Projektiporua

Eilisiltaisista harrasteista tuli selkä kipeäksi. Vaikka painittiin vain matossa. Toisaalta sellainen voi rasittaa joskus enemmän kuin pystytekniikkaharjoitukset tai -ottelut. Luettakoon seuraava siis selkäkipuisen kiukutteluksi.

On asioita, joita hoidetaan päätoimisesti, ja on asioita, joita hoidetaan siinä ohella enemmän tai vähemmän muodollisessa roolissa.

Modernistisen ajattelun kukoistusaikaan - meidän yhteiskunnassamme lähinnä 1970-luvulla ja jonkin verran sen molemmin puolin - päätoimisuus ja professionaalisuus oli arvossaan. Jopa "[poliittinen] toimitsija" saattoi silloin olla kunniallinen ammatti.

Sen ajan perintöä pyritään elvyttämään projektityöinstituution kautta. Uskotellaan "projektiosaamisen" roolia ammattiosaamisena. Suuri ero menneiden vuosikymmenten ajatusmaailmaan tosin on siinä, että nyt tätä tehdään nähdäkseni ennen kaikkea epävakauden ja pätkätyökulttuurin uusintamiseksi ja vahvistamiseksi. Morfiinia tai heroiinia asianosaisille?

Reaalimaailmassa - ainakin julkisella sektorilla - näyttää kuitenkin siltä että "projektiosaamisen" arvostuksen edelle menee arvostus jotakin määritelmällisesti tilapäisluonteisen projektin taustalla enemmän tai vähemmän olevaa osaamista kohtaan. Karrikoituna kyse on siitä, että julkisella sektorilla toivottu projektitehtävä on samankaltainen kuin tietyntasoinen virkavelvollisuus muinaisessa Roomassa: projektinhoito on kunniavirka, joka hoidetaan muista tehtävistä saatavien resurssien turvin (ero muinaisuuteen tosin on se, että projektitehtäviin ei muualta tarvitsemansa resurssit saavien joukosta ole läheskään samanlaista hinkua kuin ediiliksi tai senaattoriksi. Sitä varten kehitetään erilaisia järjestelyjä).

Käytäntö johtaa - edelleen karrikoituna - siihen, että projekteissa työskentelee joko (1) heikoin työehdoin palkattua ja tilanteensa tietäen heikosti sitoutuvaa "orjatyövoimaa" tai (2) muista toimista resurssinsa hankkivaa ja siksi projektin tarkoitukseen rajoitetusti paneutuvia "kunniaviranhoitajia".

Tämä on resurssien allokoinnin kannalta järkevää ainakin projektin omistajan näkökulmasta. Se varmasti on järkevää, ainakin johonkin rajaan saakka, myös yhteiskunnan yleiseen hyvinvointiin tähtäävän resurssien jakamisen kannalta.

Muuan yhteiskunnallinen ongelma liittyy eräässä mielessä myös valtakunnalliseen koulutuspolitiikkaan: hämääkö tarjolla oleva koulutus uskomaan, että kaikelle sen tuottamalle osaamiselle todella on kysyntää? Kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaa tietyissä asioissa on kanavoitu juuri "projektiosaamisen" hehkuttamisen kautta, mutta onko se lopulta paljon muuta kuin epävarmuuden ja sitä kautta epävakauden

Edellä sanottu on tietenkin pelkkä erinäisiä projekteja "kunniavirkana" hoitavan henkilökohtainen mielipide. Mutta voisin mieluusti tarjota projektiileja joillekin projektiuskon ilmentymille. Huomenna ehkä vielä mieluummin. Entä jos sittenkin palattaisiin 1970-lukulaiseen ajatteluun ja tehtäisiin "projektipäälliköstä", "projektikoordinaattorista" tai "projektisihteeristä" ihan kunniallinen ammatti?

Tavallinen keskiviikko

Asioilla on tapana järjestyä. Taloushallinnosta otettua puhelua olisi voinut pitää pelkkänä rutiiniasiana, mutta huomista kokousta varten se tulikin havaittua mitä arvokkaimmaksi. Toivottavasti hyötyä oli sinnekin päin.

Työpäivän jälkeen puolisoni lähti tallille ja minä temppeliin. Roolienvaihtoa emme sentään tehneet, kun kyseessä oli hevostalli, ja temppeli käännös dojo-sanasta. Saunan lauteilla totesimme, että niin hevos- kuin ihmisvartalonkin kontakti oli haastavaa.

Perusvihreät keskellämme

Suomen Luonnonsuojeluliiton lehdessä kirjoitti Paavo Väyrynen. Kirjoituksessa oli paljon asiaa, mm. perusteltua kritiikkiä ns. cityvihreyttä kohtaan, mutta retoriikka, jolla Väyrynen teki peruskeskustalaisista perusvihreitä, oli suoraan sanoen hauskaa. Kekkoslaiset perinteet näemmä vielä elävät ja hyvä niin. Mielenkiintoisempaa luettavaa Väyrysen teksti oli kuin monen nykyisen raskaan sarjan poliitikon joko ympäripyöreys tai räyhääminen.

Train to nowhere

Illalla tehtiin perunapitoista herkkuruokaa, nautittiin se kuistilla ja kuunneltiin jalkapalloa. Hyvä Suomi. Yhden maalin johtoasemissa oli hyvä poiketa rautatieasemalla.

Toistaiseksi viimeisen kerran lähti yöjuna, P835, Vanajan-Hämeestä kohti Pohjois-Karjalaa. Aikataulussaan täällä, toivottavasti määränpäässäänkin.



Kolmenkymmenenkahden männän kumea jyskytys ei enää vuosiin ole kuulunut tuohon nyt muistoihin jääneeseen junaan. Se oli aikanaan kolea ääni, joka tiesi pitkää erossaolemista. Nyt oli vetovastuussa Alsthomiin verrattuna hiljainen tuplasusi.

Aikataulumuutosten päivä oli yhden täkäläisen rautatieharrastajan muuttopäivä uusille työselkosille. Hienoa, kun muuttoliike toimii välillä näinkin päin. Menestystä Jukalle uusien haasteiden parissa.

Maan ystävät liikkeellä

Viime hetken (virheellisten) tietojen lukemisen vuoksi ei lauantain aamuherätys ollutkaan kovin aikainen.

Lauantaipäivä meni Panssariprikaatin harjoitusmaastoissa. Kvasi-maanpuolustushenkisen tapahtuman, jonka "tarkoituksena on ohjata kansalaisia huolehtimaan peruskunnostaan pitkäkestoisella kävelysuorituksella" olisi voinut tiedottaa paremmin lähtöajan osalta. Olisi tullut ainakin yksi osanottaja lisää. Matka tuskin oli ilmoitetun 16 kilometrin pituinen, koska ilman yhtäkään hölkkäaskelta se taittui hiukan reilussa kahdessa tunnissa. Paljonko perinteinen Lehijärven kierros sitten onkaan; sehän tässä tehtiin.

Toverit, joita kuvittelin saavani kävelyseuraksi, eivät olleet uskoneet Internetin harhaan ja olivat tehneet lenkin ajoissa. Mp3-soittimesta (jonka mielenkiintoisin osa eli radiovastaanotin muuten lakkasi toimimasta pian takuuajan umpeuduttua; se taisi olla vain harvoja asiakkaita kiinnostava ylimääräinen lisä tuossa Creativen luomuksessa) loppui paristo jo alkumatkasta. Mikäs siinä, pilviä päälle ajavaa tuulta, nautakarjaa ja lampaita hämäläisessä maalaismaisemassa kuunnellessa.

Kävelylenkin jälkeen ajattelin tasata kulutetut kalorit nauttimalla pizzanpalan tai vastaavan sotilaskodissa, mutta "vanhan soden" aukioloajat kertoivat, että on terveellisempää olla ilman. Viikonloppuisin klo 16.00-19.30 on se aika, jona käytännössä kuka tahansa ohikulkija pääsee nautiskelemaan herkuista halpaan hintaan.

Mielenkiintoista nähdä, mahtaako illan mittaan tämän maanpuolustusjärjestön tempaus toteutua. Kyseessä on ensi yönä toistaiseksi viimeistä kertaa liikennöivien pohjoinen-etelä- ja itä-länsi- suuntaisten yöjunien muistohetki. Järjestö on kampanjoinut aktiivisesti yöjunaliikenteen säilyttämisen puolesta. Kuuleman mukaan tämän illan teemana on tuoda muistoseppeleitä ainakin viimeisten yöjunien lähtöasemille. Toivon, että tempauksiin osallistuvat eivät vahvistaisi hautajaistunnelmaa kynttilöin ainakaan väliasemilla tai ohitettavilla liikennepaikoilla. Radan vieressä loistaviin valoihin kun veturinkuljettajan näkökulmasta liittyy se vähäinen mutta silti olemassaoleva mahdollisuus tulkita ne raide- tai muiksi opastimiksi ja tehdä sen perusteella vääriä ja pahimmillaan ikäviä johtopäätöksiä.

Oikorata avataan

Sunnuntaina alkaa liikenne uudella 74 kilometrin pituisella Kerava-Lahti-radalla noin neljä vuotta rakennustöiden alkamisen jälkeen. Varsinaisia avajaisjuhlallisuuksia vietetään tänään. Kyseessä on Suomen rataverkon mittavin hanke sitten vuonna 1977 valmistuneen Jämsänkoski-Jyväskylä-radan valmistumisen, radan joka oli viimeisiä nauloja Haapamäen risteysaseman suuruuden aikojen arkkuun.

Harrastajapiireissä huhuttiin avajaisjuhlallisuuksiin sisältyvän myös höyryveturivetoista liikennettä, mutta Ratahallintokeskus ei voinut vilkkaana päivänä tarjota ratakapasiteettia siihen tarkoitukseen. Nostalgia-ajon organisaattoriksi oli tarjoutunut Suomen Rautatiehistoriallinen Seura ry.

Höyryä, joskin radan avajaisiin varsinaisesti liittymättömänä, on tänä iltana pääkaupunkiseudulla kuitenkin nähtävissä, kun Höyryveturimatkat 1009 Oy:n "Ukko-Pekka" vetää erään yrityksen tilausjunan Pasilasta Keravalle ja takaisin (Lähtö Pasilasta klo 17.00, Tikkurilassa pysähdys klo 17.42-18.05 ja tulo Keravalle klo 18.20. Lähtö takaisin Keravalta klo 19.38 ja paluu Pasilaan klo 20.45).

Lauantaina on aikainen herätys, joten taitaa jäädä osallistumatta radan avajaisiin. Niin harvinaislaatuinen tapaus kuin sellainen onkin.

Patriarkaatin puheenjohtaja

Ainoa kunnallinen luottamustoimeni tällä kaudella on toimia Veturimuseon hoitokunnan puheenjohtajana. Se riittää minulle hyvin. Mutta se on patriarkaatin puheenjohtajan toimi.

Lain naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain muuttamisesta (232/15.4.2005) 4 a § määrää, että kunnallisissa toimielimissä, suoralla kansanvaalilla valittavaa kunnanvaltuustoa lukuunottamatta, tulee olla sekä naisia että miehiä kumpiakin vähintään 40 prosenttia, jollei erityisistä syistä muuta johdu. Veturimuseon hoitokunta on kunnallinen toimielin, mutta sen päätöksentekijöistä rumempaa sukupuolta on täydet 100 prosenttia. Olkoon porsaanreikänä se, että periaatteessa kyseessä ei kuitenkaan ole yksin kunnallinen toimielin, koska museon ylläpidosta vastaavat yhdessä kaupunki ja yhdistys, ja näiden toimijoiden tekemän ja korkeasti oikeusoppineiden hyväksymän sopimuksen mukaan yhdistys nimeää mainittuun toimielimeen kaksi jäsentä.

Sukupuolijakauman osalta asia on museon lähes koko parikymmenvuotisen olemassaolon ajan ollut tällainen. Koska hoitokuntaan ei ylipäätään ole ollut kuntapäättäjien ja heidän taustaryhmiensä keskuudessa tungosta vaan paremminkin päinvastoin, ei asiaa ole nähty ongelmana. Tuskin se mikään varsinainen tasa-arvo-ongelma onkaan.

Muutaman ajatuksen asia silti herättää lähinnä kiintiöajattelun mahdollisista rajoista. Ensiksi, tasa-arvokiintiöitä halutaan mm. pörssiyhtiöiden hallituksiin. Tämänsuuntaiset ajatukset voivat olla hyvinkin perusteltua yhteiskunnallisen kehityksen nykyvaiheessa. Mutta jos kiintiövaatimus koskee julkisen vallan käyttöä ja merkittävää taloudellista vaikuttamista, pitäisikö sen koskea myös muuta julkista tai muutoin merkittävää toimintaa? Jos senaattorin viroissa, niin sittenkö myös käymälänvalvojan viroissa? En tarkoita tietenkään yleisiä hyvä- tai huono-osaisuuskiintiöitä, vaan kysymystä kiintiöistä paitsi kiinnostavan myös ei-kiinnostavan - tai paitsi arvostetun myös ei-arvostetun - julkisen vallankäytön välillä.

Toiseksi, entä jos sama vaatimus ulottuu myöhemmin muualle, ensin yhä pienempiin yrityksiin ja muihin taloudellisiin toimijoihin ja lopuksi yhdistyksiin? Tavallaan julkisoikeudellisia toimijoitahan nekin saattavat olla, ainakin edellä mainitun kaltaisissa kunnan kanssa tehtävän yhteistyön tapauksissa. Joutuisivatko silloin vaikkapa rautatieharrastusseuran urhot seuraamaan Romuluksen jalanjälkiä ja etsimään sabiinittaria ryöstettäviksi, jotta lain määräys tulisi täytetyksi?

