Missä oikeus, missä vääryys?

"Samoin pelätään käyvän maanomistajien ja kaupungin (Ratahallintokeskuksen) kaavoituskiistassa, jossa epäasiallisesti osoitetaan ulkoilureittejä ja viaton saa maksaa viulut."

Tätä otsikkoa olen kierrättänyt blogissa ennenkin, ja voi olla että siihen täytyy myöhemminkin turvautua.

Töiden jälkeen oli kiire kotikulmakunnan asemakaavasta järjestettyyn keskustelutilaisuuteen. Toiset haluavat kaavan, koska sen mukana on luvattu vesijohtoja ja viemäreitä kunnan puolesta sinne, missä niitä ei vielä ole. Toiset eivät halua sitä, koska pelkäävät rakennusoikeuden rajoittumista ja sitä kautta kiinteistön arvon alenemista. Valmisteluprosessista voi tulla mielenkiintoinen.

Melusta ja tärinästä puhuttiin enemmän tänä iltana kuin varmaan niinä lähes neljänä vuosikymmenenä yhteensä, minkä ajan rata on tuossa kulkenut. Tl-Tku-radalla on - valtion talousarvioiden niin salliessa - tarkoitus tehdä päällysrakenteen uusimistyö vuosien 2006-2008 aikana. Samanlainen tarve on suurimmalla osalla rataverkkoa, joten ymmärrettävästi Ratahallintokeskus ei yksittäisestä suunnitelmasta juuri arvaa isosti kuulutella, kun toteutuminen ei ole varmaa. Kaava-asiaan aihe kuuluu siten, että radan päällysrakenteen uusimisella RHK tähtää liikkuvan kaluston akselipainon nostamiseen 25 tonniin. Nykyinen akselipaino on 22,5 tonnia. Tämän monet pelkäävät lisäävän melua ja tärinää asuinalueilla.

Asia ei ole aivan yksiselitteinen. Ensinnäkin itäisen yhdysliikenteen vaunukalustolla saa ko. radalla jo nyt liikkua poikkeusluvalla 24,5 tonnin akselipainolla. Itänaapurin vaunut ne vasta kolkottimia ovat (vaikka olenkin venäläisen tekniikan ystävä, minusta heidän rautatievaununsa voitaisiin lähettää pysyvästi Siperiaan ja pitää siellä, ei niillä tänne ole mitään asiaa), ja poikkeuslupia kuuluu olevan käytössä aika tiheään.

Toiseksi radan päällysrakenteen uusiminen on niitä toimenpiteitä, joilla mainittuja haittavaikutuksia osaltaan ehkäistään. Lopputulos voi olla plus miinus nolla. Ehdotin, että kaavasuunnittelussa kaupunki kiristäisi RHK:lta lupauksen massanvaihtotöihin. Savista pois ja kovempaa tilalle, kun kerran koneilla tulevat. Voi olla utopiaa, mutta aina kannattaa yrittää.

Mutta kuten todettu, akustiset haitat olisi hoidettu miltei kerralla, kun RHK vannoisi, ettei pane punaista opastelippua pussiin ennen kuin viimeinenkin Lokakuun rautateiden kolistaja ja täristäjä on karkotettu Suomesta. Nyt kun Katoava veturin ääni -niminen äänitallenne on juuri mennyt prässäämöön, on junan ääniä tarjolla muutenkin.

Tosin eivät ainakaan tämän torpan asukkaat tapaa heräillä radalta kuuluviin yöllisiin ääniin. Toisaalta olemme kovia nukkumaan unissamme.

Mutta koska olemme suomalaisia, hämäläisiä ja minä vieläpä aidon äijäkulttuurin ystävä, pitää jonkinlainen kriittinen vastine kaavaehdotuksesta tehdä määräaikaan mennessä. Jo kansanperinne velvoittaa sellaiseen jaloon toimintaan. Kirjelmän voisi aloittaa vaikkapa otsikon sanoilla.

Märkä keli

Työmatkalla olisi saanut olla kumisaappaat. Onneksi pääsin kotiin oikein kivan ja nätin tytön kyydissä. Syötiin linssikeittoa.

Räntäsade lakkasi jo aikaa sitten. Silti lumiaura jyystää tietä uskollisesti, koko lailla tasatunnein.

Märän lumen paino oli pudottanut männystä kaksi isoa oksaa. Niistä saa hiukan polttopuuta kuivamaan, mutta pimeys ja märkyys eivät houkuttaneet tänä iltana sahapukille.

Tulkku tykkää porkkanajunista. Ja hänellä on muutenkin uusi kiva blogi.

Adventti

Ensimmäisen adventin hoosianna kuunneltiin Turusta mukavasti sohvalla lepäillen. Urkujen kaverina oli trumpetti. Lähetys katkaistiin huonoa makua osoittaen pian kolehtivirren jälkeen. Saarnamiehenä oli Porvoon piispa Vikström, joka on viime aikoina käynyt nokkapokkaa Ruotsin arkkipiispan Hammarin kanssa muun muassa samaa sukupuolta olevien ihmisten välisten liittojen siunaamisen osalta. Kuten eilen tuli kirjoitettua, Vikströmin kollega Huovinen on ilmaissut omasta mielestäni asiallisen mielipiteen tämän suhteen. Siunataanko mieluummin ihmisiä vai kauppakeskuksia?

