheponsa korjasivat. Harrastelijanäkökulmasta pohdiskelimme vieressä, miksi höyryveturin paineilmajarrujärjestelmää ei aikanaan ole kahdennettu samoin kuin esimerkiksi vedensyöttöjärjestelmää. Tuotantotaloudellinen vai teknillinen kysymys?

Päivän ajelut sujuivat hyvin. Matkustajia kahdessa Toijalan ja Valkeakosken välisessä junavuorossa oli yhteensä noin 380. Asemilla ja varsinkin radanvarsilla oli paljon katselijoita ja kuvaajia. Näin kerrottiin; itse en matkustanut. Ei yksi ylimääräinen ilmaismatkustaja keneltäkään paikkaa olisi vienyt, kun vaunuja oli tällä kertaa peräti seitsemän, kaksi enemmän kuin aiemmin. Mutta keskipäivän siesta nurmikolla, vanhan halkoplaanin koivuun nojaten ja lippalakki Masi-tyylisesti silmillä houkutteli enemmän kuin junamatka.

Höyryveturivetoisten junien jälkeen oli Hurun vuoro. Dr12:n pehmeänmassiivinen hahmo vaihtoveturina kahta vaunua hoivaamassa on lähes hellyttävä - siitä huolimatta, että nykyisin ulkokuoreltaan yhtä isot ja teholtaan moninkertaiset Sr2:t hurisevat samassa tehtävässä päivittäin.

Emeritusveturinkuljettaja harmitteli, että vasta vaihtotyösuunnitelman tekemisen jälkeen keksittiin se vaihtoehto, että niin halko- kuin posti- eli majoitusvaunuakaan ei olisi siirretty "Hurulla" Tk3:n perään, vaan jätetty paikalleen höyryveturin viereiselle raiteelle, jolloin halonheitto vaunusta höyryveturin tenderiin olisi hoitunut kevyesti muutaman miehen ketjulla. Dr12 olisi lähtenyt aikataulunsa mukaan viemään matkustajavaunut kohti huomista Rautatiemuseopäivää. Sitten, kun Tk3:n halotus olisi aikanaan saatu valmiiksi, olisi nyt "Hurun" nyt suorittama vaihtotyöliike tehty vaikkapa Veturimuseon Move21:llä. "Kaikki tarvittavat vaihteet ovat vain avaimen, ei Tampereen, takana", veturinkuljettaja iski silmää.

Vitsihän tuo omatoimivaihtotyövaihtoehto oli jo alunpitäen. Eikä Tk3:n halottaminen juuri sen hankalampaa ollut, vaikka puut piti kärrätä veturiin yhden vaunun etäisyydeltä. Kuljetusliike Tuominen & Hoivalan liikennöimä yksipyöräinen tukkirekka kuljetti puutavaraa sitä tahtia, että yksin tuli veturinhytissä lievästi sanoen lämmin. Kun Tuomas kipusi mukaan pinoamaan, homma alkoi sujua. Ja melkein loppui kesken. "Vielä yksi kärryllinen", ehdotin. Mutta työpäivä oli jo päätetty ja halkovaunun ovi pantu kiinni.

Kahden yhdistyksen välisen yhteistyön toimintapäivä mitä ilmeisimmin tuotti hyvää mieltä monille vanajanhämäläisille. Ja samalla tekijöille itselleen. Kulkekoot paperit miten kulkevat. Käytännössä yhteispeli toimii.

Seuraavana yönä ei olla töissä vaan luultavasti sikeässä unessa.

Yövuoron edellä

Kesäloman ensi pätkä ei ollut pitkä, reilut kaksi viikkoa. Ei siinä lomailuun turtunut. Silti ensimmäinen työviikko on tuntunut pitkältä.

Koulujen alkamisen hyviä puolia on se, että työpaikalle pääsee taas kauniita maalaismaisemia kiertävällä Saarioispuolen linja-autolla. Koululaisia nousee kyytiin pitkin matkaa, yläkouluun, lukioon ja ammattikouluun. Viime syksynä ensimmäistä kertaa tällä koulukyydillä matkanneille pojille näyttää kesän aikana käyneen sama, minkä omana yläasteaikanani kansalaistaidon opettaja Putte sanoi panneensa merkille pitkän uransa aikana: seitsemännen ja kahdeksannen luokan välisenä kesänä pojat muuttuvat lapsista nuorukaisiksi.

Ilta on ollut kiireinen. Autoon piti tilata pyöränlaakerinvaihto. Onneksi tilanne ei vaikuta akuutilta, koska ajan sai vasta kahden viikon päähän. Hain kolmen tuuman letkut paloasemalta tulevan yön ja viikonlopun harrasteita varten. Aseman väki taisi olla kiireellisissä virkatehtävissä, mutta viisi letkukieppiä oli jätetty nurkalle. Niiden vieressä lappu: "Veturin letkuja. Poistoja. Voi jäädä museolle." Kiitos!

Kullan kanssa käytiin lenkillä. Asematien mäessä yhytettiin tuttu mies samaa puuhaa aloittelemassa. Risteyksen kohdalla tiet erkanivat. Onneksi. En ole puheliasta lenkkiseuraa, minkä juttelunhaluinen voi ottaa epäkohteliaisuutena.

