 | |
Niin hirmuinen on kiihoitettu kansa 3
|
Kolmas ja viimeinen osa rautatie- ja paikallishistoriallista kirjoitusta kahta eri väriä tunnustamaan jakautuneesta kansasta:
"Se on helvetin oikein, enempi semmosta vaan!"
Näin kerrotaan Toijalan vallankumousoikeuden yleisen syyttäjän suutari Kaarle Tannerin sanoneen kätyrilleen Johan (Juho) Vuorelle tämän Kylmäkoskella tekemien murhien jälkeen. Räätäli Vuori, vastustajien mukaan "
punaisten pahin ryöstäjä ja murhamies", toimi Toijalan punakaartin ns. lentävän osaston eli hevosilla varustetun tarkastusosaston johtajana.
Toijala sai sisällissodan aikana kyseenalaisen kunnian punaisen terrorin pahimpien pesäkkeiden joukkoon kuuluvana paikkakuntana. Esko Korkeamäen (1986) mukaan Akaassa murhattiin punaisten valtakaudella 24 henkeä, joista kolme paikkakuntalaista. Tunnetuin veriteko lienee Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksen kartanon paronin murhan esikuvana pidetty asessori Furuhjelmin surmaaminen Ilomäkeen vievän tien varressa 15.4.1918.
Punaisen terrorin lähtökohta oli usein henkilökohtainen kauna tai puhdas luokkaviha ja sodan lopulla myös epätoivoisen tilanteen aiheuttama aggressioiden purkautuminen. Toiminnassa ei usein edes pyritty noudattamaan hallinnon normeja, mikä aiheutti hajaannusta punaisten keskuudessa. Kylmäkoskella paikallinen punakaarti asetti vartiot ja uhkasi ampua Vuoren joukkoa paikkakunnalla tapahtuneiden murhien jälkeen, ja lopulta Vuoren johtama lentävä osasto joutui punaisen vallankumousoikeuden eteen vastaamaan teoistaan.
Sodan lopussa punaiset vangitsivat melko mielivaltaisesti muutamia akaalaisia ja kuljettivat heidät edelleen Riihimäelle, jossa kaksi vangeista surmattiin. Valkoisten vapauttamien akaalaisvankien yhteiskuvan on muuan aikalainen otsikoinut "Riihimäeltä pelastuneet".
Koko maassa punaisen terrorin uhreiksi Jaakko Paavolainen (1966) on laskenut joutuneen 1 649 henkeä, joista kolme neljännestä siviilejä. Rautatieläisiä punainen terrori vei koko maassa vain 34, mikä osaltaan kertoo rautateiden merkityksestä punaisille.
Punainen terrori kulminoitui murhiin ja pahoinpitelyihin, mutta siihen liittyivät myös lukuisat vangitsemiset ja turvasäilöön ottamiset. Toijalassa konduktööri Soivio joutui kahdesti punaisten pidättämäksi nykyajan näkökulmasta katsoen melko mielivaltaisin perustein. Vaihdemiehet Vihtori Pokero ja Arttu Sirén syyttivät Soiviota mm. siitä, että tämä oli "
sanonut punakaartilaisia rosvojoukkioksi ja murhaajiksi ja lausunut toivomuksia Suomen sotaväen perustamisesta." Pidätysten taustalla lienee ollut halu saada mielipiteiltään porvarilliseksi tunnettu Soivio turvasäilöön. Toisen pidätyksen jälkeen vallankumousoikeus määräsi Soiviolle viisi vuotta ehdonalaista vankeutta, mutta oikeuden tarjoamaa kotimatkaa Soivio piti verukkeena suunnitellulle murhaamiselle. Sodan voittajiin lukeutumisesta aiheutunutta itsetyytyväisyyttä hehkuvat Soivion muistelmat tarjoavat tästä matkasta toimintaelokuvan käsikirjoitusta muistuttavan näkymän:
"
Päätin silloin, etten vapaaehtoisesti seuraa pyöveleitäni, vaan taistelen heidän kanssaan elämästä tai kuolemasta[...] Tartuin äkisti vieressä istuvan sotilaan kurkkuun koettaen työntää hänet reestä maantien sivuun. Tämä oli kuitenkin varuillaan; pitäen toista jalkaansa reen laidassa hän sai ponkaistua itsensä takaisin rekeen. Käteni oli yhä edelleen miehen kurkussa. Tämä oli polvillaan edessäni koettaen saada brovninkiaan laukaisukuntoon. Samaan aikaan toinen miehistä löi takaapäin päätäni kumipampulla minkä ennätti[...] Saatuaan brovninkinsa lukon auki hän ojensi sen minua kohden. Tällöin minä käyttäen kaikki voimani sain viime silmänräpäyksessä, joka olisi varmaankin muodostunut elämäni viimeiseksi, työnnetyksi vastustajani reestä ja tehtyäni samoin toiselle miehistä otin hevosen huostaani."
