Talvisodan muistopäivä

Tänään tuli kuluneeksi 66 vuotta talvisodan päättymisestä. Suomen sotahistorian osalta keskustelun painopiste tuntuu viime aikoina olleen jatkosodassa, johon liittyvistä monista seikoista riittää ehtymättömästi keskusteltavaa, väiteltävääkin.

Moniko muistaa talvisota-boomin 1980-1990-lukujen taitteessa? Taustalla oli silloin osaltaan Gorbatsovin Neuvostoliiton avoin politiikka ja se, että sodan alkamisesta tuli kuluneeksi 50 vuotta. Suomessa saattoi melkein puhua juhlavuodesta. Suurta huomiota sai myös Moskovassa lokakuussa 1989 järjestetty 12. suomalais-neuvostoliittolainen historiantutkijoiden symposiumi, jota moni täkäläinen piti tilaisuutena, jossa Neuvostoliitto viimein myönsi syyllisyytensä sodan alkamiseen. Symposiumin esitelmät julkaistiin Timo Vihavaisen toimittamina HArk-sarjassa vuonna 1991 (Talvisota, Venäjä ja Suomi, HArk 95). Lieneekö julkaisuajankohta ollut aivan sattumaa? Esitelmässään "Stalinin 'rauhaarakastava' politiikka vuonna 1939" Viktor Holodkovski (joka muuten vuonna 1978 oli julkaissut mielenkiintoisen ja suomentamisesta huolimatta täällä ilmeisen vähälle huomiolle jääneen teoksen "Suomen työväen vallankumous 1918") totesi sen, mitä suomalaiset kauan olivat odottaneet: "Koska johtaja oli päättänyt, että Suomea vastaan oli taisteltava, tarvittiin tekosyy, provokaatio. 26.11. neuvostohallitus syytti Suomea neuvostojoukkojen tulittamisesta. Suomalaisten viranomaisten suorittama tutkimus osoitti, että tykistöammunta oli suoritettu Neuvostoliiton puolelta. Suomi ehdotti asian yhteistä tutkimista. Neuvostoliitto ei hyväksynyt ehdotusta, irtisanoi hyökkäämättömyyssopimuksen (vaikka tämä oli ristiriidassa itse sopimuksen kanssa, joka oli voimassa vuoden 1945 loppuun saakka ja voitiin irtisanoa vasta sen jälkeen), katkaisi kaikki suhteet ja 30.11.aloitti sodan ilman sodanjulistusta esittäen sen vastaiskuna villiintyneen suomalaisen sotilasaineksen provokaatiolle."

Muistelen, että Moskovan symposiumia uutisoitiin aikanaan suurena käänteenä naapurisuhteiden historian ja reaalipolitiikankin kannalta. Holodkovskin puhenvuoron sisältö muistettiin hyvin, mutta toisaalta mukaan mahtui paljon vanhakantaisempiakin näkemyksiä. V. N. Barysnikov toisti neuvostoprotokollaa Leningradin turvallisuudesta ja sotatoimien aloittamisen "preventiivisestä" luonteesta.

Talvisota-boomiin liittyi Suomessa paljon muita, näkyvämpiä ilmiöitä. Kun sodan päättymisestä oli kulunut 50 vuota, julkaistiin näyttävä ensipäiväkuori, juhlistamaan Suomen ensimmäisiä aiheeltaan toisen maailmansodan historiaan liittyviä postimerkkejä.

Oma tarinansa oli suuren suosion saanut Talvisota-elokuva. Tuon elokuvan ansiosta olen joskus saanut tilaisuuden vitsailla, että kävin varusmiespalvelukseni niinsanotun "loppusodan" vuonna 1940 Äyräpäässä, tosin väärällä puolella. Huhtikuussa 1989 monesta varuskunnasta tuli massoittain varusmiehiä esittämään elokuvan loppukohtauksen - joka muuten kuvattiin Haapamäellä - neuvostojoukkojen vyöryä. Toukokuun alussa kotiutuvien aikatauluun ei mahtunut enää varsinaista sotaharjoitusta, joten "loppusodaksi" se jäi. Tosin sielläkin sai juosta ja kahlata hangessa vieläpä melko epäkäytännöllisissä varusteissa. Saimme ruskeat manttelit, puimakoneen remmistä tehdyt suuvalta-armeijan vyöt, karvaräyhät tai piippalakit punatähtineen ja kiväärit mallia 1891. Ollapa silloin ollut jokapojan digitaalikameroita, kun tuolla tavalla pukeutunutta joukkoa parveili satalukuisesti. Huvikseen keksimme itsellemme venäläiset kutsumanimet, mutta melko vähän mielikuvitusta rasittaen. Noin puolet olivat Igoreita ja toinen puoli Sergeitä. Minä olin silloinkin erilainen nuori ja ryhdyin Gennadiksi (nimi tuli mieleeni jostakin silloin jääkiekkoon liittyneestä henkilöstä, mutta en muista enää kenestä). Hauskinta pitivät ne harvat, jotka olivat koulussa lukeneet venäjää. Perääntymiskohtausta filmatessa tekijät pyysivät satunnaisesti valitsemiaan "neuvostoliittolaisia" näyttämään, miten nämä osasivat kaatua. Minäkin satuin kohdalle, ja muissa yhteyksissä opittu tapa lennähtää vartalo suorana eteenpäin sai hyväksynnän vieläpä kiitoksella (sen verran kansanvalistusta, että tuolla tavalla nurin mennessä, vaikkapa vauhdikkaasti kompastuttaessa, vartalo on pidettävä jäykkänä ja vastaan ei tule ottaa kämmenillä niinkuin vaisto voisi sanoa, vaan ranteiden säästämiseksi kyynärvarret suorana, jolloin painoa ei tule nivelten varaan ja vastaanottava pinta-ala on suurempi) Mutta eipä siitä silti auennut uraa chucknorrisien stuntmieheksi.

Takaisin tähän päivään ja vähemmän vakaviin asioihin. Olen hermostuttanut puolisoni hekottelemalla edelleen "järkyttävälle kavahöylälle" ja muille vanhoille Kummeli-vitseille ja ennenkaikkea yrittämällä matkia roolihahmoja. Täytyy vakavoitua tai en enää pääse poikien kanssa ulos.

Pitkästä aikaa

Torstaina hörpin teetä Tampereella Attilan ruokalassa pitkästä aikaa.

Perjantaina opastin ryhmää museolla pitkästä aikaa.

Ja perjantaina, aivan sattumalta, tapasin Antin ja Henkan pitkästä aikaa. Insinööriksi ja veturinkuljettajaksi ovat päättäneet ryhtyä. Kuljettajakoulutuksesta mielenkiintoisia juttuja. Hakijoita kuulemma paljon, koska työpaikka on taattu ja ala edelleen in. Alle prosentti ensivaiheen hakijoista pääsee sisään. Tampereen kurssilla on nyt kahdeksan opiskelijaa, ja kortit ajetaan Dv12:lle, Sr1:lle ja Sr2:lle. Opin, mitä tehdään Sr2-veturille, jos se jää linjalle. Se bootataan, eli virrat pois ja uudelleen päälle. Siinä kaikki, mitä kuljettaja voi tehdä. Sr1 on kuulemma työkalu vailla vertaa.

Nuoret miehet halusivat nähdä resiinansa kymmenen vuoden takaa. Hyvässä kunnossa pidetty vimpain sai tekijöidensä hyväksynnän.

Kamera kävi, kiitos käynnistä

Viikonloppu meni elokuvatuotannon palveluksessa. Kunnianhimoinen ryhmä filmasi veturitallilla kaksi yötä. Elokuvan tekemistä on maallikon mielenkiintoista seurata. Ei mitenkään yksinkertaista hommaa.

Jonkinlainen rikosfantasia oli kyseessä, ja kohtausten puitteet industrial-henkistä kauhuromantiikkaa holvikaarten alla ilmeettömien puskinlyhtyjensä takana henkäilevine höyryvetureineen ja onnettoman uhrin päälle vyöryvine kääntölavan rautapyörineen. Tappioita kertyi onneksi vain yhden 10 ampeerin sulakkeen verran.



Sen verran on oikein ja kohtuullista mainostaa nuorta mutta jämptiotteista nokkamiestä, että kotimaisen elokuvan ystävien kannattanee painaa mieleensä nimi J. Laaksonen (ja muistaa, että luitte hänestä ensin tästä blogista ;-)

Nukkuminen jäi avustajiltakin vähiin. Heiluimme lumilapion varressa, käyttelimme koneita, siirtelimme esineitä ja vääpelöimme kahvia. Vaikka runojakin syntyi ja kuutamoa kuvattiin, ei taiteellisuus pitänyt aivan loppuun saakka. Sunnuntain vastaisen aamuyön tauoilla pidettiin itsemme hereillä nauramalla kannettavan ruudulta Kummelille. Mielenkiintoista, miten se ei aikanaan ollut minusta kovin hauska, mutta nyt upposi hyvin. Olisi muuten mielenkiintoinen, joskaan ei kovin hyvää makua osoittava, sosiaalipsykologinen koe esittää näinä aikoina uusintoina "vapaustaistelija Azizista" kertovia sketsejä.

Elokuvaväessä muuan näyttelijä oli Kaurismäki-tuotannon kanssa samoilla linjoilla kuin Panu kritiikissään jokin aika sitten. Se elokuvantekotapa kuulemma edellyttää niin vahvaa maksaa ja viinapäätä, että oli tehnyt mieli vaihtaa pienempiin mutta terveellisempiin kuvioihin.

Rubensin naiset

Illalla jälleen taidehistoriaa. Rubensin maalausta "Leukippoksen tytärten ryöstö" analysoitiin mielenkiintoisella tavalla. Maalauksen sommittelu perustuu useisiin vastakkaissuuntaisiin vektoreihin, joiden leikkauspisteistä muodostuu suunnikkaita. Siksi sommittelu on samalla lennokas ja tasapainoinen.

Rubensin nainen khihikhihi, vektorigrafiikalla khihihihi.

Jatkettaessa alankomaalaisista klassikoista eteenpäin luennoitsija toisti sen jossakin kirjassa jo aikaa sitten ihmettelemäni näkemyksen, että valon ja varjon mestari Rembrandt oli ruma mies ja rouvansa Saskia kantensa vakka. Mitenköhän esimerkiksi nämä hahmot, iloinen ritari neitoineen, erosivat aikansa kauneusihanteista? (Rembrandtille on muuten hauska kuvitella töyhtöhatun tilalle Karjala-lippis ja Saskialle reilusti meikkiä. Ehta "hyppyritukka" tyttöineen :-) Iän myötä Saskia oli arvokkaan näköinen rouva, ja mestarista itsestään huokui elämänkokemus.

Asemalle kävellessä Tullikamarin nurkilla oli paljon väkeä. Lyhytelokuvayleisöä, ajattelin, kun aikanaan Tullikamari taisi olla niidenkin festivaalien keskus. Pohdin hetken, pitäisikö yrittää bongata Sedis tai joku muu julkkis joukosta, mutta turhaahan se olisi ollut. Kemujen pääpaikka näyttää olevan Finlaysonilla.

Sediksestä ja yleensä poliittisen historian tutkijoista tuli mieleen, että Markku Jokisipilällä on myös blogi. Jokisipilähän toi pari vuotta sitten uutta vauhtia Suomen toisen maailmansodan historiaa koskevaan keskusteluun riisumalla presidentti Rytiltä Ribbentrop-sopimuksen marttyyrinkruunun esittäen, miten Neuvostoliiton pysäyttäneen torjuntavoiton taannut Saksan aseapu olisi saatu joka tapauksessa.

Akateemista luettavaa

Eilen selailemassani tamperelaisten opiskelijoiden Aviisi-lehdessä kerrottiin yliopiston ylioppilaskunnan ja kauppatieteen opiskelijoiden ainejärjestön näkemyseroista ja kiistoista, joilla sanottiin olevan pitkät perinteet. Molemmilla tahoilla perimmäiset syyt näkemyseroihin lienevät pelkkää ideologiaa.

Käytännöstä sen verran, että kauppatieteilijät ovat vastustaneet ylioppilaskunnan harjoittamaa yleistä politikointia muiden kuin opiskeluun suoranaisesti liittyvien asioiden osalta. Ydintehtäviä ajatellen kritiikki käy hyvin järkeen, mutta on muistettava toinenkin puoli: ylioppilaskunta oli ja on nuorille vaikuttajille ja vaikutushaluisille foorumi kerätä kannuksia. Siksi sen piirissä toimivien on edullista olla keskittymättä kapeakatseisesti pelkkiin opiskeluasioihin. Minusta sekin rooli olisi syytä tunnustaa ja hyväksyä, onhan foorumi kaikille avoin.

Mutta se, mikä oli melkoinen yllätys, tai sanotaanko järkytys, oli lukea, että opintorahaa ei ole korotettu sitten vuoden 1992. Työskentely opiskelun ohessa on varmasti enemmän kuin järkevää paitsi välittömien taloudellisten vaikutustensa vuoksi myös - ja ennen kaikkea - työkokemuksen ja suhdeverkoston hankkimisen vuoksi. Mutta sitä tosiasiaa se ei muuta, että lähes puolitoista vuosikymmentä sitten riittävän, itse asiassa oikeinkin hyvän, tuen tarjonnut opintoraha ei ole nykypäivän kustannusten tasolla.

Aviisin sarjakuvan soisi herättävän ajatuksia toisissa blogistikoissa ;-)

Eri miehet lukevat ja eri miehet kirjoittavat. Hiljattain oli tarkastettu väitöskirja mielenkiintoisesta historia-aiheesta. Onnittelin tuoretta tohtoria tylsän tyylittömästi sähköpostin välityksellä.

Päivän romanttinen osuus

Eilinen taidehistorian luento kului paljolti raunioromantiikan ja Piranesin (1720-78) merkeissä. Temaattinen käsittelytapa ei selvästikään miellyttänyt kaikkia luennon kuulijoita. Luulen kuitenkin, että kokonaisvaltaiset teemat, kuten leikkauskohdat poliittisen ja ennen kaikkea talous- ja sosiaalihistorian kanssa, ovat taidehistoriassa paljon tärkeämpiä kuin aineen sisältä päin avautuvat välttämättä ohuiksi jäävät tyylikausi- tai muut jäsentelyt.

