lauantaina, heinäkuuta 14, 2007


Apuhommissa


Emme lyöneet vetoa, miten kauan yleisölle tarkoitetun tela-ajelun kalustoyksiköt tällä kertaa kestävät. Parhaan vaihtoehdon puolesta veikannut olisi voittanut. Kolme kalustoyksikköä - kaksi ATS-59-telavetäjää ja yksi T-55-taistelupanssarivaunu - toimivat pikaisia kenttähuoltoja (telavetäjien telojen kiristykset, taistelupanssarivaunun moottoriöljyn lisäys, miehistöjen vissyvesi- ja hernerokkatäydennys) lukuunottamatta keskeytyksettä Panssarikillan koko toimintapäivän ajan.



Killan apuna toiminut maakunnallinen yhteistyötaho Museoveturiseura hoiti asiakasrajapinnan ja aputyöt. Meitä oli kaksi vähemmän kuin viime kesänä, ja se oli lähes kriittinen raja. Kiireisimmillä hetkillä tuli kiire. Uudet PMR-radiopuhelimet olivat käyttötestissä ja toimivat kelvollisesti yhtä nopeasti hyytynyttä akkua lukuunottamatta. Akkuasia täytyy tutkia.


Hiljaisen aamupäivän jälkeen kiireiset ajat alkoivat. Näin ei kai saisi ajatella saati kirjoittaa, mutta vaativatko jotkut ihmiset hupihenkiseen yleisötapahtumaan tultuaan, että heitä pitäisi komentaa? Erityisesti vaativatko jotkut käyttäytymisellään, että heille tulee konkreettisesti osoittaa heidän paikkansa yhteisössä jossa hierarkia perustuu aikaresurssin niukkuuteen ja siten esimerkiksi paikallesaapumisaikaan? Vähän näitä toki, mutta aina kummastuttaa, ja kummastuttaa sitä enemmän, mitä enemmän uuden sukupolven kasvatusvastuuta vanhojen hyvien tapojen poikkeamille on suotu.

Asiallinen jonomuoto syntyi hiukan avustamalla. Ja pian myös yhteisöllisyys. Aikaresurssin jakoperusteet oli saatu kuntoon. Seuraava niukka resurssi olivat suojavarusteet (Puolustusvoimien klassiset NBC-suojaavat sadeviitat, jotka olivat tarpeen avolavamatkustajille viime viikkojen sateiden pehmentämässä maastossa; halukkaille lisäksi lisäksi kuulonsuojaimet ja suojalasit). Aluksi Pekan kanssa autoimme suojavarusteita kyydissä olleiden päältä ja tarjoilimme niitä kyytiin nouseville. Mutta homman nimen selviämisen jälkeen toimenpide alkoi sujua yleisöltä omatoimisesti telavetäjien lavalta poistuvien ja sinne nousevien kesken. Monet toisiaan entuudestaan tuntemattomat taisivat siinä yhteydessä lausua jokusen sanankin toisilleen. Sosiaalipsykologisen kokeen perusteella voitaneen kai sanoa, että yhteisöllisyys on mahdollisuus hallita niukkaa resurssia rakentavasti tai ainakin ei-tuhoavasti. Entä onko resurssien niukkuus ainoa tapa rakentaa yhteisöllisyyttä (mutu-pohjalta arvelen, että tietyt meemit vastaavat tähän myöntävästi)? Vai onko niin, että jos resurssien niukkuutta - joka käytännössä vallitsee aina - ei tunnusteta, alkaa anarkia?

No niin, takaisin asiaan. Toisin kuin viime vuonna, nyt ei Panssariprikaati ollut järjestänyt taistelunäytöstä tai muuta ohjelmaa, mutta väkeä riitti satamäärin nytkin. Sää oli viimevuotista suotuisampi, kun paahteen sijasta nautittiin pilvipoudasta.

Yleisöajelu hoidettiin siis kahdella ATS-59-tyyppisellä telavetäjällä ja yhdellä T-55-taistelupanssarivaunulla. T-72:ta ei oltu käyttöön saatu. Tykinvetäjän lavalle mahtui kerralla 10-15 henkeä asianosaisten koosta riippuen. Aika suuriin pakkaustiheyksiin päästiin, kun muutama isompi perhe tai muu ryhmä ehdottomasti halusi samalle lavalle. Mutta se vasta hauskaa tuntuikin olevan. Pakkaustiheysennätyksen tosin teki museolla esiintynyt venäläinen teatteriseurue, joka onnistui sijoittamaan vajaan joukkueen vahvuisen osastonsa eli vajaat 30 ihmistä yhden telavetäjän lavalle. Tosin niin ylikuormattuna ei ajettu, mutta osoittivatpa vain, että sopu antaa sijaa. Hauskaa heillä tuntui olevan.

T-55-vaunuun miehistö otti kerrallaan vain pari matkustajaa, johtajan ja lataajan paikoille. Vaunu on kallis käyttää, mikä näkyi ajelulipun hinnoissa, mutta ei kuitenkaan aina jonojen pituudessa.

Hieman ajeluttajien historiaa.

ATS-lyhenne tullee venäjänkielen sanoista Artilleriskij Tiagak Srednij, joka tarkoittanee keskiraskasta tykinvetäjää. En osaa venäjää, joten käsitykseni (translitteroinnista puhumattakaan) voi olla väärä.

ATS-59-telavetäjät ovat AT-S-vetäjien uudempi versio. Edeltäjän eli AT-S:n hankinnat tehtiin yhtä aikaa 130 K 54 -kenttätykkien kanssa vuonna 1962. Hankinta perustui Puolustusvoimain silloisen komentajan S. Simeliuksen syksyllä 1959 Neuvostoliitolle tekemään tiedusteluun mahdollisuudesta hankkia sotilasmateriaalia. Igor ja Sergei kauppamiehinä tietenkin hieroskelivat käsiään ja sanoivat "Da!" (varsinkin Neuvostoliiton sotilasasiamies V. I. Lazarev oli innokas sotatarvikekauppias). Neuvotteluja käytiin pitkään, aina kevättalveen 1962 saakka. Mielenkiintoista on, että ensimmäiset 13 kpl AT-S:iä tulivat Suomeen kuitenkin jo vuonna 1960. "Testierän" suuruus kertonee paitsi suomalaisten halusta perusteellisiin kokeiluihin ja neuvostoliittolaisten suurista myyntihaluista myös siitä, miten paljon valtaa neuvostoliittolaiset katsoivat Simeliuksella Suomessa olevan. Neuvostoliitossa saattoi olla 1950-60-lukujen taitteessa korkean tason päättäjiä, jotka syystä tai toisesta asettivat koillisnaapurinsa armeijan ylipäällikön maan presidentin rinnalle. On arveltu myös, että Simelius kuului niihin harvoihin suomalaisvaikuttajiin, jotka saivat ennakkoon tiedon Neuvostoliiton nootista, joka esitettiin 30.10.1961.

Hankintasopimuksen allekirjoittamisen jälkeen AT-S:iä ostettiin 37 kpl, jolloin niiden kokonaismääräksi tuli 50.

ATS-59 on alkuperäisen AT-S:n kehitetty versio. Telakoneisto on yksinkertaisempi eli kestävämpi, saman tyyppinen - ei kuitenkaan samanlainen - kuin esimerkiksi T-54- ja T-55-taistelupanssarivaunuissa. Samaten uudemmassa mallissa on tehokkaampi moottori (39-litrainen V12-kuivakampikammiodiesel) kuin vanhemmassa. Ymmärtääkseni ATS:n moottori perustuu klassiseen V-2:een eli "Sotka-konstuktioon", ja voimansiirto apulaitteille on toteutettu katkeilevia hihnoja luotettavammin hammasrattain. Myös ATS-59:t liittyivät kenttätykkikauppoihin. Niitä hankittiin vain 28 kpl vuonna 1965, ja ne palvelivat pitkään. Viimeiset yksilöt poistuivat Puolustusvoimien käytöstä vasta vuonna 2002.



T-55-taistelupanssarivaunuja hankittiin Puolustusvoimille eduskunnan vuonna 1965 myöntämän laajan tilausvaltuuden pohjalta. Tätä aiemmin, 1950-luvun lopusta alkaen, Neuvostoliitolta oli vastaanotettu bilateraalikaupan maksuvälineenä vanhempia T-54-taistelupanssarivaunuja eli "Nikitoja". Uudempia, edeltäjäänsä paremmin panssaroituja T-55-vaunuja saapui maahan vuosina 1965, 1967 ja täydennyserä vielä 1972.

1960-luvulla Puolustusvoimien panssarivaunukalusto neuvostoliittolaistui käytännössä täysin. T-54:n, T-55:n, AT-S:n ja ATS-59:n lisäksi ajankohtaisia tyyppinimiä olivat mm. ilmatorjuntapanssarivaunu ZSU-57-2, tiedustelupanssarivaunu PT-76 ja kuljetuspanssarivaunu BTR-50PK, Tämä mahdollisti luopumisen käytössä olleesta toisen maailmansodan aikaisesta kalustosta, johon vielä 1960-luvun alussa kuului paitsi neuvostoliittolaisia T-34-sarjan "Sotkia" ja saksalaisia PzKpfw IV -vaunuja myös sotaa edeltänyttä brittiläis-neuvostoliittolaista suunnittelua edustaneita T-26-vaunuja.

Seitsemisenkymmentä T-55-vaunua modernisoitiin 1980-1990-lukujen taitteessa. Modernisoinnin tärkeimpiä osa-alueita olivat ruotsalaisperäinen ammunnanhallintajärjestelmä passiivisine pimeätoimintavalmiuksineen, putken lämpösuojus, T-54-ajoilta palautettu ilmatorjuntakonekivääri ja savu- ja valaisinkranaatinheittimet. Jonkin aikaa T-55M ilmeisesti oli Suomen panssarinyrkki (moderni ammunnanhallintajärjestelmä antoi sille huomattavan edun muutoin tehokkaampaan, kolmannen parlamentaarisen puolustuskomitean suositusten mukaan vuodesta 1984 hankittuun T-72-vaunuun nähden), mutta pääaseen vaatimaton kaliiperi 100 mm ja peruskonstruktion yleinen vanhanaikaisuus johtivat siihen, että T-55-kalustolle ei ole koulutettu miehistöjä vuoden 2001 saapumiserien jälkeen.



Jotakin T-55:n eduista verrattuna massatuotantovaunu T-72:een (Puna-armeijan 1970-luvun panssaridoktriinissa T-72 oli massavaunu, ja ratkaisutaisteluihin säästeltiin ulkopuolelle myymätöntä T-64-sarjaa) kertonee se, että meilläkin T-72-kaluston päätyessä kierrätykseen moni T-55-pohjainen jatkaa edelleen toimintaansa lukuisina erikoisversioina.

T-55:n moottorin - samaa Sotkan sukua kuin ATS-59:ssä - käyntiääni on mielenkiintoinen erityisesti tyhjäkäynnillä. Tusina sylinteriä takaa tasaisen bassocontinuon, jonka päälle muut osat pakosarjoja myöten improvisoivat kertaluonteisia ja toistamattomissa olevia kuvioita.

ATS-59:n ja varsinkin T-55:n hankinnat liittyivät Suomen ulkopolitiikkaan mitä moninaisimmin tavoin aikakautena, jolloin suursodat olivat vielä valtioiden korkeimpien päättäjien omakohtaisessa muistissa. Ne kietoutuivat suurvaltapoliittisessa viitekehyksessä siihen kysymykseen, miten kauas Neuvostoliiton ilmapuolustus voi ulottaa torjuntakehänsä. Yksinkertaistettuna tilanne oli se, että Neuvostoliitto halusi myydä ilmapuolustukseen käytettäviä ohjuksia (ensisijassa Mig-hävittäjäkoneisiin) Suomeen ja suomalaiset ostaa niitä. Myös Iso-Britannia oli myyntihaluinen, ja suomalaiset avoimia sille suunnalle hankittuaan puolueettomuutensa nimessä saarivaltakunnasta jo aiemmin Vigilant-panssarintorjuntaohjuksia. Yhdysvallat laittoi satelliittinsa ruotuun. Yhdysvaltain suhtautuminen Suomeen oli muuttunut, kun Kekkonen oli torjunut noottikriisin jälkeisen Kennedyn tarjoaman aseavun. Iso-Britannian nimissä oli helppoa vedota vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksen "omalla kulkuvoimalla liikkuvien ammusten" kieltoon. Yhdysvalloissa neuvostoliittolaisohjukset nähtiin Suomen ja itänaapurin ilmatorjunnan integraationa.

Toiselta puolen myös itäiset kauppamiehet painostivat. "Sa tarvitse hjuva ohjus, milla imperialistji pum-pum". Siinä vaiheessa Kekkonen puhalsi pelin poikki todeten, että ohjuksia ei osteta miltään ilmansuunnalta. Se oli pettymys oman maan armeijalle, jossa ohjusten uskottiin lentävän mihin ilmansuuntaan milloinkin olisi tarpeen. Mutta Kekkonen taisi olla sen verran tympiintynyt kesäisten kalastuspuuhiensa häiritsemiseen, että näytti keskisormea niin Moskovaan kuin Washingtoniinkin päin. Toisaalta samaan aikaan ilmatorjuntaohjusten merkitys - ja ylipäätään Pohjois-Euroopan strateginen merkitys - alkoi vähentyä, kun suurvallat alkoivat kyetä siirtämään epävakaiden atomiytimien halkeamista toistensa alueille lentokoneiden sijasta ohjuksin.

Bilateraalikaupan hengessä idästä hankittiin kuitenkin tavaraa. Saatiin äänekkäimmät shemeikat hiljaisiksi. Onneksi sitä ei ole tarvinnut käyttää varsinaiseen tarkoitukseensa, mutta huvipuistolaitteina palvelevat oikein hyvin.

Mutta nyt vihollinen ahdistaa. Miten ATS-59:ssä klikataan käyttöön hunter-killer-järjestelmä?


Lähteet:
Muikku, Esa; Purhonen, Jukka: Suomalaiset panssarivaunut 1918-1997. Jyväskylä 1998.
Mäkipirtti, Markku: Puolustusvoimien moottoriajoneuvot 1960-2000. Hämeenlinna 2006.
Salminen, Pertti. Puolueettomuuden nimeen. Sotilasjohto Kekkosen linjalla ja sen sivussa 1961-1966. Diss. Suomen sotatieteellisen seuran julkaisuja nro 18. Helsinki 1995.

torstaina, heinäkuuta 12, 2007


Gigaluokassa


Kun VHF-laitteita ei lainaksi saatu, siirryttiin sähkömagneettisessa spektrissä suosiolla kertaluokkaa ylemmäs eli UHF-alueelle. Siispä iltapäivällä Ilkan kanssa lähdettiin ostosmatkalle Tampereen Giganttiin.

