Hämeenlinnasta kissalaan

Tämänpäiväinenkin näyttö elektroniikan ja tietoliikennetekniikan koulutusohjelman perustutkinto-opiskelijoille meni hyvin. Tehtävän pääpaino oli Linuxin asennuksessa ja web-palvelimen konfiguroinnissa (mielestäni hieman erikoinen painotus ko. tutkintoon). Periaatteessa yksinkertaiselta kuulostavaa asiaa oli höystetty monenlaisilla erikoisvaatimuksilla.

Opiskelijat joutuivat näytössä tekemään töitä tosissaan kellon käydessä koko ajan. Havainto, jonka arvioijatoverini tamperelainen Linux-ekspertti Tatu ja minä teimme, oli opiskelijoiden sisukas peräänantamattomuus. Hanskoja tai asennuslevyjä ei lyöty tiskiin, vaikka jokin ei vielä n:nnellä kerrallakaan onnistunut. Viimeisillä minuuteilla tuli työvoitto muutamille.

Päivän päätteeksi käväisin Hämeenlinnassa vaateostoksilla. Matka taittui linja-auton kyydissä hämäläisissä maalaismaisemissa ja osin kapeita sorateitä pitkin vanhan Sääksmäen kautta Hattulaan, Tyrväntöä ja Lepaata sivuten Parolaan ja sieltä edelleen kaupunkiin. Hauhonkin puolella käytiin välillä. Viimeiset ammattikoululaiset jäivät pois Retulansaaren tienhaarassa. Viime vuonna matkustin tätä reittiä silloin tällöin, ja usein olin Retulan ja Hämeenlinnan välillä ainoa matkustaja. Nyt aivan näin ei ollut.

Vaatekaupasta mukaan tarttui kahdet housut ja paita. Jostain syystä vaateostokseni, silloin harvakseltaan, kun niitä tulee tehtyä, suuntautuvat usein Hämeenlinnaan. Kotikylässä ei miestenvaatekauppaa ole ollut vuosiin.

Pidän paljon Hämeenlinnasta kaupunkina. Ilmapiirissä on samanlainen, ulkopuolisen mielestä ehkä hämäläisen sisäänpäinkääntynyt ja juuri sellaisena kotoinen, leima kuin Tampereessa tai Valkeakoskessa, mutta silti Hämeenlinna on erilainen. Linnan seutua tai keskusta-alueen ahdasta ruutuasemakaavaa kulkiessa tuntee ympärillään lepäävän historian. Viime syksyltä mieleeni jäi erään sikäläisen kiinteistönvälitysfirman ikkunassa ollut mainos ns. rivitaloasunnosta. Hyvällä alueella, peruskorjattu hiljattain, paljon tilaa ja muut hyvän rivitaloasunnon määritteet. Rakennusvuosi 1790 oli kirjaimellisesti toisesta maailmasta muiden asuntomainosten joukossa.

Keskustassa, "Reskalla" ja sen ympäristössä, oli hurjasti väkeä. Kaksi peräkkäistä pyhää taitaa aiheuttaa ihmisissä melkoisen hamstraustarpeen. Tiiriön automarkettien tilanteen saattoi hyvin kuvitella.

Kotiin päin lähdin junalla. Hämeenlinnan rautatieasema ei ole alkuperäinen. Jos olisi, se kuuluisi maan vanhimpiin asemarakennuksiin, kuvista päätellen tyyliltään samansuuntaisena Tikkurilan alkuperäistä tiiliarkkitehtuuria edustavan, nyt museona toimivan luomuksen kanssa. Sisällissodan loppuvaiheissa Hämeenlinnan alkuperäinen asema tuhoutui, ja vuonna 1921 tilalle valmistui uusi barokkivaikutteisen raskastyylinen rakennus Thure Hellströmin piirustusten mukaan. Arkkitehdin teokset vaihtuivat seuraavalla vuosikymmenellä ankaraan funktionalismiin mm. Riihimäellä ja Porissa yhä käytössä olevissa asemarakennuksissa.

Ollaan Hämeenlinnan aseman rakennustyylistä mitä mieltä hyvänsä, on sen tunnelma perjantai-iltana omanlaisensa. Sotilaita on luonnollisesti paljon. Lomille lomps. Osalla oli vielä baretti, osalla karvalakki. Käytetäänköhän armeijan karvalakista vielä muuatta harvinaisen rivoa termiä? Se tosin taisi koskea nimenomaan harmaata sellaista. Täällä musta oli muotiväri.

Asemalla, kuten asemilla usein, oli paljon myös laitapuolenkulkijoita. Jostain syystä Hämeenlinnan asemalla heitä tuntuu näkyvän suhteellisen paljon. Asemaravintolaan ei eräällä huomattavan päihtyneellä ollut asiaa useasta yrityksestä huolimatta.

Junasta noustessa naapurin Jussi osui samaan eteiseen. Töistä oli tulossa, mutta oli ehtinyt käydä myös messuilla. Mielenkiintoisin uutuus oli kuulemma ollut teippinä pohjiin pantava pitovoide. Kyyti olisi ollut tarjolla asemalta kotiin, mutta polkupyörä odotti jo sateesta pois pääsyä.

Puolisoni tuli autolla vastaan lähellä kotia. Kääntyi risteyksessä takaisin päin. Oli tärkeää asiaa. "Mää menen ostaan kissanruokaa." Kotona tosiaan oli hento kissalapsi. Eläinraukka oli harhaillut kullan työmaan seutuvilla useamman päivän. Sijaiskodissaan tuo on tuntunut viihtyvän ihan mukavasti nämä hetket. Hyväkäytöksinen kisu on valloittanut tämän kommuunin asujaimiston sydämet :-) Kotikarkurin kotiväkeä etsitään.

Hiton sakilaiset

Eihän sitä tarvitse kuin irrottaa hetkiseksi reititin palomuureineen verkosta ja kytkeä vanha kunnon Windows 95 -työjuhta työasemakaapelilla suoraan ADSL-sovittimen perään, niin johan on konnankoukut käynnissä. Mahtavatko nuo sakilaiset kokea mummonpotkijoihin rinnastettavaa riemua löytäessään verkosta ilman puukkoja ja puntareita rollaattoroivan "ysiviitosen"? Tämä onneksi vain kotioloissa. Eipä mennyt kauaa, kun mestari tyrkkäsi riu´ulla sääreen ja mylläri painui myllynsä ääreen.

Mummeli pääsi taas kivimuurin suojiin.

Näytön paikka

Olipa melko kiireinen päivä. Omalla opetusryhmälläni oli opiskelunsa ensimmäinen näyttö. Aiheena oli tietokonetekniikka. Kaikki selviytyivät näytöstä kunnialla. Oikeastaan vain teoriakysymyksissä tuli mainittavia virheitä, mutta käytännössä paljon tärkeämmät asennus- ym. oikeat työtehtävät sujuivat hyvin. Tämän ryhmän opiskelijoilla on taustallaan elektroniikka- tai tietotekniikka-alan perustutkintoja ja/tai työkokemusta. Sikäli tulos ei ollut yllätys, vaikka tehtäväksikin sattui tällä kertaa melko helppo työ. Tehtävänä oli tiettyjen "osaamattoman asiakkaan" itse aiheuttamien laite- ja ohjelmistovikojen korjausta, laiteasennuksia, käyttöjärjestelmän uudelleenasennusta ja melko monipuolista paikallisten suojauskäytäntöjen asettelua vastaavien tulevien laitevikojen ehkäisemiseksi.

