Palaako?

Vuoden viimeinen työpäivä meni rauhallisesti GPL-materiaalia CD-levyille poltellessa. Kuten tiedetään, sellainen on aivot täysin vapauttavaa sarjatyötä, jonka ohessa voi vaikka käydä toivottelemassa hyvää uuttavuotta harvoille työmaalla oleville, käväistä haistelemassa raikasta ilmaa ulkona, siivota ja surffailla Internetissä. Ainakin, jos työkalut ovat kunnossa. CD-levyjen polttamisessa uusi suosikkini taitaa olla K3b, joka helppokäyttöisyydessään ja nopeudessaan (huonolla kaapelilla rinnakkais-ATA-väylään liitetty sinänsä oikein kelvollinen LG-merkkinen asema pääsi paikoin jopa nimelliseen maksiminopeuteensa) kokonaisuus tuntui oikein hyvältä. Vuosikaudet olen käyttänyt CD-levyille tallentamiseen Windows-maailmassa Roxio Easy CD Creator - ja Nero- OEM-tuotteita, joista varsinkin ensinmainittu on mammuttitautiin sairastuttuaan paisunut näppärästä työkalusta hankalaksi järjestelmäksi.

Jos jotain kielteistä on mainittava, niin Linux-maailman tuotteille ominainen tietty viimeistelemättömyys paistaa esiin. Esimerkiksi tilanneilmaisimessa sana "writing" esiintyi silloinkin, kun oltiin lukemassa dataa levyltä. Mutta ei sellainen lopullista tarkoitusta haittaa. Alan olla yhä vakuuttuneempi siitä, että Linux on ainakin PC-maailmassa Lada siinä missä Windows on vaikkapa Volvo. Jotta tätä ei tulkittaisi väärin, voin kehua kuuluvani Lada-kerhon perustajajäseniin. Kerhon perustamiskokouksessa muuten oli mukana melko mielenkiintoisen näköisiä virityksiä. Pitäisiköhän joskus digitoida niitä näytille?

Välitilinpäätös

Vuoden viimeisiä tunteja viedään. Puolisoni ja minä vietämme vuodenvaihteen kotona, kuten ennenkin. Raketteja pellon laidasta ammuttavaksi ei tuntunut sopivalta hankkia tänä vuonna. Toisaalta on kai niinkin, että he jotka ikävämpienkin uutisten keskellä pystyvät jatkamaan perinteitä kuten aina ennenkin, ovat pohjimmiltaan yksi tärkeimmistä yhteiskuntaa ylläpitävistä voimista (toivottavasti kuitenkin he näinä aikoina pitäisivät itsensä ilman ensihoitopalvelujen tarvetta varsinkin pääkaupunkiseudulla).

Kotikylässäkään ei järjestetä yleistä ilotulitusta. Tänä vuonna sen olisivat vastoin perinteitä hoitaneet paikalliset yrittäjät kunnan sijasta - kunnan taloudellisen tilanteen vuoksi - mutta viime hetkillä he päättivät monien muiden kuntien tavoin jättää yleisen ilotulituksen toteuttamatta. Se on minusta korrektia, ja edellä kirjoittamallani tarkoitan nimenomaan yksilötasoa. Mutta eipä pikkutykkimiehistäkään ole paljon kuulunut. Voi toki olla, että näillä nurkilla suuri osa on jo kasvanut paukutteluikäluokasta ulos.

Vuodesta 2004 ei omalta osaltani ole enää vuoden viimeisenä päivänä erityistä blogiin kirjoitettavaa. Se oli erinomainen vuosi, koska sain viettää suuren osan sen hetkistä itselleni tärkeimmän ihmisen kanssa. On asioita, joiden tekemisestä tai toteutumisesta saan näin jälkikäteen ajateltuna olla iloinen, ja on asioita, joita olisin mieluusti tehnyt toisin.

Hyvää vuodenvaihdetta ja alkavaa vuotta kaikille!

Talkoohenkeä ilmassa

Ainakin radiomedia on koko päivän kertonut siitä laajasta yksimielisyydestä, millä Suomessa avustetaan Kaakkois-Aasian onnettomuuksien uhreja. Lääninhallitukset ovat peruneet uudenvuoden vastaanottojaan ja kunnat ilotulituksiaan. Myös yksityiset käyttänevät varojaan avustuksiin.

Juurikaan muuta ei täällä käsin tavallinen ihminen voi tehdä kuin avustaa rahallisesti, Ja jos omalle kohdalle tarvitsijoita sattuu ja itsellä siihen on eväitä, yrittää harjoittaa vaikeinta ensiavun osa-aluetta, henkistä ensiapua. (Ja arvattavasti Punaisen Ristin valmiuspäällikköjä häiritsee jokunen pelastustöihin halukas vapaaehtoinen uudenvuoden juhlajuomien vaikutuksesta.) Taloudelliseen tukemiseen on haastekampanjoita - yleisen tietämyksen vuoksi varmaankin sinänsä melko tarpeettomia, mutta ajatuksena kauniita ja välittämistä osoittavia - liikkeellä useammassakin sähköposti-, tekstiviesti- tai muussa renkaassa. Kai blogeissakin.

Aivan toiselle konkretian tasolle oman auttamisensa voisi nostaa toimimalla jonkin keräystä harjoittavan järjestön lipas- tai muuna kerääjänä. Jos lahjoituksen antaminen onkin lähinnä itsestäänselvä inhimillinen velvollisuus, keräyksen toteutukseen osallistuminen olisi jo selvästi pyrkimyksellistä auttamista, itsensä likoon laittamista. Mutta niin tärkeä kuin asia on ja niin hyvän vastaanoton kuin lipaskerääjät varmasti saavat, ei meistä kaikista sellaiseen ole. Varmaankin voisin pitää osan huomista päivää töistä vapaana ja mennä hakemaan paloasemanmäeltä vermeet, kun kotipaikkakunnalla SPR:n osasto toteuttaa lipaskeräyksen. Mutta eihän minusta siihen ole, rahan pyytämiseen silmästä silmään sellaisille, joille ei jäänyt joulun jälkeen mitään. Huono ihminen.

Kohtuutonta viranomaiskritiikkiä

Suomalaisten viranomaisten toimintaa kriisissä on arvosteltu minusta suhteellisuudentajuttomin perustein. Harva arvostelija taitaa muistaa sen seikan, että katastrofialueella suomalaisilla viranomaisilla ei ole mitään toimivaltaa. Phuket ei ole Punkalaidun tai Sumatra ei ole Somero. Pelastustöiden kiivaimmissa ensivaiheissa he olisivat olleet siellä lähinnä tiellä. SPR:n tiedottaja kertoi radiohaastattelussa osuvasti, miten joidenkin kaipaama ministeritason vierailu tapahtumapaikalla olisi aiheuttanut suurella todennäköisyydellä lisää ihmiskuolemia järjestelyjen vaatimien resurssien uudelleen (eli väärin) keskittämisen vuoksi.

Sellainen käytännön auttamistoiminta, jota myös viranomaisilta on vaadittu, onnistuu Suomen valtiota tunnetummalla mandaatilla ja siksi palvelee myös suomalaisia. Esimerkiksi Kansainvälinen Punainen Risti on katastrofialueella tunnettu, osaava ja kaivattu toimija, mutta sellainen ei ole minkään sieltä katsottuna kaukaisen maankolkan viranomainen. Vaikka koti-Suomessa ehkä on totuttu siihen, että yhteiskunnan ja viranomaisen apuun voi luottaa kaikessa mahdollisessa - ja hyvä onkin, että on totuttu, koska silloin viranomainen on täyttänyt hyvin ne tehtävät, joita varten se on asetettu - on kohtuutonta odottaa viranomaiselta vastaavaa (1) ennakoimattomassa kriisitilanteessa, (2) paikassa, joka ei millään muotoa kuulu viranomaisen normaaliin toiminta-alueeseen ja (3) paikassa, jossa viranomaisella ei ole toimivaltaa. Viranomaistahoja vastaan suunnattu kritiikki siitä, miten järjestöt ehtivät avustamaan ennen viranomaisia on paradoksaalinen: juuri niinhän pitääkin tapahtua kun muistetaan ko. tahojen, viranomaisten vs. järjestöjen, ydintarkoitus.