Yhtäältä perinteisten oikeuskäsitysten kunnioitusta ja toisaalta yleisesti sekavaa tilannetta kuvaa se, että tapauksen tultua pian ilmi vallankumousoikeus istui tuomitsemassa entistä puheenjohtajaansa, yleistä syyttäjäänsä ja näiden käskyläisiä murhayrityksestä Soivion itsensä ollessa todistajana.
"Jo perkele tulit sinäkin kiinni!"
Tästä vartijan huudahduksesta kerrotaan alkaneen helsinkiläisten punakaartilaisten Kuurilassa 20.4. toimeenpaneman 28 ihmisen joukkomurhan avotavaravaunussa, jossa kuljetettiin vangittuja Mustialan maatalousoppilaitoksen oppilaita Riihimäelle. Chapliniksi kutsuttu vartija oli syyttänyt erästä vangittua huonosta kohtelusta tämän isän omistamalla tehtaalla ja pian sen jälkeen ampunut vangin.
Näin kuvaa lausunto, joskin puolueelliseksi tulkittava, murhatyön kulkua:
"
Eräs vartijoista oli pistänyt kiväärin pistimellä yhtä vankia ensin reiteen ja sitten vatsaan ja lopulta, uhrin kehotuksesta ampunut tämän. Toista oli sama murhaaja pistänyt pistimellä rintaan ja sitten heiluttanut pistintään edestakaisin pistimen ollessa rinnassa kiinni, kunnes onneton oli kuollut. Kolmatta, jota oli ammuttu, oli sama mies, uhrin ollessa vielä hengissä ja selällään maaten, kivääristään irrottamallaan pistimellä iskenyt rintaan niin, että pistin oli lävistäen ruumiin tarttunut lattiaan kiinni."
Ominaista sisällissodan jälkeiselle ideologialle on se, että tapausta kuvannut Kaarlo Castrén (1926) mainitsee murhatyön tehneen joukon johtajaksi venäläisen Sergei Strahovin.
Varhaisemman junamurhan uhri, ylioppilas Hultti, löydettiin Toijalan ratapihan pohjoispäästä helmikuun alkupuolella. Murhakäskystä syytettiin myöhemmin Urjalan punakaartin johtoa. Tätä tapausta kuvaa vastapuolen todistajanlausunto näin:
"
Vähän päästä käskettiin toisessa vaunussa toinen vanki avoimelle ovelle ja ammuttiin, jolloin ruumis putosi junasta. Sitten tuli toisen vuoro. Kun hän ensi laukauksesta suistui sisään päin, siirrettiin hänet lähemmäs ovea ja saatiinkin toisella laukauksella kellahtamaan radalle. Toisesta vaunusta kuului heti sen jälkeen laukauksia."
Tätä ennen, helmikuun 4. päivän vastaisena yönä, oli kauvatsalainen tehtaan isännöitsijä Marttila ammuttu silloisen Toijala-Turku-radan linjauksen varteen Lastumäen kohdalle, paikalle, jossa nykyään sijaitsee Toijalan liikuntahalli. Tämän murhan syyllisinä pidettiin Toijalassa majoittuneina olleita turkulaisia punakaartilaisia, joiden vankina Marttila lienee ollut.
"Mitä perkelettä te vankeja minulle raastatte, minä ne kuitenkin tapan!"
Näin muistellaan Eino Rahjan kironneen punaisten perääntymisvaiheessa Tampereen menetyksen jälkeen ja lisänneen vielä: "
Niin että toimikaa vankeja kohden tästälähin oman päänne mukaan, tappakaa ne pois."
