Pisnismies

Ei kovin lennokas aamu. Suuntana on kolmen sodan päämajakaupunki onneksi rauhanomaisissa merkeissä, mukana tietokone, kaksi matkapuhelinta ja muutama kilo paperia - kokouksen kannalta oleelliset tosin sähköisessä muodossa (vaikka en ole vielä koskaan saanut silmieni eteen kuvaruutua, jolta minusta olisi miellyttävämpää lukea tekstiä kuin paperilta, on sähköinen muoto logistisesti ja tietenkin ekologisesti perusteltu, kun informaation säilytysajan ei tarvitse olla pitkä tai säilymisluotettavuuden suuri). Ainoat kolme asiakirjaa, jotka allekirjoitukseksi kutsuttujen harakanvarpaideni vuoksi oli välttämätöntä ottaa mukaan paperimuodossa, jatkoivat aamu-uniaan työhuoneessani pöytämikron päällä eivätkä kiljuneet päästä mukaan, vaikka varmasti kuulivat, kun painoin ulko-oven kiinni. Muistin paperien puuttumisen vasta käveltyäni kylälle saakka. Takaisin en olisi jalkaisin ehtinyt, joten piti herättää uinuva prinsessa lankapuhelimen räminään ja pyytää palvelusta. Kuriiriposti toi paperit asemalle nopeasti. Kiitos, kulta :-)

Lähtiessä asemalla hörisi raiteentukemiskone Ttk2. Materiel Industriel SA:n luomus vaikutti yllättäen havaittuna lähes yhtä seniorimaiselta kuin vähän matkan päässä veturitallin nurkalla nököttävä valitettavan surullisen näköinen vanhempi ja pienempi Ttk1-Matisa. Kameran mukanaolemattomuus ei harmittanut, kun tiedän sen valovoiman noissa oloissa onnettomaksi. Minolta-yhteensopivaan lisäsalamaan en ole vieläkään raaskinut investoida.

Riihimäessä - yleiskielen kannalta virheellinen inessiivisija kuuluu rautatieslangiin - oli junanvaihto. Lahteen vie H 305 modernisoimattomalla Sm2-rungolla. Muuten kelpo juna, mutta kannettavan tietokoneen käyttö on kömpelöä varsinkin tällaisen mallin kanssa, jossa hölmösti sijoitettu prosessorituulettimen ilmanottoaukko jää umpeen koneen ollessa alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti "laptop". Tyylipuhtaalla matkustustavalla Lahdessa olisi toinen vaihto ja Kouvolassa kolmas, mutta aikataulullisista syistä ja reilun toverihengen ansiosta Lahdessa pitäisi olla kumipyöräkyyti odottamassa.

Alivaltiosihteeri uutisoi vuosia sitten, miten VR Osakeyhtiön toiminta-ajatus on siirtää mahdollisimman paljon vaunuja tyhjinä paikasta toiseen. Missiota on näemmä muutettu ainakin IC² 164:n kohdalla. Viimeisen istumapaikan kakkosluokkaan sai lippujonossa edelläni ollut. Ennenkin tuo mainio Etelä-Suomen yhteys on ollut aika täysi. Piti ostaa business-luokan lippu. Valtio kustantaa reissun, joten pitänee liittää joku selvitys kalliimman junamatkan käyttämisestä. Halvemmaksi tämä silti kruunulle tulee kuin henkilöautoilu koko matkan osalta.

Olikin reilut 21 vuotta aikaa siitä, kun olen viimeksi matkustanut junan ykkösluokassa. Olin silloin kesätöissä rautavaltiolla, ja kesätyökaverini kanssa palaamassa kotiinpäin jostakin Varsinais-Suomen laidoilta. Päivä oli ajettu ruohoa, leikattu pensaita ja perattu rikkaruohoja. Perjantai-iltapäivän juna oli täpötäysi, ja meillä haravat ja talikot olalla. Vaikka rataosaston sekatyöläisvapaalippumme ei olisi oikeuttanut, konduktööri ohjasi hyväntahtoisesti ykkösluokkaan, jossa oli tilaa. Harvat matkustajat näyttivät paitsi arvokkaan iäkkäiltä myös melko huvittuneilta haravoistamme. Meitäkin huvitti, mutta samalla piti puhua itselleen oikeutus interventioon hienomman väen pariin:

- Oli se kippari reilu mies.
- Oli se. Saman isännän renkejähän tässä ollaan.

Kovia työmiehiä ja renkejä. Juuri viisitoista täyttäneet pojat.

Ride the tiger

Eilen illalla menimme nukkumaan puoli kahdeksan aikoihin ja tänä aamuna unta riitti seitsemään saakka. Hyvä ratkaisu.

Toinen hyvä ratkaisu oli lähteä iltapäivällä ulkoilemaan. Maltettiin pitää vauhti kurissa. Kolmen aikoihin aurinko paistoi enää pellon takana näkyvään kirkontorniin ja kerrostalojen ylimpiin kerroksiin.

Mikrobitti-lehdessä vinkattiin 1500videos.com-nimisestä verkkosivusta, jossa on tarjolla katseltavaksi 1980-luvun musiikkivideoita (ja puolialastomia naisia videoihin liittymättömissä mainoksissa - lopettaisivat nyt jo mauttoman ihmislihalla myymisen - vaikka niitä naisia voi katsella nostalgisilla musiikkivideoillakin, kuka tarpeessa on). Puolisoni ja minä etsimme oikeastaan Genesiksen hauskaa pätkää "I can't dance" (joka pätee omalla kohdallani erinomaisen hyvin, kullan kohdalla ei lainkaan), mutta se taisi olla vasta seuraavan vuosikymmenen alun tuotos.

Dion hieno hardrock-kappale "Holy diver" oli myös tarjolla. Tuonkaltaista raskaampaa rokkia kuuntelee mielellään. Ennen sitä kutsuttiin heavyksi. Metalli-termistä ilman Steppenwolfin lanseeraamaa heavy-etuliitettä ainakin me alaan vihkiytymättömät kuulimme vasta paljon myöhemmin. Dion video on hieno. Jokseenkin Lord Boredomia muistuttava (anteeksi, jos vertaus on sopimaton) Ronnie James varhaisemman keskiajan, arvatenkin jonkin interregnum-jakson, soturiksi sonnustautuneena kulkee rauniokatedraalissa ja nitistää örkkejä ja muita vihollisia miekalla kuin konsanaan siinä viime vuosikymmenen tietokonepelissä, joka oli jonkinlainen vanhempaan aikaan siirretty Doom, ja jota en juurikaan pelannut ja jonka nimikin on jo unholassa. Toisin kuin Dio. Ettei vain olisi ollut tuokin video osaltaan vaikuttamassa siihen, että samoihin aikoihin suomalainen helluntaiherätys otti hampaisiinsa heavyrockin. Vaikka en genren fani ole koskaan ollut, pidin helluntailaisten näkemyksiä silloin ja pidän edelleen kohtuuttomina.

Dion video on tyylipuhdas esimerkki 1980-luvun puolenvälin seutuvilla vaikuttaneesta viihdekulttuurin tietystä romanttisesta sivujuonteesta. Lieneekö ollut modernismin huippuvaiheen yksipuisuuden ja postmodernismin - mitä se sitten onkaan - itseään ruokkivien itseymmärrysongelmien seurausta pyrkimys paeta menneisyyteen samalla tavoin kuin 1800-luvun alussa Scott, Byron ja kumppanit tarjosivat suojapaikkoja höyrykonetta säikähtäneille. Televisiossa vuosikymmenen puolivälissä esitetty hyvinkin Dio- tai Iron Maiden -henkinen Robin Hoodista kertova TV-sarja - josta muuten pidin kovasti - oli sen ajan tekniikalla hienosti toteutettua keskiaika- ja miksei kauhuromantiikkaakin. Yhtymäkohdat nykyiseen fantasiagenreen ovat selvät, mutta luulen, että siinä missä 1980-luvun romantikot etsivät innoittajansa, samoin kuin kaipaamansa inhorealismin, le Goffin tai le Roy Ladurien tuolloin populaarisuosiotakin saavuttaneista historiatieteellisistä tutkimuksista, tyydytään nykyään Tolkieniin ja muuhun puhtaaseen fantasiaan. Voin hyvin olla väärässä, koska en ole senkään lajin tuntija.

Valokuvatorstain tarina

Valokuvatorstai-blogissa oli eilen aiheena 3-5 kuvan tarina. Hämäläiseen tapaan myöhässä mukaan - ja maisematkin läntiseltä Uudeltamaalta puolisentoista vuotta sitten muistikortille lunastettuna:





Minä en osaa edes valokuvata, mutta Anssi Kela tekisi laulun. Ja soittaisi kitaraa.

Yksinäinen ilta

Puolisoni kaitsee pieniä karitsoja huomiseen saakka naapurikunnassa. Vilman kanssa pidämme torppaa pystyssä; karvaisemmalla meistä on parhaillaan ulkovartiovuoro. Tuulee sen verran, että edes puunoksaan nostettu myrskylyhty ei jaksa valaista. Harvinaisen huono joulukuun sää.

Työpäivä venyi näyttöjen vuoksi pitkähköksi. Huomenna taitaa käydä samoin. Tänään ammattitutkintoaan suorittivat tietokoneasentajat, huomenna tietojenkäsittelijät.

Ammattitutkinto-termiä käytetään jopa opetusalalla edelleen ahkerasti väärin viitaten sillä mihin tahansa toisen asteen ammatilliseen tutkintoon. Toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa, eli vanhan hyvän ajan kielellä ammattikoulussa tai ammiksessa (huom. kaksi m-kirjainta), on nykyisin tarjolla kolmeasteisia tutkintoja: (1) ammatillinen perustutkinto, joka vastaa suunnilleen perinteistä nuorille tarkoitettua ammattikoulututkintoa, (2) ammattitutkinto ja (3) erikoisammattitutkinto, joka ainakin osittain kehitettiin pyrkimyksenä - enemmän tai vähemmän onnistuneena sellaisena - korvata vuonna 2000 koulutusjärjestelmästä poistuneita teknikko- ja muita opistoasteen tutkintoja. Ammattitutkinnot ja erikoisammattitutkinnot ovat nykyjärjestelmässä eräänlaisia aikuisille tarkoitettuja toisen asteen "jatkotutkintoja", jotka on tarkoitettu ensisijaisesti alan ammatillisen perustutkinnon tai muun vastaavan suorittaneille ja alalta työelämässä kokemusta hankkineille.

Päivän ja illan aikana on tullut huomattua, että vaikka puhdasoppisimpien mielestä vanha kunnon SuSE Linux hiljattain perustikin Terijoen hallituksen, aika moni taitaa haluta OpenSusen uuden ilmaisen 10.2-version (en viitsi linkittää, kun kohde tuntuu nyt olevan saavuttamattomissa).

