Kuunpimennystä odotellessa

Aamulla herätyskello kutsui ylös kohtuulliseen aikaan, radion ääreen hiihtoa kuuntelemaan. Hienostihan se meni. Yhdistetyn normaalikisaa en jäänyt kuuntelemaan vaan lähdin toteamaan, että ei Sapporo ollut ainoa kolkka maailmassa, jossa hiihtokeli oli raskas.

Päivällä ajeltiin hiljaista vanhaa kolmostietä automarketiin Hämeenlinnaan. Siellä oli vähemmän hiljaista, mutta juusto edullista. Kotimatkalla teet ja patonginpuolikkaat lasitehtaalla.

Kuunpimennystä olisi mukava katsella, jos ei nukuta. Pimennyksen kunniaksi voisi olla paikallaan syödä pois viimeiset joulupiparit, puolikuun muotoiset. Olivat unohtuneet purkkiin, mutta hyviä ovat yhä. Siirapin korvaaminen oman siipikarjan hunajalla oli hyvä ajatus.

Syystä tai toisesta YLEn Selkouutiset ovat viime aikoina päätyneet vakiokuunneltavaksemme. Normaali Päivä tunnissa -lähetys ja sen päälle Selkouutiset ovat aika tehokas oppitunti tiivistämisestä. Ei sillä, että tiivistäminen olisi itsetarkoitus, vaikka joskus paikallaan onkin. Tiivistämätön kun voi olla ainakin esteettisistä tai muista hedonistitista näkökulmista tiivistettyä parempaa.

repeat avaruus := avaruus / 2; until avaruus = 0

Hiihtokelit muuttuivat kostean raskaiksi puolen viikon maissa. Aamulla Startexin tervavioletti piti yllättävän hyvin. Iltapäivän lenkillä vaihdoin vapaaseen tyyliin ja vaikka kelkka oli tasoittanut uran, ei vieläkään luistanut. Kierros kierrokselta usva valui rannoilta kohti Vanajanselkää. Tervasaaren piippuja ei näkynyt alkujaankaan. Metsän tuoksussa oli aavistus kevättä. Siinä mielessä turhan aikaisin, että lumipeite on ehtinyt olla maassa vain vähän toista kuukautta.

Eilen lumitöitä pitkästä, pitkästä aikaa. Tosin vain vähän.

Lomalla on tullut istuttua aivan liikaa tietokoneen ääressä. Alkuvuoden aikana rästiin yhdistyshommia: pöytäkirjoja, tietokannan päivittämistä ja sen sellaista. Ruudun ääressä tehtävää on leipätyön ulkopuolellakin kertynyt vaivihkaa, koska hengailin mukana aikana, eikä edes niin kovin kauan sitten, kun tietokoneen käynnistäminen ei ollut kaikille aivan arkinen asia.

Lomalla olisi hyvä yrittää sivistää itseään, mutta vähiin on jäänyt. Tenttikirjallisuutta ei juuri nyt ole päntättävänä. Ainoaksi luetuksi on jäänyt B. Pascalin "Geometrisesta mielestä". Sitä pitäisi kai lukea kolmion Descartes-Montaigne-Pascal muodostamassa viitekehyksessä, mutta sanottavansa Pascal saa sanotuksi ilman kavereitakin. Montaignen "Esseitä" - tai "Tutkielmia", kuten se kotihyllyssä olevassa niteessä on suomennettu - lienen joskus nuorempana lueskellut, mutta täytyy sanoa, että en muista niistä juurikaan mitään. Descartesiin en muistaakseni ole kajonnut. Yhtä kaikki, yhtenä teemanaan Pascal käsittelee hienotunteisesti ja minusta ainoalla toimivalla tavalla metodin käyttämisen eroja fyysisissä ja metafyysisissä kysymyksissä.

OLÉD, OLÉD, OLÉD

Edellisessä virkkeessä OpenOfficen Soikko-oikoluku ei - tietenkään - korjannut tekemääni kirjoitusvirhettä, kun kirjoitin "suomennettu"-sanan paikalle ensin "sumennettu".

Kääntäminen luultavasti aina sumentaa tekstiä. Siksi Pascalinkaan sanoista ei pitäne tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä käännöstä lukiessa. En osaa ranskaa, puhumattakaan 1600-luvun ranskasta, joten suomennos kelpaa hyvin. Tässä suhteessa suomalainen käännös on varmasti yhtä hyvä kuin mikä tahansa muu, ja suomea äidinkielenään puhuvalle oletusarvoisesti paras. Vieraskielisen käännöksen lukeminen kun sumentaa kahdesti.

Edellä mainitusta syystä kannatan ainakin tieteiden, filosofian ja kirjallisuuden historian merkittävän kirjallisuuden kääntämistä alkukielestä suomeksi pätevien kääntäjien tekeminä. En osaa kuvitella, että ainakaan lähitulevaisuudessa kovin suuri osa väestöstä osaisi lukea läheskään kaikkea tällaista kirjallisuutta alkukielellä, ja esimerkiksi englantilaiset käännökset ovat suomalaiselle oletusarvoisesti huonompia kuin suomalaiset - paitsi tietenkin englannin kielen taidon harjoittamisen kannalta, millä ei ole vähäinen arvo, mutta mitä lienee hyödyllisempää harjoitella muilla tavoin.

Tätä taustaa vasten katson olevan oikein ja kohtuullista, että julkisin varoin koulutetaan jokin riittäväksi katsottu, ei varmaankaan kovin suuri, määrä myös vanhojen tai harvinaisempien kielten asiantuntijoita käännöstöitä tekemään. Eikä julkinen subventio joihinkin merkittäviin käännöstöihinkään kauhistus ole: julkaiseehan esimerkiksi Opetushallitus monenlaisia oppimateriaaleja perusopetuksen ja toisen asteen koulutuksen tarpeisiin sulassa sovussa yksityisten kustantamoiden kanssa. Ehkä samaa ideaa voisi jossakin pienehkössä mittakaavassa laajentaa myös yleiseen kansansivistystehtävään. Tosin voi olla, että keskustelu siitä, millaisia käännöstöitä valtion pitäisi subventoida, kuluttaa enemmän resursseja kuin hanke koskaan voi tuottaa. Ja löytyyhän näitä, nykyisin yksityisten firmojen kustantamia, aarteita kirja-alennusmyyntien viiden euron koreista muutenkin.

Puhumattakaan siitä, että verkossa julkaistaan vaikka mitä ja usein lukijalle ilmaiseksi. Sitä vain on vielä lapsenkengissään olevilla hardware-käyttöliittymillä, kuten CRT- tai TFT-näytöillä kammottavaa lukea sivu toisensa jälkeen, ja tulostaminen paperille on kallista ja muutenkin ikävää puuhaa. Ehkä orgaaniset LEDit tuovat jonkinlaista apua lähitulevaisuudessa. Sellaisiin perustuvia näyttöjä kehuttiin taannoisessa seminaarissa erilaisten tappovehkeiden yhteydessä, ja aseteollisuushan on perinteisesti ollut yksi tärkeä välittäjä teknologian päätymisessä laboratorioista kuluttajille.

Kun kerran suurelta osin valtion rahoittama aseteollisuus on Suomessakin mukana tuomassa OLED-näyttöjä pikkuhiljaa nykyisten staattisten ja mukautumattomien tietokonenäyttöjen rasittamien silmien avuksi, voisi kai valtio tarjota hiukan apuaan myös sisällöntuotannossa, jotta uusilta hienoilta näytöiltä voisi lukea jotain muutakin kuin tällaisia kaikenmaailman blogeja ja muuta hömppää. Kaikesta Web 2.0 -huumasta huolimatta.

Web 2.0

Web 2.0 taitaa olla atk-alan viime aikojen näkyvimpiä megatrendejä. Melko vaisu se on verrattuna viime vuosikymmenen vastaaviin, mikä on ymmärrettävää, kun tällä vuosikymmenellä kaikenlainen tietotekniikka on arkipäiväistynyt ja menettänyt sen uutuudenhohteensa, joka sillä vielä kymmenen vuotta sitten oli.

Web 2.0:n määrittely lienee yhtä epämääräistä kuin vaikkapa multimedian määritteleminen oli aikanaan. Kun kysymys ei ole yksittäisestä tekniikasta, määritelmiä on yhtä paljon kuin on näkemyksiä. Ja niitähän riittää.

Käsittääkseni Web 2.0 on lähinnä tapa käyttää teknologioita, joissa sinänsä ei tarvitse olla paljonkaan uutta. Arvelen Web 2.0:n vaikutusten olevan lähinnä tällaisia:

Verkko yhteisöllistyy voimakkaasti. Webmasterit ja muut ylläpitäjät siirtyvät sivuun rengin rooliin - mihin vaikuttaa myös teknologiaosaamisen himmennyt kunnia - ja yksilöiden sijaan verkossa toimivat yhteisöt. Vaikkapa sen kaltaiset kuin blogilista. Yhteisöt luovat lopulta kaiken verkossa tapahtuvan toiminnan kontekstin, mikä johtaa siihen, että ilman yhteisön jäsenyyttä millään verkossa julkaistavalla informaatiolla ei ole arvoa eikä se välttämättä tule edes näkyviin.

Sisällöntuottajat vapautetaan tehtävistään. Nimenomaan palkatut sisällöntuottajat. Yhteisöt ovat tehokkaita sisällöntuottajia, koska niiden sisäinen paine pakottaa jäsenensä ponnistelemaan työmehiläisten tavoin. Rahaa ei enää tarvita porkkanana, kun yhteisö toimii keppinä. Tämä voi olla kylmä suihku monelle sellaiselle, joka kenties on ajatellut päästä rahatöihin uusien verkkokonseptien sisältöpuolella.

Aikaulottuvuudessa merkittävä informaatio siirtyy paperille ja myöhemmin mahdollisesti muihin verkon ulkopuolisiin, verkkoyhteisöistä vapaisiin medioihin, ja verkko jää kertakäyttöisen tai muuten pitkällä tähtäimellä vähemmän merkittävän informaation foorumiksi. Yhdessä kasvavan ympäristötietoisuuden kanssa tämä vähentää ainakin paperilla julkaisemisen määrää, mikä vaikuttaa palkattujen sisällöntuottajien tarvetta vähentävästi myös ns. perinteisissä medioissa. Paperille tai vastaavalle tuotetaan vain tärkeää ja merkityksensä pitkään säilyttävää asiaa. Verkkoon tuotetaan kevyempää materiaalia talkoilla.

Edellämainittuihin liittyen Web 2.0 voi olla ensimmäisiä tietotekniikan konsepteja, joilla muut kuin nopeat ja suurisuiset trendievankelistat - heitä on varmasti aina - eivät juurikaan pääse tekemään rahaa. Sen paremmin teknologiaosaamista kuin sisällöntuotantoakaan ei tarvita ainakaan niin paljon, että siitä mainittavasti maksettaisiin. Tekniikka on pääpiirteissään jo olemassa ja sisältöä tuotetaan talkoilla yhteisöjen sisällä.

Todennäköisintä ehkä kuitenkin on, että mikään ennusteeni ei sellaisenaan toteudu, ja Web 2.0 jää pölyttymään yhtenä pienenä osana tyhjien, lopultakin kaikille hieman epäselväksi jääneiden muodikkaiden iskusanojen pitkää jatkumoa.

Web 2.0:n hengessä ajattelin julkaista talkootyönä pari tässä kuussa naputtelemaani asiakirjaa ihan vain huvin vuoksi, kun sellaiset on muita tarkoituksia varten tullut tehtyä. Jos ei muuten, niin vaikkapa koululaisille esitelmien ja kotiaineiden lähdemateriaaliksi. Mutta ei niitä suoraan plagioida kannata.

Taloudellinen ja strateginen katsaus Urjalan kunnasta (PDF-tiedosto, 163 kB).

Muistio vuoden 2007 Panssariseminaarista (PDF-tiedosto, 107 kB).