Siteeratun Rahjan lausahduksen väitetään johtaneen Sääksmäen Metsäkansassa 20 valkoiseksi epäillyn vangin joukkomurhaan. Sen sijaan tunnetusta Mustialan maatalousoppilaitoksen oppilaisiin kohdistuneesta junamurhasta syy on usein vieritetty Toijalan punakaartin esikunnalle, erityisesti Kaarle Tannerille. Vaikka murhakäskystä ei ole selkeitä todisteita, Tanner lienee itse ampunut jo Toijalassa yhden vangittuihin oppilaisiin kuuluneen miehen.
Tässä vaiheessa Toijalan muut pahamaineisimmat punaisen terrorin toimeenpanijat, Juho Vuori muiden muassa, olivat saaneet veritekoihin kyllästyneeltä vallankumousoikeudelta vankeustuomion, jonka kansanvaltuuskunta Helsingissä muutti määräykseksi osallistua rintamapalvelukseen tilanteen käytyä punaisten kannalta kriittiseksi Lempäälän rintamalla.
Voittajien verityöt
Valkoinen terrori oli luonteeltaan yleensä vähemmän spontaania ja järjestelmällisempää kuin punainen. Se pyrittiin varsinkin kesäkuusta 1918 lähtien verhoamaan valtiorikosoikeuksien kapinoitsijoille langettamien laillisten rangaistusten muotoon. Tämä ei sulje pois sitä seikkaa, että useilla ilmiannoilla, valtiorikosoikeuksien todistajanlausunnoilla ja ilman oikeudenkäyntiä tehdyillä surmatöillä oli punaiselle terrorille tyypillisenä pidetty henkilökohtaisen kaunan tai koston luonne. Tunnettua on myös se, että läheskään kaikki valkoisella puolella taistelleet ja näitä tukeneet eivät hyväksyneet veritekoja.
Jaakko Paavolainen (1967 ja 1971) on laskenut koko maassa valkoisen terrorin suomalaisia uhreja olleen sodan aikana noin 800 ja sen jälkeen 8 380 henkeä. Lisäksi valkoisten vankileireillä nälkään ja tauteihin menehtyi noin 12 500 ihmistä. Heikki Ylikangas (1993) on Tampereen taistelujen osalta esittänyt, että suuri määrä aiemmin kaatuneiksi luokiteltuja punakaartilaisia saattaa todellisuudessa olla saanut surmansa vasta antautumisensa jälkeen valkoisen armeijan yksiköiden toimeenpanemissa kostoluonteisissa teloituksissa, joten terroriluonteisten tekojen kautta surmansa saaneiden lukumäärä saattaa olla huomattavasti Paavolaisen laskelmia suurempi. Venäläisten uhrien lukumäärästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta määrä lienee ollut suuri. Voitiinhan Suomeen jääneisiin venäläisiin, olivat nämä sitten tukeneet punaisia tai eivät, kohdistaa paitsi punaista aatetta myös aikaisempien vuosien venäläisen hallinnon sortotoimia kohtaan tunnettu viha.
Vastapuolella toimineisiin rautatieläisiin valkoinenkin puoli suhtautui melko lievästi: koko maassa rautatieläisiä ammuttiin 155. Tätä lievempiä tuomioita sai tuhatkunta rautatieläistä, joista kolmannes menetti työnsä. Vastaavan tyyppistä keskimääräistä lievempää menettelyä sovellettiin myös mm. ammattitaitoisiin tehdastyöläisiin. Poliittisen tilanteen muututtua vuonna 1945 asetettiin neuvottelukunta selvittämään valkoisen terrorin rautatieläisille aiheuttamien menetysten hyvittämistä.
Julmuudet jatkuvat Akaassa
Kärsittyään sisällissodan aikana ensin punaisesta terrorista Akaa joutui myös valkoisen terrorin paikkakunnan väkilukuun nähden merkittäväksi näyttämöksi. Sodan verisiä jälkiselvittelyjä ja myös monen rautatieläisen kohtaloa on akaalainen muistelija kuvannut seuraavasti:
"
Kun vankien säilytyspaikkana käytettiin yhteiskoulua, mikä on lähellä tätä teloituspaikkaa, niin saivat vangit sen akkunoista nähdä, kun toiset vangit päivällä kaivoivat hautaa niille, joiden vuoro oli seuraavana yönä saada ́ansaittu palkkansá. Siitä, kuinka suuri hauta kulloinkin kaivettiin, arvelivat vangit paljonko seuraavana yönä tullaan viemään. Tulkoon tässä myös mainituksi, että vangit täällä leirillään kuulivat ne laukaukset, joilla heidän toveriensa viimeiset kärsimykset lopetettiin."