Tampereen avoimen yliopiston tentteihin voi nykyisin ilmoittautua verkossa Nettirekka-palvelun kautta. Hieno juttu, kun ei enää tarvitse lähteä viemään tenttikuorta laatikkoon. Oli siinäkin oma viehätyksensä henkilökohtaista logistiikkaa ajatellen, mutta nykykäytäntö on aikaisempaa helpompi. Tuli ilmoittauduttua Suomen taidehistorian kirjatenttiin ja samalla todettua, että Suomen taidehistorian peruskurssin luentotentti oli mennyt hyväksytysti läpi. Julkaisevat nimittäin tenttituloksetkin verkossa. Kuten taannoin kirjoitin, en tunnistanut tentissä montaakaan maalausta, mutta jotain ilmeisesti tiesin.

Arvioinnin osalta kyseessä oli paras akateeminen opintosuoritukseni kautta aikain, koska arvosanaksi tuli peräti nelonen. En silti ryhdy esittämään scat-laulua (sangen pienen sisäpiirin juttu ;-)

Ilmaisia huveja

Nukuimme aamulla siihen saakka, että keinovalot vaihtuivat päivänvaloon. Rauhallisen aamuhetken jälkeen oli hyvä lähteä kylille. Kirjastoon taas, ja sieltä kassillinen kirjoja, kun logistiikka hoitui muutoin kuin ahtaassa selkärepussa.

Tuttu auto oli pysäköity pääkadun varteen ja tuttuja miehiä löytyi digikamerakauppaa tekemästä. Valokuvausliike voi hyvinkin olla kohtauspaikka, jossa sovitaan ajankohtaiset asiat. Kahden auton karavaani kulki rautatien toiselle puolen.

Kuntosalille selvisi taas nimikirjoituksella vihkoon. Hieno homma, että emäseura kustantaa. Tällä kertaa tuli tehtyä järkevä treeni. Yhden harjoittelijan tuottamasta äänimaisemasta ei voinut olla tulematta mieleen veljeskansamme rautatie-eepoksessa esiintynyt Ähkiv Bill. Tämä kaikella kunnioituksella, koska itse en olisi kuvitellutkaan käyttäväni samanlaisia painoja.

Osuuskaupan porstuaan osui Seppo kertomaan, miten Yhtymä on myymässä nelisenkymmentä rakennusta pois vanhan Hämeen alueella. Voi olla, että tämä aiheuttaa liikennettä ainakin tietoliikenteen muodossa.

Adventin alla

Piispoiksi ryhtyy fiksuja ihmisiä. Vaikea päätellä muuta Helsingin piispan E. Huovisen kirjoituksesta päättyvän viikon Kotimaa-lehdessä.

Linnuille on pihassamme tarjolla vain kauraa. Taitavat käydä paremmilla apajilla. Hyvä niin. Kyllä tännekin herkullisempaa on tulossa.

Adventtiaatoksi laitoimme vain elävää tulta pihaan.

Älä osta mitään paitsi pizzaa -päivä

Älä osta mitään -päivä on tullut vietettyä melko onnistuneesti päivän tavoitetta ajatellen. Töissä sorruin perjantaiseen paheeseeni eli lounastamaan pizzapaikassa. Kuluttamista sekin. Täkäläisten turkkilais-kurdilais-monikansallisten gourmet-ravintoloiden osalta on vaikea sanoa, kumpi on parempi: Valkeakosken pääkadun varressa sijaitseva vai Toijalan torin laidalla toimiva. Ehkä se on tasapeli. Ensinmainittu tekee parempaa pizzaa ja jälkimmäinen parempaa kebabia.

Päivän teemaan liittyen jokin aika sitten puolisoni ja minä teimme mielenkiintoisen havainnon. Lähistölle on muuttanut perhe, joka on tehnyt uudessa kodissaan isoa remonttia. Eräänä viikonloppuna perheen lapset leikkivät sotaleikkejä pihamaalla. Pyssyt olivat selvästi omatekoiset koostuen ainakin kakkoskakkosesta ja laudasta muotoilluista komponenteista. Sotiminen näytti hoituvan hienosti. Vastakohta oli melkoinen verrattuna viime viikkoina postilaatikkoon tulvivien lelumainosten tarjontaan.

Vanajanhämäläisissä kirjastoissa

Töistä tullessani poikkesin kotikylän kirjastoon etsimään luettavaa seuraavaan taidehistorian tenttiin. Hyvin sieltä löytyykin alan kirjallisuutta, mutta ei aivan kaikkea tarvitsemaani. Samalla tuli päivitettyä vanha kirjastokortti PIKI-kortiksi. Nyt voisi kai museoida syyskuussa 1989 päivätyn Tampereen pääkirjaston kortin. Tuskin se olisi enää aikoihin muutenkaan kelvannut.

Joskus 1970-luvun jälkipuoliskolla kotikylän kirjastokortteja uusittiin. Tuoreena koululaisena olin hankkinut kortin jonkin verran aiemmin. Kerran koulusta palatessa naapurin Olli kertoi, että kirjastosta saa nyt uusia kortteja. Hän esitteli ylpeänä omaansa, joka oli vaaleansininen ja suojattu muovitaskuun. Käännyin heti kirjastolle päin ja sain kortin numero 106. Olin aika ylpeä niin pienestä numerosta. En tullut kysyneeksi, minkä numeron Olli oli saanut.

Iltalenkillä satoi aluksi räntää, mutta ei ollut kylmä. Vähäliikenteiset tiet vaikuttivat liukkailta. Emme lähteneet valaisemattomalle soratielle. Puolisollani on pipo, joka tekee hänestä maajoukkuevalmennettavan näköisen. Olen kateellinen.