Sitten kauppaan hakemaan veturitallin väelle aamiaistarvikkeita huomiseksi. Tallilla toimittaja kaipaili tallimiehiä. Kerroin, että jos suunnitelmiin ei tule muutoksia, tullaan töihin vasta yhden aikoihin yöllä.

Silloin löytyy taas vanhaa rautaa ratapihalla.

Jos se taas isäänsä tulee, niin suorastaan pyytää

Ja sai sitten olla viimeinen kerta tätä lajia. Isäni kun oli junasuorittajankin töitä aikanaan tehnyt ja niistä kertonut, niin osasin kysyä. Ei linjaradiolla tällä hätää, mutta kumminkin suoraan veturinkuljettajan pojalta.

Edes viikkoa ennen suunniteltua ajelua olisi hienoa pitää yhteyttä. Jos tarvitaan vaikkapa vettä, seisontaraidetta jne. Mutta kun ei, niin ei.

Wannebe-rautatieläisten onneksi VR-rautatieläisten pojat sopivat asiat keskenään.

Lauantaipäivän 13.8. aikana ajetaan kaksi edestakaista museojunavuoroa Toijalan ja Valkeakosken välillä seuraavan aikataulun mukaan:

Asema	Lähtö	Tulo
Toijala	10.45
Ilola	11.25	11.05
Valkeakoski	12.35	11.45
Ilola	12.55
Toijala		13.15
Asema	Lähtö	Tulo
Toijala	14.15
Ilola	15.00	14.35
Valkeakoski	16.10	15.20
Ilola	16.30
Toijala		16.45

Meno-paluulippujen hinnat:

• Aikuiset 20,00 euroa
• Lapset (alle 16 vuotta) 10,00 euroa
• Perhe 60,00 euroa

Lippuja myydään vain junassa. Maksuvälineenä käteinen.

Lisää kivitöitä

Päivän suunnitelmissa oli jatkaa pihakiveyksen tekemistä ja niin myös jatkettiin. Valmiiksi saatiin samoihin aikoihin, kun niittomurskain jyristeli maantien reunoja ja P 921 matkasi kohti Pieksämäkeä. Tosin on odotettavissa, että saumausta pitää korjailla seuraavien sateiden jälkeen, kun saumausaineena käyttämämme raekoon 0 ... 8 mm hiekka painuu koloihin. Hiekkaa tuli alkukesällä tilattua paikalliselta kuorma-autoilijalta sen verran runsaasti, että unohdimme suosiolla kivituhkasaumausaikeet. Hiekkakasan loppukin täytyisi saada hyötykäyttöön ennen syyssateita.

Laattakivien menekki oli koko lailla suunnitellun mukainen. Montaa asiallista kiveä ei jäänyt yli. Edelleen hämmästyttää ilmeisesti kaupan päällisiksi saamamme kuormalavallinen muurikivien - joita hankimme kasvimaan reunukseksi - ja laattakivien välimuotoa edustavaa kiviainesta. Ehkä sillekin keksitään käyttöä jonakin päivänä.

Työn valmistuttua mietitytti, oliko viime viikon kurssilla tehokkaasti kerrattu vartalon keskilinja pitänyt nostoissa ja kierroissa. Lihasten kipeydestä päätellen siitä tuli luistettua jo hiekan lapioinnissa. Toisaalta pitää tunnustaa, että juuri minkäänlaista lihaskuntoharjoittelua ei ole tullut tehtyä aikoihin.

Tämä on Bloggerin mukaan 2000. blogitekstini. Ei se paljon ole ahkeriin päivittäjiin verrattuna, varsinkin blogin ikä huomioiden, mutta onhan sitä Internetin täytettä vähän tullut tehtailtua.

Kivitöitä

Eilinen oli työpäivä lomanpätkän keskellä, kun uutta väkeä aloitti työmaalla.

Tiistai vietettiin kotipihalla kivitöissä. Keväällä tilatut ja jo aikaa sitten saapuneet pihakivet alkoivat löytää paikkojaan. Ennen palapelin aloittamista kärrättiin alle tietenkin hiekkaa, joka sekin on pömpöttänyt pihassa pressujen suojassa jo hyvän aikaa.

Epäsäännöllisen muotoisten liuskekivien kanssa kyseessä on palapeli. Alku oli verkkaista. Homma alkoi sujua, kun silmä tottui näkemään, millainen kivi mihinkin sopii.

Miksi liuskekiviä, kun halvempia tai yksinkertaisemmin asennettavia vaihtoehtoja on tarjolla. Valintaperuste oli yksinkertainen: vaikea kuvitella muun kivityypin soveltuvan 1950-luvun tyyppitalon profiiliin.

Huomenna jatketaan.