Ammatilliset näyttötutkinnot muodostuvat tutkinnon osista, joista kustakin tulee suorittaa hyväksyttävä näyttö (=käytännön osaamista mittaava työtehtävä höystettynä mahdollisesti muutamilla teoriakysymyksillä). Parhaimmillaan näytöt suoritetaan työelämässä todellisissa työtehtävissä. Turvallisuus- ja vastuukysymysten vuoksi tietotekniikassa ja yleensäkin sähköalalla näyttöjä tehdään silti enimmäkseen tarkkaan valvotussa oppilaitos- tai muussa ympäristössä. Yritykset eivät ymmärrettävistä syistä ole avosylin tarjoamassa tietojärjestelmiensä osia opiskelijoiden näyttöjen suorituspaikoiksi. Oppisopimusopiskelijat ja muut työn ohessa opiskelevat ovat tietenkin toinen asia, heidän on suositeltavaakin suorittaa näyttönsä työpaikoillaan mahdollisuuksien mukaan.

Näyttötehtävät laaditaan monilla aloilla keskitetysti. Kunkin ammattialan ja tutkinnon tehtävien laadinnasta vastaa pienehkö asiantuntijaryhmä tai pari. Näyttöjä järjestävä taho tilaa tehtävät valtakunnallisesta tehtäväpankista. Tämä toimii osaltaan laadunvarmistajana näyttöjen toteuttamisessa.

Näyttöjä ei koskaan voi arvioida se opettaja, joka on opettanut ko. ryhmää. Arvioinnin suorittaa pieni ryhmä, joka koostuu alan ammattilaisista. Usein mukana on myös joku muu alan opettaja. Työpaikoilla myöskään näyttöä suorittavan työntekijän oma esimies ei voi toimia arvioijana. Niinpä opetin tänään poikkeuksellisesti aivan toista ryhmää enkä itse osallistunut näyttötilaisuuteen.

Kun puhutaan oppilaitoksissa tapahtuvasta tutkintoon valmistavasta koulutuksesta ja sen näytöistä, on arviointikäytäntö yksi laadunvarmistaja. Kun oma opettaja ei arvioi ryhmäänsä, ei voi tapahtua läpi sormien katsomista tuttuuden perusteella. Eilen kirjoitin sanasen oppimisen laatu vs. opetuksen laatu -asiasta. Opetuksen laatuakin toki pitää arvioida, jotta yhteiskunnan varoin toteutettavaa koulutusta järjestetään hyvin. Näyttöjen arviointikäytäntö toimii tässäkin yhtenä laadunvarmistajana.

Mielestäni muussakin koulutuksessa kuin ammatillisissa näyttötutkinnoissa (ja tavallaan kai myös ylioppilaskirjoituksissa) opetus ja oppimistulosten arviointi pitäisi selkeästi eriyttää toisistaan. Tämä ei edelleenkään tarkoita kasvatustieteilijöiden ylivaltaa, vaan aihepiirin opetuksesta riippumattomien kyseisen alan ammattilaisten toteuttamaa arviointia.

Jostain syystä tällä seudulla atk-näyttöjä on kasaantunut lokakuun loppuun. Huomenna toimin itse yhden näytön arviontiraadin jäsenenä. Tehtävä on mielenkiintoinen ja melko haastava. Niin näytön suorittajilla kuin arvioijillakin.

Ilta kuluu kokouksessa maailman paremmaksi tekemisen merkeissä. Kohta siis lienee poistuttava tästä bunkkerista toiseen.

Muistia, peilikuvia ja muuta sekalaista

Työpäivä oli kiireinen. Aamupäivä meni opetuksessa. Kertailtiin Windowsin palautuskonsolin komentoja, nyt 2000:n kannalta. Näytön valmistelu sujui yllätyksittä. Melkein kaikki tuli tehtyä ja vähän enemmänkin. Kaksi muistimoduulia jäi vielä puuttumaan. Kaupoissa ei SDRAM-tyyppisiä enää pidetä kovin suuria määriä. Täytyy lainata muista koneista.

Logistiikkapuoli puolentoista viikon päähän alkaa olla nyt hanskassa. Ainakin tavara liikkuu.

Kun tulee kotiin kuuden aikoihin, on jo aivan pimeää. Puhelinsoitto linja-autossa piristi.

Illan treeneissä ei oikein mikään onnistunut, mutta lämmin tuli kiitettävästi. Polvi ja olkapää kipeytyivät. Pukuhuoneessa tarjoutui pitkästä aikaa tilaisuus katsoa kokovartalopeiliin puolialastomana. En oikein pitänyt näkemästäni. Se hyvä puoli tässä on, että ei tule ainakaan omaksuttua Narkissoksen syntiä. Vettä satoi treeneihin mennessä ja tullessa. Polkupyörän dynamo suti tyhjää suuren osan matkasta.

Pari huomiota mediasta. Eilen tuli otettua Tampereelta mukaan Aikalainen-niminen yliopiston tiedotuslehti. Siinä kirjoitti muiden muassa matematiikan professori Jorma Merikoski. Hän oli saanut opiskelijoilta kritiikkiä opetuksestaan tietojenkäsittelyn opiskelijoiden ainejärjestön julkaisussa. Kirjoituksen teema oli kysymys siitä, tulisiko arvioida vain opetuksen tasoa vaiko myös oppimisen tasoa. Teksti on helppo mieltää pettyneen opettajan defenssinä: tuollaisia puheita ja tekstejä opetusalalla kuulee melko usein ja yksi niiden stereotypiaan kuuluva seikka on substanssiosaamisen ja pedagogisen osaamisen vastakkainasettelu ainakin rivien välissä. Tosiasiassa nämä eivät tietenkään ole vastakkaisia asioita, jotkut ovat hyviä jossain ja parhaat molemmissa. Ammattikoulunäkökulmastakin voin hyvin arvata professorin tunnelmat. Kirjoituksen pintakerros on sangen ymmärrettävä niiden pohjalta. Opetustaito milloin minkäkin ryhmän arvioimana ja varsinkin akateemisissa piireissä, joissa opettajien ja opiskelijoiden välitön kanssakäyminen lienee ainakin määrällisesti vähäisempää kuin esimerkiksi ammattikoulussa, on niin subjektiivisiin ja mieltymyksellisiin perusteisiin pohjautuva arviointikohde, että professorilla tuskin on syytä huoleen.

Merikosken tekstissä oli toinen, minusta paljon mielenkiintoisempi huomio. Siinä tarkasteltiin - hieman arvottavaan ja mustavalkoiseen sävyyn kirjoituksen yleishengen mukaan, mutta sinänsä mielenkiintoisesti - niitä prosesseja, jotka johtavat opetustyön epäoikeudenmukaiseen arviointiin. Syylliseksi löydettiin kasvatustiede. Yhden tieteenalan leimaaminen ei sekään ole reaalimaailmassa oikeudenmukaista, mutta ajatusmallissa on vinha perä. Kasvatustiede tai sen harjoittaja ei varmastikaan ole pikkunilkki, joka korskeilla puheillaan ja mitättömillä teoillaan tarkoituksellisesti vaikeuttaisi opetustyötä tekevien elämää. Mutta kasvatustiede on omasta mielestäni etääntynyt liiaksi kontekstistaan. Se kehittelee mitä laboratoriomaisimpien projektien kautta empiirisesti kylläkin muodollisesti testattuja mutta käytännön elämälle vieraita teorioita ja jopa normeja. Nämä taakat sälytetään opetustyötä tekevien harteille yhtä lailla kokeiluprojekteissa kuin sellaisessakin opetustyössä, jossa pääasia on kauniin yksinkertaisesti tuottaa ammattiensa osaajia ja kunnon kansalaisia. Kasvatustieteen teoriat ovat etääntyneet kasvatuksen ja opetuksen teorioista yleisiksi ihmisten toimintaa kuvaaviksi teorioiksi. Arvaan seuraavan herättävän pahennusta, mutta mielestäni kasvatustieteilijä ilman opetustyön käytännön tuntemista ja siihen vaadittavaa (pitkää) työkokemusta on kuin linja-auton kuljettaja ilman ajokorttia ja -kokemusta.