Hieman pienemmän mittakaavan viranomaistoimintaa, tosin äärimmäisen tärkeää sellaista, jota myös tunnutaan kritisoidun, on ollut evakuoitujen henkilötietojen kirjaaminen. On hyvä muistaa, että käytännön tasolla tuollainen ei ole edes kotimaan kriisitilanteissa viranomaisen pääsääntöisesti tekemää toimintaa, vaan sekin on suurelta osin järjestöjen hoitamaa. Tuollaiseen kaukaa katsoen pieneltä vaikuttavaan mutta suurta järjestelmällisyyttä vaativaan työhön ei yhdelläkään viranomaisella ole nopeita valmiuksia jo yksinomaan henkilöstömäärän puolesta.

Lienen ennenkin kirjoittanut, miten suomalaisessa yhteiskunnassa turvallisuus lepää suurelta osin järjestöjen varassa. Ei toki arkipäivän yksittäisissä sairaankuljetuksissa ja tulipaloissa mutta kaikessa vähänkään suuremmassa kriisissä. Viranomaisilla ei yksinkertaisesti ole edellytyksiä toimintaan, kun kyse on lukuisista uhreista. Tässäkin mielessä työnjako järjestötason nopean intervention ja viranomaistason hitaamman ja keskusjohtotehtäviin keskittyvän toiminnan kesken on mielestäni mennyt oikein olemassa olevat resurssit huomioiden.

Se mistä viranomaisia voidaan kritisoida, on jälleen tiedottamisen hitaus. Tiedottamista kun voi olla sekin, että kerrotaan reilusti, että tietoja ei ole. Ja ennen kaikkea se, mitä kaikkea asioiden hyväksi on tehty, koska se lienee toiseksi parasta kuultavaa heidän korvissaan, jotka kipeimmin tietoja kaipaavat.

All along the watchtower

Jossakin vaiheessa päivää olivat paikalliset Jehovan Todistajat tuoneet taas postilaatikkoon omat lehtensä. Arvatenkin olivat käyneet ovellakin koputtelemassa, mutta Vilma ainoana kotona olleena ei tainnut olla juttutuulella. Jehovat, kuten me hieman epäoikeudenmukaisesti heitä kutsumme mutta vain helppoussyistä ja vailla pahaa tarkoitusta, ovat olleet ahkeria vierailijoita. Arvatenkin heitä kiehtoo osaltaan kombinaatio puolisoni ammatti ja se, että täällä ei ainakaan heti kättelyssä lähdetä riitelemään kansankirkon Raamattu kädessä.

Lehdet, Vartiotorni ja Herätkää, olivat perinteistä luettavaa. Ensinmainittu ja luultavasti tunnetumpi on sangen teologinen ja dogmaattinen, ja näin luterilaisesta näkökulmasta katsottuna melko vieraan oloinen. On myönnettävä, että sen parissa aikaa ei yleensä pitkään kulu. Jälkimmäinen, vaikka suomeksi käännetäänkin, kuuluu samaan anglosaksiseen journalismin rikkaaseen kulttuuriperintöön kuin National Geographic, The Economist tai Time. Ei joku Naturekaan kaukana ole, vaikka arvaan uskonasioihin tiukkapipoisesti suhtautuvien karsastavan viimeistään tätä vertausta. Helppolukuista, viiteryhmänsä aatemaailmaa jämerästi mutta joviaalin tuntuisesti ja jopa herrasmiesmäisellä tavalla uusintavaa ja - suoraan sanottuna - ihan viihdyttävää tekstiä. Kuulemma toinen tiukan linjan julistaja, Sääksmäen kalastaja P. Linkola, lukee Jehovan Todistajien lehtiä, koska niiden kielellinen ilmaisu on hänen mielestään selkeää ja virheetöntä.

Iltapuhteena vapaa tyyli oli raskasta, mutta latua ei vielä ollut. Aamullakin lunta satoi täällä vain niukasti, vaikka tehtaanpiippujen juurella sitä riitti aurauskaluston kuljettajien työksi saakka.

Nörttihuumoria

Ainakin Unix-tyyppisissä järjestelmissä (täsmällisempää kai olisi puhua POSIX-yhteensopivista) suosittu ISC:n dhcpd-serveri sisältää näppärän pikku työkalun serverin konfigurointitiedostojen oikeellisuuden testaamiseen. Mutta propellihattujen on pitänyt näemmä toteuttaa sekin kieli poskessa:

asennus17:~ # rcdhcpd check-syntax
Checking syntax of /etc/dhcpd.conf:
Config is okay. Hope you also specified existent network devices ;)
Lease file is okay
asennus17:~ #

Muutoin ISC:n serverit ovat viehättävällä tavalla arkaaisia. Niitä voi konfiguroida komentopohjaisessa käyttöliittymässä emacsilla asetustiedostoista lähtien. Tietääpä ainakin, mikä vaikuttaa mihinkin. Jotkut valmistajat ovat rakentaneet ainakin Linux-puolelle hiukan Windows-tyylisiä ohjattuja toimintoja (esim. Novell-SuSEn yast-ohjelma). Idea on periaatteessa hyvä käyttäjäystävällisyyden kannalta ja kerää varmasti suosiota Windowsin ystävien piirissä (siellähän esim. 2003 Serverin "scope wizard" on jo NT 4.0:n peruja käyttäjän kannalta oikein kauniisti toteutettu), mutta kun yhdelläkään käyttöjärjestelmävalmistajalla ei ole POSIX-puolella samanlaista hegemoniaa kuin Microsoftilla on Windowsissaan, olisi järjestelmän ylläpitäjän syytä osata serverien konfigurointi käyttöjärjestelmävalmistajasta riippumattomalla tavalla.

Tuntuvat vain muuttaneen BINDin käänteisen nimiselvitysvyökykkeen tiedoston syntaksia sitten viime näkemän. Tai sitten dementia vaivaa.

Tämä taisi olla ensimmäinen blogimerkintäni Konquerorilla tehtynä. Tai yleensä muulla kuin Windows-Mozilla-kombinaatiolla.

Katastrofitriviaa

Kaakkois-Aasian hyökyaaltokatastrofi kuulemma koskettaa suomalaisia lähempää kuin esimerkiksi viime vuotinen Iranin maanjäristys. Syyksi kerrotaan se, että lähes jokainen suomalainen tuntee jonkun alueella joskus matkailleen. En väitä vastaan, vaikka itse en taida tuntea ketään tuolla suunnalla käynyttä. Ettei Yleisradio tuossa(kin) maininnassa yleistänyt varakkaat ja koulutetut kaupunkilaispiirit edustamaan koko kansaa?

Joka tapauksessa nyt jos koska on hyvä tilaisuus osallistua yhteisen hyvän talkoisiin vaikka vain enemmistön kannalta vähäisimmän vaivan tietä, kukkaronnyörejä raottamalla.

Monia suomalaisia on koskettanut läheltä toinen ikävä asia, josta pääkaupungin lehti tiesi kertoa. Pyhät ovat olleet sikäläiselle poliisille vilkkaimmat tällä vuosikymmenellä. Hälytystehtäviä oli 548, useita kymmeniä enemmän kuin vuosi sitten.