Mitä tulee arkkitehti Piranesin piirtämiin kuviin Rooman raunioista 1700-luvun asussaan, jäi minusta kaikkein tärkein teema kokonaan pois. Uskallan väittää, että sitä mitä Piranesi pyrki valistusihanteen ja todellisuuden mukaisesti kuvaamaan, on vaikea ymmärtää ilman näkemystä siitä, mikä oli ollut muinaisen imperiumin pääkaupungin tilanne edeltävinä vuosisatoina. Asian on minusta kirjoittanut osuvasti tamperelainen historiallisen arkeologian ekspertti Aino Katermaa (HArk 90/1987): "Keskiajan kaupunkilaitoksen yleisenä yleisenä piirteenä Euroopassa on kaupunkien kasvu. Sitä on voitu melko yksityiskohtaisesti seurata ja tutkia kaupunginmuurien rakentamista seuraten. Kaupungit oli tiiviisti rajattu muureilla, ja kun kaupungin ulkopuolelle väestöpaineen vuoksi kehittyi "esikaupunkialueita, borghi, suburbii, ne ajan mittaan liitettiin emäkaupunkiin rakentamalla uusi muuri, joka yhdisti asutuksen. Ylimääräistä, rakentamatonta, maata ei tällainen uusi muuri juurikaan liittänyt kaupunkiin, vaan vain jo asuttua maata. Rooma teki selvän poikkeuksen. Sen asukasluku ei pysynyt samana, eikä kasvanut, vaan väheni katastrofaalisesti aina 1300-luvulle saakka."

Rooma edusti historiallaan hyvin konkreettisesti melkein kaikkea sitä, mistä hiukan myöhemmin tuli romantiikan ajan kantavia ihanteita.

Tai ehkä tämä kuuluu nykyään koulusivistykseen ja siksi se jätettiin kertomatta. En tiedä.

Nykysuomalaisia romantikkoja piranesilaisessa hengessä puhtaimmillaan olemme me, jotka olemme kiinnostuneita muutaman vuosikymmenen takaisista vetureista tai muista rautateiden taakse jääneen kultakauden artefakteista.

Vanhat hyvät ajat

Iltapuhteena pääsin auttamaan puolisoani kankaan vetämisessä kangaspuiden tukille. Vaikka puhutaankin kankaan vetämisestä, kyseessä on tässä vaiheessa tietenkin vasta loimi, johon varsinainen kangas kudotaan.

Kangaspuut ovat varsin mielenkiintoinen laite. Viimeistään niisien eli sidoksen perustana olevien loimilankojen ohjurien toimintaperiaatteen pohdiskelu johtaa ajatukseen, että siihen aikaan, kun kankaan kutominen käsin oli arkipäivää, ihmisten soveltava abstrakti ajattelukyky oli keskimäärin korkeammalla tasolla kuin nyt. Tänään on toki tietoa tarjolla enemmän kuin ennen ja siksi ihmiset kuvittelevat olevansa viisaampia kuin esiäitinsä ja -isänsä. Mutta nykypäivän viisaus on paljolti päähänpänttäämistä ja parhaimmillaankin päähänpäntätyn hallintaa. Aikana ennen kirjastoja ja Internetiä piti pärjätä ajattelukyvyllä.

Ennen tehtiin myös parempia sähkölaitteiden keinukatkaisimia kuin nykyään. Monikaan nykyinen malli ei purkaudu ehjänä, kun se pitäisi puhdistaa - vaikkapa muurahaisista. Jostain syystä pieni muurahaislauma oli kellarissa kiivennyt johtoa pitkin jalkalampun katkaisijaan ja kuollut sinne aiheuttaen oikosulun. Ennenvanhaan olisi tähänkin osattu varautua ja tehty katkaisija ruuveilla avattavaksi. Nyt pitäisi etsiä jostain sellainen.

Kurkku kipeänä aamuun ankeaan

Nyt on kotiuduttu. Päättyvä viikko vietettiin terveydelle otollisissa olosuhteissa, mutta flunssa tuli. Uuden ilmastoidun rakennuksen kuiva, ja termostaatin löytymiseen saakka myös liian lämmin, huoneilma kipeytti kurkun ja vaikeutti nukkumista terveelliseen tyyppitaloilmastoon tottuneelle. Ei ihme, että erilaisia hengitysongelmia sanotaan olevan nykyään paljon, vaikka tupakointia on hillitty.

Tänään on tullut ulkoiltua vain kevyiden pakkaslumitöiden ja lyhyen hiihtolenkin verran.

Vilma on Marjatta-mummun hoivissa vietetyn täyshoitoviikon jälkeen vähitellen taas kotiutunut. Sen verran kulttuurishokki taisi ympäristönvaihdos kissalle olla, että kevättalvinen päiväkään ei houkuttele sitä ulos. Hyvä niin, jos lintuinfluenssan uhka pakottaa lähiaikoina pitämään kissaystävät sisätiloissa.

Wannabe-LC-leijonaveljet

Helsingin Sanomain maaliskuun kuukausiliite kertoi jo kuudennellekymmenelleen ehtineestä muusikko Petri Tiilestä ja paljon nuoremmistakin Intiassa asustelevista suomalaisista. Nuoret nimittävät itseään "travellereiksi". Miksi tuota ei voisi kääntää "kulkuriksi"? Samanlaisesta riippumattomuuden ihanteesta kuin viime vuosisadan kulkuriromantiikassa tässäkin kai pohjimmiltaan on kyse.

Kulkuriuteen epäilemättä tunnustettiin liittyvän myös huomattavia kääntöpuolia. Mitenköhän on travelleriuden kanssa? Lehtiartikkelia sieltä täältä siteeraten "Vaikka aikaa on sikana, niin kaikki jää." "Goalla eletään relasti, ei kuluteta paljon rahaa, joogataan, chillataan, syödään kevyesti ja vegeä. Jätetään taakse se maailma, josta tultiin." "Goalla ei puhuta viikoista vaan kuukausista, tai mieluiten vuosista." Jos tulevaisuudessa "relasti" ja "cillaillen" vietetyt, ei kuukaudet vaan vuodet, voimakkaasti yleistyvät, voisiko pätkätyöläisyyttä, yhteiskunnallista vakiintumattomuutta ja muuta keskiluokasta syrjään jäämistä kutsua joissakin tapauksissa jopa omaksi valinnaksi?

Viime vuosisadan kulkurius oli keskiluokan vastainen elämäntapa. Reilu neljännesvuosisata sitten Pelle Miljoona punkkareineen lienee edustanut viimeisiä, jotka kehittivät keskiluokkaisuudesta irtisanoutumisen näyttäväksi massaliikkeeksi ja aidoksi ideologiaksi. Kuukausiliitteen artikkeli jättää lukijalle tuntuman, että nuoret travellerit eivät olisi kovin halukkaita sanoutumaan irti optiosta kuulua keskiluokkaan, kuten arvatenkin monen vanhemmat kuuluvat.

Viimeksi sanottuun liittyy suuri nykyisten nuorten ja nuorten aikuisten tragedia. Elämme ensimmäistä kertaa pitkään aikaan yhteiskunnallista vaihetta, jossa jälkipolven sosioekonominen asema ei enää kovin todennäköisesti kohoa korkeammalle kuin heidän vanhempiensa huolimatta siitä, että jälkipolven koulutustaso luultavasti on edelleen vanhempiaan korkeampi. On totuttu keskiluokkaiseen elämäntapaan jopa siinä määrin, että pidetään siihen integroitumista itsestäänselvyytenä omista valinnoista riippumatta. Karussa todellisuudessa korkeakaan koulutus ei läheskään automaattisesti avaa tietä siihen keskiluokkaan, jota moni haikailee itsensä toteuttamisen turvaksi.

Jollain tavoin surullinen oli eilen ilmestyneen Vihreä lanka -lehden kolumni, jossa kirjoittaja monisanaisesti kertoi käyvänsä proletaarina luokkasotaa kaupassa valitsemalla ostoskärryynsä edullisia tuotteita. Se oli lähinnä nokkelaa sanoilla ja ideologioilla kikkailua, varmaankin hauskaksi tarkoitettua. Mielenkiintoisinta oli se, että kirjoittaja jätti itselleen portin auki turvalliseen keskiluokkaisuuteen kirjoittamalla elävänsä kahden palkansaajan taloudessa. Aivan kuin se olisi jokin keskiluokkaisuudelle riittävä edellytys. Ylipäätään moni niistä edellytyksistä, jotka 1970-luvulla saattoivat olla riittäviä keskiluokkaan kuulumiseksi, on nykyään korkeintaan välttämätön edellytys.

Kuviteltu keskiluokkaan integroituminen lienee nykyisen suomalaisen 30+ ja nuoremmankin sukupolven suurin kollektiivinen itsepetos. Erilaista proletariaattia on paljon enemmän kuin 1980-luvun lopun ohuen nousukiidon ja pian sen jälkeen tapahtuneen Neuvostoliiton hajoamisen omakohtaisesti muistava sukupolvi haluaisi tunnustaa. Yhteiskunnan konsensukselle, ylhäältä johdetulle sellaiselle, nykytila on luonnollisesti hyvä.

Kun mielipide- ja vastaavissa kyselyissä joskus tiedustellaan sosioekonomista viiteryhmää, minulla on tapana rastittaa omalla kohdallani ruutu "työväestö". Se tuntuu rehellisimmältä.

Valkoinen kurki ja Leroy Johnson

Urheiluopistolla kun viime päivät on vietetty, on päiväohjelma ollut hengen mukainen. Ei tietenkään urheilijan intensiteetillä eikä tavoitteellisesti, vaan omaksi iloksi. Yleensä hiihtolenkki aamupäivällä ja toinen iltapäivällä, jotain muuta liikettä siinä välissä ja jotain kevyempää illalla. Tänään laiskotti, ja vaihdettiin iltapäivälenkki kuntosaliin. Unohdin lukemani varoituksen ja erehdyin tekemään reisilihasliikettä laitteessa, jonka nimeä en tiedä mutta jonka käyttöä ei polvivaivaisille suositella. Huomenna se voi kostautua.

Iltaohjelmassa oli tänään fyysistä postmodernismia chi ball -nimisen harjoitteen merkeissä. Kyseessä on suunnilleen jokaisesta muodinmukaisesta uudesta, vanhasta tai "vanhasta" terveysliikuntamuodosta lainaava voimistelu. Minusta on oikein hyvä, että markkinoille - tässäkin tapauksessa lienee asiallista puhua markkinoista - tulee uutuuksia, jotka houkuttelevat ihmisiä tekemään jotakin ruumiillaan.

Pedagogiselta kannalta katsottuna en voinut olla vertaamatta runsaan oppitunnin pituista chi ball -treeniä siihen, kun toista vuosikymmentä sitten minulla oli vuoden verran tilaisuus opetella taijia, mitä ilmeisimmin yhtä chi ballin esikuvaa (opettajana oli tamperelainen ammattifilosofi Klemola, joka lienee aikanaan ollut suomalaisessa taijiquan-harrastuksessa samanlainen nokkahahmo kuin Uusipaavalniemi on tänään curlingissa). Vuosi ei tietenkään ole aika eikä mikään asiayhteyden huomioiden, mutta yksi ilta on vielä vähemmän. Tämän illan tunnilla käytiin läpi liikesarja, jonka pituiseen taijissa tai sen alkulämmittelyssä nimeltä qigong, käytettiin ainakin kuukauden tai parin harjoituskerrat. Lieneekö siis oppiminen ollut kovinkaan syvällistä, vaikka pallokin oli apuna liikkeiden hahmottamisessa.

Edellä esittämäni mielipide kertoo ensisijaisesti tietenkin siitä, että olen hidas oppimaan fyysistä koordinaatiokykyä vaativia asioita. Niin ohjaaja kuin moni osallistujistakin olivat erilaisten rytmisten liikuntamuotojen osaajia ja heille omaksuminen varmaankin helppoa. Puolisoni totesi, että monet liikkeet olivat samoja kuin monissa aerobic-ohjelmista. Se luultavasti tekee lajista naisille helpommin omaksuttavan kuin miehille.

On myönnettävä, että harjoitus oli aika hauska. Itse asiassa enemmän kuin taiji-tunnit, chi ball -treenin katsominen peilin kautta toi mieleen muinaisen Fame-televisiosarjan. Treenin - siinä tuli muuten lämmin - jälkeen mietin, mitä vieressäni ballerinan sulavuudella liikehtinyt mahtaa sanoa, kun ei ollut voinut välttyä näkemästä koikkelehtimistani peilin kautta. Olin kuulemma ylittänyt itseni :-)

40 arkipäivää pääsiäiseen

Iltapäivällä hiihdettiin pitkästä aikaa vapaalla tyylillä. Ladut suosivat enemmän perinteistä. Illaksi ajeltiin kirkolle.

Kirkkovuoden paastonajan aloittavana tuhkakeskiviikkona on monissa seurakunnissa alettu viettää iltajumalanpalvelusta. Täällä oli peräti messu eli ehtoollisjumalanpalvelus.

Voidaan aina kysyä, miten tarpeellinen tällainen päivä laskiaisen ohella on. Mutta isompi kysymys mielestäni on tuhkakeskiviikon mukanaan tuoma uusi riitti yhä sankkenevaan riittien joukkoon: ristin piirtäminen tuhkaöljyseoksella kirkkokansan otsaan. Tarvitaanko evankelisluterilaisessa kristillisyydessä tällaisia ulkonaisia palvontamenoja? Ja jos tarvitaan, niin mitä puutetta täyttämään ne ovat tarpeen?

