Ruotsin maalla käymässä

Lähes kolme päivää tuli vietettyä ammatillisen koulutuksen lähitulevaisuuden näkymiä valottavassa laivaseminaarissa. Helsinki - Tukholma - Helsinki.

Ensin vähän asiaa

Ei voi kehua, että seminaarianti olisi ollut erinomaista. Mutta ainakin yksi esitelmä jäi mieleen: Tukholmassa kuultu Sveriges Kommuner och Lands­tingia eli Ruotsin Kuntaliittoa edustavan M. Söderbergin luento Ruotsin ammatillisesta koulutusjärjestelmästä. Meillä Suomessa on monenlaisia käsityksiä Ruotsin toisen asteen yhtenäiskoulusta eli siitä, että Ruotsissa ei muka olisi eroa ammatillisen koulutuksen ja korkeakouluopintoihin valmistavan koulutuksen välillä. Koska toisen asteen nimi on gymnasieskolan, luulemme helposti, että kaikki ruotsalaisnuoret sullotaan meikäläisen kaltaisen lukioputken läpi. Korjataan mahdollisia harhakäsityksiä Matsin luennolta tehtyjen muistiinpanojen kanssa (igen förlåt min åttiotalets skolsvenska):

Ruotsissa on toisen asteen koulutuksessa käytössä yhtenäiskoulujärjestelmä eli kolmivuo­tinen ns. lukiokoulu (gymnasieskolan) perusopetuksen päättäneille 16-20-vuotiaille opiskelijoille.

Lukiokouluista selvästi suurin osa on kuntien ylläpitämiä. Yksityisomisteisia vapaakouluja on jonkin verran. Lisäksi lähinnä luonnonvara-alalla on muutamia maakuntien omistamia lukiokouluja.

Lukiokoulutuksessa on kuusi korkeakoulutukseen valmistavaa ohjelmaa ja 12 ammatillista ohjelmaa sekä lisäksi viisi valmistavaa ohjelmaa erityistä tukea tarvitseville opiskelijoille.

Viime vuosina valmistavien ohjelmien määrää on lisätty; alunperin niitä oli vain yksi. Muun muassa vasta saapuneille maahanmuuttajille on tarkoitettu kieliopintopainotteinen ohjel­ma. Kolme valmistavaa ohjelmaa valmistaa hieman eri painotuksiin ammatilliseen tutkin­toon ja yksi joko ammatilliseen tutkintoon tai korkeakouluopintoihin. Myös valmistavat oh­jelmat ovat kolmivuotisia eli koko lukiokoulu suoritetaan niiden puitteissa. Opetusministeriö on eräiden opettajajärjestöjen tukemana esittänyt valmistavan ohjelman lyhentämistä yksi­vuotiseksi. Kuntaliitto ja elinkeinoelämän keskusjärjestö eivät tue esitystä.

Ammatilliseen ohjelmaan hakeutujalla tulee olla suoritettuna perusopetuksessa ruotsin kie­li, englannin kieli, matematiikka ja viisi muuta ainetta. Korkeakoulutukseen valmistavalle ohjelmaan hakeutujalla tulee olla suoritettuna ruotsin ja englannin kielten sekä matematii­kan lisäksi kahdeksan ainetta. Mikäli hakeutuja ei täytä kumpaakaan kriteeriä, hän menee valmistavaan ohjelmaan.

On todettu, että ammatillisista ohjelmista jatko-opintoihin pääsy on vaikeampaa kuin kor­keakoulutukseen valmistavista ohjelmista ja vaatii lähes aina lisäopintoja. Tämän vuoksi korkeakoulutukseen valmentavien ohjelmien vetovoimaisuus on kasvanut ammatillisia oh­jelmia suuremmaksi.

Ammatilliset ohjelmat ovat:

- rakennus- ja maanrakennusalan ohjelmat

- sähkö- ja energiatekniikan ohjelma

- ajoneuvo- ja kuljetusalan ohjelma

- teollisuuden ja tekniikan alan ohjelma

- lapsi- ja vapaa-aika-alan ohjelma

- hoito- ja hoiva-alan ohjelma

- ravintola- ja elintarvikealan ohjelma

- hotelli- ja matkailualan ohjelma

- kaupan ja hallinnon alan ohjelma käsittäen myös tietojenkäsittelyn

- luonnonvara-alan ohjelma-

- LVI- ja kiinteistöalan ohjelma

- käsi- ja taideteollisuusalanalan ohjelma.

Korkeakouluopintoihin valmistavat ohjelmat puolestaan ovat:

- talousalan ohjelma

- taidealan ohjelma

- humanistisen alan ohjelma

- yhteiskuntatieteellisen alan ohjelma

- luonnontieteellisen alan ohjelma

- tekniikan alan ohjelma.

Ohjelmat sisältävät kaikkiaan 2 500 opintopistettä. Ammatillisessa ohjelmassa suorite­taan:

- 600 opintopistettä yhteisiä aineita

- 400 opintopistettä koulutusohjelmakohtaisia yleisaineita

- vähintään 300 opintopistettä ammattialakohtaisia aineita

- korkeintaan 900 opintopistettä koulutuksenjärjestäjän tarjoamia syventäviä kursseja

- 200 opintopistettä vapaasti valittavia aineita

- 100 opintopisteen laajuinen lopputyö.

Oppilaitoksissa suoritettavissa ammatillisissa ohjelmissa noin 15 % opiskelusta on työssä­oppimista.

Uutena koulutusmuotona on otettu käyttöön oppisopimuskoulutusta kevyempi ns. oppipoikakoulutus, jossa vähintään puolet oppimisesta tapahtuu työpaikoilla. Työpaikalla ja oppilaitoksessa suoritettavat opinnot vuorottelevat esimerkiksi siten, että viikossa opiskel­laan työpaikalla kolme päivää ja oppilaitoksessa kaksi. Koulutuksesta vastaa oppilaitoksen ammatillinen opettaja, jota tukevat koulutetut työpaikkaohjaajat.

Varsinainen oppisopimuskoulutus puolestaan suoritetaan siten, että ensin suoritetaan kak­si vuotta oppilaitosmuotoisesti ammatillisessa ohjelmassa, jonka jälkeen siirrytään työpai­kalla tapahtuvaan oppimiseen.

Korkeakouluopintoihin valmistavassa ohjelmassa valinnaisuutta on ammatillisia ohjelmia vähemmän.

Peruskoulun päättävien ikäluokan arvioidaan pienenevän vuoteen 2015 saakka, jonka jäl­keen se jälleen hieman kasvaa 2020-luvun alkupuolelle asti.

Ammatillisten ohjelmien läpäisyaste on noussut viimeisen puolentoista vuosikymmenen ai­kana, mutta sitä pidetään silti liian alhaisena. Ammattialasta riippuen läpäisyaste liikkuu ajoneuvo- ja kuljetustekniikan 71 %:n ja rakennusalan 82 %:n välillä. Korkeakoulutukseen valmistavissa ohjelmissa läpäisyaste on keskimäärin ammatillisia ohjelmia parempi ja luonnontieteellisellä alalla nousee yli 90 %:iin.

Keskeyttämistä pidetään ongelmana myös Ruotsissa. Kokonaiskeskeyttämisaste on eri opiskeluvuosina seuraava:

- 1. vuosi 7 %

- 2. vuosi 4 %

- 3. vuosi 8 %.

Valmistavien ohjelmien kautta ammatillisiin ohjelmiin siirtyvillä keskeyttäminen edellä mai­nittuja lukuja vähäisempää. Kolmantena opiskeluvuonna tapahtuvaa keskeyttämistä ei kui­tenkaan pidetä suurena ongelmana, koska keskeyttämisen syy on monella opiskelijalla työllistyminen.

Opiskelijoiden tyytyväisyys saamaansa opetukseen on noussut vuodesta 2003 noin 10 prosenttiyksiköllä, ja tyytyväisten osuus on nyt 80 %.

Ammatillisen aikuiskoulutuksen päätehtävä on vastata elinkeinoelämän nopeisiin muutok­siin. Osaamisen tunnistamiseen ja tunnustamiseen panostetaan voimakkaasti, jotta uusien työtehtävien edellyttämät pätevyydet voidaan saavuttaa nopeasti. Aikuisopiskelijan on mahdollista valmistua uuteen ammattiin keskimäärin 30 viikon valmistavan koulutuksen jäl­keen. Ammatillinen aikuiskoulutus toteutetaan usein kuntien välisenä yhteistyönä.

Ammattikorkeakoulutus on lukiokoulutuksen jälkeistä koulutusta, jossa koulutusohjelmat ovat 1-2-vuotisia. Koulutusohjelmat vaihtelevat alueellisesti, ja niitä muutetaan tarpeen vaatiessa nopeasti elinkeinoelämän kulloisenkin kysynnän mukaan. Ammattikorkeakoulu­tusta järjestävät kunnat, yritykset ja korkeakoulut, ja valtio vasta kustannuksista. Ammatti­korkeakoulutus on vetovoimaista. Opiskelupaikkaa kohden on keksimäärin neljä hakijaa. Ammattikorkeakoulutuksen suorittaneista työllistyy noin 90 %.

Yritykset kritisoivat Ruotsin koulutusjärjestelmää nuorten kouluttamisesta väärille aloille tai väärin menetelmin. Työ- ja työelämäkokemuksen puute haittaa erityisesti alle 26-vuotiai­den työllistymistä. Kuntaliitto on suunnitellut toimintamallin, jossa nuoren työllistävä yritys kartoittaisi nuoren osaamispuutteet, joita koulutusjärjestelmä sitten korjaisi työn ohessa ammatillisen aikuiskoulutuksen kautta.

Ja sitten vähemmän asiaa

Tukholmaan oli varattu muutama tunti vapaata aikaa. Kävelin Gärdetin metroasemalle ja siitä kiskoteitse Östermalmstorgille. Museokäynti kuuluu Tukholma-perinteisiini, ja tällä kertaa vuorossa oli Armemuseet. Siellä en ole aiemmin käynyt.

Kyseessä on jokseenkin vaikuttava museo. Kuten ruotsalaisessa museologiassa yleensä, täälläkin oli paneuduttu vaikuttavuuteen. Ystävällinen lipunmyyjämies ohjeisti aloittamaan ylimmästä kerroksesta. Huomasi kai, että asiakas puhui åttiotalets skolsvenska.

Ensimmäinen huone taistelevine apinoineen, Bosch-jäljitelmineen, pääkalloineen ja äänitehosteineen oli kauhukammio. Sodan mielettömyyttä tuotiin esiin monessa muussakin kohden perusnäyttelyä. Inhottavuuteen saakka. On vaikea kuvitella, että jossakin Suomen sotahistoriallisessa museossa kuvattaisiin asevaikutusta, kaatuneita ja haavoittuneita, samalla tavalla. Toisaalta taas aidon kokoiset karoliiniratsumiehet hyökkäsivät päälle vaikuttavammin kuin paraskaan kuviteltavissa oleva elokuvateos. Suurvalta-asemaa enemmänkin haikailtiin kuin haudattiin.

