Taas kaupallista joulua, keskellä suurten liikkeiden

Lukukauden viimeisestä opetustyöpäivästäkin saa näemmä kehitettyä kiireisen kymmenine sähkö- ja oikeine posteineen ja pikapalavereineen varsinaisten hommien ohessa. Siinä tosin tuli ostettua maanantai ja tiistai vapaaksi puhelimen päälläpitovelvollisuudella.

Viitisen vuotta sitten oli melko toivotonta saada atk-alan opettajia rekrytoitua toisen asteen ammatillisiin oppilaitoksiin. Kaikki jotakin alan edes suhteellisen relevanttia osa-aluetta vähänkin osanneet tekivät isoa rahaa muualla. Informaatioteknologian ja tietoliikenteen työmarkkinatilanteen vuoksi atk-alan koulutusta on reilusti vähennetty huippuvuosista. Nyt puolestaan kuuluu olevan vaikeuksia yritettäessä rekrytoida liiketalouden ja taloushallinnon opettajia tulevia merkonomeja opintiellä ohjaamaan. Tuskin taloudellis-hallinnollinen ala mitään erityistä boomia nyt elää, eivätkä koulutusmäärätkään ole suuren suuria, mutta opettajat ovat kiven takana.

Päivän päätteeksi olisi henkilökunnalle ollut perinteinen glögitilaisuus, mutta luottosähköasentajamme oli juuri ilmoittanut iltapäiväänsä kuuluvan sen verran löysää, että ehtisi vaihtamaan kiukaan vastukset kotona. Piti lähteä seuraavalla linja-autolla kotipuoleen. Glögit jäivät juomatta, mutta joulukuttuna toiminut Anneli (eikö naispuolinen joulupukki ole joulukuttu?) ehti lahjomaan työmaan puolesta ekologisella kangaskassilla joka piti sisällään vielä nätin solmion. Lahjakas päivä, kun jo aiemmin muuan yhteistyökumppanin edustaja kiikutti korruptioviinipullon. Joulupöydän juomahuolto järjesti itsensä kuntoon.

Yksi merkki liiallisesta ajan viettämisestä nörttipuuhissa lienee se, kun toteaa molemmin käsin työskennelleelle ja siinä samalla puheluita hoitaneelle sähköasentajalle: "Jaa, sinullakin on tuollainen Freehand?" Ei niin, että ymmärtäisin Freehand-nimisestä ohjelmistosta mitään paitsi, että sillä kuulemma piirretään hienoja kuvia. Mutta sellainen pitäisi hankkia maaliskuuhun mennessä.

Jouluostokset tuli illalla hoidettua paikkakuntauskottomasti Tampereella. Pääsihän taas vähäksi aikaa junan kyytiin. Jos pikkukylän joulunalusajan kaupallisuus ei ole tuntunut juuri tunteita nostattavan, niin isommassa kylässä kulutusjuhla näyttäytyy jo aivan toisessa mittakaavassa. Toki sielläkään kyse ei ole muusta kuin siitä, että yritykset pyrkivät myymään tarjotakseen kunniallisen elannon yrittäjille ja heidän palkollisilleen.

Toivotaan, että kulta ei lue tätä ihan lähipäivinä, jotta pehmopaketin sisältö ei vielä paljastuisi. Oli hauska huomio, miten joululahjaksi naiselle yöasua ostava miespuolinen asiakas saa naispuoliselta myyjältä lähes ylitsevuotavan kohteliaan vastaanoton, kun pehmeään pakettiin etsitään rehellistä flanellista pyjamaa. Edellä ollut, vastaavaan tarkoitukseen tehtyä mutta aivan toisentyyppistä vaatekappaletta puolisolleen haeskellut mies joutui tyytymään paljon arkisempaan kommunikaatioon. Tästä voisi sukupuolten käyttäytymisen teoreetikoilla olla mielenkiintoisia ajatuksia. Minä en edes yritä tulkita asiaa monimutkaisesti vaan tyydyn olemaan hyvilläni ystävällisestä palvelusta kaiken kiireen keskellä.

Historia-aiheesta taas kerran

Maalaismies Melaranta kirjoitti sanasen nykypäivän tunnetuimpiin kuuluvasta Suomen historian tutkijasta Heikki Ylikankaasta. Kuten Maalainen toteaa, Ylikankaan nykyisessä tuotannossa on selvästi havaittava pyrkimys historian popularisointiin mikrohistorian ja myös dramatisoinnin keinoin. Ylikangas on saavuttanut aseman tutkijana, jolla on taloudellisessakin mielessä varaa kieltäytyä tarjotuista projekteista, jos ne eivät häntä riittävästi motivoi. Itse asiassa tällaiseen asemaan tutkijan pitäisikin pyrkiä: pakkopullana ilman motivaatiota tehdyt työt tuskin ovat sitä, mitä tutkijan pitäisi tieteenalalleen antaa.