Kolmanneksi, onko mahdollisesti olemassa sellaisia julkisen tai muutoin keskeisen vallankäytön alueita, joilla voitaisiin yleisesti uskoa päästävän hyviin ja tarkoituksenmukaisiin ratkaisuihin riippumatta siitä, mikä on päätöksentekijöiden sukupuolijakauma? Yksittäisen museon ylläpito voi kunnan korkeimpien päättäjien ja heidän taustaryhmiensä käsitysten mukaan näemmä olla sellainen. Lieneekö muita? Heitän arvelun, että esimerkiksi yhdyskuntasuunnitteluun, talouteen tai tekniseen toimeen liittyvissä asioissa lopputulokset olisivat suunnilleen samat riippumatta siitä, olisivatko päätöksentekijät (1) yksinomaan naisia, (2) yksinomaan miehiä tai (3) molempia missä tahansa suhteessa. Sen sijaan esimerkiksi terveydenhuoltoon, koulutukseen ja kulttuuriin liittyvässä päätöksenteossa asia lienee toisin, ja enemmistöjä tyydyttävimmät ratkaisut syntyvät, kun päätöksentekijöiden koostumus edustaa päätöksenteon kohteita mahdollisimman tasaisesti. Perusteluna väitteelleni esitän sen, että vallankäytön yleensä keskeisimmän kohteen, ihmisyksilön, kannalta ensinmainitut esimerkkialat ovat toissijaisia ja välineellisiä, viimemeksimainitut taas ensisijaisia ja suoria. Taustalla lienee yksilön halu vaikuttaa lajitovereihinsa. Vallanhalu. Perisynti?

Sadepäivä

Aamulla oli vekkulia herätä ukkosen jyrinään. Satoikin. Onneksi sain kyydin linja-autoasemalle. Kilttiä :-)

Meillä oli ajatuksena mennä illalla katsomaan Hakan ja Tampereen Unitedin peliä Tehtaan kentälle, mutta säätila ja kuuleman mukainen lippujen heikko saatavuus saivat jättämään aikeen väliin. Joku kerta sinne kyllä pitäisi hankkiutua.

Penkkiurheilun sijasta päätimme lähteä ulkoilemaan. Tuloksena Mrs. ja Mr. märkä t-paita.

Meriapina painii

Aamiaisen taustamusiikki oli mainiota. Varsinkin Emil Kaupin modernistinen ja scat-henkinen 1930-lukulainen "Asemalaulu", jossa itse A. Nuotio lauloi tenoriosuuden. Hienompi kuin vaikkapa takavuosien hitti "Scatman".

Suosikkitietoliikennepakettini Mozilla on päivittynyt Seamonkeyhin. Meriapina tuntuu käynnistyvän Mozillaa nopeammin 32-bittisellä prosessoriväylällä varustetussa työasemassa, mutta laveampaa bittitietä se ei taida vielä osata hyödyntää?

Elolauantai

Kovin usein en ole ratsiaan päätynyt, mutta tänä aamuna kylän keskustassa sellainen osui matkalle. Ajokortista ja rekisteriotteesta pystyin tarjoamaan vain jälkimmäisen, kun ensinpyydetty lojui eteisen hyllyllä. Noloa, vaikka poliisi toki löysi asianmukaiset tiedot Tetransa avulla.

Alunperin oli tarkoitus lähteä käymään Hämeenlinnassa, mutta kaivattu liike ilmoitti olevansa kiinni kesälauantaisin. Pisteet heille, onhan kuluttamisen mahdollisuuksia tarjolla muutenkin vähintään tarpeeksi. Tampere oli kakkosvaihtoehtona, mutta kotipiha houkutti lopulta enemmän. Ruohonleikkuri on kesken kauden saanut levätä pari kuukautta kuivuuden vuoksi, mutta oli valmis tositoimiin yhdellä nykäisyllä. Punasipulit päätyivät kuivumaan ilta-aurinkoon, ja viimeiset maassa olleet tavalliset suoraan kattilaan. Päivällisen rakennusaineista pääosa kotipihasta.

Se, että kerrostalokyttääjien tai salakuuntelijoiden tai mitä ovatkaan, blogi on noussut salaman lailla blogilistan kärkeen, kertonee jotain nykyisestä blogiyhteisöstä eli lukija- ja kirjoittajakunnasta. Erektuslainen yhteisöllisyyskäsite taitaa - mielestäni valitettavasti - tässä kohden ottaa pistevoiton maalaisesta yhteisöllisyyskäsitteestä. Arvelen, että keltaisen lehdistön ja muiden kansan sirkushuvittajien hyökkäykset blogiskeneä vastaan voimistuvat lähitulevaisuudessa.

Ammiksen nurkalta

Työpäivä pani miettimään, millaista olisi tehdä projektitöitä, joihin usein liittyy pahamaineinen pätkätyön nimitys. Ovatko projektityöt luonteeltaan ensisijaisesti määrättyä projektia palvelevia? Onko projektityön keskeisin tavoite saattaa projekti päätökseen? Voiko projektityössä paneutua, ehkä jopa keskittyä, työn tavoitteeseen pääsemiseen?

Turvallisuudenhakuisena luonteena en kaipaa projekti- eli pätkätöihin. Mutta ehkä niissäkin on omat etunsa?

Päivän kahvikuppikeskustelut olivat mielenkiintoisia. Aina kiinnostavasta erityisopetusta tarvitsevien, lähinnä segregaation eli erityisluokkien ja integraation eli normaaliopetuksen välisestä suhteesta keskusteltaessa tuli esiin mielenkiintoinen seikka. Erityisopetukseen siirtäminen oli viime vuosikymmenellä ja varsinkin sen jälkipuoliskolla todellinen muoti-ilmiö. Niinä vuosina koulutuslautakunnassa istuessani päädyin sittemmin tässä blogissakin joskus ilmaisemaani käsitykseen, että tuolloin "tarkkikselle" lähetettiin suunnilleen sellaisessa tapauksessa, jos sanoi opettajan kuullen hittoa pahemman kirosanan. Taustalla luultavasti olivat vuosikymmenen alun laman peikko, hillitön pelko sen mahdollisista jälkivaikutuksista nuorille sukupolville sekä kuvitelma siitä, että IT-alan hetkellinen boomi tuottaa yhteiskunnalle vaurautta järjestää yksityisopettaja tarvittaessa vaikka jokaiselle lapselle. Nyt heiluri on heilahtanut takaisinpäin, kun sekä taloudelliset seikat että vuosikymmen sitten tapahtuneiden ylilyöntien toistamisen pelko ovat johtaneet koulumaailmassa tilanteisiin, joissa kaikenlainen oppiminen on käytännössä mahdotonta.

Eihän näillä asioilla ammattikoulumaailmassa ole kovin suurta merkitystä. Ammis voi olla jollekulle mahdollisuus aloittaa alusta, oli minkä ikäinen tahansa. Niin sen pitääkin olla, samoin kuin muissa ammattiin valmistavissa oppilaitoksissa tiedekorkeakouluista lähtien. Segregaation ja integraation välinen suhde peruskoulussa (ja jossain määrin ehkä nuorten ammatillisessa koulutuksessa sekä lukiokoulutuksessa) saa ja pitääkin minusta olla erilainen kuin täysi-ikäisille tarkoitetussa ammattikoulussa, ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa.

Eilen esitin ajatusraakileen. Nyt esitän toisen. Missä menee kasvattamisen ja opettamisen raja? Kun ollaan tultu viimeistään peruskoulun päättövaiheeseen, onko vaarana, että liian innokas kasvattaja tuottaa kasveja? Milloin olisi oikea aika siirtyä kasvattamisesta opettamiseen? Onko kasvattaminen - tietyn ikävaiheen jälkeen - epäluottamuksen osoitus eli muistutus paitsi valtarakenteista myös siitä, että yhden mielestä toinen ei ole kelvollinen. Entä sisältyykö opettamiseen - tai nykymuodin mukaisin termein ohjaamiseen - luottamuksen osoitus, merkki siitä että uskotaan kykyyn omaksua tarvittavia taitoja ja tietoja? Edellä sanotusta tuli mieleeni, että aikuiskasvatus on mielestäni yksi istisimmistä suomen kielen sanoista.

Muuten, mikä olisi hyvä tietokoneohjelma vuokaavioiden piirtelyyn Windows-alustalla? Onko kellään lukijalla kokemuksia Smartdrawista? Vai pitääkö hankkia esim. Microsoftin Visio?

Syksyn iltatoimia

Syksyn iltatoimet alkavat palailla pikkuhiljaa kalenteriin. Eilen kävin nipottamassa kokouksessa. En alunalkaenkaan pitänyt ajatuksesta, että maanpuolustusjärjestö tilaisi pöytästandaarejaan ja vastaavia virolaiselta tekstiilipainoyritykseltä, vaikka hinta olisi vain kolmanneksen edullisimpaan kotimaiseen nähden. Vaikka asialla ei katsoisi olevan kuin symbolinen merkitys, pitäisi se ottaa mielestäni huomioon tällaisissa protokollia arvostavissa piireissä. Kun tilaus nyt kuitenkin oli jo tehty, piti puolileikillään keksiä jotain sanottavaa, ja se löytyi perääntyviksi piirretyistä keihäänkärjistä.

Tämä ilta meni pitkästä, pitkästä aikaa dojolla. Sai heti onnitella takinkiinnittimensä väriä vaihtanutta. Sali oli kuuma, ja vaikka harjoitus ei varmaankaan ollut millään yleisellä mittapuulla tarkasteltuna rankka, vei se monelta mehut melkein kirjaimellisesti.

Lajinomaisia ikivanhoja askeettisuusihanteita noudatellen täällä ei ole ollut tapana harjoittaa nestetankkausta harjoitusten aikana. Ei se toki kiellettyä ole, mutta terveellisiin käytäntöihin ei ole rohkaistukaan. Liikuntafysiologisesti ja suorituskyvyn kannalta se on tietenkin hölmöä. Toisaalta monessa isossa ja paljon valmennustietoutta omistavassa seurassakin asenteet kuulemma alkoivat muuttua vasta 1980-luvun lopulla.

Harvoin harjoittelemattomuus kannattaa, mutta tuskin olen ennen saanut sankaku jime-nimistä mattotekniikkaa onnistumaan niin hyvin kuin tänään. Mukavasta peruskäännöstä, pienestä kuperkeikasta oikeastaan, se onnistui hyvin. Tosin ei ollut tarkoitus saada toveria sentään henkeään haukkomaan. Anteeksi. Idea ei linkin takana olevasta kuvasta oikein näy. Luulen, että uken ylempänä, kasvojen edessä, olevan käden hallitseminen olisi aika tärkeää. Muuten käsi jää helposti väliin, eikä otteella ole tarkoitettua tehoa.

Liikuntaa harjoittavat - ja toistaan etsivät - ruumiit

Moni totesi liikuntaharrastusten jääneen kesällä suunnittelemaansa vähäisemmäksi. Tilanne lienee yleinen, ja se näkyy syksyn alussa ainakin urheiluseurojen ja alan kaupallisten toimijoiden vilkastuvana sanomalehti-ilmoitteluna.

Äijän iässä alkavat yhä useammat pikkuhiljaa olla. Onneksi olen aidosti keski-ikäisenä tässä porukassa varttuneemmasta päästä. Kaikenlainen kömpelyys ymmärretään helpommin :-)

Perheellisiäkin ovat yhä useammat. Tai muuten vakiintuneita. Tästä tuli mieleeni ajatus, että kehollisia harrastuksia harjoittavat ovat mahdollisesti keskimääräistä herkempiä hakeutumaan läheisiin ihmissuhteisiin. Olisiko niin, että jonkinlainen omakohtaisesti koettu ja siten perusteltu käsitys yhtäältä oman kehon mahdollisuuksista ja toisaalta sen rajoista antaa sekä itsetuntemusta että uskallusta päästää toinen lähelle ja lähestyä itse toista? Tässä mielessä kahden kaupalla kun on myös fyysinen ulottuvuutensa. En tarkoita pelkästään ns. kontaktilajeja. Jospa kyse on myös siitä, että oman kehon tuottamat viittaukset sallitaan myös muualle kuin sisään päin? Hyväksytään se, että kehollisen liikkeen tehtävä voi olla myös jonkun tarkoituksenmukaisen, muille ihmisille tavalla tai toisella suunnatun, toiminnon toteuttaminen vaikka tatamilla tai estradilla.

Ajatukseni on raakile. Tätä pitäisi pohtia joskus ajan kanssa.

Kouluun?

Latinankurssit loppuivat viime viikkoon. Akateemisen statuksen säilyttäminen näyttää epävarmalta. Minun piti hakea Tampereen avoimen yliopiston Hämeenlinnan yksikköön hallintotieteen perusopintoja suorittamaan - arvelin niistä olevan hyötyä leipätyössäni - mutta kaikki alan opiskelupaikat oli jo varattu. Avoimen ilmoittautumisaika päättyy huomenna. Olisikohan siellä jotain kiintoisaa tai hyödyllistä b-vaihtoehtoa?

Sateet ovat tehneet maisemasta kuumaa kesäkautta eläväisemmän.

Iltalenkillä ehdittiin kastua, mutta vain vähän. Lyhyempi reittivalinta oli hyvä, kun lähestyvä ukkonen säesti matkantekoa alusta saakka. Loppukirissä en pärjännyt nopeammalle ja siksi kastuin enemmän.

Nunc est Augustus

Perjantai-illan aiheena oli latinan tentti. Tällä kertaa paljon vaikeampi kuin juhannuksen alla. Tehtäviä oli vain yksi, käännöstehtävä. Sokrateesta ja Ksantippasta kertovaan tekstiin oli sisällytetty vaikka mitä verbimuotoja gerundiiveista taaksepäin.