Vihaiset viljelytaidot

Otsikon fraasi on digitaalisen kuvankäsittelyn termistöön liittyvä 2000-luvun ahtikarjalaisvitsi, mutta melkein vihaista tahtia ovat kesäkurpitsat kotipihalla pulskistuneet. Eivät sentään kiinalaisten räjähtelevien vesimelonien malliin. Ei ole kauaa, kun kolme litraa keitettiin muumisopaksi ja tänään toinen mokoma lisää. Ja lisää on tulossa. Kasvatukseen ei ole käytetty vippaskonsteja. Luomua ovat.

Kirsikat poimittiin talteen ja niitäkin saatiin enemmän kuin aiempina vuosina. Puu lienee suunnilleen talon ikäinen. Se on jaksanut ryhtyä antamaan kunnon satoa jokin vuosi sitten tehtyjen karsimisten jälkeen. Siivekkäät ottavat osansa yläoksistosta. Olkoot hyvät, sinne ei tikkailla yllä.

Epävirallinen talkoopäivä

Eilisiltana satoi noin tunnin aikana tunnin aikana 24 millimetriä ja iltayöstä vielä neljä milliä lisää. Silti kissaveljet halusivat yöksi ulos.

Aamulla uni maittoi melkein pommiin saakka. Tosin vapaana lauantaina lähes mikä hyvänsä pommi olisi jäänyt suutariksi.

Aamiaisen jälkeen puolisoni lähti naapurikunnan puolelle marjastamaan ja minä veturitallille. Ensiksi maalikauppaan, jossa ilmeni jo toinen "maailma on pieni" -ilmiö parin päivän sisään. Äskeisen taiji-kurssin osallistujista muuan osoittautui puolisoni viimeksi lapsena tapaamakseen sukulaiseksi. Tänään pikkukylän värikauppias tokaisi rautatieharrastuspiireissä tunnetun suomensveitsiläisen kosmopoliitin kuuluvan asiakkaisiinsa.

Juha ja Simo maalasivat Matisa-raiteentukemiskoneen katon samoin kuin konepellin, pystykaiteet ja lukuisat muut yksityiskohdat. Jälleen melkoinen harppaus projektissa eteenpäin. Simo konservoi toisen pään viheltimistä esiin hämmästyttävän kauniit messinkipinnat.

Pysyttelin edelleen poissa Matisa-projektin etenemisen tieltä ja ryhdyin leikkaamaan ruohoa niiltä talllinnurkilta, jotka joskus kolmattakymmentä vuotta sitten ilmeisesti suullisesti sovitun mukaan kuuluvat Museoveturiseuran vastuulle. Eskon taannoin tuoma leikkuri on toiminut hyvin, mutta pikku tauon jälkeen uudelleen käynnistettäessä katkesi käynnistysnaru. Ilkan kanssa korjattiin ja ihmeteltiin huoltotoimenpiteen kannalta strategisten kohtien vetoniittejä. Auki porattuamme ja narun uudelleen aseteltuamme mietimme ensin peltiruuveja, mutta päätimme niitata uudelleen.

Toverien lähtiessä päivälliselle polkaisin kotiin. Mentiin saunaan pitkästä aikaa. Päivälliseksi mozzarellasalaattia, hypervihersalaattia ja kananmunaa.

Kurssilta kotiin

Kotona on käyty kissaveljet ruokkimassa ja nukkumassa joka ilta. Mutta joltinenkin haikeus hiipi mielen nurkkaan, kun iltapäivällä kansanopistolla lopeteltiin taiji-kurssin viimeistä harjoitusta. Moni koki oppineensa paljon. Aiemmasta kokemuksesta osasin odottaa kurssia hyväksi, mutta on sanottava, että odotukseni ylittyivät. Hyvä paikka, hyvä opettaja ja hyvät kurssikaverit. Tälläkin kerralla.

Nyt pitäisi löytää joko kova itsenäinen harjoittelumotivaatio tai järkevä mahdollisuus harjoitella ohjatusti. Valkeakosken työväenopiston ohjelmaan lajia ei nähtävästi ole ensi kaudellekaan tulossa.

Kurssin aikana veturitallin Matisa-projekti on edennyt aimo harppauksin. Kun pysyn poissa jaloista, pääsen helpolla ja tehtäväksi jää ainoastaan raportointi. Niin, ja Toijala-Valkeakoski-radalla ajetaan höyryvedolla taas lauantaina 13.8. En liene ainoa, joka odottaa aikataulua.

Villihevosen harjan jakamisesta kolmoisnyrkkiin

Puolisoni ja minä olemme viettäneet tämän viikon tiiviisti taijin parissa naapurikylän kansanopistolla. Kotoa matkaa ei tule kuin kymmenkunta kilometriä suuntaansa, ja se on taitettu polkupyörällä.

Samaan aikaan opistolla pidetään kielten ja matematiikan lisä- ja kertauskursseja lukiolaisille. Taiji-väki erottuu ainakin ikänsä puolesta.

Eräänä päivänä ruokalassa en malttanut olla kysymättä kahdelta sangen syvällistä asiantuntemusta keskustellessaan osoittaneelta nuorukaiselta, mikä heidän projektinsa on. On myönnettävä, että selostuksesta kelpo osa meni ohi ymmärrykseni. Pojat olivat rakentamassa omaa 16-bittistä Minecraft-peliprosessoria ja sen assembly-kieltä. Tällaisista kavereista varmasti vielä kuullaan.