Kirkolle tuli lähdettyä suoraan ruokapöydästä, sen antimien turhankin tunnollisen nauttimisen jälkeen, joten ajatus paastosta ei kuulostanut kaukaa haetulta. Kristillisen paaston pohjimmainen tavoite on vapautuminen. Vaikka ei sitten muusta kuin perinteen vuoksi liharuoista ja oman itsen vuoksi turhista nautintoaineista, kuten kahvista, kaljasta ja karkista.

Lomailua

Siinähän se on tämäkin lomapäivä mennyt, lähinnä hiihdellessä ja syödessä. Ruoka on hyvää ja sitä on jo "pelkissä" aamiaisessa ja päivällisessä paljon, mutta nautittu ravinto taitaa mennä suoraan kulutukseen.

Saksalaisperäinen Flexibar-niminen vimpain on vekkuli lisä liikuntavälineiden loputtomaan joukkoon. Tekniikkalaji, joka opettaa aika konkreettisesti, mitä tarkoittaa, jos sanotaan että voiman pitää lähteä keskivartalosta. Voisi olla hyvä opetusväline joidenkin budolajien kursseille. Vaan mahtaako innokkainkaan liikunnanohjaaja muistaa laitetta 20 vuoden päästä? Tai kahden? Kahdeksankymmentäluvulla oli Bullworker-niminen, tai sinnepäin, ihmevempain. Aikaisemminkin oli varmaan jotain, mutta oma muistini ei riitä. Seuraavalla vuosikymmenellä ostoskanavat toivat niitä tavarajunallisen, eikä viimeinen vaunu taida tulla näkyviin aikoihin.

Loppuillaksi luvatut sulkapallokentät oli ehditty varata ennen kuin löysimme ne tenniskenttien takaa. Päätimme mennä saunaan pallon lätkimisen sijasta. Ei kerrota tätä kenellekään, mutta en ollut kovin pettynyt. Luvassa olisi ollut melkoista pyöritystä.

Myöhäisiltaisin tällä lomalla tulee katseltua televisiota. Muistaa sitten taas kotona, miten mukavaa on elämä ilman sitä. Nyt siellä kreikkalaiskatolinen nunna puhuu viisaita muun muassa vapaudesta. On helppo olla hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että ihmisen armottomin orjuuttaja ovat hänen omat halunsa. Tai että kokemus on kokemus niin kauan kuin se pysyy omana tietona, mutta muuttuu psykoosiksi, kun se tulee muiden tietoon. Luulen, että blogeja käsitellään yhtenä jokamiehenjulkaisemisen synnyttämän joukkopsykoosin ilmentymänä muutaman vuosikymmenen päästä.

Sähköpostitse viestiville joudun toteamaan, että voin reissukoneeltani lähettää postia vain työmaan osoitteisiin. Joten ystävät ja toverit, lähipäivien mahdolliset kiireelliset asiat muita viestimiä käyttäen, kiitos.

Lumessakahlaajat

Tänään tuli kokeiltua lumikenkiä ensimmäistä kertaa. On vuosia, kun olen viimeksi hiihtänyt metsäsuksilla, mutta vanhan muistikuvan ja tämän päiväisen kokemuksen perusteella pitäisin lumikenkiä helpompana kuin suksia peitteisessä eteläsuomalaisessa maastossa tapahtuvaan talviliikkumiseen. Näytti sellaisia TV:n iltauutisissa metsänhoitajakin käyttävän leimakirveen kanssa kulkiessaan. Lumikenkien etu suksiin nähden on lyhyys. Ne eivät jää kiinni jokaiseen risuun ja niillä on melko helppoa kulkea myös louhikoissa ja jyrkissä rinteissä. Mutta omat varsikengät olisivat voineet olla tiukemmalla. Nyt lunta tuppasi varren suusta sisään.

Suksillakin taittui matkaa, kolmen peninkulman edestä ja hyvää koneella tehtyä latua pitkin. Illalla opittiin uusia venytysliikkeitä.

Polttopalloa

Pyhäpäivä lähti käyntiin pyhäpäivälle sopivalla tavalla. Pienehkö puinen, perinteisellä keskitornilla varustettu ristikirkko on kaunis. Saarnasta päätellen lääninrovasti on tässäkin rovastikunnassa urheilumiehiä. Toivottavasti ei pettynyt kovasti, kun jääkiekossa oli tyytyminen hopeaan..

Metsälatu-ura oli kapea mutta hyvä hiihdellä. Kuntoradan uralla riitti leveyttä ja korkeuseroja. Salpausselän maastot ovat erilaisia kuin kotona. Polttopallossa ei ollut käypää valuuttaa se dojolla omaksuttu tapa, jossa heittää saa koko vartaloon. Mutta hei, mistä olisin voinut tietää? (Oikea vastaus: pitämällä korvat auki oikeassa vaiheessa.) Muuten olen sitä mieltä, että aikuistenkin pitäisi pelata polttopalloa enemmän.

Lomille lomps

Talvilomaa on odotettu. On myönnettävä, että alkuvuosi on ollut työmaalla paljon tavanomaista työntäyteisempi. On myönnettävä sekin, että kun eilen päätin lyhyen opintojakson opetuksen datanomiopiskelijoille, olin enemmän kuin hämmästynyt, kun nämä kertoivat pitäneensä opetuksesta ja toivovansa lisää. Omasta mielestäni en ole maaliskuun 2001 jälkeen (aikaisemmin pidetyt voinee laskea harjoittelun piikkiin) pitänyt yhtä huonoa opintojaksoa, nyt paljolti muiden työkiireiden vuoksi. Mutta kiva, jos kelpasi. Minusta olisi mukavaa jatkaa yhteistyötä myöhemminkin.

Lauantaina starttasimme auton kohti Päijät-Hämettä. Hiihdettiin Lahdessa ja jatkettiin sitten itään. Hiihdon järjestäjät toivoivat mahdollisimman monen tulevan julkisilla kulkuneuvoilla, mutta parkkipaikkojen täyttöasteesta päätellen aika harva oli toivomusta noudattanut. Emme mekään. Junalla kulkeva tosin olisi päässyt uuden "Lättähatun" eli Dm12-moottorivaunun kyydissä hiihtostadionille.

Eihän lyhyen matkan olisi pitänyt olla pitkä, ja hiihdeltyäkin on kotipuolessa tullut. Mutta enpä ihan heti muista, milloin matkan taittaminen olisi tuntunut yhtä raskaalta. Kyllähän selityksiä aina löytyy. Leuto sää teki tuhansien suksiparien hiihtämästä ladusta monin paikoin puuroa. Voitelu oli pitävä mutta raskas. Viime kädessä fakta on se, että hiihtäjän kunto oli huono. Se harmittaa, kun puolisollani olisi ollut hyvä meno päällä. Hän hidasti, ja laskettelimme peräkanaa väsyneenäkin sykähdyttävän laskun maalialueelle. Osanottajamitalissa samoin kuin hiihdon postileimassa komeili tänä vuonna avattavan Ke-Lh-oikoradan komea Luhdanojan silta (kuvassa rakennusvaiheessa elokuussa 2004), jonka penkereellä tiedetään itsensä Mooseksen ja Aaroninkin muinoin saarnanneen.


"Maalissa ollaan, mutta laittaisi nyt se hiihtokaverikin suksea toisen eteen."

Lähipäivät on tarkoitus viettää päijäthämäläisissä maisemissa Nastolassa. Illaksi piti saada ruokaa. Vanhasta tottumuksesta ruokapaikkojen tarjontaa ryhdyttiin kartoittamaan A:sta, ja löydettiin hinta-laatusuhteeltaan erinomaista pizzaa. Terveellisemminkin olisi voinut illastaa, mutta hyvää tuo oli.

(Edit: Merkintää lisäilty 26.2.2006.)

Yksin suksin

Työmaan henkilökunnan ulkoilupäivää vietettiin paikallisessa hiihtokeskuksessa. Olipa mukana ammattikoululaisiakin liikuntatunneillaan. Erilaiset laskuvälineet suksista pulkkiin olivat kovassa huudossa. Näytti jollakin olleen autonrengaskin, tai ainakin sellaiselta näyttävä alaspäin tuova kulkupeli. Kovin suurta joukkoa ei lähtenyt hiihtämään. Keli oli melko huono aamuisen lumisateen ja kostean sään vuoksi. Mäkisemmällä lenkillä oli aika lähellä, ettei menoa voinut kutsua ladun avaamiseksi. Eipähän tullut houkutusta väsyttää itseään liialla vauhdinpitämisellä. Tasaisemmalle lenkille vaihdoin vapaaseen.

Ulkoilupäivän teema oli "mukavaa yhdessäoloa" tai jotakin sinnepäin. Yksikseen suksivana rikoin taas kerran yhteisöllisyyden ideoita. Makkaranpaistopaikalla kävin sanomassa "Moro", ja sitten suihkuun. Sen sortin sosiaalinen.

Kotona odottivat lumityöt, joille riitti vielä muutama säde selkenevän taivaan päivänvaloakin. Pihan vallit ovat olleet joinain talvina ainakin hetkellisesti korkeampia, mutta ihan mukavasti tänä talvena on lunta saatu. Läheisille peltoaukeille on jokin aika sitten avattu kelpo latu. Puolisoni kävi testaamassa sitä tänään. Nyt ei joka kerran tarvitsisi lähteä kylän toiselle puolelle Vanajan rantamäkeen, mutta emme ole kovin suuria tasaisen maan hiihdon ystäviä. Toki mäkisyydelläkin on rajansa, mutta pitkäaikainen tasaisella hiihtäminen kipeyttää ristiselän.

Panun ja kumppaneiden innoittamana minun piti adoptoida tähän blogiin virtuaalilemmikki, mutta valinta kissaeläinten ja sikapossun välillä osoittautui liian vaikeaksi. Ja toisekseen en löytänyt sivupalkista tilaa karsinalle.

Mystinen metsätyömies

Kello käy iltakymmentä, mutta ulkona soitetaan moottorisahaa tai -kelkkaa. Sen verran kaukana, että on vaikea sanoa, kumpi on kyseessä. Kaksitahtinen kuitenkin. Enkä joku harjoittelee. Maaseudun Tulevaisuus kirjoitti eilen: "Siihen aikaan, kun Haku-Veikko voitti mitaleita, oli hiihtäjän yleisin ammatti metsätyömies."

Vaikka en tee metsätöitä enkä muutenkaan rehki, en ihan vähään aikaan ole odottanut talvilomaa niin paljon kuin nyt.

Sunnuntai

Yöllä ja aamulla lunta tuli kolaan tarttumisen verran. Ladulla oli hidasta.

Eilen jäi kebab väliin, joten tänään tuli poikettua Iskhmetin putiikissa. Tuntui, että uudessa paikassa annoskoko on kasvanut.

Illalla lankapuhelin voitti taas kerran matkapuhelimen. Loimaalta viesti tulee paremmin kaapelilla vanhan ratalinjan vartta kuin radioaaltoja pitkin.

Markolle hyvää matkaa.

Kokouspäivä

Museoveturiseuran kevyen byrokratian mukainen vuotuinen ainoa yleiskokous pidettiin toista kertaa koululla. Rautatieaseman ylväs neuvotteluhuone toimi kokouspaikkana pitkään, mutta VR Osakeyhtiön siirrettyä design-huonekalut arvoiselleen paikalle pääkonttoriin Helsinkiin ja tilan jäätyä tyhjilleen vuokraajaa odottamaan emme ole katsoneet vaivan arvoiseksi järjestää huonekalujen kuljetusta ja poiskuljetusta parituntista kokousta varten. Mieluummin on maksettu 18 euroa koulun ruokasalin vuokraa.

Kokouspaikka oli historiallisesti otollinen sikäli, että koulutusmyönteisille rautatieläisperheille kuuluu osa kiitoksesta siinä, että oppikoulu perustettiin maalaiskylään vuonna 1906 ja että vuonna 1968 pois käytöstä jääneen Tl-Tku-radan alkupään vanhan linjauksen penkka kulkee vieressä (ratalinjaus oli yksi syy oppikoulun sijainnin määrityksessä aikanaan: oppilaita maakunnasta kulki melko paljon junalla - onpa tämän blogitekstin kirjoittamispaikankin viereen eli nykyisen, vuonna 1968 avatun, ratalinjan varteen suunniteltu varaus seisakkeelle silloisen yhteiskoulun oppilaita varten).

Isoja asioita ei tällä kertaa käsitelty, joten jäsenistöäkään ei paikalla ollut kovin paljon. Esko piti puheenjohtajan nuijaa ja Marko kynää suuren kiitoksen edestä. Minut tuomittiin kuudennelletoista kaudelleni seuran Ludvig XIV:ksi ja Jarkko viidennelletoista kaudelleen Colbertiksi. Muilla tuomituilla ei ole rasitteenaan aivan yhtä pitkää kakkua.

Kokouksen jälkeen pääjoukko lähti - tietenkin - veturitallille. Filmimoguli soitettiin paikalle ja päädyttiin kaikkia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun. Väliraskasta rautaa ei raasteta ulos alivoimaisen vetäjän kiinnileikkaamisen uhalla. Mutta trikit mietittiin ja sovittiin kuvausyölle kaksi vaihtoehtoa. Soveltuvan kaapelin takaa löytyi vain 25 ampeerin sulakkeet, mutta tekniikan historiaa olisi ollut tarjolla jykevämmässäkin paketissa. Samassa sulaketaulussa esiintyi lukuja, jotka hämmästyttivät vieraan. Veturitallilla on mielenkiintoinen sähköliittymä.

Filmausjärjestelyjen sopimisen jälkeen pääjoukko lähti - tietenkin - kebabille. Pelkäsin kebabin olevan vaikeaa tankkausta iltaohjelmaa ajatellen, ja pyysin kyydin kotipihalle.

Saunalenkillä luisto ei ollut läheskään eilisen kaltainen, mutta vaikka alamäessä takaatulija liukui rinnalle, piti kolmikon punaponinhäntäinen vauhdinpitäjä tämän takana tasaiselle tultaessa. Ladulla tuli lämmin.

