 | Apuhommissa |
Emme lyöneet vetoa, miten kauan yleisölle tarkoitetun tela-ajelun kalustoyksiköt tällä kertaa kestävät. Parhaan vaihtoehdon puolesta veikannut olisi voittanut. Kolme kalustoyksikköä - kaksi ATS-59-telavetäjää ja yksi T-55-taistelupanssarivaunu - toimivat pikaisia kenttähuoltoja (telavetäjien telojen kiristykset, taistelupanssarivaunun moottoriöljyn lisäys, miehistöjen vissyvesi- ja hernerokkatäydennys) lukuunottamatta keskeytyksettä Panssarikillan koko toimintapäivän ajan.
Killan apuna toiminut maakunnallinen yhteistyötaho Museoveturiseura hoiti asiakasrajapinnan ja aputyöt. Meitä oli kaksi vähemmän kuin viime kesänä, ja se oli lähes kriittinen raja. Kiireisimmillä hetkillä tuli kiire. Uudet PMR-radiopuhelimet olivat käyttötestissä ja toimivat kelvollisesti yhtä nopeasti hyytynyttä akkua lukuunottamatta. Akkuasia täytyy tutkia.
Hiljaisen aamupäivän jälkeen kiireiset ajat alkoivat. Näin ei kai saisi ajatella saati kirjoittaa, mutta vaativatko jotkut ihmiset hupihenkiseen yleisötapahtumaan tultuaan, että heitä pitäisi komentaa? Erityisesti vaativatko jotkut käyttäytymisellään, että heille tulee konkreettisesti osoittaa heidän paikkansa yhteisössä jossa hierarkia perustuu aikaresurssin niukkuuteen ja siten esimerkiksi paikallesaapumisaikaan? Vähän näitä toki, mutta aina kummastuttaa, ja kummastuttaa sitä enemmän, mitä enemmän uuden sukupolven kasvatusvastuuta vanhojen hyvien tapojen poikkeamille on suotu.
Asiallinen jonomuoto syntyi hiukan avustamalla. Ja pian myös yhteisöllisyys. Aikaresurssin jakoperusteet oli saatu kuntoon. Seuraava niukka resurssi olivat suojavarusteet (Puolustusvoimien klassiset NBC-suojaavat sadeviitat, jotka olivat tarpeen avolavamatkustajille viime viikkojen sateiden pehmentämässä maastossa; halukkaille lisäksi lisäksi kuulonsuojaimet ja suojalasit). Aluksi Pekan kanssa autoimme suojavarusteita kyydissä olleiden päältä ja tarjoilimme niitä kyytiin nouseville. Mutta homman nimen selviämisen jälkeen toimenpide alkoi sujua yleisöltä omatoimisesti telavetäjien lavalta poistuvien ja sinne nousevien kesken. Monet toisiaan entuudestaan tuntemattomat taisivat siinä yhteydessä lausua jokusen sanankin toisilleen. Sosiaalipsykologisen kokeen perusteella voitaneen kai sanoa, että yhteisöllisyys on mahdollisuus hallita niukkaa resurssia rakentavasti tai ainakin ei-tuhoavasti. Entä onko resurssien niukkuus ainoa tapa rakentaa yhteisöllisyyttä (mutu-pohjalta arvelen, että tietyt meemit vastaavat tähän myöntävästi)? Vai onko niin, että jos resurssien niukkuutta - joka käytännössä vallitsee aina - ei tunnusteta, alkaa anarkia?
No niin, takaisin asiaan. Toisin kuin viime vuonna, nyt ei Panssariprikaati ollut järjestänyt taistelunäytöstä tai muuta ohjelmaa, mutta väkeä riitti satamäärin nytkin. Sää oli viimevuotista suotuisampi, kun paahteen sijasta nautittiin pilvipoudasta.
Yleisöajelu hoidettiin siis kahdella ATS-59-tyyppisellä telavetäjällä ja yhdellä T-55-taistelupanssarivaunulla. T-72:ta ei oltu käyttöön saatu. Tykinvetäjän lavalle mahtui kerralla 10-15 henkeä asianosaisten koosta riippuen. Aika suuriin pakkaustiheyksiin päästiin, kun muutama isompi perhe tai muu ryhmä ehdottomasti halusi samalle lavalle. Mutta se vasta hauskaa tuntuikin olevan. Pakkaustiheysennätyksen tosin teki museolla esiintynyt venäläinen teatteriseurue, joka onnistui sijoittamaan vajaan joukkueen vahvuisen osastonsa eli vajaat 30 ihmistä yhden telavetäjän lavalle. Tosin niin ylikuormattuna ei ajettu, mutta osoittivatpa vain, että sopu antaa sijaa. Hauskaa heillä tuntui olevan.
T-55-vaunuun miehistö otti kerrallaan vain pari matkustajaa, johtajan ja lataajan paikoille. Vaunu on kallis käyttää, mikä näkyi ajelulipun hinnoissa, mutta ei kuitenkaan aina jonojen pituudessa.