PMR466-tyyppiset radiopuhelimet ovat ainakin periaatteessa mukava idea. Vapaalla UHF-kaistalla 466 MHz toimivat laitteet soveltuvat - näin ainakin kuvittelemme, käyttökokemuksia saadaan odotella vielä hetkisen - monenlaiseen rautatieharrastetta sivuavaan toimintaan. "Villin" radioverkon idea on se, että maksimissaan puolen watin lähetysteho sallii toisistaan muutaman kilometrin etäisyydellä olevien laitteiden muodostaa oman solunsa (tietokoneväki voisi käyttää tästä WLAN-henkistä nimitystä ad hoc -verkko), jonka liikenne ei ylikuulu toisiin vastaaviin soluihin. Samalla kuuluvuusalueella tapahtuvan eri verkkojen ylikuulumisen välttämiseksi laitteet tarjoavat yleensä kahdeksan toisistaan 12,5 kHz:n välein sijoitettua kanavaa ja mahdollisesti niiden lisäksi "alikanavat" eli äänikohinasalpoihin perustuvan selektiivikutsun taajuudet (joista viimemeksimainittujen kesken - tosin täysin mutu-pohjalta - veikkaan ylikuulumista eri olosuhteissa esiintyvän). Arvelen, että yhdistyksemme langattoman tietoliikenteen ekspertti joutuu vielä eri yhteyksissä naureskelemaan moisille leluille.

Päädyimme norjalaisperäisiin Jensen FreeLink 1000 -mallisiin laitteisiin. Tarjolla olleista Motorolaksi ristitty kuulosti nimenä kovemmalta, mutta näytti enemmän lelulta. Jensen näytti melkein Tetralta, mikä tietenkin oli tärkeä valintaperuste ;-) Ei vaan, luvattu roiskevesitiiviys sinetöi valintamme. Outo yksityiskohta pakkauksissa oli se, että Suomen ja Iso-Britannian liput oli aseteltu rinnan siihen kategoriaan, jossa laitteen perustiedot kerrottiin englanniksi. Norjan, Ruotsin ja Tanskan liput sen sijaan olivat kohdassa, missä tiedot kerrottiin norjaksi. Pohjoismaista keskinäistä luottamusta, fast i Finland finns det två officiella språk?

Helppoja laitteet ovat ainakin olleet virittää käyttöön. Tosin digitaalikellon merkitystä moisessa en aivan ymmärrä. Lieneekö se sama asia kuin Gigantin kaltaisissa kaupoissa aina mukaan tarjottava roskapussiksi liian pienikokoinen muovikassi, josta tälläkin kertaa kieltäydyin: tuottajalle se on halpa lisä, joka aiheuttaa ottajalleen yleensä vain ylimääräistä työtä.

Yksi suoraan sanottuna idioottimainen piirre tästäkin laitteesta löytyi. Mikrofoni näyttää olevan asennettu laitteen yläosaan ja kaiutin alaosaan. Jos tämä johtuu - vielä testaamattoman - roiskevesisuojauksen vaatimuksista, niin lubenter approbatur. Hyväksytään myös, jos suunnittelijoilla on ollut pedagogisena tavoitteenaan simplex-tyyppisen radioliikennekäyttäytymisen luonteen korostaminen. Mutta toisaalta oikeiksi työkaluiksi tarkoitetuissa VHF-laitteissa komponenttien sijoittelu on sellainen, mihin viime aikoina matkapuhelimissa ja sitä ennen sata vuotta lankapuhelimissa on totuttu: ämyri ja mikrofoni sinne, minne ne ihmiskehon rakenteen mukaan kuuluvat.

Gigantista tämän torpan lienee tullut hankituksi kolme tuotetta kotikäyttöön. Kaksi niistä oli tietokoneeseen liitettäviä Agfa-merkkisiä tasoskannereita, joista ensimmäinen - vielä LPT-liitäntäinen - toimi vajaan vuoden vähäisessä käytössä (se tosin maksoi tämän vuosituhannen alussa muistaakseni noin 40 markkaa, joten lahjahevosen suuhun katsomiseen liittyvää sananlaskua tullee soveltaa tässäkin). Jälkimmäinen USB-kytkettävä sen sijaan on kestänyt kiitettävän kauan ja odottaa nytkin vain luettavaa. Viime viikolla moittimani JVC-stereosarja - joka varmasti oli mainostamaansa "high-fidelityä" ainakin vuoden 1973 klassisen saksalaisstandardin mukaan - oli samasta liikkeestä peräisin.

Paluumatkalta Kuljun kartanolta Ilkka löysi takin, minä t-paidan ja yhteisömme leikkijunan.

keskiviikkona, heinäkuuta 11, 2007


Pyöräilypäivä


Sain aikaiseksi tehdä päivän työmatkan polkupyörällä. Tuota pitäisi harrastaa useammin, kun edestakainen matka kotipihasta ei ole kuin viitisenkymmentä kilometriä. Mutta mieluummin hyvällä kelillä. Muistelin alkuviikon säätiedotusten luvanneen tälle seudulle keskiviikoksi lämpimän päivän. Olisi pitänyt kuunnella ne radiosta tai katsoa Ilmatieteen laitoksen sivuilta eilisiltana. Varhainen aamu näytti vielä melko kirkkaalta, mutta päivän mittaan satoi vähän väliä. Kotimatkalla tosin vain alussa, mutta lokasuojaton pyörä roiskuttaa ajajansa, kun tienpinta on märkä. Ei voi sanoa kovin nautinnolliseksi pyöräretkeksi. Retkipyörän takarattaat ratisevat ilkeästi. Öljyn puutetta se ei ole vaan kuluneisuutta. Nyt jo? Vastahan pyörän ostin - kesätyörahoistani vuonna 1985. Mutta Sun Tour -merkkiseen vaihteistoon ei taida saada enää varaosia. Sama ongelma koettiin puolisoni vanhan retkipyörän kanssa muutama vuosi sitten, kun edes aikanaan suosituista suosituimpaan Shimano Positron -vaihteistoon ei varaosia löytynyt.

Illansuussa polkaisin yksivaihteisella vanhaa ratapohjaa ja edelleen kuraisia metsäteitä seurakunnan leirikeskukselle. Puolisoni kaitsee teinikaritsoita vielä viikon eikä tarvitse autoa. Minulla on sille käyttöä viikonlopun harrastetoiminnan merkeissä, joten sovittiin, että noudan sen tänne.

Mainoksena todettakoon, että lauantaina 14.7. vietetään jälleen Ranskan vallankumouksen ja Bastiljin linnoituksen valtauksen kunniaksi Suomen puolustusvoimissa panssarijoukkojen perinnepäivää. Hattulan Parolannummella Panssarikilta ry järjestää yleisötapahtuman, jossa voi hypätä mm. tela-ajoneuvon kyytiin. Epävirallisen tiedon mukaan ajeluttamassa olisi myös pikkuhiljaa joukkojemme sodanajan vahvuuksista poistumassa oleva neuvostoliittolainen T-72-taistelupanssarivaunu. Tapahtuman ajaksi Panssarikillalle alistetaan Museoveturiseuran moottoroitu järjestelyosasto.

Sade, tule ystäväni, tule taas


Pihan sademittari kertoi päivän aikana sataneen noin 12 mm eli 12 litraa neliömetriä kohden. Mukava määrä. On myönnettävä, että vaikka sade ei esimerkiksi pyöräillessä ole kovin mukavaa, pidän siitä, että nyt sataa. Kaksi edellistä kesää olivat turhan kuivia.

Tänä kesänä ei avomaan istutuksia ole kovin paljon tarvinnut keinokastella, kun taivas on pitänyt asiasta huolen. Nurmikkokin voi paremmin kuin moneen kesään. Onneksi se tuli parturoitua ja ilmastoitua jo eilen.

Nyt pitäisi jaksaa valvoa vielä vajaa tunti, että saa tiskikoneen päälle yösähkötariffin aikaan. Voi vaikka katsella sateisenhiljaiselle Urjalantielle tai Turun radalle ja laskea liikennettä. Siihen laskentaan taitavat yhden käden sormet riittää.

tiistaina, heinäkuuta 10, 2007


Ei löydy?


Yritin lainata voittoa tavoittelemattomalta järjestöltä VHF-taajuusalueen radiopuhelimia erästä ensi viikonlopun eri maakunnassa tapahtuvaa aktiviteettia varten, mutta toiveeni osoitettiin sopimattomaksi perustein, joita en aio kyseenalaistaa.

Työmaaltakaan sopivia ei näyttänyt löytyvän. Henkilökunnan pääosin lomaillessa soittelin kaupungin liikkeisiin. Ei sielläkään, joskin tilauksesta saisi viikolla numero syksy. Pakkoko on mennä Tammerkosken rannalle?

maanantaina, heinäkuuta 09, 2007


Töihinpaluu


Tänä kesänä lomani on kahdessa kaksiviikkoisessa pätkässä. Nyt näiden välissä on kaksi viikkoa töitä. Kaksi viikkoa on aika hyvä loman pituus. Se on riittävän pitkä tuntuakseen lomalta ja tarjotakseen irtioton päivätöistä samoin kuin mahdollistaakseen jonkin sellaisen asian tekemisen, mihin töissä ollessa ei tunnu olevan aikaa. Samalla se on kuitenkin tarpeeksi lyhyt niin, että se ei vieraannuta liiaksi arkisesta aherruksesta. Töihin paluu ei ole erityinen kulttuurisokki. Hiljaiselta näyttää työmaalla, mikä on paperihommiin keskittymien kannalta hyvä asia. Ainakin alakerrassa on vielä mukavan viileähköäkin.

Illalla olin puolisoni kanssa pitkästä aikaa hölkkäämässä. Olosuhteet olivat melko viidakkomaiset, mutta se on vain pukeutumiskysymys.

Ukkonen jyrähteli muutaman kerran kaukana, mutta sadekuuro tehohuuhteli pyykit.

lauantaina, heinäkuuta 07, 2007


Ratakiskonkätkijät


Heinäkuun ensimmäiseksi talkoopäiväksi oli veturitallille suunniteltu sisätöitä, kun vielä viikolla sääennusteet lupailivat tänne päin sateista. Aurinko paistoi ja lämmin oli, mutta kuusikymmentä senttiä paksut - joskaan ei silti kantavat - 131-vuotiaat tiiliseinät tarjosivat raskaan metallin parissa työskennelleille hiukan viilennystä. Onneksi vissyä ja vastaavaa oli tullut varattua. Virallinen cola-auto toi lisää.

Päivän työsaldo voi kuulostaa huvittavalta. Neljä veturia ulos. Yhdestä moottorin yläpää lepäsi purettuna huoltokanaalin pohjalla. Toisessa olivat viimeiset käyttäjät 1980-1990-lukujen taitteessa jättäneet jäähdytysjärjestelmään pelkkää vettä talveksi tuloksena haljennut sylinterinkansi. Kolmannessa vikana on kuulemma vain ainakin itselleni mystiseksi jäänyt virtakisko, joka ei johda virtaa käynnistysmoottorille. Neljäs vaatisi muuten vain "piäntä laittoo" (vain yhden omistajan käytössä ollut puhdasta 1940-50-lukujen funktionalismia edustava vaaleanpunainen kaunokainen on edelleen myytävänä; PS. hyvässä hinnassa olevasta raudasta koostuvaa painoakin on lähes 12 tonnia). Eli lihasvoimin ulos. No, kaikkihan nuo olivat tuossa kymmenen tonnin luokassa tai alle eli kevyttä tavaraa. Tosin neliakselisen Move21:n voimansiirto lukuisine kytkintankoineen on aina mielenkiintoinen haaste.



Kuvassa piäntä laittoo vaille paanalle rassailemaan valmis Lännen Tehtaiden 12-tonninen eteenpäin johdattavana keulakuvanaan allekirjoittanut. Kuvasta kiitos Eskolle.

Neljän veturin päästyä ulkoilemaan pilttuu oli tyhjä. Edelliskesänä ja -syksynä hankitut kapearaideratakiskot siirrettiin huoltokanaaliin siisteihin pinoihin kakkosnelosten erottamaan neljään kerrokseen. Siinä puuhassa, jos missä, tuli lämmin, niin tiilimuurien suojassa kuin olimmekin. Pyörien päällä liikkuvat veturit ovat sentään kevyitä siirtää, mutta ratakisko nousee vain nostamalla ja kulkee vain kantamalla. Antti totesi, miten hölmöä on maksaa kymmeniä tai jopa satoja euroja kuntosalikorteista, kun täällä voi nostella rautaa käytännössä ilmaiseksi. Eskon kanssa osoitimme, miten kapearaidevaunun pyöräkerta soveltuu ainakin työnnön ja hauiskäännön harjoitusvälineeksi ja on sellaisena vaikuttavan näköinenkin.

Kiskonkätkentätouhu (sellainenkin huhu on joskus bongattu, että Tl:n veturitalli olisi ollut tavalla tai toisella sodanjälkeiseen ns. "asekätkentään" eli aseiden hajavarastointiin liittynyt paikka, mitä on vaikea uskoa, kun varikolla toimi tuohon aikaan yötä päivää jopa satoja työntekijöitä, ja niin logistista kuin aatteellistakin liikennettä oli monenlaista) viimeisteltiin työntämällä veturit takaisin huoltokanaalin päälle, hieman alkuperäisestä poikenneeseen järjestykseen.

perjantaina, heinäkuuta 06, 2007


Ostoksia


Viime kesän ikkunanpokaurakan ikävin vaihe oli teippausten poisto. Siinä kului kynsiä ja asetonia. Nyt ei niin käynyt. Jopa etelään antavista kuistin ikkunoista uusi teippi lähti siististi ja helposti. Jossakin lehdessä - lieneekö ollut Tekniikan Maailma - keväällä näkemäni mainos innosti kysäisemään paikallisesta värikaupasta uutta sinistä liian kovaa tarttumattomaksi mainostettua maalarinteippiä, ja mainoksen lupaukset se lunasti. Kip-merkkistä saksalaistuotetta uskaltaa suositella ainakin kotimaalareille.

Päivä meni Tampereella ja Lempäälässä lähinnä alennusmyyntivaatteita tutkaillessa. Jotain pienempää ulkoiluharrasteisiin soveltuvaa löytyikin. Osuusliikkeen automarketista muutakin, halpoja tomaatteja ja ruisleipää sekä reilua kahvia. Edellisviikolla Aamulehdessä surkuteltiin Kauppahallin vähentynyttä asiakasmäärää. Sielläkin käytiin, mutta vain katselemassa. Kauppahalleissa taitaa TPS:n kotikaupunki kukistaa Tapparan.