Toinen Aikalais-huomio liittyy vapaaehtoistyöstä kertovaan juttuun. Tekstissä oli ajatuksia herättäviä asioita kolmannen sektorin ja veropolitiikan sekä hyvinvoinnin ei-niin-yksinkertaisesta suhteesta, mutta jätettäköön sen pohdinta tällä kertaa. Muuan haastateltu ansiokasta vapaaehtoistyötä harjoittava opiskelija totesi Pelastusarmeijasta: "Jos Pelastusarmeijan soppajonossa toivotetaan Jumalan siunausta, niin se ei ole oikein." (yhden kirjaimen kapitelisointi weblogistin). Siinäpä vasta suvaitsevaisuutta. Kulttuuri-imperialistisen synnin tekee varmaan myös müncheniläinen, joka tyrkyttää omaa kulttuuriaan tervehtimällä iloisesti kotikaupungissaan turistia "Grüss Gott!" (ei, en ole käynyt edes Münchenissä, mutta eivätkös Kress, Derrick, Köster ja kumppanit tai ainakin jotkut heistä niin tavanneet sanoa?)

Tuloja ja lähtöjä

Jyväskylän matka meni hyvin. Juna osoittautui onnistuneeksi kulkuneuvovalinnaksi jälleen kerran. Viimeistään takaisin tullessa ajokeli olisi ollut hyvin huono. Pendolino vei ja vanha kunnon Esslingen-tyyppinen vaunujono toi, tosin nokallaan Sr2-sähköveturi. Tavanomaista hieman pidempi junamatka lämpimässä vaunussa illan jo pimennyttyä oli tunnelmallinen kokemus. Hyvää ja mitä viehättävintä matkaseuraakin oli tarjolla puolisoni palatessa samalla junalla Konneveden kirkkoherraa tapaamasta.

Vanhojen vaunujen matkustusmukavuus on minusta parempi kuin Pendolinon, johtuen mahdollisesti Pendolinoa tuhlailevammasta sisätilan käytöstä. Ratahallintokeskuksen verkkoselostuksen mukaan suurin sallittu nopeus Jämsänkoski-Jyväskylä-rataosalla on 160 km/h niin veturivetoisilla kuin moottorivaunujunillakin, joten Pendolinolla ei edes ole merkittävää nopeusetua veturivetoisiin verrattuna. Ainakin Viinikan ratapihalla liikkunut urbaanilegenda(?) tiesi joskus kertoa, miten niin Sm3:n eli S220:n eli Pendolinojen kuin Sr2:sten ollessa testivaiheessa määrättiin Sr2:n nopeusmerkintä maalattavaksi yli. Uteliaat kansalaiset olisivat kuulemma saattaneet hämmentyä, kun valmistaja lupasi matalalla profiililla hankitulle "Alppiruusulle" suuremman nopeuden kuin suuren mainoshypen myötä hankituille Pendolinoille. Sr2:n suurin sallittu nopeus kun on 230 km/h ja Sm3:lla kymmenen tuntikilometria alhaisempi. Vaunukalusto luonnollisesti rajoittaa Sr2:n käytännön nopeutta.

Paikallinen ammattikorkeakoulu on mitä tyypillisin 1950-luvun iso koulurakennus. Hyvin viehättävä kaikessa menneisyyttä henkivässä olemuksessaan. Oma esitelmävuoroni osui iltapäivään. Tunnin sisään oli ahdettu kolme esitystä, eikä mainittavaa keskustelua juuri syntynyt. Helppo nakki omalta osaltani.

Mielenkiintoisesta ryhmäjaosta johtuen sain aika hyvää tuntumaa puhdistuspalvelualan koulutukseen. Hieno ala sekin ja toivottavasti houkuttelee myös nuoria suomalaisia.

Tänä iltana tarjolla on Javaa tietojenkäsittelyn muodossa, ja mikä herkullisinta, opiskelijan statuksella. Vaihtelu virkistää. Täytyykin lähteä odottelemaan linja-autoa.

Pannaanko karavatit kaulaan?

Kotiin ajaminen pimeässä ei ollut mukavaa. Huonohko näkyvyys, väsymys ja muistot jostain sen ilmeisesti saivat aikaan. Tyhjä kämppä odotti. Kulta lähti piispasta selvittyään jo edeltä tapaamaan ex-työtoveriaan. Huomenna tavataan taas.

Huomenna tosiaan pitäisi käväistä Jyväskylässä työasioissa. Näkemykset, jotka voidaan nähdä relevantteina Tammerkosken työkoneiden jyskeessä tai kaiken sallivassa Helsingissä, saattavat herättää ankaraa kritiikkiä kirkasotsaisessa Cygnaeuksen kaupungissa. Olo on kuin Lutherilla ennen Wormsin matkaa, kuten vanha kansa vekkulisti sanoo.

Kysehän on ammattikoululaisten piireistä ja siellä tunnetusti tulee turpaan kovaa, jos tulee. Mutta reilusti :-) Olisiko niihin kalvoihin pitänyt laittaa pohjaväriksi sittenkin jokin muu kuin punavalkoinen gradienttitäyttö? Mutta sanotaan nyt vaikka, että meitin puolesta maailman ruminta murretta vastaan :-)

Hiihtäjän muistoa kunnioittaen

Olisiko Veikko Hakulinen voinut lähteä muuten kuin sen kaltaisella tavalla, jolla hän lähti? Sankarit lähtevät saappaat jalassa. Muistoa kunnioittaen, ja veli-Martille osanottoni myös näin weblogin välityksellä.

Eilen luetun syyskuun Tuulilasin aavetie tuntui nimensä veroiselta. Varsinkin Sääksmäen sillan seutu. Kuin kauhuelokuvasta. Vanha koulurakennuskin oli hiljainen. En sytyttänyt valoja enempää kuin oli tarpeen. Varustus huomiselle Keski-Suomen retkelle on nyt kalvoilla ja riittävän monella paperilla.

Hard as a rock

Viisas kirjoittaja lausui tänään sanasen mieskulttuurin hierarkiasta. Niinhän se menee. Kasvojen menettäminen ei meikäläisessä kulttuurissa johda seppukuun, vaan zombien asemaan sosiaalisessa yhteisössä. Reilua on se, että valoon johtaa monta polkua.

Vai onko aika muuttunut? Avautuminen-termiä ei missään merkityksessä tunnettu yhden miesyhteisön kielessä 15 vuotta sitten. Nyt se lienee arkipäivää.

Yhteiskunnan säilyminen perustunee osaltaan siihen, että Pojat saavat Isiensä perinnön.

Liukasta ja autonostalgiaa

Kulta on päivän piispaa emännöimässä. Jalantijärvi ei ole vielä jäässä, eikä myöskään äärimmäisen huonoa makua osoittanut ehdotukseni perinnetoiminnasta kirveen mukaan ottamisen muodossa saanut vastakaikua.