Illan ohjelmassa radion kuuntelua ja pyykkikoneellinen yösähkötariffin astuttua voimaan.

Hämärä maiseman yllä

Eilinen ei ollut hyvä päivä. Aamulla linja-autoasemalle mennessä polkupyörästä puhkesi takarengas. Työpäivän jälkeen poikkesin Tampereella ajatuksena uusia parin kunnallisalan tenttikirjan lainat ja hakea yksi saapunut varaus. Itsenäisyyspäivän aattona kirjasto oli sulkenut ovensa jo neljältä. Aukioloaika olisi kannattanut tarkistaa kirjaston www-sivuilta. Mutta lainojen uusiminen kävi kätevästi verkossa. Onneksi kirjoista ei ollut varauksia.

Juhlapäivä on mennyt verkkaisesti. Aamulla polkupyörän renkaanpaikkausta ja pinnanvaihtoa. Vapaapäivänä huomasi hyvin, miten hämärä ei oikeastaan pääty lumettomana ja pilvisenä joulukuun päivänä lainkaan.

Hiihtäminen sopisi itsenäisyysiltapäivän ajanvietteeksi mitä parhaiten, mutta kun ei ole lunta, niin ei ole. Puolisoni ja minä päätimme lähteä käymään kuntosalilla, kun soitettaessa kertoivat sen olevan auki. Autoja oli pihalla paljon, ja palloilusalissa oli käynnissä futsal-ottelu. Rautaa liikuttelemassa oli pääasiassa naisväkeä.

Päivän taas pimettyä on syöty perunaa, poltettu ikkunalla kynttilöitä ja kuunneltu Ylen Ykkösen suomalaista iltaa. Ainakin on yritetty poiketa päivän virallisesta militaristishenkisestä käyttäytymiskoodista. Tärkeitä asioita sotamuistotkin ovat, mutta toisaalta Mannerheimin syntymäpäivä kesäkuussa sopisi niihin keskittymiseen yhtä hyvin. Onhan itsenäisyys paljon muutakin kuin sotaa.

Joka tapauksessa onnea 89-vuotiaalle isänmaalle. Ja kaikille isänmaan hyväksi tehdystä työstä huomionosoituksia tänään saaneille.

Akaan pohjoisissa kaupunginosissa

Ilta meni yhteisen hyvän merkeissä tällä kertaa Viialan työväentalolla. Tarjolla oli kahvia ja hyvää piparia.

Kokouksen molemmin puolin atk-tukea evp-upseereille. Keltainen A2:na olivat Penalla tulostinongelmat ja Sepolla OpenOfficen vieroksunta kuvia kohtaan. Vihollinen lyötiin, jonka jälkeen jatkettiin tavoitteeseen. Kotiintuomiseksi sain viialalaissyntyisen asesuunnittelijan luomuksen: konepistooli m/31:n rumpulippaan. Tyhjänä tietenkin.

Valokuvatorstain sika

Valokuvatorstai-blogissa kunnioitetaan edesmenneen Juice Leskisen muistoa. Kun kerran säännöissä sallittiin minkä tahansa Leskisen tekstin käyttäminen, valitaan lähestyvän adventin kunniaksi aiheeseen sopiva:


Joulunviettomme alkaa jo toukokuussa.
Porsailla silloin on herkut suussa.
Se lihoo, se kasvaa se vahvistuu.
Ja sitten kun koittaa marraskuu....

Nämä joulumarttyyri sus domesticuksen villimmät ja karvaisemmat sukulaislapset päätyivät filmille Ähtärin eläinpuistossa loppukesällä 2003.

Pettymys

Syntymävuodestani huolimatta luen itseni "1960-lukulaiseen" kulttuuriin, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa kyseisellä vuosikymmenellä syntyneiden suomalaisten mutu-tuntumalta hahmotettua yleistä viitekehystä - eli oikeasti ei yhtään mitään. Mutta tuntuu kivalta ajatella kuuluvansa johonkin muka-olemassaolevaan historialliseen kontekstiin.

Koulussa, siinä hyvässä perus-sellaisessa, josta ainakin mainitun vuosikymmenen lopulla syntyneet jo saivat näillä leveysasteilla nauttia, oli kansainvälisyys arvossaan. Kansainvälisyyttä tosin ei ollut havaittavissa paljonkaan käytännössä. Iso juttu oli se, jos ala-asteella vieraili amerikkalainen vaihto-oppilas tai yläasteella luokalle tuli ruotsia äidinkielenään puhuva paluumuuttajien jälkeläinen (peruskoulun synkkiä puolia taas kuvaa se, että hänetkin istutettiin ruotsin tunneille, vaikka hän epäilemättä olisi voinut opettaa opettajaa ainakin ajanmukaisen puhekielen suhteen) tai historianopettajan sijaisena toiminut opiskelija toi afrikkalaisen opiskelukaverinsa mukanaan katsomaan täkäläistä koulua (mistä tuli mieleen, että vielä 1980-luvun alussa ei neekeriä ymmärretty halventavana sanana ainakaan pikkukaupungissa). Kansainvälisyydessä tai monikulttuurisuudessa - viimeksimainittua sanaa ei toki tunnettu - ei tiedetty olevan mitään kielteistä, päinvastoin. Junttimaisinta oli kansalliskiihko. Hitler tietenkin tunnettiin ja tuomittiin. Stalin sai - kieltämättä hirtehistä näin jälkikäteen ajatellen - vielä jyrkemmän tuomion, koska hän oli paitsi vähemmistöjä sortanut kansalliskiihkoilija myös ryssä. Yhtä kaikki, kansainvälisyys oli hyvä asia.

Hyvä asia se on useimmissa muodoissaan tietenkin edelleen. "1970-lukulaiset" ja sitä myöhemmät sukupolvet ovat käytännössä toteuttaneet paljon siitä, mitä vähän vanhemmat oppivat arvostamaan, mutta mitä heistä kovinkaan moni ei vielä vienyt käytännön tasolle. Lienen ennenkin kirjoittanut nykykoululaisten hienosta englannin ääntämyksestä sekä ihmisten matkustelusta ja pitkäaikaisestakin ulkomailla oleskelusta luonnollisena osana arkea.

Tämä johdannoksi pettymykselle. Eilisiltana kunnallisalan luentojen yhteydessä otin Tampereelta mukaani Aikalainen-lehden. Siinä kerrottiin Tampereen yliopistossa tehdystä tutkimuksesta, jonka mukaan suomalainen mies on usein väkivaltainen puoliso ulkomaalaiselle naiselle. Tutkimuksen mukaan suomalaismiehet terrorisoivat erityisesti Venäjältä, Virosta ja Thaimaasta kotoisin olevia kumppaneitaan.

Kansanvälisyysidealismia ajatellen tämä on melkoinen pettymys. Eikö niiden, jotka ovat olleet kyllin ennakkoluulottomia laittamaan hynttyyt yhteen ulkomaalaisen kanssa, pitäisi olla varsin kaukana nyrkki ja hella -juntteilusta? Parisuhdeväkivalta ja ryssäviha tai muut rotuopilliset ajatukset voisivat vielä jotenkin sopia yhteen, mutta miten silloin yhtälöön ylipäätään mahtuu ulkomaalainen, varsinkin mainituista maista tuleva, parisuhteen toinen osapuoli?

Lintukotoa ravisteltiin, pitää myöntää.

Ulkona kuin lintulauta

Toivoin, että H5N1-turvallisen lintulaudan tarveaineet olisivat löytyneet kotoa, mutta kun puuosat olivat valmiit, huomasin että kattoon sopivia saranoita ei löydy. Ne piti lähteä hakemaan ysitien varrelta, kun hämärä päivä alkoi jo kääntyä pimeydeksi.

Väsäilin siivekkäiden syöttölää autotallissa, jonka äänimaisemasta vastaa vanha matkaradio. Se ei enää taivu kuin Radiomafiaan, tai mikä se nykyään onkaan. Taisi olla juuri tuo radiovastaanotin, joka aikanaan kesäiltana Suomussalmella soitti Sörkan ruusua - "mis´jauhaa jatsirumpu" - ja herätti muistettavaa hilpeyttä.

Ajasta aikaan

Ilta kului kokouksessa. Hyvää ruokaa, ja janoisille juomaakin. Kiitos Ritvalle ja Sepolle. Virallisissa asioissa meni kolme tuntia, ja sen jälkeen alkoi kiertää konepistoolin lipas. Miekkoja voi takoa auroiksi ja konepistoolin lippaita taskumateiksi, näemmä. Hyvä niin, mutta katsoin silti parhaaksi poistua. Autolla kun olin, ja kotona tumma kalja maistuu hyvältä kotona Ukko-Pekka-tuopista.

Kokouksessa Make pani merkille, että kelloni viisarit kiersivät vauhdilla. Häh? Taisin olla vahingossa sohaissut jotakin nuppia, mutta meinasin sanoa, että vauhdillahan se elämä kulkee.

Keskiviikkoisessa merkinnässä tulin maininneeksi termin nuoret aikuiset. Tuosta 1990-lukulaisen kulttuurin mediaseksikkäimmästä väestöryhmästä lienen jo kaikkien kriteerien mukaan läpikulkenut ja poistunut.

Torstainen debytointi valokuvatorstaissa oli peräisin syksyltä 1991. Haapamäen Tr1 nro 1082 "Risto" oli tuolloin tietenkin jo nostalgia-ajossa. Siitä on 15 vuotta aikaa, vaikka voisi olla, että vasta edellisviikolla ohikulkijaa bongailtiin. Kun mennään vuodesta 1991 taaksepäin toiset 15 vuotta, elettiin VR:n säännöllisen liikenteen osalta ensimmäistä höyryveturitonta vuotta rataverkolla.

Make oli oikeassa. Nopea on viisarien vauhti.

Valokuvatorstain kaamos

Valokuvatorstai-blogin haasteisiin osallistuvat kai lähinnä valokuvausta tosissaan harjoittavat, mutta kai joukkoon joskus noviiseita mahtuu. Risto tarjoaa hetkisen valoa ja lämpöä:

(Substanssiaiheen harrastajat varmasti huomaavat, että ainakaan tänään kuva ei ole otettu.)

Koko päivä koulunpenkillä

Noin yksitoista tuntia päivästä meni koulunpenkillä istuessa. Työmaalla maahantuoja piti tuotekoulutusta uusista ja vähän vanhemmistakin tuotteista. Uusissa atk-verkoissa käytettävien kategoria 7:n mukaisten kierrettyjen parikaapelien liitäntämoduulit olisivat aika veikeä nörttihenkisen pääsiäismunan sisältö. Riittäisi hetkiseksi askarreltavaa (kuvassa alla tosin ei ole kyse kategoria 7:stä, vaan tavallisen monimuotokuidun päättämisestä puristusliitoksella).