Ylikangas oli alunperin tiukka renvallilaisen historiakoulukunnan edustaja. Tunnettua on, miten Ylikangas kiisti oppi-isänsä Pentti Renvallin teoriat nuijasodan syistä ja siten leimautui paremminkin tämän vastustajaksi, mutta tarkemmin katsottuna tutkimusote Ylikankaalla oli aikanaan varsin renvallilainen.

Epävirallisen koulukunnan isähahmona pidetty Pentti Renvall sai merkittävät vaikutteensa itsenäisyyden ajan alun merkittävän psykologin ja filosofin Eino Kailan kautta Wienin piirin edustamasta loogisesta empirismistä ja ehdottomasta koeteltavuuden vaatimuksesta. Renvall lienee ollut osaltaan merkittävä teoreetikko historiankirjoituksen muuntumisessa historiatieteeksi.

Sittemmin Ylikankaan työt ovat muuttuneet tiukoista ja ehkä hieman kuivakoistakin ihanteista enemmän ja enemmän dramatisoinnin suuntaan. Ehkä suurinta kuuluisuutta saavuttanut teos, kymmenen vuotta sitten julkaistu massiivinen Tie Tampereelle, pakottaa joskus kysymään - viisaan historia- ja tietokonefakiiriystäväni sanoja lainaten - hallitseeko siinä tutkija lähteitä, vai kuljettavatko lähteet tutkijaa.

Mieliaiheisiinsa lukeutuvasta Pohjanmaan väkivaltaisuudesta, tässä erityisesti nuijasodasta, Ylikangas on kirjoittanut romaaninkin nimeltä Ilkkaisten sota (1996). Tekijä ilmoittaa sen todellisista tapahtumista aiheensa saaneeksi fiktioksi, mutta tyylillisesti se ei ole kaukana Tie Tampereelle -teoksesta - viimeksimainitun pyrkimystä tosiasioiden kuvaamiseen lainkaan epäilemättä.

Päässä soi tänään

Lukukauden toiseksi viimeistä koulutyöpäivää säesti luokan yläpuolella juhlasalissa koko päivän harjoitellut kauppaopiston (vanhat nimet kunniaan) laulu- ja soitinyhtye. Naapurikoulu pitää huomiset joulujuhlansa vanhan ammattikoulun isossa salissa. "Levottoman tuhkimon" kitara ties millaisten muuntimien läpi soitettuna oli soundeiltaan paljon muhkeampi kuin alkuperäinen, syntetisaattorista puhumattakaan. Sen sijaan laulajan ääni oli kaukana alkuperäisestä takakireästä, se olisi - täydellä arvostuksella nuorukaista kohtaan - sopinut paremmin jonnekin vielä puolta vuosikymmentä aikaisempaan genreen. Ratsia? Lieneekö muusikkojen muusina ollut heitä, joista jo Peitsamo lauloi, mutta joka tapuksessa pop-henkisten kappaleiden harjoitteluun tuntui kuluvan paljon enemmän aikaa ja eläytymistä kuin joululauluihin.

Sotahistoriallisia mietteitä hiihtoladulta

Ilmatieteen laitos pelottelee takasyksyllä huomiseksi. Kai se on takasyksyä, kun joulun alla tulee lämmintä samaan tapaan kuin takatalvea on lumisade keväällä? Kunhan ei nyt kokonaan hävittäisi lumia.

Tänään illansuussa oli hyvä hiihtokeli. Lumi oli eilisen lämpenemisen ja lukuisten hiihtäjien ansiosta tamppautunut kovaksi, ja pakkanen oli tuonut luistavan silauksen pintaan. Väkeäkään ei ladulla ollut paljon, joten sai hiihdellä omaa rauhallista tahtia joutumatta väistelemään nopeita menijöitä.

