Vuoden synkin päivä?

Brittitutkimuksen mukaan tänään pitäisi olla vuoden synkimmän päivän.

Säätilan puolesta ei käy vastaan väittäminen. Kauniiden pakkaspäivien jälkeen harmaa iltapäivä tuntui kovin hämärältä. Muuten talvi on kyllä erinomaista vuodenaikaa.

Acrobatiaa

Lienen joskus tullut kirjoittaneeksi, että atk-perusosaamisen suhteen työelämässä aletaan olla tultu saturaatiopisteeseen. Ehkä ei sittenkään. Yhä näytetään julkaistavan aivan kuin kiusaksi PDF-"lomakkeita", joiden tarkoitus on sama kuin sata vuotta sitten painettujen lomakkeiden: ne on tarkoitus täyttää esimerkiksi käsin tai kirjoituskoneella. Adoben mainio Acrobat tarjoaisi hienot työvälineet erilaisten lomakekenttien tekemiseen ja määrittämiseen niin, että lomakkeen täyttäjältä säästyy paljon vaivaa.

Työmaalla törmäsin työhallinnon lomakkeeseen, joka oli selvästikin tarkoitettu kirjoituskoneella tai käsin täytettäväksi. VR-Osakeyhtiön lomakkeessa oli yritystä, mutta aivan kuin kiusaksi oli sieltäkin jätetty pari kenttää kone- tai käsinkirjoituksen varaan. Äkkiä ne oli korjattu, ja korjauksessa palveli hyvin vielä Acrobatin vanha nelosversio.

Vai mahtaako syy Acrobatin ominaisuuksien hyödyntämättä jättämiseen olla yhtäältä ilmaiset tai muihin ohjelmistopaketteihin sisältyvät PDF-tulostusohjelmat, joilla voi luoda helposti jaeltavan PDF-tiedoston, mutta ei mitään muuta? Tai Acrobatin kuutosversiosta alkanut käyttäjäepäystävällinen hinnoittelupolitiikka, jolla jo sinänsä hintavahkon Standard-tulostusohjelman (jollaisia siis saa ilmaiseksikin) yläpuolelle tuli Professional-versio, jolla vasta kenttien määrittäminen onnistuu?

Lauhtuvaa

Illansuussa ladulla oli oikein mukava keli. Puolisoni on opiskellut vapaan hiihtotavan tekniikkaohjeita ja kiisi kevyesti. Kunpa oma koordinaatiokykyni ja fyysinen omaksumiskykyni olisi edes vähän samantasoinen. Parempi käteni taisi lauantaina ottaa itseensä. Suoraksi taivuttaminen sattuu kyynärtaipeeseen vietävästi.

Mutta putket ovat kovilla. Toivottavasti täkäläiset vesiputket eivät nopean lauhtumisen seurauksena innostu matkimaan suuren maailman suuria putkia.

Terässinfonia

Olen yrittänyt kirjoittaa erästä pyydettyä tekstiä, mutta pyöritän työasemani DVD-asemassa yhä uudelleen ja uudelleen muuatta ääniraitaa. Milloinkahan olisin jäänyt näin kiinni yhteen kappaleeseen. Kyseessä on Katoava veturin ääni -CD:n viides raita, vuonna 1984 nauhoitettu Dr13:n vetämän pikajunan lähtö Kontiomäeltä. Täysikokoisen kuudentoista sylinterin terässinfoniaorkesterin solistiksi on kiinnitetty peippo. Äänityspaikassa juna on jo vauhdissa, eikä Alsthom-kuljettajille matkustajajunan kanssa liikkeelle lähdettäessä tyypillistä nopeaa päämoottorin kierrosluvun nostoa ole kuultavissa.

Kaikkineen hieno äänite yhtä hyvin työnteon taustamusiikiksi tai vaikka romanttisiin hetkiin :-)

(Veturien äänet voivat olla romanttisiakin. Puolisoni tuli poikkeamaan työhuoneessani kummastelemassa kaiuttimista kuuluvaa jurnutusta ja muistutti, miten vuosia sitten olin kirjoittanut hänelle nimenomaan Dr13:n lähtöäänistä, jotka silloin tapasivat kuulostaa kovin melankolisilta.)

Viileitä hiihtokelejä

Ei hiihdetty Tampereella tänäänkään. Pakkanen teki SM-kisojen järjestävälle seuralle Pyrinnölle, kilpailijoille, taustajoukoille ja yleisölle tepposensa. En ole aktiivinen penkkiurheilijakaan, mutta tuntuu siltä, että tämän talven tempoileva pakkanen on peruuttanut kisoja tavanomaista enemmän. Ensi viikonloppuakin itätuuli ja pakkasukko näyttäisivät väijyvän tämän hetken ennusteiden mukaan - tosin ei niin ankarasti kuin viime päiviä.

Kunpa eivät nyt aikatauluttaisi nyt väliin jääneiden hiihtojen uutta yritystä maaliskuun Salpausselkä- ja Wasa-viikonloppuun, kuten jossain on annettu ymmärtää.

Tämän torpan talvenystävät lähtivät päivänpaisteessa suksille. Luistelu-ura alkaa olla paikoin niin jäinen, että meno on hataraa. Yhden kerran menin nurin ja vieläpä aivan tasaisella. Ei ollut muita näkemässä.

Nätin talvipäivän haircuttia

Eilen illalla menimme ajoissa petiin, ja unta riitti 11 tunniksi siihen saakka, kun Vilma tuli kertomaan, että aamupala voisi maistua. Näillä keleillä kissaneiti ei ole välittänyt harrastaa ulkoilua, eikä ruokahalukaan siten ole ollut iso.

Oli oikein mukavaa heräillä hyvin nukkuneena kauniiseen talviaamuun. Puolisoni laittoi uuniin tulen ja minä aamiaisen kahdelle söpöläiselle ja itselleni. Uunin, kahvikupin ja paahtoleivän lämmössä oli vaikea kuvitella parempaa aamua.

Pienen ansiotyövelvoitteen jälkeen aurinkoinen sää houkutti ladulle. Tosin teimme puoliksi tamperelaiset ja vaapuimme vain puolet normaalista lenkistä. Kuntosalin lämpö veti puoleensa. Lieneekö ollut syynä pakkanen vai tammikuinen elämänparannuskausi, kun salilla oli lauantaiseksi varsin paljon väkeä.

Aivan kuin hiihtely olisi vahvistanut käsivarsien ojentajalihaksia ja selkää - tosin vatsa- ja rintalihakset ovat jääneet aika heikolle. Punnerrus kulmatangolla ranskalaisittain tuntui suhteessa helpommalta kuin vastaava penkistä. Kotona venyteltiin J.-M. Jarren kolmenkymmenen vuoden takaisten sävelten säestyksellä ja keitettiin kaakaota.

Illalla, kun yrttiperunat, salaatti ja vissy oli saatu tuulensuojaan, soi ovikello. Sellainen tahtoo yllättää, kun sitä näillä kulmilla ja varsinkin lauantai-iltaisin kovin harvoin tapahtuu. Luettavaksi tarjottiin Vartiotorni-lehteä. Hyvin kelpasi, kiitos vain.

On mielenkiintoista, että Jehovan todistajat jaksavat uskollisesti tuoda tarjolle julkaisujaan tähän torppaan, joka jo puolisoni ammatin vuoksi tiedettäneen pienellä paikkakunnalla varsin perusluterilaiseksi. Ehkä sen voisi ottaa jonkinlaisena kvasi-ekumeniana.

Koulutuspolitiikkaa: sairaaladraamaa ammattikoulusta saakka?

Iltapäivän pienen koulutuspoliittisen kokouksen sivujuonteena nousi keskustelun kohteeksi erikoinen asia. Eräässä huomattavassa väestökeskittymässä toimiva toisen asteen ammatillinen oppilaitos aloitti sosiaali- ja terveysalan perustutkintoon eli lähihoitajatutkintoon valmistavan koulutuksen, joka oli tarkoitettu yksinomaan miehille. Taustalla oli samankaltainen ajattelutapa kuin vaikkapa Etelä-Pirkanmaalla viime keväästä saakka toteutetussa Naiset metalliin -koulutuksessa, jonka ideana on ollut houkutella työvoimapulasta kärsivälle metallialalle naisia niin, että metallialan ammatilliseen tutkintoon valmistava koulutus on räätälöity pelkästään naisille.

Miehille tarkoitetusta lähihoitajakoulutuksesta eivät kaikki kuitenkaan pitäneet. Alan ammattiliitto oli ankarin sanoin moittinut oppilaitosta tällaisesta menettelystä. Ehkä ammattiliiton kanta on se, että perinteiset naisten ja miesten ammatit on edelleenkin pidettävä erillään? Kun oppilaitos sitkeästi piti kiinni tavoitteestaan, ryhdyttiin vaatimaan, että opiskelijaksi hakeutuvat esittävät Laissa lasten kanssa työskentelevien rikostaustan selvittämisestä (504/16.6.2002) tarkoitetun rikosrekisteriotteen. Koska normaalisti lähihoitajakoulutukseen ei ole tällaista pääsyvaatimusta, koulutuksesta vastaava pitkän linjan terveydenhuollon opettajarouva oli omiensa puolesta ymmärrettävästi tuohtunut ja kummasteli, kun opiskelijat eivät halunneet nostaa asiaa esiin tasa-arvon loukkauksena. Omana mielipiteenäni arvelin, että ennakkoluulottomasti tällaiselle alalle lähteneet miehet ovat ainakin kolmen j:n äijjjiä eivätkä ihan pienestä hätkähdä ja näin ollen antoivat asian olla.

Vaikka miespuolisia lähihoitajia eivät kaikki näytä alalle haluavankaan, on alan työvoimapula tunnustettu ongelma. Niinpä samainen oppilaitos on värvätty täyttämään sitä kouluttamalla - nyt sukupuoleen katsomatta - lähihoitajiksi eri tavoin yhteiskuntaan sopeutumattomien ryhmää. Tarkoittamatta loukata ketään, ei voi olla tulematta mieleen sananlasku sokeaa taluttavasta sokeasta, kun koulutuksen kohderyhmässä on muun muassa mielenterveyspotilaita.

Tiedotuspolitiikkaa: katastrofidraamaa arkielämässä?

Eilen kirjoitin, miten viranomaiset ja muut tärkeät tahot mielellään rauhoittelevat kansalaisia, kun jotain vähänkään poikkeuksellista on ilmassa.

On myös tahoja, joissa kolkko sana sanotaan niinkuin se on. Tämänpäiväistä Kotimaa-lehden lintuinfluenssan varautumistoimia koskevaa ykkösuutista siteeraten:
"Hautaukset onnistuvat isossakin mittakaavassa
Halttusen mukaan seurakunnat pystyisivät huolehtimaan hautauksista, vaikka suomalaisten kuolonuhrien määrä nousisi pahimpien uhkakuvien mukaisesti yli kymmeneen tuhanteen.
Tarvittaessa hautojen kaivamisessa voitaisiin käyttää ostopalveluja, vapaaehtoisia tai viranomaisten virka-apua."

Toki pääosa artikkelista samoin kuin toisaalla lehdessä oleva ansiokas juttu lapsia ja nuoria painavasta pandemiapelosta ja sen rauhoittamisesta ovat viranomaistyyppisellä tyynnyttelevällä linjalla. Hyvä niin, mutta hyvä, kun tuo toinenkin puoli tuodaan esiin.

Pakkasukkona

Isossa maailmassa tapahtuu, mutta kotikulmilla on hiihtäjän hyvä hiihdellä. Sää on viileää, mutta se on pääasiassa pukeutumiskysymys. Ensimmäiset kilometrit ovat kylmimmät, mutta pian elimistön oma verikeskuslämmitys pääsee vauhtiin. Kuntoradalla oli rauhallista, ja puolisoni ja minä ainoat vapaan tyylit vaappujat. Pakkasesta ja lämpimämmän kelin parafiinista huolimatta luisti kohtuullisesti.

Partani sai komean huurun, ja puolisoni hiustenlatvat myös. Siitä tuli mieleen, kun aamulla koulubussiin odottavissa nuorissa huomiota kiinnitti säätilaan nähden yllättävän yleinen paljaspäisyys. Joskus 80-luvulla, jolloin oltiin varmasti tyhmempiä kuin nyt, sellaista tapahtui, mutta että vieläkin. Ei se pitkäkään karri varmasti niin paljon lämmitä, että pääkoppa olisi turvassa.

Mittari pyörii

Sähkönjakelun kantaverkkoyhtiö Fingridin antama tehopulavaroitus päättyi klo 21. Sopinee siis blogata.

Radiossa haastateltiin Fingridin edustajaa ja kysyttiin mm. sitä, sopiiko tehopulan aikana saunoa sähkösaunassa. Vastaus oli, että samaan malliin vain kuin ennenkin. Kotitalouksien osuus maan sähkönkulutuksesta on "vain" viidenneksen luokkaa, ja niin viranomaiset kuin muutkin tärkeitä resursseja hallitsevat tahot ovat tottuneet harjoittamaan viisasta tiedotuspolitiikkaa, jossa kansaa ei suotta pelotella. Hyvinvointiyhteiskunnan kansalainen tuntuu saavan paniikinomaisia reaktioita kovin pienestä. Mutta minusta Fingridin mies olisi hyvin voinut vaikka pelkän asennekasvatuksen nimissä ehdottaa, että jospa sähkösaunomista mahdollisuuksien mukaan kuitenkin yritettäisiin välttää.

Ei kai olisi ihan huono idea miettiä ainaisen tuotannon kasvattamisen sijaan myös kulutuksen vähentämistä. Tottakai se samalla saattaa olla myös hyvinvoinnin vähentämistä, mutta mikä sitten on kenellekin riittävää ja mikä ei-riittävää hyvinvointia, on hankalampi kysymys. Tuli vain mieleeni, että ilmatieteen laitoksen tilastojen mukaan talvella 1987 oli varsin kylmää (muistan hyvin tuon talven, kun useammankin kerran palellutin korvalehteni hiihtolenkillä). Kuitenkin kokonaissähkönkulutus oli tuolloin koko vuonna luokkaa 56 TWh (linkin takana Tilastokeskuksen Excel-taulukko), kun se vuonna 2004 oli luokkaa 87 TWh. Kulutuksen huomattavin nousu on luonnollisesti tapahtunut teollisuustuotannossa, mutta ovat kotitaloudetkin innostuneet tuhlaamaan lähes puolet innokkaammin kuin mitä oli niiden kulutus vuonna 1987.