Mitä ilmeisimmin kertomus sisältää ainakin sen epätarkkuuden, että vanhalta yhteiskoululta tuskin on voinut nähdä ampumispaikalle. Joka tapauksessa Toijalassa oli suuri vankileiri, jossa oli touko-kesäkuussa yli 500 vankia lähinnä Hämeen läänin alueelta. Esko Korkeamäen työväenyhdistyshistorian (1986) mukaan näistä 122 teloitettiin, viisi kuoli muulla tavoin, 70 vapautettiin ja loput vietiin Tammisaaren pahamaineiselle vankileirille. Toijalan vankileiri lopetti toimintansa elokuun alkuun mennessä. Kuoleman kentiltä -muistojulkaisu esittää Toijalassa teloitettujen määräksi noin 400 henkeä, mikä lienee luettavissa ns. luokkasotakirjallisuudelle ominaiseksi liioitteluksi, koska muut käytettävissä olevat lähteet eivät tue näin suurta surmattujen lukumäärää. Akaassa ei tapahtunut varsinaisia sotatoimia, joten on vaikea kuvitella, että paikkakunnalla olisi tapahtunut Ylikankaan (1993) teoksessa Tampereen taisteluihin liitettyjä spontaaneja punavankien joukkoteloituksia.
Valkoisesta terrorista ei ole Akaan seudulta säilynyt läheskään yhtä paljon kirjallisia muistelmia kuin punaisesta terrorista. Ilmiö on tyypillinen, ja sen syy on selvä: voittajan julmuuksia ei voitu tuoda julki niin selkeästi kuin hävinneen osapuolen. Tapahtumien traagisuus sinänsä ja voittajien toimet sekä yhteiskunnallis-hallinnollisella että ideologisella tasolla saivat aikaan pelon ja häpeän ilmapiirin, jonka vaikutus kesti vuosikymmenien päähän sodasta. Usein vain kirkonkirjoista, vankiluetteloista yms. lähteistä lasketut ja monessa suhteessa kriittistä analysointia vaativat luvut kertovat karua kieltään.
Rautateiden aineellisia menetyksiä
Rautateiden suuresta liikenteellisestä merkityksestä johtuen niiden toimintaa yritettiin sisällissodan aikana haitata puolin ja toisin. Kiskoille sidottu rautatieliikenne oli jo ennen ilmapommitusten aikaa melko helppoa estää räjäyttämällä siltoja ja irrottamalla kiskoja. Valkoisen Suomen rautatiet maksoivat suojeluskunnille mm. rautatiesiltojen vartioinnista. Punaiset rautatieviranomaiset eivät suosineet rautatieläisten lähettämistä rintamalle siitäkään syystä, että rautateiden punakaartilaisia tarvittiin vartioimaan liikenteellisesti tärkeitä kohteita.
Varsin pahoja vaurioita rautatiet kärsivät huhtikuun aikana. Punaisten vahvimman tukikohdan Tampereen jouduttua valkoisten haltuun punaiset perääntyessään tuhosivat rataverkkoa laajalti haitatakseen vastapuolen etenemistä.
Hämeenlinnan alkuperäinen rautatieasema tuhoutui täydellisesti ns. poltetun maan taktiikkaa käyttävien punaisten perääntyessä kaupungista.
Huolimatta sodassa käytetystä poltetun maan taktiikasta rautateiden aineelliset vahingot jäivät suhteellisen pieniksi: mm. siltoja räjäytettiin laskutavasta riippuen 54-56, mutta näistä pääosa kärsi vain lieviä vahinkoja. Liikkuvan kaluston menetykset olivat radan ja rakennusten menetyksiä rahallisesti suuremmat. Sodassa tuhoutui kaksi matkustajajunaveturia, kymmenkunta tavarajunaveturia ja 309 vaunua. Suurimmat liikkuvan kaluston menetykset aiheutuivat Venäjälle paenneiden punaisten rautatieläisten evakuoiman kaluston muodossa. Venäjälle joutui kaikkiaan 58 veturia ja yli 5 150 vaunua, joista osa ostettiin 1920-luvulla melko huonokuntoisina takaisin. Vaunujen suuri määrä veturien määrään verrattuna lienee selitettävissä sillä, että runsaasti vaunukalustoa oli jo ennen sodan alkamista jäänyt entisen emämaan pääkaupunkiin, mutta nämä vaunut tilastoitiin sisällissodan menetyksiin. Pääosa vetureista oli H1- ja H5-tyyppisiä matkustajajunavetureita (vuoden 1942 tyyppimerkintäuudistuksessa käytössä olleiden yksilöiden sarjamerkeiksi tulivat Hk1 ja Hk3) sekä G3- ja G7-tyyppisiä sekajunavetureita (vuoden 1942 jälkeen Sk3 ja Sk4); mukana myös muutama L1-typin "Kana" (Vr1) ja K3-tyypin "Jumbo" (Tv1).