Suomen Sotilas -nimisellä aikakauslehdellä on pitkä historia suomalaisen maanpuolustuksen äänitorvena. Lehti perustettiin pian sisällissodan jälkeen. Toimittuaan ajan hengen mukaisesti valkoisen Suomen asialla 1920- ja 1930-luvuilla se kumma kyllä ilmestyi keskeytymättä - joskin hieman muutetulla nimellä - myös 1940-luvun lopun vuosina, jotka olivat tuon kaltaisille julkaisuille yleensä hyvin vaikeita, ja on jatkanut vuosikymmenten läpi tähän päivään saakka. Lehden näkökulmat ovat olleet yleensä hyvin Suomi-keskeisiä. "Nykyaikainen sota on senluontoista, että aseveljiä tulee ja aseveljiä menee, eikä kenenkään ystävyydestä voi koskaan olla varma", kirjoitti lehti jatkosodan aikana. Lieneekö suhtautumistapojen taustalla alunperin ollut lehden syntyaikojen vahva mannerheimilainen näkemys sisällissodan voitosta suomalaisten valkoisten omin neuvoin. Virallinen valkoinen Suomi ei juuri välittänyt mainostaa saksalaisten interventiota ja sen vaikutuksia sodan lopputulokseen.

Lehden uusimmassa, NATO-extraksi nimetyssä numerossa puhaltavat jo uudet tuulet. Mikael Halila kirjoittaa otsikolla "Liittoutumattomuuden myytti" asioista, jotka herättävät ajatuksia. Ottamatta lainkaan kantaa nykyiseen liittoutumiskysymykseen rohkenen väittää artikkelin sisältävän historiantutkimuksellisesti hieman arveluttavia näkökulmia.

Artikkelin kantava ajatus on se, että Suomi ei selvinnyt toisesta maailmansodasta yksin. Tämän sotahistoriasta edes harrastetasolla kiinnostuneille melko itsestäänselvän asian Halila tuo esiin mullistavana uutena "tutkimus"tuloksena. Halilan mukaan "suomalainen historiankirjoitus on kerran päättänyt, että siitä, että Suomi jäi kerran yksin, seuraa jonkin järjenvastaisen metafyysisen prosessin kautta se, että Suomi tulee aina tulevaisuudessakin jäämään yksin".

Ensinnäkään todellinen sotahistoriankirjoitus - kaikki kunnia ihailtavan työn tehneiden miesten omille muistelmille ja kaunokirjallisuuden tuotteille - ei väitä, että Suomi olisi ollut tyystin yksin. Niin "virallisessa" sotahistoriassa (esim. Talvisodan historia 4, Sotatieteen laitos, WSOY 1979, Jatkosodan historia 5-6, Sotatieteen laitos 1992-1993) kuin laajoille kansanjoukoille tarkoitetuissa yleisesityksissäkään (Suomi sodassa, Valitut Palat, Otava 1983) sen enempää ruotsalaisten vapaaehtoisten, saksalaisen aseavun kuin muunkaan ulkopuolisen avun osuutta ei unohdeta saati väheksytä.

Toiseksi oikean historiakirjoituksen tehtäviin ei kuulu tulevaisuuden ennustaminen menneisyyden perusteella. Historiankirjoitusta arvostellessaan Halila viittaa yksilöidysti vain Tomas Riesin 1980-luvun lopulla suurta huomiota saavuttaneeseen Luja tahto -teokseen, joka painotti Suomen yksinäistä asemaa, mutta strategian tutkija Riesin pitäminen varsinaisena historioitsijana on melko outoa. Paremminkin kuin historiana, Luja tahto voidaan nähdä lehväslaiholaisen sankariperinteen tutkimukselliseen asepukuun verhoutuneelta jatkajalta.

Halilan artikkelin ulkopuolelta on mielenkiintoista huomata, miten yleinen strateginen ja sotateknillinen kehitys vaikuttaa erilaisiin korostuksiin sotahistoriassa. Varsinkin Balkanin ja Afganistanin - ja miksei myös tämän keväisen Irakin - näyttävien ilmasotatoimien kiistämätön strateginen vaikutus on innostanut Suomen sotahistorian harrastajat korostamaan ilmavoimien, mm. kesän 1944 torjuntataisteluissa erityisesti saksalaisen lento-osasto Kuhlmeyn, toimintaa. Weblog-maailmassa ainakin Markku Jantunen on muutaman kerran asiasta kirjoittanut. Kuhlmeyn "rynnäkkökoneiden" eli historiallisesti oikeilla termeillä ilmaistuna syöksypommittajien ja hävittäjäpommittajien sekä lisäksi lähitiedustelukoneiden avulla suoritetut, strategisellakin tasolla merkittäviksi katsottavat operaatiot, eivät suinkaan ole sotahistorian lehdiltä unohtuneet.