Oman seudun yksi paikallislehdistä puolestaan kertoi ennätysrauhallisesta joulusta niin pelastustoimen, poliisin kuin sairaankuljetuksenkin osalta. Ainoa poliisia työllistänyt tehtävä oli peurakolari Pälkäneen suunnalla. Pelastuslaitoksen sai liikkeelle yksi automaattisen paloilmoitusjärjestelmän vikahälytys. Mutta ei sovi nuolaista liian varhain. Tänään hälytysajoneuvoja on sitten liikkunutkin seutukunnalla melkoisesti.

Tietenkin on toivottavaa, että kukaan ei joudu tekemisiin paloautojen kanssa siten, että joutuisi tulipalotilanteeseen. Jospa kuitenkin viljellään tällä kertaa rautatietrivian sijasta hieman paloautotriviaa.

Itse kukin meistä lienee huomannut, että paloautot on merkitty koodinumeroin, tyyliin H21 tai T11. Mistä nuo koodit tulevatkaan? Kirjaimet, kuten arvata saattaa, määräytyvät kunnan mukaan. Näin ollen kirjain ei juurikaan yksilöi autoa, voihan H tarkoittaa yhtä hyvin Helsinkiä kuin Hämeenlinnaa. Kuntatunnus voi olla myös kaksikirjaiminen, esimerkiksi KK on Kylmäkoski. Joissakin kunnissa tunnuksessa saattaa olla lisäksi kirjan S. Tämä tarkoittaa sopimuspalokuntaa eli kunnallisen pelastuslaitoksen kanssa sopimuksen tehnyttä vapaaehtoispalokuntaa. Pienissä kunnissa VPK:n kalustoa ei aina ole tapana erotella kunnallisesta tunnuksen osalta.

Ensimmäinen numero on kunnan pelastusasematunnus. Pienissä kunnissa, joissa on vain yksi paloasema, se on 1. Esimerkiksi Helsingissä ensimmäinen numero määräytyy seuraavasti:

1	Keskuspelastusasema (Kallio)
2	Erottajan pelastusasema
3	Haagan pelastusasema
4	Käpylän pelastusasema
5	Malmin pelastusasema
6	Mellunkylän pelastusasema
7	Kipparlahden pelastusasema
8	Suomenlinnan pelastusasema

Toinen numero 1 ... 9 yksilöi ajoneuvon käyttötarkoituksen. Tuota numeroa opiskelemalla voi harjaantua erottamaan eri tarkoituksiin tehdyt autot toisistaan. Numero määräytyy koko maassa samoin perustein seuraavasti:

0	Johtokeskusauto
1	Pelastus- tai sammutusauto (vanhalla palokuntalaiskielellä "hyökkäysauto")
2	Muu pelastus- tai sammutusauto
3	Säiliöauto
4	Vaahto- tai jauheauto
5	Raskas pelastusauto
6	Puomitikas- tai nostolava-auto
7	Kalusto-, miehistö- tai letkuauto
8	Vahingontorjunta-auto
9	Ambulanssi

Suurilla pelastusasemilla saattaa olla useita samaan käyttötarkoitukseen varattuja autoja. Tällöin niiden tunnuksessa on vielä kolmas numero, joka on aseman sisäinen järjestysnumero.

Entä miksi paloauto on punainen? Ennenvanhaan punaista pidettiin helposti havaittavana värinä, mitä se ei kuitenkaan ole. Pimeässä punainen väri erottuu erityisen huonosti. Vaikka 1970-luvulla asiasta oli jo tutkimustietoakin saatavilla, ja keltainen oli todettu kaikkein parhaiten eri valaistusolosuhteissa havaittavaksi väriksi, sisäasianministeriö määräsi pitkän keskustelun jälkeen väriksi perinteisen punaisen vuonna 1977. Havaittavuutta tosin yritettiin parantaa suosittamalla kylkeen valkoista raitaa ja puskurien maalaamista valkoisiksi. Tällaisia omatoimisia havaittavuuden parannusyrityksiä lienee tehty jo ennen yhtenäistä ohjeistustakin 1950-luvulta alkaen.

Punaista on yritetty tehdä havaittavammaksi Espoossa jo vuonna 1972 alkunsa saaneella ns. punaisen päiväloistevärin käytön avulla. Ensimmäinen "neonpunainen" paloauto oli Mercedes-Benz Unimog -mallinen Espoon E12-sammutusauto. Päiväloistevärin ongelmana on huono auringonvalonkestävyys, ja siinäkin keltainen olisi havaittavuudeltaan punaista edellä. Ambulanssien värityksestä ei ole samanlaista sitovaa ministeriötason ohjetta, ja siksi niitä näkee myös mm. keltaisina.

Sisällötön merkintä

Tämä vuosi ei taida päättyä blogini kannalta hyvin. Listasijoitus on syöksykierteessä (mikä on tilastollisesti ymmärrettävää lukuisten uusien tekijöiden ilmaannuttua listoille), eikä edes päivityksiä noteerata. Tämäkin turha merkintä tuli kirjoitettua vain testausmielessä.

Hiihtokauden avaus

Iltapäivän auringon viime säteiden valossa puolisoni ja minä lähdimme avaamaan hiihtokautta. Joulukuun 27. on lähes ennätysmyöhäinen ajankohta talven ensisuksimisille. Toiveikkaina varustauduimme kelinmukaisella pitovoiteella, mutta ensi yrittämällä yksi kierros kuntorataa sai riittää. Latua nimittäin ei ollut lainkaan, arvatenkin lumivaipan ohuuden vuoksi, ja vapaa tyyli pitovoidelluilla ylipitkillä suksilla oli räpiköimistä. Palasimme kotoa hakemaan vapaan tyylin hiihtimet, ja uusi yritys onnistui paremmin. Kunto on kyllä päässyt repsahtamaan sangen vähäliikuntaisen syksyn aikana. Pakkasta ei ollut kuin viitisen astetta, mutta keuhkot olivat vielä tottumattomat.

Tottumattomuuden vuoksi onnistuin räpiköimään lajinmukaisillakin varusteilla itseni kertaalleen kumoon ja juuri sille peffan puolelle, joka edellisviikonloppuisen verhoasennuksen jälkeen on vaihdellut sateenkaaren väristä toiseen. Tämäkin mukkaus teki kovasti kipeää.

Loppukesän aikana ovat rakentaneet asiallisen näköisen kalustovajan radan varteen. Kelkan perässä vedettävä latukone odotti siellä lumipeitteen vahvistumista. Vanajan Häme tuntuu jäävän jostain syystä paitsi lumisateista. Viikko sitten Tampereellakin oli arviolta 15 senttiä lunta, täällä vain pari.

Päivällisellä lopettelimme jouluruokia. Juhlallinen päivällinen arkimaanantain kyseessä ollen. Ennakkoarvailuista huolimatta possullakin oli joulupöytäämme asiaa, kokonaista 120 gramman kinkun muodossa. Viimeinen siivu forssalaista meni nyt. Muuten nautimme kasvikunnan tarjokkaista. Ruokavalion jouluinen epäterveellisyys tuli taattua marraskuiselta laivareissulta rantautettujen oluiden muodossa. Keskiaikaista tai vanhemman Vaasa-kauden meininkiä kalorimäärien jakautumisen suhteen elintarvikkeiden kesken, joten jos ei muuta hyvää, niin ainakin perinteet ovat olleet kunniassa. Vaikka pintahiivamenetelmällä kotoiset teollisuuslaitokset tuskin tuotteitaan käyttävät.

Huomenna alkaa taas arki, mutta linja-autolle tuskin tarvitsee kävellä asemalle saakka. Ammattikoululaisten joululoman jatkuessa ensi vuoden alkupäiviin istumapaikkoja pitäisi olla tarjolla lähimmälläkin pysäkillä.