Aamulla piti käväistä parturissa, mutta käväiseminen kehittyi parituntiseksi Tuulilasin lukemiseksi. Jono oli pitkä. Itse en omalla vuorollani sitä kauaa seisottanut. Millin terä hurisi hetken, ja taas loistaa nahkakuula ilman turhia verhoiluita.

Polkupyörällä ajo lumisessa säässä oli hankalaa, kuten aina ensilumen yllättäessä. Nastarenkaita tuohon ei ole. Pitäisiköhän hankkia? Jotkut autoilijatkin olivat vielä jättäneet kesärenkaat alle. Punainen Hiace suti itsensä poikittain pieneen ylämäkeen noustessa.

Näillä keleillä tulee mieleen oma toistaiseksi ja toivottavasti ainoa talvirengasmunaukseni. Aikanaan kun olin päivittänyt sosioekonomisen asemani köyhästä opiskelijasta köyhäksi työläiseksi, ja auton ylläpitoon alkoi olla hieman rahaa, minulla oli pakkomielle nelivetoisiin ajopeleihin. Jälkimmäinen niistä oli monille sotaväen käyneille tutusta Puna-armeijan rauhanaseesta siviilikäyttöön kesytetty Volgan mutkan tuote. CCCP luki monessa paikassa. Se ei pikkuliukkaista hämmästynyt, joten renkaanvaihto pitkittyi. Olihan kesärenkaissakin kohtuullinen pintakuvio. Kirkon nurkilla edellä ajava auto joutui hidastamaan, ja peräänajokolarihan siitä meinasi tulla. Varmuus liikkeellelähdössä, ohjattavuudessa ja ylämäissä ei tarkoita varmuutta jarrutuksissa. Onneksi edellä ajava huomasi hyökkäämässä olleen punaisen paholaisen ja väisti toiselle kaistalle. Vilkutteli perään leveä hymy naamallaan. Tuskin olisi hymyillyt, jos ei olisi päässyt vaihtamaan kaistaa.

Kyseinen korkeahko ja lyhyt ajopeli oli hurjasta maineestaan huolimatta todella hyvä ajettava oikeissa olosuhteissa: pikkuteillä, kaupungissa ja tietenkin maastossa. Matka-ajossa se kyllä oli hidas ja meluisa. Yllättävän bensapihikin tuo oli. Muutamankin kerran sillä ylitettiin jyrkkiä ratapenkkoja. Ja jos ei heti onnistunut, ja pyörät putosivat johonkin matalampaan kohtaan, niin hidas välitys päälle ja siitä noustiin aina. Hääautonammekin se palveli, varoituslaitteilla ja tarkoitukseen modifioiduilla VAK-kilvillä varustettuna aiheuttaen häävieraissa joko huvittuneisuutta tai pahennusta. Taisi hieman poiketa totutuista lainalimusiineista.

Tyyppivika eli moottorin pakkastulppien vuoto ja viidennen vaihteen aiheuttama vieroksumisreaktio voimansiirtopuolella (miksi hyvä alkuperäiskonstruktio piti pilata yliloikkarilla "ajomukavuuden" tai "taloudellisuuden" nimissä - ei se niitä kumpaakaan tainnut paljon parantaa) koitui menopelin kohtaloksi. Korjattaviahan nuo olisivat olleet, mutta melko kalliisti.

Nyt turha autonostalgisointi riittäköön. Kyseisiä vimpaimia ei enää saa. Jos joskus olisi rahaa, niin Volgan mutkasta Suomenkin teille tuotettava tyylikäs farmari olisi kiva. Siinä tosin on kuulemma sähkölaitevikoja. Niiden kanssa vielä ehkä pärjää.

Hänellä on kunnioitettavan asiallinen asenne elämänmenoon. Ammattilaisen ja amatöörin välinen merkitysero saa puhekieleen verrattuna uusia merkityksiä, kun muistellaan amatööri-sanan etymologiaa.

Kunnan demokratiaa

Oman kylän paikallislehden yleisönosastolla kritisoitiin tänään peruskoulun yläasteen ja lukion koulurakennusten kuntoa. Kritiikki on aiheellista. Viimeksi mainittu, valkoisella rappauksellaan ja liuskekivijalallaan nousevaa Suomea ja tulevaisuudenuskoa edustava korkea talo rakennettiin viitisen vuosikymmentä sitten kasvavan pitäjän tarpeisiin epäilemättä parhaista saatavissa olleista materiaaleista. Pula-ajan parhaista. Uusi osa nousi toisella pikkupaikkakunnan rakentamisen huippukaudella 1960-1970-lukujen taitteessa yhdessä useiden elementtikerrostalojen kanssa. Rakennus näyttää läheltä katsottuna monen silmiin masentavalta laatikolta. Sinänsä nerokas arkkitehtoninen idea tiedon portaista avautuu vain, kun rakennusta katsotaan ylhäältä päin. Vaikkapa ydinkeskustassa sijaitsevan peruskoulun ala-asteen 1950-luvun jälkipuoliskolta peräisin olevan koulurakennuksen yläkerroksista.

Mainittujen koulurakennusten kunto ei vastaa kaikkia nykypäivän vaatimuksia. Eivät luokkien järjestäjät toki joudu tulemaan kouluun kahta tuntia muita aiemmin lämmittääkseen luokan uunin, kuten sata vuotta sitten, mutta halkeileva sisätilojen rappaus, tuulella rikki menevät salin ikkunat ja hajuaistilliset epäilykset homeesta kertovat omaa kieltään.

Viitekirjoituksessa vaadittiin kaupungin kokouspalkkiojärjestelmän piiriin kuuluvia päättäjiä luopumaan kokouspalkkioistaan koulun korjauksen hyväksi. Ajatus on hyvä. Veturimuseon hallintoelinten jäsenet eivät ole nostaneet kokouspalkkioita sitten kevään 1996 museon edun vuoksi. Veturitalli kun on ajalta, jolloin oppilaat lämmittivät sitä uunia. Kyse on luonnollisesti hyvin marginaalisesta asiasta.

Laajakantoisemmin ajatus kokouspalkkioiden poistamisesta ei kuitenkaan ole itsestäänselvä. Kuntatasolla demokraattisen yhteiskunnan sääntöjen mukaan päättävään asemaan päätyminen ei ainakaan pienissä taajamissa yleensä vaadi mainittavaa taloudellista panostamista. Silti kuntatason päättäjät joskus joutuvat hoitamaan luottamustoimiaan ansiotyönsä kustannuksella. Kyseinen historiallinen, mutta silti edelleen olemassaoleva seikka on kokouspalkkioiden tosiasiallinen peruste. Perustetta on vaikea kiistää ilman uhkaa siitä, että ruohonjuuritasolla kansalaisten elämään vaikuttavasta päätöksenteosta tulisi vain hyvintoimeentulevien harraste muiden joukossa. Olisiko ideoita?

Mustaa pekkaa

Aamulla linja-autoasemalla pitkä laiha nuorukainen pyrki seisoskelemaan ammattikoululaisten ringissä. Ehkä hän oli joskus kuulunut noiden poikien rinkiin. Nyt harittavat silmät ja horjahteleva asento tekivät eron muihin. Jutustelu oli vaivautunutta ja lopulta kukaan ei puhunut. Ei-kaivattu meni asemahalliin. Hiljaisuus jatkui sen jälkeenkin. Kortit jaetaan - tai otetaan - aika nuorena.