Suomalaisen kansallisromantiikan ja myöhempien vuosikymmenten kaljalippishistorian näkemyksissä Ruotsi oli suurvalta, joka soti viimeiseen suomalaiseen saakka. Asialähteisiin perustuvassa historiantutkimuksessa ruotsalaiset hoitivat kovat paikat suomalaisten toki hääriessä hyvänä apuna jo siitä yksinkertaisesta syystä, että ruotsalaisia oli enemmän ja he olivat paremmin varustettuja. Huonoihin ruotsalaisvitseihin tottuneen on vaikea käsittää, että Ruotsi oli menneinä vuosisatoina äärimmäisen ekspansiivinen valtio.

Poliittisesti korrektisti museon 1900-luvun kerroksessa iso tila on varattu Raoul Wallenbergin muistolle. Edelleen korrektisti seuraa laaja näyttely siitä, miten Ruotsi tuki Suomea talvisodassa. Nykyajan osastolla sitten lyödään - tai paremminkin ammutaan - kaikkea korrektiutta vasten kasvoja. Missä suomalaisessa sotahistoriallisessa museossa saa ottaa käteensä deaktivoidun aseen - miekan, musketin, makasiinikiväärin tai rynnäkkökiväärin - ja tähtäillä sillä kunkin ajan henkeen soveltuvia valokuvattuja ihmishahmoja? Väitän, että jos moinen tuotaisiin vaikkapa Kanta-Hämeen hyviin sotahistorian museoihin, kävisivät aktiivireserviläiset paikan päällä oksentamassa. Ruotsissa koululaisryhmät viedään valokuvia tähtäilemään.

Myönnän, leijonalippishistorioitsija astui esiin, kun yläkoululaisryhmän pojat sattuivat samaan aikaan kivääritelineelle. Ampuma-asento - seisten, ja tähtäilin mielestäni sikamaisen epäergonomisella FN-pohjaisella rynnäkkökiväärillä ikkunaan. Älä milloinkaan osoita aseella muita kuin vihollisia kohti - tai jotain sinnepäin - tuli omilta armeija-ajoilta mieleen, eikä sisu antanut myöden tähdätä tauluun. Åttiotalets skolsvenskalla sanoin pojille: "Jag tycker, att den är tungre än finsk automatkarabin." Kysymyksiä alkoi tulla epämiellyttävään tahtiin.

Sodasta vieraantunut kansankoti? Vai pinnan alla edelleen kova ja julma kansankoti? Sopivaa tai ei, veikkaan jälkimmäistä. En voinut olla muistamatta, miten puolisoni ja minun Ruotsissa aikanaan kauan asunut pappistuttava kertoi sikäläisen kansan olevan edelleen ankara luokkayhteiskunta.

Pihalla ilma tuntui raikkaalta. Valokuvaan tuli museon pääporttia vartioiva Stridsvagn S. Historiallisesti katsoen mitä mielenkiintoisin panssarivaunu, jonka historiaan liittynevät entisen Itämaan Stu-40-, T-55- ja T-72-hankinnat, kukin oman aikansa yhteydessä. S-vaunu on ollut palveluskäytössä vuodesta 1966 vuoteen 2001.

Ostin museosta postikortin, mutta postimerkkejä en saanut. Torin katukahvilassa kysyin, mistä niitä voi ostaa. Postitoimisto on torin laidalla, osoitti myyjätär. Kiitin ja pyysin cappuccinon. Sitä hörppiessä tein mukaan ottamaani vihkoon - reppu kulki selässä, jos olisin sattunut löytämään museosta kotihyllyyn sopivaa kirjallisuutta, mutta ei - muutaman kiinankielen harjoitustehtävän. Hämäläispojan kansainvälisyysura parhaimmillaan?

Postitoimisto oli virasto. Verkkaista ja tarkkaa, mutta ystävällistä.

Autoton päivä

Eilen vietettiin kansallista etätyöpäivää. Minun ei ollut mahdollista osallistua, niin tehokasta kuin etätyö tietyissä tehtävissä onkin.

Tänään oli autoton päivä. Keltiäinen sai levätä tallissa, ja sadetta uhmaten lähdettiin kauppamatkalle polkupyörillä. Torilta mukaan laatikollinen puolukkaa.

Kotiin päästyä sade vähitellen lakkasi. Perunat nostettiin ja ruoho leikattiin. Perunoita saatiin ennätyssato. Ja sitten saunaan.

Casa Finlandia CF-100: Muovi-Gulf

Arkkitehti M. Suurosen vuonna 1968 alunperin vaikeakulkuiseen maastoon sijoitettavaksi hiihtomajaksi suunnittelema ellipsin muotoinen lujitemuovirakenteinen Futuro-talo oli viime kesänä julkisuudessa, kun valmistussarjan ensimmäinen kappale oli näytteillä WeeGee-keskuksessa Espoossa. Näyttely jäi omalta kohdaltani sarjaan pitäisi käydä.

Suuronen suunnitteli 1960-70-luvun taitteessa myös sarjan Casa Finlandia CF -muovirakennuksia. Pienehkö CF-100 ja tätä isompi CF-200 oli tarkoitettu huoltoasemiksi. Autoistuvassa Suomessa niille oli kysyntää. Muovirakenteisillekin ennen öljykriisiä.

CF-sarjojen huoltoasemiksi tarkoitettuja rakennuksia hankki hieman yllättävä taho, Gulf. Yllättävä siksi, että Gulf oli 1960-luvun lopulle tultaessa onnistunut profiloitumaan kaikella muulla kuin arkkitehtuurilla. Kun eri huoltoasemaketjut teettivät tyyppiasemansa, jotkut nimekkäilläkin arkkitehdeillä, Gulf erottautui kilpailijoistaan muita huonolaatuisemmalla ja nopeammin rapistuvalla rakennustavalla. Ehkä maineensa parantamiseksi yhtiö päätyi 1960-luvun lopussa hankkimaan näyttävintä, mitä tarjolle oli tullut. Jotkut historiallisista huoltoasemista, tai ainakin Gulf-sellaisista, pitävät sanovat, että Suurosen CF-100 ja CF-200-sarjat ovat Suomen sodanjälkeisen ajan parasta huoltoasema-arkkitehtuuria. Joku muu voisi ehdottaa 1950-luvun puhdaslinjaisia Teboileita, toinen Ilosen arkkitehtipariskunnan Essoja ja kolmas kuulujen Sirénien piirtämiä Shellejä.

Gulf-ketju lopetti Suomessa vuonna 1973 Nesteen ostettua sen ja jaettua asemaverkoston osaomistamiensa Kesoilin ja E-Öljyjen kesken. Ainakin yksi edelleen alkuperäisessä tarkoituksessaan palveleva "Muovi-Gulf" on vielä jäljellä. Moneen kertaan isäntää vaihtanut Casa Finlandia CF-100 palvelee tätä kirjoitettaessa St1-kejun väreissä vanhan kolmostien varressa Lempäälässä, lähellä Valkeakosken rajaa.

Asema on avattu 18.6.1969. Kahvion seinällä edelleen komeileva lehtileikesuurennos mainosti sitä maailman ensimmäisenä kokomuovisena huoltoasemarakennuksena. Kesäisen avajaispäivän kunniaksi rantahatun olisi saanut 5 markalla ja Walt Disneyn LP-levyn samoin.

Sisälle astuessa pääsee aikakoneeseen. Sisustus muovituoleineen ja pienine pöytineen on perinnettä parhaimmillaan. Kuin Tankki täyteen - VR:ää tai ainakin sukulaisaihetta on seinällä täälläkin Transpoint-kalenterin muodossa - sillä erotuksella, että täällä eletään vuosikymmenen verran vanhempaa aikaa.

Olen poikennut paikalla ennenkin, mutta viime pyhänä pizzalla tuli Ilkan kanssa puheeksi seutukunnan nykyiset ja entiset huoltoasemat. Muun muassa se, missä oli aikanaan lähin Gulf. "Muovi-Gulf" se tuskin oli. Tai ainakin muistelen Valkeakosken Jyräänmäen nykyisen Neste-aseman kantaneen oranssi-sinistä merkkiä kauan sitten. Voin olla väärässä, koska muistikuvani mitä todennäköisimmin on ajalta, kun Gulf-logo olisi ollut enää jäänne entisestä isännästä.

Tänään CF-100 sattui osumaan työreissun varrelle. Kävin juomassa kupillisen kahvia ja kysymässä ystävälliseltä emännältä, saanko ottaa pari valokuvaa. Lupa tuli, kun paikalla ei ollut muita. En selvästikään ole ollut ainoa paikalla käynyt aseman erikoisuutta kehuva. Emäntä myönteli, mutta heti perään hämäläiseen tapaan vähätteli, että ei hänen työmaansa ainoa laatuaan ole. Lounaan laittamisessa - asema myy lounasaikaan kotiruokaa- näytti olevan kiire, joten en udellut enempää. Googlen kuvahaun perusteella Vantaalla on pystyssä yksi CF-200. Entä muualla?

Lähde: Vesterinen, Jukka: Huoltoasemakirja. Alfamer Oy 2009, 2011. Tallinna 2011.

Iltapäivä puheenjohtajana

Päivän jälkipuoli meni puhetta johtaessa. Puolilta päivin linja-autoilin Tampereelle maakunnallisen hankkeen ohjausryhmään. Lista oli pitkä. Laitoin sähköpostin kotikylään iltakokouksen sihteerille, että aloittavat ajallaan, kun junani on asemalla vasta 17.27 ja myöhästyn. Turhaan hätäilty. Kun puheenjohtaja tuli ammattikoulupohjalta, ei kilistelty kahvikuppia akateemisen vartin vertaa, vaan sovittiin, että pulla-melkein-suussa puhuminen on sallittua.

Jälleen hyvin valmisteltu kokous ja eteenpäin vievä yhteishenki. Ehdin hyvin Turun pikajunaan. En viitsinyt polkea asemalta kotiin vajaaksi puoleksi tunniksi vaan päätin käväistä veturitallilla ihan muuten vaan.

Illan kokouksessa seurakuntatalolla osallistujia oli vähän ja papit tuoreita tässä asiayhteydessä. Esityslista saatiin käsitellyksi niin hyvissä ajoin, että polkupyörän lampun toimimattomuutta ei tarvinnut kotimatkalla häpeillä.

Ikivanhan Pikku-Kalle-vitsin halpaversio konkretisoitui, kun veturitallilta tuttu sattui tulemaan vastaan polkupyörää telineestä nostaessani. Manu oli matkalla kotiin yhtiökokouksesta ja kertoi taloyhtiössään sattuneesta vesivahingosta. Kuten kuuluu, tokaisin siihen reippaasti: "Ai perkele!" Eikös vieressä ollutkin sopivasti pappi autolleen kävelemässä. Näin meillä täällä maaseudun ja kaupungin rajapinnassa.