Fingridin verkkopalvelusta näkee varsin reaaliaikaisen selosteen kulloisestakin sähkön tuotanto- ja kulutustilanteesta. Palvelu lienee ollut pystyssä jo pitkään, mutta itse törmäsin siihen reilut kolme vuotta sitten, kun tammikuun alun 2003 kovilla pakkasilla puhuttiin myös ajoittaisesta tehopulasta. Silloin taisi kulutushuippua nostaa myös vuodenvaihteen tauolta ylös ajettava prosessiteollisuus.

Vanha atk-vinkki

Työmaalla tuli puheeksi, että kaikilla nimekkäidenkään firmojen IT-kursseilla ei kerrota ihan kaikkea. Ahkerasti julkaiseva Windows-asiantuntija ei kuulemma taannoin ollut osannut sanoa, mikä avuksi, kun Windows-palvelimen Active Directoryn ryhmäkäytännöt tai suojausasetuksiin tehdyt muutokset tulevat voimaan pelottavan verkkaista vauhtia.

Kerrotaan yksi keino, jos siitä jollekulle olisi joskus apua. Komentokehotteessa ajetaan käsky gpupdate /force ja se on siinä.

Ei tehrä tästä ny numeroo

Ajattelin osallistua suosittuun viisi outoa tapaa -muumiin, vaikka kukaan ei liene minua haastanutkaan. Koska olen itse jäävi arvioimaan tapojeni outoutta, kysyin konsultointiapua puolisoltani. Hän totesi, että yksikään oudoista tavoistani ei ole julkaisukelpoinen. Se siitä sitten.

Tämänpäiväisessä kokouksessa olisi tehnyt mieli sanoa: "Näytän mallisuorituksen", mennä lyömään päätä tukevaan viisikymmenlukulaiseen tiiliseinään ja pyytää valikoituja läsnäolijoita tekemään sama perässä.

Mutta ulkona sentään on hyvä sää. Työpäivän jälkeen ladulla oli mukavasti tilaa ja tunnelma raikas.

Kolme kerettiläistä ajatusta

1. Segregaatio vai integraatio

Opetusalan ammattijärjestön Opettaja-lehden viime numerossa käsiteltiin laajasti erityisopetuksen kysymyksiä. Pääkirjoituksesta alkaen takasivujen työpaikkailmoituksiin saakka linja tuntui korostavan riittämättömiä resursseja. Ei ihme: esimerkiksi Vantaalla kerrotaan erityisopetukseen siirrettyjen lasten ja nuorten määrän kolminkertaistuneen vuosina 1995-2005. Espoon 39 ilmoitetusta opettajanvirasta 21 oli erilaisia erityisopetuksen tehtäviä. Joensuun kymmenestä auki olevasta virasta yhtä lukuunottamatta kaikki olivat erityisopetuksen puolella.

Erityisopetuksen kasvavan tarpeen perusteluna todettiin muun muassa se, että Kansaneläkelaitos on laskenut työelämästä syrjäytyneen kansalaisen maksavan yhteiskunnalle 29 000 euroa vuodessa.

Ruotsalainen kasvatustieteilijä T. Husen kirjoitti aikanaan koulutuksella olevan neljä yhteiskunnallista tehtävää: (1) kvalifikaatiotehtävä eli yhteiskunnan edellyttämän osaamisen tuottaminen, (2) selektiotehtävä eli paikan määrittäminen yhteiskunnan hierarkoissa, (3) integraatiotehtävä eli sosiaalistaminen olemassaolevaan kulttuuriin ja (4) varastointitehtävä eli työvoimareservin ylläpito. Husenin teksti on kaunistelematonta ja enemmänkäytännön koulumiehen kuin tutkijankammion ajattelijan saarnaa. Ensimmäistä tehtävää ehkä lukuunottamatta tämänkaltaisille näkemyksille löytyy ankaraa kritiikkiä muun muassa frankfurtilaisten kriittisestä teoriasta. Varsinkin viimeisen kohdan ajattelutapaa vastaan Marcuse hyökkäsi kirjoituksessaan "Viettirakenne ja vapaus" ("Trieblehre und Freiheit").

Jos ajatellaan Husenin mallia ja erityisopetuksen kasvavia opiskelijamääriä, lyövätkö nyky-yhteiskunnassa toinen ja neljäs tehtävä toisiaan korville? Kauniiden ajatusten hengessä erityisopetusta perustellaan syrjäytymistä ehkäisevillä ja yhteiskuntaan integroivilla vaikutuksilla. Koulumaailman sisällä näin voi olla, kun koulun selektiotehtävä halutaan unohtaa. Mutta koulun ulkopuolisessa yhteiskunnassa joku muu taho voi ottaa tai on jo ottanutkin selektiotehtävän hoitaakseen. Erityisopetukseen siirto ei ehkä lyö leimaa otsaan koulun sisällä, mutta sen ulkopuolella näin voi käydä. Uskon, että erityisopetuksen herkkä käyttö voi olla paitsi syrjäytymistä ehkäisevä myös siihen johtava tekijä.

Erityisopetukseen turvaudutaan mielestäni liian helposti kulttuurissa, joka sietää yhä vähemmän erilaisuutta. Omalta kouluajaltani muistan sellaisia tapauksia, jotka tänä päivänä armotta päätyisivät erityisopetuksen ryhmiin, mutta jotka silloin 1970-80-luvuilla vaihtelevalla menestyksellä sinnittelivät peruskoulun läpi ja päätyivät aivan kunnon kansalaisiksi. Miten olisi mahtanut käydä erityisopetuksessa eli keskittymässä, jossa virikeympäristö ja vertaisryhmän mallit olisivat olleet jotakin muuta kuin yleisopetuksen ryhmässä?

Integraation uskottiin tuolloin tuottavan segregaatiota paremman tuloksen, eikä kai määrärahojakaan ollut muunlaisiin ratkaisuihin. Tänä päivänä määrärahoja on laajamittaiseen karsinointiin. Ja tuloksena näyttää olevan se, että niitä tarvitaan yhä lisää.

Väitän, että pitäisi harkita nykyistä tarkemmin se, milloin erityisopetukseen siirto on perusteltua. Patenttilääke kaikkiin oppimismenestys-, työrauha- ym. ongelmiin se ei ole.

2. Viimeiset mohikaanit

Samaisessa lehdessä niin pääkirjoittaja kuin yleisönosastokirjoittajakin kritisoivat oppilaiden vanhempien kärkkäyttä puuttua koulutyöhön ja opettajan ammattiin liittyviin asioihin.

Suhde ei ole helppo. Opettaja on niitä harvoja nyky-yhtesikunnan ammatteja, joihin edelleen liittyy konkreettinen priimusasema. Vanhan yhteiskunnan statuksellisista ammateista ovat omalla vuorollaan siirtyneet asiakaspalvelijan asemaan papit, lääkärit, hallintovirkamiehet. Opettajan ammatissa on yhä sisäänrakennettu status, joka perustuu muun muassa yhteen ammatin perustehtävään: toisen ihmisen suoritusten määrälliseen ja laadulliseen arviointiin. Jo tämä voi synnyttää tiedostamatonta vastahankaa.

Opettajan on tärkeää osata toimia statuksensa kanssa. Oma reseptini on pitää se täysin taka-alalla mutta riippumattomuus ja status säilyttäen. Liian tiivis koulun ja kodin välinen yhteistyö johtaa koulun riippumattoman aseman heikkenemiseen ja oppilaiden itsenäisten valmiuksien ja yleisen yhteiskuntakelpoisuuden kehityksen hidastumiseen.

No, olen kyllä sitä mieltä, että niin omani kuin erityisesti lapsukaisten herkkien vanhempien onni on, että meikäläisen kaltainen tapaus ei työskentele oppilaitoksessa, jossa operoitaisiin koulu-koti-rajapinnassa samassa määrin kuin esimerkiksi peruskoulussa ;-)

3. Pääoma vs. kulttuurinen pääoma

Koulun yhteydessä puhutaan mielellään osaamisesta, "human capitalista" tai kulttuurisesta pääomasta, jotka halutaan nähdä taloudellista pääomaa arvokkaampana.

"Human capitalin" korostaminen taloudellisen sijasta on osaamisen ja vastaavien arvojen tuottajien ehdollistamista siihen, että he eivät arvostaisi taloudellisia palkkioita. Opetusalan ammattilaisiin tämä uppoaa hyvin, koska he yhä tunnistavat primus interpares -asemansa. Siinä asemassa toimivan ei ole arvoon käypää puhua rahasta, koska heidän työssään kyse on jostakin arvokkaammasta. Samaa politiikkaa käytetään ehkä vielä kärkevämmin moniin muihin ammattiryhmiin, joihin verrattuna - se myönnettäköön - opetusalalla työskentelevien taloudellinen asema on erinomainen tai ainakin hyvä.

En kirjoittanut edellistä kritisoidakseni opettajien palkkausta yleisellä tasolla. Eräissä ryhmissä, kuten perusopetuksen ala-asteella, palkkaus on epäilemättä jäljessä työn vaativuudesta, mutta opetusalalla on paljon tehtäviä, joissa palkkaus lienee aivan kohdallaan. Ongelma on kulttuurisen pääoman liturgiassa, jonka kaikkia merkityksiä ja vaikutuksia ei välttämättä osata tunnistaa.

Hylätyille äänille huono paikallinen menestys

Menihän se harmaa sunnuntaipäivä vaalilautakunnassakin istuessa. Antoivat peräti sihteerin tehtävän. Luulen, että keskusvaalilautakunta kieltää toimimiseni sihteerinä jatkossa: pöytäkirjat tehdään edelleen käsin, ja käsialani on vaikealukuinen.

Koska tieto on julkista, tulevaisuuden historiantutkijoille Internetin kätköihin ehkä arkistoituvaksi mikrohistorialliseksi tiedonmuruseksi kerrottakoon, että yhden pienen työläiskaupungin rautatie-esiripun läntisen puolen äänestysalueella ehdokkaat saivat ääniä tasavallan presidentin vaalin 2006 ensimmäisessä vaalissa varsinaisena vaalipäivänä seuraavasti:
Bjarne Kallis 31
Sauli Niinistö 391
Timo Soini 53
Heidi Hautala 40
Henrik Lax 6
Matti Vanhanen 173
Arto Lahti 2
Tarja Halonen 659
Hylättyjä 4
Yhteensä 1359.

Hylättyjen vaalilippujen osuus oli sangen pieni, eikä siellä ollut havaittavissa perinteisten ennakkosuosikkien menestystä. Neljästä yksi oli kirkkovene, yksi oli uusi haastaja: lauseke a_t × b_t²-y, kolmas oli vanha kestosuosikki viiva ja neljäs yllättävän vähälle äänisaaliille jäänyt tyhjä vaalilippu.

Olisi mielenkiintoista kuulla vaikkapa se, millaisen saaliin saivat ja millaisella kokoonpanolla olivat liikkeellä länsirannikon kollegan piirissä hylätyiksi tulleet.

Porkkanan ja koulutuspolitiikan palasia

Päivän käyntikohteet olivat suutari ja veturitalli. Moottorijunan penkki on hyvä istuin (linkin takana on Dm9, mutta veturitallin miehistöhuoneen penkit taitavat olla peräisin kaukoliikenneporkkanasta eli Dm8-mallista). Viime aikoina on tullut kulutettua penkkejä enimmäkseen vähemmän mukavissa kokouksissa, mutta "Porkkanan" tutut ja turvalliset takapuolenaluset eivät koskaan petä. Hyvä vuoden aloitustapaaminen hyvässä porukassa. Se ei haittaa mitään, että kahvi- ja teevesi on talvisaikaan tuotava kanisterissa tai että suojakelienkin jälkeen on paikoin puolen saappaanvarren korkeudelta lunta.

Tämä uutinen ei ole minusta mikään uutinen. Opiskelupaikka (tiede)korkeakoulussa tuntuu nykyisin olevan – vastoin realiteetteja – arvo sinänsä, joka halutaan uhraamatta ajatuksia sen järkevyydestä. Pettymysten tullessa on helppo kritisoida koulutusta. Opiskeluaikojen pakkomielteenomainen lyhentämisvaatimus tuskin parantaa tilannetta.

Huomisesta päivästä taitaa tulla pitkästyttävä.

Ei jaksa

Tämä ei liene ihan uusi juttu. Vaikuttaa (teekkari)vitsiltä tai Tietoisuuden vapautuksen sukulaiselta, mutta onko sittenkään sellainen? Jos ei ole, ei voi kuin hämmästellä, miten omassa elämässä merkityksellisiltä tuntuvat pikkuasiat voivat saavuttaa käsittämättömät mittasuhteet ääriyksilöllisessä eli äärihumanistisessa kulttuurissa, jollaisesta ”cyberkulttuuri” on esimerkki.

Kiehtovia tekniikan alueita on historiassa ollut tietotekniikan lisäksi muitakin, mutta ilmeisesti vasta tieto- ja viestintätekniikka näyttäytyy niin omana maailmanaan, että se addiktoivuudessaan kykenee vääristämään asioiden mittasuhteet. Oma väitteeni on, että tieto- ja viestintätekniikan ymmärrys ja hallinta antaa epätodellisen tunteen potentiaalista ymmärtää ja hallita asioita. Asiasta taidettiin tehdä Nörttien valtakunta -niminen kirjakin joskus viime vuosituhannen lopulla.

Jossain epäilemättä voi näyttää siltä, että yhteiskunnan pahin epäkohta on uusi tekijänoikeuslaki. Jospa kuitenkin pidettäisiin ne Sims-maailmat ja oikea maailma erillään?

Tai ehkä muutan huomisen kokouksen kiskoliikennepuolueen perustamiskokoukseksi.