Lempäälän Ideaparkissa kävin ensimmäistä kertaa. Liikekeskus on ollut auki viime joulukuusta saakka, mutta minulla ei ole sinne asiaa ennen ollut. Iso on, ja tarjontaa löytyy joka lähtöön. Hyvässä kasvuvauhdissa - aika paljon kertonee se, että liikekeskuksen parkkipaikalta kunnan keskustaajamaan päin katsottaessa näkyi heti kaksi rakennusnosturia, kun esimerkiksi Valkeakoskella yksikin sellainen on huomionarvoinen näky - olevalle Lempäälälle liikekeskus on varmasti kannattava satsaus. Kritisoijiakin löytyy. Taannoin muuan kaavoitusammattilainen moitti sitä, miten Ideaparkin varjolla ajettiin läpi seutukaavan poikkeuksia, jollaisista muualla maakunnassa toimivat yritykset eivät voineet edes haaveilla.

keskiviikkona, heinäkuuta 04, 2007


Vanhanaikaisessa vara parempi


Jokin aika sitten päivitimme olohuoneen radiovastaantinkaluston. Nippelitiedostavia hifistejä emme ole ja taannoisen keittiöradio-ostoksen peruja ihastuimme Tivoli-merkkiseen laitteeseen, joten tuota amerikkalaista äänimaisemaa olohuoneeseenkin hankittiin pienen laiteyhdistelmän verran.

Aikaisempi olohuoneen radiovastaanotin-levysoitinyhdistelmä päätyi makuuhuoneen unimusiikkiämyriksi. Viime viikonlopun reissun ajaksi mahdollisen ukkoskuuron varalta irrotin sen sähköverkosta. Samoin tein olohuoneen uudemmalle, vaikka se ylijännitesuojauksen takana onkin.

Yksinkertainen, monen hifistin taatusti vieroksuma Tivoli käyttäytyi sähköttömyyden jälkeen täsmälleen samoin kuin muulloinkin. Käsin viritettävä vastaanottotaajuus on pysynyt synkronissa lähetystaajuuden kanssa paremmin tai huonommin. Jos huonommin, viritetään laite taas käsin, kunnes keltainen valo on riittävän kirkas. Tuoksuuko työntötankomoottorilta tai analogiaelektroniikalta?

Kuoriaan myöten viime vuosikymmenen vaihteen digitaalista älyä täyteen ahdetun ja siten perustehtävänsä eli äänen kuunneltavuuden unohtaneen JVC-nimisen laitteen muisti meni täysin sähkön katkettua. Katosi paitsi ei-niin-tärkeä digitaalikello, myös perustehtävän yksi osa-alue eli radion esiviritetyt vastaanottotaajuudet. Niinhän laitteen kanssa on monta kertaa käynyt, mutta vasta vuosien takaisen analogian tai jopa putkiajat mieleen palauttaneen Tivolin idioottivarmuus auttoi näkemään tuonkaltaisen viihde-elektroniikan idioottimaisuuden.

Kun kerran matkapuhelimet, digitaalikamerat ja muistitikut ovat olleet arkisinta digiarkea jo vuosia, eikö kuluttajatason viihde-elektroniikassa myös audio-puolella käyttäjän määrittämiä asetuksia olisi syytä tallentaa jatkuvaa virkistämistä vaatimattomaan flash-muistiin? Vai tehdäänkö nykyään jo niin? Mainitsemani huono esimerkki nimittäin edustaa jo reilun puolen vuosikymmenen takaista tekniikkaa.

Viikonloppuna en välttämättä olisi uskonut, että keskiviikkoiltana treenataan taijia leikkuun jälkeen kuivahtaneella ja siten pisteliäällä nurmella paljain jaloin. Sunnuntaiset omatoimiset hoitotoimenpiteet onnistuivat aika hyvin.

tiistaina, heinäkuuta 03, 2007


Hiontapölyä


Vapaapäivä molemmilla torpan asukkaista. Näitä ei ole tänä kesänä liikaa, joten hyödynnettiin. Keittiön ikkunanpokien teippaus, hionta, pohjustus ja kittaus tarjosivat puuhastelua iltapäivään saakka. Pohjusteessa on edelleen voimakas tuoksu. Teipit toivottavasti tarjosivat tällä kertaa oikeat linjat kittauksille.

Syvänpunainen pöytäliina pölysuojaksi keittiön ja olohuoneen väliin. Ensinmainitussa ikkunat paljaana, jälkimmäisessä verho kiinni, ja eksoottinen tunnelma helposti saavutettu.

sunnuntaina, heinäkuuta 01, 2007


Jalka rakolle


Viikonlopun alkupuoli tuli vietettyä etelässä. Melkein pääkaupungissa, tai samassa läänissä ainakin. Oma Pride-kulkue oli muuttua Tuska-festareiksi, kun perjantai-iltana muistamattomuuttani teippasin kantapäät liian säästeliäästi. Ei sillä, etteikö pahempaakin olisi joskus tullut koettua. Pohjoinen "De 2 daagse" paineltiin kymmenettä ja viimeistä kertaa Sibeliuksen maisemissa.

K. Pippingin jalanjäljissä tuli tehtyä toimintatutkimus "Alimiehitetty puolijoukkueteltta pienoisyhteiskuntana".

Ensimmäisenä paikalle päätyy yöosuuden keveissä varusteissa taivaltanut kevyen sotaväen kevyellä 1980-luvulla kevyessä panssariväessä käynyt reserviläinen. Ei mikään sissi. Hän on tyrkyttäytynyt ensin tekemään tulta kumppaninsa teltan kamiinaan, mutta kohteliaan kieltäytymisen jälkeen tajusi, että partioliikkeen parissa varhaisvuotensa viettäneen kumppanin todennäköisyys saada tuli syttymään kosteilla puilla on paljon suurempi kuin itsellään. Päättää kuitenkin kokeilla sytytystaitojaan oman telttansa kamiinaan, saa klapit rätisemään ja käy himalajankestävään makuupussiinsa levolle.

Seuraavana telttaan saapuu kuntoilumies Tampereelta. Nyökkää kamiinan kesäiltaan soveltuvalle miedolle lämmölle, virittelee kuivausnarun teltan kattoon ja käy himalajankestävään makuupussiinsa.

Kolme tosireserviläistä tulevat kimpassa. Muistelevat inttiaikojaan, jotka sattuivat melkein talvisotaan, ja päättävät ladata kamiinan täyteen. Tietenkin se moisesta käsittelystä sammuu, mutta ahkeralla yrittämisellä ja hitonmoisen metelin kera syttyy uudelleen. Lähtevät vielä ulos leutoon kesäyöhön.

Viimeisenä tulee Nijmegeniin treenaavan sotilasjoukkueen edustaja. Käy himalajankestävään makuupussiinsa, ja pian pyytää saada avata teltan liepeet. Kaksi muuta paikallaolijaa ovat jo kuoriutuneet omista makuupusseistaan, mutta hyväksyvät pyynnön. Kesäyön tuuli vilvoittaa, ja kamiina saa rauhassa sammua kolmikon nukahtaessa.

Aamuyöllä tosireserviläiset saapuvat takaisin. Paitsi yksi, jonka raportoidaan jääneen naisiin. Huomaavat kamiinan sammuneen, täyttävät sen uudelleen ääriään myöten, mutta muiden onneksi eivät saa sitä metelistä huolimatta syttymään. Luovuttavat ja käyvät himalajankestäviin makuupusseihinsa ja nukahtavat tyytyväisinä.

Johtopäätös: Telttakamiina on niukka resurssi. Kun sellainen kerrankin eteen sattuu, sitä pitää hyödyntää viimeiseen saakka. Pitää, vaikka ulkona olisi 15 celsiusastetta lämmintä ja makuupussissa kestävyyttä kauas pakkasen puolelle.

60 kilometrin jälkipuolisen Tuska-festariosuuden päälle on ollut hillitön himo - jollei aivan viillellä niin kuitenkin - pistellä itseään. Mikähän siinäkin on, että rakon puhkominen tuntuu miellyttävämmältä tehdä itse kuin antaa koulutuksen saaneiden asiantuntijoiden hoitaa homma? Tältäkin olisin välttynyt, jos perjantai-iltana olisin vaivautunut ajattelemaan ja muistelemaan.

Muutama kuva tapahtumasta.

torstaina, kesäkuuta 28, 2007


Pensselit naulassa


Maalaus- tai kyllästyshommat eivät ole ottaneet onnistuakseen, mutta ei sade muuten ole pahaksi ollut. Päinvastoin. Eilen maatalousliikkeestä pihamaan kolmanneksi sadevesitynnyriksi noutamani vanha puuliima-astia ehti saada mukavasti täytettä, vaikka ei olekaan syöksytorven alle sijoitettu. Edellisen vuorokauden sademäärä oli pihamittarin mukaan reilut kaksi kastelukannullista neliömetriä kohden.

Sen verran märkää ja viileää on ollut, että huomenissa pitänee lähteä käymään etelässä.

tiistaina, kesäkuuta 26, 2007


Entisöintejä


Eilen värikaupasta hakemani lomapäivien viettoon tarkoitetun puuhapussin sisällöstä ehti käyttää kuistin ikkunanpokiin vasta santapaperia, teippiä ja pohjustetta. Ei sillä, etteikö sateita olisi muuten kaivattu. Tänään täyttyivät sadevesitynnyrit ensi kertaa kuukauteen.

Illalla kokoustettiin veturitallilla. Yhteistyön lisäämisestä Hyvinkään ja Toijalan museoiden välillä on keskusteltu kunnanjohtajien kesken. Niin kauas ei päätöksenteon valmistelu saisi karata. Saatiinpa ensimmäiset signaalit siitäkin, että jos huonosti käy, keskittämisessä voi joutua myös menettämään jotain omaksi katsottua. Nyt pitää olla tarkkana.

Tulkoon mainituksi, että sunnuntaina 12.8.2007 järjestettäville Suomen Rautatiemuseon Rautatiemuseopäiville matkaava haapamäkeläinen kahdesta veturista ja 6-7 vaunusta koostuva roikka viipyy matkallaan Toijalassa sen verran, että lauantaina 11.8. toteutetaan edestakainen museojuna-ajo Toijalan ja Valkeakosken välillä. Veturina on tarkoitus käyttää Tk3 nro 1136:tta, mutta mikäli metsäpalovaroitus on voimassa, pitää vetokalustona olla Dv-sarjan dieselvetovoimaa. Ajo toteutetaan klo 11.30-13.00 välisenä aikana, mutta tarkempi aikataulu on vielä tekeillä. Lippuja ajelulle myydään junasta, ja hinnat vaihtelevat viiden euron yhdensuuntaisesta lastenlipusta 35 euron edestakaiseen perhelippuun (jolloin edestakaisen matkan tekevän kahden aikuisenkin kannattaa ainakin matkan ajaksi muodostaa perhe). Virallisempaa tietoa myöhemmin.

sunnuntaina, kesäkuuta 24, 2007


Juhannuksen jälkeistä elämää


Yli Tuulosjoen, kirjoitin viime merkinnässäni. Tuli aliarvioitua etenemiskykynsä. Koukkasivat pohjoisen kautta ja aamuviideltä kuulemma jo takaisin.

Ei näemmä kannata yrittää hälyttää puhelinluettelossa ja -vastaajissa mainostettua maakunnallista lukkopäivystystä pyhäaikaan. Kertoivat käynnin hinnaksi 300-400 euroa. Ei kiitos. Urjalalainen, aattoiltapäivänä soitettaessa, lupasi tulla huomenna ja tulikin. Auringon lämmittämän oven avaimenjämän täyttämään lukkoon auttoi ammattimiehelläkin vasta akkukäyttöinen jyrsin, mutta lukkopesän vaihtamisen jälkeenkin pyhätyön hinnaksi vaihto-osineen jäi enää satanen. Sekin arvattavasti paljon verrattuna omatoimisuuteen ja vaikkapa lasiliikkeen laskutukseen, mutta paljon siistimmin.

Grillikin pääsi ulos. Perunoita veturitallilta lainattujen hiilien sekaan ja marinoituja sipuleita ritilälle. Eriväristen viinipuun hedelmien antimet toimivat kyytipoikina ahkerasti, turhankin.

Hiljaiseloa tämä kaunis kesäsunnuntai.

perjantaina, kesäkuuta 22, 2007


Pikkukaupunkijuhannus


Jossain vaiheessa torpan suunnitelmin kuului juhannusaattoilta järviseudulle suuntautuvan autoilun merkeissä. Parranajoaikeet estivät ne suunnitelmat. Siistin pidemmät turpakarvani nimittäin mieluiten pihamaalla. Pitkäkarvakeritsin on sähkökäyttöinen, ja sähköjohtokelaa kun menin autotallista hakemaan, avain katkesi lukkoon eikä lähtenyt kotikonstein. Paitsi auto myös grilli jäi lukon taakse. Juhannusaattosuunnitelmat uusiksi.

Puukkokin siellä, mutta vihdantekosuunnitelmat sentään toteutuivat gerberin avulla. Turun radan varressa on tehty ahkerasti hakkuutöitä, ja varsinkin koivuja on tehtaalle haettu. Kahden löylyttimen ainekset löytyi, kun vähän jatkoi haavalla.

Sain kaverin juhannuskävelylle, kun vietiin toinen radanvarren antimista veturitallille vesisankoon odottamaan, josko jossakin kaakon suunnalla ainakin päivällä seikkailleet toverit sellaista illalla tarvitsisivat (toisaalta etenemiskykynsä tuntien voi olla, että olivat illalla jo yli Tuulosjoen).

Paluumatkalla todettiin, että kylän kapakoista yksi, vanhaan osuuskaupan taloon tehty, oli avoinna ja käväistiin ohraisilla. Ei ollut Danny-show Kuopion tiellä, ei. Pikkukaupunkijuhannus kaikessa hartaudessaan. Emeritusprofessori kurkki kadulta pitkään terassin kaiteen yli ja päätti hakea lasillisensa.

Kotona sauna, koivuntuoksua ja Radio Suomessa puhelinlangat ja Hankasalmi.

keskiviikkona, kesäkuuta 20, 2007


Kaupungin puisto


Työmaan kirjepostilokerolla tulee käytyä harvakseltaan. Tänään oli täytettä. Hakaniemi/Itä-Pasila oli muistanut kirjeellä, nimitys-sellaisella. Viime perjantaiselle kokoukselle jatkoja luvassa.

Illalla kirjaston, työväenopiston ja kanavan väliin jäävä tehtaanhuminainen puisto oli kansan käytössä. Hiekalla, sinisin naruin rajatuilla kentillä muutama joukkue pelasi petanqueta ja sivummalla nurmikolla pienemmällä joukolla teimme taijia. Matti sanoi, että epätasainen alusta on harjoitusmielessä hyvä. En epäile, mutta helppo se ei ole.

tiistaina, kesäkuuta 19, 2007


Ikävä talvea


Päivätyöt menevät sähköalan perustutkintoon valmistavan koulutuksen opetuksessa. Juhannuksesta jäämme muutamaksi viikoksi hyvin ansaitulle kesälomalle.