Bittipuolustusta Windowsissa

Viimeksi linkitettyyn tiedostoon verraten rauhanomaisempaa turvallisuuden ylläpitoa olen joutunut harjoittamaan kannettavan tietokoneeni kanssa. Käytin siinä tietoturvaohjelmana viime talvena jonkin atk-lehden kylkiäisinä saatua CA-pakettia. Se oli mukava tuttavuus hoitaen tehtävänsä kunnialla itsestään meteliä pitämättä ja konetta turhaan kuormittamatta. Vuoden ilmaislisenssin päättymisen jälkeen uusiminen olisi maksanut nelisenkymmentä dollaria, mitä pidin paitsi korkeahkona myös hankalana maksettavana muovirahaa käyttämättömälle.

Tietoliikenneoperaattorin tarjoama yksi F-Secure-lisenssi on jo käytössä pöytätyöasemassa, eikä kolmen ja puolen euron kuukausihintainen lisälisenssikään kiinnostanut. Ei sillä, etteikö F-Securekin hyvä olisi.

Päädyin asentamaan kannettavan virustorjuntaohjelmaksi koneen mukana tulleen Norman Antiviruksen, jonka lisenssi on kolmivuotinen. Norman ei liene tunnettu minään huipputuotteena, mutta eiköhän tälläkin pärjää, kun päivitykset kuitenkin juoksevat kolmen vuoden ajan ilmaiseksi. Toisaalta helmikuun Tietokone-lehden vertailussa Norman oli hiukan parempi kuin hännänhuipuksi jäänyt CA-tietoturvapaketin vuoden 2007 versio.

Palomuurina on ollut toistaiseksi Windows XP:n oma risuaita. Takavuosina suositusta ZoneAlarmin ilmaisversiosta minulla on hyviä muistoja, mutta kannattaisikohan kokeilla venäläisen tai amerikkalaisen bittipuolustusteollisuuden maistiaisia?

Ei latu hiihtäen lopu

Vapaan maanantain ja hyvän sään kunniaksi puolisoni ja minä ajattelimme ennen aamiaista pyörähtää suksilla viereisellä pellolla, jossa talvipäivän viettäjiä on näkynyt viime päivinä runsaasti. Pellon päästä innostuimme kuitenkin suuntaamaan naapurikuntaan Sotkian entiselle, aikaa sitten asuinrakennukseksi muutetulle, rautatieasemalle ja takaisin. Matkaa olisi tullut muutama kilometri suuntaansa. Latu peltojen poikki oli huonossa kunnossa, mutta perillä löysimme järvelle vievän ladun pään. Pitihän sitäkin koettaa, ja kun jäällä hiihto sujui, pienestä aamupyrähdyksestä tuli vajaan kolmen peninkulman laturetki. Aamiaisestakin tuli vastaavasti tavanomaista tuhdimpi.

Jäällä näkyi kelpo otos suomalaista loma-asuntoarkkitehtuuria. Erityisesti 1940-60-luvuilta periytyvät sovellukset ovat mielenkiintoisia ajankuvia. Yksi klassisella Toja-levyllä vuorattukin nähtiin (saman näköistä mutta tuskin aitoa materiaalia muuten näkyy käytetyn myös Tampereella Työväen keskusmuseon, nykyisin Werstaan, sisätiloissa).

Samaten löytyi Volvo BM + Vammas Kersantti -traktorikaivuri. Se oli Sotkian kylän laitamilla sen verran näkyvällä paikalla, että lienee päätynyt itsensä asianharrastajan filmille tai muistikortille aikaa sitten. Samalla onnentoivotukset harrastustoverin uudelle blogille!

Salpausselällä

Matka oli lyhyt ja keli hyvä, mutta suksien päällä on tullut oltua aivan liian vähän. Menin suosiolla rauhassa, peesailin paljon, en juuri ohitellut ja taukopaikoilla vietin hyvän tovin lämmintä mehua hörppien. Ihan OK laturetki.

Lienee aika hölmöä ajaa toistasataa kilometriä pientä hiihtoretkeä varten, mutta kaipa se on tunnelma, mikä viehättää. Lopussa hiukan hölmöilyä oman kivan merkeissä: viimeisessä laskussa luurit korville ja Leevi and the Leavingsin "Tuhannen markan seteli". Jos biisin nimi kuulostaa oudolta, ei varmastikaan itse kappale ole outo, jos sen sattuu kuulemaan. Ja jos itse on tarpeeksi vanha.

Osallistujille tarjottiin keittoa, jonka pelkkä tuoksu sai veden kielelle. Niinpä muutaman sadan hengen muonitusteltan eteisessäkin syötiin. Soppajono oli niin pitkä, että päätin jättää kaikesta huolimatta väliin.

Monet pariskunnat käyttävät kuosiltaan samanlaisia ulkoiluvaatteita. Näin on meilläkin. Yksi haittapuoli siinä on. Suihkun jälkeen ihmettelin hetken, mitä ihmeen jumppatrikoita yritän kiskoa jalkaani. Olin ottanut epähuomiossa matkaan perheemme pienikokoisemman ihmisjäsenen verkkarit. Onneksi oli toisetkin päällihousut.

Nyt nukuttaa.

Muutamia kuvia reissulta.

Hajanaisia pikkuasioita

Kävin eilen eräällä koululla, Tyry nimeltään. Nykyään puhutaan peruskoulun 7.-9. luokan koulusta eikä yläasteesta. Kävelin omalta työmaaltani, kun aikaa oli. Matkan varrella seisoi rakennusnosturi. Niitä näkyy keskustan tuntumassa enää melko harvoin. Yksi lapsuuden muisto 1970-luvun alkupuolelta minulla on se, että aina oli pystyssä vähintään yksi nosturi hallitsemassa vielä matalan taajaman silhuettia ja pikkuhiljaa sitä korottamassa. Mukava näky nytkin.

Omat harrasteopinnot etenevät siihen malliin, että maanantaisesta tentistä tuli pyöreä nelonen. Oikea numero, kun kirjoja ei kovin ahkerasti tullut avattua? Nykykäytäntö, jossa opintosuoritusten tulokset voi katsoa verkosta, on näppärä. Joskus aiemmin niitä piti käydä tutkimassa paikan päällä ilmoitustaululla.

Rovasti, eilisessä blogimerkinnässäkin esiintynyt, kysyi mielipidettäni seurakuntavaaliehdokkuutta kohtaan. Tällä seutukunnalla ne käydään vasta nyt - ei hämäläisyyden vuoksi - vaan vuodenvaihteessa tapahtuneiden seurakuntien yhteenliittämisen johdosta. Suhtaudun politiikkaan, niin tärkeää kuin se käytännön elämässä onkin, hieman vieroksuen. Sattuneesta syystä olisin myös jäävi aika monissa asioissa.

Tätä blogia täytyisi oppia kirjoittamaan paremmin ja käsitellä lukijoita kiinnostavampia asioita. Olen pannut merkille, että lukijoita on lopettanut tasaiseen tahtiin koko alkuvuoden ajan.

Valokuvatorstain vastakohdat

Valokuvatorstai-blogissa on tänään kuvailtu vastakohtia.



Pappi ja työväenliput olivat jossakin historian vaiheessa melkoiset vastakohdat. Eivät kuitenkaan enää syksyllä 1999, kun Akaan seurakunnan rovasti S. Turja siunasi 81 vuotta aiemmin tapahtuneen vastakohtien törmäyksen uhrien haudan.

Kunnallistalouden tenttikysymyksiä

Illan tentissä kysyttiin tällaisia asioita (sanatarkkoja muotoja en muista, kun kysymyspaperi piti palauttaa):

1. Markkinoiden epäonnistumisen ja julkisen sektorin suhde sekä sen merkitys valtion ja kunnan välisessä työnjaossa Suomessa (teoksesta Laakso; Loikkanen: Kaupunkitalous, osa VI)


2. Viranhaltijan velvollisuudet kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain 304/2003 mukaan


3. Konsernitilinpäätös ja sen perusteet (teoksesta Myllyntaus: Kuntatalouden ohjaus. Budjetoinnin ja kirjanpidon teoriaperusteita ja kehityssuuntia)


4. Luottamushenkilöiden ja ammattitilintarkastajien työnjako Kuntalain 365/1995 mukaan

En muista, milloin viimeksi olen valmistautunut harrasteopintojen kirjatenttiin yhtä heikosti kuin nyt.

Ykköskysymykseen kirjoittelin musgravelaisen fiskaalisen federalismin hengessä. Monopoli, luonnollinenkin muuttuvat ylittävine kiinteine kustannuksineen, sopinee aina mainita tässä yhteydessä. Ja tietenkin VR ja RHK.

Ihan kuin kakkosta tai hyvin lähellä samaa olisi kysytty vajaa olympiadi sitten opetushallinnon tutkinnossa. Oli tai ei, ihan kuin olisin asian kovin tarkkaan nyt muistanut. Silloin kun yksityiskohtaista tietoa tarvitaan käytännössä, on apuna kirja tai Finlex.

Kolmoskysymykseen liittynee vahvasti "Lex Karkkilan" perinne, ja nelosen piti olla taas sitä lainluentaa, joka oikeassa elämässä haetaan ulkomuistin ulkopuolelta. Toki yleistä sanailua tarkastuslautakunnan ja JHTT-väen rintamavastuista aina keksii.

Luentosali DX, jossa avoimen yliopistonkin tentit pidetään, on iso. Lunttasin edessä istuvan paperista hänen kysymyksensä. Hänen alansa oli hallintotiede. Olisin elokuussa hakeutunut itsekin sitä opiskelemaan Hämeenlinnaan, mutta kurssi täyttyi hetkessä. Aika samankaltaisia asioita silläkin puolen näemmä kysyttiin.

Ylihuomenna olisi toinen tentti samaa aihetta koskien. Joskus vähän ennen 30:tta ikävuottani päätin päätyä oikeasti opetusalalle ja hankkia licentia docendin, ryhdyin suorittamaan avoimessa yliopistossa kasvatustieteen perusopintoja tasoittaakseni tietä auskultointiin "Tekulle". Silloin oli iskusanana "elinikäinen oppiminen". Silloin siitä käytettiin joissakin kirjoissa vielä vanhaa institutionaalista nimeä "jatkuva koulutus". Kohtuullisesti kai sitä on tullut itsekin harjoitettua.

Sijaistoimintoja tenttiin lukemiselle

Olen kirjoittanut ennenkin, miten en ole ollenkaan lukemalla oppivaa tyyppiä. Lukihäiriöitä tai vastaavia minulla ei ole, mutta kun ei maistu niin ei maistu. Kirjatentit ovat minulle melkoista tervanjuontia, vaikka nytkään ei ole meneillään kuin kaksi kirjaa ja hiukan lainsäädäntöä. Huomiseksi pitäisi jo osata jotakin. Päivän mittaan on ollut hyvä takertua milloin mihinkin hommaan lukemisen välttämiseksi: vaikkapa tiskata käsitiskit pois, siivota kakluuni, keittää kahvia tai virittää tietokonetta.

Nörtteilyyn liittyen: MikroPC-lehdessä annettu vinkki Windows XP -käyttöjärjestelmän nopeuttamiseksi tuntuu toimivan ainakin työasemassa, jossa on nykymittapuulla hidas suoritin, hidas IDE-levypakka ja 1,5 gigatavua RAM-muistia. Kun viimeksi mainittua on muuhun kokoonpanoon nähden tarpeeksi, kielletään käyttöjärjestelmää käyttämästä kiintolevyä ydintoimintojensa muistina asettamalla järjestelmärekisterin polussa HKEY_LOCAL_MACHINE\System\ControlSet001\Control\Session Manager\Memory Management oleva avain DisablePagingExecutive arvoon 1 oletuksena olevan 0:n sijasta.

Parturoituakin tuli. Ulkona on viime päivinä ollut sen verran lämmin, että itsepalveluna toteutettu hiustenajo oli mukavampi tehdä siellä. Pakko silti tunnustaa, että olen pitkähiuksiselle puolisolleni hieman kateellinen. Kun omistaa tarpeeksi hiuksia, saa vaihtelua päivään. Virkanaisen kotiuduttua seurakunnan velvoitteista ladulla edessäni keikkui palmikko ja muutamaa tuntia myöhemmin taiji-treeneissä nuttura.