Muutoin näyttää vahvasti siltä, että yhä laajakaistaisempien verkkokaapelien yhä kiristyvät toleranssit yhdessä entistä monimutkaisempien asennuskomponenttien kanssa - vertailukohtana olkoon tässä edellinen vuosikymmen, ei sen vanhempi aika - nostavat kädentaitojen arvoa atk-alalla.

Ilta meni jälleen kunnallisalan opinnoissa Tampereella. Viime päivien aikana sitä sorttia on riittänyt. Nyt tahti taitaa hiukan hellittää.

Asemalle kävellessä Tullikamarille oli huomattavan pitkä jono. Mietin, mitä tilaisuutta siellä mahdettiin jonottaa. Jonottajat kun eivät näyttäneet rock-musiikin tai minkään muunkaan vastaavan kulttuurimuodon sydänystäviltä vaan parempiin päällystakkeihinsa pukeutuneilta nuorilta aikuisilta, jotka olivat kuin olisivat kirkkoon tai äänestämään menossa.

Pari muuta illalla merkille pantua pikkuasiaa. Ensiksi, miksiköhän monet luennolle osallistuvat haluavat täyttää perinteisen luentosalin - jossa kulku penkkiriveille tapahtuu vain rivin päästä - niin että ensiksi tulleet istuutuvat heti rivin päihin, vaikka heillä ei olisi aikomusta lähteä kesken luennon? Varautuvatko he kenties paniikin aiheuttavan onnettomuuden mahdollisuuteen, ja haluavat turvata nopean poistumistien? En kylläkään aio tehdä asiasta kyselytutkimusta paikan päällä, vaan tyydyn pyytelemään anteeksi ahtautumistani päässä istuvien ohi rivin vapaille paikoille.

Toiseksi, VR:n vetokaluston kierto lienee jossain määrin muuttunut 3.9. tapahtuneen aikataulukauden muutoksen jälkeen, kun tuntuu, että illan taajamajuna H 9728 Tampereelta Helsinkiin ajetaan yleensä Sm4-rungolla. Helsingistä tuleva H 9703 saapuu kahdella Sm4-rungolla, joista toinen jää Tampereelle, ja toinen jatkaa takaisin H 9728:na. Ennen aikataulukauden vaihdosta vastaava, joskin Tampereelta vajaata tuntia myöhemmin lähtenyt taajamajuna H 9734 ajettiin yleensä vanhemmalla Sm-kalustolla. Tässä suhteessa vanha aika oli iltaopiskelijalle edullisempi, vaikka nykyinen sekä äänimaisemaltaan - pidän Sm4:n huomiotaherättävästi itsestään ilmoittelevasta paineilmajärjestelmästä; se tuo mieleen höyryveturit - että istumismukavuudeltaan parempi onkin. Aina ei ehdi nykyiseen aikaistettuun taajamajunaan, ja pitää odottaa kalliiseen IC2 184:ään.

Lisää kunnallisalan tenttikysymyksiä

Ilta meni Tampereella tentissä. Aika monen oppiaineen perusopinnoissa näyttää olevan suosittua, että saman opintojakson luento-osuus ja kirjallisuus tentitään erikseen. Näin oli muistaakseni kasvatustieteessä ja taidehistoriassa ja samoin on kunnallisalallakin. En tiedä, miksei luentoja ja kirjallisuutta voisi tenttiä samassa, varsinkin kun näyttää siltä, että sama opettaja vastaa molempien arvioinnista. Ehkä tällä yritetään tasata opiskelijoiden työtaakkoja?

Kunnallisalan perusopintojen johdantojakson "Kunnat suomalaisessa yhteiskunnassa" tentti siis oli kyseessä. Aiheena oli kolme kirjaa: Harjula–Majoinen–Myllyntaus–Kirvelä–Lundström: "Toimiva kunta", Anttiroiko – Haveri – Karhu –Ryynänen (toim.): Kuntien toiminta, johtaminen ja hallintasuhteet sekä Kantola –Kautto: Hyvinvoinnin valinnat. Suomen malli 2000–luvulla. Kysymyksiäkin oli kolme. Julkaistaan ne tässä, jos jotakuta samaa aihetta opiskelevaa joskus sattuisi kiinnostamaan (kävijälaskuri kertoo tästä blogista haettavan toisinaan esim. opetushallinnon tai taidehistorian tenttikysymyksiä; jatketaan siis yleisöpalvelua).

Ensimmäisen aiheena olivat kuntien kansainväliset hallintasuhteet. On myönnettävä, että en päässyt aivan perille siitä, millaista käsittelytapaa kaivattiin. Päädyin keskittämään tarkastelun kuntien halinnan säädösperustaan eli lähinnä europpaoikeuden merkitykseen kunnan hallinnassa. Myös Hallintolakia tuli siteerattua. Voi olla, että näkökulmani oli liian suppea.

Toinen kysymys oli varsin laaja koskien julkisten palveluiden tarjonnassa ilmeneviä tämän päivän haasteita. Yleisluonteinen aihe, josta oli vaikea saada otetta.

Kolmas kysymys vaikutti minusta helpoimmalta konkreettisuutensa johdosta. Siinä piti selostaa kuntien valtionosuusjärjestelmää. Esimerkiksi Opetus- ja kulttuuritoimen rahoituslakiin oli tentin kannalta onneksi aika usein tullut törmättyä töissä.

Täytyy todeta, että kuulun erilaisiin oppijoihin sikäli, että olen huono oppimaan mitään kirjoja lukemalla. Olen kai ns. käytännöllinen oppija. Jos ajattelen näitä viime vuosien harrasteopintojani, ovat tekemällä opittavat käytännön aihepiirit, kuten tietojenkäsittelyopin jaksot - vaikka ohjelmointiin keskittyvinä eivät leipätyöhöni lainkaan liity - olleet minusta helpompia omaksua kuin kirjoista päntättävät teoreettiset opinnot. Kukin tavallaan.

Tampereen yliopiston kurssikirjaston lyhyt kahden viikon laina-aika ei kovin hyvin tue harrasteena tehtävien opintojen tenttimistä ainakaan kaltaiseni hitaan lukijan näkökulmasta. Toisaalta oikeita opiskelijoita ajatellen kurssikirjojen nopea kiertovauhti on varmasti tärkeää, ja päätoimiset opiskelijat ovat arvatenkin myös nopeita lukemaan.

Alas, Ton! Pappi tulee.

Kun hiihtokelit ovat toistaiseksi menneet, mietittiin iltapäivähetken vaihtoehtoina kuntosalia ja hölkkää. Ulkoilu voitti, ja se oli hyvä ratkaisu. Illalla oli luvassa sisäilyä taijin muodossa. Tajusin vihdoin perusvirheeni apinan torjumisessa: liian lyhyt perääntymisaskel. Vanhaa painolastia on karttaa pitkiä askeleita, jotka tähän kuitenkin kuuluisivat. Vieressä treenannutta, liikkeen heti haltuunsa ottanutta tanssijatarta katsoessa mokani tajusin ja yritin korjata. Ei ihan helppoa. Oppineeko vanha apina uusia temppuja?

Otsikko ei viittaa varsinaisesti apinoihin vaan paitsi ikivanhaan Ton-pojasta kertoneeseen koululaisvitsiin myös iltapäivän elokuvaan. Pari iltapäivän tuntia kun tuli vietettyä paikallisella Kinolla. "Riisuttu mies" oli kohtuullisen uskottavasti seurakunnalliseen toimintaympäristöön istutettu elokuva, mitä tulee arkipäivän seurakuntatyöhön. Muu, kuten useimmat henkilöhahmot, olikin asia erikseen. Kirkkonäkymät oli hienosti kuvattu (aasillaratsastajasta Turun tuomiokirkon edessä voidaan toki olla montaa mieltä - minusta yliammuttua ja isolla kaliiberilla). Teki S. Edelmannkin hyvän pääroolin harvinaisen vastenmielisenä viettiensä riepottelemana pappismiehenä. Onneksi reaalimaailmassa radikaalimmatkin papit tuntuvat olevan ihan toista maata suhteessa läheisimpiinsä. Mikko Kouki vastasi toisesta hyvästä, joskin reaalimaailmaa vasten epäuskottavasta, roolista viinapirun riepottelemana paimenena.

Tietyiltä kohdin elokuva vihjasi asiaan, josta kirkkoa on melko paljon kritisoitu: siitä että instituution kiistämättä huomattavaa omaisuutta ei panna nykyistä suuremmassa määrin auttamaan köyhiä ja muita avun tarpeessa olevia.

Kirkon oppirakennelman perusteiden näkökulmasta tuskin voidaan kiistää sitä, että juuri lähimmäisen auttaminen, diakoniatyö, menee esimerkiksi sananjulistuksen ja muun oikeassaolemisen edelle. Jos luetaan vaikka ensi viikonlopun tuomiosunnuntain sanomaa Matteuksen evankeliumin 25. luvun mukaan, ei jää paljon epäselvyyttä siitä, mikä on vimekädessä tärkeää. Ei lupailla pilettiä vip-puolelle esimerkiksi omasta sukupuolestaan tykkääviä vainoaville eikä toisaalta kysellä sen perään, miksi olivat tilanteeseensa joutuneet ne autetut, joita piletin saaneet olivat ruokkineet, juottaneet tai vaatettaneet.

Mutta se mutta. Jotta kirkko voi vastata Matteuksen muinoin kirjaamaan haasteeseen, ei pelkästään hetkellisesti vaan myös pitkällä tähtäimellä, sillä pitää olla taloudellisia resursseja. Jos Suomen evankelisluterilainen kansankirkko nyt luopuisi kaikesta materiastaan ja käyttäisi sen täysimääräisesti tällä hetkellä apua tarvitsevien hyväksi, mitä se voisi vastata 2050-luvun avunpyytäjille, jotka yhteiskunnallisen hyvinvointimallin muutoksen - nykyisestä pohjoismaisesta siirryttäneen kunta- ja palvelurakenneuudistuksen kaltaisten muutosten kautta huomaamatta mutta vääjäämättömästi Euroopan Unionin kovan ytimen ansioperusteiseen malliin - myötä ovat jääneet muun yhteiskunnan avun ulkopuolelle? Tänäänkin kirkon diakoniatyö on se apu, joka ulottuu sinne, mihin muut yhteiskunnan järjestämät tukimuodot eivät. Yhteiskunnan maallistuessa ei voitane luottaa yksinomaan lahjoituksiin tai muuhun vapaaehtoiseen hyväntekeväisyyteen - mitä maallistuminen itse asiassa on omiaan vähentämään - vaan taustalle tarvitaan vallitsevassa järjestelmässä toimivia resursseja.

Koulussa lauantaina

Ei ole vielä adventti, mutta keskustojen ulkopuolellakin sohjoa kyntää jo moni jalkahenkilö ja pyöräajoneuvo. Kovan lumen kauneus on vaihtunut ehtaan marraskuiseen.