Wǒ xué Hànyǔ

Syksyllä 30 vuotta sitten minulla alkoi koulussa uuden kielen opiskelu. Toinen laatuaan: englantia oli opiskeltu kolmannelta luokalta lähtien. Ruotsi tuli oppiaineeksi, kun siirryttiin yläasteelle eli seitsemännelle luokalle. Muitakin uusia oppiaineita tuli, ainakin fysiikka ja kemia, mutta siinä iässä koulun, opettajien, luokkakaverien ja oman itsenkin muutos olivat isompia asioita kuin muutamat uudet oppiaineet.

En muista, että 80-luvun alkupuolella olisi juurikaan puhuttu pakkoruotsista. Se oli oppiaine siinä, missä muutkin. Joillekin se oli pakkopullaa - ainakin heille, joille useimmat muutkin aineet - jotkut, harvemmat tosin, taas saattoivat pitää siitä paljonkin. Useimmille, kuten minulle, se oli oppiaine muiden joukossa. Tehtiin se, mitä kyettiin.

En voi sanoa, että minulle olisi ollut erityisen suurta hyötyä yläasteen tai toisen asteen ruotsin tai niin sanotun virkamiesruotsin pakollisesta opiskelusta, mutta ei siitä ikinä haittaakaan ole ollut. Kauan sitten kävin Tukholman Riksarkivetissa tonkimassa sikäläisen yksityisen rautatielaitoksen lopettamiseen liittyviä papereita, ja jäi mielikuva, että arkistovirkailijat suhtautuivat kouluruotsia solkkaavaan nuoreenmieheen sangen ystävällisesti. Sama juttu nykytyössä, kun joskus olen - huvin vuoksi ja vastaanottajaa muistuttaen, että min svenska är bara skolsvenska från åttiotalet - tehnyt oppisopimuskoulutustarjouksia tai sähköpostitellut tutkintotoimikunta-asioissa ruotsinkieliselle Pohjanmaalle sikäläisten äidinkielellä hyvin tietäen, että asia hoituisi myös suomeksi. Itse asiassa kaksikielinen tutkintotoimikunnan sihteerinpesti on ainoa tähän saakka eteen tullut työtehtävä, jossa virkamiesruotsin suorittamisella on ollut edes teoreettista merkitystä.

Ruotsin kielen jälkeen tuli koulussa mukaan pariksi vuodeksi saksan kieli. Ja siinä olivatkin kieliopinnot yli kahdeksi vuosikymmeneksi yhtä kansalaisopiston saksan kertauskurssia lukuunottamatta. APL:n, Modula-2:n, C++:n, Perlin, PHP:n tai Javan kaltaisia ei lasketa. Kuusi vuotta sitten vietin pitkän kesäloman, jonka ratoksi kävin latinan intensiivikurssit: lukion kahden vuoden oppimäärä parissa kuukaudessa. Aivan liian nopea tahti minulle.

Nyt, ruotsin opiskelun 30-vuotissyksyn kunniaksi, on vaihteeksi tullut aloitettua uuden kielen alkeet. Tällä kertaa haasteena on kiinan yleiskieli, mandariinikiina, Hànyǔ, pǔtōng huà tai miten vain ja kouluna Valkeakosken työväenopisto.

Opiskeltavaa riittää. On pinyin-latinisointi, jota tässä tekstissä on paikoin yritetty. On sen neljään tooniin perustuva lausuminen, joka epämusikaaliselle asettaa omat haasteensa. Puhumattakaan kirjoitusmerkeistä, jotka nykykiinan yksinkertaistettuinakin versioina tuntuvat pitkältä muurilta kaltaiseni ei-visuaalisen ihmisen silmissä. Katsotaan nyt, mitä tästä tulee. Onneksi vieruskaverina on useimmilla tunneilla ollut graafisesti ja musiikillisesti osaava kaunokainen. Ehkä häneltä saa luntata tarvittaessa?

Iltateellä kysyimme puolisoni kanssa toisiltamme, miksi juuri kiina. Viime vuosikymmenen puolivälissä moinen tuskin olisi tullut mieleenkään. Olisihan niitä kielihaasteita lähempänäkin. Mutta ensin taiji-harrastus (tàijíguán pinyinillä kirjoitettuna) ja sitten viime kesän lomareissu kai sytyttivät jonkinlaisen uteliaisuuden maata kohtaan. Voiko jotakin maata tai kansaa edes yrittää ymmärtää, jos ei osaa sanaakaan heidän kieltään? Kuten sanottu, katsotaan nyt, mitä tästä tulee.

Kesäkauden päätös

Sunnuntainen talkootyöpäivä alkoi herätyskellonsoitolla puoli kahdelta. Veturitallille saapuessani Ilkka, Pekka ja Timo olivat jo paikalla. Paloletkuja vesipostilta ratapihalle vetäessämme kuulimme etelästä lähestyvän kolkkeen: Haapamäen Museoveturiyhdistyksen juna Dv15 nro 1991:n vetämänä vemputteli Toijalaan juuri sopivasti etuajassa. Junarunko jäi raiteelle 8, ja veturit otettiin tallialueelle. Dv15 kääntölavalle ja pyhäpäivän päätähti, Tk3, tallitielle. Vettä höyryhevolle, kahvikupillinen sitä haluaville, tavanomaiset kuulumisten vaihdot, jokunen väsynyt huumorinkipinä, ja sitten nukkumaan. Paikalliset koteihinsa, vieraat majoitusvaunuunsa.

Kello oli 3.11 lähtiessäni tallilta. Kylän pisimpään auki oleva kapakka oli juuri lähettänyt iltavirkuimmat illanviettäjät matkaan. Kotifutonilla uni tuli, mutta kevyesti. Viljami-kissa pyysi ulos neljän maissa, eikä ovenavaajaa enää nukuttanut. Mikäs siinä, kello olisi kuitenkin herättänyt 4.30.

Aamuvarhaisella ryhdyin puolisoni kanssa vääpelöimään aamiaista veturitallin talkooväelle. Kulta oli päättänyt leipoa kaksi pellillistä sämpylöitä. Niiden suosio on aina taattu. Keittelin kaksi isoa pumpputermoksellista kahvia ja yhden teevettä ja viipaloin kurkkua ja paprikaa leivänsärpimeksi. Seitsemäksi oli pöytä katettu museotallissa, kuten oli luvattu. Oman seuran väkeä saapui hiljalleen, samoin vierailevan seuran, kuka majoitusvaunusta, kuka kauempaa. Uunituoreet maistuivat. Ja Eskon suoraan maan virallisesta omenakaupungista tuliaisinaan tuomat Melbat ja Punaiset kanelit.

Valkeakosken radan museojunassa oli tällä kertaa vain neljä matkustajavaunua. Vain-sana puoltaa paikkaansa, koska kysyntää olisi ollut hyvin viidennelle. Toijalassa seisoneessa museojunarungossa olisi ollut vielä yksi teräskorinen, mutta se olisi ollut täydellisen epäaito höyryveturin vetämässä Valkeakosken radan matkustajajunassa. Niin sitten matkustettiin kuin konsanaan niinä rautateiden ruuhkaliikenteen vuosina, joina Valkeakoskellekin kannatti ajaa säännöllistä henkilöjunaliikennettä: istuttiin tiiviisti ja seistiinkin. Vaikka tapahtuman markkinointibudjetti oli nolla euroa, seutukunnan väki lähti kiitettävästi liikkeelle.

Kuvassa museojunan veturi, Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n eli Tampellan vuonna 1947 rakentama kevyt tavaraliikenneveturi Tk3 "Pikku-Jumbo" nro 1136 Valkeakoskella vaihtamassa junan päästä toiseen paluumatkaa varten. Valkeakoskelle mentiin nokka edellä ja sieltä palattiin tenderi edellä. Kääntölavaa kun Valkeakoskella ei ole koskaan ollut.

Museoveturiseuran nelimiehinen junapartio otti hoitaakseen vaunujen valvonnan ja apuportaiden kiinnittämisen pysähdyttäessä ja irrottamisen matkaa jatkettaessa. Helppo homma, paitsi heillä, jotka joutuivat tyynnyttelemään aikuisten (sic!) kiukuttelua siitä, että menomatkalla oli ahdasta. Enemmistö matkustajista viihtyi, ja piti tiivistunnelmaista matkaa jopa hauskana.

Mutta olisi siellä se viides vaunu silti saanut olla.

Toijalaan palattuaan veturi otettiin raiteelle 7, halkovaunun viereen. Vesitysletku oli vedetty odottamaan, ja tankki tuli täyteen pikaisesti.

Halonheitto tenderiin kävi ripeästi kuuden miehen ketjulla: kaksi halkovaunussa, kaksi ratapihalla vaunujen välissä (kuvassa Juha ja Simo) ja kaksi höyryveturissa. Minä, joka olen hyvin huono saunamies enkä muutenkaan välitä kuumista paikoista, päädyin taas harjoittelemaan höyryveturin hyttiin. Mutta kuten sanottua, nyt käytetyllä menetelmällä homma hoitui ripeästi ja kevyesti. Polttoainetäydennyksen jälkeen veturi ajettiin vaunuletkan päähän.

Veturin tultua ruokituksi oli talkoolaisten vuoro. Paikallistuntemuksella suosittelimme Iskhmetiä, pakkauduttiin kolmen autoon ja mentiin paikalle. Vieraileva seura tarjosi, mistä suuret kiitokset.

Lähtöajan lähestyessä humahti kääntölavalla lepäilleen Dv15:n kasikone hörsköttämään. Paikallisluvat kyseltiin, ja ensin vaihdemiesten, sitten VR:n kauko-ohjaajan ohjeiden mukaan dieselvetäjä siirtyi junansa kärkeen ratapihan pohjoispäähän. Dv15:n moottorin ääni on niin kaunis, että nousin ratapiha-ajon ajaksi hyttiin nautiskelemaan.

Viikon päiviä

Tiistai-iltana luin museon postilokeroon saapuneen Raitio-lehden. Kiitos pääkaupunkiseudun kiskoliikenneharrastajien - heidän ja lounaishämäläisten voimin Museoveturiseura perustettiin 1970-luvulla, jolloin VR:n liikenne oli liian arkipäiväinen asia harrasteen kohteeksi näillä kulmilla - lehti on saatu Veturimuseon arkistoon jo vuosikymmeniä.

Keskiviikkona pääsin pitkästä aikaa työmatkalle sinne, missä raitiovaunut kulkevat. Junavalinta oli aikainen, aikaa paljon ja kohteena Kuntatalo, radanvarsipolkua kävellen vain pienen matkan päässä asemalta, eli en yrittänytkään etsiä raitiotielinjaa. Matkalla katselin kännykän reittisovelluksesta, miten pääsee raitiovaunulla takaisinpäin. Totesin, että nro 5:llä pääsisi, mutta Kuntamarkkinoiden kiinnostava ohjelma loppui sen verran aikaisemmin, että en odotellut puoli viiteen vaan tallustin taas radan vartta takaisin. Junaa odotellessa koukkaus Ateneumin kautta.

