Jumbopäivän aattoilta

Jo kahtena iltapäivänä veturitallilla on leijunut puhtaan koivuhalon palaminen. Yksi parhaista tietämistäni tuoksuista. Jussi ja Simo ovat lämmittäneet K3/Tv1 nro 933 -höyryveturia pikkuhiljaa. Erityisen ilahduttavaa oli, että vettä tenderin vesisäiliöstä kattilaan siirtävät imurit olivat ryhtyneet työhönsä - kuljettajan puoleinen tuoreen höyryn ja lämmittäjän puoleinen poistohöyryn voimalla - kuin olisivat olleet toiminnassa viimeksi eilen. Eilisestä vain oli vierähtänyt 45 vuotta.

Ensimmäisenä lämmitysiltana tuli sai sammua pesästä, mutta tänään jäi ihailtavan kokoinen joukko talkoolaisia tallille yöpymään ja huolehtimaan, että "Jumbolla" on kattilassaan syötävää ja juotavaa yön yli. Veturi on lämpimänä helppo ottaa museokauden päättäjäispäivän yleisöä viihdyttämään.

Ilta osoitti, että tallille mahtuu mitä parhaimmin teatteria ja veturinlämmitystä samaan aikaan. Jos "Jumbo" ei olisi ollut niin vesipöhössä kuin taannoisen vesipainekokeen jäljiltä oli, oltaisiin paikallisen teatteriduon musiikkinäytelmän äänitehosteet hoidettu aidoin viheltimin ja muin varustimin. Nyt riitti näytöksen alkamisesta kuuluttamaan vanha aseman kello. Väliajalla monet teatterin ystävät kävivät tekemässä lähempää tuttavuutta höyryveturiin.

Veturin ajo- ja muulle valaistukselle virtaa jauhavan generaattorin höyryputki päästää käyttövoimaansa hiukan läpi. Hukkahöyryllä ei ole suurta merkitystä, kun ei ole - veturinkuljettajarunoilija Aarre Savolaisen sanoja lainaten - vetokoukussa tuhannen tonnin paino. Yhdellä monista teräspuhaltimistaan pianissimossa soitteleva veturi on ohikulkijalle mielenkiintoisempi kuin hiljainen. Tosin on sanottava, että jaan Simon näkemyksen siitä kaikin aistein havainnoitavasta kauneudesta, jonka antaisi lämmitettävänä oleva, pidäteltyä voimaansa vain satunnaisin pienin äännähdyksin ilmoitteleva kone.