Ruokatunnilla kävin torin laidalla kahvilassa. Vastapäätä oli avattu joulumyynti. Nopeat syövät hitaat. Paikallislehti tiesi kertoa, että linja-autoaseman siirtoa uuteen paikkaan ollaan suunnittelemassa. Vastaan tuli joukko eläkeläisikäisiä iloisen nuoren naisihmisen heitä lempeästi ohjaillessa. Kohdatessa huomasi, että näille oli jo syntymähetkellä jäänyt käteen tavanomaista huonommat kortit. Niillä on silti pelattu arvokkaan hopeiseen vanhuuteen saakka.

Venelaiturissa oli kiinni enää viisi pientä venettä. Isot on nostettu jo aikaa sitten. Kaipa pienetkin viikonlopun aikana lähtevät talven viettoon.

Nyt pitää lähteä kuuntelemaan esittelyä Awacsista. Anteeksi militaristisuuteni, Avackista tietenkin. Emme toki ole hankkimassa valvonta- ja taistelunjohtolentokonetta, vaan päivittämässä info-TV-järjestelmää. Lisää kivoja leluja. Olisi lentokonekin kiva.

Päiväpuoli työlle, iltapuoli muille toimille

Eipä tänään ole ehtinyt olla paljon kotona. Puoli seitsemältä aamulla töihinlähtö ja puoli yhdeltätoista illalla kotiin. Väliin mahtui opetustöitä, jos jonkinlaista kokousta ja tietokoneen asennusta. Ja aika paljon kahvia.

Historiatoimikunta kokoontui illan hämärtyessä. Tuomari oli omasta pyynnöstään saanut eron. Tilalla oli rovasti. Radanvarsikaupungille pitäisi jonkun asianosaajan kirjoittaa historia ajanjaksolta, joka alkaa Suomen itsenäistymisen ajoista ja päättyy kauppalan itsenäistymiseen. Vain kolmisenkymmentä vuotta, mutta paljon tapahtumia ja voimakasta kehitystä monilla elämänaloilla. Keskusteltiin edelleen siitä, tulisiko historian olla yhden tutkijan käsialaa vaiko teemojen mukaisesti jaettu yhteistyöprojekti useamman kesken. Yhden tekijän malliin päädyttiin. Sellaisiahan pitäjähistoriat yleensä ovat. Keskusteluissa esiin nousi usein sana "tieteellinen" yhden tekijän mallista puhuttaessa. Useimmat historiankirjat toki edelleen ovat yhden tekijän tuotos, mutta asiantuntemuksessa päästään historiatieteen eri suuntausten eriytyessä syvemmälle, jos saadaan asiantuntijoita kirjoittamaan omista aihealueistaan. Se ei kylläkään ole ominaista pitäjähistorioille eikä varmasti halpa ratkaisu. Monoliittisten suomalaishistorioitsijoiden aikakausi taisi päättyä Jalmari Jaakkolaan tai viimeistään Suvannon professoriveljeksiin. Heistä Pekka oli viime vuonna meitä evästämässä ja vanhana pitäjähistorioitsijana suositti myös yhden tekijän mallia. Olisiko kiinnostuneita, koulutettuja kirjoittajia?

Toisen aihepiirin kokous pidettiin tulevan neiti puheenjohtajattaren luona bulevardin varrella. Vanhan puheenjohtajan jättäessä tehtävät on toiminnan jatkuvuus turvattu. Homma lyötiin oikeastaan lukkoon jo joku aika sitten, sateisena tiistai-iltana bunkkerissa tehtaanpiippujen juurella. Uusi sihteerikin oli nyt löytynyt. Tärkeät asiat oli jo puhuttu, kun ehdin paikalle. Jäljellä oli enää yleistä rupattelua, lämmintä teetä ja puhelinmodeemin asennus tietokoneeseen. Se kävi helposti, ja yhteys "ilmaispalvelun" kautta vaikutti verraten nopealta. Vähän verkkoyhteyttä käyttävälle laajakaista ei vieläkään tällä seudulla ole hinnaltaan kilpailukykyinen.

Kotoa Soneran yksityisasiakkaiden SMTP-palvelin ei suostu toimittamaan postia. POP-puoli hoitaa kyllä tehtävänsä. Nyt väsyttää.

Kylmää, lämmintäkin

Eilen - tai oikeastaan viime iltayöstä yösähkötariffin asuttua voimaan - alkoi vihdoin tämän kommuunin sähkölämmitys. Talvikausi on sitten alkanut sähkönkulutuksenkin osalta.

Aamuinen kävelymatka linja-autoasemalle alkaa tuntua kylmältä ja pimeältä. Kestää vähän aikaa tottua siihen. Heijastimenkin huomasin ottaa käyttöön vasta tänään. Onneksi kevyen liikenteen väylien ja jalkakäytävien ansiosta ajoradan reunaa ei tarvitse kävellä. Eihän siitä ole kauaakaan, kun jonakin keskiviikkoaamuna kirjoitin hellepäivää ennaneesta ja sotaväkiajat mieleen tuoneesta tuoksusta ilmassa. Silloin oli hyvin valoista.

Töistä tullessakin oli kylmää. Ei vielä pimeää, mutta harmaata. Miten kolme pakkasastetta voikaan tuntua niin purevalta. Tottumattomuudella ja koillisen suunnalta puhaltaneella tuulella oli osuutta asiaan.

Anders Suomen Turusta soitti. Suomea toisen kotimaisen mukaan vahvasti murtava täydellinen herrasmies. Virallisluonteisten rautatieasioiden jälkeen totesimme, että ainakaan viiteen vuoteen emme ole tavanneet. Kuulumisia vaihdettiin puolin ja toisin. Myös Haapamäen Höyryveturipuiston suuren veturimäärän vähentämisuhasta puhuttiin. Sovittiin tapaaminen Turkuun reilun parin viikon päähän.

Dojolla oli mukavat, minun suorituskyvylleni aika rankat harjoitukset. Melko simppeliltä näyttävissä yksin tehdyissä hyökkäysharjoituksissa tajusi hyvin oman kömpelyytensä. Suuri ahaa-elämys oli tai-otoshi-nimisen heiton idean jonkinasteinen valaistuminen vasta nyt. Syystä tai toisesta, lähinnä oman aktiivisuuden puutteesta, kyseinen tekniikka on itseltäni jäänyt melko vähälle harjoittelulle, vaikka kyseessä on aivan perusasia. Se on tuntunut minusta vaikealta ja melko tehottomalta. Jonkinlaiselta näyttävältä, mutta turhalta jekulta. Suomeksi nimi tarkoittaa suunnilleen vartalon pudotusta. Tekniikka luetaan muodollisessa luokittelussa ns. käsiheittoihin (te-waza), mikä itsestäni on myös tuntunut oudolta. Kuten aiemmin kirjoitin, näitä liikunta-aiheisia juttuja on aika turhaa yrittää selittää kirjallisesti omalla a) substanssillani ja b) kirjoitustaidollani, mutta oma perusvirheeni siitä saakka, kun olen heittoon tutustunut, on ollut lonkka- tai muun vartalokontaktin pakonomainen hakeminen. Tuolloin vastustaja jää oman selän taakse, josta häntä on vaikea saada mattoon. Kontaktin hakeminen vain jonnekin pohkeen paikkeille ja vastustajan painopisteen pakottaminen käsillä nimenomaan siihen suuntaan - ei siis lonkkakontaktiin ja sitä kautta omaan selkään - avasi kerralla jonkinlaisen ymmärryksen niin pudotuksen kuin käsitekniikankin ajatukseen. Muuten olen sitä mieltä, että itämailta peräisin olevissa kamppailu-urheilulajeissa punainen lanka ei viime kädessä ole mikään filosofinen seikka, vaan luonnolliset dynamiikan säännöt ja niiden toteuttaminen ihmiskehon avulla. Erilaiset filosofiat mitä monimuotoisimpine luontoanalogioineen voidaan nähdä keinoina näiden sisäistämiseksi, mikä on niin historiallisessa kuin pedagogisessakin mielessä hyvin ymmärrettävää. Olenko aivan väärässä, kun kuvittelen weblog-maailmassakin vaikuttavien teknillisten alojen oppilaitosten kasvattien olevan viehättyneitä myös go-pelin alkuperäseutujen fyysisemmistä taitolajeista?