Hieman ajeluttajien historiaa.
ATS-lyhenne tullee venäjänkielen sanoista Artilleriskij Tiagak Srednij, joka tarkoittanee keskiraskasta tykinvetäjää. En osaa venäjää, joten käsitykseni (translitteroinnista puhumattakaan) voi olla väärä.
ATS-59-telavetäjät ovat AT-S-vetäjien uudempi versio. Edeltäjän eli AT-S:n hankinnat tehtiin yhtä aikaa 130 K 54 -kenttätykkien kanssa vuonna 1962. Hankinta perustui Puolustusvoimain silloisen komentajan S. Simeliuksen syksyllä 1959 Neuvostoliitolle tekemään tiedusteluun mahdollisuudesta hankkia sotilasmateriaalia. Igor ja Sergei kauppamiehinä tietenkin hieroskelivat käsiään ja sanoivat "Da!" (varsinkin Neuvostoliiton sotilasasiamies V. I. Lazarev oli innokas sotatarvikekauppias). Neuvotteluja käytiin pitkään, aina kevättalveen 1962 saakka. Mielenkiintoista on, että ensimmäiset 13 kpl AT-S:iä tulivat Suomeen kuitenkin jo vuonna 1960. "Testierän" suuruus kertonee paitsi suomalaisten halusta perusteellisiin kokeiluihin ja neuvostoliittolaisten suurista myyntihaluista myös siitä, miten paljon valtaa neuvostoliittolaiset katsoivat Simeliuksella Suomessa olevan. Neuvostoliitossa saattoi olla 1950-60-lukujen taitteessa korkean tason päättäjiä, jotka syystä tai toisesta asettivat koillisnaapurinsa armeijan ylipäällikön maan presidentin rinnalle. On arveltu myös, että Simelius kuului niihin harvoihin suomalaisvaikuttajiin, jotka saivat ennakkoon tiedon Neuvostoliiton nootista, joka esitettiin 30.10.1961.
Hankintasopimuksen allekirjoittamisen jälkeen AT-S:iä ostettiin 37 kpl, jolloin niiden kokonaismääräksi tuli 50.
ATS-59 on alkuperäisen AT-S:n kehitetty versio. Telakoneisto on yksinkertaisempi eli kestävämpi, saman tyyppinen - ei kuitenkaan samanlainen - kuin esimerkiksi T-54- ja T-55-taistelupanssarivaunuissa. Samaten uudemmassa mallissa on tehokkaampi moottori (39-litrainen V12-kuivakampikammiodiesel) kuin vanhemmassa. Ymmärtääkseni ATS:n moottori perustuu klassiseen V-2:een eli "Sotka-konstuktioon", ja voimansiirto apulaitteille on toteutettu katkeilevia hihnoja luotettavammin hammasrattain. Myös ATS-59:t liittyivät kenttätykkikauppoihin. Niitä hankittiin vain 28 kpl vuonna 1965, ja ne palvelivat pitkään. Viimeiset yksilöt poistuivat Puolustusvoimien käytöstä vasta vuonna 2002.
T-55-taistelupanssarivaunuja hankittiin Puolustusvoimille eduskunnan vuonna 1965 myöntämän laajan tilausvaltuuden pohjalta. Tätä aiemmin, 1950-luvun lopusta alkaen, Neuvostoliitolta oli vastaanotettu bilateraalikaupan maksuvälineenä vanhempia T-54-taistelupanssarivaunuja eli "Nikitoja". Uudempia, edeltäjäänsä paremmin panssaroituja T-55-vaunuja saapui maahan vuosina 1965, 1967 ja täydennyserä vielä 1972.
1960-luvulla Puolustusvoimien panssarivaunukalusto neuvostoliittolaistui käytännössä täysin. T-54:n, T-55:n, AT-S:n ja ATS-59:n lisäksi ajankohtaisia tyyppinimiä olivat mm. ilmatorjuntapanssarivaunu ZSU-57-2, tiedustelupanssarivaunu PT-76 ja kuljetuspanssarivaunu BTR-50PK, Tämä mahdollisti luopumisen käytössä olleesta toisen maailmansodan aikaisesta kalustosta, johon vielä 1960-luvun alussa kuului paitsi neuvostoliittolaisia T-34-sarjan "Sotkia" ja saksalaisia PzKpfw IV -vaunuja myös sotaa edeltänyttä brittiläis-neuvostoliittolaista suunnittelua edustaneita T-26-vaunuja.