Takaisin opiskeluasioihin. Jos olisin ahkera, palaisi valo työhuoneeni ikkunassa aamuyön tunteihin. Ehkä se näyttäisi kodikkaalta Urjalan tiellä liikkujille. Muistan, kun sotaväkiaikana eräänä talviyönä olin jotakin harjoitusta edeltävässä vartio- ja liikenteenohjaustehtävässä Lahden kupeessa. Seutu oli taajamaa, ja yhdessä kerrostalon, ehkäpä vanhemman väen asuttaman, ikkunassa paloi valo pitkälle aamuyöhön. Muistan miettineeni syytä valon palamiselle - voin olla väärässä, mutta minusta tuntuu, että vielä 1980-luvun lopulla mentiin nukkumaan pääsääntöisesti aiemmin kuin nyt - mutta niin maanantain vastainen yö kuin kyseessä olikin, ajattelin valvomisen syyn tavalla tai toisella myönteiseksi. Kiinnostava kirja ennen kuin unettomuus, esimerkiksi.

Oikea opiskelija varmaankin lukisi tämän yön, mutta laiskanpulskea harrastusopiskelija mennee nukkumaan. Jonkinasteinen pirteys leipätyössä olkoon arvokkaampi kuin mahdollinen tenttimenestys.

Laskiaisen aatto

Aamupäivällä oli ajatuksena ajella Lempäälään, viime vuoden lopulla avattuun Ideapark-ostoskeskukseen , mutta päädyimme olemaan menemättä Akaan pohjoista taajamaa kauemmas. Ideaparkissa ei minun vielä ole tullut käytyä. Ehtiihän sinne, jos joskus tarvetta on.

Kylällä, urheilukentän tietämillä, lienee ollut laskiaisrieha. Saunalenkillä keli oli hidas ja meno muutenkin tukkoista. Aina ei voi luistaa. Mutta iltapäivän taivas oli kaunis aina hämärän tuloon saakka.

Kotimatkalla haettiin vaaleaa leipää, vihreää paprikaa, maitoa ja vissyä. Ja pullaa. Kassajonot olivat pitkät vartin ennen sulkemisaikaa.

Pitkä perjantai-ilta

Taisin lähteä aamulla turhan ajoissa, mutta ehdin sopivasti Sääksmäen pitäjän eteläisten osien kautta kiertävään linja-autoon. Päiväohjelmassa oli raportointia unionin rakennerahastolle, kokoustamista ja kirjastopoistoja. Kohta saa Valkeakosken vanhalta ammikselta, siitä kirkon juurelta, kymmenvuosikertaista ja sitä kypsyneempää atk-kirjallisuutta halvalla. Miksi ei "Windows 95 -tehokäyttäjän opas" näyttäisi kirjahyllyssä yhtä hyvältä kuin vaikkapa "Pyhän Eerikin pyhimystraditsionin, kultin ja legendan synty".

Ennen kotiinlähtöä piti testata uutta "mopieria" vielä vähän. Asiallista jälkeä paksummallekin paperille, vaikka aluksi näytti huonolta.

Kotipuolen iltaohjelmassa oli atk-asennuksia. Puhelimessa keskustelivat, kulkisiko Tl-Vi-radalla ensi kesänä jotakin vanhaa, pientä ja söpöä. Aika näyttää. Kotiin vartti ennen kinkereiltä palaavaa.

Viikon Vihreä lanka -lehdessä olivat testissä nuorten kesäleirit. Rippikoululeiri vei voiton ainakin, jos testihenkilöiden omiin kommentteihin on uskomista. Niin Prometheus- kuin Juurileirinkin käyneet hehkuttivat leirinsä henkistä sisältöä, kun taas rippileirin käynyt kertoi lähinnä siitä, mitä leirillä tehtiin. Hän oli myös ainoa, joka ei myöntänyt maailmankatsomuksensa leirin aikana muuttuneen.

Onkohan niin, että toiset elämänkatsomukselliset opit jättävät tilaa omille, ideologiansa ulkopuolisille, ajatuksille enemmän kuin jotkut muut?

Valokuvatorstain ystävä

Valokuvatorstai-blogissa on etsitty ystäviä.



Ystävän kanssa päämäärä on yhteinen.

Hirveä ryske varstojen

Eilinen työpäivä Helsingissä. Makuu- ja autovaunuineen pitkää matkaansa rauhallisesti ajava P 272 vei, mutta paluumatkalla piti valita IC. Yö jäi lyhyeksi.

Tänään töistä suoraan Tampereelle kunnallistalouden kurssin harjoitustöiden purkutilaisuuteen.

Minusta harjoitustyöt ovat kirjojen lukemista ja tenttimistä parempi vaihtoehto asioiden oppimiseen. Työläitä ne ovat, ja siksi luultavasti vähemmän suosittuja kuin kirjatentit. Viime tippaan asian jättäneenä valvoin viime yön vajaaksi neljäksi tunniksi jääneisiin uniin saakka työn esittelyn laatimisen merkeissä.

Illan esiintyjät olivat varautuneet esityksiin atk-avusteisesti. Ei ole enää perinteinen piirtoheitin kunniassa ja varmaan hyvä niin. Kuultiin asiaa mm. Kotkan, Parkanon, Pirkanmaan sairaanhoitopiirin ja Valkeakosken tilanteesta. Urjala-aiheeni kuivemman sisällön jaoin kuulijoille paperilla - tulipahan opiskeltua työmaalle hankittua uutta "mopier"-laitetta käytännössä - ja tyydyin Impress-dioissani kevyeen ja pintapuoliseen esittelyyn. Diojen otsikot tuli vielä viime yönä haettua Pohjantähti-romaanista, eikä edes kiviojalaista tyyliä "Mieluummin naula sokeria kuin leiviskä paskaa" akateemisessa maailmassa pahalla silmällä katsottu. Eivät otsikot ihan hatusta vedettyjä olleet. Verkossa julkaistujen, mm. viikonloppuna linkittämieni, lukuisten 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kunnallishallinnon asiakirjojen valossa Urjalan strategia ja talouspolitiikka ovat kuin 1950-luvun muistelijan käsityksiä 1800-1900-lukujen taitteen sikäläisen torpan strategiasta. Isoissa linjoissa ainakin.

En ole toistaiseksi opetellut kunnolla käyttämään Microsoftin PowerPoint -ohjelmaa, vaikka se on omalla alallaan eräänlainen "teollisuusstandardi". Siitä alkaen, kun kolmisen vuotta sitten lakkasin tekemästä perinteisiä piirtoheitinkalvoja vanhalla CorelDrawilla, olen esitysgrafiikkaohjelmana suosinut ilmaiseen OpenOfficeen sisältyvää Impressiä, joka jollakin kummalla, joskin hyvin pinnallisella, tavalla tuo minulle mieleen esikuvaansa PowerPointia enemmän aikanaan suositut Applen HyperCardin tai Asymetrixin ToolBookin. Toki Impress on niitä paljon helppokäyttöisempi.

Kotiin päästiin ajoissa, kiitos tiiviiden esitysten. IC:n sijasta taajamajuna. Ovi oli lukossa ja jo sisään ehtineet ja ulosjääneet ihmeissään. Ihmettelivät repusta kaivettua VR:n kolmioavainta. Niin myös samanlaisella sisältä tulleet vaunusiivoojat.

Pääkipuja parannellessa

Iltapäivän tultaessa perheemme molemmilla ihmisjäsenillä särki päätä. Se ei taatusti johtunut eilisen illan vietosta. Omalta osaltani lasken syyksi usean tunnin istumisen tietokoneen näytön ääressä kunnallisalan perusopintoihin kuuluvan kuntatalouden opintojakson harjoitustyön merkeissä. Samaa tuli tehtyä eilen. Asumme Urjalaan johtavan maan- ja rautatien varressa, joten valitsin tehtävänannon mukaiseksi tarkastelukunnakseni Urjalan. Vaikkapa Valkeakoski olisi ollut monessa mielessä läheisempi, mutta toinen opiskelija ehti varata sen ensin. Urjalakin oli hyvä valinta. Vaikka parhaalla mahdollisella tavalla ei Pohjantähden alla juuri nyt mene, ei asioita yritetä verkossakaan pimitellä. Kaikki kuntatalouden keskeiset asiakirjat strategiasta ja erillisohjelmista sekä talousarviosta tilinpäätökseen. Hämeessä on reilu peli.

Pääkipu lähti ulkoilulla. Valittiin vapaa tyyli. Mutta nälkä ei lähtenyt roskaruokapaikasta ostetulla päivällisellä, vaikka tyhjiä kaloreita tuli varmasti hyvinkin sen edestä, mitä viereisellä Nahkialanvuorella kulutettiin. Ei näin.

Illan taiji-treeneissä suunta oli lopussa peiliin päin. Puolisoani hymyilytti, kun yritin korjata luontaista tai opittua etukenoani peilikuvan kautta.

Kiitos ja onnea

Iltaohjelmassa olleet merkkipäiväbileet pidettiin Akaan pohjoisemman taajaman massiivisessa teollisuuskiinteistössä. Saunaa, uimista ja hyvää syötävää. Huonona saunamiehenä en ehtinyt osallistua sorsanheittelyyn altaalla.

Lauteilla ikääntyminen laittoi puhumaan: itse kunkin pikkuhiljaa lähestyvistä tai juuri olleista neli- tai viisikymppisistä.

Illan isäntä joutui viemään kotiin valtaosan tarjolla olleesta oluttölkkipakkauksesta. Arvelen hänen olleen varautunut siihen. Ruokaa ei toivottavasti jäänyt liikaa takaisinvietäväksi.

Tyylikkäämpiä täysi-ikäistymiskekkereitä on vaikea kuvitella. Kiitos, Jani.

Valokuvatorstain kengät

Valokuvatorstai-blogissa on päättyvällä viikolla kuvailtu kenkiä. Pahasti olen myöhässä kuvani kanssa. Näillä vuodenaikaan soveltuvilla kengillä on vuosien saatossa kuljettu kuutisen tuhatta kilometriä käyttöiän pidennystä useammankin kerran suutarista hakien.

Kylmää vai haaleaa?

Kaksikymmentä celsiusastetta on välitila. Jos kesällä on kaksikymmentä astetta lämmintä, ei oikein osaa sanoa, onko lämmin vai ei. Jos talvella on kaksikymmentä astetta pakkasta, on vaikea sanoa, onko kylmä vai ei. Illansuussa puolisoni ja minä näytimme olleen ainoat ladunkäyttäjät. Kylmäksi taisi moni illan ajatella. Keli oli perinteiselle tyylille oikein hyvä.

Kotimarketissa oli paljon väkeä, juttututtujakin. Yksi kertoi hankkineensa uusia VHF-alueen radiopuhelimia ja saaneensa poliisilta kasan vanhoja, Tetrojen tieltä poistettuja. Toinen manasi sisäampumaradalla sattunutta vesivahinkoa.

Minun pitäisi oikeastaan lukea Kuntalakia, "Kaupunkitaloutta" tai "Kuntatalouden ohjausta". Mutta olen lueskellut rinnakkain viime lauantaina Parolan reissulta ostamaani P. Kantakosken poleemista Suomen 2000-luvun puolustusratkaisuja käsittelevää kirjaa ja puolisoltani syntymäpäivälahjaksi saamaani W. H. Halstin vuonna 1939 julkaiseman, aikanaan osin sensuroidun, "Suomen puolustaminen" -kirjan uutta näköispainosta. Kaikki kunnia molemmille kirjoittajille, mutta siinä missä 2000-luvun evp-everstiluutnantti keskittää voimansa jo tehtyjen ratkaisujen arvostelemiseen ja asioiden tarkasteluun oman aselajinsa kannalta, pohdiskeli 1930-luvun ye-kapteeni tulevaisuutta ja melko tarkasti ennakoi 30.11.1939, vähän aikaa kirjan julkistamisen jälkeen, alkaneen tapahtumasarjan etenemisen tarkastellen uhkakuvia koko yhteiskunnan näkökulmasta.

Ylipäätään lienee niin, että entisajan ihmiset, ainakin muutamien vuosikymmenten tai -satojen aikajänteellä, kykenivät nykyihmistä abstraktimpaan ajatteluun ja - ollessaan fyysisesti jokseenkin terveitä, mikä ei tosin ollut itsestäänselvyys - olivat keskimäärin meikäläisiä älykkäämpiä. Toimintaympäristö kun oli nykyistä virikkeellisempi ja haastavampi.