Taiji-harjoituksia on ollut noin klo 7.30:stä noin klo 17:ään, ei toki yhtäjaksoisesti. Välillä syödään ja huilataan. Kurssilla on 10 osallistujaa ympäri maata ja maapalloa. Jotakin kurssin tasosta kertonee se, että Shanghaista on tultu Sääksmäelle oppimaan taijia.

Olemme käyneet vastaavilla viisipäiväisillä intensiivikursseilla pari kertaa ennenkin. Tärkeimpänä teemana opiskellaan liikkumisen, seisomisen ja jopa makaamisen oikeaa tapaa. Se on arkielämää ajatellen tällaisen kurssin hyödyllisintä antia. Opettaja käyttää hyödyksi länsimaista Alexander-tekniikkaa ohjatessaan kurssilaisia "oppimaan olemaan".

Lajin ulospäin tunnetuin osuus, kiinalaiseksi aamuvoimisteluksikin toisinaan kutsuttu liikesarja, "muoto", on tärkeällä sijalla. Ohjelmassamme on melko moderni ns. Beijing-muoto, joka on maailmanlaajuisesti harjoitetuimpia ellei harjoitetuin taiji-muoto. Japanilaisperäisten budolajien harrastaja kutsuisi muotoa nimellä kata.

Kolmas harjoiteltava asia ovat qigong-tekniikat, jotka ovat eräänlainen kiinalainen vastine joogalle - tosin enemmän toiminnallinen ja sanotaan myös, että omaa kehoa kohtaan vähemmän väkivaltainen (viimeksi sanotusta joogit ovat varmasti eri mieltä).

Tämänkertainen kurssi on eronnut aiemmista sikäli, että pariharjoittelussa on ollut esillä kamppailullinen tai oikeastaan itsepuolustuksellinen soveltaminen. Parinani oli aikidoharrastaja, joka kertoi mielenkiintoisia huomioita taijin ja aikidon yhtymäkohdista. Toimiessani hetken kurssin vetäjän demonstraatioparina, "ukena" sanoisi budolajien harjoittaja, hän pyysi minua "hyökkäämään" nyrkki ojennettuna. Sen kummemmin miettimättä aloitin roolini niinkuin se erinäisine krumeluureineen tehdään jossakin judomatolla harjoitetussa katassa. Enkä malttanut olla hauskuuttamatta kanssaharjoittelijoita ukemilla (luetaan tässä: tahallisella hallitulla kaatumisella), kun vetäjä demonstroi anin eli taiji-työnnön toimintalogiikkaa.

Pelkästään hupia ei joskus aikoinaan opituista (joskin jo pitkään harjoittelemattomista) toimintamalleista ole. Viimeisen vuoden aikana tällä seudulla ei ole ollut mahdollisuutta harjoittaa taijia ohjatusti ja on myönnettävä, että omatoiminen harjoittelukin olisi voinut olla aktiivisempaa. Sellaista mitä on oppinut 15- tai 20-vuotiaana ei ole helppoa korvata jollakin, jonka on oppinut yli kaksi kertaa vanhempana.

Tein muotoa liian matalissa asennoissa. Se tekee kehon keskiakseliin perustuvan liikkumisen jäykäksi eikä siten sovi taijiin, vaikka joskus on saattanut olla tatamilla kelvollista. Matalalla puuhasin muutama vuosi sitten taijia aloittaessani, mutta välillä pääsin jo ylemmäs. Nyt on taas palattu alas.

Perheemme kauniimpi kurssilainen ei kärsinyt muusta kuin liian tarkasta ja täsmällisestä liikekielestä. Ballerinan paheet ovat vähäisemmät kuin judokan. (Mistä tuli mieleeni eräs iltahetki vuosia sitten. Omat harjoitukset olivat ohi, mutta ison salin puolelle katsahdettuani en ollut saada silmiäni irti eräästä jumppaajasta. Nuori neiti, punainen poninhäntä ja sen sellaista, mutta se ei ollut se juttu. Ei, vaan liike. Hän ei pomppinut, ei heilunut, ei nykinyt. Harmonia sai ysäripopin kuulostamaan Joutsenlammelta. Tuohon tapaan kun osaisi joskus itse liikkua, ajattelin. En ole oppinut ja hän osaa yhä.)

Kesän jälkipuolella

Lauantai-iltapäivänä käväisin veturitallilla hakemassa pumpputermoskannun Museoveturiseuran saunaillan kahvinkeittoon ja toimitin postia museonhoitajille. Kysäisin lipunmyyntivaunussa, mahtaako museoveturiseuralaisia olla paikalla. Päivi viittasi tallinpuoleiseen ikkunaan ja kysäisi: "Miltä näyttää?" On myönnettävä, että pokkaa oli jokseenkin vaikea pitää. Viitatussa suunnassa leijui melkoinen savupilvi. Toverit olivat vaihteeksi käynnistäneet vanhan Urjalan tiilitehtaan Move1:n ja testailleet voimansiirtoa pikku pätkälle kasaamallaan 600-millisellä kenttäradalla.