Viimeistään dojolla ei ollut enää kylmä. Sauna meni vähän myöhäiseksi; en ehtinyt kotiin juurikaan ennen ballerinaa. Mutta veikkaan unen maittavan yöllä hyvin :-)

Vasikointia

Työmaalla tietokonetekniikan näyttö alkaa lähestyä. Opiskelijaryhmän kanssa keskitytään pari viikkoa käytännön harjoituksiin. Diagnostiikkamenetelmiä käydään myös läpi. Tänään oli tutustumisen kohteena yksinkertainen ja suosittu Sandra-ohjelma.

Työpäivän jälkeen lähdin itse koulun penkille Tampereelle. Ilmoittauduin harrastusmielessä avoimen yliopiston kurssille, jolla opiskellaan olio-ohjelmoinnin perusteita. Ohjelmointitaitoja en työni puolesta tarvitse, mutta huonompaakin vapaa-ajanvietettä varmasti olisi. Veturitallillakaan kun ei kylmänä vuodenaikana juuri puuhailla. Asiasta voidaan olla montaa mieltä, mutta minusta ohjelmointi on mielenkiintoista ja omalla tavallaan sisäisesti kaunista toimintaa.

Opetuskielenä on Java, johon en ole koskaan aikaisemmin käytännössä tutustunut. Nyt tulee omakohtaisesti testattua Ilkka Kokkarisen moneen kertaan rummuttamaa menetelmää aloittaa kielen opiskelu oliomaailmasta. Tamperelaisten tutkintovaatimusten mukaan ennen tätä kurssia olisi pitänyt olla suoritettuna ohjelmoinnin johdantokurssi, jossa opiskellaan Javan perusteita, mutta ilmeisesti avoimessa yliopistossa ei olla kovin tarkkoja noista vaatimuksista. Katsotaan nyt, miten meikäläiselle käy olioiden ja Javan kanssa. Platon ja Aristoteles, nominalismi ja realismi, Tuomas ja Vilhelm tulivat mieleen jo ennen kuin kahvi. Tarvittaneen terävää partaveistä leikkaamaan turhat ajatukset pois tulevilla luennoilla.

Tampere on vanajanhämäläiseen lintukotoon verrattuna iso ja pelottava kaupunki. Linja-autoon nousi Peltolammilta kaksi päihtynyttä nuorta miestä. Niin, maanantai-iltapäivänä. Istuivat lähelle ja juttelivat kiloina tai grammoina mitattavista ostoksista ja niiden rahoittamisesta. "Linna" ja "vasikkakin" jutuissa vilahtivat, eivätkä arkeologisessa tai karjanhoidollisessa merkityksessä. Kotiin lähtiessä asematunnelissa oli laitapuolenkulkijoita. Yksi pyysi rahaa tupakkaan. Annoin jokusen pikkukolikon. Tuo mies ei näyttänyt linnojen ja vasikoiden maailman mieheltä, vaan lintukodon torien laitojen tutuilta hahmoilta. Liian helposti ihminen tulee arvioitua hetkellisen kohtaamisen perusteella.

Yliopistolla oli ilmeisen suuri iltatenttitilaisuus. Alakäytävällä oli paljon väkeä, joita huuteli yhdeltä ovelta isoon saliin lippalakkipäinen - ei kuitenkaan Karjala- tai Olvi-lippis - nuori mies ja toiselta nainen ilman päähinettä. Tiedon iltalypsyn aika? Lauma koostui, jollei sentään vasikoista, niin hieho- ja mulli-ikäisistä.

Sm2-sähkömoottorijunassa oli vielä alkuperäiset sinertävät keinonahkaiset penkit ja matkustajia kohtalaisesti. Suurin osa Tampereelta nousseista jäi pois viimeistään Toijalassa. Junassa oli lämmintä ja valoisaa. Asemalaituri oli vastakohta. Sain kyydin asemalta kotiin. Kiitos, rakkaani :-)

Ei-toivottua postia

Kävimme kullan kanssa pikku ajelulla. Talvirenkaiden ilmanpaineen tarkistus, iltapalan ostaminen ja yhden yhdistyksen muutamien papereiden vienti asianosaisen postilaatikkoon olivat tehtävälistalla. Renkaat olivat pitäneet hyvin ilmanpaineensa kesän ajan. Kyykistyessäni renkaan vierelle ilmaletkun kanssa puhelin putosi taskusta. Ehkä se halusi katsomaan rengaskaimaansa. Niinä 1990-luvun jälkipuoliskon vuosina, kun matkapuhelin alkoi toden teolla yleistyä, oli Nokian valmistamissa polkupyörän sisärenkaiden pakkauksissa Connecting people -logo. Se oli hauska. Kotiin ajaessamme ohitimme seurakuntatalon. Rovastin työhuoneessa paloi vielä valo. Hetkisen pohdimme, kävisimmekö tervehtimässä. Menimme kuitenkin suoraan kotiin.

Viikonlopun aikana olen saanut sähköpostilaatikkooni paljon postia. Paria viestiä lukuunottamatta kaikki on ollut roskapostia. Roskapostin poistaminen ei vaadi kuin silmänräpäyksen. Mozillan sähköpostisovelluksessa on monien mielestä myös toimiva roskapostisuodatus, mutta sitä en ole käyttänyt. Sitä saa, mitä tilaa: vastoin järkeviä tapoja oma sähköpostiosoitteeni on ollut ja on edelleen nähtävissä joillakin WWW-sivuilla. Käytän työmaan sähköpostipalvelua myös töiden ulkopuolisissa postituksissa, koska se on pienessä laitoksessa ollut sallittua (ja ajoittaista roskapostitulvaa lukuunottamatta työhön liittymättömien sähköpostiviestien määrä on pieni verrattuna työpostiin). Roskapostin ongelma pitäisi minusta ratkaista ensisijaisesti postipalvelimella. Asia ei ole yksiselitteinen, jos puhutaan julkisista postipalvelimista, joilla ei kai periaatteessa sopisi seuloa välitettäviä viestejä. Mutta työnantajan ylläpitämässä palvelimessa roskapostin seulonta olisi helpommin perusteltavissa. Asiaa selviteltiin joku aika sitten, ja varsinkin GFin Suomen edustus teki kiinnostavan tarjouksen. Asia on hieman laajakantoisempi kuin pelkkä ohjelmistohankinta. Raha on ollut pääasiallisena esteenä. Luulisin, että lähitulevaisuudessa roskapostintorjuntaohjelmisto asentuu yritysten ja laitosten postipalvelimen kaveriksi samaa tahtia kuin virustorjuntaohjelmisto on asentunut varsinkin kuluvana vuonna.