Haluatteko kuulla enemmän Kuntamarkkinoiden annista? Ette? Kerron silti, palasen Kuntaliiton lakiasiain johtajan esitelmästä omien muistiinpanojeni mukaan:

Hallitusohjelman mukaan kuntarakenneuudistus muodostaa pohjan kuntalain kokonaisuu­distukselle. Valtionosuusjärjestelmä uudistetaan osana kuntarakenneuudistusta. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakennetta uudistetaan osana kuntarakenteen uudistamista. Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislain ja muiden sektorilakien valmistelu sovitetaan yhteen kuntauudistukseen. Valtion aluehallinnon uudistaminen ja kehittäminen tapahtuu tii­viissä yhteistyössä kuntauudistuksen kanssa. Haastavin uudistus on kuntarakenneuudis­tus. Kuntalain kokonaisuudistus toteutettaneen riippumatta siitä, millaisena kuntarakenne­uudistus toteutuu.

Syksyn 2012 aikana hallitus antaa eduskunnalle esityksen kuntalain uudistamisesta. Esi­tyksen keskeinen sisältö on kilpailuneutraliteetti ja siihen liittyvä markkinaehtoisen toimin­nan yhtiöittämisvelvollisuus. Keskeinen erimielisyys EU:n komission ja Suomen välillä kos­kee vesihuollon yhtiöittämisvelvollisuutta, joka komission näkökulmasta tulee yhtiöittää.

Jo voimaan tullut laki kuntalain muuttamisesta 1.7.2012/325 parantaa tilinpäätösinformaa­tiota myös talouden ennakoitavuuden näkökulmasta, täsmentää sisäistä valvontaa ja ris­kienhallintaa määräten sen osaksi kunnan johtamisjärjestelmää sekä säätää mahdollisuu­desta irrottaa tilintarkastajan toimikausi valtuustokaudesta.

Hallituksen esitys kuntajakolain muuttamisesta annettaneen eduskunnalle vuodenvaih­teessa ja laki tullee voimaan 1.5.2013. Laissa määrätään muun muassa kuntarakenteiden selvityspakosta. Tämän jälkeen muodostetaan uusien kuntarakenteiden selvitysalueet, ja valtioneuvosto arvioi selvittämisen etenemistä. Kuntien esitykset uusista kunnista valmistu­vat 1.4.2014 mennessä. Tämän jälkeen kuntien oikeus yhdistymisavustuksiin päättyy.

Uudet lainsäädäntöhankkeet kuntajakolain ja sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakentei­ta koskevan lainsäädännön osalta tullevat lausuntokierrokselle kuntiin lokakuun 2012 aika­na. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakennelain uudistamisessa keskeinen kysymys on se, missä määrin erikoissairaanhoidon toimintoja siirretään kuntatasolla hoidettaviksi. Kysymys on paitsi lainsäädännöllinen myös lääketieteellistä osaamista vaativa.

Paljon mediajulkisuutta saanut valmisteilla oleva laki ikääntyvän väestön toimintakyvyn tu­kemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista eli niin sanottu vanhuspalvelulaki aiheuttaa kustannustason nousua kunnissa.

Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportti valmistui 4.9.2012.

Valmisteilla on myös laki pysäköinnin valvonnasta annetun lain muuttamisesta, jolla on merkitystä lähinnä suurissa kaupungeissa.

Hallitus antaa esityksen oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä annetun lain ja hal­lintolainkäyttölain muuttamisesta annetaan syksyn aikana. Lakimuutokset tuovat yksityisoi­keudellisen viivästymisen hyvitysperiaatteen myös julkisoikeuteen: hallintotuomioistuimiin, erityistuomioistuimiin ja muutoksenhakulautakuntiin. Hallintotuomioistuimille tulee velvollisuus pyynnöstä ilmoittaa arvio asian käsittelyajasta.

Torstainakin työmatka, tällä kertaa pohjoisen suuntaan ja paikkaan, jonne pitää mennä kumipyörillä. Kävin noukkimassa kollegan Kenraalinmäestä, toisen Marjamäestä, ja navigaattorin kanssa Teiskoon kohti oppilaitosta, jossa kukaan meistä ei ollut ennen käynyt. Päivän tavoite oli pohtia maakunnan perusopetuksen ja toisen asteen opetushenkilöstön täydennyskoulutuksen kehittämistä.

Metalliliiton Murikka-opisto on rakennuskompleksina jokseenkin mykistävä. Muutamassa (ammatillisessa) oppilaitoksessa käyneen näkökulmasta ainakin. Paljon moititaan 1970-luvun arkkitehtuuria - vaikka oikeampi syytös voisi joskus kohdistua myös rakennesuunnitteluun tai rakennustapaan. Toisaalta tuolla vuosikymmenellä tehtiin käsittämättömän vaikuttavaa rakennuskantaa. Niille harvoille rakennuttajille, joilla oli varaa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin uudet opiskelija-asuntolat olivat aikansa rakennuskäyttötaidetta, mutta näyttäytyvätkö 35 vuotta valmistumisensa jälkeen satunnaiselle katsojalle samoin kuin Murikka?

Vanajan-Hämeen väki oli perillä hyvissä ajoin, ja hauskutimme aamupalaa tarjoillutta emäntää kertomalla, että varaamme henkilöautolla liikkuessamme aina reilusti eksymisaikaa. Kuulemma nykyinen opetusministerikin silloin tällöin käy vanhaa rehtorintyömaataan katsomassa, mutta henkilökunnasta enää harva on hänen aikaisiaan.

Perjantaiaamu huijasi viemään yösähkön myllyttämät pyykit ulos. Töistä tullessa ne sai kerätä sateen uudelleen huuhtelemina sisälle kuivumaan. Ei sateinen ilta huono ole, kuuluu syksyyn. Tulta takkaan, Tikanmäkeä levysoittimeen.

Viikonlopuksi, pyhäpäiväksi oikeastaan, on luvassa toimintaa sunnuntaiyöstä alkaen. Aikataulu kertoo janoisen höyryveturin saapuvan klo 2.34. Museojunista kiinnostuneille mainos: HMVY:n kesäkauden viimeinen museojuna ajetaan tulevana sunnuntaina Toijala-Valkeakoski-välillä.

Koulumuistoja

Kotikylän yhteiskoulu - yhteiskoulu-termi tarkoittaa siellä nykyään käytännössä, että samassa talossa toimivat yhdessä perusopetuksen yläkoulu (aiemmalta nimeltään yläaste) ja lukio, niin kuin ne ovat toimineet jo vuosikymmeniä - vietti aamupäivällä vihkiäisjuhliaan. Uutta ei ole rakennettu, mutta olemassaolevaa on saneerattu läpikotaisin kolmen viime vuoden aikana.

Vaikutuksen teki kaksi asiaa. Ensiksi tila. Sitä on paljon. Ja sitä on oikeasti paljon. Tilaa ei ole edes yritetty luoda sen kaltaisilla näkymään perustuvilla ratkaisuilla kuin viimeisen päälle nykyaikaisissa uudisrakennuksissa, kuten Valkeakosken Tietotien lukiossa tai Ylöjärven koulutuskeskus Valossa. Ei, Toijalan Lastumäessä tilaa vain on, on ja vieläkin on. Käytäviä oli käveltävänä ja luokkia kierrettävänä siinä määrin, joka rakennusten alkuperäisenä suunnitteluajankohtana, nykyisiä paljon suurempien ikäluokkien aikana, oli laskettu tarpeelliseksi. Ja vielä vähän lisää, kun aikanaan taloteknisiksi tiloiksi lasketut oli otettu hyötykäyttöön. Toinenkin vaikutuksen tehnyt asia liittyy rakentamisajankohdan kunnioittamiseen. Niin paljon kuin 1970-luvun rakennuskantaa vähätellään, täällä oli rohkeasti jätetty näkyville aikakauden betoniseinää. Merkkejä rakennuksen valmistumisajan paikkakunnan tulevaisuudenuskosta.

Koulun opiskelijoilla niin yläkoulun kuin lukionkin puolella lauantai oli koulupäivä. Yläas... yläkoululaiset opiskelivat sen minkä pystyivät uteliaiden kiertäessä luokissa. Lukiolaiset samoin, mutta useat heistä oli värvätty tutustumaan tulleiden oppaiksi. Saimme oppaaksi puolisolleni entuudestaan tutun oikein fiksun lukiolaisneidin.

Aulassa varsinaiseen juhlatilaisuuteen siirtymistä odotellessa vanha yläasteen (tässä yhteydessä oikea termi) rehtori tuli tervehtimään. Oli saapunut Espoosta saakka. Täytyy sanoa, että hämmennyin. Mistä hän minut muisti? Tai tunnisti ilman hiuksia? Aikanaan hän opetti minulle vain matematiikkaa, ja olin varsin huono ja motivoitumaton siinä. Opin arvostamaan asiaa vasta myöhemmissä opiskeluissani, jolloin se oli ehkä liian myöhäistä. Muistan yläasteaikana olleeni vain kerran rehtorin puhuttelussa, jonkin teknisen työn tunnilla tehdyn hölmöilyn vuoksi. (Ja kun mainitsin asiasta tänään kotona, jouduin taas puhutteluun.) Mutta valikoiva on ihmisen muisti. Enää en muista muuta kuin että aika monta opetusryhmäläistä sinne joutui ja jotain aika tyhmää sen piti olla, kun jopa teknisen työn opettaja, seutukunnalla laajalti tunnettu, nyttemmin edesmennyt, opetusneuvos V. Piiparinen, "Piippu", laittoi pojat menemään rehtorille saakka. Yleensä me teimme siellä vain kaikkea harmitonta, kuten mopoihimme "tehareita", jalkatappeja, "suoria kurkkuja" ja muita varusteita, millä niistä piti tulla "tykkejä", mutta käytännössä tuli yleensä vain entistä epäluotettavampia ajopelejä.

Juhlapuheen piti kaupunginvaltuuston puheenjohtaja varatuomari T. Rajala. Hyvin puhui. Tosin taisi käydä niin, että puhuja ei etukäteen tiennyt, että kuulijakunta koostui noin 90-prosenttisesti opiskelijoista. Hyvin valmisteltu puhe oli suunnattu enemmän kutsu- tai muille vieraille.

Ja hyvin sopi puhuakin. Akaan kaupunki on Lastumäen koulun peruskorjauksessa panostanut koulujen tärkeimmän turvallisuusuhan poistamiseen. Opetushallituksen pääjohtaja A. Pitkälä luennoi äskettäisessä oppilaitosten turvallisuusseminaarissa, miten "Tämänhetkisten koulurakennusten keskeinen turvallisuusuhka liittyy sisäilmaongelmiin, joista kärsivät niin opiskelijat kuin henkilöstö." Sisäilmaongelmista kärsinyt toijalalainen koulu elää nyt uutta tervettä elämää.