Joulurauhaa

Tässä torpassa jouluaatto ja joulupäivä ovat olleet poikkeuksellisia yhdessä suhteessa: puolisollanikin on vapaata.

Aatto sujui rauhallisesti, kuten aaton pitää. Iltapäivän kääntyessä illaksi lähdimme viemään kynttilöitä lähiseurakuntien hautausmaille. Sattuneesta syystä matka kulki myös syrjäteitä, sellaisiakin joissa välillä joki nousee uomastaan tielle. Ei se nytkään kaukana ollut. Maisema oli monin paikoin suoraan postikortista. Kuinkahan moni muuten tulee ajatelleeksi, miten hieno julkisen palvelun järjestelmä on yleisten teiden auraus. Pienetkin tiet pidetään avoimena myös satunnaisen käyttäjän kulkea.

Ajelulta palattua lyhdyt syttyivät myös kotipihaan. Puoli tuntia aattoillasta vietin sotilastamineissa kotiseurakunnan sankarihaudalla. Kaverina oli tällä kertaa Jamppa. Tuntuu kuin vanhalla puolella kävijät vuosi vuodelta vähenisivät. Se on ymmärrettävää, kun moniin vanhan puolen haudoista ei ole siunattu ketään sitten 1940-luvun. Tuulettomassa pikkupakkasessa ei ollut kylmä seistä, mutta kotona lämmin uuni ja sauna olivat nautinnollisia.

Aattoillan jouluevankeliumi oli tällä kertaa vuoden 1642 raamatunkäännöksestä, ensimmäisestä kokonaisesta suomenkielisestä Raamatusta muuten. Mahtoi se olla karmeaa aikaa, kun kirjoitettu kieli oli Turun murretta ;-) Säännöttömäksi kirjakieleksi sellaista kai kirjanoppineissa piireissä kutsutaan?



Joulupäivänä lähdimme aamuseitsemäksi kirkkoon vanhaan emäseurakuntaan. Kynttilöin valaistu pseudo-keskiaikainen temppeli oli täynnä väkeä. Liturgina toimi lääninrovasti. Hänen pitkänhuiskea harmaantunut hahmonsa kuuluu olennaisena osana tuohon kirkkoon. Luultavasti moni myös Valkeakoskelta tulee jouluna tunnelman vuoksi vanhan emäpitäjän kirkkoon. Viimeksi saapuneiden joukossa me ja naapurin vanha isäntäväki jouduimme etupenkkiin. Se on hämäläiselle luonteelle koettelemus. No, Pekka-isäntä on lähtöisin Karjalasta ja mekin geeniemme osalta puolittain. Selvisimme hengissä. Kirkkomatkan jälkeen uni maittoi vielä hetkisen olohuoneessa uunin lämmössä.

Pakkassäät ovat pitäneet lintujen ruokahalun hyvänä. Kauralyhde on enimmäkseen koriste ihmissilmälle ja ruokailualusta siivekkäille, kun kupu täytetään auringonkukan siemenillä.

Lanttulaatikko on hyvä ruoka

Jouluvalmisteluissa tämäkin päivä saunan kuurauksesta ruoanlaittoon. Kylän ainoaan autonpesukoneeseen sai jonottaa tunnin. Hieman odottamattomaksi sivuhommaksi ilmaantui pienten portaiden tekeminen sivuovelle. Malliksi tuli "Veturimuseo/95". Kakkosnelosta ja kakkoskuutosta lankkua löytyi sopivasti liiterin ylisiltä. Muuten olen sitä mieltä, että hyvän sinkkinaulan tunnistaa siitä, että sen voi ulosvetämisen jälkeen tarvittaessa suoristaa ja käyttää uudelleen, kuten entisaikaan oli sääntönä. Kaikki viimeisen päälle kovasta metallista tehdyt nykynaulat eivät tästä laatutestistä selviä. Onneksi Satakunnassa tuottavat vielä laatutavaraa.

Ilta on kulunut ruoanlaitossa. Perinteitä, kuten lanttulaatikkoa, perunalaatikkoa ja rosollia. Ja aina joku uutuuskokeilukin. Tänä vuonna se on kaalipainotteinen. Kokkailun lomassa äitini poikkesi ja rupattelimme keittiössä hetken.

Puolisoni ja minä taidamme kuulua jonkinlaiseen vähemmistöön siinä(kin), että vietämme joulua taas kerran meistä kahdesta ja kissasta koostuvan perheemme kesken. Ja nautimme siitä.

Huomenna herkutellaan :-)

Siivouspäivä

Päivä kului siivotessa. Emme heränneet kuudelta, kuten oli tarkoitus, mutta hyvin ehdittiin näinkin. Mattoja tampatessa paineli melkoista kyytiä Humppilaan päin yhdistelmä, joka näytti perävaunua vetävältä Emmalta. Jos näin oli, oli kyseessä todennäköisesti raiteentarkastusvaunu Et (kotoinen kutsumanimi Emma tulee valmistajan EM80-tyyppimerkinnästä) perässään ratakiskojen hitsaussaumoja ja kiskon rakenteen kuntoa ultraäänellä syynäävä laite. Saattoi se olla sähköratojen tarkastus- ja huoltovaunu Tte:kin omine perävaunuineen, mutta Hiabia siinä ei mielestäni ollut. Pitäisihän nuo osata erottaa toisistaan, mutta vauhdissa yllättäen nähtynä harvinaisen laitteen tunnistaminen takeltelee. Hain kameran valmiiksi, mutta takaisin päin ei yhdistelmä ehtinyt ennen kuin tamppausurakka oli valmis ja hommat jatkuivat sisätiloissa. Itse asiassa ainoa radankäyttäjä oli Pieksämäeltä Turkuun matkannut P817 Sr2:n vetämänä.

Siivoilun lomassa käväisimme torilla ostamassa joulukuusen ja kauralyhteen. Kauppiaita oli muutama, seutukunnan maanviljelijöitä. Päädyimme latvakuuseen, joka on sen verran toispuolinen, että sopii hyvin paikalleen seinän viereen.

Toisen kerran kamera olisi ollut tarpeen poiketessani illansuussa veturitallilla viemässä lähinnä joulukorteista koostuvan postin ja tarkastamassa paikat. Somistelin miehistöhuoneen pöytää korteilla, vaikka tuskin niitä siellä kukaan käy katsomassa. Vai olisikohan tuollakin tallitonttu?

Takaisin päin lähtiessäni ratapihaa lähestyi etelästä Sm4-paikallisjuna - joka muuten ei ole täällä vielä aivan jokapäiväinen näky - ja ihmettelin sen kovaa vauhtia vielä noin lähellä liikennepaikkaa. Kaikki taajamajunathan sentään pysähtyvät täällä, vaikka moni IC ja kaikki "ässät" ajavat ohi. Tosin taajamajunia ei tuohon aikaan pitänyt kulkea. Ohi meni tämäkin, ja syykin taisi selvitä. Matkustamo ei ollut normaalin taajamajunan tyyliin täynnä ja oviin oli teipattu yrityksen liiketunnus, jonka luin äkkiä Alsthomiksi. Ehkä se kuitenkin oli Ahlström. Erityisaikataulun mukaan kulkeva tilausjuna joka tapauksessa.

Illalla ennen saunaa pääsin parturiin. Vähäinen tukka lähti taas. Perunankeitto perunalaatikkoa varten alkaa myöhemmin illalla yösähkötariffin astuttua voimaa.

Matti Tampereelta kirjoitti prosaistisesti, miksi historialliselta kannalta katsottuna suuri osa nykysuomalaisen harjoittamasta valituksesta on turhaa.

Talkkunavakka kainalossa

Syyslukukausi päättyi tänään useimmilla kouluni opiskelijoilla. totesin, että minullakaan ei ole nyt erityisiä velvoitteita, ja päätin pitää muutaman ylimääräisen päivän vapaata niin, että menen töihin vasta ensi tiistaina.