Pikaisen suihkuttelun jälkeen ennen sulkemisaikaa ehdin tutustua naapurikunnan uuteen kirjastoon. Se on perjantaisin auki pari tuntia pidempään kuin kotikylän vastaava laitos. Siellä oli saatavissa suomalaisista puukirkoista kertova tenttikirja. Komean kirjaston ovat naapurit saaneet, mistä heille onnittelut. Vilkuksi ristitty talo vaikutti oikein viihtyisältä. Napakka virkailija joutui pariin otteeseen komentamaan tietokoneilla häärineitä lapsuuden ja teini-iän rajamailla horjuvia poikia.

Pyssysillä

Illalla puolisoni lähtiessä kuoroon päätin käväistä pitkästä aikaa ampumaradalla. Radan mestarina toimivalla Heikillä oli muuta menoa, joten en saanut ilma-asetta lainaan. Mutta tuli sen sijaan kokeiltua pitkästä aikaa ruutiasetta. Ruutiaseradalla oli harjoittelemassa Pekka uudella pistoolillaan. Vaatimalla vaati minuakin kokeilemaan asettaan. Lisävarusteita haettaessa Asetalo oli kuulemma meinannut ostaa pyssyn väkisin käsistä. Eikä ihme. Maallikonkin käteen jo ensituntuma oli laadukas.

Siitä on varmaan puolitusinaa vuotta, kun olen viimeksi ampunut lyhyellä ruutiaseella. Muistan, että silloin en osunut mihinkään. Toiset lohduttivat, että sotaväen FN:llä osuukin paremmin, jos käyttää sitä heittoaseena. En uskonut, koska he laukoivat samanlaisella pistoolilla kymppejä.

Tänään meni yllättävän hyvin. Vanhana SRA-miehenä Pekka ampui puoli lippaallista siinä, missä minä tähtäsin yhtä laukausta, mutta aika hyvin sain rauhassa ammutut osumaan taulun mustalle osalle.

Puolisoni on toisinaan sanonut, että meillekin pitäisi hankkia jokin asiallinen ruutiase. Tämän illan jälkeen ajatus ei tunnu yhtään hassummalta.

Melankoliaa

Aamulla töihin lähtiessä on pimeää, töiden alkaessa on pimeää, töiden päättyessä on pimeää ja kotiin tullessa on pimeää.

Ajattelin käydä illalla pitkästä aikaa dojolla nyt, kun taidehistorian opinnot ovat tämän syksyn arki-illoilta ohi (tosin en tiedä, joudunko uusimaan tenttejä - on hyvin mahdollista, että joudun). Mutta koska kyseinen harrastustila on varsinaisessa päiväkäytössään koulun sali, ja parhaillaan on käynnissä lukiolaisten koeviikko, oli harjoitusvuorot peruutettu. En huomannut aluksi ilmoitusta ovella ja ihmettelin, kun väkeä ei näy. Alakerran isossa salissa oli pieni joukko salibandyn pelaajia, mutta muuten koulu oli hiljainen. Autio pukuhuone ja ikkunat pimeälle pihalle - siinä yhdenlainen melankolian ydin.

Raakaa sortovaltaa vastaan - Ei ajeta autolla

Väite: Yksityisautoilu on aina pahasta.

Tulkinta: Me tiedämme teitä itseänne paremmin, milloin ja mihin teidän pitää kulkea ja miten paljon tavaraa teidän on tarpeen kuljettaa mukananne.

Jobinposteja

Ovat tehneet asemakaavan tällekin kulmakunnalle. On myönnettävä, että minussa on sen verran punaniskaa, että olisin viihtynyt aivan hyvin kaava-alueen ulkopuolella. Sinä kesänä, kun vaihdettiin ulkorakennuksen väriä, kysäisin varoiksi asiaa rakennustarkastajalta. "Tehän olette siellä kaavan ulkopuolella, niin maalatkaa vaikka kukkakuvioiseksi." Emme maalanneet kukikkaaksi, mutta kaavan ulkopuolella olisi silti viihdytty.

Ratavarren eläjinä asustelemme kaavaehdotuksen mukaan suojaviheralueella. Jotenkin tuosta tulee mieleen kansallispuisto tai muu reservaatti :-)

Toisaalta on kaavaehdotuksen teettämisestä ollut iloakin. Maaperän radonriskialueet on kartoitettu, eikä sellaisesta pitäisi olla näillä tonteilla vaaraa. Tärinä- ja melumittauksiakin on tehty. Vaikka 1960-luvulla rakennettu radan uusi linjaus tehtiin silloisen tietämyksen mukaan eli ei kovin kauas asutuksesta (nykyinen suositeltu minimietäisyys radasta on uusille asuinrakennuksille 160 metriä), ei noista tiettävästi ongelmia ole ollut neljään vuosikymmeneen.

Tänään aloitan uuden minisarjan nimeltä "Raakaa sortovaltaa vastaan". Kaikenlaisen vaihtoehtoväen mielikuvissa kirjoitan nämä ajatukset tietenkin karvalakki päässä pirtin pöydän ääressä. Niinkuin teenkin. Sarja jää yhtä lyhyeksi kuin taannoinen Pohjantähti-cover.

Raakaa sortovaltaa vastaan - Rakennetaan taajaan

Väite: On suosittava tiivistä yhdyskuntarakennetta ja etenkin kerrostaloasumista.

Tulkinta: On parempi, että te ette itse voi tuottaa lämpöänne tai pumpata vettänne eikä teillä ole liikaa mahdollisuuksia ravinnontuotantoon. On myös parempi, että olette helpommin valvottavissa.

Toinen jobinposti oli jätehuoltofirman vaihtopakko. Olimme hankkineet palvelun paikalliselta kuorma-autoilijalta, joka on hoitanut hommat hyvin ja edullisesti. Hän myi jätehuoltoliiketoimintansa pörssiyhtiölle. No, onpahan ainakin kierrätyspalveluiden paranemisesta on vihjailtu. Vaikka on kierrätettävät tähänkin saakka saatu omin toimin vietyä sinne, mihin ne kuuluvat.