Kielitaidon pitäisi kuuleman ja kirjojen perusteella olla nyt abiturienttivuottaan aloittavien latinistien tasolla (lukiokoulutuksen opetussuunnitelma, PDF-tiedosto 2 729 kB, s. 114-116). Ei taatusti ole. Oppimäärä on hyvä termi (siitä lisää kenties joskus myöhemmin), joka kuvaa opetusta - joka tälläkin kurssilla oli erinomaista- mutta jolla ei ole juuri mitään tekemistä oppimisen kanssa.

Puolisoni kutsuu asennettani lukiolaistyttöasenteeksi, eikä se ole kovin kunnioittava ilmaus, mutta silti voinen väittää tentin menneen omalta kohdaltani heikosti.

Lauantai-illan ohjelmaan kuului kahden salaattikulhon täyttäminen pääosin oman maan tuotoksilla. Hölkän ja saunan jälkeen nautittiin sininen ateria kuistilla. Dv12-triplaveto kulki ohi yllättävän kevyesti. Revontulet houkuttivat pihatien päähän katsomaan. Leevi-vainaa lauloi radiossa.

En ole aina ymmärtänyt, miksi blogeihin kirjoitetaan laulujen sanoja. Mutta nyt minunkin on siihen syyllistyttävä. Tämä T. Oksalan käännös on on kerta kaikkiaan niin mainio (ja alkuperäinen suomenkielinenkin on toki loistava):

Via passibus est plena, vitae morietur vena.
Manum manu cape - tacitura.
Offer mihi mane theam, aqua sparge mentem meam.
Nunc est Augustus, et messis sum matura.
Non nunc laetus ploro, non nunc ploro tristis.
Si ploro, ploro tantum alias,
et abero priusquam quidquam sentias.
Illam amavi multum, te plus olim diligam,
mi paulisper illam te fac femicam.

Eikä muuta kuin, että tietokilpailu pystyyn, mikä suomi-popin klassikko on kyseessä?

Ei sittenkään myöhään

Onneksi katsoin illalla latinantuntien välitunnilla, kahvia käännöstehtävän polttoaineeksi hakemaan lähtiessäni, onko äänettömällä olleeseen matkapuhelimeen soitettu. Kaksi puhelua oli tullut hetki sitten, ja juuri kun olin katsomassa keneltä ne olivat, Seppo soitti kolmannen kerran. Hälytys.

Pahoittelut kesken oppituntien poistumisesta opettajalle, kirjat reppuun ja ripeästi kohti asemaa. Ehdin juuri sopivasti, kun P826 kuulutettiin lähteväksi. Julkisten kulkuvälineiden varassa matkustaminen ei tehnyt oloa aivan niin avuttomaksi kuin se vastaavissa tapauksissa helposti tekee. Henkilöautolla en olisi päässyt tällä kertaa sen nopeammin. Sinisissä Esslingen-vaunuissa on aina mukava matkustaa, mutta nyt oli muuta mietittävää ja viestitettävää.



Kadonnutta marjastajaa etsimään hälytettyä VAPEPA-joukkoa oli kokoontumis- ja johtopaikaksi valitulle vanhalle huvilalle ehtinyt jo saapua niin paikkakunnalta kuin naapureistakin. Myös viikonloppuisissa höyryveturinvesitysvalvomisissa koeteltuja oli mukana. Ensiksi ehtineiden ristiläisten partio haravoi oletettuja kulku-uria. Pääjoukko odotti kokoontumispaikalla, mutta ei kauaa, kun tilanne voitiin todeta itsestään rauenneeksi onnellisella tavalla. Tällaiset tilanteiden loput jättävät parhaan mielen.

Moottörin jyrinää

Kun torpan kauniimpi ihmisasukas totesi sunnuntaiohjelmakseen karitsoidensa konfirmoinnin ja tulleen kutsuksi moniin rippijuhliin, ajattelin lähteä käymään Suomen Rautatiemuseossa Hyvinkäällä rautatiemuseopäivässä. Eiväthän ainakaan rautatieharrasteet jäisi viikonlopun osalta liian vähäisiksi.

Lippua ostaessani IC168:n konduktööri kysyi opiskelijakorttia. Yllätyin enkä lainkaan kielteisesti. En pidä itseäni nuorekkaana, paremminkin päinvastoin.

En edes yrittänyt pummilla sisään, vaan maksoin yhdeksän euron hintaisen pääsylipun kiltisti. En itsekään voi väittää arvostavani kovin paljon niiden toimintaa, jotka vailla varsinaista syytä pyrkivät ilmaiseksi Veturimuseoon. Museotoiminnassakin jokainen sentti on tarpeen. Ensi töikseni etsin Tepon ja saapastelin kysymään, tarvitseeko hän ensi yönä "Kanalleen" juotavaa. Sanoi tarvitsevansa, joten tuleva yö on toisinto edellisestä. Tosin tällä kertaa roikka matkaa takaisin Haapamäelle, letkuja on varmasti tarpeeksi ja pysähdysaika on lyhyempi ja varhaisempi. Pääsee nukkumaankin.

Saatuani istumapaikan ilahduttavan täydestä Rajamäelle ja takaisin ajaneesta Dr13-vetoisesta museojunasta viestitin Pohjois-Hämeessä traktorinkuvausmatkalla olleille tovereille vesitystarpeen, mutta Marko oli ollut ensimmäisenä connecting people. Oli saapunut Hyvinkäälle tuntia aiemmin, mutta yleisöjoukossa emme sattuneet törmäämään. Soitin hänelle, ja sain kaverin Rajamäen matkalle.

Päätepisteessä veturi vaihdettiin junan toiseen päähän, mikä antoi silmäniloa ja Dr13:n kyseessä ollen erityisesti äänimaisemallisia nautintoja niille matkustajille, jotka nousivat junasta ulos. Parhaat kuvauspaikat taisivat olla korkealla. Minulle riitti tavaravaunun astinlauta. Sotkin käteni vaunun puskimeen, mutta välttävä puhdistus hoitui paperilla.

Junan palattua Hyvinkäälle emme jääneet museolle pidemmäksi aikaa. Riihimäeltä pohjoiseen oli IC53 täpötäysi. Istumapaikat sentään saimme. Hyvinkään lipputoimistossakin kyseltiin mahdollisia alennuskortteja. Jospa he siellä tarkoittivat seniorikorttia, niin olisi aamupäiväinen tullut kompensoitua. Matkalla puhuttiin nörttiasiaa ja rautatieasiaa. Vai onko niillä eroa? :-)

Kuvia Rajamäen museojunasta ja sen Dr13-veturista.

Hiton 60 metriä

Sunnuntaina 13.8.2006 Hyvinkäällä vietettävään Rautatiemuseopäivään matkalla ollut mielenkiintoinen roikka lähti Haapamäeltä edeltävänä perjantai-iltana varjojen jo pidennyttyä. Toijalan vanhalle risteysasemalle se saapui noin kello kaksi lauantaiyönä. Jos muinaisesta vilkkaudesta nykyisyyden horrokseen vaipunut liikennepaikka näyttikin tuona yönä nukkuvan, se vain näytti. Veturitallin miehistöhuoneessa paloi valo ja tuoksui kahvi. Alun toista tuntia ennen aikataulun ilmoittamaa tuloaikaa heijastinliivit ylle, valaisimet olalle ja ulos. Sovitinkappale kiinni palopostiin, ja palokunnan lainaamia letkukieppejä auki. Kahden piti riittää enemmän kuin helposti tallitielle. Niin ne riittivät joka sunnuntai kesinä 1994-1995 ja sen jälkeen monen satunnaisen janoisen vieraan käynnillä, kuten tällä jo blogiinkin dokumentoiduksi tullulla keikalla.

Nyt jo ensimmäisen liitoksen kohta näytti jäävän pelottavan lähelle palopostia. Tallitielle nuo riittäisivät, mutta Hannun kanssa oli sovittu, että roikkaa ei edes yritettäisi katkaista, vaan vesi annettaisiin tuloraiteelle. Sinne saakka letku ei riittänyt, ei läheskään.

Retorisella kysymyksellä "Ovatko letkukiepit kutistuneet sitten viime näkemän?" alustan vain sitä, että perjantaina en riittävän eksplikoidusti ilmaissut, että tarvitsemme 60 metriä paloletkua, vaan vanhan muistini mukaan pyysin vain kolme kieppiä.

Tuntia ennen H-hetkeä ajoin rimputtelemaan paloaseman ovikelloa pyytääkseni lisää pituutta heti. Jani lähti kaveriksi, ja vapaapalokuntalaisen valistuksesta opin, että letkukieppejä lyhennetään eri tarkoituksia varten tarpeen mukaan. Ei pidä luottaa siihen, että yhden sellaisen vakiomitta olisi 20 metriä.

Reissumme oli melkein turha, kun Ilkka löysi tallilta tarkoitukseensa erinomaisen hyvin soveltuvaa kahden tuuman letkua paikan päältä. Vesitettävässä kohteessa kun on kahden tuuman venttiili. Palokunnalta lainattu letku oli kolmituumaista; sovitinkappaleita toki löytyi omasta takaa.

Roikka saapui ajallaan, ja kun käsivalaisimen päälle muovipussista organisoitu seis-opaste pysäytti sen täsmälleen oikealle kohden, tapahtui vesitys hetkessä.

Vesitettävä ei ollut janoinen. Vain noin 2 500 litraa riitti turvaksi raskaan vaihtoveturi Vr1 nro 789:n loppumatkan taittamiseen. Rautatiemuseopäivään yhden vaunun matkustajajunaliikennettä museon raiteilla vetämään tarkoitettu Kana oli toisen, joskin nuoremman veteraanin, Dv15 nro 1991:n, hinauksessa ja näiden kahden veturin takana kulki matkustajavaunuroikka Rautatiemuseopäivän isompia ajeluita varten. Hinattavalle vettä? Yhtäältä höyryveturin suunnanvaihtolaitteen toimintaperiaatetta ja toisaalta kampikoneiston hinauksen ajaksi irrottamisen ja lyhytkestoisen museoajelun ajaksi uudelleenkiinnittämisen vaatimaa työmäärää ajatellen ei käynnissä olevan veturin hinaaminen ole lainkaan hassu idea, päinvastoin.

Dv15:n kuljettaja kertoi mielipiteenään, että parempaa vaihtoveturia ei ole. En epäile. Tuo veturi on viimeisiä, ellei peräti viimeinen, jonka teknillinen spesifikaatio on laadittu sellaisessa ajattelumaailmassa, jossa jokaisella oli oma osansa, ja on jalompaa olla omassa osassaan ensimmäinen kuin kuvitella kykenevänsä kaikkeen mahdolliseen.

Kovimmat miehet menivät tehtävän jälkeen yöpuulle Lättähattuun.

Lisää vettä

Yö jäi vähäuniseksi, kuten arvelin. Onhan neljä tuntia ennenkin riittänyt, mutta ei työteho paras ollut. Oma aikansa valmisteluihin meni taas, ja tamperelaisen Jäämien kuoron 100-vuotisjuhlaan matkalla ollut Hr1 nro 1009 "Ukko-Pekan" vetämän juhlajunan vetäjä sai juotavansa väliasemalta. Iso linjaveturi oli seitsemisen kertaa öistä vaihtoveturia janoisempi.

Mukavasti ihmisiä oli katsomassa ja nousipa jokunen junan kyytiinkin. Kaksi näistä saivat matkalle mitä oikeudenmukaisimman henkilökuntavapaalipun.



"Ukko-Pekan" vesityksessä kolmen tuuman paloletkut ovat relevanteinta tavaraa kautta linjan. Esko ja Ilkka olivat aamutuimaan hakeneet niitä lisää paloasemalta. Mutta öinen kaksitumainen kananpissijäkin osoittautui mitä tarpeellisimmaksi, kun veturimiehet halusivat kostuttaa tenderin hiilikuormaa estääkseen säätilan aiheuttaman hillittömän pölyämisen.

Junan lähdettyä kohti Tamperetta vanhan varikon alue rauhoittui. Varsinaisen talkoopäivän ohjelmassa oli EFi nro 22374 -vaunun ulkomaalauksen toinen kierros. Sää oli suotuisa ja käsiä pensselien varressa sopivasti. Myös Veturimuseon Tv1 nro 933 sai uuden erittäin asiallisen hyttivalaistuksen. Suurehko höyryveturi - toki "Ristojen" tai Ukko-Pekkojen" rinnalla pienehkö - ja sen tilava hytti ovat olleet pitkään museon kävijöiden suosikkeja.

Kun Tampere-Nokia-Tampere pendelöintiä juhlivan kuoron kunniaksi vetänyt "Ukko-Pekka" vaunuineen palaili illalla takaisinpäin, oli vanhalla risteysasemalla jälleen vettä tarjolla ja väkeä katsomassa.

Pitkän vuoron lopussa tuli pientä epätarkkuutta. Käytin hieman huolimattomasti marsalkansauvaani, punaista opastelippua, ohjaamalla veturin hiljentämään yhden tenderinmitan liian aikaisin. Vedentäyttöventtiilihän on tenderin taka- eikä etupäässä. Siirtyihän veturi toki, mutta matkustajat vaikuttivat kovin innokkailta nousemaan junasta heti, kun liike pysähtyi, ja aiheuttivat huolta konduktööreille. Ja tulikohan "tankki täyteen" -mottoa seurattua liian tunnollisesti, kun tenderin vesitilan poistoputket joutuivat hetken hoitamaan tehtäväänsä? Onneksi kukaan ei kastunut.

Suuri kiitos kaikille yön ja päivän toimissa mukana olleille. Tänä yönä hyvin maittava uni on hyvin ansaittu.

Edit 13.8.2006: Muutama valokuva "Ukko-Pekan" juottamiseen liittyen.

Luvassa uneton yö

Töiden jälkeen hain paloasemalta lainaksi yön viettoa varten 60 metriä paloletkua ja palopostin avaimen.