Sopisi tietenkin kysyä itseltään, miksi lueskelen tuon kaltaisista aihepiireistä. En ole lainkaan sotaisaa tyyppiä. Yli 35-vuotiaana lienen nykyarmeijan rullissa jo tarpeeton huru-ukko. Minulla ei myöskään ole korkeaa reservin sotilasarvoa enkä puuhaile aktiivisesti Maanpuolustuskoulutus ry:n kaltaisissa organisaatioissa. Nykyihmiselle ominaista rappeuttavaa pyrkimystä käyttää aikaansa tarpeettomiin harrasteisiin?

Pakkasta

Kantaverkkoyhtiön mukaan maamme kaikkien aikojen sähkönkulutusennätys, 14 808 megawattia, tehtiin tänä aamuna. Hyttysen ininää kokonaisuuden kannalta, mutta tällaisilla mukavan kirpeillä pakkasilla saa poltella valkeaa uunissa joka päivä. Sydänmuurikin lämpiää sen verran, että Vilma-neiti viihtyy sen vieressä myös yläkerrassa.

Dieselauton toimivuus pakkaskelillä on jännittänyt arktisten olojen bensakäyttöiseen tottuneita. Lada kun lähti iloisesti käymään seisottuaan ulkona 12-tuntisen työpäivän ilman lämmitinten apua 30 asteen pakkasilla. Hyvin on tämä uusi läntisempikin pelannut. Tosin eivät pakkaslukemat hurjia ole olleet.

Yksi vuosi lisää

Tortut tuli syötyä jo viime viikolla. Olisivat luultavasti olleet tänään leipomosta loppu työpäivän jälkeen. Ja linja-autoon oli olevinaan kiire.

Ladulta ehdittiin vielä hetkeksi kuuntelemaan Metsäradiota.

Väki vähissä

Latu oli hyvässä kunnossa ja keli liukas. Aurinkokin näyttäytyi. Mutta ei ollut meno keväisen kevyttä, ei.

Illan taiji-treeneissä oli vain viisi osanottajaa. Laji kuuluu tällä seutukunnalla työväenopiston valikoimaan. Sellainen järjestely on ainakin kaupungeissa harrastajan kannalta yleensä edullisempi vaihtoehto kuin urheiluseura. Mutta vapaan sivistystyön rahoitusjärjestelmä ei kovin hyvin tue pieniä ryhmiä - kuten ei monen muunkaan koulutusmuodon - ja harrastajamäärän vähetessä pieniä ryhmiä uhkaa lopettaminen.

Seminaaripäivä

Kuudelta oli hyvä aika mennä lumitöihin. Auran jäljet pihatien päästä ehti siivota samoilla samoilla saranankäännöillä.

Ilkan kanssa ajeltiin suolaamatonta vanhaa kumipyöräliikenteen valtaväylää Hattulaan. Viisi luentoa kovaa asiaa, välissä paljon kahvia ja ruokalas... korjaan muonituskeskuksessa salaattia, näkkileipää ja makkarakastiketta niin paljon kuin kehtasi lautaselle kahmia. Valtio tai joku sitä lähellä oleva taho tarjosi myös kansallisrunoilijantortut iltapäivällä.


Tämä ankara viskoja on ollut julkisuudessa paljon, mutta ei ollut lupa kuvata sisältä.

Seminaaria isännöitsi jälleen P. Thomenius, ja ennen filosofoinninpäättyneeksikomentamistaan kuultiin näkökantoja "itäisen" ja "läntisen" ajattelun eroista siinä, missä määrin on soveltuvaa aiheuttaa mahdollisia tappioita jalkaväelle panssarijoukkojen taistelukestävyyden kustannuksella. Voi olla, että ymmärsin väärin, kun olin kuulevinani, että joltakulta olisi unohtunut sen erään Mannerheim-nimisen hepun (tai taustavaikuttajiensa) näkemys sitä, että strategisesti ajateltuna Suomen kokoisella maalla ei ole varaa yhdenkään ihmishengen turhaan tappioon.

Siitä tuli mieleen jokunen vuosi sitten Economistin Kaarle-pakinoitsijan kirjoitus, miten Euroopan Unioni hakee Turkin liittymisoptiossa nihtejä sotaväelleen. Paljon on asiasta näkemyksiä koillisrajan vahdeillakin.

Siellä, missä nihdeillä ei ole niin suurta strategista merkitystä - toki poliittinen, maailmanpoliittinenkin, heillä voi olla, mutta se on eri asia - puolustuspolitiikka lienee yhä enenevässä määrin pelkkää talouspolitiikkaa. Yhdysvaltain armeija, kavahdettuaan poliittisesti kestämättömiä tappioitaan Irakin nykyisessä konfliktissa, päätyi hankkimaan omiensa suojaksi kotimaisen teollisuuden testaamatonta suojajärjestelmää mieluummin kuin Saulin, Daavidin, Kaifaan ja Hannaan jälkeläisten filistealaisveressä kastettuja järjestelmiä.

Jossain mahdollisessa maailmassa nuokin kehitysmäärärahat voisi käyttää varmasti toisin.

Takaisin palatessa veturitallilla oli sileä polku ja ihmisiä kahvikupin ääressä.

Valokuvatorstain sattuma

Valokuvatorstai-blogissa on tänään etsitty sattumia. Sopuisat fasaanit löysivät Bulgarian lämmössä kasvaneita kupunsa täytteeksi lintulaudan alla viime viikonlopun pakkasilla.

Tytöt ja äijät

Olen kuullut, että jotkut naiset pitävät loukkaavana, jos heitä kutsutaan tytöksi. Näin ollen ei tietenkään ole korrektia käyttää kyseistä ilmaisua. Silti saanee hiukan hämmästellä, mikä asiassa on niin epämiellyttävää.

Minusta sana "tyttö" - aivan kuin sana "poika" - aikuisesta ihmisestä käytettynä ovat myönteisiä ilmauksia, jotka pitävät sisällään eräänlaista raikkautta, kyynistymättömyyttä ja elämänvoimaa kantavia merkityksiä. Vaikka "tyttö" ja "poika" liittyvätkin ihmisen elämänkaaressa nuoruuteen, ei niillä minusta ole kielteistä merkitystä tyyliin "ihmisenä vajaa" tai "kokematon". Erityisen outoa on, että niitä varsinkin nykyisenä nuoruuden ihannoinnin aikana saatetaan pitää kielteisinä.

Toisaalta minusta on myös hienoa, jos joku kutsuu "äijäksi". Tästä lienen ennenkin kirjoittanut, mutta minulle äijä-termiin ei liity sellaisia kielteisiä arvolatauksia, joita siihen juppikultturissa liitetään. Päinvastoin, kunnianimi, vaikka voi jonkun mielestä olla halventavakin.

Ymmärrän toki heitä, joille "tyttö" tai "äijä" tai joku vastaava ovat loukkaavia nimityksiä. Ikävä juttu sikäli, että suinkaan aina niitä ei varmasti ole kielteisiksi tarkoitettu. Erään taannoisen lyhytfilmin lopputeksteissä esiintynyt kiitos "Veturimuseon äijille" ei taatusti herättänyt mielipahaa yhdessäkään asianosaisessa. Enkä usko, että moni naista tytöksi kutsuva tarkoittaa sanoillaan vähätellä. Jos kuitenkin tulee kutsutuksi selkeän kielteisessä mielessä jollakin tuon kaltaisella termillä, voinee ensin miettiä, onko antanut itse aihetta (äijä-tapauksessa tuollainen aihe voisi olla vaikka mauttoman vitsin kertominen). Jos taas ongelman alkusyy ei ole itsessä, on toinen osapuoli osoittanut kykenemättömyytensä asialliseen keskusteluun.

Kysyin mielipidettä tytöksi kutsumisesta torpan asianosaisilta. Punapää ei pitänyt sitä kielteisenä, ja brunetti käänsi kylkeään ja kehräsi.

Niin, ja Äijyys-blogiryhmään ei ole vieläkään ilmaantunut muita tuotoksia.

Sunnuntaihiihtelijän mietteitä

Päiväseltään kirjoittelin pari työsähköpostia. Sunnuntaisin niin tekevät monet, mutta arvatenkin yhä pienenevä vähemmistö. Hiihtoladulla asia alkoi jostakin syystä mietityttää. Sähköpostiviestinnän yleistyttyä kattamaan pääosan tavalla tai toisella tekstuaalisista ammattialoista, ts. ammateista, joiden työnkuvassa kirjallinen ilmaisu jollakin oleellisella tavalla liittyy työn ytimeen, sähköpostittamista ovat alkaneet koskea samantyyppiset etikettisäännöt kuin puheluita: vapaa-ajalla otetaan yhteyttä vain, jos on pakko. Soittaja on perinteisesti pahoitellut soittaessaan työasioista tietäessään toisen olevan vapaalla, mutta aika moni selittelee myös sitä, jos on kirjoittanut sähköpostin omalla vapaa-ajallaan. Kuten huomataan, tässä kohden puhelin ja sähköposti eivät ole lainkaan yhteismitallisia, mutta silti, viime vuosikymmenellä harjoitetusta hehkutuksesta huolimatta, sähköpostiviestintä ei ole luonut juurikaan mitään merkittävää uutta viestintäkulttuuriin. Eikä ole ollut tarpeenkaan, kun vanhoilla käytännöillä pärjätään yhä.

Oma tapani - hyvä tai paha, luultavimmin kuitenkin yhdentekevä - kirjoitella työsähköposteja viikonloppuisin periytynee ajalta, jolloin ei ollut varmuutta, milloin seuraavan kerran pääsee kirjoittamaan ruudulle mail tai elm. Nykyisin tuohon ajatusmalliin ei olisi tarvetta, kun Seamonkeyn voi napauttaa auki milloin vain, mutta luulen, että tällä on jotakin yhteistä Maalaisen aikanaan mainiosti kuvaaman pula-ajan lapsen ruokasuhteen kanssa.

Ei sillä, etteikö ruokakin maistuisi. Tällaisena päivänä varsinkin lämmin keitto on erinomaista. Ladulta palattua ruokimme itsemme kelpo lautasellisilla joulun alla pakastimeen keitettyä kasvishernekeittoa. Vaikka laskiaiseen on vielä aikaa, maistui hyvin. Tampereella muuten myivät toissapäivänä jo laskiaispullia.

Sinisestä keltaiseen

Aamuhetki meni suksia voidellessa. Vuosikausia olen käyttänyt voitelurautana puolisoni äidin tuohon tarkoitukseen lahjoittamaa vanhaa sähkösilitysrautaa. Tukevarakenteisessa, luultavasti 1950- tai 60-lukulaisessa Loisto-Mainos-merkkisessä raudassa ei ole termostaattia, mutta arvioimallakin on hyvin pärjännyt. Siksi oli sääli huomata virtajohdon posliinieristeen murtuneen ja jättäneen toisen navan suojaamattomaksi. Kovin sähköturvallisena johtoa ei voi enää pitää, ja varaosan löytyminen lienee onnen kauppaa, mutta jonkinlainen luistovoitelu tuli tehtyä.

Voide sai jäädä kovettumaan, ja suuntasimme Hämeenlinnaan ostoksille. Iittalan jälkeen liikkeellä näkyi melkoinen joukko metsästäjiä. Mukaan tarttui appelsiinimehua, voitelurauta termostaatilla, auto ja kaurarievä. Hiukan haikealta tuntui jättää kymmenettä vuotta kunnialla palvellut vanha menopeli liikkeen pihalle. Mutta aika aikaansa kutakin. Kesällä kun laitamme parvekelaatikkoon kasvamaan rypsiä, jonka syksyllä keitämme vanhalla mehumaijalla löpöksi, on yksityisautoilupaheemme niin luontoystävällistä, että Greenpeacekin vihertyy kateudesta.

Saunalenkillä valittiin perinteinen tyyli. Pitävämpääkin on pakkaslumi joskus ollut. Tai voitelu onnistuneempi.

Siivekkäiden laskentapäivät

Tänä viikonloppuna Birdlife Finland kerää jälleen pihabongarien lintuhavaintoja. Tällä kulmalla vieraili varhaisena iltapäivän tuntina mm. 36 urpiaista, 14 viherpeippoa, 12 keltasirkkua ja yksi järripeippo. Vähän myöhemmin urpiaiset palasivat 55 siipiparin voimin.