Loimaan aseman vesitorni, jonka Varsinais-Suomesta rautateitse Toijalan kautta kohti itää perääntyvät punaiset räjäyttivät 21.4.1918.
Valtionrautateille aiheutuneet vauriot eivät pääsääntöisesti olleet suuria varsinkaan verrattuina ensimmäisen maailmansodan tuhoista kärsimään joutuneiden varsinaisten sotaa käyneiden Euroopan maiden rautateiden menetyksiin, ja ne ehdittiin korjata vuoteen 1924 mennessä.
Vihanpidon hinta Akaassa
Akaalaisten punaisten menetykset sisällissodassa ja valkoisen terrorin uhreina olivat Esko Korkeamäen (1986) mukaan 212 henkeä, joista 24 kaatui rintamalla, 73 teloitettiin, 104 kuoli vankileireillä ja 11 katosi. Rautatieläisistä teloitettiin seitsemän, vankileireillä kuoli kolme ja yksi katosi. Silloisista sekavista oloista johtuen punaisten kokonaismenetyksistä samoin kuin rautatieläisten menetyksistä ei olla aivan yksimielisiä. Esimerkiksi teloitetuksi arvioitujen akaalaisten rautatieläisten määrä vaihtelee neljästä kymmeneen ja kadonneiden määrä yhdestä kuuteen. Eripituisia vankeustuomioita valtiorikosoikeudet langettivat 20 akaalaiselle rautatieläiselle. Näistä valtaosa eli 15 selvisi alle kolmen vuoden tuomiolla.
Akaalaisten valkoisten menetykset olivat 14 henkeä. Näistä neljä kaatui rintamalla, viisi surmattiin Tyrvännön ja Hattulan rajalla heidän pyrkiessään valkoisten puolelle, kaksi ammuttiin Riihimäellä ja kolme Toijalassa. Rautatieläisiä henkensä menettäneistä oli viisi. Näistä kaksi kuoli sotatoimien yhteydessä, ja kolmen kuolema voidaan luokittelutavasta riippuen laskea joko sotatoimista tai punaisesta terrorista johtuneeksi. Tyypillistä sisällissodan jälkeisten vuosien virallisille käsityksille on, että viimeksimainittu tulkintatapa on päätynyt mm. Toijalan rautatieaseman neuvotteluhuoneen seinällä pitkään riippuneeseen, sittemmin Veturimuseon kokoelmiin liitettyyn, muistotauluun.
Toijalassa sisällissodan tuhoiksi Lontilanjoen rautatiesillan hävittämisen ja veturitallilla tapahtuneiden räjäytysten lisäksi kirjattiin hävitettyä ja kadonnutta Valtionrautateiden irtaimistoa, kuten työkaluja 3 265,86 silloisen markan arvosta. Viialassa Tarpianjoen rautatiesillan lisäksi irtaimistoa tuhoutui 501,62 markan arvosta. Valtionrautateiden irtaimistomenetykset Akaassa olivat vain neljä tuhannesosaa koko maan irtaimistomenetyksistä.
Tarpianjoen rautatiesilta Viialassa korjattavana sisällissodan tuhojen jälkeen.
Osa veturitallille aiheutuneista vahingoista saattaa olla luettavissa valkoisten tiliin, koska vahvistamattoman, mutta sitkeän ja mm. G. F. Strandbergin muistelmissaan esittämän väitteen mukaan valkoisten tiedustelulentokone olisi Tampereen valtauksen jälkeen pudottanut muutaman pommin veturitallin välittömään läheisyyteen. Sirpaleiden osumilta näyttävät jäljet ovat kiehtoneet monien, niin rautatieläisten kuin sittemmin rautatieharrastajien, mieltä erityisesti veturitallin vuonna 1901 rakennetun lisäosan ainoan jäljellä olevan veturisijan ulkoseinässä.