Varsinaisena iltaohjelmana oli hunajasadon korjaaminen. Puolisoni kaveriksi pesille en päässyt, mutta uuden hunajalingon sain sentään kasaan. Se osoittautui erinomaiseksi. Kuiva kesä on aiheuttanut sen, että kasvit eivät ole tuottaneet kovin paljon mettä. Niinpä sitä ei ole riittänyt mehiläisillekään, ja satoa saatiin selvästi vähemmän kuin viime kesänä. Muutaman päivän päästä siipikarja saa pois korjatun hunajan tilalle sokeriliuosta talviravinnokseen. Mehiläistarhauksen idea perustuu sokerin "kuluttaja"hinnan ja hunajan tuottajahinnan välinen eroon.

Kuvasarja kertokoon, miten pientarhaaja ottaa hunajan talteen kennostosta (näissä vuoden 2004 satokaudelta otetuissa kuvissa esiintyy vielä vanha, ilmeisesti 1920-luvulta peräisin oleva hunajalinkomme, joka oli hyvä sekin, mutta ei tämän uuden saksalaisen veroinen). Aikaa meni sen verran, että loppusiivouksessa melkein hävetti laulattaa pihalla painepesuria. Onneksi naapurissa on ollut iloinen illanvietto menossa.

Ja lopuksi runonurkka:

Sa neito armahin, sa sydämeni valittu.
On tähti syttynyt
ja sylis' suloinen, lämmin, tuttu.

Jo oottaa veljet talleil' hepoin, vetäjäin.
Siis yöhön, yöhön nyt!
Velvollisuus olkoon vain nyt tehtäväin.

Tahroja paperilla

Eilinen tutkintotoimikunnan kokous oli hyvä orientoituminen jälleen ammattikouluelämään. Pitkään tätäkin asiaa siinä kollegiossa pohdittiin, mutta viimein on uudet tutkinnon perusteet julkaistu (PDF-tiedosto, 96 kB). Ne on tarkoituksella laadittu melko yleisluonteisiksi. Arvaan, tiedänkin, että koulutuksen ja tutkintojen järjestäjien taholta moititaan tätä asiaa, kun ei ole keskushallinnon antamaa ohjetta siitä, mitä asioita pitää opettaa ja tutkinnoissa vaatia. Ongelma on siinä, että tässä alalla asiat muuttuvat, eikä uusia tutkinnon perusteita voida julkaista joka vuosi tai joka toinenkaan. Tämän päivän yksityiskohtaiset nimet ja termit ovat monilta osin huomisen hymyilyttävää historiaa. Oppilaitosten jos minkä asema on asiantuntijaorganisaation asema. Niissähän se paras tieto pitääkin olla siitä, mitä ovat kyseisen seutukunnan tms:n konkreettiset elinkeinoelämän vaatimukset.

Erilaisilla sähköisillä ja magneettisilla tallentimilla minulla on sarja tuon pikku vihkosen evoluutioversioita, mutta kotosalla ajattelin tulostaa sen paperillekin. Jälleen kerran jouduin harmittelemaan lasertulostintamme, joka tekee milloin paperien vinosyöttöjä ja milloin muuten vain suttua. Taisi olla vuoden 2002 lopulla, kun hankin Lexin" sen ollessa näillä kulmin silloin raikas ja kehuttu merkki, jota valtionhallintokin kuulemma suosi. Nykyään samat Lexmarkin kehujat tarjoavat "Kyöstiä". Toki Lexmarkilla on erittäin hienojakin malleja. Esimerkiksi työmaan verkkotulostimet ovat jaksaneet hyvin. Firma taitaa olla kotonaan parhaimmin henkilökohtaista tulostamista isommissa kuvioissa. Niihin kolmeen kirjaimeen sukujuuret kai johtavat.

Iltaisin on latinantuntien ensimmäisellä puoliajalla väsyttänyt hurjasti. Se ei johdu oppiaineesta tai opetuksesta, vaan tottumattomuudesta aikaisiin herätyksiin. Välitunnilla tapaan hakea automaatista kahvia. Kahvi piristää ja samalla siirtää nukkumaanmenoa. Kierre on valmis. Eiköhän tämä tästä. Vaikka viikonloppunakin on valvomista luvassa.

Teatterikesä näytti asettuneen yliopiston nurkille. Uusimman Pinni-rakennuksen edessä sijaitsevalla "amfiteatterilla" siihen olikin hyvä tilaisuus näyttämötaiteen tekemiseen. Yleisö, ainakin maksava sellainen, vain näytti olevan valitettavan vähissä. En itse pidä kovin paljon modernista teatterista. Siinä on niin paljon kovaa ääntä, joka haluaa vaikuttaa tai ottaa kontaktia, että hiljaista miestä pelottaa.

Olen muutaman kerran ajatellut, että olisi aika hienoa, jos latinantunteja pidettäisiin joskus tuon kyseisellä "amfiteatterin" pengerryksillä.

Vilma on joutunut viettämään yksin sisällä pitkät päivät. Kissankorvat näkyvät keittiön ikkunasta, kun tulen asemalta kotiin. Iltapalan jälkeen kissalla onkin kiire ulos viettämään yöelämää.

Marjat talteen

Töistä palatessa tuntui niin kuumalta, että unohdin suosiolla suunnitelmat lenkille lähtemisestä. Aurinko oli jo kiertänyt sen verran, että punaherukkapensaat olivat varjossa. Olemme vähentäneet niiden määrää lähes vuosittain, viimeksi edelliskeväänä perunamaan tieltä, ja enää kolme pensasta tuottaa satoa. Mutta tulihan noistakin vielä reilu ämpärillinen. Vilma hääri pensaiden ympärillä kaverina koko ajan. Ei tainnut lämmin keli houkuttaa kissaakaan pidemmille retkille.

Niin herukan poiminta kuin sipulin nostokin on ollut tänä kesänä ainakin pari viikkoa etuajassa normaaliin nähden. Mutta on kaivovettäkin mennyt. Onneksi sitä ei tarvitse laskea taksamittarin läpi.

Iltaiselle kastelurupeamalle sain työkaveriksi Lassen ja Idan. Viikon päästä odotettavissa oleva koulun alkaminen - Lassella toinen vuosi peruskoulua ja Idalla esikoulu - kuulemma oli kiva asia. Ihmettelivät, kun sanoin olevani opettaja. Ei kai ole ennen tullut puheeksi. Lasse pohdiskeli asiantuntevasti, että mahtavatko tomaatit kypsyä tänä kesänä. Vakuutin, että kyllä kypsyvät. Tomaatinkasvatukseen liittyvää sivistystä oli varmaankin käyty hakemassa naapurustosta laajemmaltikin. Ja puutavara kuulemma kannattaa ostaa Viialasta.

Vanhoja epävirallisia viikon jos toisenkin palindromeja

Tämä ei suoraan avaudu ainakaan klassiseen latinaan nojaavan Strengin sanakirjan kanssa: "In girum imus nocte et consumimur igni". Girum on se puuttuva sana, joka vaikuttaisi toisen deklinaation yksikön substantiivilta akkusatiivissa. Ilmeisesti keskiajan latinan pohjalta se on totuttu yhdessä selkeän monikon ensimmäisen persoonan imus-verbin kanssa kääntämään "harhailemiseksi" eli "pyörteillen menemiseksi" tai jotakin sinnepäin. "Harhailemme yössä ja tuli meitä kalvaa" on totuttu käännös, mutta ehkä sen voisi toisellakin tavalla suomentaa. Aika sanaseppo olisi se, joka kääntäisi tuon palindromiksi.

Mutta tätä pompeijilaista vastaavaan suoritukseen ei pystyisi edes Alivaltiosihteeri, vaikka tässäkin yksi sana arepo jää nykylukijalle tuntemattomaksi:

S	A	T	O	R
A	R	E	P	O
T	E	N	E	T
O	P	E	R	A
R	O	T	A	S

Sator on nominatiivimuotoinen kolmannen deklinaation maskuliininen substantiivi tarkoittaen kylväjää tai alkuunpanijaa. Tenet on aktiivin indikatiivin preesensin yksikön kolmas persoona toisen konjugaation verbistä teneo, tenui, tentum merkitykseltään "pitää", "pitää kiinni". Opera on ensimmäisen deklinaation feminiininen substantiivi nominatiivissa ja tarkoittaa työtä, ahkeroimista ja vaivannnäköä. Rotas lienee tulkittava ensimmäisen deklinaation feminiinisukuisen substantiivin akkusatiivimuodoksi, jonka merkitys on esimerkiksi "pyörät" tai "rattaat". Luonnollisesti joku Strengin kaltainen opus tarjoaa huomattavasti vaihtoehtoisia käännöksiä jokaiselle termille. Onpahan varaa valita.

Valo ikkunassa

Melko pian sen jälkeen, kun olin muuttanut saman katon alle puolisoni kanssa, jouduin pariksi viikoksi sotaväen kertausharjoituksiin. Kyseiset syksyiset viikot olivat raskaat, eivätkä ikävä ja varhain tullut märkä ensilumi niitä ainakaan helpottaneet. Erityisesti yksi tapaus tuolta reissulta on jäänyt mieleeni. Matkapuhelimet eivät olleet silloin vielä aivan yhtä yleisiä kuin nykyään. Niinisalon harjoitusalueella sotilaiden käyttöön tarkoitetut puhelinkopit olivat ahkerassa käytössä. Kun sanoin lähteväni puhelinjonoon, muuan samaan telttaan majoittunut kysyi ohimennen, kenelle aion soittaa. Vastauksen kuultuaan hän ehdotti aikeen jättämistä väliin. Tulisi kuulemma vain entistä pahempi ikävä. Hän oli ollut juuri puheissa oman kumppaninsa kanssa. Oikeassa hän oli.

Myönnän, että nytkin on ikävä. Uni ei tahdo tulla yksin, vaikka olisi mitä suurin syy alkaa totutella aikaisiin nukkumaanmenoihin ja varhaisiin herätyksiin. Öinen puhelu palautti mieleen ajat vuosia sitten. Ja sen, että ääni viestintäkanavan toisessa päässä ei ole sama asia kuin ihminen lähellä.

Rippikoululeiriläisiäkään ei kuulemma tahdo nukuttaa.

Sikailua

Värikaupassa suosittelivat vesikourujen saumojen tiivistykseen Sikaflex-massaa mieluummin kuin saniteettisilikonia. Viimeksimainitullakin on saumojen osalta tähän saakka pärjätty, mutta kun viikolla putkiprikkojen ja pitkien ruuvien avulla korjasin ulkorakennuksen kourujen vertikaalikulman, ajattelin varmistaa myös saumojen tiivistyksen.

Sikaflexin maine on legendaarinen. Toivottavasti aine on varsinaisessa tehtävässään sen veroinen. Kädet se ainakin sotki sikamaisella tavalla. Olisi pitänyt laittaa hanskat käteen, mutta en tykkää roikkua tikapuilla minkäänlaista tarkkuutta vaativaa työtä tehdessä hanskojen kanssa. Akrofobikolle sellainen työnteko tuntuu kaksinverroin kömpelömmältä.

Kun kotivaralta löydetyistä puhdistusaineista asetonikaan ei auttanut, en edes harkinnut järeämpien kemikaalien etsimistä kotoa tai lainaamista veturitallilta. Lähdin suosiolla lenkille iltapäivän paahteeseen ajatuksena, että ruumiin lämmönsäätelyjärjestelmä kuorisi ihon pintakerroksen. Kuuma tuli, mutta Sikaflex kesti. Kotiin palattua oli otettava harja, saippua ja asetoni vähemmän kauniiseen käteen, ja sittenkin meni hyvän aikaa ennen kuin pääsin edes siedettävään lopputulokseen. Mutta olivathan roomalaiset alkujaan mitä agraarisin kansa, ja itse Marcus Porcius Cato viihtyi pelloilla. Ei latinan opiskelu likaisin käsin kai pahe ollut.

Mucius Scaevola

Titus Liviuksen mukaan luimme Horatius Coclesista ja Mucius Scaevolasta. Opettaja kertoi pitävänsä hyvänä, että viimeksi mainittu, kuuleman mukaan melko unohdettu enemmän tai vähemmän historiallinen hahmo, on otettu mukaan käytössä olevaan kirjaan. Ymmärrän hyvin, että koululaitoksen historian opetus painottuu faktoihin. Mutta kulttuurissamme on monia asioita, jotka avautuvat - ja tarvittaessa vaikka dekonstruoituvat - vain tuntemalla riittävästi kulttuurin perusteiden, kuten antiikin mytologian ja heeroksen sekä kristinuskon perustavia tekstejä.

Mucius oli tuttu. Alle kouluikäisenä tiesin, että oli olemassa sellaisia hahmoja kuin Lumikki tai Saapasjalkakissa. Mutta siihen se jäi. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä he tekivät. Sen sijaan tiesin suunnilleen, mitä olivat tehneet Mucius Scaevola, Jaakko Ilkka tai Napoleon. Isälläni oli tapana kertoa - käytän termiä kertoa, koska hänellä oli ilmiömäinen taito sovittaa noita sinänsä rankkoja tarinoita lapsille sopivaan muotoon, joka ei silti vääristänyt varsinaista asiaa - iltasatuja tuon kaltaisista henkilöistä.