Annan koulupuhujille vinkin, joka tosin tuskin pätee kovin monia vuosia eteenpäin. Jos puheen kuulijat ovat yläkoulun, ammattikoulun tai lukion ikäluokkaa, puheen voi aloittaa: "Päivää, Jonnet! Päivää, Jonnat!" Käytin lähestymistapaa elokuussa aloittaneiden ammattikoululaisten tervetuliaistilaisuudessa ja voin väittää, että se toimi. Nuori väki jaksoi kuunnella sanoman.

Yksi kohta juhlapuhujan sanoissa särähti opetusalan kuulijan korvaan. Hän sanoi, että saneerattuun kouluun hankittu uusi teknologia on opettajille näytön paikka. Entä jos opettaja saa asian perille myös ilman kosketustaulun, dokumenttikameran sun muiden tarjoamia keinoja ("älytaulu"-nimitys on muuten virallisissa yhteyksissä sopimaton, koska sen katsotaan suosivan tiettyä laitevalmistajaa)?

Ammattikouluväen näkökulmasta sanoisin, että uusi teknologia on tietenkin näytön paikka. Mutta uusi opetusteknologia tulisi nähdä ensisijaisesti apuvälineenä. Miten kosketustaulu tai dokumenttikamera auttaa oppimaan tai opettamaan historian tai matematiikan perusasioita? Tai englannin, ranskan ruotsin, suomen, saksan tai venäjän kieltä? Jos apuvälineelle keksii hyvää käyttöä, niin hienoa. Mutta jos ei keksi, niin ei huonoa. Tärkeää on oppiminen, ei se, millä menetelmällä - vielä vähemmän millä välineellä - siihen päästään. Ammattikoululle hankittiin hitonmoinen määrä kosketustauluja, mutta valittiin sellaiset mallit, joita voi käyttää liitutaulunkorvikkeena eli tussitauluna, jos elektroniset välineet eivät tunnu sopivan opetukseen. Kova teknologia odottaa sitten työsalissa.

Opiskelijoiden musiikkiesitykset olivat hienoja. Opinpa senkin, että Heliumpallot-niminen, taannoin radiossa usein soinut biisi ei ole Ultra Bran eikä sen seuraajabändin teos. Lukiolaisia ennen esiintyneen kahdeksasluokkalaisen musiikkiryhmän akustinen komppikitaristi oli huippu. Nuori mies eläytyi.

Hälytyksiä

Vietin työpäivän vaihteeksi Tampereella. Pirkkahallissa - tai mikä sen nimi nykyään onkaan - pidettiin isot turvallisuusmessut, jonka yhden oheisseminaarin aiheena oli tänään oppilaitosten turvallisuus. Aihepiiri kiinnostaa koulumaailmaa, välillä jopa kohinaksi saakka.

Opetushallituksen pääjohtaja nosti esiin seikat, jotka suomalaisessa koulussa ovat edelleen suurimmat todelliset turvallisuusuhat: huono sisäilma ja koulukiusaaminen, jotka molemmat koskettavat liian monia kouluyhteisöjen jäseniä. Molemmista puhuttiin paljon vielä kymmenkunta vuotta sitten myös koulumaailman ulkopuolisissa keskusteluissa, mutta nyt takerrutaan - sinänsä toki vakaviin - jäävuoren huippuihin.

Pääjohtajan tai hänen jälkeensä puhuneen Helsingin pelastuskoulun rehtorin ajatuksia mukaillen voi pitää suorastaan naurettavana sitä uskomusta, jonka mukaan kouluturvallisuutta parannettaisiin ratkaisevasti esimerkiksi kieltämällä kansalaisilta jonkin tyyppisten aseiden hallussapito. Tietenkin sellainen on päättäjien näkökulmasta helpompaa ja halvempaa kuin puuttuminen isoihin uhkiin. Sisäilmaongelmien tai muiden terveydellisten puutteiden kuntoon laittaminen kun vaatii konkreettista toimintaa: infrastruktuurin korjaamista eli paljon rahaa. Kiusaamisongelman ratkaiseminen vasta pulma onkin.

Seminaarin jälkeen kiertelin hetken messuosastoja, kunnes halliin tuli palohälytys. Aamulehti oli uutisoinut, että eilen messuilla tehtiin maan tähän asti suurin poistumisharjoitus. Nytkin jotkut arvelivat sellaisen olleen tekeillä, mutta tällä kertaa oli tosi kyseessä. Tai ainakin melkein tosi, hälytys nimittäin oli aivan oikea väärä hälytys. Lieneekö johtunut messujen osallistujakunnan ammatillisesta tai muusta profiloitumisesta, mutta ulos kävely näytti sujuvan varsin hyvässä järjestyksessä ja kohtuullisen ripeästi. Pienintäkään viitettä panikoinnista ei näkynyt, vaikka pelastuskoulun rehtori kertoi tutkimusten osoittavan, että vain 12- 15 % ihmisistä kykenee äkillisessä kriisitilanteessa toimimaan järkevästi. Ehkä tämä ryhmä oli messuilla yliedustettuna?

Tuli taas todettua, että muutamat kieltämättä epätyylikkäät tapani ovat loppujen lopuksi ihan fiksuja. En jätä mielelläni päällysvaatteitani vaatesäilytykseen. Koleaan syystuuleen kävellessä oli mukava ottaa repusta takki päälle ja lippis päähän. Saman suuntainen periaate pätee ylipäätään vaatetukseen ja varsinkin kenkiin. En toki kulje metsä- tai veturitallivaatteissa leipätyöasioissa tai muutenkaan paljon ihmisten ilmoilla, mutta onneksi on eri tilanteisiin sopivia hyviä vaihtoehtoja.

Kengistä puheenollen, pani taas mietityttämään, miksi tällaisillakin messuilla monet esittelijöinä toimivat naiset nostavat itsensä ylikorkeille ja kapeille koroille? Asia on OK, jos henkilö itse pitää sen kaltaisesta pukeutumisesta ja aidosti viihtyy kuosissaan. Mutta jos sellainen kuuluu vain johonkin ulkoa saneltuun etikettiin, saisi sen etiketin mielestäni heittää roskiin.

Ilta meni varusmieskuljettajana toimiessa. Panssariprikaatin varusmiehet suorittivat kotikylässä perinteisen syyskeräyksen sotaveteraanien hyväksi, ja oppaina ja kuljettajina toimi paikallisten yhdistysten väkeä. Sain partiooni kaksi reipasta panssarijääkäriä ja toiminta-alueeksi reilun kokoisen kaistaleen maaseutua. Väki suhtautui kerääjiin sangen myönteisesti, ja illasta taisi jäädä kaikille osapuolille hyvä mieli.

Elokuvan DNA

Aamupäivällä käytiin vaihteeksi kotikylän kirkossa. Aamiainen syötiin ennen kirkkomatkaa, mutta lehdenluku jäi tällä kerralla myöhemmäksi.

Helsingin Sanomat kirjoitti elokuvan DNA:sta (nörttiä tai ei, kirjoitin aluksi "DNS:stä"), ideoista joita elokuvantekijät kierrättävät toisilleen.

Jutun lukemisen jälkeen tuli mieleen simppeli kysymys, onko sankarina esiintyvä Mark Cousins tai jutun kirjoittanut toimittaja koskaan kuullut intertekstuaalisuuden tai transposition käsitteistä tai - jos nimiä pitää mainita - Iulia Kristevasta? Onko jutussa jotain uutta, mitä tulee kulttuurin jälkeensä jättämiin, edelleen ja uudelleen tulkittavissa oleviin teoksiin paitsi, että nyt pidättäydyttiin elokuvan maailmassa?

Kertakäyttötuotteita valmistavat firmat, kuten Apple ja Samsung, ovat äskettäin riidelleet satojen miljoonien dollarien edestä siitä, kuka on ensiksi keksinyt mitäkin. Eivätkö kulttuurillisessa toiminnassa kaikki lainaa kaikilta? Aiemmin tai myöhemmin tehneiltä? Elokuvan suuriksi nimiksi kai jäävät Eisenstein ja Chaplin aikalaineen, koska he osuivat ensimmäisiksi. Ainakin on helppo sanoa myöhemmin tulleiden matkineen heiltä sitä tai tätä.

Kesästä syksyyn

Perjantai-ilta meni veturitallilla, jossa oli määrä julkistaa valoteos purkukuntoiseksi jo kahdeksan vuotta sitten tuomittuun VR:n vanhaan vesitorniin. Veturimuseon ylläpitäjien asemakaavahuomautusten aihe ja muutoinkin harras toive on tornin purkaminen, mutta kun sitä eivät ole saaneet aikaiseksi sen paremmin rakennuksen omistaja, valtion kiinteistövarallisuudesta vastaava Senaatti-kiinteistöt kuin vuokralainenkaan Akaan kaupunki, löysivät ympäristötaiteilijat tornista alustan valotaideteokselleen. Mikäpä siinä, mutta vastaava työmäärä räjähdysaineiden (ja tietenkin niiden vaatimien turvasuojausten) kanssa olisi luultavasti luonut paitsi näyttävämmän kertatuloksen myös kehityksellisesti kestävämmän lopputuloksen.

Kunnon räjäytys olisi ollut sikälikin parempi, että valotaideteos ei suvainnut toimia paikkakunnalla etukäteen paljon mainostetussa iltatilaisuudessa. Muu ohjelma kamari- ja etnomusiikkeineen sekä tulisirkuksineen oli hienoa, mutta pääaihe lässähti. Puolisoni kanssa herätimme väkijoukossa jonkinmoista pahennusta mustaa huumoria edustavalla keskustelullamme: "Joko soitetaan pojille, että sulakkeet saa laittaa takaisin ?" Asiallisesti ottaen vaikka me paikalliset rautatieharrastajat emme pidäkään mistään vesitornin elinkaaren väkinäiseen pidentämiseen tähtäävistä ideoista, emme tietenkään sabotoineet emmekä tule sabotoimaan mitään.

Lauantaiaamuna ajeltiin Hattulaan ja käveltiin lenkki Lehijärven ympäri. Kyseessä on Etelä-Hämeen Reserviläispiirin tapahtuma, joka - kuten vanha esikuvansa Kesäyön marssi - on vuosien saatossa muuntunut maastopukuisten ponnistuksesta tuulipukuisten tempaukseksi ja täten onnistunut kasvattamaan osallistujamääräänsä. Taitaa silti olla niin, että enemmistö tulee lenkille siksi, että muistelee kiertäneensä täsmälleen samaa reittiä sen vuodenkierron aikana, kun oli nuori ja komea ja elämä edessä.