Ei vaan, kokous mahdollisimman nopeasti pakettiin. Se on tavoite. Työmaan kokousputki on ollut väsyttävä. Illalla meinasin nukahtaa ladulle. Mutta keli oli liukas, ja puolitoista peninkulmaa taittui yllättävän nopeasti.

Samba-karnevaalit

Työmaalla on ollut muutaman päivän käynnissä Samba-karnevaalit. Opiskelijat, joille Linux-maailma vaikuttaa läheisemmältä kuin aikaisemmille ryhmille, ovat olleet sangen kiinnostuneita; en muista, että tätä ohjelmistoa olisi aikaisemmin tutkittu näin paljon omatoimisesti. Vaikka kuinka vieroksuisikin vanhoja Windowseja, on Samba aina yksi hyvä syy tutustua NetBIOS-tekniikkaan.

Vanhoistakin opiskelijoista kuulee silloin tällöin. Mikäs sen mukavampaa. Viime keväänä valmistuneista nuorista miehistä yksi kotiutui juuri sotaväestä. Toinen jatkaa kesään saakka ja sai alkuviikosta uusia tulokkaita johdettavakseen. Arvelen, että hyvin menee sekin pesti. Niin, valmistuneilta alkukesällä saatu kirsikkapuu nukkuu tyytyväisenä talviuntaan pihassa hyvällä paikalla. Valokuva jäi viime vuonna ottamatta, mutta keväällä sitten.

Työpäivän päälle oli ohjelmassa hiukan mikrotukea sukulaisille ja tuttaville. Yksityiskäytössä ilmainen ja oman kokemukseni mukaan paikkansa hyvin täyttävä AntiVir löysi ja nitisti pari troijanhevosta. Odysseus taitaa harharetkeillä verkossa vaihteeksi hieman tavanomaista vilkkaammin.

Ladulta palatessa puolisoni ja minä olimme melko märkiä. Hiihtäminen vesisateessa on mielenkiintoista. Tulisi nyt vain lunta ja pakkasta niinkuin oikeaan talveen kuuluu.

Lisää politiikkaa

Tulevana sunnuntaina kutsuvat taas paikallisen vaalilautakunnan velvoitteet. Tänä iltana kaupungintalolla oli asian valmistelukokous. Nuo tehtävät eivät ole poliittisille ryhmille tai muillekaan kunniavirkoja, vaan mukaan revitään, keitä saadaan. Edelleen on mukana 30 vuotta sitten aloittaneita.

Mutta tärkeitä osataan tuollakin olla. Joidenkin tärkeänä itseään pitävien suhtautuminen uuteen vt-hallintovirkailijaan oli havaittavissa sen verran alentuvaksi, että minua hävetti olla paikalla. Luulen, että monia muitakin. Esittelykierroksella tunnelma ei juuri kohonnut. Puolueen lyhenteen kuultuani sekunnin ajan kansandemokraatiksi luulemani esitteli itsensä epiteetillä ”senjasen vaimo”. "Jumal' auta!" olisi tuntunut melkein asialliselta kommentilta tuohon.

Sanomalehtien liiton ilmoituskilpailussa menestynyt äänestysaktiivisuuteen kehottava juliste ”Min röst är Din framtid” alkaa minusta lähennellä hyvän maun rajoja. Esiintyykö nuorten mielissä demokraattinen päätöksentekojärjestelmä nykyäänkin nollasummapelinä, jossa määritelmällisesti ovat "ne" vastaan "me"?

Pula-aika?

Työmaalla on ollut jo hyvän aikaa kokouksen perään kokousta, joiden osanottajat arvatenkin tekisivät mieluummin jotakin muuta kuin istuisivat neuvotteluhuoneessa. Mutta tätä on nyt ilmassa.

Illalla latu oli kitkaisempi kuin luistelu-ura. Monen suksiparin alla uran keskusta on jo noussut ”sianharjaksi”, jossa kaltaiseni huonolla tekniikalla etenevän harrastelijan suksi lähtee helposti poikittaisliukuun. Mukavaa silti.

Marketissa oli monta tuttua, mutta näytti kuin elettäisiin pientä pula-aikaa. Leipä- ja pakastehyllyt tuntuivat tyhjiltä. Silti valikoima oli luultavasti runsaampi kuin parhaassakaan kauppalan marketissa 30 vuotta sitten. Nousi vaihteeksi mieleen vanha kysymys, mikä on riittävästi. Sitä on paha muiden puolesta mennä sanomaan.

Politiikkaa

Sunnuntaiksi pitäisi varmistua omasta presidenttisuosikista. Olen ollut äänioikeutettu valtionpäämiehen vaaleissa tätä ennen vain kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla suosikkini on ollut melko selvä. Iän myötä maailma taitaa saada lisää harmaan sävyjä ja ääriviivat himmenevät. Istuvassa presidentissä ei mielestäni ole kovin pahoja puutteita (maamiinakiellon läpiajo oli minusta naiivi probagandateko, joskaan - toivottavasti - ei käytännössä kovin tärkeä asia), mutta toisaalta vaikea hänelle on keksiä erityisiä konkreettisia ansiotakaan. Vielä vähemmän hyvää tai pahaa särmää löytyy haastajista, tietenkin. Toisaalta värittömyys luo turvallisuutta. Sopisiko nykyaika sittenkään svinhufvudeille tai kekkosille?

Lisää politiikkaa. En oikein ymmärrä, mitä tällä yrityksellä ajetaan takaa. Mitä varsinaista etua mahdetaan saavuttaa kulttuurin syvimpiin perusteisiin jo historiallisista syistä liittyviä instituutioita ja käytäntöjä purkamalla? Paraneeko kulttuuri siitä jollakin oleellisella tavalla?

Jos kerran erilaisilla uskonnoilla ja maailmankatsomuksilla on tärkeä kulttuurinen merkitys, eikö yhteiskunta saisi pitää etusijalla niitä, joihin se itse perustuu? Vai lieneekö kysymys siitä ikiaikaisesta traditiosta, jossa kulloinkin itseään fiksuina ja suvaitsevaisina pitävät julistavat, miten hävettäviä omat juuret ovat?

Vetoomuksia

Tommi linkitti addressiin, jolla kerätään kannatusta Roi-Kjä-radan liikenteen ylläpitämistä ja perusparannusta varten. Kuten kommentissani kirjoitin, uskon kyseessä olevan ensisijaisesti aluepolitiikan. Täältä Vanajan-Hämeestä katsoen asia ei kuitenkaan näytä yhtä relevantilta kuin vaikkapa lappilaisen maansiirtoliikkeen toimistosta käsin. Leikittelin hetken ajatuksella, kysyisinkö virkamieheltä, kannattaako tuollaiseen addressiin laittaa nimeään. Mutta se olisi ollut noloa. Ei addresseja siksi kerätä.

Verkossa muistelen allekirjoittaneeni yhden addressin. Se oli markkinatalouden puoltamiseksi. Nimittäin pari vuotta sitten Suomen Elintarviketyöläisten Liitto keräsi kannatusta vaatimukselleen pitää alkuperämaamerkinnät elintarvikepakkauksissa. Vapaaseen talousjärjestelmään ei kuulu se, että nomenklatuura päättää, mitä asiaa kuluttaja saa pitää tärkeänä ostopäätöstä tehdessään tai mitä informaatiota häneltä lain voimalla pimitetään, joten allekirjoitin tuolloisen vetoomuksen.

Reaalimaailmassa muistelen laittaneeni nimeni pari kertaa vastaavanlaiseen kaavakkeeseen. Yhdessä vastustettiin prostituutiota ja toisessa Malmin lentokentän purkamista. Jälkimmäisessä kyse oli puhtaasti tunneseikasta. Teknilliset harrasteet ja erityisesti sellaiset, joihin liittyy historiallisia perinteitä, ovat minusta arvokkaita.

Kahvilakkoon?

Olen viime päivinä juonut liikaa kahvia. Pitäisiköhän tammikuinen tipattomuus ulottaa myös tuohon nautintoaineeseen, kuten meillä on tapana kirkkovuoden paastokausien aikana. Luulen raskaalta tuntuneen hiihtolenkin olleen kofeiiniyliannostuksen syytä. Syke nousi monin paikoin lähelle 180:ä. Ladulla oli kuuma ja nyt paleltaa.

Taitaa olla hyvä hetki käydä ripustelemassa pyykit ja käväistä samalla ulkona viemässä viimeinen juhlapyhiltä jäänyt kynttilänpätkä jäälyhtyyn pihavaloksi.

Memento mori

Joulukuusen riisuminen koristeista kävi nopeammin kuin koristaminen kaksi viikkoa sitten. Ulkona nakuttelin vesurilla niin että oksat pois ja sitten sahalla pätkiksi. Vielä kerran, arvatenkin jossakin talven ja kevään rajapinnassa, kuusi pääsee takaisin sisään. Silloin se lienee riittävän kuiva pala(a)maan luonnon kiertokulkuun uunin kautta.

Kyntteliköt ja pyrstötähti valaiskoot vielä nuutinpäivään. Ehkä mautonta, mutta tammikuun yöt eivät ole yhtään liian lyhyitä tai valoisia.

Soivatko kellot myös huumoriblogeille? Mihin niitä enää tarvitaan, kun niiden kaikkien ilmeinen esikuva on yhdessä persoonassaan muuttanut Blogistaniin.

Epifania

Turun arkkihiippakunta sai uuden piispansa ja Lappeenrannassa laulettiin. Puolisollani oli työpäivä kellon ympäri. Jäin kotimieheksi, mutta en raaskinut riisua vielä joulukoristeita pois. Huomennakin ehtii.

Ajattelin hoitaa pois muutaman tylsän harrastusluonteisen pakkopullan. Paperitöitä saa tehdä leipätyönkin puolesta tarpeeksi, ja alkuun pääseminen oli vaikeaa. Tokihan piti ensin päivittää työaseman Java-ajoympäristö. Mietin, mihin sitäkin tarvitsisin, ja sitten päätin päivittää myös OpenOfficen versioon 2.0.1.

Windowsiin ei löytynyt uusia päivityksiä, joten kirjoitustyö oli aloitettava. Niinsanottuihin oikeisiin töihin käytän vuoden 1994 mallia olevaa WordPerfectiä tarvittaessa Adobe Acrobatilla täydennettynä. Jos tiedostomuodon vuoksi on pakko, on vaihtoehtoinen työkalu ollut Microsoftin Word. Nyt ajattelin kokeilla OpenOfficen Writeria. Versio 1.1 oli minusta vielä sangen vaatimaton (blogin kirjoittamiseen kyllä omiaan), mutta tämä kakkonen vaikutti ihan oikealta tekstinkäsittelyohjelmalta. Mikään state-of-art ei sekään ole; asetteluominaisuuksiltaan ja vakaudeltaan kaukana jäljessä 16-bittisestä ja 12-vuotiaasta WP:stä. Mutta varustettuna suomenkielisellä oikoluvulla se on Wordin 2003-versiolle vakavasti otettava kilpailija. RTF-tiedostomuodosta ei uusikaan OpenOffice tämänpäiväisten käyttötarkoitusteni puolesta selvinnyt kunnialla, mutta muuten se on kelpo työkalu.

Illansuussa Esko, Ilkka ja Jukka poikkesivat kahville ennen kuin huomenna seuraavat lakeuden kutsua. Kuunneltiin Lappeenrannan laulukilpailua ja keskusteltiin mm. tästä tapauksesta. Eskon kertoman perusteella maassamme toteutetaan rautatieonnettomuuksien raivauksia aika mielenkiintoisilla tavoilla kalustopuutteita uhmaten (tapauksesta olisi helppoa viisastella, mutta en viisastele, koska hurjina nuoruusvuosinani uhmasin fysiikan lakeja kolmiodraamassa, jonka osalliset olivat menohaluinen 12 tonnin painoinen esine, 75 tonnin painoinen esine petollisine lepokitkoineen sekä 60 senttimetrin vahvuinen seinä, joista viimeksimainittu jäi kolmiodraaman häviäjäksi suorastaan murtuen).

Illan mittaan on polteltu kynttilänpätkiä pois pihamaan jäälyhdyissä.

Porkkanoita pötsiin

Marleena haastoi kertomaan, kenen tunnetun ihmisen toivoisin kirjoittavan blogia. Minusta voisi olla kiva lukea Kuopion hiippakunnan piispan Wille Riekkisen ajatuksia.

Vuodenvaihteen jälkeen hiihtoladulla on viihtynyt paljon väkeä. Kevään edetessä tarpeeksi pitkälle voi yleensä jo parkkipaikan autoista tunnistaa, että paikalla on vain Petteri tai Kaale tai Pellervo. Ehkä väki tykkää hiihtää pimeässä. Tai sitten vuodenvaihde innostaa suuremmat joukot elämänparannukseen ulkoilemalla.

Kasvisten syöntikin on hyvää elämää. Torpassamme on tapana kutsua erästä forssalaista yritystä Matkun porkkanasorvaamoksi. Siellä pakataan porkkanaa ja näemmä hieman muotoillaankin. Viime vuosi oli hyvä porkkanavuosi, ja porkkanasorvaamonkin tuotteet maistuvia jopa porkkana-allergikon suussa.

Tiettävästi hirvetkin pitävät porkkanasta.

Siie

Töistä lähtiessä linja-autopysäkillä odotteli vanhan, vähitellen poistuvan "keskustakampuksen" koululaisia, arvatenkin yläastelaisia. Pojat keskustelivat tietokonepeleistä. En tunne lajityyppiä, mutta arvelin kyseessä olevan verkossa pelattavan moninpelin. Tuntui aika jännältä, että nuoret kölvit ympäri maailman voivat jakaa saman lohikäärmeenmetsästysmatkan. Vaikka ei tuossa ideana taida olla mitään erikoista verrattuna vaikka vanhaan kunnon Usenetiin, jossa melkein reaaliajassa on ollut jo pitkään mahdollista jakaa samaa atk:hon, harrastuksiin tai mihin vain liittyvää tekstipohjaista virtuaalimaailmaa. Nykypäivän Ircistä ja chateista puhumattakaan.