Aikaisemmin, kun ilma-aseen strateginen merkitys toki tunnustettiin, mutta maavoimilla, erityisesti mekanisoiduilla joukoilla, katsottiin olevan silti yleensä suurin merkitys, oli Kannaksen torjuntataistelujen historiassa tapana korostaa panssarintorjunnan merkitystä. Tässäkään yhteydessä historiankirjoitus ei unohtanut saksalaisten merkittävää aseapua rynnäkkötykkien tai rakettiaseiden muodossa.

Teetä ja semantiikkaa

Töissä Linuxin X-serverin asennus ei ottanut toimiakseen millään, ei edes yleensä näytönohjaimelle kuin näytönohjaimelle kelpaavalla VGA16-versiolla. Iltapuhteena onkin nyt ollut uudemman SuSE Linuxin asennuslevyjen poltteleminen, jotta päästään katsomaan tuokin ihme ennen lukukauden loppua.

Töiden jälkeen suuntana oli kaupungintalo ja historiatyöryhmän kokous. Rutiinikokous, jossa sain kauden ensimmäisen joulutortun. Nam. Russian Earl Grey -niminen teelaatu oli yhtä hyvää kuin muistelinkin. Sitä harvoin saa. Se taisi olla enemmänkin pienen kaunis gastronominen kuin asiapitoinen kokous.

Talvinen elämä jatkui lumitöiden merkeissä. Nyt työnneltävää ei ollut läheskään niin paljon kuin toissapäivänä, eikä kohonnut lämpötilakaan ollut vielä ehtinyt nuoskaannuttaa lunta painavaksi.

Millaisenhan käsityksen 15 vuoden takainen minäni olisi saanut nykypuuhasteluistani, jos hänelle olisi kerrottu, että tässä sitä vietetään iltaa polttelemalla CD-levyjä kotona työhuoneessa? Tekniikka, varsinkin tietotekniikka, on antanut konkreettisille perinteisille asioille uusia, yhä konkreettisia mutta sisällöltään erilaisia merkityksiä. Rauta, polttaminen, palomuuri, verkko, imuroiminen, kovalevy. Osa tällaisista tosin on slangisanoja atk-kielessäkin.

Pari ajatusta blogien tiimoilta

Ensin yleisluonteinen seikka: Miksi kirjoittajien on joskus on todisteltava, että todellisessa elämässä he eivät ole sellaisia, millaisen kuvan kirjoitukset heistä antavat? Miksi kirjoituksissa vedetään jotakin roolia, jos se on totuuden vastainen? Tähän on varmasti monia hyviä vastauksia huvittelusta henkisten paineiden purkamiseen. Mutta jos roolia tarkoituksella vedetään, miksi maskiaan pitää kuitenkin kritiikin ilmaantuessa raottaa? Eikö se ole lievää älyllistä epärehellisyyttä?

Hänellä on mielestäni hauska allegoria ihmisistä ja tietokoneista. Vitsiksi tarkoitettu (?) teksti herätti silti ajatuksia.

Ihmisiä, sukupuolesta riippumatta, ei ole lainkaan vaikea ymmärtää, jos heitä ei edes yritetä ajatella rajoittuneen formaalisen kielen avulla kuvattavina olioina. Ehkä sen voi vääntää muotoon: tarvitaan yksi julkinen rajapinta, jossa on yksi metodi oleIhminen(). Rajapinnan metodit pitää toteuttaa, eikö niin? Ja tämä yksi metodi pitääkin toteuttaa mahdollisimman hyvin. Kyllä ne muiden olioiden kutsut ja muut hoituvat sitten itsestään, jos asioita sellaisilla nimillä enää ajattelee :-)

Tai onhan tuossa mallintamisessa sittenkin perää: tamperelaiselle oliolle sukupuolesta riippumatta totuusarvot ovat "eisevväliä" (near true) ja "emmäänyttiärä" (near false).

Talvi tulee sittenkin

Tämä alkaa tuntua oikealta talvelta. Eilen oli iltapuhteena lumitöitä ja tänään päästiin hiihtämään. Tuoreesta lumesta ja hieman pikkupakkasta viileämmästä lämpötilasta huolimatta keli oli yllättävän luistava. Asiaa olivat auttaneet lukuisat muut suksijat, joita autojen lukumärästä päätellen oli kylän ahkerimmin ylläpidetyllä latu-uralla paljon. Voitelu oli heinäkuisen putkihiihtolenkin jäljiltä, mutta toimi ihan hyvin.