Tälle päivälle olisi ollut kolme ajankäyttövaihtoehtoa. VAPEPAn maastoetsintäharjoitus Kylmäkosken metsissä, ilmapuolustusta Panssariprikaatissa ja kunnallisalan tentti Tampereella. Viimeksimainittu voitti, vaikka näistä tuskin jaloin tarkoitusperä on, mutta kyseessä oli ikään kuin pakkorako. Kunnallisalan perusopintojen ensimmäisen opintojakson "Kunnat suomalaisessa yhteiskunnassa" luento-osuuden varsinainen tentti pidettiin jo lokakuun lopulla, mutta sinä iltana leipätyö esti lähtemästä sauhuavien tehtaanpiippujen juurelta sammuneiden ja purettujen luo. Piti turvautua uusintakertaan.

Me uusintatenttiin menijät sähläsimme sen verran, että ilmeisen yleistä käytäntöä ajatellen odottelimme nimenhuutoa sukunimiemme alkukirjaimia vastaavilla ison salin ovilla. Kun nimenhuudossa kohdalle sopivia ei kuulunut, kysäistiin nimenhuudon pitäjältä, joka vastasi kyseessä olevan aivan eri oppiaineen, mutta tarjosi viereistä ovea. Huvikseni kokeilin vielä sitä seuraavaa, ja sieltähän oikea koulutusala löytyi. Iso luentosali DX (vai lieneekö nykyään yleissivistyksen rappeuduttua nimeltään D10) voidaan näemmä ilmoittaa aika monella tavalla. Oikeaksi osoittautuneelta ovelta yhä odotelleille näyttämäni sotaväen "mars"-käsiopaste taisi herättää hilpeyttä nuorten miesten keskuudessa.

Olin pannut merkille, että tentistä vastasi yhdyskuntatekniikan laitos, joten olin yrittänyt lueskella varsinkin maankäyttö- ja kaavoitusasioita ja tullut ulkoaopetelleeksi muutamia kaavamerkintöjäkin. Se ei ollut hyvä tärppi. Kysymyksiä oli neljä, eikä yksikään koskenut kaavoitusta. Kysymyksiin piti vastata esseemuotoisesti (taannoin kritisoin esseemuotoisia tenttejä monivalintatehtävien veroisena käytännöstä vieraantuneena "osaamisen" mittarina ja kritisoin edelleenkin, mutta ainakin perusopinnoissa ne näyttävät olevan suosittuja). Aiheet olivat suunnilleen seuraavat (kysymyksenasettelut oli hyvin monisanaisesti ilmaistu, enkä muista sanatarkkoja muotoja, kun palautin kysymyspaperin):
1. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion mallin vaikutukset rakentumis- ja arviointivaiheessa
2. Kunnan talousarvion rakenne ja sen merkitys kunnan johtamisessa
3. Kunnan jäsenyyden määräytyminen ja kunnan jäsenten lakisääteiset oikeudet ja velvollisuudet
4. Kunnan tarkoituksen fyysisen olemusmuodon suhde muihin olemusmuotoihin

Toinen kysymys oli konkreettinen ja sikäli vaikutti helpolta. Erilaisissa kuntasektorin talousarvion laadintaprosesseissa kun on päässyt tai joutunut mukana olemaan. Kolmonenkin olisi varmasti ollut helppo, jos olisi tullut luettua lakitekstiä oikeista kohdista. Ykkönen oli kovin laaja kunta-alan perimmäisiin kysymyksiin liittyvä, ja nelonen suunnilleen ekspressionistista sanataidetta. Nelosesta yritin ottaa kumikatan tekemällä surutta yhtäläisyysmerkit fyysisen olemusmuodon ja teknisen toimen välille. Ei siihen muuten olisi päässyt käsiksi, luulen.

Tentin jälkeen vietin jonkin aikaa kirjastossa lueskellen seuraavaksi tentittävä kirjallisuutta. Sumuisen päivän hämärtyessä illaksi liftasin. Kiva tyttö pysäytti kohdalle. Käytiin automarketissa, jonka luulimme olevan lauantai-iltana hiljainen. Väärä oletus. Tarjousten hyödyntäjiä riitti. Muutenkin tekstiilihankinnat olisi kannattanut tehdä viikko sitten Hämeenlinnassa eikä odottaa pseudo-oman maakunnan liikkeen tarjouspäiviä. Melko laihaksi jäi ostoskäyntimme. Takaisin ajellessa piti ottaa sumuvaloista kivisuojat pois Lempäälän paikkeilla.

Tavanomaisuuden vastaoffensiivi

Työpäivä meni vaihteeksi pääkaupungissa. On se vaan hienoa, kun ei tarvitse asua siellä. Ei edes eilen mainituksi tulleella konepajan alueella.

Pasilassa Hämeeseen vievää Pendolinoa - oli onneksi aikataulussaan Tampereen hämärtyvässä räntäsateisessa illassa - odotellessa asemalaiturilla puhisi, sihisi ja jutteli itsekseen mies välillä tervehtien ohikulkijoita kädenheilautuksella. Manööverit olivat lähes identtiset kotikylän erään tunnetun luojanluoman kanssa, joka myös viihtyy rautatieaseman kulmilla. Yhtä harmittomalta helsinkiläinenkin vaikutti. Sellaiselta, jonka päivän kohokohta saattaa olla, jos joku sattuu vastaamaan kädenheilautukseen. Kuitenkin kaksi vartijaa talutti miehen pois. Tuli mieleen, että jokin osa city-ihmisistä taitaa olla aika suvaitsemattomia meihin maakuntien ihmisiin nähden. Suvaitaan kyllä asioita, jotka ovat vallitsevan muodin mukaan "cooleja" samalla kun aivan yhtä viattomat mutta "epäcoolit" häädetään vaikka vartijavoimin pois silmistä.

Olisiko kaikkein cooleimpien mielestä jopa niin, että tavanomaisuus se vasta epäcoolia onkin, ja sitä pitää rangaista? Ainakin Vihreä Liitto tunnustaa ajavansa sellaista perustulomallia, jonka maksuhenkilönä on keskivertosuomalainen eli keskituloiset. Vanhaan hyvään aikaan tulonjakojärjestelmän radikaalimpia muutoksia vaatineilla oli sentään rohkeutta käydä ikioman luokkavihollisensa kimppuun joko vasemmalta tai oikealta, mutta nytkö ollaan valmiita puukottamaan potentiaalisia omia selkään, kun eivät ole tarpeeksi cooleja? Ei vaan. Sieltä on helpoin ottaa, missä kollektiivisesti vähiten tuntuu.

Radiomainoksen innostamana

Yleinen insinööritoimisto rakentaa uutta asuinaluetta Valtionrautateiden vanhan Fredriksbergin konepajan alueelle. Mainostavat tätä arvatenkin mitä parhaiten insinööreille ja heidän perheilleen sopivaa aluetta jo radiossakin. Mikäs siinä, mutta mainoslause "Ennen täällä höyrysivät veturit, pian cappuccinokeittimet" on rienausta. Ei mitään pinokkiinoja eikä kapukkiinoja, vaan oikeaa kahvia tai saikkaa, jos kerran vanhan rautatiekonepajan raunioilla ollaan :-)

Fredriksbergin, sittemmin Pasilan, konepaja aloitti toimintansa kevättalvella 1903. Rakentamispäätös oli tehty viisi vuotta aiemmin. Konepaja oli tarkoitettu korvaamaan tuolloin reilun nelikymmenvuotiaan, kaupungin keskustassa sijainneen Helsingin konepajan, olemattomia laajennusmahdollisuuksia ja vastaamaan huutavaan vaunukaluston rakentamis- ja korjaustarpeeseen. Laitoksesta rakennettiin suuri heti alusta saakka, koska elettiin rautatielaitoksen laajentumiskautta. Jopa veturien valmistusmahdollisuutta Pasilassa suunniteltiin, mutta tässä kohden SVR (vanha lyhenne tarkoittaa kuulemma "s...tanan vaarallisia rattaita", vaikka jotkut väittävät sen viittaavan Suomen Valtion Rautateihin) noudatti tilaajatuottajamallia tyytyen pysymään melko tarkkaan tilaajan roolissa tuottajien sijaitessa noina aikoina mm. Tampereella, Philadelphiassa ja Winterthurissa.

Konepaja-alueella uudisrakentamista jatkettiin vaiheittain 1980-luvun alkuun saakka. Konepajassa valmistettiin ahkerasti henkilö- ja tavaravaunuja - ensimmäisen vajaan kymmenen vuoden aikana ensinmainittuja tiettävästi 257 kpl ja viimeksimainittuja noin 350 kpl. Viimeiset puukoriset henkilövaunut tulivat ulos vuonna 1957, ja kun prosessi oli muutettu teräskoristen valmistukseen sopivaksi, rullasivat ensimmäiset Eit:t ja CEit:t ulos vuonna 1964. Henkilövaunujen valmistuksen vilkkain vuosi oli 1982, jolloin konepaja tuotti rataverkolle 54 uutta vaunua. Tavaravaunujen valmistus jatkui henkilövaunujen ohella. Niiden osalta vilkkain vuosi oli monesta muustakin syystä erinomainen 1969, jonka aikana 1610 uutta tavaravaunua lähti palvelemaan yhteiskunnan logistiikkaa.

Vaununvalmistuksen ohella konepaja huolehti myös vaunujen korjauksista, matkustajavaunujen osalta aina 1970-luvun puoliväliin saakka, jolloin niiden korjaamotoiminta keskitettiin VR:n Turun konepajalle. Myös vetokalustoa Pasilassa korjattiin: ensin 1950-luvulta 1970-luvun alkuun saakka Dm4-moottorivaunuja ja sittemmin Sm1- ja Sm2-sähkömoottorijunia.

Jokunen dokumenttivinkki aiheeseen liittyen: Helsingin kaupunginmuseo teki muutama vuosi sitten kulttuuriteon julkaisemalla konepajan historiasta kertovan, maisteri J. Eerolan kirjoittaman, kirjan. Aiheesta on kirjoittanut myös VR:n pitkäaikainen koneinsinööri L. Leino Resiina-lehden numerossa 2/1989. Konepajan kamerakerhon vuonna 1975 tuottama, sittemmin ainakin VHS-formaattiin muunnettu, Ruokatunti-niminen kaitafilmi on mielestäni hieno ajankuva.

Ruumiille tekemistä

Varhaisen lumentulon vuoksi osa pihamaan syystoimista on jäänyt tekemättä. Vieläkin kirsikkapuussa on lehtiä. Tuleva kevätharavointi taitaa olla totuttua työläämpi. Kasvilavan ja keinun siirtäminen talviteloille sisätiloihin olivat nekin saaneet odottaa tähän aamupäivään saakka.