Iltapuhteena nurmen leikkaus ja muita pihatöitä. Nopein kasvukausi osui tänä vuonna oikeastaan jo toukokuun puolelle. Yleensä se on koettu kesäkuun parina ensimmäisenä viikkona. Sateita kaivattaisiin. Kevään siitepöly oli kuorruttanut ilmansuodattimen niin, että vanhalle tiskiharjalle oli taas töitä. Kohta olisi muutenkin aika vaihtaa suodatin.

Kiitos puolisoni, saimme kirjahyllyymme jokin aika sitten Valtionrautateiden vuosien 1912-1937 historiikin epävirallisen, pari vuotta ennen tekstiosaa julkaistun, kuvateososan eli E. Kaskimiehen toimittaman sinikantisen. Paksujen historiikkien yhteydessä toimitetut ohuemmat kuvateokset ovat toisin kuin tekstiosansa tavanneet esitellä laitoksen historiaa aina alusta saakka, poikkeuksena ajan henkeen sopivalla tavalla silloiseen nykypäivän painottunut vuonna 1987 julkaistu "Vauhtia ja voimaa". Niinpä tässä Kaskimiehen teoksessa on jonkin verran samoja kuvia kuin paremmin tunnetussa K. J. Immosen toimittamassa 100-vuotiskuvateoksessa vuodelta 1962.

Kaskimiehen kirjan kuvat lienevät monelle asianharrastajalle tuttuja, mutta vasta nyt ajan kanssa teosta selatessani tulin kiinnittäneeksi huomioni yhteen asiaan. Toisin kuin monissa myöhäisemmissä vastaavan tyyppisessä mainosjulkaisussa, on tässä käytetty paljon talvella otettuja kuvia, myös koko sivun tai puolikkaan kokoisina paraatikuvina. Seuraavassa, vuoden 1962 VR-kuvateoksessakin näyttäviä talvikuvia vielä on, mutta jo vähemmän (paraatikuvista sellaisiksi voinee laskea hiihtomatkailumainostyyppisen Lättähatun ja katoavaan menneisyyteen viittaavan Ukko-Pekan). Oliko talvi 1930-luvun tai osin vielä 1960-luvunkin suomalaisille mieluisampi vuodenaika kuin mitä se on ollut nuoremmille? Voin olla väärässä, mutta minusta tuntuu, että talvikauden matkailusta eläviä yrityksiä ja kuntia lukuunottamatta melko harvat tahot käyttävät talvikuvia esitellessään itseään.

lauantaina, kesäkuuta 16, 2007


Automatkailua


Eilinen oli niitä harvoja päiviä, kun perheessämme olisi kaivattu kahta henkilöautoa. Hain tilapäiseen tilanteeseen tilapäisen avun J-P:ltä, ja syvänsininen Mondeo-hoppa sai toimia kulkupelinä Saarijärven metsäkoululle viranomaisen toimikauden viimeiseen kokoukseen. Satelliiteista riippumaton navigaattorini, alueen 8 GT-kartta, herätti hilpeyttä kokouksen osanottajien keskuudessa, mutta en sitä sähköisempään vaihtaisi.

Ja oudolta tuntui jo näiden muutamien kuherruskuukausien jälkeen ajaa taas bensiinimoottorilla, olkoonkin ollut isokokoinen ja suorituskykyinen. Vaihdekeppiä piti hämmentää vähän väliä.

Keski-Suomessa kun oltiin, takaisinpäin lähdin Multian ja Keuruun kautta. Poikkesin Haapamäen veturitallilla ajatuksena käydä morjestamassa mahdollisia paikallaolijoita, mutta ovet olivat kiinni ja miljöö hiljainen. Tallin ympäristö on tuollaisena iltapäivän hetkenä aikakone. Siipikarjaa Kanasta Kalkkunan kautta Kukkoon, ja paljon muuta. Hämeen ja Kymen Hurut kurkkimassa ulos ikkunoista. Taajama sinänsä on toinen aikakone. Rakennuskanta, palvelurakenteen infrastruktuuri ja moni muu on tehty eri aikakautta varten. Olisin käynyt kahvilla, jos kahvipaikka olisi löytynyt.

Kahvi olisi kannattanut nauttia perinteisesti valtatie 66:n (tai oikeammin kai 58:n) Nesteellä. Osuuskaupan Oritupa nimittäin oli joka kassallaan pitkien jonojen kansoittama. Autojonot olivat kesäperjantai-iltana ysitiellä pitkiä ja vastaisia, ja Tampereelta kotiinpäin piti ohittaa 22 ajoneuvon moottorimarssirivistö. Kärjessä vanhoja kunnon Zilejä. On myönnettävä, että pedagogisesta näkökulmasta katsoen en aivan ymmärrä, miksi sotaväen moottorimarsseja toteutetaan valtateillä. Tietenkin on erinomaista, jos hitaan ajoneuvon kuljettajia, todennäköisesti normaaliajan kuorma-auto- ja rekkakuskeja, halutaan totuttaa asiaan, mutta se ei liene laitoksen perustehtävä. Jos on päästy irti kriisiaikana yhdessä tai kahdessa vuorokaudessa lamautettavien rautateiden ikeestä, miksi harjoitteluradaksi on valittu uusi lähes yhtä vikasiedoton väylä?

Lauantaina Tampereelle. Torpan kauniimpi asukas tarvitsee uuden tietokoneen, mutta ajattelemamme liike on kiinni kesälauantaisin. Kun kerran kaupunkiin tultiin, tuli hankittua kuitenkin kurkku, matolääkettä kissalle, leivänpaahdin ja radio.

Tuttujakin nähtiin. Yksi armeijan polkupyörällä, toinen jalkaisin.

Ehtookellojen jälkeen iltalenkki ja koivujen pidentyvissä varjoissa pätkä taijia.

torstaina, kesäkuuta 14, 2007


MGO V16 BSHR


Valokuvatorstai-blogissa on vangittu ääniä kuviksi. Rautatiemaailmassa, varsinkin dieselöidyssä, on liikaa hyviä ehdokkaita. Helppouden vuoksi valitsin Dr13:n, tässä kuvattuna jo museoajossa Rajamäellä 13.8.2006 (ranskankielen taitajat voinevat kertoa, miksi B tarkoittaa männän jäähdytystä, S ahdinta, H suurta ahtopainetta ja R ahtoilman jäähdytystä).



Tyhjäkäynnillä 32 mäntää jauhaa vajaan 20 sentin matkaansa 700 kertaa minuutissa.

Säätövivusto herää lepotilastaan. Mäntien nopeutuvan liikkeen saavat lähelläolijat pian kuulla. Vakiokierrosluvun säätimen metallikuulia voi kuormittaa nopeasti. Viides tai kuudes tehonsäätöpyörän naksaus kantaa matalan murinan jo etäämmälle; vähän ajetulla moottorilla savukin alkaa näkyä pakoputkista. Täysi kierrosluku, 1500 minuutissa, saavutetaan vasta tehonsäätöpyörän 19 liikahduksen jälkeen. Mutta liikkeelle päästään jo pienemmillä kierroksilla.

Ääni oli aikanaan mollivoittoinen.

Aika hieno ääni lähti eilen Valkeakosken kanavalta startanneesta moottoriveneestäkin. Veneen koosta päätellen moottori oli amerikkalainen puolipallopalotilallisen perillinen pikkulohko (viittaan taas Eskon tekstiin, jossa tämäkin käyntiääni on kuvattu niin, että on turha yrittää itse), mutta kanavan betoniseinät saivat sen kuulostamaan isommalta. Veneen perään kirjoitettu "Fuck the fuel economy" oli makaaberiudessaan hauska. Toisaalta veturin MGO:n polttoaineenkulutus on luokassa, jossa asiasta keskustellaan saman verran kuin Versaillesissa leivosten hinnasta, ja herjanheittokin on liian rahvaanomaista.

Vanhemmalle veturille polttoaineeksi käypiä määrämittaisia halkoja koskien on tehty aiesopimus elokuuksi. Laatu ratkaisee, mutta hinnasta täytynee vieläkin neuvotella. Lobbaushengessä tuli mieleen, kuuluukohan Anita Hirvosen kesän keikkakalenteriin Haapamäen Höyryveturipuiston tanssilava.

lauantaina, kesäkuuta 09, 2007


Museopäivä


Pekka ajoi loput turhat heinät veturitallilta, kun lähdin selvittämään soveltuvia ajoneuvon kulkuteitä Akaan eteläisemmän taajaman markkina- ja lentopallokisaviikonlopun täyttämiltä teiltä. Kiitos!

Järjestäjät odottivat zombie-pitäjän museopäivän ensimmäiselle kerralle kahden käden sormin laskettavaa osallistujamäärää. Jounin kuljettama iso ja ilmastoitu "ojalalainen" oli parhaimmilaan yli puolillaan. Museovirastolle ja muille perinteitä arvostaville tahoille painavan tapettitehtaan johtaja piti museoitujen koneidensa ääressä loistavan opastuskierroksen.

Tapettitehtaalta puoli vuosisataa vanhempien tiilien viileään suojaan. Taisi olla ensi kerta tällä vuosituhannella, kun opastin ryhmää veturitallilla. Omasta mielestäni onnistuin, kun useampikin kampikoneistoa aikanaan hämmästellyt kyseli lisätietoja. Tykkäsin edelleen nousta veturien käyntisilloille. K-tekijä?

Tampereella muistomerkkinä seisovan vuonna 1956 valmistuneen tavarajunaveturi Tr1 nro 1088:n tulevaisuus kiinnostaa näemmä monella taholla, median ansiosta kai. Suoraan sanoen omasta mielestäni mittasuhteet alkavat olla ylimitoitetut. Museokierrokselta palattua odotti paitsi Veturimuseon perustaja puhelimessa myös paikanpäällä kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön virkamies vakavana.

Tampereen Riston viimeisin lähihistoria on lyhyesti kerrottuna se, että muutama vuosi sitten Tampere ja naapurikuntansa Lempäälä yhdessä halusivat komean veturin pois ilkivalta-alttiilta nykysijoitukseltaan Itsenäisyydenkadun varrelta Lempäälän asemanseudulle. Mukana olivat sekä liikenne- ja viestintäministeriö että Suomen Rautatiemuseo. Haapamäen Museoveturiyhdistys ry teki veturin entisöinnistä tarjouksen, joka valtiolla ja Tampereella hyväksyttiin. Lempäälän kunnanvaltuusto torppasi hankkeen pienellä ääntenenemmistöllä. Tarina on hyvä opetus siitä, kuka sanoo viimeisen sanan: se jonka viime kädessä on ajateltu maksavan. Viime jouluksi avatun kauppakeskuksen nimiin lasketaan kai edelleen Helsingissäkin jotain, mutta sen näkee sitten.

Entisen halkoplaanin, tämänkesäisen VR-Caravanin, puiden katveessa päätettiin, että pitää kilauttaa. Kimmo oli parhaillaan nauttimassa Dr13:n äänimaisemissa ystävänsä syntymäpäivä- ja kihlajaiskakkua (onnea!), ja entisöintitarjous kuulemma on edelleen voimassa, jos joku siistin Riston haluaa.

Silti tämäniltaisen mukaan näyttää siltä, että romuksi menee. Onhan noita ennenkin. Pronssilaakerikiistaa tästä tuskin kannattaa tehdä.

Ostoslistalle 10-12 mottia ylivuotista puolimetristä koivuhalkoa. Elokuun yhdestoista, ja Tl-Vi-välillä valtaventtiili aukenee ensi kertaa 32 vuoteen. Asioiden tarkentuessa lisää eri foorumeilla.

perjantaina, kesäkuuta 08, 2007


Yhden aikakauden loppu


Opetustyön tavallaan palkitsevin, tavallaan surullisin päivä osui kohdalle taas kerran tänään. Hyvä ryhmä tietokoneasentajia päätti opintonsa. Kiitoksia kaikille heille hienosta yhteistyöstä koulutuksen aikana ja menestystä työelämään!

Iltapäivällä shoppailin maatalousliikkeestä puutarhavesipumpun ja imuletkun. Jotakin seutukunnan vesitilanteesta kertonee, että seitsenmetrisiä imuletkuja oli jäljellä tämä yksi, kun taas nelimetrisiä koko kolli.

Ukkoskuuro oli turhan lyhyt, mutta teki hyvää nurmelle ja perunamaalle. Ja oli hyvä syy laiskotella ja jättää vesipumpun käyttökuntoon asentaminen odottamaan.



Ratapihalla näyttäytyi huomiselle syntymäpäivä- ja nostalgia-ajolle siirrossa ollut Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:n Dr13 nro 2343 vei viittä sinikorista kohti etelää. Juna pysähtyi asemalla sen verran, että dieselmoottorien jyhkeät kierrosluvun nostot pääsivät ilahduttamaan kuulijaa. En liene ainoa, jonka mielestä Dr13 on äänimaisemaltaan maamme komein veturi. Siinä missä Dr12 ulisee lähinnä ratamoottoriensa tuulettimien ansioista 50-lukulaisessa scifi-hengessä ison ja laiskan dieselmoottorin huristessa leppoisasti taustalla, kykenee Dr13 pienilläkään kierroksilla vain vaivoin peittelemään raakaa voimaansa.

torstaina, kesäkuuta 07, 2007


Valokuvatorstain kone


Valokuvatorstai-blogissa on kuvailtu koneita. Minusta lähes kaikki koneet ovat paitsi teknillisesti mielenkiintoisia myös esteettisiä luomuksia. Ne rakentavat audiovisuaalista maisemaa omilla ainutkertaisilla tavoillaan. Mutta yksi on mielestäni ylitse muiden: höyrykone. Äänimaailmassa höyrykoneet eivät pääse useinkaan samaan kuin Eskon keväällä sanoiksi maalaamat polttomoottoreiden äänimaisemat, mutta visuaalisuudessa ne ovat ylivertaisia.



Kuvassa on Hr1 "Ukko-Pekka" nro 1021:n mäntähöyrykone kuvattuna tämänhetkistä raikkaanviileämmissä olosuhteissa maaliskuussa 2004 Toijalan veturitallilla. Mäntä työskentelee alla olevassa sylinterissä liikuttaen kiertokankea, joka kampikoneiston välityksellä antaa liikevoiman veturin vetopyörille. Sylinterin yllä on luistikaappi.

Sylinteriin johdetun höyryn paine saa aikaan männän liikkeen. Sylinterissä mäntä liikkuu höyryn voimasta edestakaisin. Sylinteriin tiivistynyt vesi poistetaan sylinterin molemmissa päissä olevilla hikiventtiileillä. Näin estetään sylinterin halkeaminen veden paineesta. Männän liike muutetaan kiertokankien avulla veturin pyörien liikkeeksi. Liikkuessaan mäntä sekä imee uutta kuumaa höyryä sylinteriin ja työntää jäähtyneen, käytetyn höyryn pois sylinteristä. Veturin mäntähöyrykoneessa jokainen tahti on työtahti toisin kuin polttomoottoreissa, joissa yksi kahdesta (kaksitahtinen) tai yksi neljästä (nelitahtinen) tahdista panee männän tekemään työtä työtä.