Lauantai-ilta vietettiin lammen rannalla vanajanhämäläisessä erämaassa saunaillan merkeissä. Kovin paljon osallistujia ei tällä kertaa paikalle päässyt. Värvättiin Osuuskaupan parkkipaikalla tavattu paikallislehden toimittaja mukaan. Sitä ennen hakemaan pizzaa. Harrasteajoneuvojen vana lipui ohi. Yllytettiin Jania peruuttamaan omansa väliin, kun olisi vuosi- ja sylinterimallinsa vuoksi hyvin sopinut.

Asiallinen saunailta, kuten aina tällä porukalla. Tosin hieman arvelutti se, kun nuoret miehet jossakin vaiheessa kysyivät puukkoa. Pyhäaamuna piti käydä siivoamassa jäljet. Ei ole enää koivuvihdasten paras aika.

Jo jonkin aikaa silmien eteen odottamani "Napapiirin sankarit" katseltiin. Vaikea sanoa, pidinkö vai en. Filmi on kotimaisista kehutuin moneen vuoteen, mutta mielessäni kysyin miksi. Pohjoista rillumareita, mutta eikö se tehty jo useampi vuosikymmen sitten? Ja panivatko näyttelijät sittenkään sen h-kirjaimen ihan niihin kohtiin kuin vaikkapa Kaulaset?

Sunnuntai-iltapäivän ajanvietteenä puolisoni päätti lähteä mustikkaan ja minä tekemään ensi kaudeksi toista kylvölaatikkoa kesäkurpitsalle.

Keväällä väsätty kylvölaatikon prototyyppi on osoittautunut toimivaksi malliksi, kun "muumisoppaa" eli kesäkurpitsasosekeittoa on jo heinäkuussa saatu keittää pakastimeen enemmän kuin tähän aikaan yleensä.

Marjastajan saaliina pakasteeseen ei saatu mustikoita, vaan mansikkaostokset komeasti korvaavia vadelmia. Niitä rasioihin laittaessamme tuli syötyä jokunen.

Arkihommia

Ilmastoa voisi sanoa jokseenkin haasteelliseksi. Pari vuotta sitten hankitusta ilmalämpöpumpusta löytyi Dry-asetus. Lämmitykseen konetta on tähän saakka käytetty ja pahimmilla helteillä kerran tai pari viilennykseen. Viime ajat on saanut levätä. Kuivatus jauhoi yösähkötariffin ajan, viilensi ja teki keskikerroksesta melko miellyttävän pitkälle iltaan saakka.

Lomapäivän ohjelmaan kuului ruohonleikkuu. Tuntui, että 98-oktaaninen bensiini ruokki moottoria pidempään kun E95. Totta vai tuntumaa?

Leikkuun jälkeen akrofobisen omakotiasukkaan ikävin velvoite. Tikkaat seinälle, lukitus ylimpään asentoon ja kaivamaan tukkeet räystäskourusta. Eihän puolitoistakerroksinen korkea ole, mutta homman valmistuttua jalat tärisivät.

Museologisia (heritologisia) mietteitä bastionin juurella

Olen jo jonkin aikaa ajatellut kirjoittaa sanasen museomaailmasta. Yhtenä kimmokkeena aikeeseeni toimi verkkokeskustelu - vanhalla nettikielellä jollei sentään "flamewar" niin ainakin "flameriot", uudemmalla verkkokielellä kai puhutaan "paskamyrskystä" - joka nousi muutama viikko sitten vaunut.org-sivustolle en vain luvan kanssa vaan peräti asianosaisen, tässä tapauksessa esineen uuden haltijan hallitusta edustaneen, tahon pyynnöstä lataamastani valokuvasta.

Korostan, että en ole missään määrin museologian (heritologian) ammattilainen, vaan yhden kapean sektorin - rautatiemuseotoiminnan - harrastaja omista subjektivistisista lähtökohdistani käsin.

Kun leipätyössä on ollut jo muutaman päivän ajan kovin hiljaista, päätin aloittaa kesälomani hieman suunniteltua aikaisemmin ja käyttää pois muutaman viime vuosina säästöön jääneistä lomapäivistä. Pakkasin reppuun pari kirjaa ja tietokoneen ja lähdin Suomenlinnaan. Hain vauhtia Suomenlinna-museon jo tutusta mutta yhä viehättävästä perusnäyttelystä ja uudesta teemanäyttelystä "Näkin kengissä, Suomenlinnan vedenalainen kulttuuriperintö". Kuvitteellinen opas, syvänmeren eliötä muistuttavaksi piirretty Näkki kuljetti hauskalla tavalla sinänsä suhteellisen yksinkertaisesti rakennetun näyttelyn läpi. Kotitallilla naureskellaan koiralle, jonka Suomenlinnan Näkki hotkaisisi välipalaksi eikä riittäisikään, mutta huolella toteutettuna hauska ja miksei lapsellinenkin tarinankuljettaja sopii museoon kuin museoon. Ehkä Näkissä "se jokin" on aikuiseenkin vetoava - sanoisinko fingerporilainen - hulvattomuus, se puuttuva totisuus, joka kiusaa Aboa Vetuksen "Mattia" ja häiritsi aikanaan Työväenmuseo Werstaan vanhan perusnäyttelyn kertojapariskuntaa. "Suomenlinnan vedenalaisen kulttuuriperinnön" taustalla soi O. Kamun vedenalaisten äänien pohjalta luoma musiikki, josta uskoisin ainakin "Avaruusromua"-radio-ohjelman ystävien pitävän.