Se, mikä varsinaisesti kiinnitti huomioni poikien jutustelussa, oli ensinnäkin se, että he kertoivat suunnilleen joka toisen lauseen englanniksi - kuvaillessaan, mitä olivat sanoneet tai kuulleet virtuaalimaailmassaan - ja toiseksi se, että englannin ääntämys kuulosti maallikon korviin hyvin osaavalta.

Missä nuoret ihmiset oppivat hienon ääntämisen, joka jokseenkin suuresti eroaa samoilla kulmilla vielä 1980-luvulla opiskellun tankeroenglannin ääntämisestä? Englanninkielistä viihdettä korvilla kuunneltavaksi on tarjolla paljon, mutta aivan samoin oli parikymmentä vuotta sitten. Englanninkielisiä tekstejä voi, varsinkin Internetin ansiosta, olla tarjolla luettavaksi helpommin kuin ennen, mutta se ei kehittäne ääntämystä samoin kuin tuskin verkkopelitkään tekevät. Tulin ajatelleeksi, panostetaanko peruskoulun kielenopetuksessa ääntämiseen ja yleensä suulliseen kielitaitoon enemmän nyt kuin ennen? On toki totta, että 1980-luvulla kieliä opettivat monessa paikassa opettajat, joiden oma pohjakoulutus oli aivan toisen maailman peruja. Maailman, jossa formaalit seikat, kuten kielioppi, olivat arvostettuja.

Ei sillä, että formaalin osaamisen maailma olisi sinänsä sen huonompi tai parempi kuin käytännönläheisen osaamisen. Mutta erilaisia ne ovat.

Otsikossa esiintyvä "Siie" muuten oli omana peruskoulun yläasteaikanani käytetyn englannin kielen oppikirjan nimi.

Kadonneen varikon metsästys

Olen aiemminkin maininnut näkeväni unia vain hyvin harvoin - tai ainakin muistavani niitä vain harvoin. Viime yö oli poikkeus. Unista puhuminen ei liene kovin miehekästä, mutta sain taannoisesta sukupuolitestistä niin äijämäiset pisteet, että eiköhän tämän kerran ole varaa. Ei hienoon uneen tarvita kovinkaan erikoisia fantasia-aineksia, vaan sitäkin enemmän realismia. Tällainen oli viime öinen filminautinto:

Pahvilaatikosta, jonka sijaintipaikan identifiointi ei jälkikäteen onnistu, löytyi sinikopiolta vaikuttanut iso taiteltu paperi. Avattaessa kävi ilmi, että se oli sinikopion tyyliin tehty, mutta paljon uudempi. Kyseessä oli ilmeisesti VR:n 100-vuotisjuhlavuodeksi (1962) tehty juliste, koska siinä esiintyi ko. juhlavuoden logo.

Julisteessa oli kuvattu Hämeenlinna-Tampere-Turku-rautatien asemia ja muita liikennepaikkarakennuksia kauniina piirroksina. Turussa oli aseman edessä "Ukko-Pekka" ja Toijalassa veturitallin edessä kääntöpöydällä "Ankka" 964 (pienissä ympyröissä elellään unimaailmassakin :-). Mutta Hämeenlinnaa esitti kuva, jonka tekstinä oli "Hämeenlinnan varikko". Kuvassa oli iso veturitalli, malliltaan hiukan Pasilan tallia muistuttava.

Reippaina indianajoneseina suunnilleen se iskujoukko, joka seikkailee unimaailman ulkopuolellakin, lähti yhden jäsenensä pakettiautolla Hämeenlinnaan tutkimaan asiaa. Samalla oli määrä käydä katsomassa toiselle jäsenelle kattopeltejä, tämä kun oli hankkinut talon ja aloittelemassa kattoremonttia. Säätilan perusteella elettiin melko varhaista kevättä. Lunta ei ollut enää maassa, mutta sää oli kostea ja viileä.

Hämeenlinnan varikko löytyi Poltinahon kaupunginosasta metsittyneen radan takaa (tässä kohden kriitikko antaa käsikirjoitukselle moitteet: retkikunnan siirtyminen suoraan oikeaan paikkaan Poltinaholle on melkein kuin Tarzan-kirjojen "heti selvittyään vesiputouksesta Tarzan..."). Oikeastaan raiteista oli jäljellä enää kapearaiteinen rata. Muuan retkikunnan jäsen totesi nähneensä videofilmin, jossa oli esitelty "Hämeenlinnan metsärataa". Hän ihmetteli, miksi filmille ammoin purettua rataa symboloimaan oli haluttu vauhdissa kuvattu Jokioisten Museorautatien Move21-moottoriveturin pyörästö, josta kamera liukui kuitenkin höyryveturin tulipesää kuvaamaan.

Varikkorakennus oli melko suuri, joskin pienempi kuin piirroksen mukaan odotimme. Mutta talli oli lähes ympyrä, eli kääntöpöydälle johtaneen raiteen paikka kulki kapeahkoa sektoria ympyrän keskelle (talli oli kuitenkin sen verran pieni, että ilmeisesti tosielämässä ei olisi mahdollista rakentaa leveäraiteiselle kalustolle kehältään niin lyhyttä tallia). Lattialla oli romua, joka ei herättänyt suurta mielenkiintoa. Panin merkille, että monissa öljyisissä sanomalehdissä oli vuoden 1997 päiväys. Ihmettelimme, jos rakennusta oli käytetty vielä niin myöhään. Yksi pulpettikattoa tukeva palkki näytti olevan häijysti vääntynyt. Sisällä ei tehnyt mieli olla kauempaa. Muuan retkueen jäsenistä esitti arvionaan, että talli on alunperin tarkoitettu Turkuun, mutta se on tullut vahingossa rakennetuksi Hämeenlinnaan. Se selvittäisi, miksi Turun olemassaoleva talli on tehty samoilla piirustuksilla kuin Toijalan talli. Vahingon tapahduttua Turkuun piti saada rakennettua veturitalli mahdollisimman nopeasti, joten käytettiin valmiita piirustuksia (jos joskus päädyn tutkimaan historiaa, taidan tehdä sitä nukkumalla, koska se näyttää johtavan edellä kerrotun kaltaisiin loistaviin analyyseihin - todettakoon, että Turun ja Toijalan vanhat veturitallit on rakennettu samoilla tyyppipiirustuksilla 1870-luvulla :-)

Kotimatkalla valitsimme kiertotien paikallisten markkinoiden tai jonkin muun yleisötapahtuman tukittua tulotiemme. Tie oli huonokuntoinen soratie, ja aina välillä jouduimme odottelemaan harjoittelevia sotilaita. Yhdessä kohdassa auto oli pysäytettävä, ja päätimme nousta ulos katselemaan. Minua harmitti kenkien kuraantuminen; sen verran keväistä rospuuttokautta elettiin. Päästyämme jatkamaan pysäytimme vielä taajaman keskustaan, jossa nähtiin lisää harjoittelevia joukkoja. Paikalla oli mm. kaksi Uaz-maasturia, joista toisen kuljettaja hypytti autoa varsin näyttävästi erilaisten esteiden yli. Katselijoita oli enemmänkin, mm. paperitehdaskaupungin paikallislehden valokuvaaja, joka tuli ohimennen toteamaan, että helmililjat kukkivat jo läheisten kerrostalojen pihassa. Helmililja-sanaan yhdistyi herätyskello.

Tällaisia unia olisi kiva katsella enemmänkin. Vaan mistä kertoo se, että Hämeenlinnan varikkoa lukuunottamatta melkein kaikki oli täyttä reaalimaailmaa? Mielikuvituksen puutetta?

Hitottaa

Hitottaa heti vuoden aluksi. Tuli tiskatessa rikottua kahvipannu hyvänä jatkona hiljattain tehdylle auton sivupeilin rikki peruuttamiselle.

Pohdin, laittaisinko työhuoneeni kalenterikuvaksi Dv12:n vuodelta 1985 vai Vanaja TB6-76:n vuodelta 1976. Päädyin ensinmainittuun. Toivottavasti viimeksimanitun nykyisiä lajitovereita ei näkyisi näillä kulmin.

Vajaat kaksi tuntia vuotta 2005

Pikkutykkimiehet aloittivat uudenvuoden tulivalmistelun näillä kulmin sangen myöhään, pimeän jo laskettua. Vahvuus ei ole suuri. Päivänvalon viime hetkillä lumikolan varressa oli vielä hiljaista. Pihassamme laitettiin kynttilä jokaiseen kohtaan, joka vain keksittiin.

Vuoden lopussa numeroin tarkasteltavan tilinpäätöksen itse kunkin elämänkenttien keskeisistä asioista tekevät asiantuntijat. Oman pienen elämänkenttäni eri kohtien puolesta kiitos Teijalle, Jarkolle, Jarmolle ja Ollille.

Omassa laadullisessa tilinpäätöksessäni kuvailtakoon muutamaa asiaa, jotka tein ensimmäistä kertaa elämässäni päättyvänä vuonna:
Kävin yli 300 metriä maan alla.
Opiskelin taidehistoriaa.
Kuljetin veturia kuorma-autolla.
Osallistuin ampumaurheilucupiin.
Blogitekstissäni yritin tehdä vierailun kaunokirjallisille alueille.

Kaikkein parasta tässäkin vuodessa oli se, että sain elää sen yhdessä rakkaan ihmisen kanssa.

Vuodenvaihteen hetket viettänemme kirkossa. Ampumatarvikkeita ei ole hankittu.

Toivotan hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille!

Rikkomuksia

Joulurauhan aikaa yhä eletään, mutta tunnustettakoon, että vapaa-ajalla on tullut harjoitettua siihen hiukan sopimattomia toimia. Kävin ampumaradalla viime tipassa tekemässä kiväärisuorituksen puulaakicupiin, johon taannoin värväsivät. Kiväärillä saisi harjoitella aika paljon enemmän siltä varalta, että tänäkin talvena sattuisi eteen ampumahiihtopuulaaki. Satuin ampumaan pistoolilla paremmin, mutta se lienee ainakin teoriassa ymmärrettävää Parolannummella sotaväessä olleen tapauksessa. Luettavana on ollut kotimaisen asesuunnittelun lähihistoriasta kertova joululahjakirja. Tämänkaltaiset mukana olleiden kirjoittamat muistelukirjat eivät ole historian tutkimisen kannalta helppoja sekundaarilähteitä, mutta subjektiivisina ajan- ja historiankuvina hyvin mielenkiintoisia. Eikö olisikin mukavaa, jos laki määräisi vaikkapa tasavallan presidentiksi valittujen kirjoittamaan muistelmansa tietyn ajan kuluessa toimikautensa päättymisestä? Verkkojulkaiseminen ei tekisi lain velvoitetta valtiontaloudelle kovin raskaaksi, ja kiinnostuneilla olisi käytettävissään yksi, toki velvoitetyönä tuotettu, näkemys kyseisestä ajanjaksosta.

Joulurauhan rikkomista taisivat olla myös ne sopimattomat sanat, jotka pääsivät suusta peruutettuani auton sivupeilin rikki autotallin ovenkarmiin. Tämä oli itse asiassa jo toinen kerta. Talouteemme kuuluu huomattavasti parempi peruuttaja, ja ajattelin ulkoistaa homman vastaisuudessa hänelle.

Oltiin leuhkoja kun oli meillä ratio

Perjantai-ilta tuli vietettyä Tampereella. Villakangastakkisemman automarketin ahtaus palautti hyvin mieleen, miksi kaupunkielämä eli laumassa kulkeminen ei maistu. Tuulipukuisemmassa oli väljempää.

Rautatieaseman nurkilta löydettiin keittiön työtasolta kunnioitettavan vähän tilaa viemään radiovastaanotin. Vanhan hyvän keittiöradion kohtaloksi koitui vuosia sitten sattunut kosteaksi ajaksi autotalliin unohtuminen, jonka jälkeen sieltä kuului häiriöttä enää silloinen RadioMafia, eli se ei enää keittiöradioksi kelvannut. Tämä uusi vaikutti käyttöliittymältään mukavan selkeältä, ja akkukäyttömahdollisuus on etu sekin. Nyt torpan kauniimman asujan suosikkikanava Groove FM kuuluu meilläkin. Aiemmin kanava ei ole suostunut soimaan edes talon harjalla seisovan antennin auttamana. Herkkäviritteinen kapine tämä uusi.

Asiallisesta viritysnupista tulivat mieleeni isot puurunkoiset vastaanottimet - havaitsemani olivat usein merkiltään Asoja - joiden virityskäyttöliittymä perustui maantieteellisiin nimiin: asema siirrettiin viritysnupista kohdalleen halutun paikkakunnan lähetinaseman mukaisesti. Järjestelmä ei tietenkään enää 1970-luvulla ja sen jälkeen toiminut aivan alkuperäisesti tarkoitetulla tavalla erilaisten uusjakojen kosketettua monesti radiotaajuuksia. Tällainen radio oli lapsuudenkodissani ja samoin kouluaikaisessa kesätyötukikohdassa rautatieaseman kellarissa. Jotkut puhuivat, että tuollaiset radiot kannattaisi säästää pahan päivän varalle. Ne kun eivät ottaisi siipeensä sähkömagneettisesta pulssista transistoriradioiden tavoin. Uteliasta nuorta hämmästytti - sen jälkeen kun oli selvinnyt, mistä tuollainen sähkömagneettinen pulssi voi syntyä - mitä iloa radiosta olisi sellaisessa tilanteessa ollut. Tosin jo 1950-luvun malleissakin taisi transistoreita olla käytössä ainakin virtalähteissä, joten se siitä. (Edelliset lauseet todennäköisesti saavat parinkymmenen vuoden takaisen elämämme näyttämään sellaiselta kauhun ja taantumuksen ajalta, jollaiseksi tarkastelijan tunnetiloihin ja poliittisiin intohimoihin perustuva historiantulkinta sen usein vääntää.)

Edit (muutama minuutti jälkeenpäin):
Juuri tuli Eskolta viimeiseen mainintaan erinomaisesti sopiva PowerPoint-esitys, mistä suuri kiitos, mutta ei taida nyt löytyä oikeuksia eikä paikkaa tuoda sitä julkisemmin esille. Mutta kyllä elämä oli kammottavaa silloin joskus pimeällä 1970-luvulla, aikaisemmasta puhumattakaan :-)

Täytetekstiä vuodenvaihdetta odotellessa

Joulusta on selvitty, työmaalla on hiljaista ja rauha kaikinpuolin edelleen maassa.