Höyrykoneessa tämä saadaan aikaan höyrynjakolaitoksella, jota kutsutaan luistiksi, tässä tapauksessa tarkemmin Walschaertin mäntäluistiksi. Luisti liikkuu veturin vetopyörässä olevan epäkeskon ja kampien ohjaamana luistikaapissa. Luistin tehtävänä on jakaa kattilasta tuleva höyry, niin että männän liike tulee mahdolliseksi. Kattilasta tuleva kuuma höyry johdetaan luistikaappiin, josta luisti jakaa sen edelleen sylinteriin, vuoroin männän molemmille puolille. Tämä panee männän liikkeelle eli tekemään työtä. Jäähtynyt höyry johdetaan luistikaapin kautta vetopuhaltimeen ja sieltä savutorven kautta ulos, minkä vuoksi veturien höyrykoneita kutsutaan vastapainekoneiksi.

Kulissikaari välittää epäkeskokammen liikkeen luistin työntötangon liikkeeksi. Työntötanko välittää liikkeen vetopyörän epäkeskolta luistille. Työntötankoa laskemalla tai nostamalla vaikutetaan kulissikiven asentoon ja tätä kautta koneen täytökseen ja veturin kulkusuuntaan. Kulissikaarella olevan kulissikiven asennosta määräytyy koneen pyörimissuunta ja täyttöaste. Kulissikiven asentoon veturinkuljettaja vaikuttaa suunnanvaihtovivun ja luistin työntötangon välityksellä.

Veturien mäntähöyrykoneet ovat tyypiltään vastapainekoneita. Nimitys perustuu siihen, että koneesa työnsä tehnyt höyry poistetaan ulos savupesän ja edelleen savutorven kautta, jolloin poistuva höyry tekee savupesään alipaineen. Tämä alipaine johtaa savukaasut ulos tulipesästä ja vettä kattilassa lämmittävistä tuliputkista.

(Lähteet:
Airas, Väinö: Höyryveturit. Otava 1922;
Äijälä, Juha & al. : Höyryveturin toiminta. Veturimuseo 1994 (ZIP-tiedosto, 2255 kB);
Hyvärinen, Risto: Kuinka höyrykone toimii.)

Edit: Korjasin veturin numeron. Kyseessä on tietenkin nro 1021 eikä 1009. Jälkimmäinen on ollut tavanomaisempi vieras, mistä kai ajatuskatko johtui. Kuvasta näkyykin, että nro 1009 ei voi olla kyseessä. Huomaatteko mikä tuo asia on?

keskiviikkona, kesäkuuta 06, 2007


Econometric methods


Kaupungintalon kokoushuoneeseen paistoi enemmän kuin lämmin ilta-aurinko. Paikallishistorian toimikunnan kokous osuu usein lämpimään kesäiltaan.

Historioitsijamme on jo eläköitynyt kansalainen, ulkoasianneuvos virkatitteliltään, mutta pitkäaikainen paikallishistorioiden aktiivinen tuottaja. Jokunen viikko sitten nuorempi historioitsija kertoi, miten kaikenlainen subjektiivisuus on hänen alallaan nykyään hyväksyttyä ja jopa toivottua. Ehkä sellaisellekin on jossain kysyntää, mutta luulen, että historiantutkimuksessa on edelleen tarpeen yrittää selvittää mahdollisimman pitkälle "wie es eigentlich gewesen". Se toki on vaativaa.

Ranken nimeen vannoen nimeä mainitsematta käytettiin pitkiäkin puheenvuoroja. Niin aina. Tarjosin ekonometrista eli kauppaopistolaista tarkastelutapaa joihinkin taulukoihin. Minusta nimittäin olisi asiallista, jos yhtään pidemmät rahassa ilmoitettavat aikasarjat esitettäisiin kiinteähintaisina eikä käypiin hintoihin, mihin lähteiden tunnollinen seuraaminen luonnollisesti johtaa. Ajatellaan vaikkapa aikasarjaa, joka koskee jotakin markoissa ilmaistavaa asiaa vuodesta 1920 vuoteen 1939, mihin aikaan mahtuu maassamme varsin monia kansantaloudellisia muutoksia. Vaikka tuolloin elettiin vuosia, joina mm. brittihistorioitsija Hobsbawn luki Suomen yhdeksi Euroopan viidestä mitenkuten pysyvästi demokraattisesta valtiosta, ei käsittääkseni ollut lainkaan sama asia, mitä 100 markalla sai vuonna 1920 kuin mitä sillä sai vuonna 1933 tai 1939. Ehdotin deflatointiin perustuvaa kiinteähintaisuutta, jossa etsittäisiin jokin saatavissa oleva ja tarkasteltavaan aiheeseen sopiva kansantalouden tilinpidollinen indeksi ja deflatoitaisiin sillä kyseinen tarkasteltava aikasarja.

Kun soveltuvassa indeksissä asetetaan perusvuodeksi valitun vuoden (jonka tietenkin pitäisi olla ko. aikajaksoa ajatellen mahdollisimman neutraali talouskehityksensä kannalta) kohdalle yksinkertaisella jakolaskulla 1 tilastoaineistossa yleisen 100:n sijasta, saadaan vektori (käytän ko. termiä atk-hengessä eli ei-matemaattisesti), jolla deflatointi on helppoa suorittaa vain jakamalla tarkasteltava aikasarjavektori sillä.

Esitin asiani huonosti, kun ensiksi ryhdyttiin kyselemään, miksi olisi mielekästä muuntaa silloisia hintoja nykyvaluuttaan. Anteeksi.

Linux-ongelma


Asiasta toiseen, olisiko vinkkejä miten UW IMAP -sähköpostipalvelin käännettäisiin toimimaan OpenSuSE-Linuxissa?

Paketin purkamisen ym. valmistelutoimien jälkeen komento tyyliin
make lsu EXTRADRIVERS='' SSLTYPE=unix.nopwd
jättää kokonaan luomatta varsinaiset binääritiedostot. lsu pitäisi olla ao. Makefile-tiedoston mukaan SuSE Linuxin oikea nimitys tässä kohden. OpenSSL:n kanssa SuSEssa tiettävästi on IMAP-ongelmia, mutta niiden ei pitäisi liittyä vielä tähän vaiheeseen, vaan mahdollisesti ilmaantuessaan kiusaavan vasta yritettäessä kirjautua IMAP-palveluun (kuten muuten SuSEn mukana toimitettavalla IMAPilla helposti käy). Toisin sanoen SSLTYPE-parametrin asetuksien muutoksesta ei tässä näytä olevan apua.
Vastaukseksi ei myöskään hyväksytä ehdotuksia vaihtaa Debianiin/Fedoraan/Ubuntuun tms:een ;-)

maanantaina, kesäkuuta 04, 2007


Debattia


Oli ensimmäinen kerta tai ainakin melkein, kun päädyin kirjoittamaan oikaisupyynnön printtimedian artikkelia koskien. Joskin paikallislehdessä olen joskus pyytänyt korjailemaan jotain rautatiehistoriaan liittyvää (ja Resiinassa omia tekstejäni).

Uuden MikroPC:n artikkeli "Kotiverkko - kaapelilla vai ilman" oli kansantajuinen ja hyvä, mutta mutkia oli oiottu vaarallisissa kohdin. Vaarallisissa sikäli, että ainakin verkotustyötä teettävä jää artikkelin neuvojen varassa aika heikolle tarjouksia lukiessaan tai joutuessaan kiistelemään asennusliikkeen kanssa. Lehden verkkopalstalla turkulaiskollega oli ollut aiemmin liikkeellä ja vielä tarkemmalla seulalla. Hyvä niin.

Olisi ollut hienoa aloittaa palaute tyyliin "Sir", kuten ainakin Economistissa tehdään. Mutta eihän se nörttilehteen sopisi.

MikroPC:n lukijoille haluan sanoa tämän:

Cat-5e-kaapelointi eli luokka D olisi hyvä unohtaa rakennettaessa kiinteää tietoverkkoa jatkuvaa käyttöä ajatellen. Jo vuodesta 2002 saakka voimassa ollut yleiskaapeloinnin eurostandardi EN 50173-1 suosittaa ICT-verkkojen perustason kaistanleveyden 250 MHziin eli tasolle Cat-6 (luokka E). Pian käyttöön tulevat uudet standardit eivät ole yhtään sallivampia edes kotikäytön (tuleva EN 50173-4) osalta, kun tavoiteltavana datasiirtovauhtina pidetään jo kymmentä gigabittiä sekunnissa.

Nimityksistä sen verran, että "siamilaisena" tunnetaan yleisesti neliparinen eli kahdeksanjohtiminen mutta kahdennettu kaapeli, jossa asennustyön helpottamiseksi kaksi identtistä neliparista on suojavaipoistaan kiinni toisissaan. On totta, että 100 Mb/s datasiirtonopeuteen päästään käyttämällä kahta paria neljästä, mutta ICT-käyttöön tarkoitetut parikaapelit ovat olleet neliparisia jo kauan.

On myös hyvä huomioida, että tietokoneiden verkkosovitinten ja kytkinten ominaisuuksien kehittyessä nousevat myös datasiirtonopeudet, ja yhä suositummaksi käyvä 1000 Mb/s nopeus käyttää kaikkia neliparisen kaapelin pareja. Näin ollen kaapelin kytkentöjen virheettömyys on yhä tärkeämpää. Niinpä kaapeliasennusten mittaamiseenkin tulisi kiinnittää huomiota. Luotettavia mittauksia tuottavat kaapelianalysaattorit ovat kalliita, mutta niin on asennustyökin. Kaapeloinnin teettäjän tulisi aina vaatia rakentajalta mittausasiakirjat. Tee-se-itse-kaapeloija voi vuokrata mittarin asennusliikkeeltä tai pyytää esimerkiksi paikallista ammatillista oppilaitosta tekemään mittaukset opiskelijatyönä.

lauantaina, kesäkuuta 02, 2007


Kukkakaupoissa ruuhkaa


Kotikylän maatalousliikkeistä toisessa oli tarjolla vain kulmistaan rikki olleita kasvusäkkejä ja toinen on lauantaisin kiinni. Kaivattuja löytyi Kylmäkoskelta, mutta lakkiaisvieras joutui juhlamekossaan ne autoon nostelemaan.

Kotipihassa minikasvihuone pihalle taimia odottamaan. Tällä kertaa ei kauppapuutarhalta, vaan siemenestä saakka kotioloissa kasvaneita.

Nurmi kaipasi parturointia. Leikkuri on vailla uutta sytytystulppaa, mutta tempoilemalla suostuu yhteistyöhön. Johan vanha tulppa on pian kolme vuotta kipinöinyt.

Onnittelut Tampereelle Antille ja Juha-isälle!

perjantaina, kesäkuuta 01, 2007


Ammattiliiton lehdestä


Jokin aika sitten Opetusalan ammattijärjestön OAJ:n puheenjohtaja E. Kangasniemi kirjoitti ammattiliiton Opettaja-lehdessä tiukkasanaisesti opetusalan palkankorotusvaatimuksista osana hallituksen lupaamaa julkisen sektorin palkkaohjelmaa. Minun on myönnettävä, että Kangasniemen tuolloinen kirjoitus yllätti. Yleensä ottaen OAJ on isoista akavalaisista ammattiliitoista viimeisenä toiminut eräänlaisella primus interpares -asenteella, jossa rahasta puhuminen katsotaan liian rahvaanomaiseksi.

Tänään ilmestyneessä Opettajassa Kangasniemi vetää sanojaan urakalla takaisin. Takaisin vanhalle linjalle palaaminen oli minusta odotettavaa. Arvelen, että OAJ toimii tulevissa neuvotteluissa paljon maltillisemmin kuin mitä Kangasniemen taannoinen kirjoitus antoi ymmärtää. Toisin sanoen en usko, että ainakaan opetusalalle on luvassa mainittavia palkankorotuksia. Henkilökohtaisesti olen vaatimattomana ihmisenä omaan tilipussiini tyytyväinen - ja ammattiyhdistysnäkökulmastakin katsottuna edustamallani alalla ongelmat ovat useimmiten laadullisia, kuten työsuhdekysymyksiä - mutta en pidä esimerkiksi peruskoulun luokanopettajien palkankorotustoiveita lainkaan kohtuuttomina.

Toinen - ei ehkä niinkään yllättävä uutinen - oli, että Hämeenlinnan ammatillisen opettajakorkeakoulun johtaja O. Luukkainen siirtyy OAJ:n leipiin. Kauaa hän ei Hämeenlinnassa viihtynyt. Villi arvaus on se, että ammis-skene ei tarjonnut visionäärille riittävästi näköaloja.

torstaina, toukokuuta 31, 2007


Flora ja fauna


Valokuvatorstai-blogissa sanotaan se kukkasin.



Kukkanenhan se siinä, syyskesän sellainen, ja pingviini sen alla. Mutta kuka keksii homman nimen?

keskiviikkona, toukokuuta 30, 2007


Quis, quid, ubi, quibus auxiliis, cur, quomodo, quando?


Jotkut paheksuvat asioiden tuotteistamista. Ollaan kaupallista tuotteistamista tukevista tekijänoikeus-, tuotesuoja- ja patenttikäytännöistä mitä mieltä hyvänsä, minusta tuotteistaminen sinänsä on ihailtava taito.

Meikäläisissä oloissa ainakin prosessiteollisuus käyttää ahkerasti yhdysvaltalaista 1950-luvulta periytyvää Kepner-Tregoena tunnettua ongelmanratkaisu- ja päätöksentekomenetelmää, jota Suomessa edustaa etäopetuksen edelläkävijänä tunnettu, jatkosodan aikana teollisuustuotannon rationalisointia propagoimaan perustettu Teollisuuden Työteholiitto eli tutummin Rastor. On olemassa monia muitakin vastaavia menetelmiä.

Vastaamalla kysymyksiin mikä (on poikkeama tai vika), missä (kohde sijaitsee, poikkeama kohteessa jne.), milloin (poikkeama havaittiin ensi kerran, sen jälkeen jne.) ja miten paljon (vikaa esiintyy kohteissa, kohteesta on viallista jne.) päästään yllättävän pitkälle esimerkiksi teknillisen järjestelmän poikkeamien syiden etsimisessä. Vuokaavioksikin jäykistyvien ja naiiveilta näyttävien mallien etuna on se, että niinsanotussa "asiantuntemuksessa" kyse on käytännössä useimmiten intuitiosta eli omien ennakkokäsitysten julkituomisesta.