Muilta osin päivä on kulunut lähinnä ruumiinkulttuurin merkeissä. Hiihtokeli oli lumipöhryisen raskas, ja lyhyt lenkki sai riittää lämmittelyksi. Jatkettiin kuntosalilla. Joskus on vähän nolottanut hyödyntää seuran tarjoamia ilmaisia salikäyntejä, kun tatamilla en ole aikoihin viihtynyt. Enää ei tarvitse huolehtia siitä. Syystä tai toisesta seura oli sanonut irti jäsenistönsä ilmaiset kuntosalivuorot. Ehkä se oli taloudellinen kysymys. En tiedä, kun olen koko lailla ulkona kuvioista. Rahaa meillä ei ollut mukana, mutta puolisoni uhrasi omasta kortistaan yhden ylimääräisen ruudun ja pääsin minäkin sisään.

En juurikaan tykkää (lue: osaa) harjoitella levytangoilla, mutta ranskalaista punnerrusta tulee harrastettua. Muistan, että olen ennenkin sählännyt kulmatangon lukkojen kanssa, mutta tänään kävi varsinainen läheltä piti -tilanne. Tankoa pois nostaessani toisen pään lukko aukesi ja levy vierähti pelottavan lähelle vieressä olleen nuoren miehen jalkapöytää. Myönnän, että sydän jätti väliin lyönnin tai pari. Niin kai toisella osapuolellakin. Syy taisi olla sopimattomat lukot tangon päissä. Tuntuivat kiristyvän, mutta eivät sitä tehneet.

Päivälliseksi tehtiin hyvää ruokaa. Ruokalepo olisi voinut kestää vaikka koko illan, mutta ajeltiin kuitenkin tehtaanpiippujen juurelle taijin pariin. Päästiin jo torjumaan apinoita.

Vapaapäivä

Aamupäivällä ajeltiin Hämeenlinnaan. Autokauppias pääsi soittamaan Stanislaville ja Václaville että ottavat viikonloppuna Velkoa pikkuisen vähemmän, kun pitäisi ryhtyä rakentamaan taas yhtä pientä autoa.

Tiiriön marketissa ostoskärry tuntui aluksi isolta, mutta alkoi vähitellen täyttyä. Kahvilla käytiin kotimatkan varrella lasitehtaalla.

Päivänvalon kääntyessä jälkipuolelleen latu-uraa hyödynsi useampi jaloin kuin suksin kulkenut. Sovussa mahduttiin.

Hautuumaalla monia muistajia.

Kytkentöjä

Tiedän, että opiskelijat olisivat mitä mieluimmin vaihtaneet jo aikaa sitten erään moniporttitoistimen karvalakkimallin kytkimeen, mutta opetuksettomana päivänä päätin tehdä laitteenvaihdon itse. Ennakkoarvaukseni siitä, että taustalta löytyy ongelmakohtia, jotka eivät aivan vielä sovi opetussuunnitelmaan - ammattikoulussa opetussuunnitelman tule toki mukautua käytännön tilanteisiin, mutta varsinkin lyhyehköissä koulutuksissa sen on oltava silti aiheen mukaan jäsennelty - osui valitettavasti oikeaan. Joku kaapeleita harjoitustyönään aikanaan väsännyt oli näyttänyt halkaisukirvestä muutamille kaapelipareille, minkä kaikkiruokainen vanha "hub" oli suosiolla niellyt, mutta minkä vastapäisen laitteen joka portissaan huomioiva uudempi kytkin torjui. Kaapelien uudelleenpäättämiseksihän se päätyi.

Jotta turhilta parisuhdedraamoilta myös atk-kaapelien sisällä vältyttäisiin, muistetaanhan kytkeä neliparisen kaapelin värit jompaankumpaan näistä järjestyksistä myös silloin kun ohjaavaa koodia ei ole:

EIA/TIA-568A

1. vihreävalkoinen


2. vihreä


3. oranssivalkoinen


4. sininen


5. sinivalkoinen


6. oranssi


7. ruskeavalkoinen


8. ruskea

EIA/TIA-568B

1. oranssivalkoinen


2. oranssi


3. vihreävalkoinen


4. sininen


5. sinivalkoinen


6. vihreä


7. ruskeavalkoinen


8. ruskea

Kotiinkin operaattori tarjoaisi yhä nopeampaa tietoliikenneyhteyttä. Ruistien puhelinpylväästä vintille vedettyä tilaajajohdon viimeistä pätkää katsoessa tarjous ei voi olla nostamatta hymyä huulille. Eiköhän tämä nykyinenkin tiedonsiirtonopeus riitä kotikäyttöön.

Sirokenkäisen jälki hangella

Olisi mukavaa, jos tällä seutukunnalla riittäisi lunta myös ensi kuussa. Silloin tämä vuosi olisi ollut harvinaisen hieno sikäli, että ladulle olisi täällä Vanajan-Hämeessäkin päässyt puolena kalenterivuoden kuukausista. Keväällä oltiin suksilla viimeisen kerran huhtikuun toinen päivä, ja nyt syksyllä hiihtämään on päässyt jo marraskuussa. Harvinaista herkkua.

Kuntoradalle tehdyn latupohjan kuluttajia ei ole vielä monia. Tänä iltana toiseksi kauneimmat noissa maisemissa näkemäni ulkoilijat sattuivat uraa hyödyntämään. Kaksi valkohäntäpeuraa katseli lähestyviä hiihtäjiä aikansa ennen kuin hyppäsivät kuusikkoon.

Junailijan pilli ilmaa jo viilsi - Seuraavana: mik' on tuo asema metsän takaa? Toijala, siis vanha Akaa

Paljon keskustelua tekijänoikeuksista on innoittanut Suomen Rautatiemuseon kuvien julkaiseminen vaunut.org-verkkopalvelussa.

Tekijänoikeuksista on aikanaan kirjoitettu blogeissa paljon, enkä edes yritä leikkiä lainoppinutta. Rautatiekuva-asiassa keskustelu kulkee lähinnä linjalla mistä palveluista saa pyytää korvausta ja mistä ei. Kysymys ei ole helppo.

Iltajunaan Tampereelta kotiinpäin osui mukavasti juttuseuraa. Ari kertoi tulevan harjoituksen edistymisestä. Kipparina, tai paremminkin harjoittelevan kipparin työpaikkaohjaajana, toiminut Lari tunnisti vuosikymmenen jälkeen, vaikka olenkin naamioitunut päälaelta leualle valahtaneisiin karvoihin. Hienoa kun kansanperinteeseen syöpyneen laulavan pseudo-konduktööri Pakarisen ja jokusen ehkä vielä muistaman aidon VR-runokipparin "Makarioksen" ylläpitämä originelli perinne jatkuu.

Suksilla marraskuun alkupäivinä

Aamulla nukutti siihen saakka, että ulkona oli jo valoisaa. Näitä aamuja ei ole liikaa

Iltapäivän aluksi puolisoni ja minä avasimme talven hiihtokauden kotikylän kuntoradalla. Harvoin hiihtelemään on täällä näin varhain päässyt. Viimeksi samankaltainen tilanne oli vuonna 2002 ja sitä edellisestä kerrasta on paljon aikaa. Suksenpohjissa piti olla jokunen päivä siten tekemäni periaatteessa aika tiukka luistovoitelu, mutta kovin hyvin se ei toiminut. Vapaa tyyli tuntui raskaalta. Olisi tuntunut varmasti perinteinenkin, vaikka latu näytti varsinkin ajankohtaan nähden oikein hyvältä. Eilisen illan epäterveellinen elämä lienee ollut suurin syy lenkin rankkuuteen.

Tämän illan taiji-treeni oli hiihdon päälle hyvää palauttelua, mutta en ihmettele, jos joku paikka on huomenna kipeä.

Sääli, että huomenna pitää luopua viikonloppuajopelistä. Tomaattiinkin tottui, vaikka ei sellaista omaksi ottaisi. Samaa mieltä oli torpan parempi autoilija. Turhan isokin tuollainen menopeli meille olisi, mutta vaikka ei kevät olekaan, kiinnostaa autonvaihto yhä enemmän.

Kokous

Maan rautatiemuseokentän tehtävien uusjakoa kahden toimijan osalta suunniteltiin tällä kertaa harvinaisen juhlavissa olosuhteissa, Hyvinkäällä Stjernvall-salissa. Matille kiitos kutsusta ja isännöinnistä. Niin hassua kuin se onkin, on puoliryhmälliselle rautatiehistorian ystäviä tällä hetkellä edullisempaa matkustaa tuon kaltainen matka bensiinikäyttöisellä henkilöautolla kuin kiskoja pitkin.

Ei tehty edelleenkään suuria päätöksiä. Hoitokunnalla ei sellaiseen ole valtuuksia ja tuskin haluakaan. Eikä kirjoitettu salaisia lisäpöytäkirjoja. Mutta tilaajatuottajamalli voi olla monestakin syystä paperilla tai lausuttuna kova sana 1.1.2007 jälkeen. Käytäntö on asia erikseen.

Kierros oli mielenkiintoinen. Varikon konttoriin rakennetussa kirjastossa tai arkistossa en ole käynyt aikoihin. Pöydät ja penkit olivat eri järjestyksessä, mutta siellä tuoksui samalle kuin taannoin.

Presidentin vaunu A30:llä, alunperin kenraalikuvernöörin vaunuksi tarkoitetulla, on mielenkiintoinen lähihistoria. Kekkonen ei lähtenyt Novosibirskiin neuvottelemaan savupirtin poikana. Oma rautatievaunu piti olla, ja sisustus vaihdettiin alkuperäisestä Alvar Aaltoon.

Vanha sisustus jäi varastoon Pasilan konepajalle, ja on 1980-luvun lopulla tehdyn entisöinnin yhteydessä mahdollisimman tarkkaan palautettu. Vaunun entisöinti on oma tarinansa, jossa viisas tallensi historian ja ahne maksoi viulut.

Kiitos kaikille mukana ja hengessä mukana olleille.

Talvinen maisema

Talvinen maisema vaihtui päivän kirkkaasta maaliskuusta lumea hippuilevaksi tammikuun pilvipäiväksi. Ensivaikutelmia tulevasta, kenties. Vanha kansa sanoo, että lokakuun lumi kestää kevääseen saakka. Suunnilleen niin taisi käydä näillä kulmilla viimeksi talvella 2002-2003. Tai sitten muistan väärin. Mukavasti on taivas antejaan nyt tarjonnut. Viikolla osui yhden vuorokauden sisään kolmet lumityöt ja jokaisella kerralla reilusti lykittävää. Pitäisi laittaa lintulauta. Vanha tuli purettua keväällä tautiopillisista syistä.

Töissä aikataulut pitivät. Tietokoneasentajaopiskelijat tekivät Linux-kokeensa kelpo tuloksin ja saivat luotua työasemilleen käyttäjiä ja ryhmiä ja määrittämään näiden ominaisuuksia ja oikeuksia järkevällä tavalla. Muutkin tehtävät menivät ihan hyvin.