Viime viikkoina lintuja on käynyt erityisen paljon nauttimassa lintulaudan antimista. En muista, että näin vilkasta olisi aiempina talvina ollut. Jospa ne kokevat uuden lintulaudan trendikkäämmäksi ruokailupaikaksi kuin vanhan tasakattoisen. Hyvä, kun kelpaa. Onneksi ysitien varressa myydään isoissa säkeissä halvalla auringonkukanjyviä.

Monivivahteista

Kaikenlaista hauskaa osuu ammiskentällä eteen. Melkoisen monivivahteinen työpäivä johti lopulta Tampereelle Finlaysonin tehtaan museoidun höyrykoneen kupeelle. Historiaharrastukseni kohokohtia taisi olla, kun pääsin kertomaan kolmipaisuntahöyrykoneen toimintaperiaatteen pienelle kuulijajoukolle.

Jossakin kohden paikan päällä oli maininta kahdeksantuntisen työpäivän historiasta. Minua on pitkään ihmetyttänyt, millä perusteella poliitikko Soininvaara ja jotkut muut ovat päätelleet, että nykyään tehtäisiin moninkertaisesti enemmän työtä kuin ennen. Historian valossa asia on käsittääkseni päinvastoin. Nykyihmisen vuodessa on moninkertaisesti vapaa-aikaa muutaman sukupolven takaisiin edeltäjiinsä nähden. Outo juttu: kaksi muutakin miestä näyttää miettineen äsken samansuuntaisia.

Museoammattilaiset tuskailivat, miten heidän alalleen koulutetaan ihmisiä aivan liikaa. Tilanne on ongelmallinen. Yhtäältä tekemätöntä työtä museokentällä - kuten varmasti monella muullakin kulttuuritoimen saralla - olisi vaikka miten paljon. Toisaalta ei taas ole sitä, mistä otettaisiin tekijöille palkanmaksuun tarvittava raha. Pätkätyökulttuuri ja harjoittelijatyövoiman käyttö rehottavat. Paitsi jonkinlainen tolkku alan koulutuspolitiikkaan, olisi hyvä löytää myös viisastenkivi nykyisen toiminnan rahoitusongelmiin. Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen entistä voimakkaampi pyrkimys irtautua ylläpitäjämallista on tekemässä ainakin kuntien hallinnassa olevien museoiden rahoituksesta entistäkin laskennallisempaa. Rajusti yksinkertaistaen sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että kunnalliset museot samoin kuin kirjastot tosiasiallisesti rahoittavat kuntien sosiaali- ja terveystointa, opetustointa ja teknistä tointa. Ylellisyyspalveluiden asema peruspalveluiden rahoittajana on useimpien mielestä tietenkin oikein.

Kotiin toi perinteinen Esslingen-vaunuinen pikajuna. Sanavalmis naispuolinen kippari toivotti matkustajille hyvää matkaa siitä huolimatta, että junassa ei ole ravintolavaunua eikä tupakointiosastoa sekä ilmoitti laskeutumisajan Turkuun. Laskeutumisaika ei ehkä ollut ihan tuulesta temmattu termi. Sen verran hyvää vauhtia myöhässä lähtenyt juna kuroi aikatauluaan kiinni jo Tpe-Tl-välillä. Millaisiin nopeuksiin mahtoikaan päästä metsien Hämeen vaihtuessa Varsinais-Suomen tasangoiksi.

Illalla päästiin pitkästä aikaa ladulle. Vapaan tyylin ura oli pöhryinen ja raskas ja ruumis tottumaton. Kivaa oli silti.

Valokuvatorstain ponnistus

Valokuvatorstai-blogissa on tänään ponnisteltu



Kajaanilainen vaihdemies käänsi opastimen kampiasetinlaitteella vielä heinäkuussa 2005. Nyt tuonnekin on kiskoja pitkin kuljettu sähkön voimalla säännöllisessä liikenteessä jo toista kuukautta.

64 bit... eikun sylinterin teho

Tulevan kesäkuun 7. päivänä saatetaan eteläisen Suomen radoilla kuulla pitkästä aikaa meikäläisen rautatiehistorian jyhkeintä dieselmoottorin ääntä, kun Suomen Rautatiemuseon ja Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:n suunnitelmissa on Dr13-parivedolla vedettävä museojuna Helsingistä Turun satamaan ja edelleen Hyvinkäälle. Kyseessä on koko päivän matka; suunnitelman mukainen lähtö Helsingistä on klo 8, saapuminen Turkuun klo 14, lähtö takaisin klo15, ja tulo Hyvinkäälle klo 21. Järjestäjä L. Nylund antaa lisätietoja ja ottaa varauksia vastaan sähköpostitse. Paikkoja on myynnissä vain sata, ja hinta matkasta riippumatta on 50 euroa.

Nenä kiinni ruudussa

Vapaapäivää ei olisi järkevää viettää tietokoneen ääressä, mutta niin se vain meni tämäkin lauantai parin vapaaehtoisjärjestön web-sivuja päivitellessä. Sikäli tasapainoinen päivä, että toisen järjestön pohjimmainen tarkoitus palautuu ihmisen surmaamiseen ja toisen taas ihmishengen pelastamiseen. Illallakaan en ole malttanut pysyä tietokoneelta pois. Nyt päiviteltävänä on ollut kannettavan PC:n BIOS ja muutama ajuri. Ja onpa suosikkiselaimeni SeaMonkey Mozillanpoika päivittynyt 1.1-loppukäyttäjäversioon. Tottahan sekin piti saada.

Jotain järkevääkin on sentään tullut tehtyä. Illansuussa käytiin kuntosalilla. Pois lähtiessämme liikuntahalli alkoi jo olla tyhjä, ja hyödynsimme isoa salia parin taiji-pätkän treenaamiseen. Peiliseinää emme verhon takaa paljastaneet. Peilistä taitaa olla enemmän harmia kuin hyötyä tuossa lajissa. Ainakin itselleni; en nimittäin ole mikään visuaalinen oppija, päinvastoin erään auskultointiaikaan osuneen testin mukaan muuan asiantuntija totesi minut kinesteettiseksi. Siihen tyyliin sopii fyysinen kokeminen paremmin kuin näkeminen.

Ehdimme juuri sopivasti markettiin ostamaan tomaattia, leipää ja vissyä. Mutta pitääkö tosiaan mennä Tanskanmaalle saakka, että löytyy murotehdas, jossa sokeria ei ajeta kauhakuormaajalla tuotteen sekaan? Våra favorit var boveteflingor från Närpes, men andelslaget säljer dom inte mer.

Kotona ripustettiin pari myrskylyhtyä pihapuun oksiin, tehtiin pizzaa, saunottiin ja lämmitettiin uuni. Ei yhtään huonompi ilta nörttihenkisellekään päivälle.

Valokuvatorstain "miksi?"

Valokuvatorstai-blogissa on tämän viikon aiheena ollut kysymys miksi?



Miksi se ei starttaa?

(Kevyessä rautatiekalustossa käytetyn Klöckner-Humbolt-Deutz A6L 514 -dieselmoottorin käynnistysmoottori vuodelta 1953.)

Koulunpenkille

Iltaopinnot ovat taas alkaneet. Luentosarjan aiheena on kunnallistalous. Luennoitsijana toimii tohtori Kallio, joka parissa kunnassa kunnanjohtajana työskennelleenä ja ilmeisesti yhtenä Tampereen kaupungin nykyisen tilaaja-tuottajamallin arkkitehtinä pystyy tarjoamaan opetuksessaan paljon muutakin kuin pelkkää teoreettista tutkimustietoa. Lieneekö yksi avoimen yliopiston etuja se, että tarjolla on teoreettisten ja tutkimuksellisten lähtökohtien ohella myös konkreettista asiantuntemusta jo perusopintotasolla.

Iltapäivän lopulla luennolle mennessä ratapihan ylittävällä Kalevantien sillalla ajorata oli päivän säätilan ja reilun suolauksen jäljiltä sohjoinen. Ajotaidoiltaan heikko valkoisen pienen pakettiauton kuljettaja ei hallinnut tilannenopeuttaan, vaan roiskutti melkoiset pärskeet suolasohjoa jalankulkijoiden päälle. Ei minua oma kastumiseni niin harmittanut, vaateparsi päällä oli säätilaan nähden käytännöllinen, mutta kolmen nuoren naisen pukeutumiselle suolavesiroiskeet eivät äänimaisemasta päätellen tehneet ollenkaan toivottua vaikutusta. Osaamaton pakettiautonkuljettaja olisi ansainnut kunnon lumipesut.

Kuninkaantie

Paimion reissulla tien varressa näkyi monin paikoin virallisesta matkailutiestä kertovia Kuninkaantien valkoruskeita kruunuin koristeltuja opasteita. Oheisen linkin takaa löytyvä matkailupalveluverkko tietenkin hyödyntää tien komealta kalskahtavaa nimitystä markkinoinnissaan mahdollisimman pitkälle, mutta tällä nimityksellä ei ole kovin pitkää eikä niin juhlavaakaan historiaa. Tutkitaanpa hetki asiaa.

Kuninkaantie - Rantatie

Kuninkaantieksi nimitetään vanhaa tieyhteyttä Turun ja Viipurin välillä. Tie on ollut osa Ruotsin länsirannikolta aina Venäjän länsiosiin saakka johtanutta maa- ja vesilii­kennereittiä. Tietä on eri aikoina ja eri seuduil­la kutsut­tu myös mm. Rantatieksi, Suureksi Rantatieksi, Van­haksi Venä­jän­tieksi, Aliseksi Viipurintieksi ja Suureksi Armei­jantiek­si. His­to­ri­al­lisissa lähteissä täl­lai­nen tie - yleisen tien nimel­lä - maini­taan ensimmäisen kerran Jaak­ko Teitin vali­tus­luette­lossa Suo­men aate­listoa vastaan vuonna 1556.

Kuninkaantie-nimi johtaa ajatukset eerikinretkeen eli eriksgataniin, Sveanmaan vaalikuninkuuden ajalta periyty­vään vastavalitun kuninkaan jälkikä­teiseen vaalikampanjaan, jolla tuore hallitsija kävi hake­massa valtakun­nan eri osien tun­nustuksen vallal­leen. Suo­messa käy­dessään kuninkaat liene­vät käyttä­neet jo vii­kinkiesi-isie­nsä lii­kennöimää Suomen­lah­den poh­jois­ran­nikkoa seurai­llutta vesi­reittiä. Kuninkaan­tien nimi tekee oikeutta reitin his­to­rialle lähin­nä siinä mie­lessä, että kruunu hoiti tien ylläpidon. Pitä­viä todis­teita Ranta­tiestä eerikin­retkien "ku­nin­kaantienä" tavataan vasta Kustaa III:n vuonna 1775 ta­pahtu­neelta Suo­men matkal­ta. Tämän vuoksi tässä käy­te­tään tien his­torian kanssa Kunin­kaantie-nimitys­tä parem­min yhtäpitä­vää Ranta­tie-nimeä.

Kuten yhtä nimeä, ei tielle voida osoittaa yhtä linjausta­kaan. Pääpiirteissään reitti on kulkenut seuraavasti: Turku - Salo - Karjaa - Kirkkonummi - Porvoo - Hamina - Viipuri (paikkanimistä käytetään tässä selkeyden vuoksi nykyai­kaisia muo­toja). Karjaalta ovat vaihtoehtoiset reitit Kirk­konummelle johta­neet joko rannikkoa seuraten Inkoon kautta tai sisä­maasta Lohjan kautta. Vastaavasti Espoosta on voitu kulkea Tikku­rilaan joko suoraan sisämaan reittiä pitkin tai ete­lämpää Helsin­gin kautta. Nämä linjaukset vastaavat pääpiir­teis­sään vuo­den 1991 tieinventoinnissa hahmotettua Suuren Ran­tatien 1700-luvun lopun linjausta.