Osa ongelmanratkaisumalleista ylikorostaa päättelyä tiedonhankinnan kustannuksella. Se lienee antiikin synnyttämää ja kristinopin läpilyömää perinnettä ajalta, jolloin henki ja ruumis erotettiin tiukasti toisistaan. Päättely yhdistyy henkeen ja jalouteen, tiedonhankinta taas on fyysistä työtä, guod licet servo.

Päättelyn oppimisen perinteet ja muodot ovat paljon laajemmat kuin tiedonhankinnan oppimisen. Niin lienee paljolti siksi, että päättelyä on helpompi oppia ja opettaa kuin tiedonhankintaa (joka puolestaan yhä redusoituu kirjaston- tai arkistonkäytön tai Internet-hakupalveluiden opiskelun kaltaisiin välineellisiin asioihin). Ensimmäinen syy on laadullinen: ihmisen "järki" on kurinalaisempi ja siten paremmin manipuloitavissa eli opetettavissa kuin havaintojärjestelmä. Toinen syy on määrällinen: meikäläisissä oloissa vasta viimeisen vuosisadan tai muutaman vuosikymmenen aikana toissijaista, havaintoihin perustumatonta tietoa, on tullut saataville siinä määrin, että sen hankkimisessa olisi erityistä opittavaa. Kuka, mitä, häh-tyyppiset järjestelmät lienevät oikeilla jäljillä ohjatessaan ongelmanratkaisua päättelystä tiedonhankinnan suuntaan.

Ehdotan jostakin tällaisesta liike- tai GPL-ideaa vaikkapa Tommille. Varsinkin jos siihen ryhtyisi ansaintatarkoituksessa, olisi kai Lordillakin vielä sen verran nostetta, että markkinoille voitaisiin lanseerata näyttävästi ikiroudan, jääkarhujen ja mammuttien maan ankarissa olosuhteissa kehitetty uusi päätöksentekomalli.

maanantaina, toukokuuta 28, 2007


Tietokoneostoksilla


Laki julkisista hankinnoista määrää, että tarjouskilpailussa valituksi on tultava joko kokonaistaloudellisesti edullisin tai halvin tarjous. Kokonaistaloudellisuuden perusteella ei tietenkään hyllytetä "ATK laite tarjousta", jossa tarjotaan "työ asemia koulutus käyttöön", mutta jonkinlaisen kuvan sinänsä nimekkäästä laitetoimittajasta tuollainenkin paperi antaa.

Joskus tuttavat kysyvät mielipidettäni jonkin tietokonelaitteiston hinnasta. Joudun usein myöntämään, että en osaa muodostaa asiasta kunnollista käsitystä. "Koulutus käyttöön" viidenkymmenen tai sadan kappaleen erissä hankittavat laitteet ovat yksikköhinnaltaan erilaisia kuin kuluttajakaupassa, jonka hintatasoa en kovin aktiivisesti seuraa.

Kannatti silti illansuussa lähteä kaverin kaveriksi Hämeenlinnaan ja asettaa kyseenalaiseksi mielekkyys myydä Windows Vista -tarjouskannettavaa 512 megatavun työmuistilla. Tai toisaalta kaksiytimisellä suorittimella varustetun kannettavan tarjoaminen ykkösvaihtoehtona satunnaiseen yhdistystoiminnan pöytäkirjojen kirjoittamiseen ja sähköpostikäyttöön. Kuinka ollakaan, kauppias löysi varastostaan yhden kappaleen edullisempaa mallia mutta 1024 megatavun muistilla varustettuna ja samalla hinnalla kuin puolet vähämuistisempi. En ole hyvä tinkimään edes tuttavan puolesta, mutta tehokkainta tinkimistä näyttää olevankin se, kun ei puhuta niinkään vaihdon välineistä vaan itse tuotteesta.

sunnuntaina, toukokuuta 27, 2007


Viikonloppu Turussa


Sekin ihme nähtiin, että IC-juna voi olla matkustajalle halvempi kuin pikajuna. Menoliput saatiin ratatöistä ja varsinkin Tl-Ur-välin nopeusrajoituksista johtuvalla kampanja-alennuksella, mutta tieto tästä ei ilmeisesti ollut tullut Turkuun saakka, kun paluuliput sinänsä mukavalla Esslingen-vaunun penkillä olivat menolippuja kalliimmat. Tampere-Turku-välillä matkustavien kannattanee silti kysyä ratatyökampanja-alennuksia kesäkauden aikana lippuja ostaessaan.

Turussa on aina mukava käydä. Kirkkopäivien ohjelmasta puolisoni ja minä emme ehtineet poimia montaa tapahtumaa - monet aiheet oli ymmärrettävistä syistä sijoitettu mahdollisimman lähelle virka-aikaa.

Tasavallan Presidentti puhui asiaa lauantai-iltapäivän kääntyessä illaksi. Laveasti toki, kuten virkaansa kuuluu. Mutta kuullessa näitä puheenvuoroja, joissa korostetaan uskonnon muuttumista ihmisen yksityisasiaksi, tuntuu joskus kuin samalla tarjottaisiin tilalle jotakin vähintään yhtä kertaluokkaa sitovampaa, vaativampaa, pakkoyhteisöllistävämpää.

Lauantain alkaessa vaihtua sunnuntaiksi joen pohjoisrannan teatteritalossa käsiteltiin kehollisuutta, seksuaalisuutta ja spiritualiteettia. On myönnettävä, että syksyllä ilmestyvän, tanssitaiteilijapariskunta Pahkinen & Hämäläisen Pyhä kauhu -nimisen esityksen maistiaiset sykähdyttivät. En tunne tanssitaidetta lainkaan, mutta ei retkikuntamme asiantuntevankaan jäsenen mielipide ollut erilainen. Hienoa katsoa, kun osaajat tekevät.

Stand-up-koomikkona toimi runoilija Tabermann. En ole häntä ennen livenä nähnyt, ja runoistaan minulle on tullut mieleen haparoiva Ovidiuksen jäljittelyyn ja modernisointiin perustuva Öyhönmäen yrjöpöydän tuolin kyttääminen. Mutta esiintyessään mies on mestari. Suhde omiin teksteihin on kohdallaan samoin kuin huumorikin. Ei ollenkaan niin totista kuin pelkästä tekstistä välittyy. Ehkä hän tietää olevansa kaukaisen ja syrjäisen Finnian oma Ovidius. Ei yhtään enempää tai vähempää kuin esikuvansa ja oman ympäristönsä konstellaatio. Edelleen, hienoa katsoa ja kuulla, kun osaaja tekee.

Niinsanottu teologinen osuus taas oli... no jaa. Mikäs siinä, jos papista (tai vastaavasta) on räväkkää sanoa "peenis" tai että yleisö kihertää, että nyt se sanoi "aanus". Tärkeitä asioita ja hyvä että puhutaan. Mutta pitääkö kaikesta tehdä riittejä? Tai pitääkö kaikki sukupuolistaa? Meneehän sekin, mutta hitto soikoon niiden qigong-halpakopioiden kanssa. Emme tietenkään osallistuneet.

Musiikkitarjonnasta vastasi kirkkoherroista koostuva Viis papeista aka Sex pastors. Eivät ehkä olleet ehtineet harjoitella kovin paljon, mutta ei haitannut kuulijaa.

Muutakin kuin kirkollista mahtui lauantaihin. Tämänkertaisen Turku-biennaalin teema "Hetkessä" oli tuonut esille lähinnä pop-taidetta eri muodoissaan. Elävä kuva oli monen suosima ilmaisuväline. Voittajakin, Hannu Karjalainen "Woman with Dark Hair" -teoksellaan, käytti tätä muotoa. Hiustenkuivaaja- tai hiustenhoitoainemainoksen mieleen tuova muotokuvamuunnelma ei minun silmääni näyttänyt kovin erikoiselta, mutta oli aivan asiallista tilataidetta suuritehoisen dataprojektorin tuulettimen äänen vuoksi.

Alakerran Aboa vetuksessa muisteltiin Agricolaa. Uusien sanojen suomennosten keräykseen tarjosin mobiilin vastineeksi kulkiota. Se tosin ei ole kovin agricolamainen - paremminkin 1800-luvun lopun suomennosperinnettä edustava - ja varmasti jo aikaa siten keksitty. Jokunen vuosi sitten Yleisradion järjestämässä suurin suomalainen -äänestyksessä kannatin Agricolaa. Hän oli mielestäni ainoa, joka loppukilpailussa olleista vastasi kisan nimeä. Mannerheimit, Kekkoset ja muut olivat epäilemättä tärkeitä omina hetkinään, mutta heidän suuruutensa vasta vuosisadat ratkaisevat.

Kaljalla käytiin Skodassa. Etupenkillä polttivat tupakkia, joten takapenkeille. Eerikinkatua lipui harvakseltaan mutta säännöllisesti poliisiautoja. Varmaankin katsomassa, että paikan asiakkaat eivät syyllistyisi rattijuoppouteen.

Helluntaipyhän messu tuomiokirkossa oli samalla Agricolan 500-vuotisjuhlamessu. Liturgia toteutettiin vuoden 1549 kaavalla ja senaikaisella kirjakielellä. Melkein kuin paikallisella murteella olisivat toimittaneet ;-)

Messuun liittyen, sateenkaari-vastaava pidettiin myöhään lauantai-iltana Henrikinkirkossa. Valitettavan kaukana keskustasta ainakin muualta tulleita ajatellen. Tässä mielessä taidetaan olla vielä länsinaapuria jäljessä. Siellä näitä järjestettiin ainakin jo viime vuosikymmenen alkupuolella, ellei aiemminkin, pääkaupungin tuomiokirkossa. Turku vaikuttaisi scenessä sisällä olemattoman silmiin suvaitsevaisimpiin kuuluvilta kaupungeiltamme. Ihan äkkiä on vaikea kuvitella, että Helsingin tai Tampereen kaltaisissa paikoissa vastaavia saataisiin aikaan valtakunnallisten kirkkopäivien yhteydessä ainakaan ilman voimakkaita vihanilmauksia eli puolin ja toisin tapahtuvaa vastakulttuurijulistautumista.

Kotona ehti vielä leikkaamaan ruohon. Yhtenä iltana menneellä viikolla kemiralaista kylväessäni naapurin Jussi kävi sanomassa, että tuota ei ehkä kannattaisi tehdä tai ruoho kasvaa liian kovaa vauhtia. Saa se mielellään kasvaakin, ainakin sammalta nopeammin, mutta nyt täkäläinen viidakkoilmasto taitaa kasvua vasta innostaa.

lauantaina, toukokuuta 26, 2007


Peilikuva


Löysin vasta äsken alkukuussa kirjoitetun hauskan peilikuvan. Kiitokset!

Nelisen vuotta sitten, kun olin aloittelemassa blogiuraani, jotkut silloin tunnetut kirjoittajat hauskuttivat yleisöä kirjoittamalla parodioita toistensa teksteistä. Joku "Matti merellä" meni jo mauttomuuksiin, "Kublakhan" kolkutteli rajoja, mutta oli myös näitä ilmeisen hyväntahtoisen hauskoja.

"Tietoisuuden vapautuksen" kirjoitus oli minusta osuva, joskin Blogistanin raittiusihmisiä pitää valitettavasti etsiä muualta. Olen varmaankin kirjoittanut joitakin kaljapullonvihakirjoituksia, mutta luulen, että ne ovat usein liittyneet tapauksiin, joissa joku (tapahtuneen jälkeen yleensä entinen) hangaround-tyyppi on ihmetellyt tai jopa kritisoinut veturitallin iltamehupainotteista saunajuomavalikoimaa.

Ja toki me torpan kauniimman ihmisasukkaan kanssa joskus jossain käymme. Muutaman tunnin päästä vie IC-juna Turun kirkkopäiville :-) (Enkä muuten ole koskaan korjannut enkä vaihtanut solenoidia mihinkään laitteeseen.)

keskiviikkona, toukokuuta 23, 2007


Ubiikkiyhteiskunta


Työpäivä tuli vietettyä tällä kertaa yhdellä rautatieliikennepaikalla, joka ei ole nimetty kyseisen kunnan mukaan: Tikkurilassa. Jostain käsittämättömästä syystä kotipuolessa jopa julkisessa mediassa on näkynyt lapsuksia "Akaan rautatieasemasta". Vasta vuosi sitten ratahallintokeskuksen johtava virkamies totesi kyläaukiolla pitämässään julkisessa puheessa, miten mitään Akaa-nimistä rautatieliikennepaikkaa ei ole koskaan ollut eikä ole tulossakaan. Jos kelpaa isolle Vantaalle ja monilukuisille muille (mille kaikille, on muuten perinteisesti suosittu rautatietietovisa), sopii minusta kelvata zombie-Akaallekin.

Se nimipolitiikasta. Nimittely ei yleensä ole kovin merkittävä asia. Mutta kehityksen megatrendit ovat aamuisen kuuleman mukaan kasvaneet gigatrendeiksi. Koska on teratrendien vuoro? (Pst, trendikkäät trendinhaistelijat, siirtykää suoraan vähintään petatrendeihin - kuitenkin löydätte nörtit taas edeltänne, kun atk-massamuisteja jo myydään kuluttajillekin teraluokassa.)

Gigaluokkaan mahtuu niin hieno sana kuin ubiikkiyhteiskunta. Siinä on adverbi ja kaikkialla läsnäoleva yhteiskunta, kertoo Strengin latinan sanakirjan laitos vuodelta 1933. Maan mahtavien puhenainen kertoi, miten teknologia tuo yhteiskunnan jokaisen luo.

Kunnon pohjoisen eläjän tapaan Tommi on tavannut jo pitkään kirjoitella yhteisöllisyyttä kritisoivasti, mutta raskasta lienee viivytystaistelu sillä rintamalla. Teknologia kun ei yhteisöllisyyttä vähennä, vaan muuntaa sen uuteen muotoon tai lisää sitä. Perustelut tälle eivät ole orwellilaisia, ne konstit kun on osattu ja ahkerasti hyödynnetty ikiajat.