Auton toisen ajovalon polttimo oli tullut käyttöikänsä päähän. Aivan tavallinen H4-polttimo maksoi 4,60 euroa, mikä ei ole erityisen paljon tai vähän. Auton ylläpito ei tunnetusti ole kovin taloudellista puuhaa. Toki taloudellista voittoa tuottavaksi sen voi katsoa tilanteissa, joissa se - kuten meillä puolisoni työtehtävien vuoksi - on ansiotyön kannalta välttämätön. Auton ylläpitokuluihin muistetaan kyllä laskea polttoaineet, vakuutukset, rengaskulut ym. kuluvien osien uusiminen, määräaikaishuollot, ruosteenestokäsittelyt yms. Mutta myös pienemmistä menoeristä kertynee auton elinkaaren aikana kohtuullinen summa. Tarkoitan tällä sellaisia pikkuhankintoja, jotka eivät kerralla kirpaise ja siksi helposti unohtuvat, kuten erilaiset polttimot, lasinpesu- ja muut nesteet, pyyhkijänsulat, puhdistusaineet ja pesut ja muu vastaava.

Polttimon vaihtotyö kesti jokusen minuutin, kun yritti hieman varjella käsiään likaantumiselta. Onkohan totta vai automiesten urbaanilegendaa se väite, että jossakin uudessa Renault-mallissa ajovalopolttimon vaihtoa varten on irrotettava kyseisen puolen etupyörä ja vaihdettava polttimo jostain lokasuojan alta? Kuulostaa aika erikoiselta, jos pitää paikkansa.

Aamulla töihin lähtiessäni näin saman iloisenoranssin pienen Orenstein & Koppelin pyöräkuormaajan kuin eilen. Tällä kertaa kuljettaja taisi olla aamukahvilla paikallisessa "pikkuparlamentissa" eli huoltoaseman kahvilassa, jossa monilla kyläpolitiikan aktiivisilla seurailijoilla ja tekijöilläkin on jo vuosien ajan ollut tapana kokoontua parantamaan pientä maailmaa.

Homma on O & K

Tänään se sitten alkoi. Nimittäin lumityöt tältä talvelta. Kolattavaa oli paikoin saappaan varteen saakka, mutta onneksi se oli kevyttä pakkaslunta. Kolan varressa viihtyi hyvin jo pelkän kauniin maisemankin takia.

Koneurakoitsijoilla oli hyvä päivä pitkän odottelun jälkeen. Pankin nurkilla lunta työnteli upouuden näköinen pienehkö pyöräkuormaaja. Kyljessä oli komealta kalskahtavat kirjaimet O & K. Ei kai vain...? Kyllä! Orenstein & Koppel GmbH on perinteikäs saksalaistehdas, jonka nimi tuo itselleni mieleen vanhat kapearaiteiset höyryveturit. Suomeenkin niitä tuotiin jokusia, kuten puutavaran kuljetusta varten vuonna 1910 valmistuneella Kausalan-Leininselän kapearaiteisella (750 mm) rautatiellä liikennöineet O & K:n tuotteet nro 3722/1903 ja nro 10504/1923. Enpä olisi ihan heti arvannut törmääväni tuohon klassikkomerkkiin lumenaurauspuuhissa - sen verran harvinainen merkki on Suomen oloissa kyseessä, oli sitten kyse vetureista tai muista työkoneista.

Joulupostimerkkejä 30 vuotta?

Eilinen saunominen ei muodostunut kummoiseksikaan nautinnoksi. Kiuas lämpeni vain yhdellä vastuksella. Luvassa olevan sähköasentajan työn jätämme suosiolla ammattilaiselle.

Onni onnettomuudessa sikäli, että tilannetta tarkastellessa tuli pakostikin möngittyä lattianrajassa. Lattia- ja seinälaattojen välissä oleva silikonisauma osoitti ikääntymisen merkkejä. Niinpä sunnuntaiaamupäivän viettotapa oli selvillä. Näihin jos mihin on hyvä puuttua ajoissa.

