Jumboa mä katsastan

Tämän aiheen olen jo käyttänyt, mutta menköön uudelleen. Kolmannessa blogimerkinnässäni 27.6.2003 kirjoitin Veturimuseon isommasta höyryveturista:

Museo on sulkeutunut jo pari tuntia sitten. Toistasataa vuotta vanha veturitalli on viileä. Askelten ääni kaikuu avarassa tilassa. Tilan korkeus ja kantavina seininä toimivien väliseinien kaariholvit luovat kirkkomaisen vaikutelman. Joitakuita hämärän tallin suuret veturit melkeinpä pelottavat. Minusta ne ovat kaikesta teräksisestä elottomuudestaan huolimatta hyvin ystävällisen näköisiä.

Vaikkapa K3 (tai Tv1, miten haluatte), Suomen raskaiden vuosien unohdettu työjuhta hiljaisena, nöyränä mutta silti voimaa uhkuvana. Tampellan valmiste, muuten. Kuin teräs hiljaa kuiskaisi: "Koskas taas lähretään?"

Omin konein liikkumisen hetki koitti alkusyksyllä 2013. Maanantaina 29. kesäkuuta 2015 lähdettiin viimein oikeasti. Ulos Museo-rajamerkin suojista, ratapihalle ja linjalle.

Nyt veturin entisöinti oli edennyt siihen vaiheeseen, että oli tullut aika järjestää liikennekelpoisuuskatsastus. Museoveturia ei pääse katsastamaan ajamalla se katsastusasemalle ja ottamalla vuoronumero. Verkkopalvelustakaan ei katsastusaikaa voi varata.

Ennen katsastusta veturille on oltava nimettynä sekä kunnossapitäjä että liikenteeseen asettaja eli operaattori. Ensinmainittu tarkoittaa määrätyt vaatimukset täyttävää organisaatiota, joka kykenee vastaamaan veturin teknisestä kunnossapidosta. "Jumbon" rautatiehistorialliselle merkitykselle soveltuvia kunnossapitäjiä on valtakunnassa kokonaista yksi, mutta se onkin sitten varsinainen velho: Höyrywelho Oy. Jälkimmäinen, liikenteeseen asettaja, puolestaan tarkoittaa organisaatiota, jolla on rautatielain 3 §:n tarkoittamat edellytykset harjoittaa rautatieliikennettä Suomessa. Veturimuseon ylläpitäjät ovat Akaan kaupunki ja Museoveturiseura ry, joiden kummankaan ei ole ollut mielekästä ryhtyä rakentamaan järjestelmää rautatielikenteen harjoittamiseksi. Näin ollen liikenteeseen asettamisesta tehtiin sopimus kokeneen museorautatieliikennöitsijän Keitele-Museo Oy:n kanssa, jonka kanssa Veturimuseo on pitkään tehnyt erilaista yhteistyötä erityisesti "Lättähattujen" eli Dm7-kiskoautokaluston merkeissä.

Museoveturin katsastaminen on karkeasti sanoen kaksivaiheinen tapahtuma. Höyryveturin kyseessä ollessa vaiheita on kolme. "Jumbon" osalta ensimmäinen vaihe eli paineastian tarkastus tehtiin viime kesänä.

Seuraavaksi tutkitaan, onko veturin liikkuminen Suomen rataverkolla ylipäätään mahdollista: ovatko rata ja veturi toistensa kohtaamisen jäljiltä ehjät jne. Jos kaikki menee hyvin, seuraa viimeinen vaihe, joka on lähimpänä monelle tuttua auton katsastamista. Tutkitaan jarrut, valot ja muu liikennöinnin kannalta välttämätön.

Ensinmainittu vaihe toteutetiin maanantaina 29.6. Toijalan ratapihalla ja Valkeakosken radalla. Toinen vaihe tehtiin seuraavana päivänä ajamalla Turun rataa Urjalaan ja takaisin. Kuljettajana toimi Kanoja ja muita edelleen ajokuntoisia höyryvetureita paimentamaan tottunut pieksämäkeläisveturinkuljettaja Esko Hirvonen. Koeajo-operaatiota johti Keitele-Museon Aimo Kääriäinen.