Pinserin listalla on näemmä juuri nyt meneillään suuria muutoksia. Mielenkiintoista.

Tänään on vuoden lyhin päivä, mutta Tuomas tuo joulua. Tuomaanpäivästä tulee mieleen jonkun vuoden takainen Yleisradion jouluruno "Tuomaan yö", joka oli - miten sen nyt kauniisti sanoisi - hiukan vähemmän joulutunnelmallinen.

Vilmalla oli hauskaa lakanoita vedettäessä.

Joulu™ - sitä saa kaupasta

Työpäivä meni laadukkaasti, ainakin periaatteessa. Meikäläisessä koulumaailmassa iso sana ei ole niinkään ISO vaan EFQM. Vähemmän teollisuus-, enemmän bisnesorientoitunutta.

Työpäivän päälle poikkesin Tampereella. Keskustassa oli ruuhkaista ja kassavirrat arvatenkin vuolaita.



Edellisestä käynnistäni keskustassa onkin kulunut jo vähän aikaa. Saippuatehtaan paikalle näemmä nousee moderni eli parin vuosikymmenen päästä luultavasti rumahko toimitilarakennus. Rautatieaseman vanhalta välilaiturilta oli purettu kioskirakennelmat. Eiväthän nekään enää kauniit olleet, mutta omalla tavallaan viehättävän 1930-lukulaiset.

Kotiasemalla laitoin vitriiniin hieman enkeleitä, tonttuja ja punatulkkuja vaihdelyhdyn ja puskinlyhdyn kaveriksi. Vitriinin ikkunat pitäisi joskus pestä. Ennen asemalla oli yksi kylän isoista julkisista joulukuusista. Sen paikka oli silloisten raiteiden 2 ja 3 välisellä laiturilla. Nykyään lippukassassakaan ei taida olla kuusta. Kotimatkalla Mikko osui samaan junaan. Oli tulossa töistä, käynyt Perkiössä ja Viinikassa jo kymmenen vuotta. Kotikylän asemalta kuulemma supistetaan vaihtotyövahvuutta entisestään. Jää enää kuusi vuoromiestä. 1950-luvulla väkeä oli aseman nurkilla rautavaltion palveluksessa reilusti yli satakertainen määrä. Aseman yläkerta prameine neuvottelutiloineen on syksyn aikana vuokrattu ulkopuolisille. Siellä kurssitetaan nyt paikkakunnan työttömiä työnhakuun kantahämäläisen aikuiskoulutusorganisaation voimin. Kun eräänä iltana taannoin panin asian merkille, olin silmänurkasta huomaavinani Kleion tanhuavan jonkinlaista irvokasta Danse macabrea ykköslaiturilla.

Tuottamaton päivä

Heräsin sunnuntain kyseessä ollen kohtuullisen aikaisin, ja nyt kello on iltakymmenen. En olisi uskonut, että muutaman A4-arkin tulosteeksi saattamiseen ja pariin web-sivujen rutiinipäivitykseen menee lähes koko päivä. Olen ollut hyvin tehoton. Myrskylyhtykään ei näytä syttyneen pihalla.

Ei tainnut tulla yleistä työpöytämuumia, mutta tällainen on täällä päin:



Kissat ovat mukavia. Siksi työpöydällä ei ole esim. junia. Kissoista pitäisi joskus kirjoittaa oikein ajatuksen kanssa.

Puolisollani on tämän koneen profiilissa vielä nätimpi otus taustakuvana.

Epäonnenpäivä

Minulla oli tarkoitus tehdä tänään monenlaista, mutta mikään ei onnistunut kunnolla.

Työasemassani oleva SuSE Linux piti päivittää versioon 9.2, mutta kynnykseksi nousi puutteellinen emolevyn RAID-ohjaimen tuki. Koneessa on Promise Fasttrak133-ohjaimella toteutettu kahden rinnakkais-ATA-levyn peilaus. Linux-versio oli aiemmin 8.0, johon vaadittava tuki oli pienen virittelyn jälkeen saatavilla. 9.2 ohittaa RAID-ohjaimen ja tunnistaa kiintolevyt sen "läpi" yksittäisinä levyinä eikä levymatriisina. Tämä ei vielä haittaisi normaalia käyttöä, jos olisi valmis luopumaan peilauksesta tai toteuttamaan sen SuSEn omalla ohjelmisto-RAIDilla. Mutta alkulatauksen hallintaohjelma Grub ei koneen laitealustasta pidä. Se toki asentuu kiltisti valitun levyn pääkäynnistystietueeseen, mutta tärkeintä päivittäistä tehtäväänsä, alkulatauksen valintaa Windowsin ja Linuxin välillä, se ei pysty sieltä tekemään. Ongelma pohjautuu siihen, että Windows käyttää kiintolevyjä matriisina RAID-ohjaimen kautta ja Linux siis ei.

Ennen laitetuen valmistumista Linuxin voinee käynnistää levykkeen avulla. Melkein kuin 1980-luvun kiintolevyttömät DOS-PC:t :-) Täytyy kokeilla tätä nostalgiaa, kun asennusintoa taas on tarpeeksi.

Novellin teksti kyljessä teki SuSE-paketin vielä aikaisempaakin vakuuttavamman ja ammattimaisemman näköiseksi. Voidaan kuitenkin todeta, että laitetuen kohdalta kirimistä Windowsiin on. Linux on tietenkin kelpo käyttöjärjestelmä, mutta reaalimaailmassa hyvyyteen kuuluu hyvin maanläheisiä asioita, kuten tuki peruskokooonpanoista hieman poikkeaville laitteistoille. Asia ei riipu yksin käyttöjärjestelmän valmistajasta itsestään, vaan sen laitevalmistajien verkoston laajuudesta, jonka käyttöjärjestelmävalmistaja onnistuu vakuuttamaan omilla tuotteillaan. Esimerkiksi Promise on tarjonnut tukea Windowseille suunnilleen välittömästi, kun Windowsin uusia versioita on ilmestynyt. Vaikka SuSE on perinteisesti ollut Promisen tuettujen Linux-jakeluversioiden listalla, ei tukea ilmesty kovin nopeasti.

Tietokoneilun aikana akkuporakoneen akku oli ehtinyt varautua, ja sarja epäonniset lauantaipuuhat jatkui rullaverhojen vaihtamisella energiansäästömalleihin. Olohuoneen ja keittiön kolme verhoa tulivat nopeasti paikalleen, mutta neljäs yläkerran portaikossa tuotti reilut mustelmat ja nirhaumat. Asennusjakkarana toimineiden taloustikkaiden kaaduttua pääsin kokeilemaan työmaan ensiapukurssin maaliosastossa jokin aika sitten harjoittamaani toimintaa todellisuudessa. Ei tässä sentään yläpäätä kolhittu, mutta kävely on hidasta ja istuutuessa saa olla tarkkana asennon suhteen.

Portaikon verhokin tuli kohdalleen ja vielä piti kiinnittää kuistin oveen tiiviste. Kontaktiliima ei ollutkaan kuivaa, kun tuubin suuta tökki pitkällä hakaneulalla, joten se sai palvella kiinnitysaineena. Tuubin suu syötti kaunista saumaa, mutta sitten toisesta päästä pullahti aimo klöntti kellertävää kuistin lattialle. Sen verran tököttiä aine jo oli, että tuubin takapään sauma antoi periksi puristettaessa. Ei muuta kuin siivouspuuhiin. Vieläkin taloudessa on havaittavissa hienoinen kontaktiliiman aromi.

Suutarissa käynti sai jäädä.