Pitkin mäkeä on kunnon väkeä

Helmikuinen iltapimeä ei ole samanlainen kuin kolmen edellisen kuukauden. Lumi oli hyvä liukua ja potkaista. Loppumassa oleva pitovoide tuoksuu hunajalle. Uusi samalle kelille tarkoitettu ei millekään. Synteettinen alkaa olla nimensä veroista?

Lämpöisen suihkun ja linssikeiton jälkeen raukaisi, mutta ajeltiin naapurikylän kauppakeskukseen. Kärryyn jäi ainakin uimahousut, kaksi termoskannua, valopetrolia, ihovoidetta ja kaljaa. Suksivoidelaukkuakin haettiin, mutta paras tarjolla ollut näytti liiaksi takavuosien Hemohes-mallilta. Ostoksilla oli kaksi siviilipukuista suntiota ja kaksi virkapukuista poliisia. Suntioilla oli kärryt. Poliisit valikoivat makkaraa koriin.

Koulu-uudistus

Töissä juhlittiin syntymäpäiviä. Oli mukavaa tavata vanhoja tuttuja pitkästä aikaa. Ammattikoulun catering-alan perustutkinnon opiskelijat olivat tehneet hyvät tarjottavat. Kakku oli hyvää ja kahvia riittävästi.

Illalla oli ohjelmassa avoimen yliopiston taidehistoriaa Tampereella. Luennoitsija sanoi ohimennen nimen Quintilianus, ja salissa alkoi käydä mitämitä-hälinä.

Kehittelin luennon ratoksi koulu-uudistuksen.

Nuorten toisen asteen koulutus järjestettäisiin niin, että lukiossa opiskeltaisiin tärkeimpinä aineina äidinkieltä, klassisia kieliä, logiikkaa, matematiikkaa ja filosofiaa sekä liikuntaa ja musiikkia. Valinnaisina aineina voisivat olla ainakin joku nykykieli ja historia. Ne, jotka eivät haluaisi penkkariajelulle, mutta haluaisivat nopeasti suurtalouskokin, lääkärin, koneistajan, insinöörin, opettajan tai muun vastaavan käytännön ammatin, voisivat tulla valmistelemaan jatko-opintojaan ammattikouluun, jossa olisi tarjolla linjoja joka lähtöön.

Uuden blogimeemin mukaan etsitään auran värejä. Omani - ja muutaman hyvän kaverin - auran värit ovat tässä:



En muista NCS-tai muita koodeja, mutta kyllä niitä tavallisesta värikaupasta saa. Maalarinvalkoista ja tummanpunaista lähinnä. Mustaa myös. Ja pohjalle Ferrexiä.

Syökää kanaa

Lintuinfluenssa on ollut päivän radiouutisten ykkösaihe jo jonkin aikaa. Maalainen ehdotti fasaaninpyyntitalkoita.

Hyvä että asioita pohditaan etukäteen. Ei tätäkään kai pelkästään huvin vuoksi järjestetä.

Äskeisestä mieleen, ensiavun elvytysohjeet (tarkemmin PDF-tiedostona, 60 kB) on uudistettu tämän kuun alussa. Tahti on nyt 30 painallusta ja 2 puhallusta riippumatta auttajien määrästä.

Lahdessa

Lahden matka oli kovasti sähkömoottorijunapainotteinen. Sekä mennessä että tullessa, ennen ja jälkeen Riihimäen, kulkupeliksi osui taajamajuna. Kaksi oli Sm4:ää, yksi modernisoitu Sm2 ja yksi modernisoimaton.

Paikan päällä todettiin kaikenlaista. Todettiin muun muassa se, että ammatillisen aikuiskoulutuksen rahoitusjärjestelmän ja ammatillisen aikuiskoulutuksen tutkintojärjestelmän kesken vallitsee yhteensovittamaton ristiriita. Jos koulutusta järjestettäisiin puhtaasti rahoitusjärjestelmän asettamien reunaehtojen mukaan, ei ammatillisia tutkintoja voisi suorittaa kuin murto-osa heistä, jotka vuosittain niitä suorittavat. Hyvin tiivistetysti todettuna ristiriita on seuraava: tutkintojärjestelmä pitää tutkinnon suorittamisen yhtenä perusedellytyksenä sitä, että suorittajalla on työpaikka ja työkokemusta siltä alalta, jolla hän suorittaa tutkinnon. Rahoitusjärjestelmä puolestaan tukee työvoimapoliittista koulutusta ja muuta ammatin vaihtoon tähtäävää koulutusta. Koulutuksen ja tutkintojen järjestäjät ja tietenkin niiden suorittajat tasapainottelevat tässä välissä.

Ristiriita on ollut itsestäänselvyys ammatillisen koulutuksen konkreettisten kysymysten kanssa työskenteleville viimeistään Ammatillisesta aikuiskoulutuksesta annetun lain (613/21.8.1998) ja siihen pohjautuvien muutosten, kuten Lain 1013/2005 ja muiden säädösten voimaan tulosta saakka. Medianäkyvyyttä asialla ei ole ollut, a) koska koulutuksen ja tutkintojen järjestäjät ja suorittajat ovat pääsääntöisesti onnistuneet tasapainoilussaan ja b) koska meediot saavat oppinsa lukiossa ja yliopistossa, eivätkä ammatilliseen koulutukseen liittyvät kysymykset siten ole heille merkittäviä.

Vielä Lahdesta. Mahtoiko olla Tommi, kun aikanaan ihmetteli sitä, miten ihmiset hanakasti määrittävät mielessään "paikkakuntien henkiä". Minulla ei ole Lahteen juurikaan konkreettisia yhtymäkohtia, mistä tämä paikkakunnan henki -kysymys mieleeni tulikin. Oma suhteeni kaupunkiin on sellainen, että lapsuudessa Lahden läpi ajettiin kesäisin. Se oli kesänvieton portti. Yhdessä elämänvaiheessa, aivan yksittäisten asioiden vuoksi, Lahti liittyi rautateihin. Viime vuosina siellä on tullut hiihdettyä kerran talvessa. Tällaisten varsin vähäisten seikkojen varaan olisi helppoa lähteä rakentamaan mielessään "paikkakunnan henkeä".

Lienee niin, että kun ihmisen rajapinta johonkin paikkakuntaan on ohut, se on lähes poikkeuksetta yksiulotteinen. Paikoille, jotka eivät ole liian tuttuja, on helppoa antaa "henki". "Henki" ei ole muuta kuin ne tulkinnat, millaisena yksilö paikkakunnan näkee tai paremminkin haluaa nähdä. Ehkä "paikkakunnan hengen" antaminen on samaa jonkinlaista yksilöpsykologista augmentoimista kuin on omien mielipiteiden näkeminen "todellisuutta vastaavina". Omia tuntemuksia on mukavaa vahvistaa uskottelemalla itselleen ja ehkä muillekin, että ne olisivat jotakin muuta kuin omia tuntemuksia.

Minusta Lahti vaikutti tänään aika hengettömältä. Ja sielläkin on ruma rautatieasema.

Nyt ei mene kiskoliikenteessä hyvin

Suomen Luonnonsuojeluliiton lehdessä uutisoitiin liiton Liikenne-MIPS-hankkeen tuloksia, joissa eri henkilöliikennemuotoja oli pantu järjestykseen ympäristölle aiheutuvan kokonaiskuormituksen mukaan. Rautatiet on sangen epäekologinen liikennemuoto mitä tulee elottomien luonnonvarojen kulutukseen (vain henkilöauto on huonompi, esimerkiksi lentokone taas paljon parempi). Vesivarojen tuhlailussa rautatieliikenne on liikennemuodoista pahin. Sen sijaan ilmaa se pilaa polkupyörän jälkeen vähiten. Taustalla on se, että vaikka juna itse ei kuluta paljon kuljettamaansa henkilömäärään nähden, rautatieliikenne vaatii taustalleen raskaamman infrastruktuurin kuin oikeastaan mikään muu liikennemuoto. Rautatie on rautaa, hyvässä ja pahassa.

Taannoinen (lauantainen?) Helsingin Sanomat uutisoi Tieliikelaitoksen haluavan rullata vähäliikenteiset radat ja tehdä niistä tieuria raskaalle rekkaliikenteelle. Mahdettaisiinko Suomeenkin saada australialaistyyppisiä maantiejunia? Tosin vähäliikenteisten ratojen pohjat tuskin riittävät rekkaliikenteen yksinomaiseksi kulkuväyläksi. Ne sijaitsevat usein kaukana tämän päivän tuotantolaitoksista ja asiakkaista, joten jos kuljetuksia hidastavia ja kalliita siirtokuormausjärjestelmiä ei rakenneta, ei kuljetuskalusto voine poiketa normaalissa liikenteessä käytettävästä. Vähäliikenteisten ratojen penkat ovat melko kapeita rekkoja ajatellen. Töitä olisi varmasti tehtävä enemmänkin kuin kiskojen purku ja asfaltointi. Vieläköhän silloinkin koituisi säästöjä?

Raideryhmälle ja muille kiskoliikenteen ystäville riittää töitä.

Kotitallin Tv1-veturille olisi kysyntää filmitähden tehtävissä. Mikäs siinä, hyvä veturi. Ikävä kyllä Jumbo on vaikea siirreltävä, vaikka matka ei olisi kuin sisältä ulos ja takaisin. VR Osakeyhtiön päivystäjästä ei ole apua, koska Dv12 ei pituutensa puolesta mahdu Jumbon kanssa yhtäaikaa kääntöpöydälle. Luultavasti VR laskuttaisi joka minuutista raskaan mukaan. Emme elä enää museotoiminnan vanhoja hyviä aikoja. Oma ajokuntoinen kalusto on kovin kevyttä ja talkookuljettajat vähissä. Viikonloppuna täytyy pohtia porukalla tämäkin asia.

Edellisestä tuli mieleen, miten vasta paljon jälkeenpäin tajusin, että kesällä menetimme loistavan tilaisuuden pitää hauskaa. Samana päivänä, jolloin noudimme Satakunnasta Move1:n, siirsi VR suurkuormavaunullaan Porista muuntajaa Turkuun. Olisi ollut mukava kurvata kapearaiteinen eikä niin kovin kauniskaan Move1 auton lavalla jollekin liikennepaikalle, jossa muuntajakuljetus olisi seissyt, ja mennä esittäytymään junamiehistölle: "Täällä kuulemma tarvitaan vetoapua".

Toisen asteen koulutusta

Ylioppilaskirjoitukset alkoivat ensimmäisen vieraan kielen pitkän oppimäärän kuullunymmärtämiskokeella. Ylioppilastutkinto on tänä keväänä käyttöön otettavan uudistetun reaalikokeen eli niinsanotun ainereaalin myötä luopumassa aikaisemmasta kielipainotteisuudestaan.

Ylioppilastutkinnon vanha kielipainotteisuus ei kertonut niinkään siitä, millaisia aineita olisi erityisesti arvostettu koululaitoksen piirissä. Se oli peruja Suomen perifeerisestä asemasta niin tieteiden, kulttuurin, tekniikan kuin talouselämänkin aloilla. Tutkinnon päätehtävänä oli antaa työkaluja ammatillisen koulutuksen hankkimiseen edellämainituilla aloilla. Perifeerisessä maassa tärkeimpiä perustyökaluja olivat vieraat kielet.
Tutkinto lienee ainereaalin ansiosta muuttunut aikaisempaa ajanmukaisemmaksi ajatellen tämän päivän osaamisvaatimuksia. Samalla ylioppilastutkinto ottaa ideansa puolesta aimo harppauksen kohti ammatillisia perustutkintoja, koska kielten kaltaisten työvälinetaitojen opiskelun sijasta painopiste siirtyy reaaliaineiden kaltaiselle ammatillisen osaamisen alueelle. Lieneekö ainereaali ensimmäisiä askeleita nuorten toisen asteen koulutuksen yhdistämisessä peruskoulun jatkumoksi?

Minulla oli tänään opetettavana pitkästä aikaa naisvaltainen opiskelijaryhmä: tulevia datanomeja. Omissa pääasiallisissa koulutuksissani, sähköalan perustutkinnossa ja tietokoneasentajan ammattitutkinnossa, ryhmät koostuvat lähes yksinomaan miehistä. Perinteinen roolimalliajattelu lienee vielä voimissaan. Hän on ollut viime vuosien yksi aniharvoja roolien ravistelijoita (bongasin pitkään pystyssä olleen blogin vasta nyt, siispä terveisiä virtuaalisesti).

Huomenna pitäisi mennä kokoustamaan koulutuspolitiikkaa Lahteen. Pääseepähän taas matkustamaan junalla.

Seminaaripäivä

Lauantaipäivälle olisi voinut olla muutakin käyttöä, mutta Hattulan kunnassa se tuli vietettyä. Pseudonostalgisesti kysyin linja-autonkuljettajalta, onko vanhan sotkun tienhaaran lähellä vielä pysäkki. Oli siellä. Vaikka harvalle se enää minunkaan aikanani oli sotku. Olihan kahdeksankymmenluvulla citykulttuuri voimissaan ja sitä myötä sode yleinen termi Hämeen ytimessäkin.

Diplomi-insinöörit, insinöörit, maisterit ja upseerit luennoivat. Päivän isäntänä komensi P. Thomenius (joka muuten on Suomen Sotilas -lehdessä jo pitkään käynyt mielenkiintoista keskustelua A. Lapin, toisen ilmatorjunnan asiantuntijan, kanssa monista maallikolle mielenkiintoisista teknillisistä kysymyksistä).

Vaakunasalissa kuultiin paljon siitä, mikä on nyt in ja mikä on nyt out.

Seminaarin jälkeen julkista kulkuneuvoa odottava vietti aikaansa sot... sodessa havainnoiden muun muassa ilmoituksen "Netin varaukset tehdään kassan kautta" (tai suunnilleen niin). Nyt tiedettäneen, että jos "vanhan soden" kassalla on kiirettä, hidastuu ehkä jotain enemmänkin ;-) Paluupysäkeiltä kyytiin nousseiden enemmistöllä oli musta karvaräyhä.

Takaisin matkustettaessa kuljettaja vaihtui linja-autoasemalla. Vuorosta jäänyt toivotti kaikille hyvää viikonloppua.