Kun museo oli katsottu ja edelleen hyväksi havaittu, yritin vältellä turistien ja muiden kesäihmisten reittejä ja parkkeerasin itseni vaahterapuun varjoon bastioni Hårlemanin juurelle. Välillä kävin haukkaamassa sämpylän ja oluen kahvila Piperissä (tässä asiayhteydessä historiallinen henkilö, ei lentokone). Kotiinpäin vievää lauttaa odotellessani vietin hetken aikaa varjoisessa rantakahvilassa. Kuvan 280 RK 77 -rannikkokanuuna ei liity asiaan muuten kuin että juuri Kustaanmiekan venäläisten rannikkotykkien tienoilla turistitiheys vaikutti suurimmalta. Kyttäsin joltisenkin ajan tykin takana saadakseni kuvan ilman ohikulkijoita. Nikolai-pizzeriaan oli turha edes kuvitella mahtuvansa.

Kuka käyttää sananvaltaa museolaitoksessa?

Suomen museolaitos on kaikkea muuta kuin elitistinen. Meillä ei voida puhua museolaitoksen yläluokkaisuudesta, koska sen paremmin kävijät kuin museopalveluiden tuottamisessa mukana olevat eivät ole rajautuneet itseään uusintavaan vähälukuiseen sivistyseliittiin.

Vai?

Mikä on sivistyseliitti? Vielä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen museologiseen artikkelikokoelmaan on luikerrellut aikanaan suositun ranskalaisen sosiologin P. Bordieun kotimaassaan 1960-luvulla tekemiin tutkimuksiin perustuva näkemys, jonka mukaan museoissa käyminen vahvistaa eliitin kokemuksiin ohjautuvia sosiaalisia hierarkioita. Bourdieun mukaan sivistyneistö kasvattaa lapsensa osaksi eliittiä viemällä heitä museoihin. Taannoin tämän lukiessani käytin mielessäni veto-oikeutta. Mikä on sivistyseliitti? Ovatko he se joukko, joka keskustelee vanhaksi latinaksi tai ranskaksi punssilasillisen äärellä Didon tarinan suhteesta Neitsyt Maria -kulttiin? Tai he, jotka väittelevät punaviinilasin kera siitä, voiko Marcusen "Viettirakenne ja vapaus" -esseen kautta tulkita maamme punaviheruusliberalistista hallitusvaltaa? Tai ne, jotka keskustelevat veturitallin miehistöhuoneessa kertakäyttökahvikupin ääressä siitä, montako sivuraidetta oli tietyllä liikennepaikalla vuonna 1955?

Väitän, että kaikki edellämainitut ja lukematon joukko muita kuuluvat Suomen nykyiseen sivistyseliittiin. Puhumattakaan heistä, jotka tuottavat tai esittävät musiikkia, kirjallisuutta, kuvataidetta tai muuta vastaavaa. Väitän, että tänään bourdieulaiseen sivistyseliittiin on lähes tuomittu kuulumaan, jos on kiinnostunut ylipäätään mistään oman välittömän elämänpiirinsä ulkopuolisesta ja on motivoitunut hankkimaan oma-aloitteisesti tietoa siitä.

Tämä on kansankulttuuria, amen.

Suomessa museon perustaminen on suunnilleen jokamiehenoikeus ja sitä on hyödynnetty runsaasti. Viime vuosikymmenen puolivälissä museoiden määräksi tilastoitiin 1 073 kpl. Museoammattilaisten parissa haikaillaan anglosaksilaisten maiden rekisteröintikäytäntöä, jolloin museon nimikettä (ja sen mukanaan tuomia mahdollisuuksia esimerkiksi julkiseen taloudelliseen tai muuhun tukeen) saisivat käyttää vain rekisteröintikriteerit täyttävät organisaatiot. Rekisteröinnin tärkeimpinä edellytyksenä olisivat toiminnan turvattu taloudellinen perusta, museoammatillisesti koulutettu henkilökunta ja kokoelmien keruuperiaatteiden vahvistaminen ja suunnitelmallisuus. On laskettu, että rekisteröinnin käyttöönotto jättäisi museo-nimikkeen vain noin kolmannekselle nykyisistä museoista.

Nykyisin museotyö on monessa museoksi itseään kutsuvassa organisaatiossa harrastetoimintaa. Rekisteröintipakko ei muuttaisi sitä asiaintilaa, että nykyisenkaltaista määrää kokoelmia ei kansantaloudessamme ole mahdollista hoitaa palkattuun ja alalle koulutettuun henkilökuntaan tukeutuen. Rekisteröintipakko kenties tekisi osasta museoita erilaisia "keskuksia", "puistoja" ja vastaavia, joita jo nyt on runsaasti.