Edellisestä tuli mieleeni, että ovatkohan Linuxia (tai vastaavia järjestelmiä) komentopohjaisessa tilassa käyttävät lyhytkestoisen minihistorian (jos mikrohistoria on yksilöiden historiaa, lienee minihistoria pienten kulttuurien eli yhteisöjen, kuten vaikkapa tietotekniikan historiaa) vastineita keskipitkäkestoisen historian latinisteille? Samaan tapaan kuin assembly-kielellä ohjelmoivat ovat vastineita hieroglyfien tuntijoille?

Ruokatunti jäi väliin, mutta otin vahingon takaisin hiukan myöhässä. Kävin hetkisen hyödyntämässä työterveyshuollon palveluita. Päätin palata työmaalle keskustan kautta. Vanajaveden ja Roineen välisen kanavan ylittävältä sillalta huomasin ensin autonosturin puomin, sitten sen juuressa vielä vesillä olevan veneen ja lopuksi tuttuja miehiä. Risto ja Tapsa huutelivat jutulle. Totesivat veneilykauden päättyneen myös Järvipelastajien kohdalla ja olivat viemässä Walkiakoskia Tervasaaren suojiin talveksi.

Kovin terveellistä ei ehkä ollut nautittu lounas, mutta Valtakadun tonnikala-herkkusienipizza on suosikkini.

Työpäivän jälkeen aikataulut sitten tahtoivatkin heitellä - ensiksi kotimatkabussin - mutta se ei ole niin vakavaa. Ei ainakaan pitäisi olla.

Kotiin palattua kaksi kokousta, joista ensimmäiseen ehdin turhan myöhään ja jälkimmäinen venyi turhan pitkäksi.

Huomisen reissulle autojen hovihankkija J.-P. ei enää voinut tarjota alkuviikosta puhuttua tilaihmettä, mutta ajopelin kuitenkin. Automaattivaihteista en ole aikoihin ajanut, enkä muutenkaan montaa kertaa nippa nappa yli puolet tähänastisesta elämästäni kestäneestä ajokortillisesta ajastani. Myönnettävä on, että autoissa en pidä "tomaatista". Ennen monet, ainakin nuoremmat ihmiset, pitivät sitä lähinnä mukavuusvarusteena, joka turhaan rokotti paitsi ostajan maksu- myös auton suorituskykyä. Nykyään on käsittääkseni useita automalleja, joissa tomaatti voimansiirrossa on menon kannalta ärhäkämpi ja/tai taloudellisempi kuin kuljettajan käsi. Mutta lumipöhryisillä teillä olisin sittenkin kaivannut kytkintuntumaa. Tottumuskysymys.

Kunta- ja palvelurakenneuudistus

Lienen joskus kirjoittanut meikäläisen kulttuurin nykyihmisen paradoksista, jonka hätäisesti hahmottelin graafiseen muotoon:


Asia tuli mieleeni kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta ja siihen liittyvästä, reilu kuukausi sitten Eduskunnalle annetusta puitelakiesityksestä (PDF-tiedosto, 827 kB).

Sinänsä mielenkiintoista, että enemmän kuin tähän lakiesitykseen, on kansanjoukkojen nähtäville tuodussa ja harjoittamassa julkisessa keskustelussa kiinnitetty huomiota taannoisen hedelmöityshoitokysymyksen kaltaisiin, suuren enemmistön elämään luultavasti puitelakia selvästi vähemmän vaikuttaviin lakihankkeisiin. Navat, paitsi omat, niin aivan erityisesti napojen alusetko ovat digitalisoituneessa ns. tietoyhteiskunnassa kaikkein kiinnostavimmat asiat? Tai sitten se kolkompi vaihtoehto. Mistä ihmeestä mieleen tulivat panssarivaunujen savunheittimet?

Rohkenen ennakoida, että ainakin joitakin kylmiä pisaroita runsaudensarven tarjoaman itsenäisyyden- ja riippumattomuudentunteen niskaan on tulossa, kun yhteiskunta on ottamassa meikäläisittäin pitkähkön askeleen liberalismilta näyttävään suuntaan. Jos valtio onkin ainakin joidenkin mielestä samansuuntaisia askeleita astellut jo vuosikymmenen tai puolitoista, ovat kunnat yhä kykynsä - ja valtion sälyttämien velvoitteiden - mukaan yrittäneet ylläpitää sitä pohjoismaista hyvinvointimallia, johon viimeistään 1970-luvun jälkipuoliskolla ja 1980-luvulla totuttiin. Nyt kun kuntien rahoituspohjan heikkeneminen ja valtion asettamat velvoitteet eivät enää kestävällä tavalla kohtaa, helpotetaan lainsäädännöllä kuntien asemaa siirtämällä palvelutehtävien hoitamista aikaisempaa enemmän markkinaohjauksen alle.

Löytyy varmasti useampikin tieteenala tai muu ideologia, joka on valmis tuomaroimaan asian joko hyväksi tai pahaksi. Tampere on ainakin yksi tutkijoille sopiva koekaniini.

Talven tuoksua

Talvi on monessa mielessä hyvä vuodenaika.

Maantieliikenteelle se tosin näyttää olevan aina yllätys saapuessaan. Kuulemma Tampereen läntisellä ohitustiellä oli 13 kilometrin pituinen jono neljän ruuhkan aikoihin. Rautatieliikenteen puolella kyseessä ei ole yllätys, kun kelpo pyry totutusti sekoittaa kiskoillakulkijoiden aikataulut, varmasti kuin junan vessa.

Iltatoimista tullessa pidimme kotipihassa lumityötalkoot. Kinostuneissa kohdissa sai katsoa, riittääkö saappaanvarsi. Päälle maittoi sauna.

Tunti lisäaikaa

Pidimme viikonlopun Vilman kanssa kahteen pekkaan torppaa yllä. Puolisoni oli seurakunnan järjestämässä hiljaisuuden retriitissä leirikeskuksella. Oma viikonloppuni on mennyt lähinnä haravan varressa. Vielä on lehtiä tulossa puistakin, mutta koivu ja hopeapaju ovat luovuttaneet satonsa varsin hyvin. Omenapuun lehtiä sai kaapia tänään ja sääennusteen perusteella vielä jatkossakin lumipeitteen alta.

Renkaat niin omaan kuin anopinkin autoon tuli vaihdettua vasta tänään. Päiväsaikaan ajelevilla ei ole ollut kiire asian kanssa, mutta nyt oli korkea aika. Illalla taiji-treeneihin ajaessa kesärenkaat olisivat olleet jo liikenteen vaarantamista ainakin risteysalueilla. Haka pelasi kauden viimeistä kotiotteluaan Tehtaan kentällä. Tappio tuli toisen paperitehtaan piippujen juurelta tulleita vieraita vastaan. Pronssia kuitenkin. Ja mestaruus matkasi odotetusti Tampereelle.

Sähkökatkoksen jälkeen

Tämä työasema on ollut käynnissä pian kaksi vuorokautta yhteen menoon lukuunottamatta eilisiltaista sähkökatkosta, joka katkaisi ison ISO-tiedoston imuroinnin taas kerran. Nörttimeininkiä. Mutta ainakin koneen mekaaniset osat kestävät, kuten aikanaan liikkeessä luvattiin.

Kun kiintolevypakka ja tuulettimet energian puutteesta huokasivat itsensä levolle, eivätkä valot syttyneet torpan mihinkään kerrokseen, päätin polkaista kylille hakemaan sulakkeita. Verkkokatkoksilla on joskus tapana rikkoa vinttikomeron nurkan kolminaisuus, ja nyt tarvittavan ampeerimäärän altruistista vartijaa ei ollut kotivaralla. Mutta Osuuskauppa oli kiinni sähköpulan vuoksi. Asiakkaat oli hätistelty ulos tai eteiseen, kun kassakoneet eivät toimineet. Poliisiauto ajoi muutaman kerran kylänraittia hiljaisena mutta vilkut päällä. Taktista, luulen. Mutta myötähäpeä iski. Emme kai me sellaisia ole, että yhteisen pulan aikana virkavaltaa tarvittaisiin heti järjestystä pitämään? Tuuli oli kova mutta lämpimältä puolelta, joten odottelin ovenpielessä, josko verkkoyhtiön asentajat olisivat minuuteissa saaneet verkon kuntoon. Eivät saaneet, mutta olisi kannattanut odottaa, kun kotiin palatessa valot olivat jo päällä.

Päivän toimintasuunnitelman implementointi on viivästynyt ulkoisten olosuhteiden johdosta. Räntähiutaleet eivät houkuta haravan varteen, vaikka haravoitavaa on vielä yllin kyllin.

Ajattelin toteuttaa pehmeän laskun parturoinnilla, kun sen vielä tarkenee, ainakin enstax-haalari päällä, tehdä ulkona. Olen joskus ajatellut, että olisi hienoa kyetä kasvattamaan pitkät hiukset. Tästä syystä tunnustan kateuteni kahdelle herralle, joista toista on kunnia tavata silloin tällöin työkuvioissa, ja toinen vieraili veturitallilla viime kesänä.

Kaksi tietä

Vastailmestyneessä Tekniikan Maailmassa kerrotaan Unimog Road-railer -nimisestä ajoneuvosta, joka lehden mukaan on "uusi kiskoliikenteen apuvälineeksi tarkoitettu sovellus". Road-railerin ideana on se, että maanteiltä ja maastoista tuttuun väkivahvaan kuorma-autoon on lisätty hydraulisesti nousevat ja laskevat kiskopyörät, jolloin ajoneuvo voi liikkua myös kiskoilla.

Sana "uusi" kiinnitti huomioni. Isäni valokuvasi alla esiintyvän Unimog 1600 Zweiwegin Valkeakoskella Säterin tehtaan ratapihalla kesäkuussa 1989. Zweiwegia yritettiin tuolloin kovasti myydä ainakin Valtionrautateille, ehkä teollisuudellekin.



Tavallaan mielenkiintoista on, että 1980-luvulla Suomessa esitelty tuote oli nimeltään Zweiweg ja nykyään se on Road-railer. Kulttuuri muuttuu, ja hankinnoista päättävät opiskelivat kouluissaan eri asioita 1940-50-luvuilla kuin 1960-70-luvuilla.

Väittävät, veturirunoilija A. Savolaisen sanoin, että Nyky-Unimogilla vetokoukussa tuhannen tonnin paino.

Juhlakalu esiin

Mikä on miehen pyöreitä täytellessä, kun menopeli on lähtövalmiina.



Ei, emme ole hankkineet emmekä tällä tietämällä hanki turvallisuustodistusta, eli baanalle (sic) ei lähdetty, vaikka 230 voltin napanuora kuvausta varten hetken ajan olikin sarjan kuopuksessa kiinni.