Kolmannella sektorilla

Lupauduin jatkamaan ensi vuodenkin maanpuolustusyhdistyksen sihteerinä. Tänään pyydettiin myös pitäjäseuran johtokuntaan. Kieltäydyin kunniasta. Aate on hieno, mutta aika rajallinen. Luulen, että siellä ei edelleenkään tiedetä, että en ole edes jäsen. Huomenna ammattiosasto tarjonnee luottamusmiehen hommaa. Mitähän siihen vastaisi? Sekin aate on kannatettava.

Täytyy pitää varansa tai tämä alkaa näyttää Maalaisen taannoin bongaamalta Matti Merellä -blogiparodialta. Tosin oikean Matin taannoisten sanojen perusteella kyseessä on kaikkea muuta kuin hyvällä maulla tehty juttu.

Päivä on jo lopuillaan, mutta vielä ehtii näin blogin välityksellä onnitella kahta syntymäpäiväänsä viettävää hienoa miestä: onnea 18-vuotiaalle Simolle ja erinomaiseen 35 vuoden ikään ehtineelle Markolle.

Erikoisuuksia lyhyesti

Viime päivinä tielle on osunut pari tunnistamishalutonta kouluaikaista tuttua. Samoilla seuduilla on elelty, mutta miksi näin?

Matti Lahdesta käänsi vanhan kuvan impressioksi tavalla, johon on toivotonta yrittää lisätä mitään. Kiitos.

Eilisiltapäiväinen tuntui tänäänkin jäsenissä. Tunnistettiin kansallisissa urheilevia nuoria, ja maltoin pitää painot kuntooni nähden asiallisissa lukemissa.

Rautaa sisämaahan

Kymenlaaksosta Hämeeseen tuotiin arviolta seitsemän tonnia rautaa. Kymenlaakson Sähkö Oy:n pylväskyllästämön entiset raiteet päätyivät kuorma-auton lavalle ja sieltä risteysaseman veturitallin läntisimpään pilttuuseen talvisuojaan.

Suuret kiitokset kuuluvat nostot ja kuljetuksen organisoineille Eskolle ja Ilkalle sekä asiat kuljetusvelihintaan hoitaneelle yritykselle.

Päädyin veturitallille myöhässä eli vaiheessa, kun Suomen rautatiehistorian lyhytaikaisemmaksi ounasteltu eli kolmituntinen rata oli jo rakennettu kesällä hankittujen raide-elementtien turvin. Koneen ja kuljetuksen nuori vinssimies nosteli taitavasti kuormat rullavaunujen päälle, josta talkooväki työnteli ne sisään. Tavaran paikoilleen kantaminen kävi hyvin kuntosalikerrasta. Kenttäradan purkaminen oli nopea toimitus.

Pieni mutta kova talkooporukka.

Olemme tänä vuonna käyttäneet omassa mittakaavassamme käsittämättömän määrän aikaa ja rahaa kapearaideharrastukseen. Mutta olosuhteiden leveillä kiskoilla ollessa sellaiset kuin ne ovat on tilanne ymmärrettävissä.

Oppiminen on sosiaalinen konstruktio

Työpäivän ensi hetki sujui mukavasti mallipojan tehtäviä hoitaessa. Olen joskus tuuminut, että minulla on onni työskennellä yhteisössä, jossa toimii hienovarainen hälytysjärjestelmä: kun edellisestä ammattilaisen tekemästä ruokkoamisesta alkaa olla tarpeeksi aikaa, kilahtaa sähköpostiin tai puhelimeen kutsu tulla harjoituspääksi. Tosin syy taitaa olla käytännöllisempi: nytkin valmistumassa olevat parturi-kampaajat tarvitsivat harjoitusmalleja viimeisiä näyttöjään varten.

Varsinainen työpäivä meni kokoustaessa. Viranomainen oli tullut kutsuttua vaihteeksi tehtaanpiippujen juurelle. Sinne on jokaiselta asianosaiselta suunnalta melko tasa-arvoinen matka. Rutiiniasioita hyvässä hengessä. Monilla kiireitä, ja HP:llä melankoliaa jo vähän aikaa jatkuneiden globaalien saneerausten vuoksi. Minestronekeittoon kaikki taisivat olla tyytyväisiä. Tämän viikon "ilmaisten" lounaiden kierroksella Haka-TPS 6-0 :-)

Illalla tenttiputki jatkui Tampereella. Aiheena tänään taidehistorian perusopintojen metodiluentojakso oheiskirjoineen. Tämä tenttiputki ei venynyt kuin kahden illan mittaiseksi, mutta täytyy kunnioittaa opiskelijoita eli niitä, jotka päätyökseen saattavat testauttaa osaamistaan ja tietämystään useampana peräkkäisenä päivänä.

Jos Tampereen avoimen yliopiston taidehistorian perusopintojen tenttikysymykset jotakuta kiinnostavat, niin jatketaan vanhalla linjalla julkaisemalla ne.

Luento-osuuden osalta pyydettiin kuvailemaan 1900-luvun kuvataidetta muutaman tapauksen kautta. Nämä olivat futurismi, kollaasi, intertekstuaalisuus, Wassili Kandinsky ja Henri Matisse. Viimeksi mainittu, vaikka nimenä tunnetuin noista lienee, oli itselleni vierain. Menin väittämään impressionistiksi, mutta jälkikäteistarkastus viittasi paikallisvärit kiistävän "villipetouden" suuntaan. Kandinsky tuli lähelle jo kauan sitten tämän upean maalauksen havaitsemisella. Veturi, varsinkin höyryveturi, kutsuu kubismia? (Kaalihäkistä ei voine tässä yhteydessä puhua, koska se on kubististen pyrkimysten äärimmäinen taideteollinen toteutuma aivan kuin maankumipyöräisensä Niva).

