torstaina, elokuuta 09, 2012



Prinsessa, joka ei päässyt tanssiaisiin


Tulevana viikonloppuna vietetään Suomen rautatielaitoksen 150-vuotisjuhlatapahtumaa Hyvinkäällä Suomen Rautatiemuseossa. Virallinen syntymäpäivä oli jo maaliskuussa, mutta silloin ei isoja - talviurheiluun liittymättömiä - ulkoilmatapahtumia juuri kannata järjestää.

Museoveturiseuran projekti, oikeastaan tilaustyö, oli Matisa B-27 -raiteentukemiskoneen kunnostaminen tuotavaksi näytteille tapahtumaan. Alkutilanne oli rähjäinen raato.

Projektiin käytettiin kolmen vuoden aikana satoja talkootyötunteja ja satoja euroja. Välillä työ saattoi turhauttaa, ja kyseltiin miksi tällaista kaukana veturista olevaa konetta ylipäätään kannattaa kunnostaa. Lopputulos ei ole ehkä täysi kymppi, mutta aika namu kuitenkin.

Matisa B-27 kaksoissisarineen oli rautateiden näkymättömiä, suurelle yleisölle tuntemattomia puurtajia, joiden työpanos oli korvaamaton, jotta uljaat "Ukko-Pekat", "Risto" ja "Hurut" saattoivat kiidättää matkustajia ja tavaraa. Niiden tehtävän VR:n 100-vuotishistoriikki määritteli näin: "Tukeminen on radan kunnossapitotöiden tärkeimpiä vaiheita, koska sen huolellisesta suorittamisesta riippuu raiteen säilyminen oikeassa asennossa, mikä seikka puolestaan olennaisesti estää kiskojonojen kulumista varsinkin kiskojonojen aroissa kohdissa, jatkoksissa."

Uutteran puurtajan oli määrä päästä elämänsä kohokohtana kerrankin suuren yleisön ihailtavaksi ensi viikonlopun 150-vuotistapahtumaan. Matisa olisi ollut melkein kuin kunniavieras maamme vanhimpana säilyneenä raiteentukemiskoneena rautatieinfrastruktuuriin painottuvassa juhlanäyttelyssä.

Miten Tuhkimo odottikaan tanssiaisia! Hän oli peseytynyt, tehnyt kauniin kampauksen, meikannut, pukenut parhaat ylleen - ja ehtinyt valmiiksi juuri parahiksi. Määrähetkellä hän odotti ulkona, kuten oli sovittu.

Mutta kukaan ei tullut koskaan häntä hakemaan.

Entä Tuhkimon kamariherrat? Museoveturiseuralla on hyvä maine erilaisten tapahtumien järjestelyjen apuna rautatieharrastuksessa ja muuallakin. Meitä pidetään hyvinä renkeinä. Meillä ei ole mahdollisuutta esitellä omaa kalustoamme museojunien kaltaisissa tapahtumissa. Veturimuseossa käy vuosittain vain 2000-2500 kävijää, usein vakioväkeä.

Kerrankin olisi ollut mahdollisuus saada jotakin omaa suuren yleisön nähtäville. Kerrankin oltaisiin saatu olla vähän kuin isäntiä mekin.

Mutta kukaan ei tullut koskaan Matisaamme hakemaan.

Me luotimme siihen kuukausia ja taas kuukausia sitten sovittuun järjestelyyn, jossa tapahtumanjärjestäjä hoitaa Matisan noudon. Kun H-hetki läheni eikä tallilla ollut tiettävästi vielä kukaan käynyt nosto- ja siirtokohdetta paikan päällä tutkimassa, aloitimme ahkeran sähköposti- ja puhelintiedustelun. Tänään sitten tuli noutaja, totesi koneen ylivoimaiseksi ja lähti pois. Lupasi palata asiaan illalla, palasikin ja ilmoitti, että ei noudeta.

En syytä mitään enkä ketään. Asiat vain menevät joskus pieleen, ja tässä meni tarpeeksi monta asiaa. Isossa pelissä on paljon liikkuvia osia.

Jos, jos ja jos. Jos Museoveturiseuralle olisi annettu mandaatti ja pikku sponsorointi organisoida lavettikuljetus itse, olisi eräs toijalalainen tai eräs tamperelainen firma viimeistään tänään vienyt koneen Hyvinkäälle.