Iltapäivä ja ilta kuluivat kullan kanssa päivällistä valmistaessa ja sen jälkeen rautatiemuseotoiminnan paperitöissä. Pimeän jo laskeuduttua käväisin veturitallilla ja onnistuin laukaisemaan hälytyslaitteet. Eipä ollut ensimmäinen eikä varmaan viimeinenkään kerta. Ovien pintarakenteesta oli otettu isoja näytepaloja niin ulko- kuin sisäpuoleltakin tulossa olevaa korjausta varten. Remonttipiirustuksiin vaadittavat mittaukset hoituivat joku aika sitten vanhaan hyvään malliin eli ilman rahan siirtelyä puoleen tai toiseen, kun sain puhuttua ammattikoululta suunnitteluassistentin perustutkintoryhmän laseretäisyysmittareineen arkkitehdin avuksi. Yleensä ottaen harrastetoiminnassa tuntuu siltä, että organisaatioiden välillä ei tapahdu juuri mitään konkreettista ilman rahan liikuttelua. Näin on ollut jo kymmenisen vuotta. Onko taustalla viime vuosikymmenen alkupuolen lama ja sen myötä tiukentuneet asenteet vai se, että päätösvaltaisissa toimijoissa on yhä vähemmän vanhaa sukupolvea, jolle yleishyödyllisten tai aatteellisten rientojen kannalta asioiden hoituminen oli ensimmäisellä sijalla ja raha tuli vasta sen jälkeen.

Pikkukaupungin keskustassa liikkeet olivat auki, jotkut jopa iltamyöhään. Väkeä oli runsaasti liikkeellä. Joulukauppaa ja juhlan yleistä kaupallistumista paheksutaan usein, mutta jollekin pienliikeyrittäjälle se voi olla loppuvuoden tuloksen pelastus. Isot liikkeet puolestaan työllistävät kiireapulaisia. Kaupallisuus ei jokaisen asiaan liittyvän ihmisen kohdalla ole vaikutuksiltaan yhtä ikävän tuntuinen asia kuin mitä se voi olla ajatuksen tasolla.

Joulukorttien kirjoittaminen jäi viime tippaan. Oltiin instituutioista mitä mieltä hyvänsä, se saa ainakin Postin tarjoamaan työhaluisille, yleensä nuorille, ihmisille tulonhankkimismahdollisuutta sesonkiaikana. Toiseksi se on synnyttänyt mukavan joulupostimerkkiperinteen, joka mahdollistaa eri vuosikertojen tuotosten vertailun.

Joulumerkit eivät yleiseltä olemukseltaan tai aihepiiriltään ole muuttuneet juurikaan 30 vuodessa. Useimmiten aihe liittyy tavalla tai toisella joulupukkeihin tai tonttuihin (esim. 1973, 1979, 1982, 1987, 1991, 1995, 1999, 2002). Joskus harvakseltaan se on hieman hartaampi esimerkiksi enkelihahmojen tai kirkkorakennuksen muodossa(esim. 1986, 1992, 1997). Näiden väliin tavallaan sijoittuvat vanhaa kansanperinnettä kuvaavat aiheet, kuten vuoden 1975 tiernapojat, vuoden 1980 Seitsemän veljeksen joulunviettoa tai vuoden 1988 perinteisiä koristeita tapailevat merkit.

Joulupostimerkkien edelläkävijä Suomessa on ollut Hengitys ja Terveys ry, joka julkaisi ensimmäisen joulumerkkinsä vuonna 1912 ja sittemmin säännöllisesti vuodesta 1926 vuoteen 2002 saakka. Punaisella kaksoisristillä varustettujen merkkien tuotto on käytetty tuberkuloosin ja keuhkosairauksien ehkäisyyn ja hoitoon joulumerkin alkuperäisen tanskalaisen idean mukaisesti. Nämä alkuperäisen idean mukaiset joulumerkit eivät ole olleet varsinaisia postimaksun maksamisesta kertovia postimerkkejä, vaan niitä on liimattu joulupostilähetyksiin varsinaisten postimerkkien oheen.

Tuberkuloosin vastustamiseen myytiin vuodesta 1946 lähtien tavallisiakin, postimaksuksi kelpaavia kaksoisristillä varustettuja postimerkkejä. Nämä eivät olleet varsinaisia joulumerkkejä, vaan kuva-aiheiltaan vaihtelevia yleispostimerkkejä, joiden tuotosta osa on käytetty hyväntekeväisyyteen samaan tapaan kuin vuodesta 1922 lähtien Suomen Punaisen Ristin hyväksi myydyissä postimerkeissä.

Ensimmäisenä nykyisen tyyppisenä joulupostimerkkinä pitäisin vuonna 1973 julkaistua 30 pennin hintaista merkkiä, jonka syvänsinisessä kuvassa joulupukki taittaa porollaan matkaa tunturimaisemassa.

En millään muotoa ole filatelisti, joten edellä sanotussa saattaa olla paljon korjattavaa. Hyvä jos oikeaa tietoa saadaan esiin. Mutta postimerkit, myös joulumerkit aiheidensa muutumattomuudesta huolimatta, ovat (taide)historiallisessa mielessä oman aikakautensa kuvastajia.