Elokuun rautatiet

Kotiinpäin lähtiessä tapasin sattumalta Hannun ja Kimmon. Olivat matkalla Haapamäestä etelään (tässä kohden VR:n slangi käyttää kyseisestä paikkakunnasta sijamuotona ilmeisen väärää elatiivia). Nautimme oluet asemaravintolan terassilla keskustellen lähinnä tulevasta hinauksesta. Hannu kertoi laatineensa aikataulun 13.8. vietettäville Rautatiemuseopäiville Hyvinkäälle lähtevälle roikalle. Lähtö on Haapamäestä (sic!) jo 10.8. illalla, koska roikan vauhti on kokonaista 40 km/h, alamailla kuulemma jopa 45 km/h. Tandem-"vetäjien" Dv15:n ja Vr1:n jälkimmäinen osapuoli määrää tahdin. Mainittu "Kana" pidetään höyryssä koko hinauksen ajan, jotta se tapahtumapäivänä on valmiina vetämään yhden matkustajavaunun liikennettä Rautatiemuseon raiteilla. Varsin mielenkiintoinen on roikan matka Riihimäeltä Hyvinkäälle aamulla 12.8., kun joutuvat ajamaan pitkän pätkän päärataa vasenta väärää.

Pari"veto" tuo Rautatiemuseopäivään vaunut, joita käytetään Hyvinkään ja Rajamäen välillä klo 12.00 ja 13.30 ajettavassa liikenteessä. Veturina kuulemma on joko Rautatiemuseon Dr13 nro 2349 tai VR:n oma "Rulla-Pekka" Hr1 nro 1021.

Lähiaikoina on luvassa melko paljon julkista museojunaliikennettä valtion rataverkolla. Vaasan kaupungin 400-vuotisjuhlien kunniaksi ajetaan lättähattuliikennettä Vaasan ja Mustasaaren välillä. Ehkä asiasta olisi ollut fiksua mainita edellä linkitetyillä juhlien omillakin sivuilla, kun Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:ltä on sentään kolme Dm7-vetovaunua ja yksi liitevaunu tulossa, ja matkan yhdensuuntainen hintakin peräti yhden euron aikuisilta ja ilmainen lapsille.

Lauantaina 12.8. tamperelainen Jäämien kuoro juhlii 100-vuotisuraansa juhlajunan kanssa. Höyryveturimatkat 1009 Oy:n kalustolla - Hr1 "Ukko-Pekka" nro 1009 salonkivaunuineen - ajettava juhlajuna ottaa yleisöä kyytiin monilta väliasemilta ja ajaa muutaman edestakaisen reitin Tampereen ja Nokian välillä (edellä linkitetty aikataulu).

Vanhalla risteysasemalla annetaan juotavaa Kanalle ja Pekalle. Maankuoresta sitä toki vielä riittää, mutta muuten on kuivaa. Sadevesitynnyrit ovat tyhjät. Kasvimaita on jo hyvän aikaa saanut kastella kaivovedellä. Nurmikkoa emme sadeta. Miksipä pohjavettä sinne. Nurmi ei kuole, vaan se nukkuu. Sääli sinänsä: olisihan sillä pitkä talvi aikaa.

Kotiin palatessa naapurin Jussi ajoi pihaan samaan aikaan. Kertoi käyneensä ensilumilla Paimiossa. Melkeinpä kadehdin. Näillä helteillä lumen tuntu olisi raikkain mahdollinen olotila.

Nuorten mediaa

Puolisoni toi taannoin kotiin uuden Kotimaa-yhtiöiden kustantaman Fleim-nimisen kristillisen nuortenlehden. Kyseinen numero oli hyvin ihmissuhdepainotteinen, lähinnä rippikouluopetukseen suunnattu painos. Hyvä niin, koska rippikouluiän tienoilla noita asioita varmasti paljon pohditaan.

Pidin lehden asenteesta. Asioita ei hyssytelty eikä jeesusteltu. Raamattuun perustumaton juridista avioliittoa painottava vanhakirkollinen käsitys sukupuolisuhteista oli jätetty sivuun. Erityisen ansiokasta minusta oli se, että parisuhdetta ei mystifioitu. Yhtäältä sitä ei esitetty ainoana tavoiteltavana olotilana - mihin vanhakirkollinen juridista liittoa painottava näkemys helposti johti - ja toisaalta asia esitettiin arkisena ihmisten kanssakäymisen muotona, joka on käytännössä mahdollisuus jokaiselle. Viimeksimainittu ajattelutapa lienee ollut aikanaan melkoinen itsestäänselvyys, mutta nuorten hakiessa tietoa verkosta yhä enemmän, he voivat törmätä sellaisiinkin asiaan liittyviin näkemyksiin, joiden pelkään pahimmillaan uhriuttavan nuoren lukijansa.

Kahta asiaa jäin kaipaamaan. Yhtäältä homoseksuaalisuutta ei käsitelty. Ehkä Fleimin tekijät ajattelevat asian tulevan hoidetuksi paikallisesti. Satuin kuulemaan, että ainakin erään hämäläisen seurakunnan leirille on hankittu materiaalia SETAsta saakka :-)

Toinen lehdestä puuttunut asia oli se, että mitä jos rippikouluiän tietämissä ei vielä ole alustaviakaan kokemuksia tai edes kiinnostusta parisuhdeasioihin? Melko hurjalta tuntui lehdessä julkaistu, muistaakseni Stakesin tutkimukseen perustuva väite, että peräti 2/3 peruskoulun kahdeksasluokkalaisista olisi suudellut. Mitä mahtavat ajatella lehteä lukiessaan ne siihen yhteen kolmannekseen kuuluvat? Tempora mutantur nos et mutantur in illis. Mutta silti on myönnettävä, että hämmästyin.

Ainakin joissain asioissa olisi kaunista, että muutoksen tahti olisi hitaanlainen. Tampereella näytti illan tullen olevan meneillään Ford Mustangien kokoontumisajo. 1960-luvun ja 1970-luvun alun mallit näyttivät paljon hienommilta kuin uudet. Ja vanhojen äänimaisemakin oli uusia parempi.

Si vis pacem, para bellum

Otsikko on monelle varmaankin tuttu, milloin Vegetiuksen, milloin Caesarin nimiin menevä latinan lentävä lause, eikä siitä tai sen historiallisista yhteyksistä sen enempää.

Aseista en liene kovin paljon kirjoittanut. Tehdään siis poikkeus, vaikka miksikään asefaniksi en tunnustaudu. "Para bellum", "valmistaudu sotaan", on militariaharrastajille mitä tutuin termi. Eräs saksalainen sotilaspistooli tunnetaan nimellä Parabellum. Korkeajännityksistä tai macleaneista sotahistoriatietoutensa ammentaneet puhuvat Lugerista, ja virallista nimeä käyttävät puolestaan P-08:sta.

Kyseessä on viime vuosisadan alussa kehitetty ase, joka oli käytössä kaliipereissa 7,56 × 23 mm ja 9 × 19 mm. Myös tuumakoon kaliiperi .45 oli kehitteillä Atlantin takaisia markkinoita ajatellen.

Kyseessä on berliiniläisen Ludwig Loewen, myöhemmin DWM:nä tunnetun, asetehtaan konstruktio noin vuodelta 1900. Pääsuunnittelijana toimi tuottelias Hugo Borchardt, saksalaissyntyinen insinööri, joka oli hankkinut työkokemuksensa Yhdysvalloissa mm. Singerin ompelukonetehtaalla sekä Coltin ja Winchesterin asetehtailla ja sitten palannut kotimaahansa. P-08:n myöhempää kehitystyötä johti George Luger -niminen saksalaistunut itävaltalaisinsinööri. Kenttäkokeiden jälkeen keisarillisen Saksan armeija hyväksyi aseen käyttöön vuonna 1908. Tästä johtuu aseen virallinen nimitys Pistole-08 eli P-08.

Niihin aikoihin, kun ase oli Saksan armeijan testattavana, asetehdas valitsi sähkeosoitteekseen nimen Parabellum. Tästä tuli alkuvaiheessa aseen yleinen kutsumanimi. Nomen est omen tai miten vain, mutta kovin montaa vuotta ei mennyt ennen kuin ase joutui suursodassa tositoimiin.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa P-08 oli ehdolla myös Yhdysvaltain asevoimien uudeksi lyhyeksi käsiaseeksi korvaamaan lännenfilmeistä tuttua isokaliiperista revolveria Colt M1873 "Peacemakeria". Valituksi tuli kuitenkin kotimainen tuote, Coltin M1911 "Government" (väitetään, että kyseinen malli on edelleen kovassa kurssissa Irakin miehitysjoukkojen keskuudessa, jotka ovat todenneet nykyisin palveluskäytössä olevan 9 mm:n Beretta M9 -pistoolin olevan liian heikkotehoinen tositoimissa).

P-08:aa myytiin Yhdysvalloissa laajoilla yksityisillä asemarkkinoilla 1920-luvulta alkaen. Maahantuoja hankki aseelle tavaramerkin "Luger" toisen suunnittelijan mukaan. Tällä nimellä ase sittemmin tuli tunnetuksi angloamerikkalaisessa kulttuurissa.

Suomessa ase tunnettiin yleisesti nimellä Parabellum. Virallinen nimi oli m/23 hankintavuoden mukaan. Asetta käyttivät niin puolustusvoimat kuin suojeluskunnat.

Kaikkea sitä mieleen tulee yksittäisestä lauseesta. Olisi ollut järkevämpää opiskella vaikka partisiipin futuuria.

Kotiin palatessa huomasin radan varressa vähän Viialan jälkeen toiseksi kauneimmat koskaan näkemäni junabongarit. Kaksi valkohäntäpeuranvasaa katseli metsän laidassa, mutta junan tullessa kohdalle niille tuli kiire takaisin metsän suojaan. Bambeja käyskentelee meilläkin päin. Puolisoni on nähnyt monena päivänä sorkanjälkiä mehiläistarhansa lähistöllä. Mutta radan ja maantien takia peurat eivät taida uskaltautua aivan näille kulmille tervehtimään.

Yhteenvetona kirjoituksen aiheista todettakoon vaikka, että minusta ei taatusti olisi katsomaan noita(kaan) eläimiä aseen tähtäimen läpi.

Takaisin koulunpenkille

Minusta on tuntunut jo pitkään elokuulta. Syy lienee se, että monena vuonna olen palannut töihin heinäkuun lopussa tai elokuun alkupäivinä. Tänä kesänä pari viikkoa sitten alkanut opetusjakso toi elokuun etuajassa. Tämä viikko menee vielä vapaalla.



Päiväseltään rullailtiin Metsäkansan kirkolle ja takaisin. Luistimilla olemme alkaneet viihtyä vasta loppukesästä. Lieneekö uutuudenviehätys mennyt. Ehkä joltain muultakin, koska rullailijoita tuntuu olevan liikkeellä vähemmän vaikka parin vuoden takaiseen verrattuna. Naiset ovat edelleen kiinnostuneempia terveydestään ja ulkoisesta olemuksestaan kuin miehet: he käyttävät lajiin sopivia suojavarusteita paljon miehiä ahkerammin.

Illansuussa ryhdyin taas akateemiseksi kansalaiseksi. Tampereen kesäyliopistolla jatkuivat latinan kielen opinnot. Syystä tai toisesta ilmoittauduin tälle jatkokurssille. Kurssilla oli hyvin tilaa. Ryhmässä on vain seitsemän opiskelijaa. En tunne kesäyliopiston rahoitusjärjestelmää, mutta ainakaan toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa noin pientä ryhmää ei kannattaisi aloittaa.

Tehokkaasti oli ainakin verbioppi unohtunut muutaman kesäviikon aikana. Intensiivikurssi ei ole kaltaiselleni hitaalle oppijalle läheskään paras tapa käytännön taidon oppimiseen.

Ennen oppituntien alkua ehdin käydä ostamassa oppikirjat. Clavis Latina II -niminen opus on sangen tuore ja vaikuttaa ainakin historiasta kiinnostuneen silmiin mielenkiintoiselta. Teksti- ja työkirjan olisi saanut edullisemmin vaikka Granum-verkkokaupan kautta, mutta tilaus olisi pitänyt tehdä ajoissa. Nyt olin jättänyt kurssille ilmoittautumisenkin pitkälle viime tipan yli.

I wanna be somebody

Kalenterissa on jälleen jokunen vapaapäivä. Eilinen tuli vietettyä Helsingissä, vaikka VR:n sveitsiläinen tekniikka yritti vesittää lähtöaikeet. Täpötäyteen P44:ään en viitsinyt ahtautua ja ostin suosiolla lipun IC168:aan.

Kaupungissa tuli mieleen jokin aika sitten helsinkiläiskirjoittajien blogeissa esillä ollut anonyymiyden ihanne. Kyllähän isossa kaupungissa voi helposti olla nimetön osa massaa. Mutta minun on myönnettävä, että on mukavaa, kun esimerkiksi kaupunginjohtaja sanoo moro tullessaan kylillä vastaan. Tai että yleensäkin voi olla lapa pystyssä ajaessaan pyörällä kylänraittia.

Ihmiset kaipaavat lajitoveriensa tuottamaa turvallisuudentunnetta. Monelle sitä ovat läheiset ystävät, suku jne. Joku - varmaankin harvempi - taas saattaa luottaa kasvottomaan virkakoneistoon. Minä olen huono päästämään ihmisiä lähelle samoin kuin luottamaan kasvottomaan. Turvallisuuden tunnetta luovat hyvänpäiväntutut, joiden on helppo ajatella olevan jossakin yksilöllisen tuttavan ja kasvottoman järjestelmän rajavyöhykkeellä ja siten riittävän etäällä mutta tarvittaessa lähestyttävissä.

Eihän tämä ole kuumaa eikä kylmää, vaan haaleaa. Ja siksi kai monen mielestä oksettavaa.

Viapori 2006

Pääkaupungissa suuntasin kauppatorille ja Suomenlinnaan. Suomenlinna-museon näyttely vuoden 1906 Viaporin kapinasta kiinnosti.