Toisilla on uusi parempi elämä alkanut, ja eilen illalla ladulla puolisoni ja minä avustimme naista mäessä mitä ilmeisimmin joulupukin tuomien uusien suksien kanssa. Siteet näyttivät profiilimallisilta, mutta avausmekanismi oli varsin erikoinen.

Jotta en jättäisi turhien asioiden kirjoittelua näin lyhyeen, totean että vilkaistuani blogilistaa vaihteeksi kokonaisvaltaisemmin, olen taas kerran melkein vakuuttunut tämän blogin nimenvaihtotarpeesta. Sokkoakseli olisi edelleen hyvä nimi, mutta se johtaisi asiantuntijat vääriin odotuksiin.

Omalla nimellä esiintyminen ei ole enää muotia, mutta ainakaan vielä se ei ole muodikasta retroakaan. Toisaalta voidaan kysyä, onko sellaisella tekstillä, jonka takana ei esiinny kirjoittajasta tunnistettavasti kertovaa merkkijonoa, juurikaan reaalimaailmaan palautuvaa merkitystä ilman yhteiskuntaa, jossa vallitsisi täydellinen luottamus jäsentensä kesken. Tosin verkkopäiväkirjojen eli blogien lähinnä kaunokirjallisessa tai yksityisessä genressä asialla ei liene suurta merkitystä.

Muuten, millainen olisi oikea suomalainen retroblogi?

Me olemma köyhiä poikia ja pyydämme lanttia. Ja tähteemme kynttilänpätkää

Arvoisa Onlina-Banking jarjestelman kayttaja.

Tilien tarkistuksen yhteydessa pyydamme Teidat, vahvistamaan Teidan tilin tietoja ja kooditaulukkoja.
Tarkistuksen yhteydessa pyydamme Teidat tayttamaan tilin tarkastuksen taulukon.
Tassa taulukossa on tietojen kysely tilille paasya varten, tilin laji ja salasanantaulukon
ja Payment Confirmation Codes-taulukon tiedot.

Pyydamme tayttamaan tietoja huolellisesti, koska virhe jopa yhdessa kentassa voisi aiheuttaa
tilin lukitusta, tilin avaamisen ja kayton seikkojen selvittamista. Lomakkeessa annetaan
ohjeita kenttien tayttamiseksi.

http://158.217.71.63:8081/nsp/engine/usecase=menu//command=openmenu/logon_topnavigation_view&fpid=j4i6SfhpQwL8GbM9nVBVuQCCxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx&menuid=214&hash=UC3aDJFC0wl3dJVjYf45UQCC/

H! UOM! Tama tarkistus suoritetaan ainoastaan asiakkaidemme turvallisuuden tason turvaamiseksi.

Toivoen ymmartamykseen ja kannatukseen Teidan puolelta.
Kunnioittaen,
Hallinto

Nämä jaksavat yrittää.
Kerrottakoon tässä yhteydessä kokemani paras rahankerjäysyritys. Menneenä lokakuuna siistiin vaaleanruskeaan mokkanahkatakkiin sonnustautunut pitkä hoikka mies kertoi Tampereen asemalaiturilla tulleensa ryöstetyksi Hervannassa. Rikosilmoitus oli kuulemma tehty ja vieläpä sen vastaanottaneen komisarion nimi mainittiin. Ensi kerralla minulla ei ollut antaa lanttia, mutta tasan viikko jälkeenpäin oli sama mies samalla paikalla samoin puhein. "Jumalauta juu nääs päivää, olet sen verran sitkeä sissi", mies sai viitosensa.

Kynttilärauhaa

En muista, että niinä harvoina vuosina, joina itse olen tehtävää suorittanut, olisi hautausmaan vanhalla puolella ollut yhtä paljon kävijöitä kuin tänä vuonna. Kynttiläntuojia oli paljon. Korviin osuneen mukaan yhden isä oli lähtenyt kaksi päivää ennen rauhantuloa. Pikkutyttö kysyi vanhemmiltaan, mihin se laitetaan. Se laitettiin juuri niin, että vartiomies katsoi ensin vasemmalle ja sitten oikealle ja vielä kerran vasemmalle, ja siirsi kynttilän hiukan sivummalle, jotta vahdinvaihto olisi sujunut kaavan mukaan.

Taloutemme kauniimpi ihmisjäsen lähti kirkolle, tällä kertaa Viialaan, jo kuudeksi harjoittelemaan kuoronsa kanssa. Vaihdoin oman joulukirkkoni yläkerran antimista nauttimiseen eli kolaukseen ja lapiointiin. Työmaan joululahja, heijastinliivi, on erinomainen Urjalan tien varren lumitöitä ajatellen.

Joulurauhaa ja vanhoja äänitteitä

Postikorttimaisema muuttui yhdessä yössä nuhjuiseksi. Mutta joulu se on silti. Monilla työtätekevilläkin. Puolisollani työkiireet alkoivat heti aamusta. Jäin koristelemaan kuusta. Tähti, sähkökynttilät, kapeaa hopeanauhaa ja punavihreitä palloja.

Radioaallot toivat ratalinjan suunnasta tähänkin torppaan, ensin katolle antenniin ja sitten olohuoneeseen vastaanottimeen, tuomiokirkon kellot ja joulurauhan. Turussa taisi olla lämmin, koska loppuaplodien soundi oli paljaskätinen nahkarukkasisten sijasta. Sulo Saarits lauloi 50 vuoden takaiselta äänitteeltä.

Velimiehen kanssa käytiin viemässä kynttilät hautausmaalle. Etelätuuli kävi kiusallisesti rinteeseen, mutta syttymään saatiin. Lumi tarjosi hyvän tuulensuojan ja heijastuspinnan.

Työjoulu on monilla muillakin. Eilen illalla, ennen lanttu- ja perunalaatikon uuniin laittamista, Jarkko poikkesi junien välillä asemalla. Vaihdettiin tavaraa, ja Jarkko kertoi, että paperitehtaiden uusi työaikajärjestely pitää hänetkin joulun töissä. Jarkon tuomisista, vasta ilmestyneestä "Katoava veturin ääni" -CD-tallenteesta joskus myöhemmin. Mutta sen verran kuitenkin jo nyt ensikuuleman perusteella, että siinä on käsittämättömän upeita äänimaisemia, konemusiikkia puhtaimmillaan.

Olen joskus hämmästellyt, miksi joulutunnelmaa kovin usein symboloidaan pimeällä vuorokauden ajalla. Siitä huolimatta toivotan pimeässä loistavan, vähälumisen joulun 1994 alla kuvatun malli 1922:n myötä hyvää joulua kaikille lukijoille!

Jouluvalmisteluja

Tässä taloudessa kotijoululla on vahvat perinteet. Karjalais-hämäläisten perheiden jälkeläisinä sen enempää puolisoni kuin minäkään emme ole tottuneet lähtemään jouluksi pois kotoa. Tapa juontaa juurensa siihen, että edellinen sukupolvi ei sattuneen suurvaltapoliittisen seikan vuoksi voinut lähteä joulunviettoon lapsuutensa kotikonnuille Karjalaan ja hämäläisen puolen väki taas oli lähellä ilman kotoa lähtemistäkin. Tämä tapa sopii meille.

Niinpä olemme hiljakseen valmistelleet joulua itsellemme. Eilen aloitetulla siivousurakalla jatkoimme tänäänkin työpäivän jälkeen. Pakkassää oli erinomainen siivousta ajatellen.

Perunalaatikon komponentit on saatu imeltymään ja kotikalja käymään. Maltaista ei olisi ehtinyt, mutta uutteesta syntyy nopeasti. Olivat piilottaneet uutteen hyvään jemmaan kotimarketissa.

Joulukuusikin tuli ostettua. Torilla esitteli puitaan kolme kuusikauppiasta. Kaupat syntyivät kapeasta latvakuusesta vanhemman herran kanssa. Kaksikymppiä on ollut täällä latvakuusen hinta koko euroajan. Se lienee koettu rajahinta.

Perinteiseen kotijoulunodotukseen sopii se, että elämäntapaprofiililtani olen suositun nettitestin mukaan perinteinen (37 %). En väitä vastaan. Sen sijaan väitän sitä vastaan, että toiseksi kuvaavin profiili (31 %) on muka älykkö. En koe sitä statusta omakseni. Kolmas, syrjäänvetäytyvä (25 %), osuu mielestäni melko hyvin. Neljättä eli maailmanparantajaa (7 %) olen jäävi arvioimaan. Kysymyksistä päätellen testi on tarkoitettu ilmeisesti alle keski-ikäisille. Tai sitten ei, kun nuoruus jatkuu nykyään hautaan saakka. Mutta syntymävuosivalikko kertoi paljon: vuotta 1938 aiemmin syntyneitä ei ilmeisesti kelpuuteta vastaamaan. Mitä ihmettä, eiväthän vuotta ennen sodan syttymistä syntyneet mitään vanhoja ole.

Talvipäivänseisauksen aatto

Täkäläisissä ammattikouluissa lukukausi päättyi tänään. Syyslukukauden todistukset jaettiin ilman erikoisempia seremonioita. Opiskelu jatkuu heti tammikuun alussa. Opetustöitä ei siis ole pariin viikkoon luvassa, mutta muuta tehtävää riittämiin.

Vein kaavalausunnon kaupungintalolle. Aulassa jäin suustani kiinni vahtimestarin kanssa aiheena Windows 2000:n "BSoD" ja toimistossa kaavasuunnittelijan kanssa aiheena karttojen selailu. Mukavaa, kun byrokratia on pientä ja ihmisläheistä. Osuuspankilla tarjottiin glögiä ja myytiin joulukuusia. En jäänyt, vaikka kuusi on kyllä edelleen hankkimatta.

Illalla latu oli ajettu ja sukset toimivat. Luisto oli pakkaskeliksi erinomainen, ja tällä kertaa molemmilla löytyi pitoakin tarpeeksi (Startexin synteettinen sininen osoittautui hyväksi valinnaksi, vaikka oikeastaan on hiukan lämpöisemmälle kelille tarkoitettu). Mutta hyvä kelikin voi väsyttää. Punainen poninhäntä keikkui edessä pitäen hengästyttävää vauhtia.

Talvipäivänseisauksen aatosta tuli mieleeni, että muutama päivä sitten toteamani täysi scifi- ja fantasiakirjallisuuden selaamattomuus ei aivan taida pitää paikkansa. Pikkunöösinä luin jonkin ilmeisesti sen aikaisen "harrypotterin", jossa englantilainen poika sai talvipäivänseisauksen aattona selville, että hänellä on yliluonnollisia voimia. Olihan se kai jännä kirja, mutta ei silti sytyttänyt. Muistelisin, että kannessa oli varsin surrealistinen kuva, jossa jonkinlainen tuhannen vuoden takaiseen ratsumiehen sotisopaan pukeutunut hahmo näkyi nykyaseen optisen tähtäimen läpi. Voin muistaa väärin. Onko kellään ideaa, mikä nuortenkirja olisi voinut olla kyseessä?

Valituskirjelmän kimpussa

Totesin taannoin, että kaavoitussuunnitelmiin ei koskaan pidä olla suoralta kädeltä tyytyväinen. Jos on liian tyytyväinen, tulee takuulla huijatuksi. Ovat ne sellaisia pehtooreita.

Koska joulun alla ei sovi olla tyly, panin otsikoksi sanan "lausunto" enkä sanaa "huomautus". Byrokraateille kirjoitettakoon kankeaa kieltä:
Sekä maanomistajien että kaupungin etua puoltavan maan arvon mahdollisimman hyvän säilymisen lisäksi viittaamme jäljempänä esitettyyn rautatieliikenteen tulevaisuuden vaikutusten ennakointiin ja esitämme, että kyseisille AO-4-tonteille sovelletaan kaavassa mahdollisimman väljiä rajoitteita rakennusoikeuksien suhteen siten, että ne ovat mahdollisimman yhdenvertaisessa asemassa muiden erillispientalojen korttelialueiksi osoitettujen alueiden kanssa.

Toisaalta noinhan minä kirjoitan aika usein blogissakin.

Tekstiä tuli neljä sivua. On mukavaa, kun a) sähköposti kulkee ja b) verkosta löytyy PDF-muodossa monenlaisia asiakirjoja (varoitus: monenlaisia-sanan takana on RHK:n viime kuussa julkaisema uusi toiminta- ja taloussuunnitelma eli 2,1 MB PDF:ää ja asiakirjoja-sanan takana Pirkanmaan maakuntakaavaesityksen A-selostusosa eli 1,9 MB PDF:ää). Eikö muuten ollutkin hyvin kuvattu linkitys? Tästä Nielsenkin tykkäisi!

Suut makeaksi

Päivällä oli niin hieno sää, että ulos oli päästävä. Latua ei oltu vielä tehty kelkalla. Hiihtämällä syntynyt latu on aika hankala nykypäivän suksille. Enkä saanut taaskaan puolisoni suksia pitämään kunnolla. Aikamoista välineliikuntaa.

Piparkakut syntyivät ulkoilun jälkeen nopeasti. Yhteistyö on voimaa, eikä uunia tarvinnut pitää hetkeäkään tyhjänä. Esko, Ilkka ja Jukka poikkesivat illalla maistiaisille.

Tämä mielipide on jaksanut hymyilyttää puolisoani ja minua monta päivää. Varsinkin viimeinen kappale on vertaansa vailla :-)

Pakkaspäivä

Tässä taloudessa oli toisella työpäivä ja toinen nyhjäsi tietokoneen ja tekstinkäsittelyohjelman kimpussa. Vuoden lopulla pitää tuottaa monenlaista tekstimassaa. Kolmas perheenjäsen on viihtynyt pakkaspäivän tiiviisti sisätiloissa välillä sohvalla ja välillä korissa kirjahyllyn päällä.

Illansuussa vaihtoehtoina olivat latu ja kuntosali. Jälkimmäinen voitti mukavuudenhaluisten sydämet. Olimme siinä vaiheessa iltaa ainoat käyttäjät. Eipä tuolla ole muutenkaan viikonloppuisin ruuhkaa ollut.