Roskaposti ei ole omalla työmaallani ollut palvelinta kohtuuttomasti kuormittava ongelma. Käytännössä spammia isompi ongelma on se, että kaikki käyttäjät eivät tee toiminnallista eroa tiedosto- ja postipalvelimen välillä. Toimintakäytännön kannalta minusta ei ole oleellista, ymmärtääkö näiden välisen eron tekniseltä kannalta katsottuna: asian voi ajatella niin yksinkertaisesti, että kaikelle on paikkansa sähköisistäkin asiakirjoista puhuttaessa. Kaikkia mahdollisia viestejä liiteasiakirjoineen ei ole tarkoituksenmukaista säilöä postipalvelimella, vaikka levytilakiintiö onkin verrattain väljä. Eihän saapuneita paperimuotoisia asiakirjojakaan säilytetä pysyvästi saapuneen postin lokerossa, vaan ne löytävät aikanaan tiensä oikeaan mappiin.

Autot varautuvat talveen

Puolisollani oli työpäivä, kuten varsin monena sunnuntaina. Oman aamupäiväni käytin kirjoittamalla viimeviikkoisten kokousten pöytäkirjoja ja muistioita. Iltapäiväksi repäisin itseni pois tietokoneen äärestä, jossa aikaa tulee vietettyä muutoinkin liikaa. Siivoilu ja pyykin pesu ovat aina hyviä vaihtoehtoja tietokoneelle.

Vaihdoin autoon talvirenkaat. Kymmenkunta päivää myöhemmin kuin vuosi sitten. Syksy on ollut tähän saakka leudompi kuin silloin. Samalla autoa tuli siivottua sisältä. Mittarien ja kojelaudan valaistuksen virtapiiri on kirjaimellisesti pimeänä. Sulake oli kyllä ehjä.

Puolisoni sisko lainasi myös autotalliamme. Vahasimme porukalla äskettäin ostamansa farmariauton. Urakka kävi nopeasti. Velimiestä olen vielä odotellut täksi illaksi autotallia lainaamaan, mutta taitaa mennä ensi viikon hommiksi. Käsien nahka kuivui kesärenkaita kylmällä vedellä ja mäntysuovalla pestessä. Täytyisi rasvata.

Syksyinen lauantai

Lauantaipäivän viettoon oli tarjolla kaksi vaihtoehtoa. Reipashenkisiä molemmat. Virtuaalisotaa metsässä tai töitä veturitallilla. Valinnan vaikeutta ei ollut. Syksyn viimeisten talkoiden tunnelma on omanlaisensa. Yksi työtehtävä on aina lehtien haravointi. Kääntöpöydän monttu ja ratapihan puoli on perinteisesti kulunut rautatieharrastajille. Kaupungin työntekijöillä ei ole halua eikä lupaakaan mennä ratapiha-alueelle haravoineen. Vanhaan hyvään aikaan sovittujen lupien paikkansapitävyydestä en ole meidänkään osalta varma, mutta eipä niitä kukaan kysykään. Veturimiehet heiluttaa. Junamiehet myös. Ja konduktöörit.

Propattiin myös uusvanhoja vitriineitä seinään tulevia näyttelyitä varten. Pakattiin tavaroita muutaman viikon päässä odottaville messuille. Rappeutunut Materiel Industriel SA:n 1950-luvulla topparoikkien korvikkeeksi valmistama raiteentukemiskone Ttk1 siirrettiin länsipään raiteelle EFiab-liitevaunun taakse. Toppakoneen 190-senttinen työpää jouti pois kiskoilta ja vieläkin kaksiakselinen laite oli siirrettävässä kunnossa. Loivasta rinteestä piti kaivaa maata pois tieltä.

Vuoden viimeisistä talkoista kellään ei ollut kiire pois. Sauna maittoi enää neljälle, mutta makkaranpaistajia riitti. Saunan jälkeenkään ei vilu ajanut heti pois lokakuun jo viilentämästä tallista. Ja kun ajoi, se ajoi lämpimään tallimestarin huoneeseen kirjojen äärelle ja taukotupaan lehtikokoelman pariin. Juttu jatkui. Neonvalojen loiste raskaiden työjuhtien päälle oli lämmin, ja paksut vanhat seinät tekivät selvän pesäeron pakastuvaan yöhön. Valo, lämpö ja toveruus.

Aikanaan tallilta poistuttiin omiin suuntiin, kuka ennemmin, kuka myöhemmin. En saunonut siellä itse, mutta kulta oli lämmittänyt saunan kotona. Saunan jälkeen tein iltapalan jääkaapin antimista. Heikolla gastronomisella taidolla syntyi niin luovan työn naisen kuin ulkotyömiehenkin nälän taltuttanut ateria.

Yön tullessa pakkasta oli jo kuusi astetta. Kotiseudun koivun voimalla palava liekki voittaa sen.

Papit ja kypärät

Työpäivän jälkeen ehdin vähäksi aikaa rentoutumaan haravan varteen. Matalalle ehtinyt aurinko valaisi niityn kauniisti. Se oli jo horisontin alapuolella, kun työnsin kottikärryt takaisin vajaan. Perjantai-illan äänimaisemaan kuului myös sirkkeli ja pari mopoa hieman kauempana. Hyviä ääniä.

Sanomalehtikatsausta parin huomion verran, näitä valtavirtaa pienemmälle mutta ei silti aivan marginaaliselle lukijakunnalle suunnattuja julkaisuja kun välillä tulee selattua. Kirkon virallisen median asemassa toimiva maltillis-kristillinen Kotimaa-lehti kirjoittaa valmisteilla olevan lainsäädäntömuutoksen uhkaavan jättää nykyiseen verrattuna 18 000 kirkollista työntekijää vaille kirkolliskokouksen aloiteoikeutta. Muutos vahvistaisi teologien asemaa muiden viran- ja toimenhaltijoiden kustannuksella. Kun muistellaan kanonisiin evankeliumeihin merkittyjä Jeesuksen sanoja, mahtaisiko tämä pitää tärkeämpänä pappisvirkaa vaiko diakonian virkaa? Jeesus covers Aabraham: "Heillä on Mooses ja profeetat; kuulkoot niitä." (vrt. Luuk. 16:29 ja toisaalta esim. Matt. 25:35-36). Mutta niin kai se on, että "Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä." (Matt. 5:5).

Aiemminkin viittaamani Puolustusvoimien Ruotuväki-lehti kertoo Keski-Suomessa peruskoulun yläastelaisille ja lukiolaisille järjestetystä Intti tutuksi -tapahtumasta, jossa paitsi puolijoukkuetelttailtiin ja opeteltiin ensiapua myös harrastettiin monipuolista aseenkäsittelyä. Voi hyvin kuvitella, että tuon ikäiset toimintaviihteen kyllästämät nuoret ovat action-henkisestä tilaisuudesta mielissään. Niin varmasti olisin itsekin aikanani ollut. Eikö sotilaalliseen maanpuolustukseen ja siihen liittyviin toimintakäytäntöihin tutustumisen voisi kuitenkin jättää hieman vanhempaan ikään, jotta asiasta ei jäisi kenties liian pysyväisluonteisesti erilaiseen rambo-toimintaan liittyviä ajatusmalleja? Uutisoitu nuorten harjoitus oli tietenkin Puolustusvoimien koulutettujen johtajien vetämä ja sen puolesta epäilemättä hyvin asiallinen. Syöksyjäkuvioisia ampumatauluja ei enää saa ainakaan rauhan aikana käyttää koulutustarkoituksiin, mutta niiden pohjalta ajatusleikki: osaisiko kaikenlaisten fyysis-emotionaalisten kehityspsykologiaan liittyvien prosessien kanssa kamppaileva nuori ymmärtää asiantilojen eron neljän muuttujan - valtakunnallinen, henkilökohtainen, kuviteltu ja todellinen - välillä?