Lautan rantautuessa vieressäni istunut kysyi, puhunko englantia. Vastasin, että vähän. Tämä on asia, joka hävettää minua. Koulujärjestelmä tarjosi - kaiken muun hyvän ohessa - vuosikausia loistavaa ja ilmaista kieltenopetusta, mutta käytön puutteesta johtuen varsinkin suullinen kielitaitoni on ruosteessa. Kysyjä halusi tietää, mihin paikkaan on nyt tultu. Ihailtavaa seikkailumeininkiä nuorten miesten taholta. Yritin selittää jotakin 18. vuosisadan merilinnoituksesta. Kun tauon jälkeen lisäsin rakennushistoriallisen yritelmäni loppuun "against the Russian empire", taisin tulla tehneeksi lähinnä karhunpalveluksen (sic!) kansainvälisille käsityksille Suomen lähihistoriasta.

Näyttely oli tekniseltä toteutukseltaan samantyyppinen kuin sisällissodan jälkeistä Viaporin vankileiriä käsitellyt näyttely pari vuotta sitten. Jokin suomalainen museokoulukunta arvostanee tietynlaista minimalismia vaikuttavuuden keinona. Tässä oli mielestäni onnistuttu hyvin, Paavo Rintala -vainaan avulla.

Viaporin kapina ei ollut täysin samassa linjassa muiden Venäjän valtakunnassa noina aikoina tapahtuneiden kansannousujen kanssa. Erikoinen tapaus ja erikoinen 100-vuotismuistonäyttely.

Hankin lipun myös Viaporin tykit ja tunnelit -opastuskierrokselle. Varsinaisesta opastuksesta en saanut juurikaan uutta (yksi kysymys minulla oli valmiiksi mielessäni, mutta niille tykeille ei kierros ulottunut), mutta oppaan asenne oli eräässä mielessä hyvin kunnioitettava. Joissakin kaikille avoimissa tunneleissa hän komensi ryhmän ulkopuolisia lapsia olemaan hiljaa, jotta opastuspuhe kuultaisiin. Toisen kerran sama erinomainen asenne tuli esiin, kun kierroksen lopulla opas totesi penkin vallanneille opastuskierroksen lapsille, että hyviin tapoihin kuuluu kysyä ensin vanhemmilta ihmisiltä, haluaisivatko he istua. Näitä ihmisiä kun olisi edelleen peruskoulujen opettajina!

Päivälliseksi nautin tuhdin Nikolai-pizzan. Ei kai sitä ainakaan sen yhden, nyt teatterin käytössä olevan, raveliinin nimeen olisi saanut syödä. Monenkohan viikon kaloriannos se oli vuoden 1918 vankien ravintoon verrattuna? Tai millainen linnoituksen rakentajien ruokavalioon nähden? Tai edes sen yläluokan, joka rakentamisaikana piilotti arkensa hienostuneisiin rintakuviin?

Oluen olisin mieluusti nautiskellut aliupseerikerholla. Jos jostakin kapakasta olen Helsingissä pitänyt, niin se on ollut juuri tuo. Erinomainen sijainti, originelli tyyli ja rauhallinen tunnelma. Mutta talo oli peruskorjauksessa. Hyvä niin rakennuksen kannalta, mutta ikävää, jos paikka saa korjauksen jälkeen jonkin uudenlaisen leiman.

Viaporissa tukikohtaansa pitänyt Saaristolaivasto eli armeijan laivasto oli 1700-luvun lopulla Ruotsin valtakunnan keihäänkärki itään päin. Kun serkukset Ruotsin Kustaa III ja Venäjän Katariina I intoutuivat laittamaan nappinsa vastakkain, Ruotsin Saaristolaivasto komentajansa Carl Olof Cronstedtin johdolla murskasi venäläisen laivaston Ruotsinsalmen toisessa taistelussa heinäkuussa 1790. Ruotsalaisten saamat sotasaalispurjeet koristavat tätänykyä yksityisomistuksessa olevan Sjundbyn kartanon salin kattoa.



Nykyinen saaristolaivasto taitaa olla kutsumattomia vieraita vastaan vielä häijympi kuin ennenvanhaan. Suomenlinnan laituriin kiinnittynyt Rauma-luokan ohjusvene näytti maakravun silmiin kaikessa tyyneydessäänkin paljon hurjemmalta kuin puolitoista viikkoa sitten rynnineet Leopardit.

Nörttiasiaa

Sen jälkeen, kun kävin palauttamassa eilen pitämäni kokeet datanomiopiskelijoille, oli työpäivän pääasiassa kiintolevynvaihtoa. Kokeessa piti toteuttaa yksinkertainen web-palvelu käyttäen hyväksi Apache-web-palvelinta ja sen .htaccess-skriptejä. Hyvin olivat opiskelijat Apachen peruskonfiguroinnin ja HTTP-protokollan perusteet viikossa omaksuneet.

Olen pitänyt SCSI-liitäntäisiä kiintolevyjä tähänastisen kokemukseni perusteella helppoina tapauksina verrattuna vaikkapa IDE-levyihin. Siltauksilla asetetaan vain joka levylle yksilöllinen ID-numero ja asia on suunnilleen sillä selvä. IDE-levyt ovat välillä tahtoneet tapella masteriudesta ja ties mistä. Vielä kun käytännössä SCSI-levyjä on viime vuosina käytetty lähinnä palvelintietokoneiden RAID-levymatriiseissa, joissa käyttöjärjestelmä näkee suoraan RAID-ohjaimen eikä niinkään itse levyjä, ovat kaikenlaiset radikaalimmatkin levynvaihdot olleet SCSI-puolella helppoja.

Tänään tuo takkuili lähinnä vanhan SCSI-RAID-levyohjaimen vuoksi. Syystä tai toisesta se ei suostunut tunnistamaan yhdessä alkuperäistä levyä ja rikkoutuneen vastaavan peilatun levyn tilalle hankittua eri merkkistä ja isompaa levyä. Yksinään se tunnisti niin vanhan kuin uudenkin levyn, mutta ei niitä yhdessä. Ei, vaikka levyjen ID-numeroita olisi vaihtanut miksi tahansa. Kokeeksi vaihdoin levyohjaimen, joka onneksi oli korttimallinen, varastosta löytyneeseen vastaavaan, mutta päivitetyllä BIOSilla varustettuun versioon. Johan toimi.

Sulakkeita

Tällä seutukunnalla kävi eilen melko voimakas ukkonen. Veturitallilla vanha vikavirtasuoja teki tehtävänsä ja pimensi sähköt tallin itäisimmästä päädystä. Ilkan kanssa etsimme eilisiltana pitkään rikkoutuneita sulakkeita, kunnes varsinainen syy löytyi. VR on ollut aikanaan melko edistyksellinen vikavirtasuojaamisessa. Kotitalouksiin ne ovat tulleet paljolti vasta tällä vuosikymmenellä. Tietysti valtiolla on ollut käytössään paljon paksumpaa virtaa ja siksi suurempi tarve suojauksille.

Mutta tallin sähköliittymä hassutti tähän päivään saakka. Yksi ryhmäsulake oli rikkoutunut sekin, ja vaikutti mielenkiintoisella tavalla. Saman puolen tunnin sisään mahtui kaksi mukavaa tietoa, kun ensin päivitetty levyohjain kertoi tunnistaneensa molemmat kiintolevyt ja sitten soitti Ilkka ja kertoi jäljittäneensä veturitallilta rikkoutuneen ryhmäsulakkeen.

Illalla käväistiin anoppilassa katsomassa oudon sähkökatkon syytä. Vaihdoin pääsulakkeista kaksi mutta turhaan. Tai ei ehkä aivan turhaan: yksi oli melko väsyneen näköinen. Pian selvisi, että katkos olikin laajempi, ja tien toisessa päässä työskennelleet verkkoyhtiön asentajat saivat juuri työnsä valmiiksi.

Jatkettiin samalla reissulla kuntoradalle. Ensimmäistä kertaa sitten hiihtokelien. Kovin on maisema eri näköistä kuin talvella. Ahtaampaa. Ilta-auringossa Tervasaaren tehtaanpiiput ja Vääränkoivun kerrostalot näkyivät hyvin. Pehmeällä pinnalla oli mukava mennä, mutta nopeampijalkainen innostui pitämään aika kovaa vauhtia. Tuli lämmin.

Juomaksi kelpaa vain... ?

Eilen aiemmin mainittuun serverihuoneen vinkujaan piti sittenkin tilata uudet levyt. Edullisinkin SCSI-liitäntäinen näemmä maksaa reilusti toistatuhatta mummonmarkkaa kappaleelta. Noissa jos missä hinnat näyttävät nousseen sitten markka-aikojen, vaikka tietotekniikan sanotaan halpenevan. Varsinainen syy lienee PC-maailmassa SATAn yleistyminen ja SCSIn vähittäinen siirtyminen ns. legacy-puolelle.

Levyshoppailu hoitui puhelimella. Pahempi moka oli se, että töistä lähdettyä tuli käytyä tehtaanpiippujen juurella viinakaupassa. Illalla neljän ruusun bourbon nousi jääpalojen kera pari kertaa Ukko-Pekka-profiilin puskinten tasalle, mikä teki lauantaiaamupäivästä tehottoman. Sivistyneemmät sanoivat, että olisi parempi olla skottilaista. Uskon hyvin.

Polkaisin veturitallille reilusti myöhässä. Ahkerimmat olivat suunnitelleet jatkavansa EFin maalausta siltä puolelta, jota aurinko ei kiusaa. Koko vaunu maalattiin joitakin vuosia sitten samalla, kun sivuseinien panelointi uusittiin, mutta rohkenen väittää värisävyn olleen silloin väärä. Tummanruskea toki, mutta ei silti se oikea. Tänään sateinen sää esti maalausaikeet. Toisaalta viikon päästä lienee luvassa enemmän käsiä pensselien varteen.


Talkookuva, josta kiitos Iso-H:lle, piti laittaa jo alkuperäiseen asiayhteyteensä kolme viikkoa sitten, mutta tiedonsiirto-ongelmat kiusasivat silloin.

Synnit kostautuivat vielä saunalenkilläkin. Syke tuntui pysyvän turhan korkealla ja meno takkuili.

Syyllistäminen ja uhriutuminen

Syyllistäminen on vanha ja ilmeisen hyväksi havaittu keino käyttää tai kahmia valtaa. Meidän kulttuurissamme uskonto syyllisti ja siten vallitsi jonnekin 1900-luvun alkupuolelle saakka (toki joissakin alakulttuureissa edelleenkin). Valtio pyrki muutaman seuraavan vuosikymmenen ajan samaan kunnon kansalaisen ihantein, mutta kirkon korvaajaksi siitä ei ollut, koska sillä ei kohderyhmänsä käsityksissä ollut takanaan metafyysisten sanktioiden monopolia.

Syyllistäminen toimi erityisen hyvin niukkuuden aikoina, kun ei ole ollut jaettavana palkkioita vallankäyttäjille mieluisasta toiminnasta, mutta ei myöskään varaa, halua tai uskallusta konkreettisten kielteisten sanktioiden toteuttamiseen.

Viime vuosisadan lopulla syyllistäminen saattoi jäädä vallankäyttökeinona palkkioiden jakamisen varjoon niinä parina vuosikymmenenä, kun vallankäyttäjillä oli varaa toimia kansantribuuni Publius Clodiuksen anteliaisuudella.

Se Titus Annius Milo, joka anteliaan tappoi, oli 1990-luvun alun taloudellinen lama. Vanha keino löysi tiensä käyttöön, ja milloin työttömät, milloin opiskelijat, milloin julkinen sektori ja milloin mikin integroitiin - tai alistettiin - syyllistämisen keinoin.

Aktivismiliikkeet ja prekariaattirähinät ovat antaneet esimakua siitä, miten heikko integraation muoto syyllistäminen on ollut. Vertailukohtana olkoon vaikka vielä 1940-luvun loppuvuosina hampaitaan näytellyt radikaali vasemmistolaisuus - jossa kylläkin oli kysymys enimmäkseen hyvityksen hakemisesta sisällissodan ajoilta - integroitiin kokonaisuuteen positiivisin keinoin järjestämällä ensin edullisia tontteja (esimerkiksi Kangasalan Ruutanan omakotiasutus on syntynyt lähinnä viereisen tehdaskaupungin ja erityisesti Lokomon ja Tampellan metallityöväen rakentamana, samaa voidaan sanoa kemiallisen puunjalostusteollisuuden työväen osalta lukuisista Valkeakosken kaupunginosista) ja sitten koulutusta ja sen mukanaan tuomia virka- ym. asemia.

Melko uusi syyllistämismenetelmään liittyvä piirre on uhriutuminen. Tarkoitan sitä, että syyllistämisellä valta-asemaa hakeva paitsi valitsee dialektisen näkökulman - joka on eräällä tavalla koko syyllistämisajattelun perusta - myös korostaa asemaansa syyllistämiensä uhrina.

Tämän päivän yhteiskunnallisessa keskustelussa uhriutumisstrategiaa käytetään eri rintamalinjojen molemmin puolin pelottavan ahkerasti. Niin työntekijät kuin työnantajat esittävät itsensä toistensa uhreina. Sama pätee maaseutu-kaupunki-asetelmaan, eri sukupuolten asemaa käsittelevään politiikkaan ja moneen muuhun.

Minusta uhriutumisen menetelmä on äärimmäisen vaarallinen käyttäjälleen. Kuka todellisuudessa haluaa tai uskaltaa uskoa valtaa sellaisen käsiin, joka on uhri? Voiko valtaa käyttää sellainen, joka ei kykene pitämään omia puoliaan, vaan on ajautunut uhriksi? Uhriutumisella ratsastaminen tuo kannattajia ennen kaikkea niille ajatussuunnille, jotka valitsevat - ehkä aivan perusteettomasti - toisenlaiset manööverit, jopa äärilaidasta.