Tahdon saada leiman 

Tahto rautainen vie... vaikka rautatieliikenteeseen. Veturin kriisivarastosta - kriisiaikoihin teoriassa hyvin soveltuvien halkopolttoistenkin höyryveturien varmuusvarastointi todettiin yhteiskunnan valmiuden kannalta tarpeettomaksi, kun ymmärrettiin niiden ajokuntoon saattamisen edellyttämä, poikkeusolojen näkökulmasta kohtuuton, työmäärä ja se, miten haavoittuva rautatieinfrastruktuuri on - museoon 1970-luvulla pelastaneet Heikki Kellomäki, Reino Kalliomäki, Juhani Katajisto ja Ilkka Hovi kuorivat veturin päältä ruostesuojauskuorrutuksen ja talkoilivat siitä näyttävän museoveturin, Veturimuseon yhden vetonaulan.

Resiina-lehden numerossa 4/2013 julkaistu Heikki Kellomäen kirjoittama artikkeli Höyryveturi Tv1 933 ja sen kunnostus kertoo tarkemmin veturin kunnostuksen vaiheista. Kun projektiin lähtivät mukaan itse höyryvelho, Museoveturiseuran pitkäaikainen jäsen Juha-Pekka Viitanen, ja seuran oma kasvatti, museoveturiseppä Simo Tuominen, syttyivät uudelleen haaveet "Jumbo" 933:n liikkumisesta rataverkolla.

Enkä pelkää ollenkaan

Edellä mainitut valistuneet herrasmiehet Kellomäki, Kalliomäki, Katajisto ja Hovi olivat 1970-lluvulla tarkoituksella hankkineet säilytettäväksi teknisesti mahdollisimman hyväkuntoisen yksilön. Konepajakorjauksen jäljiltä veturilla ei oltu ajettu paljon. Mainittakoon kuitenkin, että käsitys kriisivarastoveturin ylöslämmityksestä noin vain on kaukana todellisuudesta: veturin kunnostaminen on vaatinut työtä, työtä ja taas työtä. "Puoli ihmisikää", sanoi Heikki kerran.

Yhdessä kohden veturi ei osoittautunut maineensa veroiseksi. "Tämä ei ole Jumbo", totesi koeajojen veturityyppiteknisenä asiantuntijana ja lämmittäjänä toiminut emerituskuljettaja, kokkolalainen Pentti Yli-Hukkala. Tv1-sarja tunnettiin työkoneena: väkivahvana raskaiden tavarajunien vetäjänä, mutta isoruokaisena, kolkkona ja kolisevana. Voimaa ei puuttunut. "Miten se höyrystikään jo muutamalla oikein heitetyllä halolla!", totesi Pentti. Veturimuseon "Jumbo" kulki niin kauniisti, että se olisi voinut käydä kutsumassa parivetoon vaikka itsensä Hyvinkään Prinsessan, Hv1 nro 555:n. Ehkä joskus kutsuukin...

Museoveturien koeajoista ei läheskään aina tiedoteta missään etukäteen, koska ne ovat rautatieliikenteen kannalta toissijaisia. Aikataulut saattavat muuttua tai kokonaan peruuntua kaupallisen liikenteen tai koeajettavaan veturiin liittyvien syiden vuoksi. Museoveturiseura päätti kuitenkin saattaa koeajot julkiseen tietoon käytettävissään olevia kanavia, lähinnä sosiaalista mediaa ja muita sähköisiä välineitä, hyödyntäen. Mitään yleisötapahtumaa ei rakennettu, mutta haluttiin tuoda asiasta tieto, koska Tv1 on Suomen rautatiehistorian kannalta merkittävä veturi eikä sitä ole nähty rataverkolla vuosikymmeniin. Veturimuseo, jolla ei ole omaa vaunukalustoa, ei myöskään voi järjestää veturilla yleisöliikennettä, joten ei olisi voitu luvata, että ajokuntoinen veturi olisi koeajojen jälkeen julkisesti liikkeellä jonakin tiettynä ajankohtana. Tietenkin luotettiin koeajojen onnistumiseen veturin teknisen kunnon puolesta.