Päivän saavutus oli se, että onnistuin vatkaamaan piparkakkutaikinan roiskimatta kulhon reunan yli. Huomenna leivotaan.

Myöhäisherännäinen perjantai

Aamulla kävi moka, jollaisia ei ole pikapuoliin 36-vuotisen elämäni aikana juurikaan sattunut: nukuin pommiin. Olin illalla unohtanut laittaa herätyskellon päälle, ja havahduin vasta, kun linja-auton lähtöön olisi ollut aikaa 10 minuuttia. Siinä ajassa ei olisi pysäkille ehtinyt, joten oli otettava auto tallista ja mentävä sillä.

Joulukortteja on kiva saada. Mutta on häpeällistä tunnustaa, että pienenpieni kateuden peikko nostaa päätään joka vuosi, kun avaan hänen korttinsa.

Arvelen, että noin kahdenkymmenen edellisen vuoden ajalta on olemassa asiantuntevien kuvaajien tuottamaa rautatiekuvamateriaalia niin paljon, että niiden katseleminen ei nuorimmankaan nyt elävän sukupolven mielissä aiheuta samanlaista nostalgiaa kuin verraten harvalukuisten 1960- tai 1970-lukujen tallenteiden tutkiminen. Yltäkylläisyydessä on etunsa, mutta se johtaa ennen pitkää koko aihepiirin inflaatioon. Digitaalikameroiden ja verkkopalveluiden vaikutus yltäkylläisyyden lisäämisessä on ollut suuri. Mutta on luonnollista, että yltäkylläisyys aiheuttaa inflaatiota ei-välttämättömille asioille. Blogit eli verkkopäiväkirjat ovat siitä hyvä esimerkki, mitä tulee mielipiteiden ilmaisuun ja yleensä kirjoittamiseen.

Maisema on ollut kaunis, mutta umpihanki ei houkuttanut suksille. Iltahetki meni mielikuvaliikunnan parissa autotallissa suksia voidellessa. Voitelurautana käyttämäni perintökalleus, 1950-luvun silitysrauta merkkiä Loisto-Mainos, palvelee edelleen hyvin.

Atk-aatoksia

Vuoden päättyessä alalla kuin alalla arvaillaan tulevan vuoden trendejä. Eilinen MikroPC ennusteli atk-alan tulevaisuudennäkymiä.

Sen paremmin pohdiskelematta esitän ennustuksen, että kymmenen vuoden kuluttua Apple on nykyisen Creativen kaltainen pienten viihdelaitteiden toimittaja. Tietokonetuotannon ostaa jossakin vaiheessa Intel (joka parhaillaan aloittelee teknologista nurkanvaltausta), ja sen seurauksena käyttöjärjestelmä- ja ohjelmistopuoli valuu Microsoftille. Ensi vuosikymmenen puolivälin Mac olisi siis Intel-Windows-pohjainen ratkaisu, joka toki ylpeänä kantaisi perinteikästä nimeään. Vai käykö Intel-Maceille samoin kuin kymmenen vuotta sitten huomiota herättäneille Mac-klooneille, eli kehitelmä haudataan hiljaisuudessa? Mutta mikäli taloudelliset resurssit käyvät öljyntuotannon vähentyessä ja muista vastaavista syistä niukemmiksi, on tietotekniikka varmasti asioita, joissa haetaan säästöjä. Vapaalevitteisten järjestelmien luoman haasteen vuoksi kaupalliset saattavat joutua tekemään yhä tiiviimpää yhteistyötä, joten Windows-Mac ei välttämättä nykyistä niukemmassa reaalimaailmassa ole ollenkaan uskomaton vaihtoehto.

Vähemmän radikaalilta kuulosti se taannoin korviin osunut pohdiskelu, jossa Microsoftin ja F-Securen nimi esiintyivät samassa lauseessa lähekkäin.

Nakkisormi

Sormet ovat olleet kovilla. Eilen illalla dojolla kunnon vääntyminen ja tänä iltana ampumaradalla latausvivun väliin jääminen. Hassua, että pieni sähläys saa aikaan niinkin reippaan verenvuodon. Kun se viimein lakkasi, huono osumatarkkuus oli helppo laittaa tapaturman syyksi.

Lumitöitä on tehty ja lisää näyttää olevan luvassa. Hyvä, että talvi alkaa näyttää talvelta.

Atk-nysväys on perinteisesti nakkisormille sopivaa hommaa. Ilmainen CCleaner on aika näppärän ja luotettavan oloinen tilapäistiedostojen ja järjestelmärekisterin siivous- ja korjaustyökalu Windows-käyttöympäristöön. Kotityöasemani ensisijaiselta levyosiolta vapautui kerralla 100 MB tilaa CCleanerin jäljiltä ja Windowsin käynnistys on aiempaa nopeampaa tarpeettomien rekisteriavainten tultua poistetuksi.

Mutta Microsoftin kelpo MBSA ei näytä tulevan toimeen ZoneAlarm-palomuurin kanssa, joka taas ei tule toimeen operaattorin tarjoaman F-Secure-virustorjunnan kanssa. Joskus voisi olla etua Apple-tyyppisestä yhden valmistajan dominoimasta käyttöympäristöstä, mutta monenkeskeisessäkin on etunsa, ainakin taloudelliset.

Mitä yhteistä on ammattikoululla ja vankilalla?

Vastaus kysymykseen on taloushallinnon monimutkaisuus vuodenvaihteen jälkeen. Siltä ainakin vaikuttaa. Eilen keskustellessani vankeinhoitolaitoksen taloushallinnossa työskentelevän tuttavan kanssa hän kertoi, miten vuoden vaihteen jälkeen jäykkä byrokratia soluttautuu yhä syvemmälle järjestelmään. Tänä iltapäivänä alkoi omalla työmaallani vaikuttaa samalta. Tiedotustilaisuus kertoi lukuisista uusista kustannuspaikoista, talousarvion seurantamenetelmistä ja muusta vastaavasta. Kohta kai pitää olla kauppatieteiden tohtori tai joku muu merkonomi, että selviää tavallisesta arkipäivästä töissä. Tosin rutiiniksi tuon kaltaiset, varsinaisten työtehtävien kannalta toisarvoiset asiat, tapaavat muuttua nopeammin kuin huomaakaan ja hyvä niin.

Muutenkin työpäivä venähti pitkähköksi palomuurisääntöjen muokkailun ja syyslukukauden arvosanojen tallentamisen merkeissä. Käytävällä tavatut iltakurssin opiskelijat, joiden kanssa työskentelin jonkin aikaa keväällä ja muutaman illan syksyllä, muistivat joululahjalla. Kiitos :-)

Loppuilta dojolla oli tällä kertaa ottelupainotteinen. Se ei ole oma juttuni, ja väsähdin melko nopeasti. Tosin niin usea muukin, kisamiehiä myöten. Myöhäinen harjoitusaika ei ole tehokkain mahdollinen aamuvarhain nouseville työläisille. Paremman eli vasemman käteni sormet taipuivat ilkeästi. Voi olla, että huomenna ei kirjoitella kovin paljon taululle.

Arvosanoja ja tenttejä

Lukukausien loppu on töissä kiireistä aikaa. Syyslukukauden opiskelija-arvioinnit alkavat omalta osaltani olla tietojärjestelmässä. Kahta eri tutkintoa suorittavista koostuva ryhmä on aika mielenkiintoinen byrokratian kannalta. Substanssin kannalta tietokonetekniikan tai tietoliikenteen perusteiden ja lähiverkkokaapeloinnin kaltaiset asiat eivät eroa toisistaan tutkintonimikkeestä riippumatta, mutta paperitöissä nimillä on kovin suuri painoarvo. Huomasin juuri, että huomisiltapäivällekin jää tämän johdosta hiukan säädettävää.

Huomenna olisi tarjolla virtuaalineuvottelu, mutta verkkoyhteydet oikuttelevat palomuurin vaihdon jälkeen sen verran pahasti, että osallistumatta jää. Paikan päälle Helsinkiin ei ehdi lähtemään. Harmi sinänsä. Asia olisi ajankohtaista ja Helsingissä muutenkin mukava poiketa.

Eilisilta meni Suomen taidehistorian perusteiden kirjatentissä. Julkaistakoon kiinnostuneiden tiedoksi tenttikysymykset tässä (blogistani haetaan aika usein opetushallinnon tenttikysymyksiä, joita kirjoittelin kesällä 2003 kyseistä tutkintoa suorittaessani; ehkä joskus joku kaipailee taidehistoriaakin). Sanatarkkoja muotoja en muista, kun kysymyspaperi piti palauttaa.

Ars-sarjaa koskevia kysymyksiä oli kolme, joista kahteen piti vastata:
a) Pietari Henrikinpoika
b) Kansankuvaus 1700-luvulta 1800-luvun lopun realismiin
c) Suomalainen rakennustaide 1800-1900-lukujen taitteessa
B ja c tuntuivat hyviltä aiheilta kirjoittaa jonkinmoinen jäsennelty vastaus. Kansankuvaukseen Ars oli tarjonnut melkein valmiin disposition jaottelemalla aihepiirin eksotismiin, etnisyyteen, isänmaallisuuteen ja realismiin. Viimeksi mainittuun olennaisesti liittyneen ulkoilmamaalauksen yleistymisen unohtaminen vastauksesta harmitti. Arkkitehtuurikysymyksessä sai kirjoitella meillä "kansallisromantiikaksi" niputettujen erilaisten romanttisten tyylien noususta ja siitä, miten "empire strikes back" (ei sentään empire, mutta romantiikkaa klassisempi muotokieli kuitenkin), betonivalusta välipohjissa, kotimaisen tiiliteollisuuden kehittymisestä, Ateneumin talosta ja Helsingin rautatieasemasta - ja tietenkin tyyppipiirustusten laajamittaisen käytön edelläkävijöistä eli lukuisista pienemmistä rautatierakennuksista.

Petterssonin "Suomalainen puukirkko" -kirjan osalta oli vain yksi kysymys. Siinä pyydettiin luonnehtimaan suomalaista puukirkkoa rakennushistoriallisena kokonaisuutena. Kysymys vaikuttaa kovin yleisluonteiselta, mutta kirja painottui tiukasti 1600-1700-lukujen pitkä- ja ristikirkkoihin eli vastauksen teemat oli melko helppoa rajata. Hävettää, että menin tekemään 1920-luvulla suomalaista puuarkkitehtuuria kansainvälisiin yhteyksiin hyvällä historiallisella mielikuvituksella yhdistelleestä sleesialaisesta J. Stryzgowskista Strygowitzin.

Suomen taide -sarjasta oli tarjolla kaksi kysymystä, joista toiseen piti vastata:
a) Talvi- ja jatkosodan vaikutus suomalaiseen kuvataiteeseen
b) 1980-luvun taide ja modernismin ajan päättyminen
B-kohta oli hauska liittyen äskettäin kirjoittamaani ongelmaan, mitä tulee lyhyisiin tarkasteluväleihin historiallisessa katsannossa. Kyseinen kirja on painettu vuonna 1986, joten mitään synteesiä 1980-luvun taiteesta ei ole ollutkaan lupa odottaa. Tästä ja kyseisen vuosikymmenen muotisanasta, postmodernismista, oli hyvä tehdä ympäripyöreä teksti, kun varsinaisesta aiheesta en mitään tiennyt.

Rajoittunut kirjallisuusmaku?

Empire strikes back -lauseesta tuli mieleen, miten en ole koskaan ollut scifi- tai fantasiaviihteen tai -taiteen ystävä. Voi olla tyylirikko yhdistää Tähtien sota vakavamieliseen scifiin, mutta se annettaneen kaltaiselleni tyylilajeja tuntemattomalle anteeksi. Teini-iässä, jolloin kiinnostus scifiin tai fantasiaan monella syttynee, lueskelin mieluiten ulkomaisia käännettyjä sotakirjoja (kotikylässä oli hyvä valikoima jonkin suuren kustannustalon, en enää muista minkä, mustaselkäisiä paksuja teoksia, joko voittajan tai häviäjän puolen kielistä käännettyjä, jotka sen ikäisen mielessä vaikuttivat realistisilta sotakuvauksilta - muistan ainakin Sviridov-nimisen kirjailijan "Kohti voittoa") ja Scottin ja Hugon tyylisiä historiallisia klassikkoja. Vähän myöhemmin piti alkaa esittää kovaa jätkää, ja sotaväessä yritin tavata muun muassa koulusta läksiäislahjaksi saatua alkukielistä Remarqueta sekä Hemingwayta.

Stetson-Harrison-menetelmällä arvelen, että viimeistään parikymppisenä olisi tutustuttava scifi- ja fantasiagenreihin, jotta kulttuuriin pääsisi sisälle. Tuossa iässä pelastuksekseni taisi koitua Jalmari Jaakkola, jonka jälkeen tuskin olisi voinut uskoa lennokkaimmankaan fantasiatarinan kykenevän tarjoamaan mitään lisää ;-)

Viime vuosina olen lukenut kauhistuttavan vähän kaunokirjallisuutta.

Sunnuntai sohvalla

Päivä on kulunut olohuoneessa taidehistoriaa lueskellessa. Varsinaista laiskottelua, ainakin vanhan kansan tapaan ajatellen.

Viime aikoina on tenttiin on ollut luettavana valikoituja lukuja Ars-sarjasta ja Suomen taide -sarjasta sekä L. Petterssonin "Suomalainen puukirkko". Arsin osat olisi voinut korvata S. Ringbomin "Konsten i Finlandilla" ja vähäisemmällä sivumäärällä, mutta kyseistä teosta ei täkäläisistä kirjastoista löytynyt. Arsin onneksi sai kotikylän kirjastosta, puukirkot naapurikylästä ja Suomen taiteen kotihyllystä.

Varsinkin arkkitehtuurista lukiessa tekisi mieli lähteä katsomaan rakennuksia paikan päälle. Silloin taas, kun sattuu käymään paikan päällä, sanotaan vaikka Helsingissä tai Turussa, on yleensä olevinaan jotakin tähdellisempää tehtävää.