Jarkolle kiitos alkaneen vuosituhannen tähän saakka parhaasta rautatievitsistä. Miksi Pendolinon aikataulunmukainen sarjamerkkikirjain on S? Vastaus kuuluu kemian tieteenalaan.

Valon heijastuminen toi päivänsankarille Mondrianin tai Pollockin taulun (keski-ikkuna on reaalimaailmassa ehjä, mutta siihen heijastuu kuvataiteellinen vaahtera.)

Onnea!

Kuuluttivat päivän juhlakalun Hämeenlinnan aamutorilla, mutta koska eivät pyydettyä serenadia soittaneet, niin siteerataan tässäkin blogissa kerran kokonaisen laulun sanoja. Tässä ymmärtääkseni lanseerattiin pop-musiikkiin ensi kertaa käsite "heavy metal", joka mitä parhaiten sopii veturitallilla tänään puolivuosisataistaan juhlivalle Ilkalle. Onnea!

Get your motor running
Head out on the highway
Lookin' for adventure
In whatever comes our way.

Yeah, darlin', gonna make it happen
Take the world in a love embrace
Fire all of your guns at once and
explode into space.

I like smoke and lightning
Heavy metal thunder
Racin' with the wind
And the feeling that I'm under.

Yeah, darlin', gonna make it happen
Take the world in a love embrace
Fire all of your guns at once and
Explode into space.

Like a true nature's child
We were born, born to be wild
We can climb so high
I never want to die
Born to be wild
Born to be wild.

Get your motor running
Head out on the highway
Lookin' for adventure
In whatever comes our way.

Yeah, darlin', gonna make it happen
Take the world in a love embrace
Fire all of your guns at once and
Explode into space.

Like a true nature's child
We were born, born to be wild
We can climb so high
I never want to die
Born to be wild
Born to be wild.

Menikö pakkaselle?

Ammattikoululaisten syyslomalla koulun keittiö on kiinni, joten vieraiden kanssa käytiin ulkona eli torin toisella puolen syömässä. Juppipaikka näemmä, mutta tai juuri siksi kanasoppa oli hyvää ja sitä sai itse kauhoa lautaselle.

Lounaskeskustelussa kollega arveli minut jumaluusoppineeksi. Hämmästyin hetkeksi, kunnes muistin, että niin teki jokunen vuosi sitten Panukin. Ei minussa juuri papillista ole. Toki olisi hienoa kuulua hengelliseen säätyyn ja olla vaikkapa senkaltainen paimen, jota O. Lohtander esitti toverien kanssa taannoin katsellussa Nyrölä-filmissä.

Jatkosodan historian asiantuntija kirjoittaa paljon keskustellusta aiheesta kovaa tekstiä. Mielestäni tähän saakka asiallisin kannanotto aiheeseen. Arkeologia tai oikeuslääketiede- kumpi tässä kyseessä lieneekin - tuonee lisää näkemyksiä.

Ask the boss

Tarvittiin vuokaavio-ohjelmaa tositoimiin. Loppujen lopuksi ne osoittautuivat niin tositoimiksi, että parissa tunnissa hommasta selvisi OpenOfficen piirtosovelluksen avulla. Olli-kollegalle suuret kiitokset sovellustuesta. OpenOfficen Drawissa on muuten hyvät ominaisuudet perustason vuokaavioita ajatellen.

Varsin mukava vapaan lähdekoodin vuokaavio-ohjelma on myös X Window -järjestelmän suositulta työpöydältä nouseva Dia. Se on omalla alallaan OpenOfficea paljon monipuolisempi ja peruskaavioita vaativampiin tarkoituksiin sopiva ohjelma - vaikkapa perinteisten Cisco-standardien mukaiset atk-järjestelmien symbolit löytyvät vakiona - mutta vaatii Windows-käyttöjärjestelmässä uudet ikkunanpokat.

Otsikko viittaa Flowchart-nimisen yhtyeen alun kolmatta vuosikymmentä sitten tekemään tanssimusiikkikappaleeseen, joka syystä tai toisesta on aikanaan sattunut kotityöasemani kiintolevylle. Pitänee joskus kysäistä, onko se groovea, niinkuin kuvittelen.

Vaihe väärin vasemmalla

Taannoin rikkoutui alakerran valaisinsarjasta yksi kuristin. Onneksi lamppu oli pakastinkopissa ainoa laatuaan. Pahimmalla 80-lukulaisella juppikaudella asennetut valaisimet osoittautuivat niin originelleiksi, että vastaavaa kuristinta ei enää löytynyt, kun nykyvalmistajille kelpaa silloista tuhdimpi kotelointi. Pitäisi kai käydä legendaarisessa rakennustukussa joskus. Automarketista löytyi sittemmin tilalle hyvä viiden euron hintainen kellarilamppu. Turhaanpa loisteputkea tuolla polttaisi, minuutin tai pari kerrallaan pakastimen antimia kaivellessa. Keltavihreää nämä "made in Europe" -tuotteet edelleenkin hylkivät. Aamujen ja iltojen pimetessä oli korkea aika vaihtaa valaisin. Työvalona täytyi illansuussa pitää paristokäyttöistä pääkytkimen ollessa nollilla.

Otsikko muuten viittaa klassiseen yhden vaiheen eli 220/230 voltin pistorasian asennusmuistisääntöön, jonka mukaan vaihejohdin (musta tai ruskea) kiinnitetään pistorasian oikeanpuoleiseen (pystyasentoon asennettavassa alempaan) napaan. Ei sillä valaisimen asennuksen kanssa juuri tekemistä ole, mutta kunhan tuli askarrellessa mieleen.

Niin se vain veti flunssaksi. Kyllähän sitä ruuvimeisseliä vääntäisi, mutta kun leipätyössä viime ja tulevien päivien lyhenne on ollut EFQM.

Syksyn merkkejä

Töihin lähtiessä muistin laittaa heijastimen takkiin kiinni. Oli jo aikakin.

Iltalenkillä metsätiellä vielä näki varoa kuoppia, mutta hämärä oli jo syvää.

Veturitallilla poiketessa taskulamppu oli hyvä kaveri.

Nyt nenä vuotaa ja aivastuttaa. Flunssa saisi jäädäkin tälle tasolle. Ei oikein ehtisi nuhailla enempää.

Sää viilenee

Aamulla puolisoni lähdettyä leipää tienaamaan ja minun jäätyäni kotimieheksi - ammattiemme ominaispiirteistä johtuen yhteistä aikaa ei voi kehua olevan liikaa, mutta näinkin pärjätään - tiskasin manuaaliset pois ja lämmitin uunin. Montaa kertaa sitä ei ole tänä leutona syksynä vielä lämmitetty, vaikka sähkölämmitystäkään ei ole vielä kytketty kuin kylpyhuonetiloihin. Edellisviikonloppuisella reissulla alan ammattimies ylisti talonsa kokemusten perusteella ilmalämpöpumpun maasta taivaisiin. Olisikohan sellainen hyvä hankinta tännekin?

Loppuviikoksi lupaavat jo lunta, vaikka puut ovat luovuttaneet lehtiään sangen kitsaasti. Eilisen jäljiltä vaahterastakin vasta osa kompostiin.

Iltapäivällä käytiin kuntosalilla, ja illaksi ajeltiin kaupunkiin taiji-treeneihin. Nuo kaksi harrastetta näin päin tehtynä tuntuvat tukevan toisiaan hyvin. Kotikylän liikuntahallilla oli hiljaista. Lähdimme alta pois, kun Lions-ladyt alkoivat valmistautua omaan kuntopiiriinsä.

Taijin pariharjoituksessa olimme pariskuntana, tekniikka kun oli sen tyyppinen, että painoerostamme ei ollut haittaa. Minusta tuntui hyvin oudolta kohdata puoliso torina tai ukena - kyseiset termit ovat toki väärät laji huomioiden. Nämä kaksi elämänkenttää eivät ole koskaan ennen tällä tavoin leikanneet toisiaan. Kesäkurssillakin oltiin näissä kohden eripariset.

Illalla teki mieli lämmittää sauna ja syödä juustoleipiä, vaikka oli myöhä. Mieliteot toteutettiin.

Martti Hakala goes Eino Rahja

Eilinen työpäivä oli sen verran lyhyt, että ehdin noutaa postista laatikollisen kirjoja (tovereille tiedoksi, nyt löytyvät veturitallilta taukotuvan pöydältä). Hankintajärjestelyistä kiitos Markolle.

Antti Tuurin uusi romaani "Suuri asejuna Pietarista" kertoo rautatiekuljetuksesta, jolla tuotiin lokakuun vallankumouksen jälkimaininkeja alkuvuodesta 1918 elävästä Pietarista aseita Suomeen, jossa niinikään oli juuri tehty vallankumous. Kirjassa kerrotaan junan matkasta Pietarista Viipurin, Kouvolan ja Lahden kautta Helsinkiin ja sieltä edelleen Hämeenlinnan ja Toijalan kautta Tampereelle.

Juonenkehittelyä tai sen vastaavuutta historiallisten lähteiden kanssa en ryhdy arvioimaan varsinkin kun viimeksimainittua tuli itsekin keväisten blogitekstien ja erään kesäisen puhelinsoiton vuoksi sorkittua. En ole lukenut kaunokirjallisuutta aikoihin, mutta mitä kotimaiseen kirjallisuuteen tulee niin ainakin dialogin osalta ollaan kaukana tavasta, jolla Väinö Linna aikanaan onnistui kääntämään ihmisten puheilmaisua tekstiksi. Toisaalta kiloja ja gigoja ei pidäkään asettaa vastatusten.

Mutta kyllä Tuurikin tarinaa hyvin iskee. Kertojahahmo ei ole enempää eikä vähempää kuin Eino Rahja (kuvassa istumassa alarivissä oikealla myöhemmissä vaiheissaan sisällissodan punaisen osapuolen panssarijunan päällikkönä):


Kertomus kulkee luontevasti kuljettaen junaa sisällissodan hankalissa olosuhteissa pysähtyen välillä Kämärälle taistelemaan ja Korialle siltaa räjäytysyrityksen jäljiltä korjaamaan, välillä Helsinkiin epäselviä johtosuhteita selvittelemään ja Toijalaan asemapäällikön taloon kahvia juomaan. Tarina on vanhan kunnon polven äijäilyä, jossa sankarin eli Rahjan rinnalla Jukka-veljen haavoituttua taivaltaa epäilyttävästä apurista luotettavaksi kanssakulkijaksi kypsyvä Pietarin suomalaiskaartin johtaja Orpana. Puhtaaksiviljellyin sankarihahmo suomalaisen tarinaperinteen viitekehyksessä lienee kuitenkin Korian sillalla esiintyvä rataosaston vähäpuheinen ammattimies Siili. Äijäilyn vastapainoksi on otettu kokonainen Viipurin naiskaartin osasto, jonka esiintyminen luvalla sanoen on hieman päälleliimattu. Roistohahmokin tarvitaan, ja sellaisena esiintyy Viipurin pahamaineinen "kenraali" Kaljunen.

