Työt ovat alkaneet

Eilinen keskiviikko oli ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Noin kaksi ja puoli viikkoa on mielestäni varsin optimaalinen loman pituus. Se on riittävän pitkä niin ,että ehtii tehdä tarpeeksi mukavia asioita ja rentoutua. Toisaalta se ei ole niin pitkä, että mieli ehtisi liiaksi vieraantua työkuvioista: toisin sanoen töihin palaaminen ei ole mikään kulttuurishokki. Loman optimaalinen pituus on varmaankin henkilökohtaisesti koettavissa oleva asia.

Silti ensimmäinen työpäivä oli väsyttävä. Onneksi saimme puolisoni kanssa taisteltua toisemme ja itsemme pienelle lenkille illansuussa. Raitis ilma virkistää aina.

Kalenteri alkaa pikkuhiljaa saada lisää täytettä syksyn päivien kohdalle. Kokouksia, kokouksia ja taas kokouksia. Jossain välissä ehtii kyllä opetustoimeenkin. Veljesoppilaitokseen tietotekniikkalukion puolelle tarvittaisiin muuten väliaikaista tietoliikennetekniikan ja Java-ohjelmoinnin opettajaa. Kiinnostaisiko ketään? Tietoliikennepuolella olisi lähinnä Ethernet- ja TCP/IP -juttuja käytännön asennuksiin painottuen. Javasta ymmärtääkseni monenlaista alkaen perusteista ja päätyen sockettien väsäämiseen TCP/IP-puolelle. Älkää kysykö sen enempää - en tiedä Javasta mitään, paitsi että se on hyvä mutta turhan kallis maitokahvivalmiste.

Olen tapani mukaan ilmaissut itseäni epäselvästi 4.8. kirjoittamassani merkinnässä, jossa mietiskelin Tommi Perkolan verkkopäiväkirjan aikahyppyjen melankoliaa. Kyseiset aikahypyt ovat todellakin neutraalisti ja toteavasti kirjoitettuja. Melankolia tässä tapauksessa syntyy tekstin ja tulkitsijan vuorovaikutuksena. Proosan, kuten muidenkin taiteen muotojen, merkitys ja viehätys perustuu suurelta osin juuri tulkittavan ja tulkitsijan vuorovaikutukseen, joka on hyvin subjektiivinen ilmiö. Tietysti myös tiedottavan asiatekstin ja sitä lukevan tulkitsijan välille syntyy subjektiivinen vuorovaikutus, mutta sitä ei voine kutsua taide-elämykseksi. Sopivampi nimi (tilanteesta riippuen) voisi olla vaikka oppiminen.

Alakulotetun tunnelman yksi osatekijä lienee se, että aikahyppyjen kaltainen teksti pakottaa miettimään omaa suhdettaan omaan ja ympäristönsä aikaperspektiiviin. Esiin nousevat kysymykset siitä, miten tietyissä elämänvaiheissa pitäisi toimia omien ja ympäristön todellisten tai kuviteltujen odotusten mukaan. Hienon "Näkymä rannalta" -verkkopäiväkirjan ylläpitäjä on kiinnittänyt huomiota eteenpäin katsomisen vaatimukseen, jollainen huolimattomasti muotoillusta tekstistäni on luettavissa. Itse asiassa en ole varma, missä määrin nykypäivän sosiaalisessa ympäristössä tuollaista vaatimusta todellisuudessa on. Vai liittyykö monessa yhteydessä manattu suorituspakko enemmänkin välittömään menestymiseen? Pitäisikö edes vaatimuksen tulevaisuuspainotteisesta ajattelutavasta kuulua elämänkaaressa erityisesti joihinkin tiettyihin vaiheisiin? Vai onko optimitilanne sellainen, jossa menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden perspektiivit kohtaavat toisensa suunnilleen tasa-arvoisina?

Kiitokset muuten Ihmissuhteet" ja "Näkymä rannalta" -weblogien kirjoittajille huomiosta. Luen ahkerasti myös teidän mielenkiintoisia tuotoksianne.

Ruokatauko ohi ja lounaaksi on nautittu puoli litraa sitruunalla maustettua kevytcolajuomaa. Terveellistä? :-(