Jatkan poliittisesti epäkorrektilla linjalla. Uskallan väittää, että maamme työväenliike saavutti tavoitteensa suurelta osin siksi, että se oli aikanaan - puhuttakoon sitten vuodesta 1918 tai 1948 - kannattajiensa silmissä osoittanut olevansa jotakin muuta kuin uhrilammas. Samoin se, että koko maa selvisi "vaaran vuosista" - jotka ainakin joidenkin näkökulmien mukaan olivat vuosina 1970-71 ja 1978-79 vakavammat kuin 1940-luvun lopulla - oli seurausta siitä, että aikanaan oli valittu eri tie kuin esimerkiksi Suomenlahden eteläpuolella.

Ihmissuhdepläjäys

Puolisoni totesi taannoin, että jos hän ja minä emme tuntisi toisiamme, mutta hän lukisi blogiani, hän ei välttämättä haluaisikaan tutustua lähemmin. Onneksi oltiin ajoissa liikkeellä :-)

Ymmärrän asian hyvin, ja olen samoilla linjoilla. Ihminen tiivistäneenä itsensä merkkijonoiksi on huonompi versio kuin tiivistämätön. Yhteiskunnan normaalioloissa ihmiset myös pääsääntöisesti käyttäytyvät toisiaan kohtaan paremmin siellä, missä he eivät pysty tiivistäytymään pelkiksi merkkijonoiksi.

Takaisin töihin

Olen harjoittanut opettajan ammattia jo vuosia, mutta tämä kesä on ollut ensimmäinen, kun olen päässyt nauttimaan niinsanotusta opettajan kesälomasta. Tai ainakin melkein. Viikon verran on töitä näin sydänkesälläkin erään kesän läpi menevät datanomikoulutuksen merkeissä.

Työpäivä ei alkanut lupaavasti. Paloautoja ulvoi lähistöllä varhaisesta aamusta saakka, ja töihin lähtiessä kylältä päin kohoava savupatsas kertoi, että niillä taatusti oli töitä. Vanhan osuuskauppalaisten asuintalon palo urheilukentän laidalla oli surullisen tuhoisa.

Töissä serverihuoneen ovea avatessani korviin tunki vinkuva ääni. Yksi palvelin oli ajanut itsensä enemmän tai vähemmän hallitusti alas ja itki levypakkaansa. Levyohjaimen BIOSin diagnostiikka ilmoitti kaiken olevan kunnossa, ja kone käynnistyi oikein, mutta huuto ei lakannut. Vasta kun ajoin käyttöjärjestelmän päällä toimivan levyjärjestelmän diagnostiikkaohjelman, joka sekin ilmoitti kaiken olevan kunnossa, ohjain uskoi olevansa terve ja huuto lakkasi.

On aika opetella jälleen aikaisiin aamuherätyksiin. Tottumatonta väsytti töistä palatessa. Vaikka ei olisi oikein huvittanut, lähdin illalla rullailemaan Metsäkansan kirkolle. Muuten aika olisi mennyt nukkumiseen. Vastaan tuli Viialan suunnalta tutun näköinen moottoripyöräjengi, ja palattua löytyi tuttuja nuoria miehiä veturitallilta.

Hiuksissa hiekkaa

Jokin aika sitten Hattulan Parolannummella Panssarimuseota ylläpitävä ja panssarijoukkojen perinteitä vaaliva Panssarikilta lahjoitti Veturimuseolle Leyland-dieselmoottorin. Kiltalaiset olivat alunperin ajatellet käyttää sitä eräässä omassa museopanssarivaunussaan, mutta erinäisistä syistä moottori osoittautui heille tarpeettomaksi. Samaa moottorityyppiä käytettiin myös eräissä Valtionrautateiden ratakuorma-autoissa, joten Veturimuseon näyttelyesineeksi se kelpasi hyvin. Moottoriasiaa käytännössä hoitanut Ilkka myi museoveturiseuralaiset moottorin vastineeksi yhdeksi päiväksi Panssarikillan palvelukseen.

Tuo päivä oli tänään, Panssarikillan toimintapäivänä. Heinäkuun puolenvälin seutuville osuvana lauantaina killalla on jo pitkään ollut tapana järjestää erilaisia yleisölle tarkoitettuja toimintapäiviä. Syy on se, että suomalaisten panssarivaunujoukkojen perinnepäivää vietetään Ranskan vallankumouksen kunniaksi 14.7. Tämä kaivannee selityksen. Vasta itsenäistynyt Suomi osti ensimmäiset panssarivaununsa, tuolloin hyvin ajanmukaiset Renaultit - ellei jopa aikansa Lecrercejä vastanneet state-of-art-vaunut - Ranskasta. Panssarijoukot siis valitsivat perinnepäivänsä uuden aselajin osaamista tarjonneen maan kunniaksi. Muutenkin Ranska oli tuolloin melko suosittu, olihan se ollut tammikuun alussa 1918 Neuvosto-Venäjän ja Ruotsin ohella ensimmäinen maa, joka tunnusti Suomen itsenäisyyden.

Kilta yhdessä Panssariprikaatin kanssa järjesti yleisölle monenlaista ohjelmaa Panssarimuseolla ja Panssariprikaatin tärkeällä lähiharjoitusalueella, Parolannummen entisellä lentokentällä. Museoveturiseuran väen hommaksi tulivat lentokentällä toteutetun yleisöajelun tuki- ja turvatoimet. Myytiin lippuja ajelulle, autettiin ihmisiä nousemaan tykinvetäjien lavalle ja ajon jälkeen sieltä pois, jaettiin sotaväen sadeviittoja suojaksi lentokentän pölyä vastaan, valvottiin yleisön turvallisuutta ajon aikana lavalla ja muuta mukavaa.

Yleisöajelu tapahtui aluksi kahdella ATS-59-tyyppisellä tykinvetäjällä (Iso-H:lle kiitos hyvästä tyyppikuvasta, jota valitettavasti rumentaa allekirjoittanut perälautaa sulkemassa). Näitä telavetoisia, tykkimiehistölle ja varusteille tarkoitetulla avonaisella lavalla varustettuja jokapaikankulkijoita hankittiin Suomeen Neuvostoliitosta vuonna 1965. Telatraktoreiksi kutsutut ajoneuvot olivat vuoteen 1978 saakka puolustuslaitoksen ajoneuvorekisterissä, jonka jälkeen ne siirrettiin panssarirekisteriin.

Parin tunnin ajon jälkeen toisesta ATS-59:stä hajosi kytkin. Yleisöjono kasvoi yhden telatraktorin lavan vetäessä matkustajien koosta riippuen vain 8-10 henkeä kerralla. Panssarikiltalaiset hakivat varikoltaan avuksi vanhemman telatraktorin tyyppiä AT-S. Tämä kuuden hengen hytillä ja uudempaa versiota monimutkaisemmalla telakoneistolla sekä hieman pienemmällä avolavalla varustettu malli saapui maahamme Neuvostoliitosta tehtyjen tykkihankintojen yhteydessä 1960-luvun alkuvuosina. Levosta vauhdikkaaseen ajoon herätetty ajoneuvo jaksoi hyvin muutaman tunnin, kunnes siitä katkesi tuulettimen hihna. Ylikuumentunutta yritettiin jäähdyttää hiilihapposammuttimen avulla, mutta yleisöajelu oli hoidettava loppuun yhden ATS-59:n voimin. Yleisömäärän huvettua iltapäivän myötä asia ei aiheuttanut suuria ongelmia.

Liikkuvan museokaluston kanssa toimittaessa tekniset viat tai ainakin niiden riskit ovat usein lähes enemmän sääntö kuin poikkeus. Siksi suuri yleisö ei pääse vanhojen autojen, panssarivaunujen tai veturien kyytiin läheskään niin paljon kuin haluaisi. Maastossa tapahtuvassa panssarikaluston "nostalgialiikenteessä" ongelmien seuraukset eivät ole kovin vakavia. Rautatieliikenteen vikasietoisuus on erittäin matala, ja liikennöidessä kaluston kuntovaatimukset ovat tiukemmat, kun yksi rikkoutunut kulkuneuvo voi sekoittaa pahimmassa tapauksessa koko maan junaliikenteen.

Panssarikillan museokaluston osalta ongelma iski myös sodanaikaiseen saksalaisvalmisteiseen ja meillä jatkosodan loppuvaiheen torjuntataisteluissa tärkeäksi aseeksi osoittautuneeseen Stu 40 -rynnäkkötykkiin, "Sturmiin", jonka oli määrä olla päivän ajan yleisön nähtävänä lentokentän laidalla. Käyntiongelmien vuoksi museovaunua lähdettiin ajamaan välittömästi paraatin jälkeen varikolle.

Hommat hoituivat tällä porukalla hyvin, kuten aina. Täytyy sanoa, että erityisen ylpeä olin omistani, kun Panssariprikaatin järjestämän taistelunäytöksen edellä totesimme monisatapäisen katsojajoukon ryhmittyneen melko vapaamuotoisesti lentokentän pohjois- ja koilliskulmaan. Vaihdettiin pari sanaa, ja hetken päästä oli yleisön ja kentän väliin ryhmittynyt tasaisin välein neonkeltaisilla huomioliiveillä varustautunut joukko osoittamaan, mihin saakka on turvallista tulla katsomaan. Taatusti tehokkaampi keino kuin heikosti kuuluneen ämyrin kautta komentajan esittämä toive turvallisesta käyttäytymisestä.



Aikaisemmin päivä oli suosittu alokkaiden sotilasvalapäivä, mutta kun nykyisin palvelukseen astutaan aikaisemman kesäkuun sijasta heinäkuussa, tämä perinne on katkennut. Nyt taistelunäytös oli paraatin ohella tärkein prikaatin anti yleisölle. Massiivinen se oli kaikkiin aikaisemmin näkemiini verraten. Kokonainen panssarikomppania hyökkäsi lentokentän eteläpäästä pohjoispäähän. Näytös on näytös ja taktiikka on taktiikkaa ja ne ovat kaksi eri asiaa. En ollut ainoa, joka ihmetteli, kun viholliskosketuksen jälkeen Leopard-taistelupanssarivaunut jäivät avoriviin aukeaan maastoon helikopterien syöteiksi, ja BMP-2-rynnäkköpanssarivaunut ajoivat taisteluvaunujen välistä vihollisen kimppuun. Vai oliko tarkoitus esitellä, että hienoja Leopardeja säästellään, ja "Bemareita" ja panssarijääkäreitä riittää tuhlattavaksi. Mutta kulku-uran miinanraivauksen ja merkinnän esittelemiseen oli nähty kunnioitettavasti vaivaa.

Samoin tulenkuvaukseen. Kun pauke alkoi, monet isät vakavoituivat. Luultavasti nostalgian vuoksi, muistelemaan nuoruuden aseleikkejä. Lapset hiljenivät jännityksestä; joku taisi itkeäkin. Äidit hymyilivät "tämä on jännää" -hymyä. Jännääkö on, kun leikitään lihamyllyä, joka muokkaa ihmiset kasaksi ruumiin nesteillä kostutettuja luunsiruja ja repaleista lihaa? Enemmän se johtui pitkästä työrupeamasta päivänpaahteessa, mutta oksennusrefleksi oli hetken lähellä. Mutta vähän niiden hymyjenkin vuoksi. Eivät he tietenkään lihamyllyleikille hymyilleet, vaan sotaleikille. He... heei. Lihamylly on kaukana. Libanonissa saakka.

Hyppäsin ATS-59:n kyytiin viimeiselle kierrokselle, joka ajettiin hieman tavanomaista pitempänä. Melko hurja oli vaikutelma, kun telavetäjä vauhdilla syöksyi metsiköstä uralle, jossa mutkan takana sodanaikaisen Stu 40 -rynnäkkötykin putki katsoi suoraan kohti. Kyseessä oli paraatin jälkeiselle siirtomatkalle väsähtänyt käyntiongelmainen museovaunu, jota ei oltu vielä ehditty noutaa varikolle.

Talkoolaisille tarjottu hernekeitto oli erinomaista, mutta illalla kotipuolessa maittoi pitkästä aikaa kebabkin. Me, jotka toimimme kentän laidalla ja erityisesti he, jotka ohjasivat yleisöä vaunuissa, olimme päivän päätteeksi tomun peitossa. Mukavampaahan se on kuin rapa. Puhdistuu helpommin.

Vielä ennen saunaa noudimme purettavasta varastosta VR:n lupaamat kolmipyöräresiinat ja konevoimalla toimivan kiskopultinkiertäjän Veturimuseolle. Siirsimme resiinat ajamalla ratapihan äärimäistä tyhjää sivuraidetta. Asemalaiturilla ilmeisesti viihteelle vievää junaa odottelevat nuoret miehet huutelivat kysellen resiinakyydin taksaa Tampereelle. Joutuivat tyytymään junaan.

(Edit: ATS-59:ää ja AT-S:ää ym. yksityiskohtia koskevia tietoja lisätty "Suomalaiset panssarivaunut 1918-1997" -teoksen pohjalta 16.7.2006.)

Ontuva tiikeri, lompsiva lohikäärme

Viikko tuli vietettyä Kanta-Hämeessä Viittakiven opistolla. Opistoa ylläpitää Suomen Setlementtiliitto, historiasta tunnettuja kveekareita lähellä olevaa kristillistä maailmankatsomusta toteuttava järjestö. Ruoka oli hyvää, vahvasti luomukasvispitoista, ja rauha suunnilleen täydellinen.

Perinteidensä mukaan opisto mainostaa itseään kansainvälisenä. Nykyään kansainvälisyyttä lienee keskimääräisessä kaupunkiperuskoulussa enemmän kuin 1950-luvulla oli alan johtavassa kansankorkeakoulussa, mutta muuta kuin suomea paikalla nytkin kuuli. Tekstiilitaidekurssilaisten keskustelua kuullessa kauhistuin, miten olen saattanut kadottaa näin tyystin koulun tarjoaman saksan kuullunymmärtämistaidon. Kurssilaisten tuottaman näyttelyn avajaisissa selvisi, että kyseessä oli flaami. Asia menee yleissivistymättömyyteni piikkiin.