Veturin kunto oli niin hyvä, että tiistaiaamuksi varattua toista koeajoa ei tarvinnut ajaa lainkaan. Täten säästettiin viitisen mottia halkoja, joita Akaan kaupunki oli koeajolle hienosti sponsoroinut. Tiistain koeajo Urjalaan tuotti hyväksymisleiman ilman ainoatakaan sanaa huomautussarakkeessa.

Radalla on vaihde, YV54-200N-1:9-tyypin vaihde. Sitä ei voi kiertää, sitä ei voi ylittää?

"Jumboilla" oli maine paitsi kolkkoina ja karkeina myös jäykkinä vetureina. Itsekin tiedän syyllistyneeni levittämään tietoa, jonka mukaan heikosti joustavalla levykehyksisellä veturityypillä ei voisi ajaa kaikissa vaihteissa.

Kun lajityypin edustaja nyt oli liikkeellä, liikennevirasto ja Tampereen teknillinen yliopisto liikenneviraston teknisen johtajan Markku Nummelinin johdolla tutkivat asiaa Toijalan ratapihan vaihteessa nro 073, entisen rataosaston työ- ja huoltorakennuksen edustalla.

Mittaukset kertoivat, että jäykkänä pidetty höyryveturi aiheuttaa vaihteelle vähemmän rasituksia kuin päivittäisessä liikenteessä oleva täyteen kuormattu puutavaravaunu.

Kulkutie on nyt auki. Minkäs seuraavaks lähretään? Ainakin kattila on lämpimänä Veturimuseolla sunnuntaina 30.8. Lasten höyrypäivän merkeissä vietettävän kauden päättäjäistilaisuuden yhteydessä. Ja aiemminkin, jos halutaan, ja haluaja tuo muassaan muutaman motin kuivaa puolimetristä koivuhalkoa.

Mobiililipulla

Eletään huhtikuun puoliväliä, ja vasta vuoden toinen kerta, kun on työasiaa Helsinkiin. Se tarkoittaa, että ruuhka-IC:issä ei ole juuri tullut istuttua. Ei IC40 ainakaan vielä Toijalasta lähdettyään kovin täynnä ole. Viime aikoina olen joutunut tekemään tavanomaista enemmän työreissuja sijainti- tai aikataulusyistä kiskoliikenteen sijasta kumipyörillä, mutta kevään edetessä ja suunnan kääntyessä isompiin paikkakuntiin pääsee yhä useammin junakyydillä.

Junamatkojen matkalippuja kertyy kenkälaatikkojemmaan yhä vähemmän. Matkalaskutettavat ovat tietysti ennenkin menneet laskun mukana, mutta todettuani mobiililipun ennakkoluuloistani huolimatta aivan toimivaksi matkustusasiakirjaksi - lipun on saanut poikkeuksetta avattua jopa liikkuvassa junassa ja matkalaskuihin tai muualle liitteet saa jälkikäteen tulostettua Veturi-palvelun kautta - en juuri ole kartuttanut kokoelmaa.

Mobiilipäätelaitteeni jouduin uusimaan talvella. Ensimmäisen mallisarjan Lumiassa ei ollut varsinaisesti mitään vikaa - päivityskelvottomaksi tullut 7.8-käyttöjärjestelmäversiokin riitti niille sovelluksille, joita käytännössä tarvitsin - mutta laite sattui lipeämään kädestä ja putoamaan lasi alaspäin hiekoitussoran päälle. Liikkeessä todettiin, että korjaaminen ei kannata. Päätin pysyä Windowsissa ja Lumiassa yksikertaisesti siksi, että yhdistelmä on minusta hyvä. Mallinumeroksi tuli 930: miellyttävän kokoinen laite, joskin ulkomitoiltaan sopivan ylärajoilla, ja ennenkaikkea erinomainen akkukesto vanhaan verrattuna. Vanhaa 800-mallia piti ladata joka toinen päivä, tätä joka kolmas tai neljäs. Ja mikä parasta, tässä toimii vanha kunnon MS-DOS. Jos työpuhelimeni, Nokia 3310, alkaa olla mobiiliretroa tai -vintagea, on vielä kertaluokkaa nostalgisempaa käskeä älypuhelinta Microsoft-tietotekniikan alokasajan sulkeisjärjestyskomennoilla, kuten dir tai cls. Vaikka tärkein sisältö pitäisi olla turvassa pilven reunalla, en ole uskaltanut kokeilla, mitä tekisi format c:. Puhumattakaan fdisk-käskystä.

