Koulussa vaihteeksi opiskelemassa

Työn puolesta tulee käytyä aika paljon erilaisissa kouluissa. Eniten tietysti ammattikouluissa, mutta joskus muissakin. Mutta nyt olen päässyt peräti opiskelemaan kouluun, johon olen jo pitkään halunnut. Olen hakenut kahtena vuotena. Viime vuonna ei tärpännyt, mutta tänä syksynä oli minun vuoroni.

Eilen työpäivän jälkeen S89 vei Kuopioon. Matka meni paljon nopeammin kuin olin odottanut, vaikka Pendolinon nopeusnäyttö kertoi vaatimattomia lukemia taannoiseen itäiseen lajitoveriinsa verrattuna. Savon rataa ei tule pahemmin matkusteltua, ja tajusin että ylipäätään käyn sangen harvoin Lahti-Jyväskylä-linjan itäpuolella sijaitsevassa osassa maatamme.

Mutta nyt vietän muutaman päivän Pelastusopistolla. Ei minusta salskeaa pelastajaa tule, mutta yritän hakea aineksia pahan päivän varalle kuntayhtymän eräisiin viranomaistehtäviin.

Koska Kuopio(kin) on minulle varsin vieras kaupunki, olin ajatellut ajaa rautatieasemalta opistolle herroiksi taksilla, kun iltakin oli pimennyt jo aikaa sitten. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin ja etsin torin laidalta linja-autopysäkin. Ensimmäinen yritys oli huti. Ystävällinen, jotain muuta kieltä kuin suomea äidinkielenään puhuva kuljettaja opasti oikealle pysäkille. Olisiko ajatellut, että hämettä vääntävä on täällä yhtä muukalainen kuin hän? Oikean linjan, 23:n, löydettyäni jäin varmuuden vuoksi etupenkkiin ja pyysin kuljettajaa sanomaan, koska ollaan sopivalla pysäkillä.

Sopiva pysäkki oli aivan opiston edessä. Oppilaitos on melkoisen kokoinen kompleksi. Ja kaikki pelaa viimeisen päälle. Opiston ylläpitämästä majatalosta löytyi vielä viime hetkellä kysyttynä majoitus myös kurssijaksoa edeltäväksi yöksi, junayhteydet kun eivät suosi etelästä Kuopioon aamuksi haluavia. Kulkuluvat ja avaimet löytyivät sieltä, mistä piti. Niillä pääsi huoneeseen, tyylikkäällä tavalla askeettiseen, lähes steriiliin (varmaankin palokuorma on haluttu minimoida). Yllätys oli samalla tavalla myönteinen kuin neljännesvuosisata sitten sotaväkeen mennessäni, kun päädyin huomaamaan, että majoitustilat eivät ole mitään tsaarinajalta periytyviä kolkkoja tiilikolosseja vaan viimeistään edellisellä vuosikymmenellä rakennettuja, tuolloin ihan ajanmukaisia pienkerrostaloja.

Tämän oppilaitoksen opettajat, kuten valtaosa opiskelijoistakin käyttävät univormua. Oikeastaan me siviilivaatteiset erotumme joukosta.

Iltapuhteena kävin Antin, kurssikaverin, kanssa koulun kuntosalilla. Se kuulemma on aika kovassa maineessa. Toinen kurssikaveri Jani, täällä ei niin kauan sitten ammatin itselleen opiskellut, tuli näyttämään paikkoja. Varustus on levytankopainotteista, joskin yksi huone on omistettu pelkästään moderneille kuntopyörille, juoksumatoille ja vastaaville aerobisille laitteille. Oli siellä pari jonkinsorttista hiihtosimulaattoriakin, mutta en kehdannut kokeilla, kun näyttivät niin teknillisiltä. Tähdättiin ajankohtaan, jonka oppaamme kertoi olevan yleensä hiljainen. Tunti hikoilua alkoi olla täynnä, kun talon oikeita opiskelijoita saapui isommissa ryhmissä. Ajattelin, että nyt on sopiva aika lähteä pois kokemasta olevansa heikko ja menin sotkemaan vielä hetkeksi kuntopyörää.

Raskaamman raudan salin taululle on kirjoitettu elämänviisauksia. "No pain, no gain" oli esillä, mutta yksi suomennoksista hymyilytti: "Ei painoa, ei vaimoa". Nuoret miehet tykkäävät tietysti pullistella ja taitavat tykätä pullistelusta pitävistä tytöistäkin. Mutta näin keski-ikäisen kokemuksella sanoisin, että maltillisemmatkin liikuntaharrasteet ovat yksiä mukavimmista asioista, mitä oman kullan kanssa voi puuhailla.