Ajoitus

Suomessa oli maaliikennereittejä jo esihistoriallisella ajalla. Selkein tunnettu osoitus rautakauti­sesta tie­liiken­teestä on Hämeen ja Varsinais-Suomen yhdis­tänyt, Turusta Someron ja Rengon seutujen kautta Hämeenlin­naan johtanut, ns. Hämeen Härkätie. Härkätien kaltaiset maaliikennereitit ovat yhdistäneet erilaista, pää­osin rau­hanomaista, kanssa­käymis­tä harjoitta­neet Etelä-Suomen seudut toisiin­sa vii­meistään 800-luvulta lähtien.

Rantatien synnyn katsotaan ajoittuvan Härkätien syntyvai­heita huomattavasti nuorem­paan aikaan: 1200-luvun lopulle, jolloin Turkuun ja Viipu­riin rakennettiin Suomen merkittä­vimmät keskiaikaiset linnat. Näiden linnojen välille tar­vittiin kiinteä yhteys, jollaiseksi talviaikaan kulkukelvo­ton vanha purjeh­dusreitti ei kelvan­nut. Lisäksi kirkko tarvitsi yhteyksiä 1200- ja 1300-lu­vuilla perustettuihin uusiin seurakun­tiin.

Rantatie ei ilmeisesti ollut ainoa tai ensimmäinen Suomen etelärannikon maaliikennereitti. Vaikka nykyisen Uudenmaan seutu on rautakaudella ollut melko asumaton­ta, voitaneen olettaa viimeistään 1100-1200-luvulla alu­eel­la vaikuttaneen voimakkaan ruotsalaisen uudisasutuksen jär­jestäneen paikallisia maaliikenneyhteyksiä. Rannikkoa seu­raillutta pur­jehdusreittiä ovat mahdollisesti täydentä­neet yhteydet sisämaahan; ns. tanskalaisen itineraarion eli 1200-luvun tanskalaisen purjehdusoppaan mukaan tuolloin Tans­kasta Vi­roon suuntautunut meritie sivusi Suomen ranni­kolla mm. Han­koniemeä (Hangethe) ja Porkkalaa (Purkal).

Var­sinai­siin tierakennelmiin viitataan kirjallisissa läh­teissä vasta 1300-luvun lopulla. Vuonna 1991 inventoi­duis­ta Rantatien rajamerkeistä kuusi voidaan ajoittaa kes­ki­ajalle tai 1500-luvulle (Turku/Kaari­na, Karjaa, Lohja, Sipoo/Por­voo, Pernaja/Loviisa ja Pyh­tää/Kotka). Lisäksi voidaan osoittaa kaksi historiallisten läh­teiden mainitse­maa mutta paikallistamat­tomaksi jää­nyttä keskiajalle ajoit­tuvaa raja­merkkiä (Kaari­na ja Perna­ja).

Ns. toisen ristiretken jälkeen, eli Hämeen alueiden joudut­tua Ruotsin valtapiiriin 1200-luvun puolivälissä, oli suo­malais-ruotsalaisten ja novgo­rodilais-karjalaisten vaiku­tusalui­den rajana todennäköises­ti Kymijokea ja Päijänteen pohjoi­sim­pien osien itärantaa Pohjanlahdelle seuran­nut linja. Tätä ennen vastaava raja lienee kulke­nut Kymi­joelta Päijän­teen ja Vanajan vesistöjen välisiä alueita pitkin Pohjan­lahdel­le. Poliittisesti vah­vistetusta rajasta ei kummassa­kaan tapauksessa voida pu­hua.

Novgorodilaisten lähteiden perusteella mainitun rajan yli tapahtuneet kanssakäymiset olivat varsin sotaisia viimeis­tään 1000-luvulta lähtien. Niinpä säännöllinen maaliiken­neyhteys suomalais-ruotsalaisten alueiden ja Karjalan vä­lillä ennen 1290-luvulla tapahtunutta Karjalan liittämis­tä Ruotsin vaikutus­piiriin vaikuttaa epätodennäköi­seltä.

Rantatiestä rautatieksi

Rantatie ei ollut ainoa yhteys läntisen ja itäisen Suomen välillä. Muinaisen meritien lisäksi Turusta Viipu­riin saa­tettiin kulkea jo 1400-luvun alusta lähtien vain hieman pidempää mutta helppokulkuisempana pidettyä Hämeenlinnan kautta kulkenutta reittiä. Alkuosiltaan tämä tie noudatteli Härkätietä ja Hämeenlinnan jälkeen se kulki Asik­kalan, Lammin, Iitin ja Lappeen kautta.

Toisaalta Rantatien merkitystä korostaa sen reitti Suomen toiseksi vanhimpana kaupunkina pidetyn Porvoon kaut­ta. Porvoo oli varhaiskeskiajalla tapahtuneen ruotsalaisen uudisasutuksen ansiosta merkittäväksi kohonneen Uudenmaan alueen keskus. Keskiaikaisen Rantatien merkitys vaikut­tei­den välittäjä­nä käy ilmi 1400-luvun puolivälin arkkiteh­to­nisten piir­teiden samankaltaisuudesta tien varren kylien kirkoissa.

Kustaa Vaasa pyrki strategisten syiden nojalla 1500-luvulla keskittämään itään vievän liikenteen Rantatielle, mainitul­le Hämeen linnan kautta kulkeneelle tielle ja Olavin­lin­nan kautta kulkeneelle tielle. Tätä voidaan pitää alkusysä­yk­­senä Rantatien roolin muutokselle Suureksi Rantatieksi.

Sekä ruotsalaisen että venäläisen sotaväen paikalliselle väestölle kiusallisen ahkerassa käytössä Rantatie oli eri­tyisesti Suu­ren Pohjan sodan ja ns. isonvihan (1700-1721) ja Suomen sodan (1808-1809) aikana. Näiltä ajoilta juon­ta­nee juu­ren­sa Suuren Armeijantien nimi.

Suomen vilkkaimmin liikennöidyksi tieksi Rantatie lasket­tiin 1700-luvun lopulla. Erityisen suuren merkityksen tie sai 1800-luvun alkupuolella Suomen siirryttyä Venäjän alai­suu­teen. Tällöin tie yhdisti valtakunnan pääkaupungin Pie­tarin suuriruhtinaskunnan uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin ja edelleen tärkeänä keskuksena säilyneeseen Turkuun. Eri­tyi­sesti Helsingin ja Pietarin välisellä osuudella Ranta­tien luomaa suomalais-venäläistä yhteyttä voidaan pitää mm. venäläisvaikutteisen arkkitehtuurin leviämiskanavana.

Rau­ta­tieyhteys Pietarista Helsinkiin vuodesta 1870 lähtien ja kuusi vuotta myöhemmin Toijalan kautta kiertäen Turkuun vähensi osaltaan Rantatien merkitystä liikennereit­tinä. Pääsyynä tähän oli rautatiekaluston logistinen ja tekno­loginen etevymmyys maaliikennevälineisiin nähden.

Rautatietä ei voida nähdä yksinomaan vanhan Rantatien syr­jäyttäjänä. Vaikka Helsinki-Riihimäki-Viipuri-Pietari-rata raken­nettiin strate­gisista syistä melko kauas sisämaahan, laiva­tykkien kanto­matkan ulottumattomiin, vuonna 1874 lii­ken­teelle avattu alunperin yksityinen Keravan ja Por­voon väli­nen rata, sa­moin kuin vuonna 1903 valmistunut Hel­singin ja Turun väli­nen ns. Rantarata, nou­dattelevat melko tarkas­ti Rantatien vanhoja linjauk­sia. Tätä voidaan pitää osoi­tukse­na Ranta­tien aikakaudesta ja teknologiasta riip­pumat­tomasta liiken­teelli­sestä merkityksestä.

Lähdekirjallisuus

Gardberg, C. J., Dahl, Kaj: Kuninkaantie. Keuruu 1991.

Jaakkola, Jalmari: Pyhän Eerikin pyhimystraditsio­nin, kultin ja legendan synty. Historiallisia tutkimuksia IV,1. Diss. Helsinki 1922.

Julku, Kyösti: Suomen itärajan synty. Studia Historica Septentrionalia 10. Jyväskylä 1987.

Masonen, Jaakko: Hämeen Härkätie. Synty ja var­haisvaiheet. Varhainen maalii­ken­ne arkeologisena sekä histo­rial­lisena tutkimuskohteena. Tie­museon julkaisuja 4. Diss. Hel­sinki 1989.

Pölhö, Eljas: Yleishistoria. Teoksessa Val­ti­onrautatiet 1962-1987, toim. Pöl­hö, Eljas. Helsinki 1987.

Salminen, Tapio: Suuren Rantatien inventointi 1991. Inventointikertomuksen yh­teenvetoraportti. Tiemuseon ra­portteja 1/1992. Tampere 1992.

Suomen varhaiskeskiajan lähteitä. Toim. Linna, Martti. Historian Aitta XXI. Jyväskylä 1989.

Varsinais-Suomessa lumisade vasta alkoi

Perillä kollegat taas kerran kummastelivat, miten minä julkisilla kulkuneuvoilla liikkuvana pääsin hyvissä ajoin perille. Helppoahan se oli. Vanhan kunnon Sr1:n vetämä, Esslingen-vaunuinen P 804 lähti kotiasemalta puoli seitsemän jälkeen. Turussa ratapihan vartta kivenheitto linja-autoasemalle, jossa ehdin vielä hörpätä pienen kupin kahvia ennen kuin oli aika nousta autoon ja ostaa lippu Hajalan tienhaaraan. Siitä oli enää lyhyt kävelymatka. Vähäksi aikaa pääsin puheenjohtajan nuijan varteenkin, kun ei-julkisilla kulkeva varsinainen päällikkö ei matkustanut yhtä nopeasti.

Junassa oli yllättävän paljon väkeä, ei tosin läheskään Helsingin aamujunallista määrää. Linja-automatkustajista pääosa jäi maatalousoppilaitokselle. Toinen isompi ryhmä oli erityishuoltopiirin asiakkaita, kuten tällä maanantaiaamun vuorolla näyttää usein olevan.

Turun linja-autoasemalla myytiin nimikoituja lelukuorma-autoja arvatenkin kiusaukseksi lapsimatkustajille ja riesaksi heidän vanhemmilleen. Jos jätetään yleinen rihkamakritiikki tällä kertaa väliin, vaikutti ajatus ihan mukavalta, kunnes katsoin tarkemmin kontin kyljessä olevia nimiä. Siellä oli Tonia, Penttiä, Juusoa. Vaan ei Jenniä, Ailia, Riittaa. Paljon puhutaan sukupuolittumisesta ja sen mukanaan tuomista lasikatoista ja muista ongelmista. Mutta älähdetäänkö vasta sitten, kun ainakin osa vahingosta on jo tapahtunut? Lapset sosiaalistetaan rooleihinsa mitä moninaisimmilla harmittomilta tuntuvilla ja tiedostamattomilla vaikutteilla pienestä pitäen. Tuskin se yksin pikkuautoihin ja niiden nimikoimiseen liittyy, mutta jostain rakenteesta tuokin kertoo. Kyllä tytötkin voivat kokea pikkuautot omaksi jutukseen. Puolisoni on kertonut, että hän leikki pienenä autoilla mieluummin kuin nukeilla. Tuskin hän on ainoa.

Perillä kokeiltiin viranomaisasioiden jälkeen Hakaniemen - tai väliaikaisesti oikeastaan Kumpulan - tarjoamaa tekniikkaa. Discendumin valmistama sähköinen Optima-kokousjärjestelmä toi ominaisuuksiltaan ja käyttöliittymältän mieleen vajaa vuosikymmen sitten suuressa huudossa olleet, nyt jo arkipäiväistyneet "e-oppimisalustat", kuten Moodlen, WebCT:n ja mitä niitä onkaan. Sellainen Discenduminkin tuote varsinaisesti on. Ihan asiallinen tuokin järjestelmä on, mutta sisältää kiistattomia puutteita oikeaan kokoukseen verrattuna. Kahvit joutuu keittämään itse, eikä kukaan tarjoa lounasta. Samaten tällainen päivän reissu vaikkapa juna-linja-auto-yhdistelmällä on työmatkana mukavampi kuin istahtaminen tietokoneen ääreen jossain kotipuolessa.