Tarjolla olleista kirjoista olin tullut valinneeksi K. Saarikankaan toimittaman "Taidehistoria tänään" -teoksen sen valtaisan akateemisen ambition johdosta, että se sattui olemaan kotikylän kirjastossa ainoa saatavissa ollut. Hyvä opus, ei siinä mitään.

Kyseistä kirjaa koskien pyydettiin pohtimaan kuvan ja sanan suhdetta. Muiden tarjolla olleisiin kirjoihin pohjautuvia kysymyksiä en tullut tallentaneeksi muistiini.

Akateemista hevosen tuottamalla biolannoitteella pelattavaa bingoa taisin tuottaa heikosti. "Paradigman" sain kerran kirjoitettua. Itse asiassa tällaisten aihepiirien akateeminen jargon on lähes liikuttavaa. Helpompi on naureskella muutosagenteille, kustannustehokkuuksille sun muille konsulttien, kameleonttien ja muiden kasakoiden viljelemille päiväkohtaisuuksille, joilla uskotaan olevan jopa yli vuodenvaihteen ulottuvaa merkitystä.

Vain kaksi esseetä ei kuulostane vaativalta. Mutta minusta taidehistorian "appro" on huomattavasti vaativampi kuin vaikkapa tietojenkäsittelyopin "cumu". Minkä johtopäätöksen tästä teemme? Että on olemassa enemmän ja vähemmän vaativia oppiaineita? Ei, vaan että osaaminen on viime kädessä sosiaalinen konstruktio ja siten täysin subjektiivisesti tulkittavissa. Subjektin näkökulmasta kumpikaan edellämainituista ei ole minulle ammatti. Tietojenkäsittelyoppi kytkeytyy ohjelmointiin, jota en ole juurikaan harjoittanut, mutta se on silti kontekstuaalisesti sangen lähellä päivittäistä työtäni. Taidehistoria on osa historiaa, joka on itselleni tärkeiden harrastusten asemassa. Voin hyvin kuvitella, että jos asetelma olisi toisinpäin - työskentelisin vaikkapa (taiteen ulkopuolisella) museoalalla ja harrastelisin tietotekniikkaa - kääntäisin oppiaineiden vaatimusasteet toisinpäin.

Tentti pidettiin vanhan kenkätehtaan vintillä, salissa joka ymmärtääkseni jonkin ajan päästä on enää historiaa koulutukseen järjestäjän kannalta. Niin on Pyynikin kiinteistökin, vanha Teku, kaarttin päämaja tai mikä vain muistelijasta riippuen, ollut jo kauan. Siellä tulin suorittaneeksi vuosia sitten auskultointiin vaaditut kasvatustieteelliset perusopinnot. Väittivät, että niillä käytävillä oli itse H. Salmelakin nähty myöhäisinä iltoina. Eipä nähty, edes sinä syysiltana kun venähti varsin myöhään joutuessani lukemaan tenttivastaukseni opettajalle erinäisten tulkintavaikeuksien vuoksi. Herrasmiehenä tämä tosin sanoi, että lukuvaikeus johtui vain hänen oman ikänäkönsä ja käsialani pienuuden konstellaatiosta. Käsialamuumiin tulin osallistuneeksi jo aikaisemmin, joten jääköön nyt.

Vauhdikasta menoa

Aika paljon mahtuu lyhyeen marraskuun päivään. Aamulla töissä rästikokeen pitämisen jälkeen yritysmaailmaan neuvottelemaan aiesopimusta sähköalan koulutuksesta. Sopimukseen päästiin yllättävän nopeasti, kun puheissa keskityttiin tekniikkaan ja pedagogiikkaan. Rahasta onkin yleensä ikävää puhua. Onneksi myös monet niistä, joilla rahaa on, ajattelevat samoin.

Sitten vähän paperitöitä ja sen jälkeen päivän surrealistinen osuus, johon tänäänkin liittyi, tosin ilman omaa syytään, opetusneuvoksen titteliä kantavia.

Illaksi rauhoittumaan taidehistorian pariin. Suomen taidehistorian peruskurssin luentotentti oli varmaankin helppo, mutta mokia tuli tehtyä ja paljon. Jos jotakuta kiinnostaa, niin tällaisia olivat kysymykset:

Tunnistettavana oli kuusi kuvaa:
- Isonkyrön kirkon seinämaalauksia 1500-luvulta (meinasin sortua todella halpaan ja tarjota jotakin lounaisempaa vaihtoehtoa, mutta tulin sentään katsoneeksi, että tekstit olivat vanhaa ruotsia eikä latinaa).
- Beckerin "Äidin ilo" 1860-luvulta. Tämän mokasin tarjoamalla Berndtsonia ja vähän myöhäisempää ajankohtaa. B-kirjain ja ranskalaisvaikutus on huono selitys.
- Jokin minulle tunnistamaton myöhäiskeskiaikainen Pietaria ja jotakuta täkäläistä kirkonmiestä esittävä maalaus. Tarjosin Lohjaa, mutta ei se sieltä liene. Äkkiseltään en löytänyt oikeaa vastausta jälkeenpäinkään.
- Aaltosen kubistinen ehdotelma Aleksis Kiven patsaaksi.
- Thesleffin sisaren muotokuva "Thyra Elisabeth" 1890-luvulta. Pitikin mennä tarjoamaan tekijäksi Danielssonia.
- Flemingien hautamuistomerkki Mynämäen kirkosta. Flemingit menivät oikein, mutta hautapaikan päättelyketju väärin. Kuitian kartanon vuoksi tarjosin Paraista.