Takaisin blogiin

Edellinen päivitys oli Lapista ja tämä matkalla pikajuna 270:n kyydissä sieltä kotiin. Ei reissu koko talvea ole kestänyt, vaan loppui vähän etuajassa, ja kotiin lähdettiin uudenvuodenpäivänä.

Kotipuoleen talvi tuli jossain vaiheessa tammikuuta, näytti hetkisen lupaavalta, mutta hiipui pois kauan ennen aikojaan. Viime viikolla lähdettiin etsimään lunta uudelleen pohjoisesta, eikä taaskaan tarvinnut pettyä. Hiukan myöhäinen hiihtoloma hiihdeltiin ja lepäiltiin Äkäslompolossa Kuerkaltion rauhallista lomakylää tukikohtana pitäen. Kilometrejä kertyi viikon mittaan reilut 200 ensin lumituiskussa, sitten lämpöasteiden pehmentämällä ladulla, mutta tiistaista eteenpäin oikein mainiossa kevättalvisessa kelissä.

Tuli todettua, että monot pitäisi päivittää. Tämä oli niille vasta kuudes talvi, jos edellinenkin, käytännössä hiihtämätön, lasketaan mukaan. Ei tunnu ulkomainen merkki olevan niin kestävä kuin Jalas aikanaan. Lähtöpäivänä kierreltiin kylän kaupoissa, urheilu-sellaisissakin, mutta en vielä raaskinut hankkia uusia. Varsinainen huomion kiinnittäjä oli Järvisen ilmeisesti tälle kaudelle uutuutena tullut retrohenkinen suksimallisto. Oli puusuksijäljitelmää ja varhaisnuoruudesta tuttua Carbon-klassikkoa. Ulkonäkö oli herkullinen ja laatu varmaankin kohdallaan, mutta hintalappu hurja.

Lounasaikaan nautittu Rouhe-ravintolan lohipizza pitää nälän vielä iltayhdeksältä. Aamiainen saadaan nauttia kotona.

Vuoden viimeinen päivä

Viikonlopun pakkanen lauhtui pariksi lumisateiseksi päiväksi. Maanantaina oli enää parikymmentä pakkasastetta, mutta uusi lumi laduilla ajoi saman asian kuin hiekka ratakiskoilla. Pitoa löytyi, mutta luistosta ei tietoakaan. Tunturijärven lenkki oli turhan raskas. Paluumatkan loiva alamaa Luosujärven latu-uralle vaati sekin lykkimistä.

Tänään keli oli hyvä. Mutta korkeammalle nousevilla laduilla ei pahemmin hiihtäjiä näkynyt. Kahvikeitaan laavu Ylläksen etelärinteessä on kevätsesongilla yksi suosituimpia taukopaikkoja. Tänään meitä paikalla seisahtavia oli kolme ja lisäksi yksi pysähtymättä ohi hiihtänyt. Tunturin ympäri vievää yläreittiä ei vielä oltu avattu.

Kun kotona ei ole televisiota ilmaisia WWW-pohjaisia kanavia enempää, on tarjontaa tullut täällä hyödynnettyä iltaisin ahkerasti. Paljon on eri ajankohtaisohjelmissa muisteltu mennyttä vuotta milloin politiikan, milloin urheilun ja milloin minkin teeman ympärillä.