Viime syksyn Lehijärven lenkki ja tämän kesän Kesäyön marssi jäivät kävelemättä, kun oltiin molempiin aikoihin reissussa. Sitäkin innokkaammin päätettiin nyt osallistua. Kävelysauvat otettiin matkaan aiempien vuosien hyvien kokemusten vuoksi.

Koska en mielelläni kävele lenkkikengillä yhtään pidempiä matkoja, otin jalkineiksi kesäkuussa Kiinan muurilla välillä aika haastavissakin olosuhteissa erinomaisesti toimineet oriveteläisen Laitosjalkineen valmistamat niinsanotut hellemaiharit. Kävely kun on mitä puhtaimmin varustelaji, jossa kengät ratkaisevat kaiken - tai niin tähän saakka luulin. Jos ei ensimmäistä, saksalaisvalmisteisilla maihareilla kävelemääni ja lopulta ontumaani, kesän 1998 Kesäyön marssia lasketa, en muista että olisin saanut jalkani yhdellä lenkillä näin huonoon kuntoon. Syynä eivät olleet kengät vaan talven hiihtokeleillä loistavasti palvelleet sukat. Miellyttävää materiaalia, mutta tarkoitettu selvästi erilaiseen jalan liikkeeseen. Kävellessä syntyi taitetta alle ja se rikkoi ihon. Eikä mitään liimasideteippauksia tullut tehtyä, koska eihän moisia noin lyhyelle matkalle tarvita. Nyt sitten kävellään jokunen päivä hitaammin.

Iltapäivällä käytiin naapurikylässä puolisoni kummisedän 80-vuotispäivillä. Kuten monet nykypäivän seniorit, päivänsankari asuu omassa talossaan, ajelee autolla ja on kaikin puolin nuorekkaampi kuin useat 50-vuotisiaan juhlineet olivat mustavalkoaikojen valokuvissa. Hyvinvointi-Suomen rakentajien elämänkaarta ajatellessa tulee mieleen, mahtaako omasta tai nuoremmista sukupolvista tulla miten paljon osallistujia samaan ikäsarjaan? Vai taannuttaako yltäkylläisyys meidät samaan tilanteeseen kuin kuin niukkuus teki mustavalkovalokuvien ikäihmiset (jotka hekään tuskin olisivat mielessään hekumoineet aiempien sukupolvien tarpeeseensa rakentamien rakennusten räjäyttämisellä tai purkaneet mahdollisiin päiväkirjoihinsa sitä, jos jalkaan sattui tulemaan pari vähän ikävämpää rakkoa)?

Windows 8:n testiasennus

Työasemiin ja monenkokoisiin kannettaviin laitteisiin tarkoitettu Windows 8:n lopullinen julkaisuversio tuli jokin aika sitten volyymilisenssiasiakkaiden saataville. Tänään oli työmaalla sen verran rauhaisa iltapäivä, että asensin sen ns. Pro-version kokeeksi omaan työpöytäkoneeseeni.

Ei huono, sanoisin. Varttunutta sukupolvea edustavassa pöytäkoneessa uutuus on jopa nopeampi kuin edeltäjänsä Windows 7:n vastaava versio.

Metro-käyttöliittymä tuo luksusta. Vaikkapa oma Exchange-kalenteri näkyy samantapaisena oletusarvoisena pienoisohjelmana, millaisilla Vistassa ja 7:ssä palveltiin lähinnä päivämäärästä tai säätilasta kiinnostuneita käyttäjiä.

Tosin on myönnettävä, että jos en olisi ollut aiemmin Windows Phonen ihan tyytyväinen käyttäjä, olisin luultavasti ensiasennuksen jälkeen manannut uuden työasema-Windowsin oletuskäyttöliittymän hiiteen. Asiat tehdään eri tavalla.

Suosikki-interaktivaattorini SeaMonkey, kuten moni muukin sovellus – tai melkeinpä kaikki tarpeelliset MS Office 2010:stä ja sen sisaruksistaan alkaen - asentuu vain työpöytätilaan, jossa melkein kaikki on kuin ennenkin. Melkein. Ysäriklassikko Start-valikko kun puuttuu. Toisaalta mihin tahansa Metron alueelle voi kirjoittaa vaikkapa "cmd", jolloin järjestelmä tarjoaa komentokehotetta, mitä kautta päästään lähestulkoon perimmäisiin asioihin.

Asetukset – vanhan kunnon Ohjauspaneelin uusi versio – toimii sangen mielenkiintoisesti ja oikeastaan aika hyvin. Viemällä hiiren näytön oikeaan ylä- tai alakulmaan avautuu Asetukset-valikko, jossa on mahdollista ronkkia juuri kyseisessä ikkunassa avoinna olevaan sovellukseen liittyviä asetuksia. Kaikkeen ei tarvitse mennä (tai toisaalta ei ehkä pääsekään) tutun Ohjauspaneelin kautta.

Jokin uutuudessa viehättää. Ehkä se, että kyseessä on ensimmäinen merkittävämpi käyttöliittymämuutos sitten Windows 95:n. Ja, kuten silloinkin, siinä on kaksi tilaa. Se, jossa ajetaan niitä ohjelmia, joista tuskin koskaan tulee mitään. Ja se, jossa ajetaan oikeita ohjelmia. Microsoft saa lähiaikoina valita, kumpi tila on kumpi.

Veturitallilla työkaluja rikkomassa

Viikko tuli vietettyä lähinnä flunssassa. Ei mikään isompi tauti, ja olisi saattanut talttua yhden päivän levolla. Mutta kun töistä ei voinut olla pois, nuhersin kolme päivää.

Lauantaipäivän puhteeksi ajattelin käydä veturitallilla leikkaamassa ruohon ratapihan puolelta. Ei olisi kannattanut. Heti aluksi rikoin ruohonleikkurin. Käynnistysnaru katkesi.

Ilkan kanssa saatiin kone kuntoon poraamalla käynnistysnarukopan vetoniitit auki ja lyhentämällä narua ties miten monenteen kertaan. Sähköinen varaosakysely lähti läntiselle Uudellemaalle ja vastauskin saatiin. Kiitokset sinne!

Kopan paikalleenasennusta varten kävin ostamassa vetoniittipihdit. Nekin onnistuin rikkomaan. Yritimme aluksi 4,8 millin niiteillä, kun niiden kanta olisi riittänyt moneen kertaan auki porattuihin kopan reikiin. Isoja niittejä vetäessä upouusien pihtien kahva katkesi. Kiina on hieno maa, mutta siellä osataan tehdä myös sutta ja sekundaa.

Vaihdettiin toisiin pihteihin, pienempiin niitteihin ja otettiin prikat avuksi. Viimein saatiin kone käymään ja ruoho leikatuksi.

Kohta taitaa tällaiselle työkalujen rikkojalle tulla porttikielto tallille.

Hämeen keskiaikaa markkinoilla

Lauantaipäivä vietettiin Hämeen linnan puistossa keskiaikamarkkinoilla. Tapahtuma vaikutti suurimuotoisemmalta kuin puolitoista vuosikymmentä sitten nähty turkulainen versio. Lieneekö harrastus kasvattanut suosiotaan vai onko nykyisin helpompaa järjestää isoja tapahtumia.

Yllättäviä tuttuja tuli heti tervehtimään - vaate- ja puheenparren sekä korujen perusteella ylhäisörouva jostakin pirkkalaisten mailta. Sitten oltiinkin jutuissa vain järjestyksenvalvojien kanssa - kotiseudun vapaaehtoisporukkaa hekin.

Hämeen keskiaikamarkkinoilla on varsin vähän tekemistä keskiajaksi kutsutun historiallisen ajanjakson kanssa, hämäläisen keskiajan kanssa vielä vähemmän. Toisaalta markkinoilla kysymys ei ole siitä, millaisena ajanjakso historiallisten dokumenttien valossa näyttäytyy vaan siitä, millaisena asianharrastajat sen haluavat nähdä ja esittää muille.

Kiiltäviä levyhaarniskoja Hämeessä tuskin keskiajalla edes nähtiin, mahdettiinko nähdä 1500-luvullakaan, jolloin niitä käytettiin jonkin verran Ruotsin armeijan raskaassa ratsuväessä eli niinsanotuissa kyrassieerijoukoissa.

Kauniiseen runomuotoon juonnettu ratsusotilasnäytös oli hieno. Jos vähän häiritsikin 1300-luvun ruttoepidemian ja uuden mantereen conquistadorien ideoiden sotkeminen samaan esitykseen, ei se lopputulosta haitannut. Maallikon näkökulmasta kuvassa oleva huovi käsitteli ajopeliään taitavimmin: taistelukohtauksissa kiihdytti laukkaan saakka ja lisäksi oli keihään kanssa tarkka. Asiaa harrastavat naiset lienevät tämän päivän parhaita hevosmiehiä. 

Vanha historiankirjoitus piti Hämettä pakanallisena alueena 1200-luvun puoliväliin saakka. Sitä pidettiin myös idän ja lännen rajapintana, jota halusivat omaan valtapiiriinsä niin novgorodilaiset kuin ruotsalaiset. Näkemys palveli jo varhain kirkkoa ja Ruotsin kruunua, varsinkin Folkungain kuningassukua, joka halusi kunnian alueen liittämisestä katolisen kirkon helmaan ja Ruotsin valtakuntaan. Vuosisatoja myöhemmin - osin päinvastaisista syistä - sama ajatus valjastettiin rakentamaan orastavaa kansallisromanttista Suomi-käsitystä. Nykyisen käsityksen mukaan hämäläiset olivat kristittyä väkeä jo kauan ennen 1200-luvun alkua, ja monien mahtisukujen yhteydet Ruotsin vallanpitäjiin olivat tiiviit.

Ruotsalaisten omia kuningaspelejä varten 1300-luvun alussa kirjoitettu Eerikinkronikka kertoo Hämeen sydänkeskiajasta seuraavasti:

Kristityt menivät lippuineen maihin,

heille luonnisti siellä hyvin.

Heidän kilpensä ja kypäränsä välkkyivät

kautta maiden kulkiessaan.

He tahtoivat halusta mitellä miekkojaan

pakanallisten hämäläisten kanssa

ja, niinkuin luulen, heidän mielineen

saadakseen kultaa, hopeata ja karjalaumoja.

Hämäläiset pakenivat,

pakanat hävisivät, kristityt voittivat.