Ajatellaan helppouden vuoksi (Ignosce, Clio!) epähistoriallista kolmijakoa maatalous-, teollisuus- ja tietoyhteiskunnan kesken ja sitäkin - kuten tällä kohtaa ainoa mahdollisuus on - vain ns. länsimaisessa kulttuuripiirissä. Maatalousyhteiskunnassa (usein pakon sanelemana) itseohjautuvasti ja luovasti toimiva väki oli harvalukuisen eliitin, kuten kirkon ja kruunun vallankäyttäjien, yhteisöllisyyteen - milloin enemmän, milloin vähemmän itselleen vieraaseen - pakottamia, mutta pääsivät niin halutessaan useimmiten sen vaikutuspiiristä pois mennen yksinkertaisesti kotioloihinsa. Elannon ansaintalogiikka ei edellyttänyt välttämättä kuin uutteruutta. Teollinen yhteiskunta standardisoimis-, solidaarisuus- ja suunnitelmallisuuspäämääriensä - eikä vähiten maatalousaikaa kehittyneemmän teknologiansa - ansiosta nosti yhteisöllisyyskriteerin uudelle tasolle eli sille, jota Orwellkin tuon kehitysvaiheen renessanssiaikana kuvasi. Se sai hienot kehityksen kehykset ja toi uutteruusvaatimuksen rinnalle aikaisempaa tiukemman uskollisuus- eli solidaarisuusvaatimuksen. Tietoyhteiskunta on tuonut yhteisöllisyyden jälleen uusiin sfääreihin paitsi kanssakäymisen ja/tai sen kaipaamisen uusien menetelmien puolesta myös konkreettisessa elämässä erityisesti elannon ansaintalogiikan muutoksen vuoksi. Uutteruutta ja uskollisuutta vaativat maatalous ja teollisuuskin, mutta jälkimmäistä yleensä vain harvoihin suuntiin. Verkostoituva tietoyhteiskunta panee kumartelemaan yhä useammalle suunnalle, kun yhteyksiä eli miellyttämisvaatimuksia on yhä enemmän.

Nykyajan yksilöllisyyden harha perustuu nähdäkseni kahteen asiaan. Itsestäänselvyys on se, että yhteisöllisyydestä poikkeamista ei seuraa niin ankaria sanktioita kuin ennen. Henkipattouden sijaan on tullut eriasteinen syrjäyttäminen. Samalla kuitenkin on poikkeamaksi tulkittavan olemassaolemisen raja-arvo laskenut. Sanktioita - tänä päivänä siis syrjäyttämistä - jaellaan aikaisempaa avokätisemmin ja jopa kauniisiin kääreisiin tarjottuna. Nykyihminen absoluuttiselta kannalta ajattelee mieluusti elävänsä jonkun Fredrik Barbarossan keisarillista elämää, eikä siinä erehdy. Mutta ketä Fredrikin aikalaista hän suhteellisesti ottaen vastaa?

Toinen yksilöllisyyden harha perustuu teknologian toistaiseksi mahdollistamaan kuluttajuuteen. Emo, ergo sum tai sinnepäin. Poikkeamia ei ole tarpeen sanktioida elanto- tai elämismahdollisuuksien menettämisellä. Myös sanktioiduille eli syrjäytetyille voidaan tarjota kohtuullinen kulutustaso, ja muilla on siihen vielä suuremmat mahdollisuudet. Niin kauan kuin näin on, ei Fredrik-vertauksessa ole sen suurempaa ongelmaa kuin sellaiset uudelleenjakoon ym. politiikkaan perustuvat kysymykset, jotka historian lyhyen keston ilmiöissä näyttäytyvät toki merkittävinä, mutta pidemmän keston osalta ovat lähinnä ajanvietettä. Entä jos luonnonlait tai ihmisten omat aikaansaannokset tekevät suhteellisesta absoluuttista?

Omaksi ad-hoc-väittämäkseni gigatrendisenseiden myllytyksessä muodostui, että aidosti yksilöllisimpiä eli yhteisöllisyydestä vapaimpia oltaneen historian keskipitkien kehityskausien väleissä. Se aikakausi, jota kutsutaan valistuksen ajaksi, ja jonka ylväs nimi ilmeni aikanaan käytännön toiminnassa vain harvakseltaan mutta ilmeni kuitenkin, sijoittui maatalous- ja teollisuusyhteiskuntien välimaastoon. Teollisuusyhteiskunnan solidaarisuusvaatimukseen (nationalismiin ja muihin poliittisiin ismeihin) ulottuva aikakausi koki läntisemmässä Euroopassa ja pohjoisamerikkalaisissa kulttuurinsiirtomaissaan itseään seuranneen interregnumin 1900-luvun alkupuolen suursotien jälkeen, idemmässä jonkin verran myöhemmin. Aika on historiallisesti katsottuna vielä aivan liian läheinen, jotta se olisi mielekästä aggregoida jonkin "valistuksen" tyyppisen nimen alle.

Tietoyhteiskunnan aikanaan vaihtuessa seuraavaan vaiheeseen murtuu tietenkin tämän ajan teknologiaan eli verkostoitumiseen ja kommunikaation eri tapoihin perustuva yhteisöllisyys. Olisi aika hienoa, että silloinkaan yksilöllisyyden saaminen tai ottaminen ei olisi pakotettua esimerkiksi resurssien liiallisen niukkuuden vuoksi. Vai otetaanko tilapäisessä pseudo-yksilöllisyydessä liikaa förskottia?

maanantaina, toukokuuta 21, 2007


Kevään viimeinen tentti?


Kovin suuri ei ollut se väkimäärä, joka kansoitti Tampereen yliopiston päärakennuksen alakerran isoa Dx-luentosalia avoimen yliopiston kevään viimeisenä yleisenä tentti-iltana. Osallistuin kunnallisoikeuden perusteiden kakkososaan kirjallisuuden käsittäessä kuntalain kommentaarin (kahdesta vaihtoehdosta sain käsiini Heurun vuoden 2001 teoksen; Harjulan ja Prättälän tunnetumpaa ja tuoreempaa oli vaikea löytää kirjastoista), kunnallisen demokratian kehittämishankkeen väliraportin (PDF-tiedosto, 656 kB) ja tietenkin lakitekstiä perustuslaista kuntalain ja kuntien valtionosuuslain kautta kuntajakolakiin.

Lukeminen jäi taas viime tippaan. Tosin eivät kysymyksetkään aivan hurjia olleet. Puolisoni tarjosi eilen tärpiksi toimielimen otto-oikeutta ja oikeaan hänen arvauksensa osui. Vapaamuotoisesti sanottuna tällaisia kysyttiin:

  1. Kuntalaisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien ongelmat ja kehitystarpeet kuntademokratian kehittämishankkeen perusteella

  2. Kunnan tilintarkastajien tehtävät, kelpoisuus- ja pätevyysvaatimukset ja yleiskuvaus kunnan tilintarkastusprosessista

  3. Toimielinten ja viranhaltijoiden otto-oikeuden tarkoitus, soveltaminen, rajoitukset ja oikeusvaikutukset.


Kysymykset olivat sellaisia, että hyväksyttävän vastauksen niihin pystyisi varmasti - tai ainakin pitäisi pystyä - sanailemaan kuka tahansa yhden tai useamman valtuustokauden istunut kunnanvaltuutettu tai varavaltuutettu, vaikka ei olisi mainittuja kirjoja avannutkaan.

Luku-urakan jälkeen jouduin toteamaan ties miten monennen kerran, että en ole haka siinä lajissa. Joskus kauan sitten harkitsin hetken hakemista Helsinkiin oikeustiedettä opiskelemaan. Tilasin hakupaperit, mutta pääsykokeisiin en osallistunut. En enää muista, mikä oli ratkaisuni varsinainen peruste, mutta yleinen innostumattomuus moista monivuotista lukurupeamaa oli varmasti tärkeällä sijalla. Voihan tuota lueskella näin "harrastepohjallakin".

Asematunnelissa kaksi tyttöä lauloi suomalaisia iskelmiä. Minun korviini lauloivat ihan hyvin, paremmin kuin monet levylle laulavat. Toinen säesti kitaralla. Noitalinna huraan "Pikkuveli" oli ainakin tapetilla.

Kotiasemalla olisi kamera saanut olla matkassa. Kolme työn patinoimaa Dv12:ta veti pääosin Za-, Zan-v- ja vastaavista pöntöistä koostuvaa T 3005:ttä.

lauantaina, toukokuuta 19, 2007


Adeste fideles et ridentes


Olen enemmän tai vähemmän onnistuneesti etsinyt sijaistoimintoja kunnallisoikeuden tenttiin lukemiselle. Eilisiltana kotipihan ruoho näytti kaipaavan - ja objektiivisesti kaipasikin - ruohonleikkuria. Vasta leikkurin käyntiin nykäistyäni muistin, että bensiiniä ei kanisterissa enää ole. Mutta tuoreilla öljyillä ja siivotulla sytytystulpalla ja ilmanpuhdistimella käyvä malmölais-milwaukeelainen ryysti niin säästeliäästi, että viime kesältä jäänyt puoli tankillista riitti pihan parturointiin.

Tämän aamun shoppailumatka suuntautui maatalousliikkeeseen, mistä auton perään tuli kaksi säkkiä kemiralaista ja isompi pussillinen nurmensiementä. Ne tosin saavat odottaa vielä muutaman päivän. Sateita odotellaan. Iltapäivällä lähdimme käymään kuntosalilla. On myönnettävä, että toissapäiväinen pyöräily painoi vielä alaraajoissa. Ja rauta painoi liikaa. Tuli, ei pelkästään lämmin, vaan kuuma.

Pari tuntia veturitallillakin. Lääninrajan tuolla puolen vietetyillä Pienoisjunatreffeillä oli kolmimiehinen edustus Tl:n määräasemakilvin. Samaiset kädet täyttivät illan mittaan viimekesäisten akvarellimaisten 1870-luvun rautatiekarttojen jäljiltä vapautuneet vitriinit tamperelaisen veturiteollisuuden historialla. Kiitos, Esko, Ilkka, Jani ja Jukka.

No, on tässä yritetty lukeakin. Kuntalain kommentaarista mieleen jää sen kaltaisia kuriositeetteja, että juridisesti katsottuna maamme ensimmäiset kauppalat olivat Ikaalinen ja Iisalmi.

torstaina, toukokuuta 17, 2007


Tour de Sääksmäki 2007


Helatorstain ohjelmaan kuului rovastikunnan pyöräily. Osallistumismaksuilla kerätään rahaa kehitysaputyöhän. Seitsemän kirkkoa (Kylmäkoski, Metsäkansa, Sääksmäki, Toijala, Urjala, Valkeakoski, Viiala) käsitti enää kolme seurakuntaa (Akaa, Sääksmäki, Urjala). Pyörän mittari näytti matkan pituudeksi noin 95 kilometriä.

Lähdin polkemaan aamuseitsemältä, Oy VR-Rata Ab:n lopetellessa töitään, kohti Urjalaa huomatakseni jälleen kerran, että kylmäkäynnistyminen on hidasta. 26 kilometrin matka kotipihasta Urjalan kirkolle meni ruumiin heräämiseen.

Mehu oli erityisen hyvää Metsäkansassa. Hapanta ennemmin kuin makeaa. Tosin arvelen, että enemmistö pyörän selkään hypänneistä arvostaa makeampaa.

Mutta Kylmäkoski oli koko reitin paras paikka, koska siellä sain paitsi mehua myös suukon.

Tuuli lienee ollut heikkoa koko päivän, mutta vastaiselta se tuntui aina paitsi ollessaan myötäinen. Se taitaa olla pyöräilijän luonnonlaki.

Merkkivalojen tuike


Valokuvatorstai-blogissa on tuotu kaunissanaisen Charles Baudelairen tekstiä kuviksi.



Taidekriitikkona Baudelaire (1821-1867) suosi realismia. Sitä realismia, jossa sai ja pitikin olla tuoksu ja maku, kunhan ne mahtuivat määrämittoihin. Riittävätkö 1990-2000-lukujen ajojohdintolpat rajaamaan hiilen palamisesta syntyvän 1940-luvun tuoksun Baudelairelle mieleiseksi? Joka tapauksessa lähtemisen ja saapumisen paikat olivat jo hänen aikanaan muuallakin kuin satamissa.

maanantaina, toukokuuta 14, 2007


Aamu kiskoliikenteen parissa


Jos olisi aamun isoin herätyskello -kisa, luulisin olevani siinä vahvoilla. Sepelinpuhdistuskone Tsp 891 aloitti kotitorpan nurkalla juuri sopivasti klo 4.45, muutamaa minuuttia ennen tavanomaisen herätyskellon soittoa. Laitoin kahvin tippumaan, höyläsin naaman ja lähdin pienelle aamukävelylle radan varteen. "Pesukoneen" (lainausmerkit, koska puhdistuksessa kyse on lähinnä liian hienojakoisen sepelin pois seulomisesta) perässä tuli kokonainen topparoikka - viisi omin konein kulkevaa ja kelpo junallinen BMo-sepelivaunuja - Ttk1 nro 823 -raiteentukemiskoneen johdolla. Näitä tuli kuvattua jo lauantaina ratapihalla, mutta jos muistikortille jotain julkaisukelpoista tallentui, laitan kuvia näkyviin jonnekin paremmalla ajalla. Pilvipoutainen aamu oli sen verran hämärä, että heikkovalovoimaisella pokkarilla otettujen kuvien valaistus vaatinee hiukan Gimp-ohjelman apua.

Pesukone jatkoi verkkaista mutta äänekästä kulkuaan kohti länttä, ja muu topparoikka peruutti asemalle. Siellä ne seisoivat komeassa jonossa ykköslaiturilla, kun itse polkaisin Helsingin junaa odottelemaan. Näin paljon ihmisiä kotikylän asemalaitureilla ei juhlatapahtumien ulkopuolella liene kerralla nähty aikoihin. Ratayhtiön väkeä oli enemmän kuin matkustajia.

IC2 nro 164 on maanantaiaamuiseen tapaan tupaten täysi. Hämeenlinnasta nousseet kaipailivat työmatkalaisten kiintiöpaikkoja. Niitä pitäisi olla tässä junassa peräti kaksi vaunullista eli 226 penkkiä, mutta taisivat jo nekin olla täynnä.

Ehkä nyt olisi aika unohtaa rautatiet illan museohoitokunnan kokoukseen saakka ja ryhtyä tarkastelemaan päivän ansiotyöepistolaa koulutuksen viranomaistoiminnan ja atk:n puitteissa. Mutta kun nuo ratatyökoneet ovat niin mielenkiintoisia. Riihimäellä näyttää seisovan Tte-huoltovaunu. Ehdinköhän kuvaamaan?

(Edit: Pari kuvaa aamulla napattua kuvaa näytillä: sepelinpuhdistuskone ja koko topparoikka. Riihimäen Tte:tä en sitten ehtinyt kuvata.)

lauantaina, toukokuuta 12, 2007


Keltainen toukokuu


Päiväohjelmassa kevään toiset talkoot veturitallilla. Aamupäivällä pystytimme Suomen Rautatiemuseolta lainatun Naisia rautatien palveluksessa -kesänäyttelyn. Rautatielaitos, samoin kuin postilaitos, oli aikansa edelläkävijöitä, mitä sukupuolten väliseen tasa-arvoon työelämässä tuli.

Näyttelytaulut olivat nopeasti paikallaan, ja loppupäivä kului erilaisissa ylläpitotoimissa. Piakkoin purettavasta rataosaston vanhasta paja- ja varastorakennuksesta noudimme talteen muutamia vanhoja työkaluja. Ja yhden jarrukengän, jonka tosin palautimme hetikohta hyötykäyttöön nykyiselle Rto:lle - he kun olivat tuoneet Uad-sepelivaunun kohtuullisen kaltevalle tallitielle jättäen sen seisomaan pelkän käsijarrun varaan.