Kuvassa on vuoden 2014 viimeinen auringonkajastus täällä pohjoisessa.

En usko, että päättyvä vuosi jää mieleeni merkittävänä vuotena. Ei se omalta kohdaltani huono ollut, jollei hyväkään. Paljon mitään mieleenpainuvaa ei tullut tehdyksi tai koetuksi. Se näkyy blogista, jossa tekstien määrä on vähentynyt entisestään. (Edit osallistuessa television kautta uuden vuoden vastaanottoon Tampere-talolla: Yksi muistettava hetki oli, kun kevättalvella siellä tuli nähtyä ja kuultua Angélique Kidjoa, yhtä niistä harvoista artisteista, joista - jos en varsinaisesti voi sanoa fanittavani - olen pitkään pitänyt.)

Vuoden viimeisen päivän aktiviteeteista puheen ollen voisi sanoa, että päättyvä vuosi oli aivan harvinaisen huono hiihtoharrastuksen kannalta. Lumitalvi kotipuolessa kesti viikon. Kevät oli niin pitkä ja olemattoman talven jälkeen mitäänsanomaton, että vuodenkierron yleensä mieluisimmista ajoista en oikein osannut nauttia.

Kolmannen sektorin puolella veturitallilla höyrysi hyvin, paremmin kuin omana tallimestariaikanani koskaan. Pysyn mieluusti rivitalkoolaisena ja sivustakatsojana. Tulevaa ajatellen olen toki valmis auttamaan missä tarvitaan ja mihin oma osaaminen riittää, kun vain joku sanoo, mitä ja miten. Isompaa aloitetta en halua ottaa. Jos valtaventtiilin kahvalla on sitä aiemmin pidellyt käsi, vaarana on että suunnanvaihtokoneisto kääntyy taakse tilanteessa, jossa oikea suunta on eteenpäin ja vauhdilla. Niinpä harrasteaktiviteetteja tuli suunnattua toisaalle. Pitkästä, pitkästä aikaa tuli vietettyä öitä muunmuassa Parolannummella. Erilaisten lähinnä turvallisuusaiheisten vapaaehtoiskurssien ohella jokunen opintopiste tuli tehdyksi myös avoimessa yliopistossa.

Yhtä kaikki, vuosi loppuu seudulla, jossa on hyvä olla. Ja mikä parasta, ihmisen kanssa, jonka rinnalla on hyvä olla.

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Talvea etsimään

Joulu tuli ja meni perinteiseen malliin reseptinään kotitekoisia ruokia, sankarihaudan kunniavartiota ja joulupäivän varhaista aamukirkkoa Sääksmäellä.

Tapaninpäivän iltana noustiin kotiasemalta junaan matkassa rinkat ja suksipussi ja suuntana rataverkkomme pohjoisin tarjolla oleva liikennepaikka. Lumitöiden makuun päästiin kotipuolessa jouluaattona, mutta pitkän pimeän syksyn myötä mieli alkoi tehdä oikeille hangille.

Hiihtokausi tuli sitten avatuksi vanhan vuoden puolella. Ylläksen latuverkosto on alkutalvestakin omaa luokkaansa, mutta olemattomat pohjakilometrit ja 26-29 pakkasasteen lämpötila pitävät lenkit maltillisina. Kerrospukeutuminen, putkihuivi pipon alla sekä kunnon rukkaset kädessä erikseen mainitakseni, ja Startexin Nordic suksenpohjassa ovat toimiva yhdistelmä.

Majapaikaksi valitsimme vuodenvaihteen juhlakauden kunniaksi hotellin

Ylläsjärven puolelta tunturia. Täällä löytää alkutalveen soveltuvia lyhyempiä lenkkejä helpommin kuin tunturin pohjoispuolelta Äkäslompolosta käsin. Kun aamiainen ja päivällinen nautitaan seisovasta pöydästä, huoneessa on lämmintä, suihku ja televisio ja matkalukemisena kullalta joululahjaksi saamani tamperelaistutkijoiden uunituore "Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla", ovat rentouttavan loman ainekset kasassa.