Voidaan hieman karrikoiden sanoa, että Suomen museolaitoksen nykyjärjestelmässä jokainen asianharrastaja - tässä kohden käyttäisin mielelläni termiä amatööri (joka pohjautuu latinankielen ensimmäisen konjugaation verbiin amo, amare, amatum, suomeksi rakastaa) - on museoammattilainen. Monenlaisia, usein henkilökohtaisiin preferensseihin perustuvia, näkemyksiä on totuttu esittämään ja kuulemaan. Esimerkiksi museoitavan rautatiekaluston kohdalla ovat tuttuja kiistat siitä, mitä tulisi säilyttää, miten ja missä. Tässä en halua ottaa kantaa siihen, missä suhteessa milloinkin ovat kriittisimpien näkemysten esittäjien omat halut suhteessa omiin kykyihin toimia vaaditulla tavalla.

Nykymuseologian asiantuntija, kroatialainen T. Šola, kutsuu museoammattilaista henkilöksi, joka on "museonhoitaja, joka ajattelee kuin museokävijä". Toisinaan me amatöörit täytämme kriteerin paremmin kuin ammattilaiset, mutta aihepiirin ollessa meille liian rakas käy usein toisin.

Museologia (heritologia) apuun?

Rohkenen väittää, että tutustuminen museologia-nimiseen tieteenalaan ja sen tutkimustuloksiin tarjoaisi monessa tapauksessa henkilökohtaisia mieltymyksiä terveemmän keskustelupohjan, kun pohditaan vaikkapa sitä, miten käytöstä poistettua rautatiekalustoa museoidaan.

Suomalaisen museologian siemenjalostamona voitaneen pitää Jyväskylän yliopistoa ja sen koeviljelmänä Keski-Suomen Ilmailumuseota. Jyväskyläläismuseologit puhuvat mieluummin heritologiasta kuin museologiasta tarkoittaen sillä teoreettiseen viitekehykseen painottuvaa ja käytännön museotyötä ohjaavaa tutkimusta. He määrittelevät tieteenalansa näin: "Museologia (heritologia) on tiede, joka tarkastelee sitä, kuinka yksilö ja yhteisö hahmottaa ja hallitsee ajallista ja alueellista ympäristöään ottamalla haltuunsa menneisyyden ja nykyisyyden todistuskappaleita." Jos museologia perinteisesti katsotaankin humanistiseksi tieteeksi muun muassa historiatieteen ja kansatieteen ohella, pitää heritologia itseään informaatiotieteenä rinnastuen kirjastotieteen ja informatiikan, tietojenkäsittelyopin, informaatiotutkimuksen ja tiedotusopin kaltaisiin aloihin. Eikä nähdäkseni ole kovin väärässä.

Heritologian yksi keskeinen tehtävä alan pioneereihin kuuluvan tsekkiläisen Z. Stranskyn mukaan on "johtaa meidät ymmärtämään, mikä kohde sisältää ja mikä ei sisällä museoarvoa. Samalla sen pitäisi myös johtaa ymmärtämään niitä lakeja, jotka synnyttävät museoarvon ja sitä kuina tätä prosessia käytetään tai ainakin kuinka sitä pitäisi käyttää."

Teoriassa asiat ovat joskus helppoja, käytännössä eivät. Nykyisen suomalaisen heritologian mukaan esineen museoarvo on kiistämättä keskeinen kriteeri, kun arvioidaan jonkin esineen soveltuvuutta museon kokoelmaan. Esineen museoarvon määrittää ensisijaisesti kontekstitiedon määrä, toisin sanoen miten paljon esineeseen liittyy elämänkaaritietoja eli tietoja sen käytöstä, tarinoita esineeseen liittyen jne. Esineen ikä ei ole museoarvon määrite lukuunottamatta esihistoriallisia esineitä, jotka laki yksiselitteisesti edellyttää tallennettaviksi.

Esineen museoarvo mitataan myös suhteessa museon kokoelmapolitiikkaan eli kokoelmien laajuuden, kattavuuden ja edustavuuden käsitteisiin.

Postivaunu P 9935:n museoarvo

Oletetaan, että kahteen rautatiehistorialliseen museoon, kutsuttakoon niitä tässä nimillä R ja V, olisi saatavissa alunperin vuonna 1871 rakennettu ja vuonna 1955 lähes täysin uudelleenrakennettu Suomen Valtion Rautateiden postivaunu. Museon R kokoelmissa on samankaltainen mutta alkuperäisen rakentamisvuotensa mukaan laskettuna uudempi postivaunu. Museo V taas on perustamisestaan saakka keskittynyt vain rautateiden vetokalustoon, ei vaunuihin. Oletetaan vielä, että on olemassa museorekisteröintiperiaatteeseen mahtumaton organisaatio H, jonka heritologiset periaatteet samoin kuin (säilytys)resurssit mahdollistavat myös tarjolla olevan kaltaisen kaluston vastaanoton.