Paimion ammatillinen aikuiskoulutuskeskus on valtakunnallisesti tunnettu erityisesti sähköalan ammatillisten tutkintojen kokeneena järjestäjänä. Pysähdyin hetkeksi miettimään työmatkakantamuksieni laatua. Ne sopivat teemaan hyvin: aika paljon sähkövirtaa vaativia laitteita. Ainakin verrattuna aikaan kuusitoista vuotta sitten, kun jonkinlainen vakituinen (joskin aluksi osa-aikainen) työhistoriani alkoi - sikäli kuin vakituisuudella tarkoitetaan kesä-, keikka- ja muita pätkätöitä pysyvämpiä työsuhteita. Kun silloin oli matkustettava työn merkeissä, oli rannekello ainoa sähköä vaativa matkavaruste. Pian tosin sain hakulaitteen. NMT-matkapuhelimesta saattoi vain etäisesti haaveilla, kannettavasta tietokoneesta puhumattakaan. Hakulaite oli hieno. Se oli vieläpä ns. numerohakumallia, johon yhteydenottoa pyytävän oli määrä jättää oma puhelinnumeronsa, jotta olisin voinut soittaa hänelle päästyäni lankapuhelinliittymän ääreen. Tällainen järjestelmä ei ollut kovin yleinen ainakaan verrattuna nykyisiin mobiiliviestimiin, ja siksi se oli monelle vieras. Usein soittajat lähettivät hakulaitteeseen sen numeron, johon olivat yrittäneet soittaa, eivät suinkaan omaansa. Operaattorin monitulkintainen hakulaitepalvelun tiedote "Näppäile numeroviesti äänimerkin jälkeen" (tai jotain sinnepäin) ei ainakaan asiaa selventänyt. Yhtä kaikki, silloin matka-aikaa tuli vietettyä usein lukemalla.

Nyt matkassa oli kaksi matkapuhelinta, kannettava tietokone, mp3-soitin ja digitaalikamera. Kaksi viimeistä tosin vain hupi- ja ajanvietekäyttöä ajatellen. Ajattelin, josko kameran etsimeen osuisi jotakin kuvattavaa. Menomatkalla Turun matkustajaratapihalla pörräsi melko harvinaiseksi käynyt Tve4 "Keltiäinen", mutta ajattelin aamun olevan vielä liian hämärän linssin vaatimattomalle valovoimalle. Paluumatkalla mitään mielenkiintoista kiskoilla kulkevaa ei näkynyt.

Niin, ja nykyinen rannekello puolestaan käy auringon voimalla.

Vaikka nykyiset matkavarusteet sähköä syövätkin, säästävät ne ainakin paperia. Vaikka luen paljon mieluummin paperilta kuin tietokoneen ruudulta, reissussa tämä välttää, kun luettavia sivuja ei yleensä ole kymmenittäin tai ainakaan sadoittain.

Takaisin kaupunkiin sain kyydin Pekalta. Kiitos. Ihastelin hetkisen Turun asemakahvilan karttaa. Kartan viehätys perustuu hienosti käsin piirrettyihin kiintopisteisiin. Niihin kuuluu rakennuksia tuomiokirkosta linnaan ja sairaalasta vankilaan. Mutta paljon myös aikansa rautatiekalustoa: Hr1- ja Hr12-veturit sekä Dm7- ja Dm8-moottorivaunut. Kartta lienee 1960-luvun puolivälin seutuvilta, jolloin "Porkkanat" olivat Valtionautateiden uusinta uutta matkustajaliikenteessä.

Ajanvietekäytöksi sitten meni P 823:n tarjoamalla paluumatkalla tämä tietokoneen ja pakettiradiomatkapuhelimen hyödyntäminenkin.

Vuoden ensimmäiset lumityöt

Aamulla keräsin viimeiset jouluvalot pois. Pian alkoi sataa lunta. Ei huono vaihtokauppa. Vuoden ensimmäiset lumityöt olivat nopeat ja kevyet, mutta jotakin sentään.


Muilta osin päivä meni tietokoneen ääressä lähinnä leipätyön merkeissä. Huomenna pitäisi katsastaa, onko Varsinais-Suomessa maa valkeana.

Ei meillä periaatteessa ollut kiire illan taiji-treeneihin, mutta paperitehtaan vieressä taajama-alueella oli hiukan liikaa nopeutta. Perheemme parempi kuljettaja joutui kuulemma ensi kertaa elämässään mustaanmaijaan. Poliisin tietokoneyhteydet takkuilivat, mutta kotiin jääneen ajokortin vaatimat tiedot löytyivät Tetralla. Samankaltainen tilanne kävi minulle kesällä. Korttia näemmä kannattaisi pitää mukana, jos ei muuta niin palvelun nopeuttamiseksi. Nousin autosta vaihtamaan sanasen partion toisen miehen kanssa. Hän oli pessimistinen huomisaamun suhteen: ennakoi peltien kolisevan siellä täällä.

Ilman sakkoja selvittiin.

Ei mikään paha Nuutti

Uni maittoi hyvin perheen niin ihmis- kuin kissajäsenillekin tämän lyhytaikaiseksi jääneen tanskalaisen Pohjanmeren imperiumin Knuut-kuninkaalle omistetun päivän aamuna. Aamupäivä meni siivoilupuuhissa: uunin pesä puhtaaksi, kompostoituvat kompostiin ja toissapäiväisen myräkän pihapuista pudottama melkoinen määrä pientä oksaa ja risua kasaan odottamaan hakettamista. Kova tuuli ei tällä kertaa - onneksi - ollut pudottanut kuin yhden sellaisen oksan, joka kelpasi pätkiä polttopuuksi.

Tykkään ajella partaa ja hiuksia. Tuskin minusta alalle olisi, mutta itseään voi aina nyrhiä. Jotta ei menisi liian metroseksuaaliseksi, teen homman mielelläni ulkona liiterin seinään ripustetun peilin edessä. Peilistä katsoi taas sen näköinen pärstä, että ei auttanut kuin ottaa yhdeksänmillinen ja antaa laulaa. Sähkökäyttöinen hiusten- ja parranajokone säädettävällä terällä oli hyvä hankinta jokunen vuosi sitten.

Iltapäivällä puolisoni ja minä kävimme kuntosalilla. Aluksi laitteisiin sai melkein jonottaa, kun paikalla oli nuori kaverusporukka harjoittelemassa ja lauantai-iltapäivää viettämässä. Käsivarteni olivat melko voimattomat Luultavasti se johtui toissapäiväisestä katolla kiipeilystä, jossa korkeiden paikkojen vierastus pani jännittämään ruumista liikaa. Ranskalaista punnerrusta tehdessäni oli ennen tavoitteen täyttymistä pakko todeta: ei pysty, ei vaan pysty, liian maitohapokasta. (Tosin nykyisten käsitysten mukaan maitohappo ei aiheuta lihasten väsymistä, vaan pikemminkin auttaa niitä jaksamaan tasapainottamalla rasituksen aiheuttamaa kalium-ionien vaikutusta - linkki aiheeseen.) Lähtöä tehdessämme palloilusalissa aloittelivat futsal-miehet. Yksi squash-karsina näytti olevan tyhjä. Jäähdyttelimme siellä tekemällä pari pätkää taiji-muotoa. Olipa ainakin reilusti tilaa ympärillä.

Liikuntahallilta lähdettyä pikainen pistäytyminen veturitallilla paikat tarkastamassa, sitten kauppaan, kotiin tekemään hyvää perunapitoista ja mausteista ruokaa, saunaan ja sitten syömään.

Iltaa kelpaa viettää takkatulen ääressä radiota kuunnellen ja blogaten, vatsa täynnä. Veikkaan, että kissaneiti viihtyy ensi yön olohuoneessa, vaikka onkin muutoin halunnut nukkua yönsä kanssamme.

Roiskeita kankaalla

Blogistanin itseoikeutettu J. V. Snellman, Maalainen, kirjoitti nähneensä elokuvan amerikkalaisesta taiteilijasta J. Pollockista. Hänen merkintäänsä lukiessani koin äärimmäisen harvinaisen ajatuksen, kun huomasin harmittelevani televisiottomuuttamme.

Pollock oli maassaan sankaritaiteilija. Kuten Maalainen toteaa, hänen taiteensa palveli kylmän sodan aikana samaa tarkoitusta kuin joku John Wayne revolvereineen hevosen selässä: "action painting" julisti tilan nopeaa ja räväkkää haltuunottoa. On vaikea kuvitella, millainen maalaustapa paremmin sopisi siihen sykliseen ajattelutapaan, joka ilmennee lähes kaikissa Yhdysvaltain historiaan liittyvissä selitysmalleissa: frontier-ideologiaan, jonka mukaan "rajaseudut" on otettava haltuun ja sen jälkeen etsittävä uudet "rajaseudut". Omat taiteellisten pyrkimystensä rajaseudut saavutettuaan Pollock ei tainnut uusia löytää, ja tuskin Maalaisen tekemä vertailu Picassoon on taidehistorian suurten linjojen kannalta epäoikeudenmukainen. Tosin yhden ja saman perusteeman - muodon hajottamisen - kanssa Picassokin taisi koko uransa ajan puuhailla. Hän vain löysi teemalleen yhä uusia ilmentämistapoja. Yhtä kaikki: Picassolla ja Pollockilla on hyvin paljon yhteistä. Molempien kantava ajatus on ollut kohteen kieltäminen. He vain lähestyivät asiaa eri tavalla: ensinmainittu hajottamalla, toinen luomalla ei-mitään.

Mielenkiintoinen vertailukohta Pollockille on mielestäni venäläissyntyinen, sittemmin amerikkalaistunut M. Rothko, joka luetaan samaan abstraktin ekspressionismin koulukuntaan kuin Pollock. Hän otti töillään haltuun vielä laajempia tiloja kuin Pollock, mutta Rothkon sisäänpäinkääntyneissä, melankolisissa teoksissa on vaikea nähdä samanlaista dynaamisuutta kuin Pollockilla. Rothkon suurienkin töiden on sanottu muistuttavan ikoneja.


Kokonaan oma kysymyksensä on, millaisia tarkoituksia abstrakteilla ekspressionisteilla todellisuudessa on ollut. Ei Pollockaan tiettävästi kertonut taiteellisista pyrkimyksistään - poliittisista puhumattakaan muutoin kuin maalauksillaan. Tulkinnat ovat kriitikoiden, kuten. H. Rosenbergin, lanseeraamia. Ehkä tekemisprosessi todellakin oli tärkeämpää kuin varsinainen tuotos. Minusta se on hyvin ymmärrettävä ajattelutapa.

Yhtä kaikki, pidän Pollockin töistä. Maalaiselle kiitos hauskasta linkistä, jonka kautta pääsee harjoittamaan action paintingia suttaamatta.

Poliittista propagandaa kuulemassa

Ruokatunnilla käväisin kauppakeskuksessa ajatuksena ostaa vähän syötävää. Oman kylän eduskuntavaaliehdokkaista yksi oli uskaltautunut Vanajan petolinnunpuoleiselle rannalle asiaansa ajamaan. Itse kandidaatti keskusteli ohikulkijoiden ja puhelimen kanssa, ja vaikka tuttu mies takavuosien kuntapolitiikasta onkin, en ajatellut jäädä morjenstamista pidemmälle sanalle. Mutta kampanjapäällikkönä - vai missä roolissa lieneekin - oli hra Body, tuttu vieläkin useamman vuoden takaa, joten tovi tuli paikalla vietettyä. Ehdokkaalla on selkeä missio - tulla valituksi eduskuntaan - eikä siinä ole mitään vikaa. Aivan varmasti mies paikallaan olisi hänkin. Mutta sama missio on monella muullakin ympäri vaalipiiriä ja ympäri maata, ja tässä pelissä on vaikea erottua tarpeeksi.

Kohta täytyy miettiä, ketä äänestäisi maaliskuussa. Yksi hyvä kriteeri voisi olla valita ehdokas, joka ei pidä blogia. Pitäähän kansanvallan delegaatilla olla korkeammat harrasteet ja vähemmän paheita kuin kansalla itsellään. Vaikka eduskuntavaaleja hyvin perustellusti sanotaan puoluevaaliksi, ajattelin olla epärationaalinen ja miettiä asiaa tällä kertaa enemmänkin henkilökysymyksenä. En koe puolueita kovin läheisiksi.