Sähköasentaja ja trukinkuljettaja kehittyvässä sääty-yhteiskunnassa

Tommi Perkola mietti jokin aika sitten alan vaihtoa putkiasentajaksi, mihin Henry heitti varsin paikkansapitävän kommentin erilaisten ammattien henkisiä kykyjä koettelevista vaatimuksista.

Minä kokeilin tänään kahta erilaista oikeaa työtä. Asiaa turhan kauan lykättyäni sain vihdoin vaihdetuksi autotalliin varaavat lämpöpatterit. Kellokytkimen avulla voi nyt aikaisempaa paremmin hyödyntää edullista yösähkötariffia tallin lämmityksessä. Kulta pesi lakanoita. Kirpeässä pikkupakkasessa niistä kuivuu hiljalleen raikkaita.

Ennen työhön ryhtymistä piti poiketa ostoksilla. Maatalousliikkeessä pääsin toimittamaan trukinkuljettajan tointa, kun hallin ainoa myyjä piti nostaa katon rajaan varastohyllylle hakemaan kaipaamaani. Rautakaupassa kauppias tervehti sisustuspuolella katsellutta naista: "Päivää, onko isäntä hukkunut?" Naisen tuntui olevan vaikea pidätellä närkästystään: "Ei, odottelen myyjää." Minun oli helppo ymmärtää molempia.

Olisin ostanut myös lasit ja sydänlangat kahteen vanhaan ehjään, mutta lasittomaan myrskylyhdyn runkoon, mutta laseja ei löytynyt. Niitä ei kuulemma kannata myydä erikseen, koska koko lyhdyn sai kahdella ja puolella eurolla. Harmittavaa kyllä jättää muutoin ehjä runko turhan pantiksi. Jos kerran uusi kaukoidässä tehty lyhty on niin halpa, eikö pelkkä lasi olisi vielä halvempi? Eikö pelkkiä lasejakin voisi tuottaa maahan kokonaisten lyhtyjen ohella? Kynttilälyhdyn rikkoutuneen lasin tilalle sain sentään kotitarpeista uuden kierrätykseen vientiä odottavan rikkinäisen tasolasin palasen ja lasiveitsen avulla. Nyt saa pihaan hieman tuulisuojattua elävää valoa.

Kylän nykyisin ainoaan autonpesukoneeseen oli aamupäivällä pitkä jono. Illansuussa se oli lyhentynyt muutamaan autoon, joten liityin jonon jatkoksi.

Verkkopäiväkirjurien toiveita on toteutettu. Pinserin listalle on nyt rakennettu yhdenlainen sarjoihin jako. Mielenkiintoista nähdä, miten tämä uusi järjestelmä vaikuttaa listaan, vai vaikuttaako mitenkään. Vaihtelevatko säännöllisesti päivitettävät blogit "sarjasta" toiseen vai alkavatko "sarjat" elää kukin omaa sisäsiittoista elämäänsä? Muodostuuko hiljalleen weblogien sääty-yhteiskunta? ;-)

Junalla hetkeksi menneisyyteen

Päivä meni Jyväskylässä tietokoneasennuksen tutkintojen seminaarissa. Seminaari oli itse asiassa kaksipäiväinen, mutta oman työmaan järjestelyjen vuoksi pääsin paikalle vain täksi päiväksi. Opetushallituksen yleiset puheenvuorot jäivät kuulematta, mutta vakiokalvosarja oli kuulemma taas ollut pääosassa.

Tämä seminaaripäivä kului käytännön tekemisessä näyttötehtävien arvioinnin parissa. Yhden keväällä laatimani, muodollisesti jo hyväksytyn ja käyttöön otetun tehtävän olin etukäteen antanut ruodittavaksi muiden mukaan, ja sainkin siitä tervetullutta rakentavan kriittistä palautetta varsinkin näissä kuvioissa hieman vähemmän aikaa toimineilta ei-urautuneilta ihmisiltä. Myönnän kyllä olevani melko putkiaivoinen tapaus näissä asioissa, ja raikkaat tuulet ovat aina poikaa.

Menomatka sujui uudella junakalustolla, Tampereelle saakka Sr2:n vetämällä IC2-junalla ja siitä Jyväskylään Sm3:lla. Pendolino oli tapansa mukaan kymmenisen minuuttia myöhässä. Oli otettava taksikyyti rautatieasemalta ammattiopistolle. Koulut vaihtavat koulukaupungissakin nimiään melko usein, ja taksinkuljettaja aluksi ihmeteltyään tunsi paikan heti, kun alettiin puhua vanhalla nimellä Jaikosta. Aikuisessa ikäluokassa melkoista sekaannusta aiheuttavan opisto-sanan käyttöä rehellisten ammattikoulujen uudisnimenä olen kai joskus tullut kritisoineeksikin.