Nopeaa toimintaa

Aamulla viiden aikaan auramiehen aikataulun kanssa yhteensopivasti lumitöihin.

Ruokatunnilla käväisin tietokoneliikkeessä. Pitäisi saada kannettava kone tähänkin torppaan. Tarjolla oli enimmäkseen Nokian Mikromikon perillisiä ties miten monennessa polvessa. Henkilökunta oli tuttua ammattikoululta.

Vaikka kokonaista tietokonetta ei nyt mukaan tarttunut, niin pöytätyöasemaan langaton verkkokortti kuitenkin. Vekkulia sinänsä, ja vain tuntumapohjalta, mutta työaseman käynnistyminen ja erityisesti verkkoliikenne tuntuu olevan mainittavasti nopeampaa uudella PCI-väylään kytkettävällä WLAN-kortilla kuin aikaisemmalla USB-väylään kytkettävällä vastaavalla huolimatta siitä, että kyseessä on saman valmistajan (SMC) samaa standardia (802.11g) tukeva tuote ja että jälkimmäisen antennin saattoi siirtää radioaaltoja ajatellen oletettavasti otollisimpaan paikkaan, kun ensinmainitun antenni maastoutuu kloonitietokoneen (oletettavasti paljon tiedonsiirtotielle ylikuulumista aiheuttavia häiriöitä) ja palosuojatun seinälevyn (oletettavasti vahva eriste) väliin. Standardeja ajatellen näin ei tietenkään saisi ajatella, mutta tarjoaakohan emolevyn PCI-väylä käytännössä tuhdimman lähetystehon kuin USB-väylä?

Illalla keli oli liukas. Onneksi ihminen on parempi kuin kone. Suuren tartunnan hiihtotapa oli ennalta määrätyistä rajoitteista vapaa.

Sohaistaan muurahaispesää

Ikävä sanoa, mutta olen alkanut hiukan ihmetellä Jyllands-Postenin pilapiirroksista suuttuneiden islamilaisten toimintaa puolustelevia näkökantoja. Ymmärrän hyvin sen, että halutaan puolustaa ihmisten uskonvapautta ja sen loukkaamattomuutta. Mutta tuntuu aika hurjalta, kun halutaan puolustaa sitä myös - ja tuntuu että ennenkaikkea - silloin, kun loukkaantuneet ovat ottaneet käyttöön väkivaltaiset keinot ilmaistakseen tunteitaan. Silloin osoitetaan oltavan sen puolella, joka kovimmin käyttelee nyrkkejään. Lieneekö kyseessä viime vuosikymmeneltä periytyvän uusliberalistis-oppostunistisen ajattelutavan jatkumo: tuntuu turvallisimmalta olla eniten aggressiivisuutta osoittavan puolella.

Entä mahtavatko he, jotka kokevat omien arvojensa tulleen pilakuvissa pilkatuiksi, huomata miten he omalla aggressiivisella toiminnallaan ja sen takana olevalla ajattelullaan ovat tekemässä pommipäisestä profeetasta yhä konkreettisempaa hahmoa? Tässäkin suhteessa Muhamed-pilakuvat tuntuvat olevan analogisia kotoisille kuusikymmenlukulaisille poptaideporsaillemme.

Kevyesti tietotekniikasta

Tulin ostaneeksi helmikuun Tietokone-lehden, kun sitä myytiin puoleen hintaan, ja mukana sai CA Internet Security Suite -tietoturvaohjelmiston vuoden lisenssillä. Ohjelmistoa sanotaan vähän resursseja kuluttavaksi. Ehkä se toimisi pian nelivuotiaassa kotityöasemassani resursseja säästävämmin kuin nykyinen operaattorin tarjoama F-Secure. Ohjelmisto on ymmärtääkseni alunperin tsekkiläisen(?) eTrust EZ Antiviruksen johdannainen, jonka CA otti siipiensä suojiin joitakin vuosia sitten. CA:n nimi kuulosti tutulta, kun ensimmäinen tietokantaohjelma, johon olen tutustunut, oli CA Ingres. Pidin siitä järjestelmästä. Nyt Ingres lienee itsenäinen projekti.

Lehdessä Petteri Järvinen kirjoitti uusista Intel-pohjaisista Apple Macintosheista. Artikkelin henki oli juuri sellainen kuin Järviseltä saattaa odottaa. Macin ja PC:n vertailussa PC on yhtä kuin Microsoftin käyttöjärjestelmä. Onhan asia käytännössä monelle niin, mutta PC-arkkitehtuuri ei ole suljettu systeemi käyttöjärjestelmän suhteen. Linux- tai FreeBSD-pohjainen PC on käyttäjän kannalta aika lailla eri asia kuin Windows-pohjainen PC. Tätä taustaa vasten en ole koskaan ymmärtänyt sitä Järvisenkin esiin tuomaa näkemystä, jonka mukaan Macin statukseen liitetään itsenäisyys, omien polkujen kulkeminen ja joukosta erottuminen. Miten yhteen järjestelmätoimittajaan perustuva arkkitehtuuri voisi uskottavasti edustaa tuollaisia seikkoja muulla kuin markkinoinnin tasolla?

Palelevia junia

Uutiset ovat tienneet kertoa, että ministeriö selvittää VR Osakeyhtiön viimeaikaisten liikennehäiriöiden syyt. Mitä sitä tutkimaan, syyhän on päivänselvä: pakkasenkestävät höyryveturit on poistettu liikenteestä reilut 30 vuotta sitten :-)

On VR:llä ennenkin kärsitty pakkasista. Aamulehden 50 vuotta sitten -palsta tietää päivittäin kertoa silloisten ennätyspakkasten aiheuttamista liikenteenhoidollisista häiriöistä.

Valtionrautateille erityisen kiusallisia olivat talven 1960 pakkaset, jotka rikkoivat jäähdyttimiä uusista ylpeyksistä, Vr11-vetureista. Näihin oli muiden varhaisten dieselveturisarjojen tapaan ladattu paljon odotuksia, mutta kova pakkanen, soveltumaton jäähdytysneste ja kehittynyt kaksinajojärjestelmä koituivat tuona talvena muutamien veturinmoottorien kohtaloksi. Kaksinajojärjestelmään, jonka pioneeri Vr11 Suomen rautateillä oli, asia liittyy siten, että kun miehistö tarvittiin vain kaksinajon johtoveturiin, apuveturi sai olla miehittämättä eikä sen jäähdytinrikkoa huomattu ennen kuin vauriot olivat suuria. Lieneekö kyseessä ollut tarkkaavaisuuden puute, koska rinnakkaiskäyttöjärjestelmässä apuveturista johtoveturiin kulkeva signaali varoitti, jos jäähdytysnesteen lämpötila nousi yli 85 celsiusasteen tai jos sen pinta laski sallitun raja-arvon alle. Viimeksimainitussa tapauksessa automatiikka kytki sekä johto- että apuveturin päämoottorit pois päältä.

Myös talvi 1966 oli ankara. Silloin höyryveturit kokivat hetken renessanssin, kun dieselveto korvattiin Ukko-Pekoilla useiden viikkojen ajaksi mm. Hki-Kvl-, Hki-Tpe- ja Hki-Tku-pikajunissa. Niin sitten Tampereen moottorikiitojunaakin vedettiin Ukko-Pekalla. Kerrotaan, että useimmiten vetäjänä oli jo rapistunut nro 1010, joka ei kyennyt pitämään aikataulua. Kouvolan varikolla oli ihmetelty, miksi heidän hyväkulkuisia vierintälaakeroituja "Rulla-Pekkojaan" ei käytetty kiitojunan nokalla.

Suhteellisuudentajua

Eilen kynttilänpäivänä avattiin Yhteisvastuukeräys 2006. Teemalla Ihmisarvoinen vanhuus autetaan nyt ikääntyvää väestöä niin kehitysmaissa kuin kotonakin. Joskus esitetään niin sanottujen kolmannen maailman maiden tilanne ihanteellisena yhteisöllisyytenä ja kokemuksen arvostamisena verrattaessa sitä meikäläiseen laitostyyppiseen vanhustenhoitoon. Mutta ainakin yhteisvastuukeräyksen aineistojen perusteella vanhusten elinolot kehitysmaissa ovat kaukana ihanteellisista.

Kovin erilaista on täällä. Ei kiusaa sota eikä nälkä. Sen sijaan saa nauttia terveellisestä ja puhdistavasta pakkasilmasta. Ja ostaa kolme litraa appelsiinijaffaa vain siksi, että pullon etiketti viehättää retrohenkisyydellään.

Ei pitäisi olla varaa valittaa.

Muhamed Sikamessiaan ristin juurella

Vuonna 1969 Harro Koskinen sai sakot. Jos ei olisi saanut, olisiko kuitenkaan poltettu taloja? Rääväsuita löytyy aina, mutta sivistystasosta kertoo paljon se, millä vakavuudella heihin suhtaudutaan. On kovin helppoa vajota alemmaksi.

Runebergin päivä

Talvipäivät ovat kauniita. Vaikka ei perustaisikaan paljon Runegrenista ja hänen sventuuvistaan ja tööpeleistään, osuu liputuspäivä hyvään vuodenaikaan. Sininen ja valkoinen.

Vanhenemisen muistopäivän kunniaksi tuli mieleen, että ajattelen Museoveturiseuran tiettyä troikkaa edelleen kolmekymppisinä. Meitä on kolme vuonna 1970 syntynyttä, minä ladunaukaisijana, ja - hitto soikoon - olemme kohta nelikymppisiä.

Pirulaute

Työmaalla on edistytty siihen saakka, että neuvottelussa kutsuttiin avuksi saatanaa ja perkelettä. Onneksi olen itse sen verran cool, että tyydyin käyttämään vain otsikon ilmaisua ja vain kerran. Kyseinen lievä voimasana lausutaan aidolla vanajanhämeellä e:hen eikä a:han päättyvänä.

Neuvotteluaamupäivän jälkeen hain ensi töikseni verenpainelääkereseptin. Hyppäsin bussiin ja menin Hämeenlinnan ammattikorkeakoululle pitämään luennon. Opiskelijat vaikuttivat apaattisilta, mutta toivotettiin tervetulleeksi uudestaan. Lupasin olla käytettävissä.

Hämeenlinnan bussi oli kutistunut siten viime näkemän. Ehkä syystäkin. Matkustajia oli kokonaista kaksi, joista toinen jäi puolimatkassa Iittalassa. Reitti kulki Iittalasta Sattulan ja "Armyjärven" kautta. Nopeasti katsottuna näytti siltä kuin Panssarimuseon varikolla olisi lojunut raatoasteella oleva T-28 tai peräti T-35. Havaintoni oli luultavasti virheellinen.

Takaisin toi taajamajuna H223 paljon halvemmalla kuin bussi vei. Hämeenlinnan rautatieaseman kahvila tuntuu olevan hieman laidemmalla kulkevien erityisessä suosiossa. Oli päivä mikä hyvänsä, sinne menee ja sieltä tulee enemmän ja vähemmän alkoholia nauttineita herroja ja rouvia farkkutakeissaan, lippalakeissaan ja buutseissaan, ja sisältä kuuluva äänimaisema kertoo, että iloa revitään vaikka väkisin irti lumitihkuisen harmaasta keskiviikkoiltapäivästäkin.

Kukin tavallaan, mutta se on sanottava, että Hämeenlinnan rautatieasema on ruma rakennus. Helsingin makkaratalo tai sokeripalatalo ovat siihen verrattuna aika nättejä.

Illanviettoon sopiva tapa löytyi pitkästä aikaa dojolta. Tottakai tekniikka oli taas hukassa, mutta ei se menoa haitannut. Treenikaveriksi sain sopivasti 100+ kg:n sarjan turvallisuusalan ammattilaisen. Oli fiksu veto ottaa polvituet mukaan. Toverin tiukka kumikata kyynärvarresta jätti tehokkaasti allit väliin. Se teki eetvartti-gutaa.

Väsähdettiin aika tehokkaasti tekniikkaharjoituksessa. Helppo sanoa, mutta olisin voinut ihan mielelläni hetkisen otellakin. Helppo sanoa, kun ei oteltu vaan jouduttiin keräämään tatami pois lukiolaisten alkavan koeviikon tieltä. Mutta tulipa ainakin maksettua seuran jäsenmaksu - eli lunastettua kokonaista 17 euron hintainen vuosikortti kylän kuntosalille. Jos vaikka siellä innostuisi joskus käymään.

Ai niin, Hämeenlinnassa osui silmiin mainos, jossa värvättiin halukkaita jonkin (uuden?) TV-sarjan koekuvauksiin joskus lähipäivinä. Muistaakseni ikää piti olla 20-60 vuotta. Pirulaute, pitäisiköhän vaihtaa alaa ja ryhtyä TV-tähdeksi.

Sanoinko jo, että Hämeenlinnan rautatieasema on aika ruma?

Säätiedotuksia merenkulkijoille

Töiden jälkeen ladulle. Keli oli liian luistava, jotta olisin vieläkään malttanut vaihtaa perinteiseen. Puolisoni oli käynyt jo aikaisemmin. Kertoi, että toisaalla häneltä oli taas kerran kysytty opiskelijakorttia. Olen melkein kateellinen.

Uutiset maakuntalehdestä. Radiossa merisää katkaisi paikallisottelun. Ja lankapuhelin hetkeksi radionkuuntelun. Arki-illan rauhaa.

Voisi olla ideaa ottaa radio mukaan makuuhuoneeseen. Merisään voisi kuunnella vielä ennen nukahtamista.

Se on hyvä radio-ohjelma.

Vaalit ohi

Tätä kirjoitettaessa on selvinnyt, että Tarja Halonen jatkaa tasavallan presidenttinä uudelle kaudelle. Puoluepoliittisesti sitoutumattomana en ota omasta puolestani kantaa siihen, onko kyseessä myönteinen vai kielteinen asia, koska presidentinvaalit olivat edelleenkin ensisijaisesti puoluepoliittiset vaalit. Tai ainakin - ja kaksivaiheisuuden myötä vieläpä erityisen korostuneesti - menneen vuosisadan vasemmisto-oikeisto-akselilla käydyt vaalit.