Päivän vietosta ei voinut olla tulematta mieleen muumitarina, jossa Pappa työkalulaatikko kädessään ja hieman aran näköisenä kertoi Mammalle: "Olen korjannut jääkaapin." Mamma vastasi: "Ei se mitään, rakkaani."

Lapset laulaa: joulun tähti on ehdoton

Villiä ja karvaisempaa vastapainoa SKM:n taannoiselle sianteurastuskuvalle:



Päiväunia uinuvat nasut voisivat olla Obelixin herkkua, mutta meidän joulupöytäämme possulla tuskin on asiaa.

Hangon-Hyvinkään rautatien veturit

Villin lännen veturi Suomessa?



Hanko-Hyvinkää-rautatien Baldwinhan se siinä, Pohjankurun vanhimman tunnelin edustalla.

Yksityisenä yrityksenä rata toimi vain vajaat kaksi vuotta. Liikenne ei vastannut sille asetettuja odotuksia, koska Pietarin kuljetukset olivat jo ehtineet suuntautua aikaisemmin valmistuneen Baltian radan kautta Suomenlahden eteläpuolen satamiin. Toinen ongelma oli talvimerenkulun lamaantuminen. Paradoksaalista on, että 1870-luvun alun talvimerenkulun vaikeudet saivat Hangon näyttämään jopa ajojäistä toisinaan kärsinyttä Paldiskia paremmalta talvisatamalta, ja valoivat osaltaan uskoa ratahankkeeseen samalla, kun ne veivät pohjaa koko radalta vähentämällä yleistä kiinnostusta talvimerenkulkua kohtaan. Hangon radan vähäinen liikenne sai aikaan sen, että rautatieyhtiön tulot riittivät hädin tuskin kattamaan käyttötalouden menot. Itse asiassa Hangon-Hyvinkään rautatieyhtiön menot yhtä ratakilometriä kohden olivat 40 % pienemmät kuin samaan aikaan Suomen Valtion Rautateillä, mutta ensimmäinen talvi 1873-1874 oli yhtiölle liikaa. Kultasuoneksi arvioitu talvimerenkulku ei voimistunut radan myötä, jolloin liikennöintitulot jäivät vähäisiksi. Toisaalta radanpitoon ja liikenteen hoitoon liittyvät kustannukset olivat talviaikaan huomattavasti suuremmat kuin kesällä. Rautatieliikenteessä, jossa infrastruktuurin ylläpitoa ja operaattoritoimintaa ei alunperin erotettu toisistaan, kiinteät kustannukset, kuten radanpitoon liittyvät menoerät, nousevat yleensä suuremmiksi kuin muuttuvat kustannukset, minkä vuoksi jopa klassinen kapitalistinen kansantaloustiede on pitänyt rautatieliikennettä luonnollisena monopolien alana. Suomessa vain valtiolla on perinteisesti ollut riittävät edellytykset tällaisen monopolin ylläpitoon.

Alunperin yksityisenä aloittaneella rautatiellä oli kaikkiaan 13 veturia, jotka tunnettiin numeron lisäksi juhlavalla nimellä. Monen nimen taustalla oli rautatieyhtiön nokkamiehiä tai muita radan syntyyn vaikuttaneita henkilöitä. Radan päädyttyä valtiolle 8 400 000 markan hinnasta toukokuussa 1875 veturit seurasivat mukana. Ne nimettiin uudelleen, ensin (vähemmän ruumistisesti ;-) numeroilla 101-113 ja vuodesta 1887 lähtien sarjamerkeillä A4 (Baldwinit), C3 (isommat Schwartzkopffit) ja D1 (pienemmät Schwartzkopffit). Viimeksi mainittuun liittyy muuten yksi suosittu rautatietrivian kompakysymys: Mitä yhteistä on "Arnoldilla" (toisen D1:ksi nimetyn yksilön alkuperäinen nimi) ja "Ankalla". Molemmat nimittäin on yhdessä historiansa vaiheessa tunnettu nimellä D1. Hangon radan D1:t nimittäin oli hylätty vuosia ennen kuin ensimmäinen "Ankka" rullasi ulos Tampellan tehtaalta, ja sarjamerkki oli vapaana.

Kasasin Hangon-Hyvinkään rautatien vetureista hieman kerettiläisen, yleisimmistä kirjoista ja artikkeleista joissakin kohden poikkeavan taulukon. Esimerkiksi nimien kirjoitusasujen kohdalla on yleisen käytännön tai oikeakielisyyden sijasta pitäydytty arkistolähteissä, kun asia ei ole ollut tarkastettavissa esimerkiksi valokuvien kautta. Sama taulukko PDF-muodossa, 14 kB.

SM-2002-02673/Tu-313

Ilta kului enemmän tai vähemmän rattoisasti kahlattaessa otsikon kuvaamaa asiakirjaa (PDF-tiedosto, 109 kB) paloasemanmäellä. Asiakirjan numero kuvaa hyvin sen sisältöä. Erittäin virallista. Taitaa olla niin, että kohta saa tositilanteessa olla operaation johtajan apuna lainoppinut sihteeri.

Maallikkolauma saa yhdestä asiakirjasta kyllä aikaan keskustelua ja mielipiteenvaihtoa. Säädösperusteen käsite taisi olla jossakin tulkintaerimielisyydessä hieman hukassa. En muista, että tuollaisia olisi ainakaan koulun yhteiskuntaopin tunnilla opetettu. Toivottavasti nykyään opetetaan, koska yhteiskunnan muuttuessa aina vain tekstuaalisemmaksi ja vastuun delegoituessa aina vain alaspäin yhä useampi joutuu eri yhteyksissä tekemisiin yhä virallisempien asiakirjojen kanssa.

Onneksi varsinainen toiminta on kuitenkin sangen selväpiirteistä.

Paikallisuutisia

Valkeakoskella peruskoulun yläastelaiset ovat kilpailleet matematiikan taidoissa. Kymmenen parhaan joukkoon mahtui kahdeksan tyttöä ja kaksi poikaa. Kyse on yksittäisestä asiasta, mutta en ihmettelisi, jos matematiikkaharrastuksessakin suunta olisi vähitellen muuttumassa perinteisestä.

Kevyen julkisuuden päiväperhoihin kuuluva ravintoloitsija Seppo Koskinen on palaamassa juurilleen Vanajan-Hämeeseen siinä mielessä, että kuuluu hankkineen ravintolaketjuunsa valkeakoskelaisen, aikanaan tunnetun ja sittemmin hylätyn ravintolan. Kyseinen paikka oli ymmärtääkseni sangen trendikäs 1980-luvun lopussa, mutta myöhemmin vaihtoi omistajaa tiheään. Kaikkien omistajien liiketoimet eivät aina tainneet pysytellä edes kaidalla polulla. Nyt palanen suurta maailmaa on tulossa pikkukaupunkiin. Toivottavasti kulttuurishokki ei tapa paikallisten nuorten kiinnostusta asiallisiin asioihin, kuten opiskeluun.

Fundamentalismia

Kun tarkastelee äärimmilleen vietyjä ns. vapaa-ajattelullisia näkemyksiä, on vaikea välttyä havaitsemasta niissä yhtäläisyyksiä fundamentalistisimpiin kristillisiin liikkeisiin ja moniin ns. vapaisiin suuntiin. Ehdoton oikeassa olemisen ja vastaavasti eriävien näkemysten kiistäminen ovat tunnusomaisia molemmille ääripäille.

En tarkoita vapaa-ajattelun ääripäällä jyrkkää sosialismia, vaikka sekin on suhteessa uskontoihin sangen kielteinen. Käytännön tasolla sosialismin suhde uskontoon jää usein pragmaattisen hiljaiseksi, ja aatteen palo kohdistuu aivan muihin asioihin.