Sekä Ars että Suomen taide ovat jo 1980-luvun lopulla julkaistuja, joten uusin taide jää niiden ulkopuolelle. Minusta se ei ole haitta. Historia-aiheen ollessa kyseessä olen samaa mieltä kuin peruskurssin luennoitsija vastatessaan kuulijoiden taholta esitettyyn kysymykseen viidentoista edellisen vuoden taiteesta: on vielä liian varhaista tehdä siitä johtopäätöksiä.

Kysymys siitä, miten vanhoja tai uusia asioita historia-aineiden pitäisi käsitellä, on mielenkiintoinen. Braudelilaisesta kehyksestä käsin heitän kerettiläisen ajatuksen: entäpä jos historiatiede (aputieteinään arkeologia, eräät luonnontieteet, kansantaloustiede jne.) keskittyisi historian pitkän ja keskipitkän keston ilmiöiden tutkimiseen, ja lyhyen keston ilmiöt annettaisiin esimerkiksi valtio-opille, oikeustieteille, sosiologialle ja kansantaloustieteelle?

Toisaalta ei liene järkevää rakentaa raja-aitoja. Olkoon kukin kiinnostunut siitä, mistä on.

Tällaisen, lähes koko päivän mittaisen, lukurupeaman jälkeen olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että käyttöliittymänsä ja erityisesti ergonomiansa puolesta tietotekniikka ei anna vähäisintäkään vastusta paperimuotoiselle julkaisemiselle. Silmiin ei satu eikä päätä kivistä toisin kuin muutaman tunnin intensiivisen tietokoneilun jälkeen saattaa tehdä.

Sen verran tuli harrastettua ulkoilua, että päivällä kävimme hiihtämässä neljä kierrosta pururadalla. Keli oli vapaalle tyylille mitä luistavin. Tosin heikko lumikerros on ohentunut uhkaavasti, kun monet suksiparit ovat rataa kiertäneet.

Leppoisa lauantai

Uni maittoi päivän valkenemiseen saakka. Uskottava se on, että talvella nukuttaa enemmän.

Miellyttäväksi lauhtunut talvisää houkutteli puolisoni ja minut tekemään kuntosalikäynnin lämmittelyn sukset jalassa pururadalla. Ainakin minusta eteenpäin kuljettava tapa liikkua on mielekkäämpi kuin kuntopyöräilyn kaltainen paikallaan junnaus. Vaikka aika vekkuleita ovat uudet(?) kuntopyörätkin, joissa vastuksensäätöjärjestelmän voi määrittää arpomaan matkalle satunnaisia "nousuja".

Onnistuin sähläämään huomiota herättävästi vaihtaessani kulmatankoon itselleni sopivampia - lue kevyempiä - levyjä. En tullut katsoneeksi, että tangon päissä ei ole lainkaan lukkoja, ja eivätkös painavat levyt kolisseet lattialle tankoa siirtäessäni.

Tutun näköinen nuori mies, tosissaan treenaava, tervehti pukuhuoneessa. En saanut päähäni, kuka. Tällaiset tilanteet ovat noloja varsinkin, kun en voinut syyttää edes silmälasittomuuttani. Tuli mieleen vanha sananlasku apinasta, joka ei tunne ketään, mutta jonka kaikki tuntevat.

Pitää ostaa, kun saa halvalla

Maksan laskuja mieluummin pankin tuulikaapissa olevalla automaatilla kuin tietokoneella. Viivakoodinluku ei ole mukavuussyistä vähäisin. Saisi lukijan toki kotikoneeseenkin. (Muistanenko oikein, että joskus toista vuosikymmentä sitten, kun tietokoneet harrastuskohteena olivat enemmän elektroniikkaa ja vähemmän softaa kuin tänään, olisi Prosessorissa tai Mikrobitissä tai jossakin vastaavassa alan lehdessä ollut ohjeet kotitekoisen viivakoodinlukijan rakentamiseen?) Tänään perinteisempi maksutapa joka tapauksessa kannatti. Jono automaatille oli pitkä, ja odotellessa käväisin pankin naapurin Rihkamapuodissa (mitä nimeä täkäläinen lyhyttavarakauppa virallisestikin kantaa). Sieltä sai toista metriä myrskylyhdyn sydänlankaa samaan hintaan, jolla maatalousliike myy kymmenesosan mittaisen pätkän.

Illalla saunan jälkeen lähdimme ajelemaan naapurikuntaan. Tästä alkaa tulla epäekologinen tapa. Siellä ovat laskeneet isojen limsapullojen hinnan jo 89 senttiin ja sieltä saa parempaa ketsuppia kuin kotikylästä. Mukaan tuli otettua myös pihamaan siivekkäitä vieraita varten 25 kilon säkki auringonkukansiemeniä samaan hintaan, millä täällä saa 15 kiloa.

Anna itse kolmantena - antoi rukkaset

Edellisvuosisadan kansanperinteen mukaan annanpäivänä vanha kansa, ainakin vakavaraisissa taloissa, aloitti jouluvalmistelunsa. Nimipäiväsankari puolestaan kotiutui täkäläiseen kirkkotaiteeseen jo 1300-luvulla, samoihin aikoihin kuin toinen joulukuun sankari tai ainakin tämän hurskaampi esikuva, Myran piispa Nikolaos.

Annanpäivän kunniaksi Windows 2003 -palvelimen koe tuntui sujuneen hyvin. Aihe ei ole helppo, koska nykyinen Windows-palvelin on ominaisuuksiensa monimuotoisuuden puolesta kasvanut kauas NT-ajasta. Ehkä olen vähitellen löytämässä järkevän jäsentelyn opettaa verkkopalveluiden ja erityisesti Active Directoryn hallinnan viidakkoa näyttötutkintokoulutuksessa. Saatoin aikaisemmin tuijottaa liikaa MCSE:n ja vastaavien valmistajan omien opetusohjelmien jäsentelyyn.

Työpäivän jälkeen kävin kiertämässä pururataa. Perinteisen latukin oli jo tehty, mutta sukset eivät sopineet sille. Viileältä suunnalta käynyt tuuli palelsi käsiä, mutta ratkaisu vastaavia viimoja varten tuli tarjolle itsekseen. Posti oli tuonut atk-kerhon neljännesvuosisataisen olemassaolon kunniaksi hauskan ja mitä käyttökelpoisimman etukäteisjoululahjan: hienolla FinnAPL-logolla varustetun rukkaset. Vaikka saatekirjeessä muuta lukikin, voisin hyvin ajatella, että rukkasten saamiseen liittyy viesti ohjelmoinnin muusalta, ken tämä sitten onkin. Nimittäin tuskin osaisin enää edes vektoria luoda.

Let's start in style, let's dance for a while

Tänä iltana olisi ollut työmaan pikkujoulut, mutta menemättä jäi. Lounastin metallimieskollegoiden kanssa, eikä heilläkään suurta intoa ollut lähteä kekkereihin.
En ole missään määrin pikkujouluihmisiä, ja hyviä syitä oli paljon muitakin. Ensinnäkin puolisollani oli työilta ja toiseksi valitsin itsellenikin mieluummin hengellistä iltaohjelmaa osallistumalla erään yhdistyksen järjestämään omintakeiseen hartaustuokioon lammen rannalla. Kolmannesta syystä, suurten ikäluokkien vielä hallitsemaan keski-ikäisten, siis omankin ikäluokkani, tapakulttuuriin kuuluvasta vakavahkosta puutteestani eli heikosta tanssitaidostani tulin juuri kirjoittaneeksi Oulun toverin kommenteissa. Tuo häpeällinen puute yleissivistyksessäni vielä korostuisi taitavan rouva Grooven kanssa.

Suurten ikäluokkien tapakulttuuri on kyseisten ikäluokkien edustajia vanhempaa perua. Sen sijaan he lienevät ensimmäinen tosissaan ikuista nuoruutta tavoitteleva ikäluokka, joka on arkipuheessa kieltänyt vanhuuden olemassaolon verhoamalla sen laajaan keski-iän käsitteeseen.

Nuorempien ikäpolvien, omanikin, kohdalla kysymys on pelkkää sanankäyttöä konkreettisempi ja vaikuttaa ratkaisevalla tavalla elämän keskeisiin valintoihin. Tämänpäiväisessä Vihreässä Langassa Lena Björklund kirjoittaa asiasta mielenkiintoisesti. Artikkeli pohjautuu Suvituuli Sihvolan tekeillä olevaan pro gradu -työhön, joka käsittelee pitkitetyn nuoruuden problematiikkaa naisten näkökulmasta. Ei ole vaikea uskoa, että kysymys on viime kädessä sukupuoliriippumaton, ja aikuisuuden himmeneminen, "vapauden suorittaminen" (mielestäni erinomainen ilmaisu) ja jatkuva paremman ja valmiimman ajan odottaminen eivät ole sukupuoli- vaan sukupolvikysymys.

Vaikka tämä ei liene yhteiskunnallisesti korrektia, väitän että nuorilla aikuisilla tai meillä vähän vanhemmillakaan ikäluokilla ei ole olemassa mitään meistä itsestämme ja itse luomastamme kulttuurista riippumatonta pakkoa olla jatkuvasti nälkäinen, epävarman odottava ja siksi kammota vanhenemista. Eivät vanhempamme tai suuret ikäluokat tai kukaan "ne" tätä kulttuuria luoneet vaan tekivät parhaansa, että jälkeen tulevilla olisi parempi kuin heillä itsellään. Me nuoremmat tämän kaiken olemme toisillemme luoneet ymmärtämällä vanhempiemme ihanteet väärin. Ne ihanteet olivat kiistämättä suorituspainotteisia ja tulevaan katsovia, mutta ne eivät vaatineet, että suorittamisen optio olisi lunastettava itse. Meitä nuorempia vainoaa menestymispakko, koska silkkaa itsekkyyttämme emme voi hyväksyä, että tekemisistämme ei saisikaan pikavoittoja eli itse lunastettavissa olevia hyötyjä. Eikö juuri meidän sukupolvemme ole ottanut aktiiviseen kielenkäyttöön termin "luuseri" tarkoittamaan henkilöä, joka ei ole etuilemassa tässä pikavoittojen lunastusjonossa?

Tutkimuksia myöten surkuttelemme itseämme ja vertaisryhmäämme, jota painaa raskaan vaatimustaakan kivireki. Mutta milloin ymmärrämme, että me itse ja viime kädessä vain me itse olemme kivet rekeen lastanneet, eikä helpotusta tai edes päänsilittelyjä ole luvassa kuin meiltä itseltämme?

Solidaarisuutta, sisaret ja veljet.

Minä se vasta kehtaan

Me blogistanilaiset olemme tunnetusti nörttineutreja ja joudumme tekemään sukupuolitestin verkossa oppiaksemme tuntemaan itsemme ;-)

Minulle sanottiin näin:

Olet mies. Sinussa on paljon mieheyttä, miehekkäitä persoonallisuuden piirteitä ja toiminnan tyylejä. Sinulla ei ole juuri lainkaan naisellisia persoonallisuuden piirteitä tai toiminnan tyylejä. Miehekkyys on sinulle tärkeää ja osaat nauttia mieheydestäsi.

Haluat liittyä miesten ryhmään sekä erottautua selkeästi naisten ryhmästä. Olet valinnut maskuliinisen ja hyvin epäfeminiinisen kohdan. Olet siis sukupuolisesti äärilaidan ihminen. Mieheytesi ja naiseutesi eivät ole tasapainossa, vaan maskuliinisuus hallitsee persoonaasi. Sinulla saattaa olla feminiinisyyteen liittyviä pelkoja ja huolia. Jos haluat olla sukupuolisesti harmonisempi ja tasapainoisempi, sinun on syytä kehittää feminiinisiä puoliasi.

Naisellisuuspisteesi: -30
Miehekkyyspisteesi: 14


Nyt lähden äijäilemään ampumaradalle.

Hyvä iltatuokio

Joskus on tullut kitistyä dojolla vietetystä ajasta ja siitä, kun mikään ei onnistu, mutta tänä iltana siihen ei ollut syytä. Iltatuokio meni mukavasti viime aikojen vähäisestä intensiivisyydestä huolimatta - tai ehkä siitä johtuen? Sukui-nage te-guruma -kombinaatio nousi juuri sopivan korkealle, ja seoi-nage oli kevyt, matala ja pyöreä (linkin takana olevassa animaatiossa sinipukuinen on mielestäni liian pystyssä, mutta se on vain maallikon mielipide) kuin joskus ennen. No, aika kultaa muistot.

Olin saamassa kiinni ajatuksesta, joka liittyy hetkessä ohimenevän esteettisen asiantilan toteuttamiseen. Ajatus karkasi.

Radion äärestä

Radio Suomessa kerrottiin, että presidentinlinnan juhlavastaanotolle odotettiin neljää Mannerheim-ristin ritaria, ja kaksi pääsi tulemaan. Vähiin käyvät heidänkin rivinsä. Kuusi on ymmärtääkseni edelleen elossa. Aika kuluu. Muistan, kun joskus teini-ikäisenä kuulin, miten itsenäistymisen vuosien Saksan jääkäreistä oli tuolloin suunnilleen samansuuruinen joukko jäljellä. Heistä tuli silloin TV-dokumentti. Kyllä niistä(kin) asioista sai siihenkin aikaan, vuosia ennen 1990-lukua, puhua julkisesti, vaikka nykyinen lähihistoriakäsitys antaa muutamalle edelliselle vuosikymmenelle käsittämättömän yksipuolisen ilmeen.

Vähän aiemmin samaisella radiokanavalla luettiin uutisia 50 vuoden takaa. On myönnettävä, että välähdyksenomaisesti esiintyvää historianharrastajan harhaa - vaikea sanoa, onko se edes kovin harmitonta harhaa - on se, että kun mainitaan vaikkapa Paasikiven tai Kekkosen nimi, tuntuvat puheena olevat asiat monta kertaluokkaa suuremmilta ja tärkeämmiltä kuin ne, joista tämän päivän kotimaan uutiset kertovat.

