Se toinen Valentinus

Näillä kulmilla ei ole ollut tapana viettää pyhimysten juhlapäiviä sitten piispa Martti Skytten, jonka - kuten Paavali Juustenin Piispainkronikka kertoo - aikana sortui paavinvalta koko Suomessa, yksityiset ja nurkkamessut lakkautettiin, vihkivesi, tuhkan ja palmunoksien pyhittäminen poistettiin, kirkkolaulua muutettiin ja parannettiin.

Nurkkamessua kauppojen rihkamanurkkauksissa Valentinus-nimisen marttyyrilegendan kunniaksi alettiin viritellä henkiin 1980-luvulla.

Valentinuksen legendan ajoitus on mielenkiintoinen. Joissakin toisinnoissa hänet liitetään stoalaista ideologiaa tunnustaneen keisarin Marcus Aureliuksen (121-180) aikaan. Legendan mukaan kristitty pappismies ellei peräti piispa Valentinus tuli tapetuksi, koska oli valmis vahvistamaan sotilaiden avioliittoja - legenda siis katsoo, että kristinuskon tyyppistä oppia tunnustavalla henkilöllä olisi jo tuohon aikaan ollut muodollinen tai tosiasiallinen valtuutus vahvistaa avioliittoja - kun taas armeijan johto keisaria myöten piti monogaamista parisuhde-elämää armeijaa rappeuttavana tekijänä.

Vaikutti sotilaita kotilieden lämpöön vihkinyt Valentinus keisari Marcus Aureliuksen aikana tai ei, silloin opetti näkemyksiään ainakin yksi saman niminen. Noin vuosina 100-160 elänyt Valentinus antoi osansa siihen vuosisatoja kestäneeseen eri ajatussuuntien väliseen keskusteluun, josta vähitellen syntyi ajattelutapojen kokonaisuus, jota historiallisena yleistyksenä kutsutaan kristinuskoksi. Valentinus oli apostoli Paavalin seuraaja, jollei aina hengessä, niin metodissa. Kuten Paavali, hän liitti sanomansa siihen viitekehykseen, jota useimmat lukutaitoiset Rooman valtakunnassa silloin ja kauan ennen sitä ja sen jälkeen suostuivat kuulemaan: Platonin ajatteluun. Valentinus näki paljon vaivaa todistellakseen, että hän oli Paavalin henkinen ja hengellinen seuraaja suoraan alenevassa polvessa. Keskeinen käsite, jota Valentinus pyrkii selittämään platonilaisittain, on täyteys (mm. Kol. 2:9) eli pleroma.

Valentinuksen ja hänen kaltaistensa kirjoittajien tekstejä kutsutaan gnostilaisiksi, koska ne korostavat sielun pelastuksessa edellytettävää "gnosista" eli tietoa pelastuksen kannalta oleellisista asiantiloista. Kristinuskon syntyhistoriassa keskeistä on jännite yhtäältä gnosis-tyyppisen - ulkopuolelta annettuna saatavissa olevan eli ikäänkuin platonisen - ja toisaalta logos-tyyppisen - havaittavissa tai pääteltävissä olevan eli ikäänkuin aristotelisen - pelastustiedon välillä, vaikka Platonin asemaa filosofisena auktoriteettina ei kristinuskossa kyseenalaistettu juurikaan ennen kuin vasta keskiajalla.

Yksi Valentinuksen oppien kuuluista vastustajista, Tertullianus (155-230), kertoo pamfletissaan "Adversus Valentinianos" (IV), että Valentinus oli ehdolla peräti Rooman piispan virkaan. Tertullianuksen mukaan häviölle jäätyään hän olisi kostoksi kirjoittanut oikeaksi nähdyn kristinopin vastaiset tekstit.

Toinen Valentinusta vastaan kirjoittaneista on Irenaeus (130-202), jonka mukaan Valentinuksen oppien pääosa on kirjoitettu Totuuden evankeliumi -nimiseen tekstiin. Se on yksi ajanlaskumme muutamalla ensimmäisellä vuosisadalla vaikuttaneesta runsaslukuisesta evankeliumien joukosta, josta Irenaeus nosti esille neljä luotettavimpana pitämäänsä, ja jotka sittemmin Karthagossa vuonna 397 hyväksyttiin Uuden Testamentin kaanoniin. Valentinuksen opetusten mukainen "Totuuden evankeliumi" oli kauan pelkkä nimi Irenauksen teksteissä, kunnes löytyi vuonna 1945 Egyptin Nag Hammadista, ja on nykyisin luettavissa verkossakin ainakin englantilaisena käännöksenä. Irenaeus piti juuri Valentinuksen opetuksia tyyppiesimerkkinä gnostilaisista opeista, jolloin hänen näkemyksiään seuraten tuo evankeliumi olisi tiivis johdanto gnostilaiseen ajatteluun.

Kirkkohistorian kannalta ehkä Valentinustakin merkittävämpiä tänään muistojuhlaansa viettäviä ovat itäisen kirkon idolit, ahkeraa lähetystyötä tehneet tessalonikalaisveljekset Kyrillos ja Metodios, joista ensinmainittu on antanut nimensä yhden paljon uudemman kulttuuripiirin kirjoitusjärjestelmälle.