Sen sijaan ihmisjärjestä kaiken mittapuun - oman jumalansa - tehneet (eli niin vanhakirkollisen kuin "erektuslaisenkin" dogmijulistuksen mukaan "humanistit") kisailevat hengen palossaan usein samalla viivalla ankarimman helluntaisaarnaajan kanssa.

Tämä vanha ajatus tuli mieleen lukiessani Elonkehä-lehden yleisönosastokirjoitusta, jossa Jussi Niemelä arvostelee Tampereen hiippakunnan piispan Juha Pihkalan julkisuudessa esittämiä näkemyksiä tieteestä ja uskonnosta. "Vapaa"-ajattelija Niemelä kirjoittaa mm. "Oli erittäin surullista katsella aikuista ihmistä, joka hyväksyy tieteelliset faktat ja siitä huolimatta elää älyllisessä pimeydessä". Niemelän kritiikki kohdistuu siihen, että Pihkala ei tunnusta ideologiaa, jossa uskonto ja tiede nähdään toisensa poissulkevina asioina ikään kuin ne 2000-luvulla käsittelisivät samoja kysymyksiä.

Itselleni oli aikanaan kohtuullinen pettymys todeta, että "vapaa"-ajattelijoiden viimeinen argumentti Jumalan käsitteen poissulkemiseen tuntui olevan vain todistamistaakan käsite. Empiiriseen maailmaan kuuluvan karkean työkalun käyttö metafyysistä kysymystä käsiteltäessä on seinän maalaamista haravalla. Metafysiikan kiistäminen (niin kauan kuin on olemassa empiirisen maailman ulkopuolisia ajateltavissa olevia asioita) on puolestaan dogmatiikkaa, joka hakee vertaistaan erilaisilta puhdasoppisuuksien historiallisilta aikakausilta.

Tämä ja tämä ovat ehdottomuudessaan ja johtopäätöstensä perusteiden helppoudessa yhtä lailla liikuttavia.

En luonnollisestikaan yritä väittää, että sen enempää vapaa-ajattelijoissa tai uskonnollisissa piireissä olisi pelkkiä yhden opin ja yhden ajatuksen hyväksyjiä. Ääripäät vain pitävät usein eniten meteliä itsestään.

Vastauksia ja vastakysymyksiä

Jari Sedergrenin lanseeraamablogietiikkatesti on liian vaikea muumiksi. Muumin pitäisi olla kepeä ja helppo kuin elämä Muumilaaksossa.

1) Keille blogiasi kirjoitat ja keihin blogisi vaikuttaa? (Kysymys Rawlsin hengessä)
Kirjoitan kaikille niille, jotka tätä lukevat :-) En kuitenkaan useimmille heistä, jotka turhaan hakevat täältä mitä mielikuvituksellisimpia asioita. Vain häveliäisyyteni estää minua listaamasta joitakin sellaisia.
Lukijoissa on niin reaalimaailman tuttuja kuin blogistanilaisiakin. En minä tällä halua vaikuttaa kehenkään.
Kuka on Rawls?

2) W.D. Rossin mukaan prima facie (tässä "ensimmäisen kertaluokan") velvollisuuksia - nimenomaan sellaisia joista ON neuvoteltava toisten kanssa - ovat läpinäkyvyys, vastuullisuus, muille tuotetun harmin minimoiminen, vapaa ilmaisu, tosiasioissa pitäytyminen, etiketti (Transparency, Accountability, Minimizing Harm to Others, Free Expression, Factual Truth, Etiquette). Tutkija pyytää asettamaan ne omaan arvojärjestykseesi ja vielä antamaan panoksensa näiden termien kehittämiseen: onko muita tärkeitä ensimmäisen kertaluokan velvollisuuksia.
1. vastuullisuus, 2. muille tuotetun harmin minimoiminen, 3. tosiasioissa pitäytyminen, 4. etiketti, 5. vapaa ilmaisu, 6. läpinäkyvyys. Tosin blogi voi olla tarkoituksella täysin fiktiivinen tuotos (kuten moni varmaan onkin), jolloin tosiasioissa pitäytyminen tai läpinäkyvyys eivät ole lainkaan relevantteja seikkoja.
Kuka on Rossi? Francisin sukulainen? Akaalaisen Tipurin (no niin niin, tuollaisilla nimillä tätä seutukuntaa on paiskattu) tilan hurja isäntä joskus menneillä vuosisadoilla?

3) Kantin hengessä tutkija kysyy, onko olemassa velvollisuuksia, joita bloginpitäjän on täytettävä koko ajan ollakseen "hyvä bloggari". Ja onko asioita, joita ei saa koskaan tehdä blogatessa?
Jonkinlainen kontaktin pito lukijoihin lienee koko ajan täytettävä velvoite. Se voidaan toteuttaa karkeasti kahdella tavalla, joita molempia havaitaan Pinserin kärkipään blogeissa. Yhtäältä se voi olla "kaikki mukaan" -meininkiä jossa lukijat eksplisiittisesti haastetaan blogiyleisöksi (kärkipäässä esim. Schizoblog ja mielipideblogit). Toisaalta se voi olla piilotetumpaa, puhtaasti sisältöön perustuvaa kontaktin ottoa, josta Ei sinutella ja tiukat teemablogit ovat esimerkkejä.
Blogatessa ei saa laulaa Rannanjärvestä.
Onko kantin henki sellainen, jonka vaikutuksen alaisena on kanttia kysellä vaikeita? Vai onko se filosofinen aatos suoran kulman ideasta?

4) Tutkija kysyy, mitä yhteiskunnallista merkitystä bloggaamisella on?
Se antaa joillekin tunteen osallisuudesta neljännen valtiomahdin käyttämiseen ja siten toivottavasti tekee onnellisempia ihmisiä. Vakavasti ottaen ja pitkällä tähtäimellä se vähentää radikaalisti verkkojulkaisemisen yhteiskunnallista merkitystä ja uskottavuutta (tarkoitan yhteiskunnallista vallankäytöllisessä eli poliittisessa mielessä, en esimerkiksi sivistysharrastuksen tai kansanterveyden näkökulmasta) luomalla niin paljon kohinaa, että keskivertokansalainen asettaa blogijulkaisun mediana jonnekin puhelintolppapamflettien ja joka kotiin kannettavien mainosten välimaastoon.
Yhtä kaikki, se tasa-arvoistaa julkaisuhalukkaita (hyvä asia yksilöpsykologisesti) ja tasapäistää vallanhaluisia (hyvä asia yhteiskunnan stabiliteetin kannalta). On hienoa olla mukana tällaisessa toiminnassa.

5) Lopuksi tutkija kysyy, miksi päätit aloittaa blogin pitämisen? Mitä halusit saavuttaa blogillasi? Oletko saavuttanut sen tarkoituksen nyt?
Oli yksinäinen kesäloman keskiviikkoilta ja päivän kuumuus oli hellittänyt sen verran, että huvitti istua tietokoneella. Näin perustelin aloittamispäätöstäni ensimmäisessä blogimerkinnässäni kesäkuussa 2003: "Silmiini sattui alkukesästä jo maaliskuussa julkaistu tietokoneväen oman 'V8-Magazinen' eli vuodesta toiseen sitkeästi suuria tehoja ja karvanoppakulttuuria tietokonemaailmassa edustavan Mikrobitin julkaisema kolumni (olisikohan kirjoittaja ollut Kari Haakana), jossa todettiin weblog kuolleeksi kulttuurin muodoksi. Jos joku on siis totaalisesti out, se on selvästi meikäläisen heiniä! [...] Mitä annettavaa tällä verkkopäiväkirjalla sitten voisi olla? Tuskin mitään. Minulla ei ole tarjota hienoja ajatuksia tieteenfilosofiasta tai tiedepolitiikasta (eikä juuri muustakaan politiikasta) eikä ihmissuhdetilityksiä. Kaipa sitä yksi junttimaisen mitäänsanomatonkin kirjoitelma aina joukkoon mahtuu? Katsotaan nyt :-)"
Sen kummempia tavoitteita minulla ei ole ollut. Eiköhän noita ole saavutettukin.