Ratapihalle on tuotu kelpo kokoelma ratatyökoneita Tl-Tku-radan perusparannustyömaan töihin. Löytyy ratakuorma-autoa, sepelinpuhdistuskonetta, sepeliauraa, tukikerroksen tiivistyskonetta, raiteentukemiskonetta, aggregaattivaunua. Hyvä tovi vierähti niitä kuvaillessa. Ratatyökoneissa ainakin minua viehättää niiden esillä oleva mekaniikka. Toisin kuin nykyaikaiset sähköveturit tai moottorivaunut, käsittävät ratatyökoneet monia ulospäin näkyviä liikkuvia osia. Niissä on samaa konkretiaa kuin höyryvetureissa. Ja keltainen on veikeä väri.

Loppukevennykseksi hiukan sisäpiirihuumoria.

Vanhan työkuntavaunun ollessa näköpiirissä:
- Onkohan tuo BT ollut ennen ykkös- vai kakkosluokan vaunu?
- Ei kai.

Tietovisa:
Mikä seuraavista ei ole "Lättähatun" liitevaunu: Eiab, EFiab, Geoab, FPoab, Hiab, Noab vai PFoab?

(Edit: Kuvalinkkejä lisätty 13.5.2007.)

torstaina, toukokuuta 10, 2007


Oppineisuuden osoittaminen


Viime viikonlopun seurakuntavaalien johdosta saan kiittää kaikkia neljää äänestäjääni. Kiitos te kaikki. Ei siis ollut minun heiniäni se luottamustoimisarka. Kirjoittamistauko ei ole johtunut pelkästään tuosta järkytyksestä, vaan puuhista, joita työmaa on tarjonnut tietokoneasentajan ammattitutkinnon näyttöjen parissa. Toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa aikuiset ovat suorittaneet tutkintonsa näyttöinä - ammattialaan liittyvien ja arvioitavien käytännön työtehtävien suorittamisella - jo toista vuosikymmentä. Nuorisopuoli tulee kovaa vauhtia perässä.

Lähiverkkotekniikan tutkinnonosan näyttötehtävä - eli tutkintotehtävä, kuten uudelleen muotiin tullut termi kuuluu - oli suunnilleen seuraava:

Asiakas tarvitsee Ethernet-verkon erikseen sekä henkilökunnalleen että asiakkailleen. Hänellä on seuraavat kriteerit verkkoa varten:

  • asiakas- ja henkilökuntaverkko on erotettava toisistaan

  • molemmista verkoista on päästävä Internetiin

  • asiakasverkkoon on voitava liittyä myös suojatun langattoman verkon kautta

  • molempiin verkkoihin kaapeloidaan työpisterasiat.


Tehtävänanto ei ole sanatarkka, mutta tuon monisanaisempi se ei juuri ollut. Ei tietokoneasentajan sovi odottaakaan kovin yksityiskohtaista tehtäväkuvausta, sillä kukapa sen hänelle osaisi kertoa. Työn tilaaja tietää parhaimmillaankin vain sen, miten hän haluaa jonkin suurinpiirtein toimivan.

Pelivälineinä oli kytkimiä ja langattomia tukiasemia, paljon kaapelia ja pikkutavaraa ja työkaluina perustyöasema konfigurointeihin, kaapelointityökalut ja mittalaitteet. Kaapelointityö on alati kehittyvistä työkaluistaan huolimatta edelleen sorminäppäryyttä vaativaa käsityötä. Aika harva haluaa käyttää uhkeiden CAT-6-kaapeleidenkaan kanssa "porkkanan" sijasta "pistoolia", niin tässäkin näytössä. Ei-käsityöosastolla pääosassa olivat tietenkin Lanin veljekset V ja W. Puuhaa riitti paitsi meille valmistelijoille, erityisesti töiden suorittajille ja arvioijille. Kelpo tuloksia saavutettiin.

Itsekin olen koulun testipenkillä ollut. Kunnallisoikeuden perusteet I -opintojakson tentti pidettiin tänä iltana. Kunnallisoikeuden perusteet -kirjan (Heuru-Mennola-Ryynänen) kanssa nukahdin sohvalle ainakin kolmena edellisenä iltana. Kirjan ohella tentittiin asiaa käsitellyt luentosarja. Kakkososankin olisi voinut suorittaa samalla, mutta huonona lukumiehenä päätin hajauttaa tentit (mistä tuli mieleeni lukiokoulutuksen saralla hiljattain todettu asia, että ylioppilaskirjoitusten hajauttamisen korrelaatio tutkintomenestyksen kanssa on voimakkaan negatiivinen).

Kysymyksiä oli neljä (sanamuotoa ei ole tarkka, kun tulin palauttaneeksi kysymyspaperin):

  1. yleinen ja erityinen vaalikelpoisuus, vaalikelpoisuuden ja esteellisyyden erot ja vaalikelpoisuus kunnanvaltuustoon

  2. tasa-arvolain mukainen kiintiöperiaate ja sen soveltaminen kunnallisten toimielinten valitsemisessa

  3. kunnan yleiset ja erityiset velvoitteet perusoikeuksien toteuttamisessa sekä kuntalaisen subjektiiviset oikeudet

  4. Kuntalaisen eri roolit kunnan toiminnan ja lainsäädännön näkökulmasta Heurun et al:n teoksen mukaan.


Tällaiset kai ovat tyypillisiä hallintotieteellisiä tenttikysymyksiä. Vaan eipä voinut olla tulematta mieleen, kumman osaamista mitattiin testattavana olevan asian kannalta luotettavammin, tietokoneasentajakokelaiden vai kunnallisoikeuden opiskelijain? Kallistun ensinmainittuun. Heidän piti soveltaa osaamistaan ja tietämystään ja toteuttaa konkreettinen omaan alaansa liittyvä työ, meidän vain tulostaa aivoistamme sitä, mitä sinne olimme syöttäneet. Olisi ollut aivan eri asia, jos meidänkin olisi pitänyt laatia sisällöllisesti ja muodollisesti oikeita kunnan hallintoon liittyviä asiakirjoja.

En pidä kirjallisia kokeita kovinkaan luotettavina osaamisen osoittajina sellaisten alojen ulkopuolella, joiden ydinosaamista kirjallisten tuotosten laatiminen ei ole. Sellaisissa ammateissa, missä ydinosaamista on esseen kirjoittaminen tai monivalintatehtävien ratkominen, voidaan onnistuneesti soveltaa koulumaailman ikivanhoja koemuotoja, mutta paljonko tuollaisia ammatteja onkaan?

Edelliseen liittyy se, että pelkällä koulutodistuksella, oli se saatu mistä oppilaitoksesta hyvänsä, on yhä vähemmän itseisarvoa. Kysymys kun on osaamisesta, ei siitä mitä on opiskellut. Ne ovat kaksi eri asiaa, ja suuri haaste koulumaailmalle kaikilla asteilla on kyetä osoittamaan, että tarjolla oleva koulutus tuottaa osaamista. Jättäytyminen esseiden ja monivalintatehtävien maailmaan on jäämistä menneisyyteen.

En tässä yhteydessä malta olla nostamatta esiin Tampereen yliopiston Aikalainen-lehden viimeisintä Akateemikot amikseen -aiheista pääkirjoitusta, jossa kasvatustieteen professori A. Heikkinen pyrki kai sarkasmia kilpenään käyttäen kauhistelemaan sitä, miten toisen asteen ammatillinen koulutus on rohjennut ryhtyä tarjoamaan koulutusta yliopistomaailman toimijoille. Kyseessä oli viime aikoina melko suuren suosion saanut JET eli johtamisen erikoisammattitutkinto, josta joku tutkinnonjärjestäjä on räätälöinyt erityisesti yliopistojen johtotehtävissä toimiville tarkoitetun version, joka lienee saavuttanutkin suosiota. Vastauksena professorin etikettivirhesyytöksiin voisin tarjota vaikkapa ajatusta siitä, että on vain keksitty tarjota osaamista sinne, missä sille on nähty olevan tarvetta. Ehkä yliopistonkin olisi hyvä irtautua ajatuksesta, että tietäminen olisi samaa kuin osaaminen enää nyky-yhteiskunnassa.

Johtajat ovat, tai ainakin heidän pitäisi olla, kärkijoukkoa. Koulumaailmassa voi olla mielenkiintoisia aikoja luvassa.

sunnuntaina, toukokuuta 06, 2007


Seurakuntavaalipäivä


Kymmeneksi polkaisin kirkolle. En ole kotikylän kirkossa viime vuosina kovin ahkerasti käynyt, ja harkitsin lähtöäni jonkin aikaa. Läpinäkyväähän tuo oli vaalipäivänä. Mutta paljon siellä oli väkeä, ja kaipa sulauduin massaan.

Vaalitoimitus alkoi sanajumalanpalveluksen jälkeen. Itseäni en äänestänyt. Olkoon peli reilua. Omaan ryhmittymään kuuluva ääneni sai. Kirkkolain (1054/26.11.1993) mukainen suhteellinen vaalitapa kun sallii, että seurakunnassakin toista poskea saa tarjota vain näennäisesti.

lauantaina, toukokuuta 05, 2007


Talkookauden avaus


Kiitos Ilkan, ei mennyt kauaa, kun veturitallin puhelinlinjoilla - niin yleisellä kuin ikivanhaa perua olevalla VR:n linjallakin - signaali taas kulki. Tl-Tku-radan perusparannustöihin tulleet, tallin nurkalle entiselle polttoaineenjakopaikan raiteelle tuotuihin BXE-vaunuihin majoittuneet, ratayhtiön miehet olivat lankapuhelinyhteyttä tarvitessaan kytkeneet tallin omat kaapeliparit hiukan huolimattomasti vaihtaessaan "erotusriman" hiukan edellistä isompaan (erotusrimana - se kaiken uhalla kerrottakoon - toimii vanha kunnon sokeripala). Sattuuhan sitä.

Nykypäivänä, jona raha on oletusarvoinen vastine mille tahansa asialle, on mukavaa, kun on tilanteita, joissa jokin vaihtaa omistajaa sekä vanhan että uuden omistajan kokiessa hyötyvänsä. Taannoin Esko toimitti ylimääräisiksi käyneet sermit Uudeltamaalta Hämeeseen, mistä suuri kiitos. Lohjan kaupungin tekninen toimi oli tyytyväinen päästessään eroon hankalahkosti hävitettävästä materiaalista, ja Museoveturiseura ilahtui, kun ei joutunut lähtemään sermiostoksille. Taannoiseen äijäkeskusteluun viitaten tällainen toimintatapa on minusta lähellä asian ydintä. Ei tarvita turhaa käyttäytymisprotokollaa eli muodollisia vaihdon välineitä tai muita kekkeruusismeja. (Tosin ehkä on myös asioita, joiden suhteen voisi jälkipolvia ajatellen olla hyvä, jos niitä ei olisi sovittu pelkästään äijjjjjien kesken, vaan jotakin olisi kirjattu paperille. Tarkoitan asioita, joiden painoarvo mitataan vähintään tonniluokassa ja joiden kohdalla esimerkiksi siirrettävyys tai ympäristönäkökohdat eivät ole itsestäänselvyys.)

Viimeksimainittuun liittyen, ei kukaan tarvitsisi ehtaa tamperelaista laatutyötä edustavaa dieselveturia? Vain yhden omistajan käytössä ollut. Kahdet renkaat (= neljä akselia). Piäntä laittoo vaatii se vaan; sitten paanalle rassailemaan.

Sermit saivat jalat tuumaisesta painekyllästetystä, jota löytyi muutaman vuoden takaisen talkooaktiviteetin jäljiltä verstaspilttuusta juuri sopiva määrä. Ruuveja vain nimeksi. Shoppailemaan lähetetty retkikunta sai maatalousliikkeeltä vastustamattoman tarjouksen myös akkuporakoneesta, ja sellainen hankittiin. Tällaista nykytekniikkaa ei tallin työkalukaapissa ole ollut: onhan sorvimmekin tyyppikilvessä vuosiluku 1892. Akun latausta ei kaupan päälle saatu, joten tänään ruuvit kierrettiin edelleen verkkovirran vauhdilla.

Saunaan en jäänyt. Toivottavasti makkara teki kauppansa. Ensi lauantaina uudestaan.

perjantaina, toukokuuta 04, 2007


Leikkipuisto hiljenee, on lapset lähteneet


Naapuritontilta on purettu vanha leikkipuisto. Kauppala oli rakentanut sen asukkaiden viihtyisyyttä parantaakseen luullakseni 1960-1970-lukujen taitteessa, kun lapsiperheet rakensivat taloja alueelle. Sinä aikana, kun olemme tässä asuneet, puisto on ollut hyvin vähäisellä käytöllä. Vaatimattomat laitteet - keinut ja pari muuta - eivät enää aikoihin täyttäneet turvallisuusnormeja, ja myös rautatien läheisyyttä pidettiin turvallisuusongelmana. Mutta on sanottava, että tyhjänä tontti on ankeamman näköinen kuin ennen. Kevään aikana kylästä on purettu tai puretaan pari muutakin hiljaiseksi käynyttä, kauppalan aikanaan rakentamaa leikkipuistoa. Nykyinen kaupunki ei katso tarpeelliseksi kustantaa niiden saneeraamista nykynormien määräämään kuntoon. Kaupungin kanta on varmasti perusteltu, koska lapsia ei kylässä ole niin paljon kuin puistojen rakentamisaikana (ja varsinkaan ko. asuinalueilla ei juuri asu lapsiperheitä, kun taloissa elelevät vielä pääosin rakentajansa, eivätkä seniorin aseman saavuttamassa olevat kansalaiset juurikaan kaipaa leikkipuistopalveluita).

Jotain lähtee, jotain palaa. Veturitallin talkookausi avataan huomenna. Ylläpitotoimia luvassa. Puhelimet olisi mukavaa saada kuntoon, ja varmasti muitakin kohteita löytyy. Kesän museonäyttelyn esineistö saadaan vasta ensi viikolla.

Makkaraa ja sinappia, limonadia ja vissyä toimitettiin illalla miehistöhuoneen jääkaappiin. Komea rusakko kirmaili tallipihalla. Kuin olisi toivottanut kesäväen tervetulleeksi ja esitellyt, miten on pitänyt hyvää vahtia talvikauden aikana. Vettäkin tallille näytti tulevan. Vesijohto pidetään talvikaudella suljettuna putkien jäätymisriskin vähentämiseksi.

torstaina, toukokuuta 03, 2007


Tabula rasa


Valokuvatorstai-blogissa on tänään näytetty, miten kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tyhjästäkin.