Kotona piti tarkistaa kirjahyllystä, mikä kaikki meni väärin, ja melkein kaikkihan siinä meni.

Esseetehtävän vaihtoehdoiksi tarjottiin:
- Esihistoriallinen taide
- Ekspressionismi 1900-luvun taiteessa
- Kustavilainen uusklassismi ja venäläinen empire arkkitehtuurissa

Arvelin saavani välttävän, blogitekstinomaisen, vastauksen kasattua mistä vain noista, mutta päädyin viimeiseen. Siihen tuntui helpoimmalta sitoa yleisempää historiaa Kustaa III:n ajan muodikkaista ranskalais- ja hollantilaisvaikutteista, Vaubanin linnoitustekniikasta, viimeisten Ruotsin vallan vuosien kirkoista ja ennenkaikkea emämaan vaihdoksesta. Väitän, että empire teki uusklassismia soveltaessaan paljon vähemmän kompromisseja kuin milloin sotilaiden, milloin käsityöläisten tarpeisiin taipunut kustavilainen tyyli.

Kaikkeen sitä mukaan joutuu

Älkää edes kysykö. Mutta arvokkaiden herrojen Jussin ja Timon ajopelinä on International-traktorin ja 105 H 37-61 -haupitsin ajoneuvoyhdistelmä.

Turkkunen

Turku oli viileä ja harmaa. Tuomiokirkkosillan kupeessa oli vielä veneitä vesillä. Yhden nimi oli Das Boot.

Maalainen taisi olla käymässä samoilla kulmilla. Ilmeisesti kylläkin eri tilaisuuksissa: minun salissani oli ammattikoulujen ja opetushallituksen väkeä.

Päivän anti ei tuntunut kummoiselta. Aivan toissijaiset asiat alkoivat mietityttää. Sellaiset kuin oma roolini joukossa. Mahdanko olla inside again vai left outside alone. Jospa ne viime vuoden syksyllä antoivat pikkukivaa puuhasteltavaa, että se pitäisi päänsä kiinni, kun puhutaan isoista asioista.

Mutta edelleenkin tuntuu siltä, että jos ylenmäärin henkilökohtaistamme oppimista ja tutkinnon suorittamista, vahvistamme kulttuuria, jossa jokainen viime kädessä haluaa ylivertaisesta osaamisestaan patsaan ja sen jalustaan "Iagh war med landett och landett med mig wääl tillfreds" (tuomiokirkon nurkalla pönöttävän kenraalikuvernööri Brahen sanoissa huomiota kiinnittää ja yleisestä suhtautumisesta kertoo paljon se, missä järjestyksessä nuo kaksi asiaa sanotaan). Ai niin, mutta kun ruotsin kieli henkilökohtaistetaan pois jo perusopetuksen yläasteella, koska se ei ole coolia, niin ehkä patsaan jalustaan tuleekin "Taaki börsta rules ok fuc yuo man".

Kala ei ollut makuuni, mutta kahvia tuli nautittua aivan liikaa.

Päivän aikana sää viileni ja sade alkoi muuttaa olomuotoaan niin, että illalla oli ohjelmassa renkaanvaihto. Olemme ajelleet autolla tänä syksynä varsin vähän. Edellisen lumimyräkän se sai seisoa rauhassa tallissa, ja sitten tulikin taas lämmin. Juuri hankittuja Hakkapeliittoja ei ole ollut tarve laittaa tositoimiin. Mutta eiköhän se nyt ollut aika. Bensaakin tuli haettua pitkästä aikaa.

Kirkollinen arki-ilta

Työpäivä meni huomisen Turun keikan materiaaleja valmistellessa. Tuntui, että joka kerran, kun katsoi ikkunasta ulos, oli yhtä pimeää.

Illalla puolisoni ja minä vietimme tovin naapuriseurakunnan kirkossa musiikin parissa. Viululle ja uruille oli valittu kooste tuttuja ja turvallisia kirkkokonserttikappaleita Buxtehudesta alkaen.

Vaikka seurakunnan nykyinen kirkkoherra on ehtinyt olla virassaan jo jonkin aikaa, tapasin hänet ensimmäistä kertaa vasta nyt. Viiala on tunnetusti varsin työväenhenkinen paikkakunta, ja mieluinen tulokas oli aktivoinut papinvaalissa äänestämään myös harvemmin kirkossa viihtyviä. Siitä eivät kaikki seurakunta-aktiivit olleet pitäneet. Niin publikaanit kuin fariseuksetkin meillä on aina keskuudessamme. Joka tapauksessa hyvän papin viialalaiset itselleen valitsivat, ja kaupantekijäisinä saivat taitavan viulistin, kirkkoherran rouvan.

Työväenhenkisyydestä mieleen, Viialan alttaritaulu on minusta todellinen helmi. L. Segerstråhlen maalauksessa Jeesus on tullut 1950-luvun Viialan kaduille tehtaalaisia morjestamaan. Muutenkin vuonna 1950 valmistunut kirkko on tyylikkäässä modernismissaan niin hieno, että naapuriseurakuntalainen voisi sanoa olevansa melkein kateellinen, vaikka varsinkin kirkollisia puhuttaessa kateus on kovin ruma sana.

Raamatullisissa aiheissa jatkettiin kotimatkallakin, kun poikkesimme Kylmäkoskelle ostamaan edullista lamppuöljyä ja sinappia.

Huomenna on hieman tavanomaista aikaisempi herätys. Hitaista aamutoimista nauttivalle optimaalinen aika voisi olla jossakin neljän ja puoli viiden välillä. Normaalisti arkiherätys on viideltä.