Tällä aikataululla - aikaa yksi vuorokausi - ja rutiköyhän yhdistyksen budjetilla emme enää pysty järjestämään kuljetusta. Mutta jos joku hyväsydäminen, puoli valtakuntaa kantavan lavetin ja siron (vain vähän päälle 14 tonnia) prinsessan nostavan nosturin omistava ritari haluaisi harjoittaa armeliaisuutta, se otettaisiin ilomielin vastaan.

Mutta koska sadut ovat satuja ja elämä on elämää, ei Suomen vanhin säilynyt raiteentukemiskone ole esillä Suomen rautatielaitoksen 150-vuotisjuhlassa.

Suoraan sanottuna vituttaa. Eniten vituttaa vapaa-aikaansa Matisa-projektiin uhranneiden seuratoverien puolesta. Ja vaikka kone on kylmää rautaa, niin vähän senkin puolesta.

4 kommenttia:

Marko Anttila kirjoitti...

Hyvin muotoiltu! Hengessä mukana, Marko.

Matisa albumit:
https://picasaweb.google.com/anttilamarkoantero /MatisaTtk1816Veturimuseolla

https://picasaweb.google.com/anttilamarkoantero/MatisaProjekti

Esko Peranto kirjoitti...

Näin se menee, tehdään talkootyötä kohteelle jolla on tavoite ja päämäärä.Viime metreillä saapuu viestintuoja joka vie koko hommasta kiskot alta.Vois sanoa et amatöörien puuhastelua, ilmeisesti meillä on käytännönläheisempi katsanta asioihin ja niiden eteenpäin viemiseen, se on nähty näiden vuosien aikana.Se on sama ollaanko vaihdettu veturin kompuraa vai haettu veturia hinausautolla.

Janne kirjoitti...

Olihan surullinen tarina. Vähemmästäkin vituttaa.

En ole pitkään aikaan lukenut blogeja - myöskään siis sinun - mutta otin osaa juhlallisuuksiin matkaamalla eilen aamutuimiin Karjaalle Italian vekottimella, ja sieltä sitten kunnollisella pelillä Hyvinkäälle. Olitko sattumoisin (Matisasta huolimatta) Toijalan standilla? Kuljin siitä ohi, ja siinä vaikutti olevan tuttu tyyppi, mutta kun en ollut ihan varma, niin ujostelin ja kävelin sitten ohi - jälkeenpäin sitten harmitti, etten edelleenkään ole oppinut, ettei tyypit pahastu jos olisikin erehtynyt henkilöstä.

Tunnelma aamuisella Karjaalla oli hyvä. Lohjalle asti oli hauska seurata, kun innokkaat harrastajat ajoivat autolla maantietä ottamaan muutaman kilometrin välein kuvia. Harmittaa, kun ei ole vuosiin saavuttanut samanlaista harrastusintoa kun näillä kavereilla, joiden naamat ja nimet olen varmasti nähnyt harrasteyhteyksissä ennenkin.

Hyvärinen J. kirjoitti...

Janne, sittemmin fiilis on ollut "kyrsiihän se, mutta en minä valita -tyyppinen. Meidän porukasta oli muutaman miehen joukko mukana kekkereillä, kun kerran oltiin alunperin luvattu mennä. Mutta emme juuri viettäneet aikaa siellä standilla. Teimme siitä hyvin vaatimattoman ja helppohoitoisen automatisoituine valokuvaesityksineen ja esitteineen. Välillä kävi joku vilkaisemassa, että koneet toimivat ja laittamassa lisää esitteitä tarjolle. Jos siellä pyöri kirkkaaseen huomioliiviin varustautunut heppu, niin joku meistä se oli. Mutta myös naapuriosastojen väki ystävällisesti välillä "huolsi" standiamme.

Porukkamme kuljeskeli pitkin poikin Hyvinkää-Lohja-alueella ja tarpeen mukaan autteli pikkuhommissa siellä täällä: konepajalla vierailleiden ryhmien paimentamista, Lättähatun junamieshommia ja sellaista.

Arvasin, että teikäläinenkin siellä jossain on, mutta en osunut bongaamaan. Ei noissa piireissä tosiaan pahemmin kannata ujostella. Ainakin yhteisiä puheenaiheita on helppo keksiä, jos ei toinen olisikaan ennalta tuttu.

Näitä superharrastajia tosiaan näkyi paljon. Innokkaimmat olivat tulleet kuulemma Kanadasta saakka. Lohjan Lättähattu-junaakin suorastaan juostiin kuvaamaan.

Ehkä kumminkin jossain tapahtumassa törmäillään, vaikka emme kumpikaan taida kuulua enää aktiivisimpien joukkoon!