Haravointipäivä

Vapaapäivä sujui oikein mukavasti haravan varressa. Aloitin hommat pian aamun valjettua. Kulta tuli kaveriksi iltapäivällä. Paljon tuli valmista, mutta myös tekemättä jäi. Omenapuussa, kirsikassa ja hopeapajuissa on vielä paljon lehtiä. Päivän aikana pipon sai vaihtaa lippalakkiin. Haravoijien mielipiteitä jakaa joskus paremmuus rauta- ja muoviharavan välillä. Minä olen ensinmainitun ystävä. Muovisessakin on omat kiistämättömät etunsa. Varsinkin leveä malli on erittäin nopea. Se on myös sorakäytävillä hellävaraisempi työkalu kuin rautainen vastineensa. Vanha nurmikko taas yleensä pitää enemmän rautaharavan kosketuksesta.

Naapurin eläkeläispariskunta luottaa nykyään konevoimaan. Lehdenkerääjällä he siivosivat parissa tunnissa samankokoisen alueen kuin me työpäivässä. Toinen nykyään paljon käytetty työkalu, lehtipuhallin, sai takavuosina Suomen Luonnonsuojeluliitolta vuoden turhakkeen kyseenalaisen arvonimen. Kiinteistönhoidon ammattilaiset puolestaan sanovat sen säästävän työntekijää pitkäaikaisen haravoinnin aiheuttamilta rasitusvammoilta. Kovin mustavalkoinen ei tuokaan asia ole, vaikka korkeintaan harrastuksekseen haravoivan korviin meluisa kone voi tuntua ikävältä ja turhalta.

Viime päivinä olen saanut erikoista sähköpostia. Sähköpostien sisältö on lyhyesti sanottuna se, että ruotsalaiset eivät tehneet mitään ansiokasta jatkosodassa. Luulin aluksi, että postittaja olisi muuan herra Lehto Tampereelta. Teksti on kuitenkin paljon maltillisempaa ja julistusviestien vastaanottajat on valittu tarkasti, etten sanoisi jopa vähän pelottavan tarkasti. Ehkä tämä ei olekaan mikään trolli, mutta en jaksa ymmärtää, mitä iloa on vähätellä tietyn kansalaisryhmän panosta isänmaan puolustamisessa. Eiväthän kaikki muutenkaan olleet VKT-linjalla, Kuuterselässä, Tali-Ihantalassa, Ilomantsissa tai muissa erityisen pahoissa paikoissa.

Selain-sähköpostiyhdistelmä tuli päivitettyä Mozillan versioon 1.5. Pian vuoden verran olen käyttänyt sitä vanhan kunnon Netscape 4.8:n jälkeen. Netscapen 6- ja 7-versiot tuntuivat minusta liian raskailta. 6-sarjan versioissa oli myös teknisiä ongelmia. Mozilla sisältää samat toiminnot kuin Netscapet, mutta tuntuu nopeammalta. Jostain syystä en ole innostunut Microsoftin selain- ja sähköpostiohjelmista, vaikka en mitään ideologista Microsoft-kammoa podekaan.

Luvassa vapaapäivä

Koululaisten syysloma on periaatteessa hyvä asia. Lyhyt ylimääräinen vapaa katkaisee uurastuksen keskellä harmainta syksyä. Muistan, miten jo peruskouluaikanani pidetty yläasteen Pekka-rehtorimme, hyvä matematiikan opettaja, kaipaili jossakin aamunavauksessa syksyn keskelle pientä lomaa. Sopii arvata, arvostivatko oppilaat tuollaista ajatusta. Silloisessa keskusjohtoisessa eli kouluhallitusvetoisessa järjestelmässä tuon kaltaisia asioita ei kuitenkaan voitu ratkaista kuntatasolla. Sittemmin 1990-luvulla käyttöön tullutta syyslomaa on joidenkin vanhempien taholta aivan perustellusti moitittukin, koska loma osuu ajankohtaan, jolloin monilla lapsilla ei ole luontaista tekemistä reippaan ulkona puuhastelun muodossa. Paradoksaalisesti ainakin pienempien taajamien koulut sulkevat ovensa kokonaan syysloman ajaksi kustannussyistä, mikä tarkoittaa koulujen tiloissa tapahtuvien liikunta- ja muiden harrasteiden keskeytymistä. Tietenkin se, onko syyslomalla tylsää, on viime kädessä kiinni vain lomalaisesta itsestään. Tämä tärkeä fakta usein unohtuu. Tällä seutukunnalla koulujen syysloman pituudeksi on vakiintunut kaksi päivää, mikä on minusta hyvä ratkaisu. Ei liian pitkä, mutta vähän enemmän kuin vain pidennetty viikonloppu. Syyslomapäivät ovat huominen ja ylihuominen. Koska loma keskeyttää myös hieman varttuneempien koululaisten koulutyön, olen itsekin vapaalla opetuksesta nämä päivät. Tosin perjantaiksi on suunnittelullisia ja hallinnollisia töitä kokousten ja paperien muodossa. Ehkä jotain muutakin. Huominen on kuitenkin vapaa. En aio herätä ihan viideltä, kuten työpäivinä.

Ilta tuli vietettyä dojolla (eli yhden täkäläisen koulun pienemmässä liikuntasalissa; tänään kun talonmies oli vielä iltavuorossa, ja urheiluseurojen salivuorot pyörivät normaalisti). Ihan mukavat, monipuoliset tekniikkatreenit vapaavalintaisista pystytekniikoista. Olenko yksin ajatukseni kanssa, jonka mukaan monilla ns. kamppailu-urheilulajien harrastajilla - sukupuolesta riippumatta - on kauniit kädet? Se johtuu suurelta osin siitä, että harjoitusten vuoksi kynnet on pidettävä siisteinä, eikä niiden alle pääse kertymään varsinkin itseni kaltaisille yksinkertaisille kansanmiehille niin ominaista likaa. Tai kertyyhän sitä, työstä riippuen, mutta se on totuttu pesemään pois. Käden täytyy olla myös jäntevä. Lajista varmaankin riippumatta otteen pitäminen, nyrkin muodostaminen tai vastaava muovaa kättä eri tavalla kuin vaikkapa pelkkä tietokoneen peliohjaimen käyttely. Osa käden kauneudesta voi tulla myös siitä, että se on tottunut koskettamaan ihmistä. Tuonkaltaisen toiminnan puheena ollen asia voi kuulostaa paradoksilta, mutta toisen ihmisen fyysinen koskettaminen - edelleen täysin sukupuolineutraalisti - on asia. jolle yksilöstä riippuen saattaa yhteiskuntamme monella tavalla "coolissa" ilmapiirissä olla enemmän kysyntää kuin tarjontaa.

Lokakuu on puolessa välissä, eikä sähköllä ole tänä syksynä tarvinnut lämmittää vieläkään kuin kosteiden tilojen lattioita. Eikä puutakaan paljon ole kulunut. Lempeä syksy niitä paria onnetonta syyskuun alun hallayötä lukuun ottamatta (vieläkin suren lämpimästä kesästä niin nauttineiden ja juuri loistonsa partaalle pääsemässä olleiden auringonkukkien kohtaloa). Lähiaikoina luvassa taitaa kuitenkin olla sähkölämmityksen kytkeminen päälle.