Hämärtää

Aamukahvin jälkeen avasin autotallin ovet puolisolleni lähteä Viialaan töihin. Torkuin vielä hetken ja toisenkin, kunnes puin haalarin ylle ja menin ulos haravan kanssa.

Saavuttuaan kulta tuli pyynnöstä huolimatta mukaan, eikä kevääksi ei jää enää paljon siivottavaa.

Illalla jokunen lyhty on sytytetty ulos.

Työmiehen lauantai

Eilen Helsingin asema-aukion laidalla tulin hankkineeksi suosikki-Linuxini uuden version (linkki ei vie enää sille sivulle kuin ennen, mutta menköön). Tänään sitä on yritetty asennella yhtä huonolla menestyksellä kuin edeltäjäänsä.

Promisen MB Fasttrack 133 -RAID-ohjain tunnetaan nimeltä, mutta kaksi peilattua kiintolevyä näkyy edelleen kahtena levynä, eli laitteistotasolla tehtyä peilausta ei ymmärretä. Tämä estää käytännössä järjestelmän asennuksen siten, että myös levypeilaukselle asennettu Windows olisi kaksoiskäynistettävissä. Linuxin Grub asentuu kauniisti jompaankumpaan levyyn, mutta ei levymatriisiin, eli loppujen lopuksi se ei tee yhtään mitään.

Myöskään SMC:n 802.11g-sarjan verkkosovitinta ei taida tämä pingviini tunnistaa.

Väitän edelleen, että Linux ei sovellu kovin hyvin työasemaan (tosin vakioituihin verkkoihin ja ja vakiintuneiden PC-merkkien työasemiin se varmaankin istuu), vaikka palvelimissa se sukujuurensa mukaan on aimo tekijä.

Epäonnisten asennusyritysten jälkeen puolisoni ja minä polkaisimme rautaa nostelemaan. Typerän äijäilyn vuoksi - salilla oli oikeitakin asianharrastajia - sorruin taas kerran liian suuriin painoihin. Koska hitossa opin ymmärtämään, että yritän hakea sieltä edes hiukan kestävyyttä.

Illaksi polkaisimme kotikylän elokuvateatteriin. "Äideistä parhain" on visuaalisesti upea filmi. Visuaalisuutta ymmärtävänä kulta avasi filmin näkymiä vertauksella vuosien takaiseen "Kuningasjätkään". Päähenkilön, lapsen, näkökulmasta maisemat epäilemättä ovat oletusarvoisesti panoraamoja. Katsoja pääsee helpommalla keskittymällä epäoleellisuuksiin. Ruotsissa tuskin käytettiin naapurimaan Ei-matkustajavaunuja 1930-1940-luvuillakaan.

On helppo uskoa, että kuvaaja J. T. Laineesta kuullaan myöhemminkin.

Venäläinen ilta

Pasilassa Dv16 oli nopeampi kuin kameran tarkennus. Vikkelä melkein-eläkeläinen ehti vaunujonon taakse ennen muistikortille päätymistään.

Illaksi puolisoni ja minä suunnistimme Tampere-talolle. Yhä leuto sää suostutteli taitamaan polkupyörällä matkan asemalle. Tampereelle päästiin Esslingen-vaunujen kyydissä.

Vadim Glutzman tähditti odotusten mukaisesti Tsaikovskin viulukonserton (D-duuri opus 35). Melkoinen pelimanni tuo ukrainalaissyntyinen mies. Ja muutenkin romantiikan ajan viulukonsertossa on potkua.

Illan toinen teos oli niinikään äiti Venäjän lapsi: Sostakovitsin viides sinfonia. Se on teos, jolla säveltäjä nousi maassaan suureen suosioon vuonna 1937. Ehkä tämän historiallisen seikan vuoksi joku kuulija saattaa syyllistyä kuulemaan siinä tarkoitettua paljon enemmän kansalliskiihkoa. Mutta varsinkin ensimmäinen osa on hieno perinteisen ja uuden musiikin rajankävijä. Ja koko teos muutenkin hyvin vaikuttava.

Ennen junan lähtöä - sekin Esslingen-runkoinen - vietimme hetken lasillisen ääressä keskustellen vaikutelmista. Musiikista mitään tietämättömänä ja sitä osaamattomana joudun aina toteamaan, miten ainoa tarttumapintani teoksiin on sidottu historiaan. Silloin olen oikeista asioista puhuttaessa heikoilla jäillä, mutta pöydän toisella puolen hymy oli lämmin.

Kotona venäläinen ilta jatkui nauttimalla suolakurkkuja.

Myöhäisillan huumoria

Venäläisyydestä mieleen, itänaapurin jääkiekkomaalia vartioi Maxim Sokolov. Nimi ei voi olla tuomatta tällaisella oudolla huumorintajulla siunatun huulille vinoa hymyä. Mutta jos nimi olisi enne, hän kai olisi tiheästi laukova hyökkääjä.

Lisää epämääräistä huumoria tuli kuviteltua päivällä Helsingissä.

Reissupäivän aamu

Luvassa on päivä Helsingissä ammatillisen koulutuksen kysymysten parissa. Illaksi Tampereelle kuuntelemaan ja katselemaan keikkaa, jonne liput tuli onneksi hankittua ajoissa.

Tämä lienee taas niitä päiviä, kun voi vahvistaa ajatusta siitä, että elää melko optimaalisella etäisyydellä keskuksista.