Paitsi Eerikinkronikkaan, perustuu käsitys Hämeen väkivaltaisesta ruotsalaistamisesta paavi Gregorius IX:n joulukuun 9. päivänä vuonna 1237 Upsalan arkkipiispalle kirjoittamaan kirjeeseen. Gregoriuksen kaunopuheinen kirje kokonaisuudessaan kuuluu näin:

Piispa Gregorius, Jumalan palvelijoiden palvelija, lähettää tervehdyksen ja apotolosen siunauksen kunnianarvoisille veljilleen Upsalan arkkipiispalle ja hänen alaisilleen piispoille. Herran oikea käsi istutti viinitarhan ja Hän tahtoi sitä kostutettavan Poikansa verellä niin, että se Kristuksen kyljestä vuotavan puron hedelmöittämänä tuottaisi viiniä, jonka suloisuuden virkistämänä korkea istuttaja iloitsisi. Mutta voi tuskaa, katso: metsäkarju tuhoaa sen, hirveä peto raatelee sen hampaillaan. Sillä niinkuin meille toimitetusta kirjeestä ilmeni, ovat ne, joita kutsutaan hämäläisten kansaksi, joka aiemmin oli teidän ja edeltäjienne suuren vaivannäön ja innon avulla kääntynyt katoliseen uskoon, nyt lähellä asuvien ristin vihollisten vaikutuksesta kääntyneet takaisin vanhan erhetyksensä petollisuuteen niin, että he muutamien raakalaisten kanssa Perkeleen auttaessa hävittävät täydelleen Hämeestä Jumalan uuden seurakunnan istutuksen. Pienet lapset, joille Kristuksen valo on kasteessa valjennut, he tempaavat väkivaltaisesti irti tästä valosta ja tappavat, täysikasvuisia, kiskottuaan heiltä ensin sisälmykset, he uhraavat pahoille hengille ja pakottavat toisia juoksemaan puiden ympäri aina hengenlähtöön asti, mutta muutamia pappeja he sokaisevat, muutamilta silpovat julmasti heidän kätensä ja muut jäsenensä sekä asettavat jäljellejääneet poltettavaksi ja tulen ruoaksi ruumeniin käärittyinä. Siten Ruotsin valtakunta kukistuu pakanoiden julmuudesta ja usko siitä helposti tyystin tuhoutuu, ellei sitä riennetä tukemaan Jumalan ja apostolisen istuimen avulla. Mutta sitä halullisemmin on Jumalaa pelkäävien miesten noustava taistelemaan tällaisia luopioita ja raakalaisia vastaan, mitä pahemmin vahingoittaen nämä tahtovat runnella Jumalan seurakuntaa, nämä jotka hämmentävät katolisen uskon niin inhottavalla julmuudella. Siksi määräämme apostolisella kirjeellä teidän veljellisyydellenne, että johdatte mainitussa valtakunnassa ja läheisissä saarissa asuvia katolisia miehiä terveellisin neuvoin ottamaan ristin merkin itselleen sekä taistelemaan miehuullisesti ja voimallisesti samaisia luopioita ja raakalaisia vastaan. Huomautamme, että Jumalalle uskon puolustus on sitä mieluisampaa, mitä arvokkaammaksi usko on katsottava muiden hengen hyveiden edellä. Sen vuoksi kaikkivaltiaan Jumalan laupeudesta ja Hänen apostoliensa Pyhien Pietarin ja Paavalin valtuuteen nojaten myönnämme tämän asian vuoksi ristin merkin ottaville sellaisen synninpäästön ja haluamme, että he nauttivat sellaista koskemattomuutta kuin he saisivat, jos he henkilökohtaisesti lähtisivät Pyhään maahan. Annettu Lateraanissa 9. joulukuuta paaviutemme yhdentenätoista vuonna.

Gregoriuksen kirje on selkeä ristiretkikehotus, ja muita lähteitä aikakaudelta on niukasti. Ei ihme että ainakin vielä 1980-luvulla kouluhistoriassa puhuttiin ruotsalaisten toisesta, Hämeeseen suunnatusta, ristiretkestä samanlaisena faktana kuin vaikka talvisodasta.

Todennäköisesti ruotsalaisia sotilaita tuli Hämeeseen 1230-luvun lopulla. Joukon koko oli muutamia satoja miehiä ja se nousi maihin todennäköisesti Uudenmaan rannikolla ja eteni jokia pitkin Hämeeseen. Joukkojen kuljetuksesta ja osin varustamisestakin vastasi Ruotsin silloisen asevelvollisuusjärjestelmän hyökkäyksellinen osa, ledung-laitos. Joukoissa oli niin asevelvollisia talonpoikia kuin mahtimiesten palkkaamia ammattisotilaita. Eerikinkronikka mainitsee, että ruotsalaisten johtaja oli jaarli eli kuninkaan apulainen Birger ja että hyökkäys tehtiin vasta vuonna 1249. Jos paavi Gregoriuksen kirjeen ajoitukseen voidaan luottaa, olisi toinen, kymmenen vuotta aiempi, ajankohta 1239 uskottavampi. Tällöin retken johtajana olisi toiminut jaarlin virassa Birgerin edeltäjä Ulf Fase. Mahdollisesti mukana oli myös Suomen englantilaissyntyinen piispa Thomas eli Tuomas.

On esitetty kysymyksiä siitä, miksi ruotsalaisia joukkoja meni Hämeeseen 1200-luvulla.

Venäläiset kronikat tukevat käsitystä Hämeestä eli jäämien maasta idän ja lännen rajamaana.

Nestorin kronikka kertoo meikäläisen ajanlaskun vuodesta 1042: Vuonna 6550 Vladimir Jaroslavinpoika meni jäämejä vastaan ja voitti heidät.

Sata vuotta myöhemmin Novgorodin ensimmäiseen kronikkaan on kirjoitettu: Vuonna 6650 tulivat jäämit ja sotivat Novgorodin alueella.

Vuosisadan lopulla otettiin karjalaiset avuksi: Vuonna 6699 novgorodilaiset menivät laivoilla karjalaisten kanssa jäämejä vastaan, kävivät sotaa jäämien maassa, hävittivät sitä tulella ja hakkasivat karjan maahan.

Novgorodilaisten kirjoitusten mukaan 1100-luku oli jatkuvaa sotimista hämäläisten kanssa, eikä meno ainakaan rauhoittunut 1200-luvulle tultaessa.

On esitetty väittämä, jonka mukaan hämäläiset - yhtäältä novgorodilaisten ja karjalaisten ja toisaalta ruotsalaisten ja varsinaissuomalaisten enemmän tai vähemmän sotaisten vaikutteiden kautta - olisivat olleet 1200-luvulle tultaessa kahden vaiheilla, mitä tulee kristinuskon suuntauksen omaksumiseen. Pakanoita he eivät enää olleet, ja hallussa olleet käsitteet tukivat yhtä hyvin ortodoksisen kuin katolisenkin uskon omaksumista. On jopa esitetty, että paavi Gregoriuksen kirjeen taustalla ei ollut huoli hämäläisten paluusta pakanuuteen vaan liian läheisistä väleistä idän kirkon kanssa. Menihän paavin kirjeestä vain vajaat kolme vuotta, kun Vuonna 6748 ruotsalaiset tulivat suurella sotajoukolla sekä norjalaiset, varsinaissuomalaiset ja hämäläiset laivoineen hyvin suurella joukolla, ruotsalaiset mukanaan ruhtinas ja omat piispansa ja pysähtyivät Nevajoen suulle haluten vallata Laatokanlinnan ja suoraan sanottuna sekä Novgorodin että koko Novgorodin alueen. Mutta vielä varjeli hyvä, armollinen, ihmisiä rakastava Jumala meitä ja suojeli vierasheimolaisilta, sillä ilman Jumalan apua he tekivät turhaa työtä.

Omien kronikoidensa mukaan novgorodilaiset sotivat hämäläisiä vastaan pari sataa vuotta usein voittoisasti mutta kuitenkaan saamatta aluetta haltuunsa. Eerikinkronikka väittää alueen tulleen vallatuksi yhdellä ledung-retkellä. Uskottavaako, kun muistetaan ruotsalaisten vähän myöhemmin hävinneen kuuluisan taistelun Nevajoen rannalla Aleksanteri Jaroslavinpoika Nevskin johtamille novgorodilaisille?

Entä miksi voittoisa Aleksanteri - joka ruotsalaisten jälkeen löi vielä aikansa parhaana länsieurooppalaisena sotilasorganisaationa pidetyn kalpaveljien ritarikunnan Peipsijärvellä - ei viimeinkin valloittanut jäämien maata? Mongolit, sanotaan usein. Varmasti niin, ja asian perimmäiset syyt löytynevät näistä maisemista.

Kuten todettu, nykykäsitys pitää Hämettä jo varhain ruotsalaisten vaikutuspiiriin kuuluneena alueena. Paavin kirjettä seurannut retki voidaan tätä taustaa vasten nähdä yhtenä ruotsalaisten voimannäyttönä vahvistunutta Novgorodia vastaan, ei niinkään hämäläisiin liittyvänä sotatoimena.

Yhtä kaikki, Häme liittyi keskiajaksi kutsutulla ajanjaksolla aiempaa tiiviimmin Ruotsin valtakuntaan. Keskiaikamarkkinoiden tapahtumapaikkaa, Hämeen linnan aluetta, ryhdyttiin rakentamaan ilmeisesti 1270-1290-lukujen välisenä aikana. Ennen rakennusurakkaa ruotsalaiset pitivät tukikohtanaan hämäläisten vanhaa linnavuorta Hakoisissa, jossa oli tai jonne rakennettiin maavallilla ja vallihaudalla linnoitettu esilinna sekä mäen päällä ollut päälinna kivisine muureineen ja tiilisine torneineen. Vielä 1500-luvulla Hakoista kutsuttiin Vanhaksi Hämeen linnaksi.

Varsinainen Hämeen linna, sellaisena kuin se nykyäänkin tunnetaan, rakennettiin ensisijaisesti hallinnolliseksi keskukseksi. Se ei ole sotalinna siinä mielessä kuin myöhemmin rakennetut Viipurin linna tai Olavinlinna, joskin sotajoukkojen tukikohtana tarvittaessa palveleminen on kuulunut sen tehtäviin alusta saakka. Ruotsin valta alkoi saada vakiintuneita muotoja, kun vuonna 1276 perustettiin tuomiokapituli ja vuonna 1284 kuninkaaksi kohonneen jaarli Birgerin poika Bengt nimitettiin Suomen herttuaksi eli käskynhaltijaksi. Ensimmäinen tunnettu Hämeen vouti oli nimeltään Berthold, ja hänestä on maininta vuodelta 1297.

Hämeen linnan varusväkeä tunnetaan paremmin vasta 1500-luvulta. Tuolloin voudin eli linnanpäällikön lisäksi linnassa palveli alivouti, linnankirjuri, kuusi voudinmiestä eli eräänlaista aliupseeria sekä noin 40 sotamiestä. Miehitys oli pieni, jos sitä verrataan vaikkapa Olavinlinnan 150 sotamieheen.

Mitä muuta tiedetään Hämeen keskiajasta? Paljonkin. Vaikkapa että vuonna 1456 ritari Olavi Niilonpoika Tavast osti Nilakkaveden, Vuonamon ja Kuivakannan metsät ja kalavedet Pietari Pelliltä, Antti Rautialta ja sisaruksilta Ragnhild ja Elina, ja vähän myöhemmin hauholainen Sodjalan Erkki sai sakot, kun piti maita kuin omiaan. Tai että Pietari Bagge myi tammikuussa 1464 metsää Simo Maununpojalle ja Olavi Antinpojalle Akaan Sontulassa.