Pipariviikonloppu

Aloitettiin viikonloppu Tampere-talolla Filharmoniaa kuunnellen. Vieraileva kapellimestari oli nimekäs Osmo Vänskä. Perjantai-illan konsertissa oli vanhaa ja uutta. Toccatan ja fuugan orkesterisovitus oli parempi kuin ennalta osattiin odottaa. Uruillahan se soittaa kuuluu, mutta oli tässäkin hyvät puolensa. Odotetuin teos oli Kalevi Ahon tuore Géjiā - kiinalaisia kuvia orkesterille. Teos on Kiinan kansallisen kulttuurin keskuksen tilaustyö: kiinalaiset kutsuivat viisi ulkomaalaista säveltäjää ympäri maailmaa tutustumaan kulttuuriinsa ja kansanperinteeseensä ja tuottamaan kokemansa pohjalta sävellyksen. Aho vietti aikaa eteläisessä Guìzhōun maakunnassa, jota asuttaa Géjiā-vähemmistökansa, kiinalaisittain 革家人 (Géjiā rén). Aho oli saanut teoksensa kuulostamaan sangen kiinalaiselta, ainakin sikäläistä musiikkia paremmin tuntemattoman korviin.

Lauantaiaamupäivä käytettiin piparkakkuja leipoen. Kulta oli edellisenä päivänä kehittänyt uudenlaisentaikinareseptin. Joskus tarkoituksetta syntyneet lopputulokset osoittautuvat yhtä hyviksi ellei paremmiksi kuin oli ollut alunperin tarkoitus. Niin kävi nytkin. Silti leivottiin sunnuntaiaamuna vielä puolikas annos perinteisellä reseptillä tehtyyn taikinaan. Kaikkiaan taisi tulla 16 uunipellillistä. Nyt pitäisi piparia riittää.

Sunnuntai-iltapäivää vietettiin urheilutalon jälleen varsin hiljaisella kuntosalilla. Kotiin lähtiessämme oli isossa salissa alkamassa miesten 1-sarjan lentopallo-ottelu, jossa kotijoukkue kohtasi Tampereen Kisatoverit. Menivät sitten häviämään kotihallissaan.

Toinen adventti

Ei edelleenkään tietoa lumesta, mutta toinen adventtisunnuntai antoi sentään vähän aurinkoa ja eilistä kuivemman sään.

Valosta nauttiminen jäi kohdaltani ikkunan takaa ihailemiseksi, kun aamupäivä meni kolmannen sektorin ATK-hommissa, tarkemmin sanoen parin yhdistyksen verkkosivupäivitysten kanssa. Ulkona tuli piipahdettua vain klapien noutamisen ja lintulaudan täyttämisen verran.

Talon kauniimman asukkaan tultua töistä päätettiin lähteä pitkästä aikaa käymään urheilutalon kuntosalilla. "Moro moro, ei sitten törmätty eilen linnan juhlissa", hyväntuulinen hallimestari tervehti. Sali on edelliskesäisen remontin jäljiltä vielä sangen hyvässä kunnossa. Pitkän tauon jälkeen nähtynä se oli oikeastaan hulppea verrattuna työmaan vastaavaan, pieneen mutta sinänsä ihan toimivaan, jossa olen yrittänyt käydä pari kertaa viikossa.

Viihdyttiin reilu tunti. Sunnuntai-iltapäivä oli hiljainen, eikä laitteille tarvinnut jonottaa. Hetkisen olimme peräti ainoat paikallaolijat. Kotiin koukattiin kaupan kautta: maitoa, kaurakeksejä, kissanmakkaraa ja lintulaudalle talipötkö, "linnunmakkara", kuten sitä kutsumme.

Päivälliseksi tehtiin soijarouhelasagnea ja vihreää salaattia. Maistui niinkuin aina. Mutta niitä kaurakeksejä ei olisi kannattanut ostaa. Ihan liian hyviä, vaikka vatsa tuli oikeasta ruoasta hyvinkin täyteen.