Sinivalkoiset kynttilät ikkunalla

Päivä on kulunut isänmaallisissa askareissa. Aamupäivän ohjelmassa oli lumitöitä (talvihan on, kuten jokainen suomalainen tietää, isänmaallisin vuodenaika) ja suksien huoltoa (hiihto puolestaan on, kuten edelleen jokainen suomalainen vakaasti tietää, isänmaallisin liikuntamuoto, joka voittaa kakkoseksi pääsevän pitkänmatkan juoksun, koska sitä harrastetaan nimenomaan talvella). Sedis toi esiin sen, miten itsenäisyyspäivän ajankohdasta kiisteltiin tasavallan alkumetreillä. Syy siihen, miksi joulukuun kuudes voitti Mannerheimin karvalakin Esplanadilla näyttäytymispäivän eli toukokuun 16:nnen, on luonnollisesti se, että joulukuun kuudes on talvella.

Mutta asiallisestikin todettuna talvi on hienoa, hiihto on hienoa ja itsenäisyys on erityisen hienoa. Ainakin allekirjoittaneen mielestä.

Talven hiihtokausi tuli siis avattua pururadalla. Menijöitä ei ollut paljon, mutta vapaan tyylin ura oli jo hyväksi hioutunut. Kannatti laittaa pohjiin kovaa, kunnon pakkaskelin, luistovoidetta, vaikka lumi olikin lämmintä. Tosin intouduimme menemään ehkä turhan kovaa, ensimmäinen kerta sitten pääsiäislauantain kun oli kyseessä. Sen voi tuntea huomenna jäsenissä.

Suomalaisuushenkinen linja jatkui keittiöpuuhilla. Laitoimme talouden pienimmän jäsenen ja samalla suurimman lihanystävän pettymykseksi varsin vegetaarisen juhlapäivällisen perunoista - toista kotimaista puhuvia maanmiehiä ajatellen mallia Hasselbacka, tosin ilman pähkinöitä - lanttukuutioista, aurajuustosta (nyt kokeiltu kevyempi versio on muuten erinomaisen makuista ja rakenteeltaan käytännöllistä, vaikka uutuutta taannoin osuuskaupan lehdessä moitittiinkin), kaalista ja puolukoista. Palanpainikkeeksi iisalmelaista karpalokivennäisvettä. Vilman ennakkoluulottomuuden tietäen sekin olisi varmaan perunaa syönyt, mutta kissan elimistölle niissä saattoi olla turhan paljon suolaa.

Tätä kirjoitettaessa kolmella ikkunalla palaa kynttiläpari. Hyvä aika esittää näin blogin välityksellä onnittelut tänään huomionosoituksia saaneille.

Pekkanen vaan ei pakkanen

Tämä päivä taisi olla monilla työtätekevillä pekkaspäivä. Linja-autolle kävellessäni kotikylän rautatieaseman - vuodenvaihteen jälkeen ilmeisesti ainoan VR-konsernin haltuun jäävän täkäläisen rautatierakennuksen - eteläpääty oli hiljainen, kun VR-Rata Oy:n miehet taisivat olla pekkasilla. Linja-autokin oli melko tyhjillään, kun ammattikoululaisilla oli oma lukujärjestyksen mukainen "pekkasensa".

Töissä oli näin ollen rauhallista, ja vietin päivän kirjallisissa askareissa. Hakaniemeen lähtee lähiaikoina taas kelpo nippu paperia (raportit toimitetaan keskusvirastoon vielä kahdessa olomuodossa, sekä bitteinä että perinteiseen tapaan allekirjoitettuina papereina). Toisinaan tulee mieleen, luetaanko näitä lainkaan ja jos luetaan, millainen määrä lukijoita siihen tarvitaan. Toisaalta Suomen lähes jokaisessa monialaisessa tiedekorkeakoulussa tuotetaan massoittain kasvatustieteilijöitä, ja pitäähän heille löytyä loppusijoituspaikka - vaikka sitten Hakaniemen rannalta ;-) Ei vaan, tälläkin kertaa vuotuinen raporttipohja oli hyvin ohjeistettu.

Yksi seikka raportointiohjeissa pani miettimään. Sähköisen version kanssa pyydettiin käyttämään Wordin omaa tiedostomuotoa. Tuli mieleen, kun muistaakseni niinkin vähän aikaa sitten kuin vuonna 1991 kerjäsin silloisesta liikenneministeriöstä rahaa veturitallin katon korjaamiseen, hakemus - vai lieneekö silloin puhuttu vielä anomuksesta - piti olla kirjoitettu kolmena kappaleena valtion viralliselle vesileimapaperille. Se oli paljon juhlallisempaa kuin nykyinen sähköpostin lähettely. Mutta takaisin asiaan. Ei Word-tiedostomuoto kelvoton ole. Se on melkein konttorien teollisuusstandardi, ja voihan siihen tallentaa vaikka OpenOfficella, jos ei pidä Microsoftin tuotteista. Mutta leijonankuvalla varustetut vesileimapaperit toi mieleen hyväksyttävän tuotoksen rajaaminen Word-muotoon. Luonnollisesti isoissa organisaatioissa tietojenkäsittelyn standardisointi on tärkeää, mutta olisi ainakin PDF:n luullut kelpaavan. Katsotaan, mitä vastaavat PDF-kysymykseeni, kun keskiviikkona tulevat paikalle. Lieneekö keskusvirastolaisillakin ollut tänään pekkanen.

Illalla haimme marketista itsenäisyyspäiväksi perunaa ja ruisleipää.

Aurinkoinen toinen adventti

Automme taitaa terästää yksipuolista ruokavaliotaan sulakkeilla kuin ihminen vitamiinipillereillä. Siihen tahtiin niitä on syksyn aikana mennyt. Syy on uuden sulakerasian ja alkuperäisten sulakkeiden epäsymmetria. Sulakkeet olisi kannattanut vaihtaa samalla kuin rasia, mutta käyhän se näinkin. Yksi kerrallaan, kuten B. Virtanen jossakin sarjakuvassa hankkiessaan "uutta" autoa varaosa kerrallaan. Vähitellen on alkanut oppia siihen, että ennen kuin alkaa vaihtaa pimeää polttimoa, kannattaa tarkistaa sulake.

Pyrstötähti tuli ripustettua ikkunaan ulkorakennuksen ylisille. Hillityt jouluvalot ovat mukavia, mutta tarjonta taitaa olla yhdessä mielessä turhan runsas. Nimittäin hurja määrä uusia malleja tulee markkinoille vuosittain - ja vanhoja poistuu samaa tahtia - jolloin vähänkään vanhempiin alkaa olla vaikeaa saada oikealla jännitteellä toimivia varalamppuja. Tähän ei viime viikolla löytynyt lähempää kuin Tampereen vanhimmasta automarketista.

Kaunis iltapäivä houkutti kävelylle, kun oli kirjekin vietävänä. Syrjäteillä oli liukasta, joten maiharit olivat asialliset jalkineet. Kylillä ajeli hiljattain ajokortin saanut.

Myrskylyhdystä on sydänlanka loppu.

Huoltopäivä - vain ehtaa haircutia

Ehtaa sikäli, että henkilökohtaiseen huoltoon liittyen vähäiset hiukseni vähenivät entisestään leikkuukoneen alla.

Puolisollani oli työpäivä, kuten lauantaisin. Jälleen yksi pari oli päättänyt kunnioittaa perinteitä ja muodollistaa yhteiselonsa kirkossa. Muita toimituksia ei ollut.

Aamupäiväaskareena kotimieheksi jääneellä oli kuistin välioven tiivisteen uusiminen. Muovinen auton jääkraappa on siinä hyvä työkalu. Arvelen sitä ainakin yhtä hyväksi kuin remonttiammattilaisten suosittelemat taikinapyörät ja veitset. Väliovi ei ole kovin vanha, mutta niin vain ei meinannut sopivaa tiivistettä löytyä. Puolisoni oli sellaisen löytänyt päättyvällä viikolla Tampereella poiketessaan. Muutaman metrin pätkä kumitiivistettä oli kuulemma noudettu varastosta trukilla. Kumihommilla oli hyvä jatkaa vaihtamalla liukkailla kelvottomaksi vääntynyt torpan kauniimman ihmisasukkaan polkupyörän etuvanne. Vannenauhan ja sisä- ja ulkorenkaan sai vanhasta. Sisäinen hamsterini vaati ottamaan hyvät pinnat talteen vanhasta vanteesta. Käyvät sitten uuteen, jos niitä joskus sattuu katkeamaan. Alkuviikon myräkässä alas pudonneista pihamännyn oksista ei tullut kuin nimeksi polttopuuta liiteriin kuivamaan. Lumen peittäminä oksat näyttivät uhkeammilta kuin nyt.

Iltapäivällä väkeä liikkui urheilutalon kulmilla paljon, ja parkkipaikat olivat täynnä. Syy selvisi sisällä. Isossa salissa pidettiin kaninäyttelyä. Kuntosalia kanit eivät kuulemma olleet vallanneet, joten turhaa reissua ei tullut tehtyä. Viikonloppuiseen tapaan raudannostelijoitakaan ei ollut montaa. Kahdelle nuorelle miehelle ja pian myös kahdelle nuorelle naiselle sali näytti olevan enimmäkseen sosiaalisten kontaktien ylläpitofoorumi. Mikäs siinä, hyvä paikkahan tuokin on. Minä en meinannut saada pidettyä silmiäni irti yhdestä harjoittelijasta. Mutta ei kai se kovin suuri synti ole puolisoaan katsoa.

Kaniineja emme käyneet katsomassa, mutta kauempaa kuikuiltiin. Isoimmat kanit - mitä rotua lienevätkään - eivät koon puolesta tainneet hävitä rusakolle. Hurjan näköisiä otuksia. Lienevätkö kaniharrastajat sangen naisvaltaista väkeä? Siltä ainakin näytti. Kissaihmisten joukossa on jonkin verran miehiäkin, ja koiraihmisissä sukupuolijakauma mennee aika lailla tasan. Ainakin sivustakatsojan näkökulmasta.

Henkilökohtainen huoltoiltapäivä jatkui venyttelytuokiolla maailmanmusiikin tahtiin (levylautasella tällä kertaa Criara-niminen Deep Forest -kopio) ja sen perään saunomisella.

Illalla lähdettiin vielä ajelulle naapurikylään. Sumu oli peltoaukeilla tiheä. "Ysitien" varressa vuosi vuodelta laajentuva kauppakeskus myi eurolla isoja colapulloja. Mahtaako Rainbow teettää kevytcolansa Vip-nimisellä firmalla Kuopiossa? Oudon merkin maku nimittäin oli tutun oloinen.

Nyt ehkäpä vielä vähäksi aikaa lukemaan taidehistoriaa.

Lehtikatsaus

Uusi Helsingin Sanomien kuukausiliite kertoi poliisiylijohtaja M. Salmisesta. Luin jutun ja pidin sitä vauhdikkaana ja jännittävänä. Mutta se myös paljasti yhden "city-kulttuurin" piirteen, mikä saa minut epäileväiseksi kaupunkielämää ihannoivia ajatuksia kohtaan: idolien rakentamisen ja pohjattoman yksilönpalvonnan. Se on ymmärrettävää, koska ihminen joka jollakin tasolla kokee hukkuvansa massaan, haluaa samaistumiskohteita.

Pidän paikallislehtien eräänlaisesta ajattomuudesta. Ei kääntyillä tuuliviirinä eikä juosta idolien perässä. Eilen tulin lukeneeksi maanantaisia Valkeakosken Sanomia. Ne olisivat aivan hyvin voineet olla uunituoreet. Paikallislehtien ylväässä rauhallisuudessa on jotakin samaa kuin historiankirjoituksen klassikoissa.

Ideologinen aamunavaus Blogistanin keskusradion kautta

Hyvää huomenta. Pari sanaa ideologioista.

Ideologiat - joita virtuaalimaailmassa kutsuttaneen meemeiksi - ovat mielenkiintoinen asia, koska ne ovat olemassa vain ajatuksina. Representoituminen tekoina on varsin sattumanvaraista.

Kun ideologiat muunnetaan "materiaaliseen" asuun eli kielellisiksi ilmaisuiksi, ne muuttuvat yleensä peiliksi, joka peilaa muuntajan eli puhujan tai kirjoittajan näkemyksiä sattumanvaraisista representaatioista. Ideologioista puhuminen kertoo siis lähes poikkeuksetta vain puhujan omista ideologioista.

Aamunavauksen lopuksi kuulemme Mauri Airran sävellyksen "Säpinää" sovitettuna fagotille, jouhikolle ja teräketjuöljykannulle. Hyvää päivänjatkoa.

Keskusvirasto on ystävämme

Ratahallintokeskus esittelee itsensä rautatieliikenteen ylläpitämisestä ja kehittämisestä vastaavaksi virastoksi. Se on hyvä esittely, joka herättää luottamusta. Nimittäin kollegansa Opetushallitus puolestaan katsoo olevansa vain opetuksen kehittämisvirasto. Eikö toimialaa olisi syytä myös pitää yllä, että se jatkaisi olemassaoloaan, ja siten olisi jotakin mitä kehittää?

Mutta kyllä ne vaan sellaisia pehtooreita ovat.

Soitin Helsinkiin kysyäkseni, mitä kuuluu ratapihan itäpuolen kiinteistökaupoille. Langan toisessa päässä ääni kuulosti siltä kuin alaleuan etäisyys yläleuasta olisi ollut metrimitalla mitattavissa, ja toisaalta tietämyksen ja kiinnostuksen mittaamiseen olisi tarvittu mikrometriruuvia. Ei millään pahalla.

Tuli kuitenkin kehotus soittaa Tampereelle. Siellä vastasi tuttu mies ja kertoi, että uusi isäntä on vuodenvaihteen jälkeen veturitallillekin luvassa. Samaten ties miten monelle entiselle Valtionrautateiden ja sen perillisten kiinteistöille Hämeessä ja Keski-Suomessa.

Viestiä eteenpäin viedessä ilmeni vuokranmaksajan taholta vähäistä mainittavampaa huolestumista, ymmärrettävistä syistä.

Tässä sitä nyt ihmetellään ja odotellaan, nimimerkillä "Turhaanko kerättiin koko vuosi rautaa".