Kiiltäviä levyhaarniskoja mieluummin kuin oikeaa historiaa? Kyllä kiitos?

Lähteet:

Gardberg, C. J.; Welin, P. O.: Suomen keskiaikaiset linnat. Otava, Keuruu 1993.

Jaakkola, Jalmari: Pyhän Eerikin pyhimystraditsionin, kultin ja legendan synty. Historiallisia tutkimuksia IV,1. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1922.

Suomalaisen sotilaan historia ristiretkistä rauhanturvaamiseen. Toim. Partanen, Jukka ym. Karttakeskus, Saarijärvi 2011.

Suomen varhaiskeskiajan lähteitä. Toim. Linna, Martti. Historian aitta XXI. Historian ystäväin liitto, Jyväskylä 1989.

Suvanto, Seppo: Yksilö myöhäiskeskiajan talonpoikaisyhteiskunnassa - Sääksmäen kihlakunta 1400-luvun alusta 1570-luvulle. Historiallisia tutkimuksia 193. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1995.

Sadonkorjuuta

Alunperin oli ajatus lähteä illalla ulos syömään 15-vuotishääpäivän kunniaksi. Päätimme kuitenkin viettää illan kotipihalla. Kulta poimi viimeiset punaherukat ja minä leikkasin ruohon.

Punaviinimarjamehua, osa maustettuna mustaherukalla tai kirsikalla, on yösähkön aikaan herutettu jo neljä maijallista, ja ainakin yksi vielä tulee. Viime talvikaudella ei mehuja tarvinnut kaupasta hakea, ja hyvältä näyttää tämänkin vuoden sato. Pakastin vain uhkaa käydä ahtaaksi. Ainakin kesäkurpitsasoppaa on tulossa vielä vaikka kuinka.

Hyvin syötiin kotonakin pihatöiden päälle. Kotitekoista perunasalaattia ja fetasalaattia, viimeksimainitun kasvisosat oliiveita lukuunottamatta kotipihasta. Särpimeksi patonkia ja sinihomejuustoa ja palanpainikkeeksi kuohuviiniä.

Lähdettiin sittenkin

Museoveturiseura-aktiivien torstai-illan ja perjantaiaamun synkät mielialat vaihtuivat perjantain mittaan harmaan sävyihin. Päätettiin, että ainakin me pidämme kiinni siitä, mitä on sovittu. Lauantaiaamuna henkilöautokuormallinen miehiä ja vähän tavaraa lähti kohti Hyvinkäätä.

Pystytimme Veturimuseon osaston hyvin vaatimattomaksi. Emme ottaneet mukaan myyntituotteita pitkälti siitä yksinkertaisesta syystä, että tässä vaiheessa kesää niitä ei ole enää kovin paljon, eikä varastoa kannata kasvattaa talvea vasten. Rahaa ei ollut näillä messuilla tarkoitus tehdä. Sen sijaan tavoite oli mahdollisimman helppohoitoinen osasto, mikä dataprojektorin ja ajastetun valokuvaesityksen ansiosta onnistui. Käytettävissä ollut tila ei olisi paljon muuta mahdollistanutkaan. Naapuriosastojen väki - haapamäkeläiset ja mallikauppalaiset - ystävällisesti pitivät silmällä miehittämätöntä toijalalaisosastoa.

Ratapihalle tehdyllä "konekentällä" oli oikeastaan mielenkiintoisempaa katseltavaa kuin museoalueella. Kuvassa on VR Trackin nykykalustoa edustava raiteen- ja vaihteentukemiskone Plasser & Theurer 08-475 4S Unimat, VR:n litteraltaan Ttk2 nro 851. Sen edessä oli tyhjä paikka...

Kiertelimme keltaisissa turvaliiveissämme sälleinä, ronineina tai muina irtolaisina ja paljolti nautimme talkoolaisten oikeuksista ja turistin velvollisuuksista. Pestauduimme aputehtäviin, missä sellaisiin tarvittiin. Katsoimme konepajakäynnillä vierailijaryhmien perään (väki muuten kuljetettiin asemalta konepajalle museoitavalla Sm1 nro 6001:llä, vanhimmalla sähköjunalla). Avustimme yhden lyhyen reissun verran Keitele-museon junamiehistöä "Lättähatun" portaiden kanssa. Kävimme tervehtimässä Lohjan aseman katastrofipäivystäjää - ainoaa tällä kertaa vastuutehtäviin joutunutta museoveturiseuralaista.

Ennen muuta juttelimme kalustoa esitelleiden rautatieläisten kanssa. Toiset heistä vaikuttivat sangen tyytyväisiltä päästessään kertomaan muutakin kuin mistä napista juna sanoo "tuut tuut". Ja asianharrastajat saivat runsaasti kokemusperäistä informaatiota suoraan käyttäjältä. Lähes kaikissa niin museolla kuin rautatieasemallakin esillä olleissa rautatiekulkuneuvoissa yleisö pääsi poikkeuksellisesti tutustumaan myös ohjaamoihin. Sama päti lukuisiin VR:n kumipyöräkulkuneuvoihin sympaattisesta kotimaisesta Teijo-pakettiautosta raskaaseen Sisu-raivausautoon. Luultavasti pikkupoikien, ja miksei -tyttöjenkin, ja muiden samanhenkisten unelmatapahtuma.

Kotiin päästiin aikanaan. Työviikko on alkanut, mutta harrasteteema jatkuu. Illalla haapamäkeläisten edustaja kävi lainaamassa veturitallilta Dr12:n generaattorin laakerin keskittämiseen tarvittavan tukipalan. "Huru" on tarkoitus laittaa hinauksen, ja museojuna palaa kotivarikolleen toinen vetäjä nokallaan.

Ja aamuyön alkuhetkinä on luvassa höyryveturin juottamista.

Prinsessa, joka ei päässyt tanssiaisiin

Tulevana viikonloppuna vietetään Suomen rautatielaitoksen 150-vuotisjuhlatapahtumaa Hyvinkäällä Suomen Rautatiemuseossa. Virallinen syntymäpäivä oli jo maaliskuussa, mutta silloin ei isoja - talviurheiluun liittymättömiä - ulkoilmatapahtumia juuri kannata järjestää.

Museoveturiseuran projekti, oikeastaan tilaustyö, oli Matisa B-27 -raiteentukemiskoneen kunnostaminen tuotavaksi näytteille tapahtumaan. Alkutilanne oli rähjäinen raato.

Projektiin käytettiin kolmen vuoden aikana satoja talkootyötunteja ja satoja euroja. Välillä työ saattoi turhauttaa, ja kyseltiin miksi tällaista kaukana veturista olevaa konetta ylipäätään kannattaa kunnostaa. Lopputulos ei ole ehkä täysi kymppi, mutta aika namu kuitenkin.

Matisa B-27 kaksoissisarineen oli rautateiden näkymättömiä, suurelle yleisölle tuntemattomia puurtajia, joiden työpanos oli korvaamaton, jotta uljaat "Ukko-Pekat", "Risto" ja "Hurut" saattoivat kiidättää matkustajia ja tavaraa. Niiden tehtävän VR:n 100-vuotishistoriikki määritteli näin: "Tukeminen on radan kunnossapitotöiden tärkeimpiä vaiheita, koska sen huolellisesta suorittamisesta riippuu raiteen säilyminen oikeassa asennossa, mikä seikka puolestaan olennaisesti estää kiskojonojen kulumista varsinkin kiskojonojen aroissa kohdissa, jatkoksissa."

Uutteran puurtajan oli määrä päästä elämänsä kohokohtana kerrankin suuren yleisön ihailtavaksi ensi viikonlopun 150-vuotistapahtumaan. Matisa olisi ollut melkein kuin kunniavieras maamme vanhimpana säilyneenä raiteentukemiskoneena rautatieinfrastruktuuriin painottuvassa juhlanäyttelyssä.

Miten Tuhkimo odottikaan tanssiaisia! Hän oli peseytynyt, tehnyt kauniin kampauksen, meikannut, pukenut parhaat ylleen - ja ehtinyt valmiiksi juuri parahiksi. Määrähetkellä hän odotti ulkona, kuten oli sovittu.

Mutta kukaan ei tullut koskaan häntä hakemaan.

Entä Tuhkimon kamariherrat? Museoveturiseuralla on hyvä maine erilaisten tapahtumien järjestelyjen apuna rautatieharrastuksessa ja muuallakin. Meitä pidetään hyvinä renkeinä. Meillä ei ole mahdollisuutta esitellä omaa kalustoamme museojunien kaltaisissa tapahtumissa. Veturimuseossa käy vuosittain vain 2000-2500 kävijää, usein vakioväkeä.

Kerrankin olisi ollut mahdollisuus saada jotakin omaa suuren yleisön nähtäville. Kerrankin oltaisiin saatu olla vähän kuin isäntiä mekin.

Mutta kukaan ei tullut koskaan Matisaamme hakemaan.

Me luotimme siihen kuukausia ja taas kuukausia sitten sovittuun järjestelyyn, jossa tapahtumanjärjestäjä hoitaa Matisan noudon. Kun H-hetki läheni eikä tallilla ollut tiettävästi vielä kukaan käynyt nosto- ja siirtokohdetta paikan päällä tutkimassa, aloitimme ahkeran sähköposti- ja puhelintiedustelun. Tänään sitten tuli noutaja, totesi koneen ylivoimaiseksi ja lähti pois. Lupasi palata asiaan illalla, palasikin ja ilmoitti, että ei noudeta.

En syytä mitään enkä ketään. Asiat vain menevät joskus pieleen, ja tässä meni tarpeeksi monta asiaa. Isossa pelissä on paljon liikkuvia osia.

Jos, jos ja jos. Jos Museoveturiseuralle olisi annettu mandaatti ja pikku sponsorointi organisoida lavettikuljetus itse, olisi eräs toijalalainen tai eräs tamperelainen firma viimeistään tänään vienyt koneen Hyvinkäälle.

Tällä aikataululla - aikaa yksi vuorokausi - ja rutiköyhän yhdistyksen budjetilla emme enää pysty järjestämään kuljetusta. Mutta jos joku hyväsydäminen, puoli valtakuntaa kantavan lavetin ja siron (vain vähän päälle 14 tonnia) prinsessan nostavan nosturin omistava ritari haluaisi harjoittaa armeliaisuutta, se otettaisiin ilomielin vastaan.

Mutta koska sadut ovat satuja ja elämä on elämää, ei Suomen vanhin säilynyt raiteentukemiskone ole esillä Suomen rautatielaitoksen 150-vuotisjuhlassa.

Suoraan sanottuna vituttaa. Eniten vituttaa vapaa-aikaansa Matisa-projektiin uhranneiden seuratoverien puolesta. Ja vaikka kone on kylmää rautaa, niin vähän senkin puolesta.