Postmodernismia

Taidehistorian kurssilla on muutamana edellisenä iltana käsitelty postmodernismia. Se on ollut minulle aina hiukan hämärä käsite, vaikka oli meikäläisissä oloissa suosionsa huipulla jostakin 1980-luvun puolivälistä 1990-luvun puoliväliin. Mutta en liikkunut sellaisissa piireissä, missä käsitettä olisi erityisesti pohdittu.

Vaikka taidehistoriaa opiskelenkin, minua varsinaisesti kiinnostaa tekniikan historia. Olen tulkinnut postmodernismin lähinnä sen taustaa vasten ja varmaankin varsin yksisilmäisesti. Siinä kontekstissa modernismi näyttäytyy yhteiskunnan ja teknologian välisen vuorovaikutuksen voimakkaana kehityskautena, jossa teknologialla on oma selkeä paikkansa yhteiskunnan palvelijana. Suhde on hyvän isännän ja rengin suhde.

Postmodernissa näkemyksessä yhteiskunnan ja teknologian suhteesta renki haluttiin alistaa orjan asemaan. Ihminen luuli olevansa niin kaikkitietävä ja -osaava, että hedelmällinen vuorovaikutussuhde oli vaakalaudalla. Suuri osa yhteiskuntaa haukotteli ikävystyneesti teknologiselle kehitykselle, koska "kaikki oli jo nähty". Internetin synnyttämä alkuhuuma 1990-luvun puolivälissä ja vähän sen jälkeen oli jonkinlainen postmodernismin huippu.

Mutta kun ihminen oli kadottanut luonnollisen isännyyssuhteensa teknologiaan pitämällä sitä itsestäänselvyytenä tai ikävystyttävänä, hän sai huomata sen karanneen monilta osin ulottumattomiinsa. Vuosituhannen vaihteen kulttuuri-ilmiönä syntynyt "jälkiromantiikka" on tekniikan historian näkökulmasta katsottuna jonkinlaista modernismin varhaisvuosikymmenten kaltaista yritystä henkisin ja kulttuurisin voimakeinoin vastustaa teknologian yhteiskunnallista vaikutusta. Yhtä hyvin kuin defenssinä - jollaista se oli aikanaan - sen voi nähdä myös antautumisena, joka kertoo siitä, että postmodernismin jälkeen voi olla liian myöhäistä rakentaa toimivaa eli rationaalisella tavalla ihmiselle alisteista teknologiasuhdetta. Kuten perimätiedon mukaan Andreaan ristinä nähtyä, ilmeisesti jonkinlaista astronomista ilmiötä, pidettiin vuoden 1495 Viipurin taistelun symbolina, voisi vaikkapa marraskuun 2001 Pyry-myrsky olla vastaava symboli postmodernismin päättymisen ajanjaksolle teknologian historiassa.

Vakavasti ottaen on tietenkin turhaa puhua kulttuurillisten ajanjaksojen vaihtumisesta ennen kuin aikaa oletetusta vaihtumisesta on kulunut vähintään muutamia vuosikymmeniä. Kleio suostuu nostamaan huntuaan ja näyttämään todellisia kasvojaan vasta kohtuullisen pitkän tuttavuuden jälkeen siitä yksinkertaisesta syystä, että mahdollisen kulttuurin muutoksen voi havaita vain sen toteutuneiden vaikutusten kautta, eikä niitä havaita muutamassa vuodessa.

Illan opiskelureissulla tuli osallistuttua postmoderniin performanssiin. Otin Valkeakoskelta mukaan Tiedonantaja-lehden, kun niitä ilmaiseksi jaettiin. Lueskelin sitä yliopiston päärakennuksen alakuppilassa kahvimukin ääressä ja pyrin pitämään huolta, että lehden nimi varmasti näkyi ohikulkijoille. Mutta eipä sieltä yksikään postmoderni juppi tullut riitaa haastamaan. Ei yleisö huomannut yritystä tarjoilla intertekstuaalisia viitteitä esineen ja tilan suhteen.

Näitä pohdiskellessani tulin ajatelleeksi, että postmodernismin voisi ainakin kulttuurillisena käsitteenä tiivistää toteamukseen: "Nyt alkaa olla ideat loppu". Miten on filosofit ja kirjallisuustieteilijät, eikö vaikkapa Kristevan intertekstuaalisuutta koskevan ajattelun voisi tiivistää noihin sanoihin? Ei suinkaan pilkallisesti vaan toteamukseen sisältyvää rehellisyyttä kunnioittaen.

Tekniikan historian jäänne tarjolla

Puhelimen ollessa äänettömällä siihen oli soitettu. Numero ei sanonut minulle mitään. Kun soitin, vastasi ääni menneisyydestä. Yllätyin. Joskus puhuimme Pekan kanssa pitkiä puheluita, välillä tuntejakin. Rautateistä, museotoiminnasta, valokuvauksesta. Ei tämä nytkään lyhyeksi jäänyt.

Tarjolla nimittäin olisi taas veturi. Ehkä kesäinen veturishoppailumme on tullut huomatuksi. Nyt niitä kai sitten olisi tulossa ovista ja ikkunoista. Tämä olisi oikein preussilaista kuningassukua, Hohenzollerneja, vaikka kriittisimmät veturien sukututkijat sen kiistävätkin.

Mutta alustavasti kiitos ei. Emme haluaisi pressuttaa sitä ja panna sitä seisomaan ulos, koska sille ei ole sijaa veturitallissa. Eikä tuollaista ihan muutamalla satalappusella vuokrattavalla kuormurilla siirretä.

Historian tallentaminen on äärimmäisen arvokasta, mutta yhtä toimijaa ei kannata ajaa taloudelliseen perikatoon ja saattaa sen olemassaolevien tulosten säilymistä vaakalaudalle yhden pelastusyrityksen vuoksi. Asiaan palattaneen eri foorumeilla.