Monenlaista yrittäjää on vaalien tiimoilta liikkeellä verkossakin. Vaikkapa hän ja hän. Toinen näistä lienee jo useamman vuoden takaisen tunnetun verkkoparodian sivujuonne, mutta entä toinen?

Korkealla

Töistä palattuani naapurin isäntä tuli sanomaan, että eilinen myrsky on pudottanut paikaltaan kattomme paloluukun. Hienoa naapuriapua. Kiitos. Asia oli jäänyt meiltä huomaamatta, kun pihamaalla ei juuri tule valoisaan aikaan käyskenneltyä.

Pari vuotta sitten tehdyn kattoremontin jäljiltä luukku oli onneksi sen verran pitkälle tuotteistettua mallia, että ketju esti sitä liukumasta kokonaan alas. Luukun paikalleen asettaminen on hyvin yksinkertainen toimenpide. Paitsi kaltaiselleni akrofobikolle. Löin tuuman vahvuiseen rimaan kaksi naulaa koukuksi ja kalastelin karkulaisen paikalleen harjan turvallisemmalta puolelta lapetikkailla nojaten. Tunnustan kärsiväni melkoisesta korkeanpaikan kammosta. Yhdeksäntoistakesäisenä minulla oli ajatus yrittää voittaa se käymällä laskuvarjohyppykurssi, jollaista sotaväessä loppuaikoina mainostettiin, mutta en ole toteuttanut ajatustani ja tuskin toteutankaan. Niinpä kiipeily puolitoistakerroksisen tyyppitalon harjalle saa sykkeen nousemaan lähelle maksimia.

Valokuvatorstain avara

Valokuvatorstai-blogissa aiheena on tänään ollut avara.



1524 millimetriä avara väylä lähteä vaikka Tyynen valtameren avaruutta ihailemaan.

Koordinaatiohirmuja

Työmaalle kaivataan sähköistä laskujentarkistus- ja -hyväksymisjärjestelmää. Idea kuulostaa hyvältä. Tuonkin kokoisessa organisaatiossa, mitä kuntayhtymämme on, kierto on joskus harmittavan hidasta. Suosituksia ja näkemyksiä otetaan mieluusti vastaan aihepiiriin tutustuneilta.

Kun talvi ei viime yön lupaavasta myräkästä huolimatta näytä vieläkään tulleen, turvauduin illalla niinkin epätoivoiseen tekoon kuin viettämään pitkästä, pitkästä aikaa tovin dojolla. Tomoe-nagen pitäisi kai olla helpommasta päästä, mutta ei se siltä tuntunut. Noin lyhyessä ajassa informaation haku jostakin muistin syvistä varastoholveista ei tainnut päästä kuin alkuun. Kyllähän matolla viihtymättömyyteen syitä löytyy. Muista puuhista ja loukkaantumispelosta alkaen. Laiskuus ja motivaation puute ovat niistä tärkeimmät.

Jollei muuten, niin yleisen koordinaatiokyvyn ylläpidon kannalta olisi hyödyllistä treenata edes vähän. Junnuryhmän vetäjä sanoi, että tuoreessa porukassa on ihmisenalkuja, joilla on vaikeuksia saada jalka ja käsi toimimaan yhtä aikaa. Uskon, että nuo lapset ovat löytäneet aika hyvän harrasteen pariin. Jotakin hyvää kehoon jää varmasti.

Mistä sen tietää, vaikka lasten ja nuorten passiiviseen vapaa-ajanviettoonkin tulisi uusia ulottuvuuksia sen paljon puhutun fyysiseen toimintaan kannustavan uuden videopeliohjaimen kautta.

Tammi-ilmiöitä

Aamulla linja-autossa soi usein kaupallinen radioasema, ja lähetykseen soittajat haikailevat toinen toisensa perään jonnekin, missä palmupuut on puita vaan. Minulle kelpaisi paremmin hanki ja jää. Kotiin palatessa bussin penkkiin olisi helppo nukahtaa, vaikka työpäivät eivät ole pitkiksi venyneetkään. Sateisen sään vika, kai.

Ja liian vähäisen ulkoilun. Loppuvuosi tuli vietettyä kovin inaktiivisesti. Puolisoni kanssa yritimme taas illalla korjata asiaa hölkkäämällä pari kierrosta kuntorataa. Kotiin palatessa kaupassa nähtiin juuri ne molemmat miehet, joille oli asiaa. Hyvää ajoitus. Huono valinta sen sijaan oli ostaa tarjouksesta iso lakritsipussi ja syödä se kahteen pekkaan suunnilleen yhdellä istumalla.

Kauppiaat ovat innostuneet elämänparannusta yrittävien ihmisten rahastamisesta. Kotimaisen postimyyntifirman kuvastossa esiintyi sangen myönteinen ilmiö: etusivulla urheiluvaatteita esitellyt malli oli tuon alan mainoksissa harvemmin esiintyvää tyyppiä.

Khiloun pohdinta miespuolisista urheiluporukoista on osuva. Uskallan väittää, että miehisyydellä on tänä päivänä ja on jo kauan ollut melkoisen monimuotoinen toteutumien ja mahdollisuuksien kirjo. Ennen viime aikoja siitä ei vain ole pidetty kovin suurta ääntä. Aina ei tule ajatelleeksi, että aika monessa uudessa asiassa uutta taitaa olla vain volyymi, jolla siitä puhutaan.

Kankeat käsivarret

Päivän hyötysaldoksi osaltani taisi jäädä kuntosalilla käynti. Ensi kertaa tänä vuonna. Sunnuntai-iltapäiväiseen tapaan oli hiljaista. Palloilupuolella miesten kolmossarjan lentopallojoukkue Valpas oli saanut vastustajan Pälkäneeltä päin. Harvalukuinen yleisö koostui lähinnä ikämiehistä.

Onnettomaan kuntooni nähden tein sarjat liian pitkinä tai liian "isoilla" painoilla. Tai molempia. Puolisoni nauraa masokistista suhdettani ylätaljaan. Totisesti treenaava nuorimies taisi hakea maksimivoimaa. Hurjan näköistä touhua. Nuoren pariskunnan toinen jäsen lämmitteli tunnollisesti ja toinen ryhtyi heti nostamaan rautaa. Sukupuolia tuskin tarvitsee kertoa. Toisaalta omassa lihasmuistissani ei ole enää sitä, millaista oli olla parikymppinen tai vähän päälle. Josko silloin oli kuin Helo Hetivalmis. Tuskin sentään.

Onkohan muuten iisalmelaisen matalahiilihappoisen vissyn mansikanmakuinen versio poistunut markkinoilta? Ei sillä, etteikö ilman pärjäisi, mutta nyt noita saisi halvalla.

Elämänparannusta?

Joulukuusi ei paljon neulasiaan varistellut, mutta tänään sen oli aika päätyä riisutuksi, oksituksi ja pätkityksi. Kyntteliköt keittiössä ja kuistilla ja pyrstötähti liiterin ylisillä valaiskoot vielä nuutinpäivään. Varsinkaan näillä keleillä ei tammikuun alkupuoli ole yhtään liian valoisa.

Perinteisen elämänparannuskuukauden merkeissä puolisoni ja minä olemme tulleet harjoittaneeksi niinkin luonnotonta toimintaa kuin hölkkäämistä. Hiihtää loppiaisen aikaan pitäisi. Jotta elämänparannus ei menisi liiallisuuksiin, haimme täksi illaksi pizzat Iskmetin putiikista. Sporttista toimintaa.

Oulun mies oli suunnitellut aloittavansa lukemaan kirjan kuukaudessa. Sellainen voisi olla hyvä tavoite. Vuosikausien ajan olen lukenut kammottavan vähän ainakin, jos työhön tai opiskeluharrasteisiin liittyviä kirjoja ei lasketa. Toisaalta lähes täydellinen vieraantumiseni kaunokirjallisuudesta on aiheuttanut saman suhtautumisen kuin vieraantuminen televisiosta: mahdollinen tarjonta ei tunnu kiinnostavan.

Keskuudestamme poistuneita tutkijoita

Voisihan sitä lukea vaikka historiaa. Parin kuukauden sisällä tuoni on niittänyt alan tuottoisia tutkijoita Suomessa. Joulun alla kuoli Eino Jutikkala 99-vuotiaana ja menneellä viikolla taivaallisiin arkistoihin häntä seurasi 82-vuotias Mauno Jokipii.

Jutikkala lienee vaikuttanut taloushistoriallisilla tutkimuksillaan usean suomalaisen sukupolven käsityksiin isänmaastaan ja ylipäätään pohjoismaisesta yhteiskunnasta. Tahtoen tai tahtomattaan Jutikkala lienee ollut yksi pohjoismaisen demokratian mukaisten yhteiskuntanäkemysten takuumies Suomessa, vaikka hänen näkemyksensä joissakin kohden poikkesivatkin mm. ruotsalaisista. Vuosia sitten kuulin jossakin yhteydessä Jutikkalan esitelmöivän suomalaisesta historiantutkimuksesta. Hän kertoi jollakin eläkepäiviensä ratoksi pitämällään opintojaksolla tarkastaneensa opiskelijoiden tenttejä, joissa oli vastattu johonkin kysymykseen seuraavaan tapaan: "Suolahti, Jutikkala ja muut heidän aikalaisensa". Jutikkala kertoi kirjoittanensa palauttessaan: "Olen toki vanha, mutta vuonna 1907 syntyneenä kuitenkin poikanen verrattuna vuonna 1876 syntyneeseen Suolahteen."

Jokipii löi pitkäksi ajaksi lukkoon kansan käsityksen Suomen jatkosodasta. Suomi ei ollut A. Korhosen varovaista puolueetonta linjaa noudatellen hahmotteleman käsityksen mukainen pelkkä ajopuu, vaan myös omia päätöksiään tehnyt koskivene. Jokipiin näkemykset lienevät uponneet kansaan erityisen hyvin siksi, että ainakin pintapuolisesti ne näyttävät olevan sopusoinnussa kaikkien tunteman jatkosodan kronikoitsijan Väinö Linnan esittämien käsitysten kanssa.

Jokipiin jälkeen aika harva on tainnut tuoda uutta jatkosotakäsitykseen. Muutama vuosi sitten Markku Jokisipilä hillitsi presidentti Rytin glorifiointia todetessaan Saksan aseavun olleen saatavilla ilman pahamaineista Ribbentrop-sopimustakin. Aiheeseen liittyen muuten, ruotsalainen tutkija H. Arnstad sai viime kuussa melkoisesti julkisuutta väittäessään muka uutena tietona, että Suomi ei jatkosodassa käynyt minkäänlaista erillissotaa. Jokisipilä osoitti vastineessaan Arnstadille, että tämä ei ollut tuonut esiin mitään sellaista, mitä suomalaisessa keskustelussa ei olisi käsitelty kuiviin jo vuosikymmeniä sitten. Mutta myönnän, että ruotsalaisen väitteen saama hetkellinen julkisuus hieman ihmetytti. Ehkä nykyinen mediaa tuotava sukupolvi ei tiedä tai ei ole ollut kiinnostunut ajopuu-koskivene-kysymyksestä, joka ainakin vielä 1980-luvun alkupuolella kuului peruskoulun historiantuntien ohjelmaan.

Uudet ja vanhat kujeet

En muista yhtä hämärää uudenvuodenpäivää. Jos joulu on ollutkin musta, on uudeksivuodeksi sentään lunta saatu. Nyt nurmi vihersi.

Veturitallin taukotuvalta joulukortit arkistoihin ja viimeinen adventtiaaton jäljiltä jäänyt vihreäkuula suuhun (anteeksi). Seinäkalenterin sai vaihtaa uuteen versioon, eli Tk3 luovutti päivystysvuoron Sr1:lle. Kirjastohuoneen seinäkalenteri jatkaa eleettömästi kulkuaan ajasta aikaan samoin kuin miehistöhuoneen kello. Mihinkäs niillä kiire olisi: ensinmainittu on viime vuosisadan alusta ja jälkimmäinen edelliseltä.

Anoppilassa herkkukakkuja ja mäkikisan ainoaksi jäänyt kierros.

Hyvää alkanutta vuotta kaikille lukijoille!