Rautateiden liikenteenohjausjärjestelyt tai paremminkin niiden sodanajan ongelmat varmistusjärjestelmineen on mielestäni kuvattu hyvin, monin paikoin erinomaisesti. Konetekniikkaan, kuten esimerkiksi sen ajan junien jarrujärjestelmin, joista tarinaan epäilemättä olisi paikoin saatu lisää aineksia, ei ole puututtu, vaikka Rahja itse ajaakin veturin Korian sillan yli ja jo sitä ennen on tullut todenneeksi: "Minua ovat koneet aina totelleet." Uusien Jumbojen vetämät viljajunatkin muistetaan.

Asejunan matkan päätepiste on Tampere, joten Tuuri lopettaa suunnilleen siihen, mistä Heikki Ylikangas taannoin aloitti. Tarkoituksellista kenties. Silti tarinaan on syystä tai toisesta otettu mukaan laajahko kuvaus kirjan tapahtumiin sinänsä liittymättömistä Suinulan verilöylystä, jossa punakaartilaiset ampuivat jo antautuneita Tampereen suojeluskuntalaisia. Se sallittakoon, kun muistetaan, että kyse on Eino Rahjan kuvitteellisista muistelmista.

Älä riko kaavaa

Eilen illalla kunnantalon valtuustosalissa oli esillä suunnitelmia. Tämänhetkinen kotikulman asemakaavaesitys näyttää hyvältä sikäli, että sitä koristaa kelpo rakennusoikeudet takaava AO-merkintä. Kaavan ulkopuolella täällä on tähän asti eletty. Tl-Tku-radan ja Urjalantien tasoristeyksen joskus mahdollisesti korvaava eritasojärjestely herätti keskustelua. Paljon mieluummin ali kuin yli, ympäristövaikutuksien kokonaisuus huomioiden. Naapurin Jussin ja Pekan kanssa sovittiin, että kirjoitetaan taas kovaa tekstiä.

Tänään työpäivän päälle kuunneltu kunnallisalan luento Tampereella käsitteli, kuinka ollakaan, yhdyskuntatekniikkaa ja kaavoitusasioita. Yleisellä tasolla toki, kun perusopintojen ensimmäisessä opintokokonaisuudessa ollaan. Siinä missä viimeviikonloppuiset sähköinsinöörit ihastelivat Tallinnan uudisrakentamista, tämän illan kaavoitusinsinööri otti sen huonoksi esimerkiksi kaupunkiyhdyskunnan maankäytöstä.

Kalevantien sillalle saakka kaikuvat manuaaliset kuulutukset antoivat ymmärtää, että pääradan liikenne ei kulkisi aikataulussaan. Kotiin tuovaan IC2 184:ään noustessani - sääli kun "uusi juna-aika" lopetti iltaopiskelijalle mitä sopivimman "paikun" eli viimeisellä aikataulukaudella H 9734:nä ajetun junan syyskuun alussa - kuulutettiin Helsingistä tuleva Pendolino S 59 saapuvaksi noin tunnin myöhässä sähkökatkoksen vuoksi. Hyvä, että myöhästymisen syy kerrottiin edes tuolla tavoin. Mutta suorittajalta taisi jäädä epähuomiossa ämyri liian pitkäksi aikaa auki, kun taustalta kuului niinsanotusti "paskanen nauru". Vanha Markus-setä-vitsi toteutuneena rautateillä? Joku firman imagon kanssa tarkka voisi sanoa, että "Ei näin". Minua tuo lähinnä huvitti, joskin oma IC2 ei lähtenytkään kuin vajaat puoli tuntia myöhässä. Hämäläiseen makuun sopivaa huumoria soveltaen IC2:n naispuolinen kippari kuulutti, että vaunukalustosta huolimatta olemme taajamajuna, joka ennen Riihimäkeä pysähtyy seuraavilla liikennepaikoilla: Lempäälä, Viiala, Toijala, Iittala, Parola, Hämeenlinna, Turenki ja Ryttylä. Komeita ja korkeita taajamajunia meillä on ja hyvä niin. IC2 taisi Turengissa sattuneen sähkökatkoksen vuoksi korvata aidon taajamajunan H 9728:n, joka olisi lähtenyt noin tuntia aiemmin. Ei muuta kuin höyryveturit takaisin, niin ei olla aivan niin kilovolttien ja muiden volttia heittävien rajoitteiden talutushihnassa :-)

Juna myöhässä

Kuten lienen ennenkin kirjoittanut, yksi syy, miksi pidän kotipaikkakuntaani hyvänä asuinseutuna, on hyvät liikenneyhteydet. Tällaisina kausina, kun työ on liikkuvaa, sitä osaa erityisesti arvostaa. Kelpaa hypätä junan kyytiin, tehdä töitä tai vaikka blogata matkalla ja olla puolentoista-kahden tunnin päästä pääkaupungissa melkeinpä missä tahansa kuviteltavissa olevassa leipätyöhön liittyvässä paikassa.

Kysyin varoiksi virkailijalta, onko IC2 164 jo myyty täyteen. Ei ollut, ja ikkunapaikankin lupasi. Ja vieläpä näköalakerroksesta, ja sähkövirtaliitännällä varustetun PC-paikan vielä (viimeksimainittua on oppinut arvostamaan tämän muuten aivan hyvän mutta wateille person kannettavan tietokoneen kanssa ). Vaihtoehtona olisi ollut asemalla jo valmiiksi odotteleva maanantaiaamun P 272, jolla on aikataulussaan vanhan hyvän ajan parikymmenminuuttinen pysähdys tuolla. Ja samanmoisia jossain muuallakin, koska Toijalan ja Helsingin välillä aikaa kuluu hurumaiset kaksi tuntia siinä, missä IC vajaat puolitoista. Hitaammallakin olisi tänään ehtinyt, mutta luvattu PC-paikka houkutti I
tällä kertaa uudemman vaunukaluston kyytiin.

IC ilmoitettiin myöhästyväksi reilun vartin. Virkailija toimi, kuten kuten hyvään asiakaspalveluun kuuluu, soitti kauko-ohjaajalle ja kysyi syyn matkustajia askarruttavaan myöhästymiseen. Virkailijan kanssa sitten päivittelimme VR Osakeyhtiön Sm3-nimistä rataverkon automaattista nopeudenrajoitinjärjestelmää. Seinäjoelta tuleva Pendolino S 40 oli vaihteeksi myöhässä, ja Tampereen vaihtoyhteyksien vuoksi IC2 164:n piti odottaa sitä.

Matkustajilla on usein käsitys, että muu kalusto odottaa Pendolinoja siksi, että ne olisivat ratakapasiteetin jaossa automaattisesti etusijalla muuhun liikenteeseen nähden. Varsinainen syy on kuitenkin useimmissa tapauksissa vaihtoyhteyksien turvaaminen: Pendo kun pysähtyy vain harvoilla asemilla, pitää sillä matkustaville taata yhteydet useammalla liikennepaikalla pysähtyviin hitaampiin juniin, jotka siis joutuvat odottamaan. Junaohjaus on mielenkiintoinen osaamisen laji, ja kuten lienen ennenkin kirjoittanut, uskoisin naisilla olevan keskimäärin miehiä paremmat tiedonkäsittely- ja päätöksentekovalmiudet menestyä tuossa. Sikäli sääli, että ammatti ei heitä ole suuremmin kiinnostanut. Toisaalta luulen, että sekään työ ei taida olla psyykkiseen kuormittavuuteensa nähden taloudellisesti kovin hyvin palkitseva.

Mutta kiirekös tässä, valmiissa maailmassa. Ammattikoulukysymyksiä aletaan pohtia Malminkartanolla vasta kymmeneltä.

Rauhallinen pyhäpäivä

Kun kummallakaan talouden ihmissukuun kuluvista jäsenistä ei tänään ollut työ- tai muita velvoitteita, nukuttiin pitkään. Kissaeläinten sukuun kuuluvakin malttoi lepäillä yhtä pitkään. Viimeksimainittu alkaa viihtyä öitään taas sisällä.

Puolen päivän jälkeen hölköteltiin liikuntahallille. Pellon laidalla oli pariskunta kiikarien kanssa. "Moro, valkoposkiako katsotte?", kysyimme. "Niitä, ja tundrahanhia myös", vastasivat. Näyttäviä siivekkäitä. Siellä oli menossa paikallisen kulttuuriympäristön kehittämishanke nimeltään AKKU (tullee sanoista Akaa ja kulttuuri). Osanottajia ei palloilusalin puolella pidetyssä tilaisuudessa ollut tungokseen saakka. Ehkäpä eilinen oli vilkkaampi päivä. Kuntosalillakin oli rauhallista. Ja rauhalliset painot mutta lämmin tuli silti.

Päivällisen jälkeen toverit poikkesivat juttelemassa eilispäivän retken kuulumiset. Ja noutamassa hunajasadon ja vironreissun tuotoksia. Tampereella konduktööri oli kuulemma kaipaillut Huru-aikoja museojunan nähdessään.

Ilta meni taijin merkeissä tehtaanpiippujen juurella. Leppoisa harjoitus sopi hyvin iltaohjelmaan. Mennessä valkohäntäpeura loikki tien yli.

Kotiin

Aamupäivä sujui virallisen ohjelman merkeissä. Puheenvuoroni viimeinen, kevyesti provokatiivinen Impress-dia herätti kiitettävästi keskustelua. Tietokoneväki ei ole ainoita, jotka ovat ajatelleet, että toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa tutkintojärjestelmä ja koulutuksen rahoitusjärjestelmä ovat vakavassa ristiriidassa keskenään. Keskustelua heräsi, ja kiitos siitä kaikille osallistuneille. Samoin anteeksipyyntö kaikille, joilta vietiin aikaa.



Koleassa rannikkokaupungin säässä satamaan. Peesasin tottuneita. Yhdestä putiikista edullista Ballantines-viskiä, toisesta vielä edullisempaa lahden yli edestakaisin seilaavaa olutta. Jälkimmäisen putiikin tienoilta myös juustoa. Myyjä olisi halunnut paitsi arvatenkin puhua venäjää myös myydä makkaraa. Ensinmainittua en osaa, jälkimmäistä en halua.

Jotkut matkakumppanit väittivät nähneensä Tallinnassa kauniita tyttöjä. Minäkin näin yhden, kotiasemalla vastassa.

Veijolle kiitos kyydistä rautatieasemalle sateisessa pääkaupungissa.

Olisi ollut hyvä paitsi sieni- myös nostalgialiikennelauantai. Ajelivat Hurulla Keski-Suomessa. Toveritkin siellä mukana, ja tietoliikennettä Viroon niin kirja- kuin juomahankintojenkin merkeissä. Työmatkalta palatessa Riihimäellä seisoi Dm7 määräasemakilpenään tilausajo.