Omassa vaalilautakunnassamme saimme annetut 1 317 ääntä lasketuksi noin tunti sitten. Mitättömiä ääniä oli tällä kertaa 12, niistä suurin osa tyhjiä vaalilippuja. Joltinenkin menestys oli numeroilla 0 ja 1. Matematiikkapuolue (lieneekö jokin perusteilla olevan tietotekniikkapuolueen aatekumppani) sai tällä kertaa äänen lausekkeelle 9 - 3 = 7 (sic!). Myös pääministeri Matti Vanhanen jatkoi täällä sitkeästi toiselle kierrokselle saaden yhden äänen.

Jos informaatioyhteiskunta-nimitykselle on jonkinlaisia reaalisia perusteita, voisi yksi olla se, että jo tunnin kuluttua siitä, kun äänet on pienellä joukolla ja perinteisellä tekniikalla laskettu yhdessä pienessä kunnassa, tiedetään tulos jo valtakunnan tasolla.

Jos mitään yllättävää ei tapahdu, Suomen historiassa tulee neljännesvuosisata täyteen yhtäjaksoista sosialidemokraattisten presidenttien valtakautta. Sosialidemokraatit tulevat presidenttiydessä ylittämään myös Kekkosen kauden pituuden. Voitaneen sanoa, että sosialidemokraattisella presidenttikaudella Suomi on kokenut suhteellisesti suurempia muutoksia kuin maalaisliittolaisella/keskustalaisella presidenttikaudella. Syy siihen ovat lähinnä Suomen ulkopuolella tapahtuneet muutokset eikä niinkään se, että maalaisliittolainen/keskustalainen presidenttiys henkilöityi tiiviimmin kuin sosialidemokraattinen.

Vähän lintuja, lunta ja yhtenäiskulttuuria

Ei ollut häävi lintupäivä. Birdlifelle jäi ilmoitettavaksi seitsemän talitiaista, yksi töyhtötiainen, yksi sinitiainen ja yksi käpytikka. Ei peltopyyn peltopyytä. Ei edes sirkkuja.

Vaan ei ole Variksellakaan hyvin mennyt. Joutuu jäämään Suomen talveen, kuten varikset tapaavat tehdä.

Saunalenkillä ajattelimme hiihtää vaihteeksi perinteistä, ja laitoin uutta pitoa pohjiin. Tiheä lumisade alkoi parahiksi lähtöä tehdessä. Tulimme toisiin aatoksiin pitovaikeuksien pelossa ja vaihdoimme sukset.

Pari nuorta poikaa kiinnitti huomiomme. Kyllähän nuoria jonkin verran ladulla käy, mutta he ovat lähes poikkeuksetta mitalinkiilto silmissään treenaavia. Huvikseen hiihteleviä on harvoin. Mukavaa nähdä oman viiteryhmän edustajia myös nuorissa.

Omana kouluaikanamme koulussa jaettiin kansanhiihtokortteja, joihin sai merkitä talven hiihtolenkit. Mietimme, mahtaako kansanhiihtoinstituutiota olla enää olemassa, ja päädyimme arvelemaan, että ei ole. Olimme väärässä.

Saunan jälkeen avasin olohuoneessa hetkiseksi radion lauantain toivotuille. "Die Gitarre und das Meer" kuulosti melkein hassulta. Mikä oli tietenkin hassua sinänsä. Joku "Etelän yössä", niin itsestäänselvältä kuin täällä kuulostaakin, olisi varmasti hassu saksalaisen eurokansalaisen korvissa.

Olisiko niin, että kielet suojaavat liian liki käyvältä yhtenäiskulttuurilta?

Katederilta

Viime viikkoina opetusalalla on puhuttu muodollisesta pätevyydestä. Toiset tahot, lähinnä koulutusjärjestelmän viranomaistoimijat, kiittelevät pätevyysastetta korkeaksi, toiset taas, ammattijärjestö etunenässä, pitävät sitä huolestuttavan matalana. Uutisoinnin taustalla on Opetushallituksen raportti "Koulutuksen määrälliset indikaattorit 2005" (linkin takana 5,9 MB:n PDF-tiedosto).

Opetusalan ammattijärjestö OAJ on ilmaissut huolensa muodollisesti kelpoisten opettajien vähäisyydestä erityisesti ammatillisessa koulutuksessa.

Niin OAJ:n kuin opetusalan yleisessäkin katsannossa muodollisen kelpoisuuden tarkastelu painottuu vahvasti pedagogiseen pätevyyteen. Omakohtaisesti sain kuulla asian päättyvällä viikolla kahdessa eri yhteydessä: niin ammattijärjestön paikallisosaston kokouksessa kuin Opetushallituksen seminaarissakin. Kyseessä on hyvin ymmärrettävä seikka, jolla opettajan professio halutaan nostaa omaksi erityisosaamisalueekseen. Pedagoginen osaaminen kun on opetusalan erityisosaamista.

Asia ei käytännön tasolla ole aivan yksiselitteinen. Pedagogisen osaamisen muodollinen osuus opettajan ammattitaidossa on sitä vähäisempi, mitä ylemmästä koulutusjärjestelmän portaasta on kysymys. Varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksen ala-asteella pedagogisen osaamisen merkitys painottuu niin, että opettajat ovat koulutukseltaankin kasvatusalan ammattilaisia. Mutta jo perusopetuksen yläasteella ja siitä eteenpäin ammatilliseen koulutukseen ja korkeakouluihin saakka opettajalta vaadittavassa osaamisessa painottuvat pedagogiikan sijasta muut asiat. Monien eri opettajantehtävien kelpoisuusvaatimuksena on vähintään 180 opintoviikon laajuinen ylempi korkeakoulututkinto. Opettajan pedagogisten opintojen määrä on 35 opintoviikkoa.

Oma mielipiteeni on se, että pedagogista osaamista painottava kanta ei tee oikeutta vallitsevalle tilanteelle, jos sen avulla pyritään osoittamaan käytännössä merkittäviä pätevyysvajeita. Varsinkin ammatillisessa koulutuksessa, josta OAJ on eniten huolissaan, pedagoginen muodollinen pätevyys ei käytännön tasolla ole kovin merkittävä seikka. Tästä syystä kovin moni ammatillinen opettaja ei ole ollut innostunut hankkimaan pedagogista pätevyyttä.

Eri asia on se, jos ammatillisen koulutuksen painopistettä tulevaisuudessa yhä enemmän siirretään elinkeinoelämän edellyttämän käytännöllisen ja taidollisen osaamisen sijasta esimerkiksi korkeimpien opetushallinnon viranomaisten peräänkuuluttamiin kehitys- ym. tehtäviin, jolloin nykyisen kasvatustieteellisen näkemyksen universalistiset ja yleissivistävät ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa.

En väitä, että 35 opintoviikon opettajan pedagogiset opinnot olisivat tarpeettomat. Ainakin minusta ne olivat varsin hauskat. Tampereen ammatillinen opettajakorkeakoulu oli hyvä opinahjo. En kuitenkaan voi sanoa, että opinnoilla olisi ollut paljonkaan annettavaa käytännön työhön, koska samoin kuin moni ammatillinen opettaja, olin harjoittanut opetustoimintaa jossain määrin jo ennen pedagogisten opintojen suorittamista. Kyseessä oli paljolti yleisten pedagogisten ja didaktisten taustojen selvittäminen ja käytännön toimien tiedollisen kontekstin rakentaminen erilaista verkostoitumista tietenkään unohtamatta.

Minun ei tarvitse muistella kuin eilistä työpäivääni kahden rautaisen osaajan kanssa, kun voin väittää, että ainakaan ammatillisessa koulutuksessa vahvin ja parhaiten kohdentuva osaaminen ei ole välttämättä korkeakoulutodistusten takana.

Rohkenen väittää myös, että jos opettajan professiota rakennetaan yksinomaan pedagogisen osaamisen pohjalle, ollaan pelottavan heikolla pohjalla. Millä alalla 35 opintoviikon laajuisilla opinnoilla voi hankkia ammatin keskeisimmän pätevyyden?

Lisää siipeilyä - lintubongausta sisätiloista käsin

Tänään tai huomenna voi osallistua Birdlife Suomen pihabongaukseen tutkailemalla tunnin ajan, millaisia siivekkäitä kotipihassa käy.

Näin ollen varauduin leipätyöaiheisen muistion kirjoitteluun ja parin harrastusluonteisen web-sivun päivittämiseen tietokoneen ohella myös neuvostoliittolaisvalmisteisella sotilaskiikarilla, puolisokea kun olen. Kovin hyvää bongaustulosta en ole saanut. Talitiaisia käy harvakseltaan, mutta esimerkiksi peltopyitä ei ole tänään näkynyt.

Siipeilyä

Työmaalla alkoi näyttöputki. Ei sentään CRT. Tänään oli aiheena pienen toimialueen palvelinjärjestelmän ja Active Directoryn pystyttäminen. Ensi viikolla toisen porukan hommat jatkuvat verkkokaapeloinneilla.

Näyttötutkintojärjestelmään jo melko tottuneena on myönnettävä, että pidän koulutuksen uskottavuuden kannalta kyseenalaisena sitä monessa koulutusmuodossa edelleen yleistä käytäntöä, jossa opetuksesta vastannut henkilö saattaa arvioida opettamaansa ryhmää tutkinnon suorittamisen kannalta tärkeissä opintosuorituksissa.

Jokin aika sitten laitettiin iso siipipyörä pyörimään, ja se tuotti paljon pieniä, tai lähinnä tietoa niistä. VR:n enemmän tai vähemmän virallinen liiketunnus on vaihdellut varsinkin laitoksen historian alkuvuosina paljon enemmän kuin aikanaan linkittämäni kuva antoi ymmärtää.

Etelässä

Työpäivä meni vaihteeksi Helsingissä. Muutamien kanssa hämmästeltiin, onko edellisestä tapaamisesta vasta kaksi tai kolme vuotta.

Siltavuorensalmen jäällä oli urbaaneja pilkkimiehiä. Eivät sentään yhtä rohkeita kuin ne tamperelaiset, jotka Aamulehden kuvien perusteella ajelevat apajilleen autolla. Kaisaniemen kentällä peruskoulun yläasteikäisiltä näyttäviä sällejä lätki jääkiekkoa kuin maalla oltaisiin tai kolmatta vuosikymmentä sitten elettäisiin. Ei se paha kaupunki voi olla, vaikka iso onkin.

Kävi ilmi, että blogillani on lukijoita, joiden olemassaolon selviäminen voi aiheuttaa suorituspaineita sisällöntuotantoon. No, itsepähän olen leikkiin ryhtynyt.

Kotiin toi taajamajuna H223. Lippua asemalta ostaessani VR Osakeyhtiön virkailija opasti tarkasti leimaamaan lipun vaunun eteisessä. Hämmästyin hieman, koska en muista asiaa aikaisemmin selostetun näin tarkkaan. Ehkä syykin selvisi matkan aikana: Ratahallintokeskuksen tarkastajat tekivät ratsian. Hyvää palvelua Osakeyhtiöltä, jos siitä nyt oli kyse :-) Omassa osastossani ei liputtomia löytynyt.

Kaarle Suuri vs. Antti Rokka

Kotimatkalle ostin aseman kioskista perinteisen matkalukemiseni Economistin. Organisaatiokulttuurinen The new organisation -teema kiinnosti. Monessakin paikassa voitaisiin pohtia lehden siteeraamaa kodinkonefirma Philipsin strategiajohtajan G. Ruizendaalin tokaisua: "Whenever it (company) creates a new organisation, it creates a new problem".

Kuten länsimaissa nykyään on muodissa, Economistkin näyttää ihailevan kaikkea japanilaista. Toyotan menestystekijäksi hehkutetaan "genchi genbutsu" - ajattelutapaa, joka pohjimmiltaan on sama kuin oman kulttuurimme jykevimpään peruskiveen eli kristillis-humanistiseen ideologiaan suurin kirjaimin hakattu "ad fontes", mutta tietenkin paljon coolimpi japanilaisen alkuperänsä vuoksi.

On kuitenkin asioita, joissa Economistkaan ei noudata omia oppejaan. Yksi on näkemys Iranin tilanteesta. Lehti kirjoittaa laajasti Iranin uraaninrikastuskiistasta mm. aina kärkkään Charlemagnen sanoin. Iran on kuitenkin yksikantaan aina vaarallinen, fanaattinen ja paha, koska se on vaarallinen, fanaattinen ja paha.

Tähän saakka mielenkiintoisimman Iran-analyysin olen lukenut Suomen Sotilas -lehden viime vuoden viimeisimmästä numerosta. Pitkiä perinteitä kantava sotilasalan lehti pitää sisällään usein varsin mielenkiintoisia turvallisuuspoliittisia artikkeleita, joissa pienen maan strategialle ominaisesti joudutaan katsomaan asioita monelta kannalta eikä luottamaan yhteen "totuuteen".

Suomen Sotilaan lehden Iran-artikkelissa Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin johtoportaaseen kuuluva T. Hellenberg haki syitä Iranin käytökselle syvemmältä kuin määritelmällisestä fanaattisesta uhosta. Hellenberg toi esiin sen, miten Iranin väestöpyramidi on päinvastainen EU-maihin nähden - väestöstä 60 % on alle 30-vuotiaita ja 40 % alle 20-vuotiaita - eikä kyseessä ole suinkaan mikään siunaus maalle, joka ei kykene osoittamaan yhteiskunnastaan paikkaa läheskään kaikille nuorille kansalaisilleen. Tilannetta eivät ole ainakaan parantaneet Yhdysvaltain ja Venäjän interventioiden tieltä Afganistanista ja Tsetseniasta virranneet hallitsemattomat pakolaislaumat, joiden integraatio iranilaiseen yhteiskuntaan on sujunut ylipäätään huonosti. Pakolaiset ovat tuoneet muassaan Iraniin poliittiset opit, joiden rinnalla maan oma islamismi on vielä kevyttä tavaraa. Kaukasian islamilaisten pakolaisten peruja on esimerkiksi ajatus muinaisten kalifaattien uudesta nuoususta. Hellenbergin mukaan afgaani- ja tsetseenipakolaisten opit ovat syvässä ristiriidassa Iranin omien mullahien oppien kanssa. Tätä taustaa vasten presidentti Ahmadinejadin uhoamista on helppo pitää yrityksenä sisäisen yhtenäisyyden säilyttämiseen. Rääväsuiset lausunnot tyydyttävät radikaaleja pakolaisia ja tarjoavat niin heidän kuin omien mullahienkin hampaisiin vaikkapa perinteisen perivihollisen Israelin, jolloin näiden ei tarvitse ainakaan välittömästi nokitella toisiaan. Eri asia on se, että viisaalta tuntuva sisäpolitiikka ei ole välttämättä viisasta ulkopolitiikkaa.