Lähteet ja kirjallisuus
I Painamattomat lähteet (arkistosignumit vuoden 1993 tilanteen mukaisesti)
Hämeen maakunta-arkisto, Hämeenlinna:
- Valtionrautatiet: Tampereen ratapiiri (Fa III.3).
Tampereen kaupunginarkisto, Tampere:
- Uuno Sinisalon arkisto (A368/I).
- Tampere-sarja (A380/III 1910-1919).
Suomen Rautatiemuseon arkisto, Hyvinkää:
- Vapaussota 1917-1918 (Hyb).
Akaa-Toijala-Seura ry:n arkisto, Toijala:
- Vuosi 1918: asiakirjat ja muistelmat.
Veturimuseon arkisto, Toijala:
- Sisällissodan ajan kokoelma (Va:1918).
II Painetut lähteet
Rautatiehallituksen kiertokirjeet v. 1918.
Rautatieneuvoston kiertokirjekokoelma.
Suomen Kuvalehti 1918.
Suomen rautatiehallituksen kertomus vuodelta 1917-1918.
Suomen virallinen tilasto XX, Rautatietilasto 1917-1918.
III Kirjallisuus
Attila, Mikko : Vuoden 1918 siltatuhot. Resiina 4/1987. Loimaa 1987.
Castrén, Kaarlo: Punaisten hirmutyöt vapaussodan aikana. 2. painos. Helsinki 1926.
Jahn, Carl: Finska Statsjärnvägarne under frihetskriget år 1918. Käsikirjoitus Suomen Rautatiemuseon arkistossa.
Kilpi, Nestor: Muistelmia kapina-ajalta ja Riihimäeltä 1918. Käsikirjoitus Akaa-Toijala-Seura ry:n arkistossa.
Korkeamäki, Esko: Työväen alkutaival Akaassa. Toijala 1986.
Kuoleman kentiltä. Muistojulkaisu vuoden 1918 ajoilta. Hämeenlinna 1924.
Paavolainen, Jaakko: Punainen terrori. Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1. Helsinki 1966.
Paavolainen, Jaakko: Rautatiet ja synkkä vuosi 1918. Rautatieuutiset 5/1968. Helsinki 1968.
Paavolainen, Jaakko: Valkoinen terrori. Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 2. Helsinki 1967.
Paavolainen, Jaakko: Vankileirit Suomessa 1918. Helsinki 1971.
Palolampi, Erkki: Tampere taistelee 1899-1944. Tampere 1954.
Sarvela, Tuomo: Kapina-ajan muistelmia. Käsikirjoitus Akaa-Toijala-Seura ry:n arkistossa.
Sirola, Jaakko: Kansalaissodan sosiaalinen tausta Akaassa. Suomen historian laudaturtyö Tampereen yliopistossa. Tampere 1972.
Soivio, Kalle: Kapinanajan muistelmia. Käsikirjoitus Akaa-Toijala-Seura ry:n arkistossa.
Strandberg, G. F.: Muistelmia punakapinan ajalta Toijalasta. Käsikirjoitus Akaa-Toijala-Seuran arkistossa.
Talvio, Paavo: Suomen puolustusvoimain panssarijunat vuosina 1918-1939 ja niiden edeltäjät vapaussodassa. Sotahistoriallinen Aikakauskirja 4. [Toim. Lappalainen, Matti ym.] Helsinki 1985.
Talvio, Paavo: Punaisten ja valkoisten panssarijunat 1918. Resiina 4/1994. Helsinki 1994.
Tanskanen, Aatos: Venäläiset Suomen sisällissodassa 1918. Acta Universitatis Tamperensis Ser A:91. Diss. Tampere 1978.
Valtionrautatiet 1912-1937, I osa. Toim. Castrén, Reino. 2. painos. Helsinki 1937.
Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle. Dokumentoitu kuvaus Tampereen antautumiseen johtaneista sotatapahtumista Suomen sisällissodassa 1918. Porvoo 1993.
IV Kuvat
Veturimuseon arkisto, Toijala:
- Sisällissodan ajan kokoelma (Va:1918).