Päivät kuluivat harjoitellessa taijia (virallinen pinyin-kirjoitusasu on tuo; vanha ja ilmeisesti tunnetumpi kirjoitusasu on "tai chi"). Muutaman päivän intensiivikurssi ei ole kovin tehokas konkreettisen taidon omaksumiseen - sama tuli huomattua alkukesästä latinankurssilla - mikä oli otettu hyvin huomioon oppimistavoitteissa. Yleisintä, 24-osaista niinsanottua "muotoa" (monien japanilaisperäisten budolajien terminologialla sanottuna kyseessä on kata) ei edes yritetty ahmaista kokonaan, vaan keskityttiin alkuosaan.

Harjoituksia oli päivässä kolme, ja treenitunteja tuli päivää kohden kuusi tai seitsemän. Monia muita lajeja ajatellen kyseessä on kilpailijavalmennuksen tuntimäärä, mutta tässä rauhallisessa lajissa ongelmia ei tullut yhdellekään hyvin heterogeenisesta ryhmästä. Vuosien takaa muistan aivan toisenlaisen tavan treenata taijia; sillä tyylillä parikin tuntia päivässä olisi saattanut olla liikaa.

Suomen oloissa on vaikea kuvitella harjoittelemiselle soveltuvampaa paikkaa kuin nurmi järven rannalla tuulen heilutellessa 1:1-kokoiseksi bonsaiksi kasvanutta rantakoivua.

Taijissa sanotaan yhdistyvän kiinalaisen filosofian, lääketieteen ja taistelutaitojen perinteet. Filosofiasta voidaan olla montaa mieltä, eikä sitä puolta ymmärtääkseni painoteta kovinkaan paljon täkäläisissä oloissa. Lääketieteen osalta kyse on lähinnä samasta asiasta, johon terveydenhuolto meilläkin on yhä enemmän suuntautumassa: tarjotaan menetelmiä aktiivisesti ylläpitää terveyttään tai kuntouttaa itse itseään. Rauhallisesti tehtävissä liikkeissä taistelutaitojen perinne ei näyttäydy kovin vahvasti, mutta taijin tekniikat toteuttavat samoja periaatteita kuin esimerkiksi judossa (poikkeuksiakin on, kuten taijin yhteen tukijalkaan perustuva liikkuminen, joka tatamilla koituisi nopeasti ottelijan kohtaloksi).

Yhtä kaikki, ihmisvartalon mekaniikasta taijissakin on kysymys. Toisille se on helpompaa, toisille vaikeampaa. Puolisoni omaksui liikkeet nopeasti tanssijan hahmotustavalla ja koordinaatiolla. Minusta taas lähes kaikki oli kuin uutta, vaikka minulla tästä ja vastaavankaltaisesta liikehdinnästä joitain vähäisiä kokemuksia onkin.

Iltaisin väsytti terveellä tavalla, mutta parina iltana vääntäydyimme muutaman kilometrin iltalenkille. Toisena niistä kävimme katsomassa Hauhon kirkkoa. Kirkko oli jo kiinni, mutta portilla juopotelleiden nuorten riemuksi lausuimme klassiset sanat "How" ja "hoch".

Vesipetoja emme ole: talviturkki tuli heitettyä vasta nyt. Tosin hyvissä ajoin ennen Jaakonpäivää ja yli kuukautta aiemmin kuin viime kesänä. Vesi oli lämmintä ja aamuisinkin kiva uida.

Muutama päivä poissa

Lähden puolisoni kanssa muutamaksi päiväksi toiselle puolen maakuntaa harjoittamaan hengen ja ruumiin kuntoilua. En tiedä, millaiset ovat bloggaamismahdollisuudet, joten päivitykset voivat olla viikolla vähissä. Sähköpostiakaan en välttämättä pääse lukemaan.

Puistossa

Illansuussa polkaisin hautuumaalle kastelemaan isän ja mummon kesäkukat. Hautuumaan vanha puoli, se jossa mummo vanhempiensa ja Vanajasta isänsä kanssa muuraushommiin muuttaneen ja noin vuosi ennen syntymääni poismenneen miehensä kanssa lepää, on tätänykyä hiljainen puisto.

Penkki on asetettu ison käytävän varteen. Kirkkoherrat, kanttorit, lehtorit, kansakoulunopettajat, asemapäälliköt ja ratamestarit ovat saaneet korkeita kivipaasia. Isoissa kivissä silti yksi ammatti on yli muiden: maanviljelijä. Kuolinvuodesta ei ole vaikea arvata, että mieluummin kiveen olisi saatettu kaivertaa "talollinen". Vanhempiin niin on tehty.

Kiviaitaa vasten on nojallaan unohdettuja muistokiviä. Vanhat pois uusien tieltä. Saisiko tuollaisen muistokiven omaan pihaan? Mitä jos puolikoivukujan alla, pienen matkan päässä oikeasta leposijasta, säilytettäisiin sata vuotta sitten elämäntyönsä tehneen muistoa?

Leipää ja viiniä

Ajattelimme, että aamun kääntyessä aamupäiväksi ei olisi liian kuuma hölkätä. Väärin arvattu. Takaisin palattua viihdyimme hyvän tovin pihakeinussa jääpaloilla varustettujen isojen mehu- ja vissylasien kanssa. Viimein suihkuun noustessa mukaan kourallinen salaattia ja muutama ruohosipulinvarsi brunssia varten.

Iltapäivällä puolisoni lähti piispan kaveriksi siunaamaan virvoittavien vetten ääreen muuttanutta. Poljin kylälle hakemaan illaksi pullon valkoviiniä ja patongin. Hienosta viinistä tahtoo olla maalaiskylässäkin runsauden pula, mutta yksinkertaiseen makuumme sopivaa pöytäviiniäkin sentään löytyi. Sen sijaan patonki oli vähissä.

Helteillä ruoho kasvaa hitaasti, mutta lienee silti aika tarttua ruohonleikkurin kahvaan. Ajattelin lintsata nurmenhoidosta sen verran, että koska säätila ei houkuttele vetämään saappaita jalkaan, jätän työturvallisuusseikkoihin vedoten myös nurmikon ilmastoinnin tällä kertaa väliin.

Siivouspäivä

Maalarinteippi oli jäänyt tehokkaasti kiinni. Irrotuksessa turvauduttiin kemikaaleihin, lähinnä asetoniin. Aikaa ja kynsiä kului, mutta teippikin lähti. Nyt pitäisi auringonpuoleisten ikkunanpokien taas kestää.

Ikkunaprojektissa minulle sattui munaus, joka on niin surkuhupaisa, että maksanee vaivan kertoa. Ulkopokan alareunan kittauksia tehdessäni lasin sisäpinnalla oli vielä maalarinteipit. Kitti tasoittui lastalla mukavalta näyttäväksi viistoksi listaksi. Kun teipit poistettiin huomattiin, että kittilista näkyy sisäpuolelle ainakin 2-3 mm lasin alareunan yli. Myönnettävä on, että silloin harmitti ja hävetti. Onneksi kitti oli kostutettuna vielä helposti muotoiltavaa, ja korjaus onnistui.

Päiväohjelmaa ei tarvinnut miettiä, kun innostuttiin siivoamaan koko talo. Illansuussa kasvit huusivat vettä. Kaivosta annettiin letkulla ja kastelukannulla. Aletaan elää mukavia aikoja sikäli, että hiukan rehevämmänkin salaatin aineksista jo puolet saadaan kotipihasta. Mutta kesäkurpitsa sietäisi voida hiukan paksummin. Ei sen ainakaan kuivuudesta pitäisi kärsiä, koska se osaa isoilla lehdillään hyvissä ajoin ilmoittaa, milloin on jano.

Pitkästä aikaa urheiluliikkeessä

En ole lainkaan innokas hölkkääjä, mutta kun totesin vanhojen lenkkikenkieni palvelleen jo yhdeksän vuotta, ajattelin olevan oikea aika hankkia uudet jo nivelterveydellisistä syistä. Ilokseni kaupasta löytyi jälleen vanhaa tuttua kotimaista merkkiä mukavasti alennettuun hintaan (samassa kaupungissa voivat "alehintojenkin" väliset erot olla näemmä kymmeniä euroja per kenkäpari). Satunnaisesti hölköttelevä ei tietenkään tarvitsisi M-sarjan jalkineita, mutta illan testilenkin jälkeen on todettava, että kyllä ne hyvät ovat. Askeltuntuma tällaisella raskastekoisemmallakin hölköttelijällä on vekkulin rullaava. Puolisoni innostui hankkimaan eri värisen ja kevyemmälle varrelle sopivamman vastaavan mallin, ja piti tuntumasta hänkin.

Halvalla kun sai, piti paitakin ostaa. Ihmettelin, että tässäkin M oli sopiva. Siis että ulkomaalaisvalmisteinen - kotimainen, varsinkin tiettyjen valmistajien mitoitus on asia erikseen - M-kokoinen urheilupaita istui päälle hyvin. Omat mittani eivät ole muuttuneet ainakaan kymmeneen vuoteen, mutta aikaisemmin ulkomaista M-kokoa ei juuri ole kannattanut kokeilla. Ovatkohan ihmiset kansainvälisestikin ottaen kasvaneet, vai tuotetaanko eri markkina-alueille vaatteita nykyään eri mitoituksilla?

Tampereen urheiluliikkeiden tarjonnan runsaus yllätti niissä harvemmin asioivat. Kysyntää tarvinnee olla paljon. Onko asiassa jonkinlainen ristiriita heikkeneväksi sanotun kansanterveyden kanssa? Vai onko kysyntä suurkuluttajien varassa? Vai tehdäänkö tuotteet niin lyhytikäisiksi, että harrastelijoillakin on tiheä päivitystarve.

Puolisoani sovituskopista odotellessa tuli mieleeni, mahtaako monikin nykymuodin mukaisia liikuntavaatteita ostava kauniimman sukupuolen edustaja kritisoida sitä, millaisia arvoja yhä kireämmän ja paljastavamman tyylin avulla terveydestään kiinnostuneille halutaan tarjota? Kysyin asiaa puolisoltani, ja hän vastasi käytännönläheiseen tapaansa kyseessä olevan yksinomaan toiminnalliset seikat. Liikkuessa tulee lämmin, eikä hiertäminen ole toivottavaa.

Sunnuntai naapuriläänissä

Aamulla H9656 vei juuri sopivan pienen kävelymatkan päähän arkkitehti A. Ruusuvuoren suunnittelemalta kirkolta. Hyvinkään vuonna 1961 valmistunut kirkko rakennettiin kolmiota useimmissa muodoissaan toteuttavaksi. Aikanaan kirkkoa kerrotaan arvostellun muotoratkaisusta, joka palautuu useimmissa oppirakennelmissa - myös kristinuskossa - keskeisellä sijalla olevaan kolmioon. Lienevätkö arvostelijat huomanneet, että samaa muotoa toteuttavat aikansa rakennusmestaritaidon sanelemin ehdoin myös lähes kaikki maamme keskiaikaiset kivikirkot.

Viime vuosien sanankuulijat ovat arvostelleet kirkkoa huonosta akustiikasta, kun ääni kohoaa kirkkosalin keskeltä epäsymmetrisesti ylös. Nyt sitä ei koettu, mutta lieneekö oltu sopivalla paikalla.

Konfirmaatiossa tytöt alboissaan näyttivät samaan muottiin valetuilta, mutta pojissa skaala vaihteli neppaajasta maailmanmieheen. Onko se pelkkää biologiaa? Jos ei, niin onko kyseessä rippikoulun, yhden tärkeän kasvatuslaitoksen, kannalta hyvä asia ajatellen tärkeässä kehitysiässä olevia ihmisiä?

Takaisin asemalle päästiin M5-mallinimeä kantavan baijerilaisauton kyydissä. Pakko sanoa, että kyseisen auton konsepti on minusta asiallinen. Perheautopohjaisessa, tuunatun näköisessä sedan-korisessa ajopelissä on paperien mukaan enemmän hevosia kuin legendoiksi itsensä lihottaneissa Corveteissa tai perusmallin Ferrareissa. Mikä voisikaan olla asiallisempaa, kun emme puhu nyt vetureista :-)

Maalailua

Veturitallin talkoopäivän vakiojoukko ei tapaa maalata taivaanrantaa, ainakaan ennenkuin pensselin alla on jotakin konkreettista. Raaputustyö sujui nopeasti aamupäivän ollessa vielä lämpötilaltaan maltillinen. Puolilta päivin polkaisin pallokentän laitaa, suunnilleen vettä vesitorniin muinoin johtaneiden puuputkien linjaa, paikalliseen Värikauppaan ja huvikseni kysäisin VR-standardi 1111:tä. Tietenkin puukolla kaivettu mallipala oli taskussa mukana. Sitä ei tarvittu, kun kauppias tietokoneeltaan kysyi, onhan kyseessä se tummanruskea. Sehän se oli. Sama valkohäntäpeuran turkin sävy kuin niissä luultavasti harvoissa värifilmille valottuneissa kuvissa, jotka kertovat meille nykyihmisille ajasta, kun matkustajavaunuissa vielä saattoi olla puupenkit.



Maalia saatiin pintaan. Kun en suojannut itseäni kunnolla, sain myös ihon palamaan. Punaniska jälleen.

Vihta tuli tehtyä halkoplaanin humukseen 1970-luvulla kasvaneista riippakoivuista - pahoitteluni, kun tästä ei tullut yhtä hyvää kuin Jussiksi. Saunojien kanssa en tallille jäänyt.

Loppuillan ohjelmana kuunnellaan jalkapalloa. Eilisen ottelun voitti suosikkimme.