Joka tapauksessa asioilla on yleensä syynsä.

Talvea pihamaalla

Puolisoni ikuisti vekkuleita siivekkäitä vieraita pihamaalta. Vaikka peltoaukeiden laitamilla asummekin, emme ole aiemmin nähneet peltopyitä näillä kulmin. Peltoaukeita suojaisine ojanvarsien pensastoineen ja latoineen suosiva peltopyy on käynyt harvinaiseksi nykymaatalouden myötä. Pohjanmaalla sekä kapeahkolla Suomi-neidon helmaa viistävällä kaistaleella niitä vielä esiintyy. Tämän vuosikymmenen alussa näitä sympaattisen näköisiä siivekkäitä pesi Suomessa arvion mukaan noin 4000 paria.

Työpäivän jälkeen uudet lumityökalut pääsivät käyttöön pitkästä aikaa. Vuodenvaihteen tienoilla hankimme uuden lumikolan torpan kaupanpäällisinä saamamme vähitellen risaiseksi käyneen tilalle. Vanha oli kevyesti luistava alumiininen malli, joita ei enää taida saada. Uuden muovinen rakenne herätti kovasti epäilyksiä, mutta hyvin sekin tuntuu luistavan. Jotain sentään osataan tehdä nykyään melkein yhtä hyvin kuin ennen. Työmaalta joululahjaksi saatu turvaliivi tuntuu asialliselta varusteelta maantien laidalla kolatessa.

Lumisade alkoi sopivasti uudelleen juur, kun olin saanut työn tehtyä. Päätimme lähteä ladulle kokeilemaan suksen luistoa. Keli oli raskas ja lenkki jäi lyhyeksi.

Meemilaaksokaan ei ole talviunessa

Neljä työpaikkaa, jotka minulla on ollut elämäni aikana
Ratapiha
ESD-pöytä
Konehuone
Katederi

Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan
Halko-Hv:n matkassa Parikkalasta Savonlinnaan
Lapinlahden soraralli
Ruokatunti
Museojunia Suomessa 2004

Neljä paikkaa, joissa olen asunut
Kerrostalo
Rivitalo
Omakotitalo
Kasarmi

Neljä TV-ohjelmaa, joista pidän
En katso televisiota.

Neljä paikkaa, joissa olen käynyt lomalla
Museossa
Hiihtoputkessa
Kaljalla
Urjalassa

Neljä suosikkiruokaani
Kesäkurpitsakeitto
Perunamuusi
Papupata
Ruisleipä

Neljä saittia, joilla käyn päivittäin
Opetushallitus
SurfManager
vaunut.org
Blogilista

Neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin juuri nyt
Höyhensaarilla
Nukkumassa
Sängyssä
Petissä

Neljä blogia, joita mainostaa
Maalainen - the blogist
Näkymä rannalta - the artist
Cybbis - the cybbist
Se blogi, jonka Esko suunnitteli aloittavansa.

Lainlukemista

Aamulehti uutisoi tänään siitä, miten lakitekstiä halutaan nykyistä helppolukuisemmaksi kansalaisen oikeusturvan vuoksi. Tavoite on hyvä.

Mutta sittenkin: onko kansalaisten hahmottamiskyky - jollei lukutaito, niin pitkäjänteisyys - heikentynyt siten, että oikeusturvan voi katsoa heikentyvän, jos lakitekstiä ei voi sisäistää samanlaisella pintavilkaisulla kuin mainoksen iskulausetta tai jotain muuta "one-lineria"?

Vuoden synkin päivä?

Brittitutkimuksen mukaan tänään pitäisi olla vuoden synkimmän päivän.

Säätilan puolesta ei käy vastaan väittäminen. Kauniiden pakkaspäivien jälkeen harmaa iltapäivä tuntui kovin hämärältä. Muuten talvi on kyllä erinomaista vuodenaikaa.

Acrobatiaa

Lienen joskus tullut kirjoittaneeksi, että atk-perusosaamisen suhteen työelämässä aletaan olla tultu saturaatiopisteeseen. Ehkä ei sittenkään. Yhä näytetään julkaistavan aivan kuin kiusaksi PDF-"lomakkeita", joiden tarkoitus on sama kuin sata vuotta sitten painettujen lomakkeiden: ne on tarkoitus täyttää esimerkiksi käsin tai kirjoituskoneella. Adoben mainio Acrobat tarjoaisi hienot työvälineet erilaisten lomakekenttien tekemiseen ja määrittämiseen niin, että lomakkeen täyttäjältä säästyy paljon vaivaa.

Työmaalla törmäsin työhallinnon lomakkeeseen, joka oli selvästikin tarkoitettu kirjoituskoneella tai käsin täytettäväksi. VR-Osakeyhtiön lomakkeessa oli yritystä, mutta aivan kuin kiusaksi oli sieltäkin jätetty pari kenttää kone- tai käsinkirjoituksen varaan. Äkkiä ne oli korjattu, ja korjauksessa palveli hyvin vielä Acrobatin vanha nelosversio.

Vai mahtaako syy Acrobatin ominaisuuksien hyödyntämättä jättämiseen olla yhtäältä ilmaiset tai muihin ohjelmistopaketteihin sisältyvät PDF-tulostusohjelmat, joilla voi luoda helposti jaeltavan PDF-tiedoston, mutta ei mitään muuta? Tai Acrobatin kuutosversiosta alkanut käyttäjäepäystävällinen hinnoittelupolitiikka, jolla jo sinänsä hintavahkon Standard-tulostusohjelman (jollaisia siis saa ilmaiseksikin) yläpuolelle tuli Professional-versio, jolla vasta kenttien määrittäminen onnistuu?

Lauhtuvaa

Illansuussa ladulla oli oikein mukava keli. Puolisoni on opiskellut vapaan hiihtotavan tekniikkaohjeita ja kiisi kevyesti. Kunpa oma koordinaatiokykyni ja fyysinen omaksumiskykyni olisi edes vähän samantasoinen. Parempi käteni taisi lauantaina ottaa itseensä. Suoraksi taivuttaminen sattuu kyynärtaipeeseen vietävästi.

Mutta putket ovat kovilla. Toivottavasti täkäläiset vesiputket eivät nopean lauhtumisen seurauksena innostu matkimaan suuren maailman suuria putkia.

Terässinfonia

Olen yrittänyt kirjoittaa erästä pyydettyä tekstiä, mutta pyöritän työasemani DVD-asemassa yhä uudelleen ja uudelleen muuatta ääniraitaa. Milloinkahan olisin jäänyt näin kiinni yhteen kappaleeseen. Kyseessä on Katoava veturin ääni -CD:n viides raita, vuonna 1984 nauhoitettu Dr13:n vetämän pikajunan lähtö Kontiomäeltä. Täysikokoisen kuudentoista sylinterin terässinfoniaorkesterin solistiksi on kiinnitetty peippo. Äänityspaikassa juna on jo vauhdissa, eikä Alsthom-kuljettajille matkustajajunan kanssa liikkeelle lähdettäessä tyypillistä nopeaa päämoottorin kierrosluvun nostoa ole kuultavissa.

Kaikkineen hieno äänite yhtä hyvin työnteon taustamusiikiksi tai vaikka romanttisiin hetkiin :-)

(Veturien äänet voivat olla romanttisiakin. Puolisoni tuli poikkeamaan työhuoneessani kummastelemassa kaiuttimista kuuluvaa jurnutusta ja muistutti, miten vuosia sitten olin kirjoittanut hänelle nimenomaan Dr13:n lähtöäänistä, jotka silloin tapasivat kuulostaa kovin melankolisilta.)

Viileitä hiihtokelejä

Ei hiihdetty Tampereella tänäänkään. Pakkanen teki SM-kisojen järjestävälle seuralle Pyrinnölle, kilpailijoille, taustajoukoille ja yleisölle tepposensa. En ole aktiivinen penkkiurheilijakaan, mutta tuntuu siltä, että tämän talven tempoileva pakkanen on peruuttanut kisoja tavanomaista enemmän. Ensi viikonloppuakin itätuuli ja pakkasukko näyttäisivät väijyvän tämän hetken ennusteiden mukaan - tosin ei niin ankarasti kuin viime päiviä.

Kunpa eivät nyt aikatauluttaisi nyt väliin jääneiden hiihtojen uutta yritystä maaliskuun Salpausselkä- ja Wasa-viikonloppuun, kuten jossain on annettu ymmärtää.

Tämän torpan talvenystävät lähtivät päivänpaisteessa suksille. Luistelu-ura alkaa olla paikoin niin jäinen, että meno on hataraa. Yhden kerran menin nurin ja vieläpä aivan tasaisella. Ei ollut muita näkemässä.

Nätin talvipäivän haircuttia

Eilen illalla menimme ajoissa petiin, ja unta riitti 11 tunniksi siihen saakka, kun Vilma tuli kertomaan, että aamupala voisi maistua. Näillä keleillä kissaneiti ei ole välittänyt harrastaa ulkoilua, eikä ruokahalukaan siten ole ollut iso.

Oli oikein mukavaa heräillä hyvin nukkuneena kauniiseen talviaamuun. Puolisoni laittoi uuniin tulen ja minä aamiaisen kahdelle söpöläiselle ja itselleni. Uunin, kahvikupin ja paahtoleivän lämmössä oli vaikea kuvitella parempaa aamua.

Pienen ansiotyövelvoitteen jälkeen aurinkoinen sää houkutti ladulle. Tosin teimme puoliksi tamperelaiset ja vaapuimme vain puolet normaalista lenkistä. Kuntosalin lämpö veti puoleensa. Lieneekö ollut syynä pakkanen vai tammikuinen elämänparannuskausi, kun salilla oli lauantaiseksi varsin paljon väkeä.

Aivan kuin hiihtely olisi vahvistanut käsivarsien ojentajalihaksia ja selkää - tosin vatsa- ja rintalihakset ovat jääneet aika heikolle. Punnerrus kulmatangolla ranskalaisittain tuntui suhteessa helpommalta kuin vastaava penkistä. Kotona venyteltiin J.-M. Jarren kolmenkymmenen vuoden takaisten sävelten säestyksellä ja keitettiin kaakaota.

Illalla, kun yrttiperunat, salaatti ja vissy oli saatu tuulensuojaan, soi ovikello. Sellainen tahtoo yllättää, kun sitä näillä kulmilla ja varsinkin lauantai-iltaisin kovin harvoin tapahtuu. Luettavaksi tarjottiin Vartiotorni-lehteä. Hyvin kelpasi, kiitos vain.

On mielenkiintoista, että Jehovan todistajat jaksavat uskollisesti tuoda tarjolle julkaisujaan tähän torppaan, joka jo puolisoni ammatin vuoksi tiedettäneen pienellä paikkakunnalla varsin perusluterilaiseksi. Ehkä sen voisi ottaa jonkinlaisena kvasi-ekumeniana.

Koulutuspolitiikkaa: sairaaladraamaa ammattikoulusta saakka?

Iltapäivän pienen koulutuspoliittisen kokouksen sivujuonteena nousi keskustelun kohteeksi erikoinen asia. Eräässä huomattavassa väestökeskittymässä toimiva toisen asteen ammatillinen oppilaitos aloitti sosiaali- ja terveysalan perustutkintoon eli lähihoitajatutkintoon valmistavan koulutuksen, joka oli tarkoitettu yksinomaan miehille. Taustalla oli samankaltainen ajattelutapa kuin vaikkapa Etelä-Pirkanmaalla viime keväästä saakka toteutetussa Naiset metalliin -koulutuksessa, jonka ideana on ollut houkutella työvoimapulasta kärsivälle metallialalle naisia niin, että metallialan ammatilliseen tutkintoon valmistava koulutus on räätälöity pelkästään naisille.

Miehille tarkoitetusta lähihoitajakoulutuksesta eivät kaikki kuitenkaan pitäneet. Alan ammattiliitto oli ankarin sanoin moittinut oppilaitosta tällaisesta menettelystä. Ehkä ammattiliiton kanta on se, että perinteiset naisten ja miesten ammatit on edelleenkin pidettävä erillään? Kun oppilaitos sitkeästi piti kiinni tavoitteestaan, ryhdyttiin vaatimaan, että opiskelijaksi hakeutuvat esittävät Laissa lasten kanssa työskentelevien rikostaustan selvittämisestä (504/16.6.2002) tarkoitetun rikosrekisteriotteen. Koska normaalisti lähihoitajakoulutukseen ei ole tällaista pääsyvaatimusta, koulutuksesta vastaava pitkän linjan terveydenhuollon opettajarouva oli omiensa puolesta ymmärrettävästi tuohtunut ja kummasteli, kun opiskelijat eivät halunneet nostaa asiaa esiin tasa-arvon loukkauksena. Omana mielipiteenäni arvelin, että ennakkoluulottomasti tällaiselle alalle lähteneet miehet ovat ainakin kolmen j:n äijjjiä eivätkä ihan pienestä hätkähdä ja näin ollen antoivat asian olla.