Projektiprojektori

Koulumaailmassa on paljon projekteja. Valtakunnallisiakin on paljon. Vielä lukuisampi määrä on alueellisia ja paikallisia. Jokainen kynnelle kykenevä haluaa olla projektin kehittelijä, omistaja tai ainakin jonkin tason koordinaattori.

Valtakunnallisissa tapauksissa on karkeasti ottaen kolme osapuolta:

1. koordinaattorit


2. toteuttajat


3. yhteistyötahot

Opetusalan Ammattijärjestön taholta arvostellaan toisinaan toteuttajille koituvaa työn lisäystä, toisin sanoen sitä, että erilaiset projektit teettävät paljon ylimääräistä työtä kouluissa. En epäile, etteikö se olisi totta ja erityisesti peruskoulussa, jossa kaikki ylimääräinen on pois peruskoulun tärkeimmältä tehtävältä, kasvatukselta. Periaatteessa kyseessä on kuitenkin koululaitoksen sisäisin järjestelyin hoidettavissa oleva asia. Periaatteessa.

Vakavimman uhan projekteille muodostavat yhteistyötahoille - koulumaailman ulkopuolisille - koituvat haasteet. Projektilla on aina hyvä ja kaunis tavoite, mutta itse projekti ja jopa sen tavoitteet muuttuvat kirosanaksi koulumaailman ulkopuolella, jos järjestötasolla tehtyjen linjausten perusteella koulumaailman kehittämisprojekteihin ahmitaan talkooapua Muualta yhteiskunnasta. Varsin moni koulu peruskoulun ala-asteesta tiedekorkeakouluun on projekteineen esimerkiksi yrittäjien kimpussa. Haluttiin tai ei, eletään kuitenkin markkinataloudessa, jossa yrityksen ensisijainen tavoite on taloudellisesti kannattava tuotannollinen toiminta.

Tietenkin koulumaailman pitää olla avoin muuhun yhteiskuntaan. Mutta projekteihin on paha tapa sisällyttää oletus siitä, että muu yhteiskunta on lähinnä koulumaailmaa varten ja koulumaailman ongelmat ovat muun yhteiskunnan jakamattoman kiinnostuksen kohteena.

Verkostoituminen on tarpeellinen asia, koska yksinään ei yksittäinen organisaatio, ole nyky-yhteiskunnassa tuotannolliselta kannalta oikeastaan mitään. Verkostoitumisessa on kuitenkin syytä muistaa se, mitä yhteistyö tarkoittaa. Se on aina kahdensuuntaista hyötymistä, vaihtokauppaa. Verkostoitumaan pyrkivän tulisi, jollei aivan ensimmäiseksi niin sitten toiseksi, miettiä mitä tarjottavaa hänellä on mahdollisille yhteistyökumppaneille. Pelkkä verkosto on hyvin harvoin itseisarvo kenellekään. Paitsi projektikoordinaattoreille.

Projektikoordinaattorin pahin uhka on joutuminen riippuvaiseksi projektista. Tämän vuoksi olisi tärkeää miettiä moneen kertaan, onko erityisen projektihenkilöstön rekrytointi tarpeen. Erityisesti tämä pätee henkilöstöön, joka voi toiminnallaan vaikuttaa projektin muihin osapuoliin tai tehdä näitä koskevia päätöksiä. Jos koordinaattori on esimerkiksi ansiotulonsa puolesta projektistaan riippuvainen, hänen etunsa ei välttämättä ole projektin toteuttajien ja yhteistyötahojen - jotka puolestaan eivät ole riippuvaisia projektista - etu. Ei välttämättä edes projektin alkuperäisten tavoitteiden etu.

Kirjoitus oli yhtä epämääräinen kuin kirjoittajan suhtautuminen moninaisiin projekteihin. Tänään sullottiin yli 60 sivua pedagogista munkkihepreaa ensin RTF:ään ja sitten vielä kirjekuoreen. Eikä se vielä tähän lopu. Illansuussa käsiin saapunut uusi pingviininovelli joutuu odottelemaan paketissaan tuttavuuden tekemistä.

Paperitöitä

Viime viikolla hiotut jargonit läpäisivät ainakin ensimmäisen tarkistuksen. Kokous vei iltapäivän.

On erikoista, että virallisluonteisia (ei kuitenkaan virallisia; varmenteiden teknillisen kehittymättömyyden ja vanhojen tottumusten vuoksi niissä palvelee vielä perinteinen paperi) asiakirjoja pyydetään toimittamaan vastaanottajalle RTF-tiedostomuodossa. RTF-muodossa ei sinänsä ole pahoja vikoja, mutta se on tilasyöppö. Kun kyse on valmiista asiakirjoista, jotka laatija on täyttänyt ja joihin ei vastaanottajan päässä enää mitään lisätä, olisi PDF huomattavasti taloudellisempi tiedostomuoto. Kohtuullisesti tekstiä ja muutamia kuvia sisältävä, RTF-muotoisena 10 MB:n kokoinen asiakirja saattaa tiivistyä 100 kB:n kokoon PDF:nä. Sähköpostilaatikkokin sulattaisi sellaisen paremmin. Mutta kun kaikki tekstin lukemisesta pihan hiekoitukseen pitäisi saada tehtyä Microsoftin Officella.

Kuinka moni vastaanottaja vaatii viralliset, allekirjoitetut asiakirjat vielä kirjoitettavaksi tai tulostettavaksi jollekin tietyntyyppiselle paperille? Kokonaan eri asia on, että lähettäjän imagoon voi kuulua käyttää määrättyä omien spesifikaatioidensa mukaista paperityyppiä määrätyissä yhteyksissä.

Leffamuumi hyvin harvoin elokuvia katsovan näkökulmasta

1. Mikä oli ensimmäinen piirretty ja ei-piirretty elokuva jonka näit elokuvateatterissa?
En muista, olenko nähnyt yhtään piirrettyä elokuvateatterissa. Ensimmäinen ei-piirretty oli varmaankin joku Tarzan. Sellainen vanha, jossa Johnny Weissmüller oli pääosassa. Niitä näytettiin kotikylän elokuvateatterissa vielä 1970-luvulla.

2. Käytkö leffassa yksin vai mieluiten seurassa?
Mieluiten hyvässä seurassa, jollaista on onneksi ollut tarjolla kiitettävästi :-)

3. Onko jotain elokuvaa jota et ole nähnyt elokuvateatterissa mutta tahtoisit nähdä isolla kankaalla?
Siitä on kauan, kun olen nähnyt elokuvia missään muualla kuin kankaalla. Mutta Wim Wendersin "Amerikkalainen ystävä" olisi mukava nähdä uudestaan ja katsoa, oliko se niin hyvä, miltä teini-iässä tuntui.

4. Oletko kokenut erilaisen/erikoisen elokuvatapahtuman? Kerro!
Tuskin mitään erityistä aktiiviselle elokuvaharrastajalle, mutta itselleni Yöjuna-elokuvan ensi-illan kutsuvierasesitys Helsingissä syksyllä 1996 jäi mieleen. Siellä kelpasi rahvaan bongailla kotimaisia filmialan julkkiksia. Ei vaan, oli itse elokuvakin hyvä. Omaan makuuni sopiva jännäri.

5. Ovatko elokuvat parhaimmillaan elokuvateatterissa?
Ovat toki. Missäpä muualla televisioton niitä näkisi, kun työmaaltakaan ei kovin usein viitsi lainata tykistöä tukiarsenaaleineen kotiin.

via Skrubu