Seitsemisenkymmentä T-55-vaunua modernisoitiin 1980-1990-lukujen taitteessa. Modernisoinnin tärkeimpiä osa-alueita olivat ruotsalaisperäinen ammunnanhallintajärjestelmä passiivisine pimeätoimintavalmiuksineen, putken lämpösuojus, T-54-ajoilta palautettu ilmatorjuntakonekivääri ja savu- ja valaisinkranaatinheittimet. Jonkin aikaa T-55M ilmeisesti oli Suomen panssarinyrkki (moderni ammunnanhallintajärjestelmä antoi sille huomattavan edun muutoin tehokkaampaan, kolmannen parlamentaarisen puolustuskomitean suositusten mukaan vuodesta 1984 hankittuun T-72-vaunuun nähden), mutta pääaseen vaatimaton kaliiperi 100 mm ja peruskonstruktion yleinen vanhanaikaisuus johtivat siihen, että T-55-kalustolle ei ole koulutettu miehistöjä vuoden 2001 saapumiserien jälkeen.
Jotakin T-55:n eduista verrattuna massatuotantovaunu T-72:een (Puna-armeijan 1970-luvun panssaridoktriinissa T-72 oli massavaunu, ja ratkaisutaisteluihin säästeltiin ulkopuolelle myymätöntä T-64-sarjaa) kertonee se, että meilläkin T-72-kaluston päätyessä kierrätykseen moni T-55-pohjainen jatkaa edelleen toimintaansa lukuisina erikoisversioina.
T-55:n moottorin - samaa Sotkan sukua kuin ATS-59:ssä - käyntiääni on mielenkiintoinen erityisesti tyhjäkäynnillä. Tusina sylinteriä takaa tasaisen bassocontinuon, jonka päälle muut osat pakosarjoja myöten improvisoivat kertaluonteisia ja toistamattomissa olevia kuvioita.
ATS-59:n ja varsinkin T-55:n hankinnat liittyivät Suomen ulkopolitiikkaan mitä moninaisimmin tavoin aikakautena, jolloin suursodat olivat vielä valtioiden korkeimpien päättäjien omakohtaisessa muistissa. Ne kietoutuivat suurvaltapoliittisessa viitekehyksessä siihen kysymykseen, miten kauas Neuvostoliiton ilmapuolustus voi ulottaa torjuntakehänsä. Yksinkertaistettuna tilanne oli se, että Neuvostoliitto halusi myydä ilmapuolustukseen käytettäviä ohjuksia (ensisijassa Mig-hävittäjäkoneisiin) Suomeen ja suomalaiset ostaa niitä. Myös Iso-Britannia oli myyntihaluinen, ja suomalaiset avoimia sille suunnalle hankittuaan puolueettomuutensa nimessä saarivaltakunnasta jo aiemmin Vigilant-panssarintorjuntaohjuksia. Yhdysvallat laittoi satelliittinsa ruotuun. Yhdysvaltain suhtautuminen Suomeen oli muuttunut, kun Kekkonen oli torjunut noottikriisin jälkeisen Kennedyn tarjoaman aseavun. Iso-Britannian nimissä oli helppoa vedota vuoden 1947 Pariisin rauhansopimuksen "omalla kulkuvoimalla liikkuvien ammusten" kieltoon. Yhdysvalloissa neuvostoliittolaisohjukset nähtiin Suomen ja itänaapurin ilmatorjunnan integraationa.
Toiselta puolen myös itäiset kauppamiehet painostivat. "Sa tarvitse hjuva ohjus, milla imperialistji pum-pum". Siinä vaiheessa Kekkonen puhalsi pelin poikki todeten, että ohjuksia ei osteta miltään ilmansuunnalta. Se oli pettymys oman maan armeijalle, jossa ohjusten uskottiin lentävän mihin ilmansuuntaan milloinkin olisi tarpeen. Mutta Kekkonen taisi olla sen verran tympiintynyt kesäisten kalastuspuuhiensa häiritsemiseen, että näytti keskisormea niin Moskovaan kuin Washingtoniinkin päin. Toisaalta samaan aikaan ilmatorjuntaohjusten merkitys - ja ylipäätään Pohjois-Euroopan strateginen merkitys - alkoi vähentyä, kun suurvallat alkoivat kyetä siirtämään epävakaiden atomiytimien halkeamista toistensa alueille lentokoneiden sijasta ohjuksin.
Bilateraalikaupan hengessä idästä hankittiin kuitenkin tavaraa. Saatiin äänekkäimmät shemeikat hiljaisiksi. Onneksi sitä ei ole tarvinnut käyttää varsinaiseen tarkoitukseensa, mutta huvipuistolaitteina palvelevat oikein hyvin.
Mutta nyt vihollinen ahdistaa. Miten ATS-59:ssä klikataan käyttöön hunter-killer-järjestelmä?
Lähteet:
Muikku, Esa; Purhonen, Jukka: Suomalaiset panssarivaunut 1918-1997. Jyväskylä 1998.
Mäkipirtti, Markku: Puolustusvoimien moottoriajoneuvot 1960-2000. Hämeenlinna 2006.
Salminen, Pertti. Puolueettomuuden nimeen. Sotilasjohto Kekkosen linjalla ja sen sivussa 1961-1966. Diss. Suomen sotatieteellisen seuran julkaisuja nro 18. Helsinki 1995.