Vaikka miespuolisia lähihoitajia eivät kaikki näytä alalle haluavankaan, on alan työvoimapula tunnustettu ongelma. Niinpä samainen oppilaitos on värvätty täyttämään sitä kouluttamalla - nyt sukupuoleen katsomatta - lähihoitajiksi eri tavoin yhteiskuntaan sopeutumattomien ryhmää. Tarkoittamatta loukata ketään, ei voi olla tulematta mieleen sananlasku sokeaa taluttavasta sokeasta, kun koulutuksen kohderyhmässä on muun muassa mielenterveyspotilaita.

Tiedotuspolitiikkaa: katastrofidraamaa arkielämässä?

Eilen kirjoitin, miten viranomaiset ja muut tärkeät tahot mielellään rauhoittelevat kansalaisia, kun jotain vähänkään poikkeuksellista on ilmassa.

On myös tahoja, joissa kolkko sana sanotaan niinkuin se on. Tämänpäiväistä Kotimaa-lehden lintuinfluenssan varautumistoimia koskevaa ykkösuutista siteeraten:
"Hautaukset onnistuvat isossakin mittakaavassa
Halttusen mukaan seurakunnat pystyisivät huolehtimaan hautauksista, vaikka suomalaisten kuolonuhrien määrä nousisi pahimpien uhkakuvien mukaisesti yli kymmeneen tuhanteen.
Tarvittaessa hautojen kaivamisessa voitaisiin käyttää ostopalveluja, vapaaehtoisia tai viranomaisten virka-apua."

Toki pääosa artikkelista samoin kuin toisaalla lehdessä oleva ansiokas juttu lapsia ja nuoria painavasta pandemiapelosta ja sen rauhoittamisesta ovat viranomaistyyppisellä tyynnyttelevällä linjalla. Hyvä niin, mutta hyvä, kun tuo toinenkin puoli tuodaan esiin.

Pakkasukkona

Isossa maailmassa tapahtuu, mutta kotikulmilla on hiihtäjän hyvä hiihdellä. Sää on viileää, mutta se on pääasiassa pukeutumiskysymys. Ensimmäiset kilometrit ovat kylmimmät, mutta pian elimistön oma verikeskuslämmitys pääsee vauhtiin. Kuntoradalla oli rauhallista, ja puolisoni ja minä ainoat vapaan tyylit vaappujat. Pakkasesta ja lämpimämmän kelin parafiinista huolimatta luisti kohtuullisesti.

Partani sai komean huurun, ja puolisoni hiustenlatvat myös. Siitä tuli mieleen, kun aamulla koulubussiin odottavissa nuorissa huomiota kiinnitti säätilaan nähden yllättävän yleinen paljaspäisyys. Joskus 80-luvulla, jolloin oltiin varmasti tyhmempiä kuin nyt, sellaista tapahtui, mutta että vieläkin. Ei se pitkäkään karri varmasti niin paljon lämmitä, että pääkoppa olisi turvassa.

Mittari pyörii

Sähkönjakelun kantaverkkoyhtiö Fingridin antama tehopulavaroitus päättyi klo 21. Sopinee siis blogata.

Radiossa haastateltiin Fingridin edustajaa ja kysyttiin mm. sitä, sopiiko tehopulan aikana saunoa sähkösaunassa. Vastaus oli, että samaan malliin vain kuin ennenkin. Kotitalouksien osuus maan sähkönkulutuksesta on "vain" viidenneksen luokkaa, ja niin viranomaiset kuin muutkin tärkeitä resursseja hallitsevat tahot ovat tottuneet harjoittamaan viisasta tiedotuspolitiikkaa, jossa kansaa ei suotta pelotella. Hyvinvointiyhteiskunnan kansalainen tuntuu saavan paniikinomaisia reaktioita kovin pienestä. Mutta minusta Fingridin mies olisi hyvin voinut vaikka pelkän asennekasvatuksen nimissä ehdottaa, että jospa sähkösaunomista mahdollisuuksien mukaan kuitenkin yritettäisiin välttää.

Ei kai olisi ihan huono idea miettiä ainaisen tuotannon kasvattamisen sijaan myös kulutuksen vähentämistä. Tottakai se samalla saattaa olla myös hyvinvoinnin vähentämistä, mutta mikä sitten on kenellekin riittävää ja mikä ei-riittävää hyvinvointia, on hankalampi kysymys. Tuli vain mieleeni, että ilmatieteen laitoksen tilastojen mukaan talvella 1987 oli varsin kylmää (muistan hyvin tuon talven, kun useammankin kerran palellutin korvalehteni hiihtolenkillä). Kuitenkin kokonaissähkönkulutus oli tuolloin koko vuonna luokkaa 56 TWh (linkin takana Tilastokeskuksen Excel-taulukko), kun se vuonna 2004 oli luokkaa 87 TWh. Kulutuksen huomattavin nousu on luonnollisesti tapahtunut teollisuustuotannossa, mutta ovat kotitaloudetkin innostuneet tuhlaamaan lähes puolet innokkaammin kuin mitä oli niiden kulutus vuonna 1987.

Fingridin verkkopalvelusta näkee varsin reaaliaikaisen selosteen kulloisestakin sähkön tuotanto- ja kulutustilanteesta. Palvelu lienee ollut pystyssä jo pitkään, mutta itse törmäsin siihen reilut kolme vuotta sitten, kun tammikuun alun 2003 kovilla pakkasilla puhuttiin myös ajoittaisesta tehopulasta. Silloin taisi kulutushuippua nostaa myös vuodenvaihteen tauolta ylös ajettava prosessiteollisuus.

Vanha atk-vinkki

Työmaalla tuli puheeksi, että kaikilla nimekkäidenkään firmojen IT-kursseilla ei kerrota ihan kaikkea. Ahkerasti julkaiseva Windows-asiantuntija ei kuulemma taannoin ollut osannut sanoa, mikä avuksi, kun Windows-palvelimen Active Directoryn ryhmäkäytännöt tai suojausasetuksiin tehdyt muutokset tulevat voimaan pelottavan verkkaista vauhtia.

Kerrotaan yksi keino, jos siitä jollekulle olisi joskus apua. Komentokehotteessa ajetaan käsky gpupdate /force ja se on siinä.

Ei tehrä tästä ny numeroo

Ajattelin osallistua suosittuun viisi outoa tapaa -muumiin, vaikka kukaan ei liene minua haastanutkaan. Koska olen itse jäävi arvioimaan tapojeni outoutta, kysyin konsultointiapua puolisoltani. Hän totesi, että yksikään oudoista tavoistani ei ole julkaisukelpoinen. Se siitä sitten.

Tämänpäiväisessä kokouksessa olisi tehnyt mieli sanoa: "Näytän mallisuorituksen", mennä lyömään päätä tukevaan viisikymmenlukulaiseen tiiliseinään ja pyytää valikoituja läsnäolijoita tekemään sama perässä.

Mutta ulkona sentään on hyvä sää. Työpäivän jälkeen ladulla oli mukavasti tilaa ja tunnelma raikas.

Kolme kerettiläistä ajatusta

1. Segregaatio vai integraatio

Opetusalan ammattijärjestön Opettaja-lehden viime numerossa käsiteltiin laajasti erityisopetuksen kysymyksiä. Pääkirjoituksesta alkaen takasivujen työpaikkailmoituksiin saakka linja tuntui korostavan riittämättömiä resursseja. Ei ihme: esimerkiksi Vantaalla kerrotaan erityisopetukseen siirrettyjen lasten ja nuorten määrän kolminkertaistuneen vuosina 1995-2005. Espoon 39 ilmoitetusta opettajanvirasta 21 oli erilaisia erityisopetuksen tehtäviä. Joensuun kymmenestä auki olevasta virasta yhtä lukuunottamatta kaikki olivat erityisopetuksen puolella.

Erityisopetuksen kasvavan tarpeen perusteluna todettiin muun muassa se, että Kansaneläkelaitos on laskenut työelämästä syrjäytyneen kansalaisen maksavan yhteiskunnalle 29 000 euroa vuodessa.

Ruotsalainen kasvatustieteilijä T. Husen kirjoitti aikanaan koulutuksella olevan neljä yhteiskunnallista tehtävää: (1) kvalifikaatiotehtävä eli yhteiskunnan edellyttämän osaamisen tuottaminen, (2) selektiotehtävä eli paikan määrittäminen yhteiskunnan hierarkoissa, (3) integraatiotehtävä eli sosiaalistaminen olemassaolevaan kulttuuriin ja (4) varastointitehtävä eli työvoimareservin ylläpito. Husenin teksti on kaunistelematonta ja enemmänkäytännön koulumiehen kuin tutkijankammion ajattelijan saarnaa. Ensimmäistä tehtävää ehkä lukuunottamatta tämänkaltaisille näkemyksille löytyy ankaraa kritiikkiä muun muassa frankfurtilaisten kriittisestä teoriasta. Varsinkin viimeisen kohdan ajattelutapaa vastaan Marcuse hyökkäsi kirjoituksessaan "Viettirakenne ja vapaus" ("Trieblehre und Freiheit").

Jos ajatellaan Husenin mallia ja erityisopetuksen kasvavia opiskelijamääriä, lyövätkö nyky-yhteiskunnassa toinen ja neljäs tehtävä toisiaan korville? Kauniiden ajatusten hengessä erityisopetusta perustellaan syrjäytymistä ehkäisevillä ja yhteiskuntaan integroivilla vaikutuksilla. Koulumaailman sisällä näin voi olla, kun koulun selektiotehtävä halutaan unohtaa. Mutta koulun ulkopuolisessa yhteiskunnassa joku muu taho voi ottaa tai on jo ottanutkin selektiotehtävän hoitaakseen. Erityisopetukseen siirto ei ehkä lyö leimaa otsaan koulun sisällä, mutta sen ulkopuolella näin voi käydä. Uskon, että erityisopetuksen herkkä käyttö voi olla paitsi syrjäytymistä ehkäisevä myös siihen johtava tekijä.

Erityisopetukseen turvaudutaan mielestäni liian helposti kulttuurissa, joka sietää yhä vähemmän erilaisuutta. Omalta kouluajaltani muistan sellaisia tapauksia, jotka tänä päivänä armotta päätyisivät erityisopetuksen ryhmiin, mutta jotka silloin 1970-80-luvuilla vaihtelevalla menestyksellä sinnittelivät peruskoulun läpi ja päätyivät aivan kunnon kansalaisiksi. Miten olisi mahtanut käydä erityisopetuksessa eli keskittymässä, jossa virikeympäristö ja vertaisryhmän mallit olisivat olleet jotakin muuta kuin yleisopetuksen ryhmässä?

Integraation uskottiin tuolloin tuottavan segregaatiota paremman tuloksen, eikä kai määrärahojakaan ollut muunlaisiin ratkaisuihin. Tänä päivänä määrärahoja on laajamittaiseen karsinointiin. Ja tuloksena näyttää olevan se, että niitä tarvitaan yhä lisää.

Väitän, että pitäisi harkita nykyistä tarkemmin se, milloin erityisopetukseen siirto on perusteltua. Patenttilääke kaikkiin oppimismenestys-, työrauha- ym. ongelmiin se ei ole.

2. Viimeiset mohikaanit

Samaisessa lehdessä niin pääkirjoittaja kuin yleisönosastokirjoittajakin kritisoivat oppilaiden vanhempien kärkkäyttä puuttua koulutyöhön ja opettajan ammattiin liittyviin asioihin.

Suhde ei ole helppo. Opettaja on niitä harvoja nyky-yhtesikunnan ammatteja, joihin edelleen liittyy konkreettinen priimusasema. Vanhan yhteiskunnan statuksellisista ammateista ovat omalla vuorollaan siirtyneet asiakaspalvelijan asemaan papit, lääkärit, hallintovirkamiehet. Opettajan ammatissa on yhä sisäänrakennettu status, joka perustuu muun muassa yhteen ammatin perustehtävään: toisen ihmisen suoritusten määrälliseen ja laadulliseen arviointiin. Jo tämä voi synnyttää tiedostamatonta vastahankaa.

Opettajan on tärkeää osata toimia statuksensa kanssa. Oma reseptini on pitää se täysin taka-alalla mutta riippumattomuus ja status säilyttäen. Liian tiivis koulun ja kodin välinen yhteistyö johtaa koulun riippumattoman aseman heikkenemiseen ja oppilaiden itsenäisten valmiuksien ja yleisen yhteiskuntakelpoisuuden kehityksen hidastumiseen.

No, olen kyllä sitä mieltä, että niin omani kuin erityisesti lapsukaisten herkkien vanhempien onni on, että meikäläisen kaltainen tapaus ei työskentele oppilaitoksessa, jossa operoitaisiin koulu-koti-rajapinnassa samassa määrin kuin esimerkiksi peruskoulussa ;-)

3. Pääoma vs. kulttuurinen pääoma

Koulun yhteydessä puhutaan mielellään osaamisesta, "human capitalista" tai kulttuurisesta pääomasta, jotka halutaan nähdä taloudellista pääomaa arvokkaampana.

"Human capitalin" korostaminen taloudellisen sijasta on osaamisen ja vastaavien arvojen tuottajien ehdollistamista siihen, että he eivät arvostaisi taloudellisia palkkioita. Opetusalan ammattilaisiin tämä uppoaa hyvin, koska he yhä tunnistavat primus interpares -asemansa. Siinä asemassa toimivan ei ole arvoon käypää puhua rahasta, koska heidän työssään kyse on jostakin arvokkaammasta. Samaa politiikkaa käytetään ehkä vielä kärkevämmin moniin muihin ammattiryhmiin, joihin verrattuna - se myönnettäköön - opetusalalla työskentelevien taloudellinen asema on erinomainen tai ainakin hyvä.

En kirjoittanut edellistä kritisoidakseni opettajien palkkausta yleisellä tasolla. Eräissä ryhmissä, kuten perusopetuksen ala-asteella, palkkaus on epäilemättä jäljessä työn vaativuudesta, mutta opetusalalla on paljon tehtäviä, joissa palkkaus lienee aivan kohdallaan. Ongelma on kulttuurisen pääoman liturgiassa, jonka kaikkia merkityksiä ja vaikutuksia ei välttämättä osata tunnistaa.