Kuten edellä on todettu, esineen ikä - kuten se, että alkuperäisen, ei kuitenkaan missään mielessä enää olemassaolevan ulkoasun, mukaisen rakennusvuoden perusteella kyseessä on maan vanhin säilynyt rautatievaunu - ei määritä esineen museoarvoa. Arvon ensisijainen määrittäjä on kontekstitieto, jota kyseisestä vaunusta, kuten rautatiekalustosta yleensäkin, on saatavissa runsaasti, mutta ei kuitenkaan sen runsaammin kuin jo aiemmin museoidusta lähes yhtä vanhasta postivaunusta.

Niinpä museo R, joka on lähes samanikäisen postivaunun jo museoinut, ei katso tarvitsevansa toista museoarvoltaan samantasoista postivaunua kokoelmiinsa. Giljotiinina museoimattomuudelle toimivat laajuus (on jo), kattavuus (on jo) ja edustavuus (on jo).

Museo V puolestaan on keskittynyt rautateiden vetokalustoon eikä katso käytettävissä olevien resurssiensa mahdollistavan kokoelmapolitiikkaansa kuulumattoman, runsaasti säilytystilaa ja konservointiresursseja vaativan esineen ottamista kokoelmiinsa. Museoimattomuuden giljotiinina ovat tässäkin tapauksessa laajuus (ei tarvita), kattavuus (ei tarvita) ja edustavuus (ei tarvita).

Edellä sanotun perusteella museot R ja V kieltäytyvät ottamasta vastaan postivaunua. Sen sijaan organisaatio H on valmis hoitamaan postivaunun kotiraiteilleen. Mikä siis on museologinen (heritologinen) ongelma?

Mielestäni ei mikään. Kun jollakin organisaatiolla (H) on omista lähtökohdistaan katsoen mahdollisuus vastaanottaa kyseisen kaltainen esine (vieläpä omalla kustannuksellaan omille raiteilleen), sen tulisi saada kaikki saatavilla oleva tuki. Ei ole mielekästä vaatia muiden muistiorganisaatioiden sotivan omaa kokoelmankeruupolitiikkaansa vastaan.

Tekstissä linkitettyjen lisäksi innoittajia olivat:

• Heinonen, Jouko; Lahti, Markku: Museologian perusteet. 3. uud. laitoksen 2. painos. Suomen museoliiton julkaisuja 49. Jyväskylä 2007.
• Kallio, Kalle: Museon yhteiskunnalliset tavoitteet. Teoksessa Museologia tänään, toim. Kinanen, Pauliina. Suomen Museoliiton julkaisuja 57. Jyväskylä 2007.
• Kostet, Juhani: Kokoelmien muodostuminen. Teoksessa Museologia tänään, toim. Kinanen, Pauliina. Suomen Museoliiton julkaisuja 57. Jyväskylä 2007.
• Valtonen, Hannu: Tavallisesta kuriositeetiksi - kahden Keski-Suomen Ilmailumuseon Messerschmitt Bf 109 -lentokoneen museoarvo. Diss. Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 9. Jyväskylä 2006.
• Vilkuna, Janne: Museologian vaiheita. Teoksessa Museologia tänään, toim. Kinanen, Pauliina. Suomen Museoliiton julkaisuja 57. Jyväskylä 2007.

Pihatöissä

Sunnuntaiaamu ja molemmilla talon ihmisasukkailla vapaapäivä. Harvinaista herkkua. Nukuttiin hyvin, mutta heräsin kellon naksahdukseen, kun viisari kulki yli tavanomaisen herätysajan.

Herättyämme ja aamukahviteltuamme lähdimme tekemään pihatöitä. Rikkaruohoille annettiin kyytiä pitkästä aikaa ilman glyfosaattia. Pintakerroksen kaatoja talon vierellä lapioitiin ja haravoitiin oikeaan suuntaan. Ja oikaistiin porraslaatta muuri- ja laattakivien avulla.

Ehjä tojalevyn kulmapala ei näemmä maadu muutamassa vuosikymmenessä. Kiusalliseksi kannoksi uskottu levynkulma nousi ehjänä maasta.

Kissaveljet yrittävät torjua rastas- ja muita ilmahyökkäyksiä parhaan kykynsä mukaan, mutta illansuussa viritettiin verkot marjapensaiden suojaksi.

Talkoopäivä

Museoveturiseuran talkoopäivä sujui veturitallilla pikkupuuhastelun merkeissä. Matisa-raiteentukemiskonetta valmisteltiin pintamaalausta varten puhaltamalla viimeviikonloppuisen karhennustyön pölyt pois ja sutimalla pohjamaalia viimeisiin aukkopaikkoihin.

Vr2 nro 964 vaihtoi yhden osakkuuden kohdalla omistajasukupolvea.

Lounaalla käytiin vaihteeksi Urjalassa. Illansuussa osa joukosta lähti vierailemaan tieliikennemuseo Mobiliassa, ja tuore höyryveturinomistaja ryhtyi rasvailemaan kääntölavan mekaniikkaa. En liittynyt joukkoon, vaan lähdin tekemään saunavihtaa.