Seminaarin päätyttyä sain Veijolta ja Tiinalta kyydin asemalle, jossa uljas Pendolino odotti valmiina viemään kotiin päin. Sitten saapasteli mielen peränurkasta esiin pieni rautatieharrastaja. Johan tässä oli päivän pendoliinoilut hoidettu aamusella. Eikä kai talous aivan kuralle mene, jos tästä reissusta ei matkalaskua kehtaisikaan kirjoittaa. Joten eipä muuta kuin luvan kysyminen televiestintävälineitä käyttäen hallitukselta pienimuotoiselle kotiintuloa viivästyttävälle kotimaanmatkailutoiminnalle ja ostamaan lippua Haapamäen kautta Tampereelle. Lipunmyyjä hämmästeli hieman matkareittiä, kun suoriakin yhteyksiä olisi, mutta silminnähden ilahtui, kun kerroin haluavani epäsuoran yhteyden vain junamatkailumielessä. VR:n tietokonekaan ei juuri tuollaista reittiä tuntenut, joten oli ostettava kaksi erillistä lippua: Jy-Hpk ja Hpk-Tpe.

Perjantai-iltana Dv12-dieselveturin vetämään nelivaunuiseen junaan nousi Jyväskylästä verraten paljon väkeä (tosin loppuunmyytyyn Pendolinoon verrattuna vain pieni joukko), ja ennen Haapamäkeä juna pysähtyi myös Petäjävedellä, jossa pysähdytään vain tarvittaessa. Tuhannen kilowatin voimalla murisevan 16-sylinterisen ranskalaista moottorisuunnittelua edustavan Tampella-MGO-dieselmoottorin kaunis matala käyntiääni ja rehellinen dieselin tuoksu tuntuivat ensimmäiseen vaunuun juuri niinkuin oikealla junamatkalla pitää :-) Jatkuvakiskoraiteeton rata täydensi äänimaiseman. Haapamäellä ei jäänyt pois kovin montaa useimpien jatkaessa Pohjanmaan suuntaan.

Haapamäellä piti odotella vähän aikaa Tampereen suuntaan lähtevää taajamajunaa. Aseman odotussalin tunnelma oli sitä itseään heti ovelta tuntuneesta lämpimän vanhan rakennuksen tuoksusta alkaen. Yksinkertaiset kovat puupenkit korkeassa tilavassa huoneessa, junasuorittaja hoitamassa varsinaista työtään manuaalisine kuulutuksineen ja siinä sivussa myös lipunmyyntiä, virkapostia tuova konduktööri, työvuorolta viikonlopun viettoon lähtevä vaihdemies... Jotakin aivan muuta kuin pääratojen automatisoitu 2000-luku. Jos Suojelukoululta lomille lähdössä olevilla varusmiehillä olisi ollut harmaat kamppeet ja junasuorittajalla virkaveljineen edellisen virkapukukauden vetimet, oltaisiin kevyesti voitu kuvitella tehdyn aikahypyn ainakin 20 vuoden taakse, miksei kauemmaksikin.

Juupajoelta nousi kyytiin iloisia nuoria miehiä matkalla Tampereelle. Näin heidät vielä uudestaan ennen Tampereelta kotiin päin jatkamistani. He nousivat takaisin Haapamäen suuntaan lähtevään junaan. Muovikasseista päätellen pikaisen kaupunkimatkan tarkoitus oli löytynyt Stockmannin alakerrassa sijaitsevasta putiikista. Voisi bilejuomien hakureissun paljon tyylittömämminkin hoitaa kuin syrjäseudun paikallisjunalla.

Loppumatkan juttuseuraksi ilmestyi hyönteisharrastuksistaan kotiutuva kotikirkon emeritusrovasti. Puhuttiin pientä politiikkaa.

Pikkujoulutonta joulunodotusta

Illalla olisi ollut tarjolla erään yhdistyksen pikkujoulut. Alunperinkään ei huvittanut lähteä. Myös työpaikkani pikkujoulut pari viikkoa sitten tuli jätettyä sikseen. Puolisoni työpaikalla taas ei sattuneesta syystä paljon pikkujoulukulttuuria harrasteta. Dojon väen joulujuhla olisi maanantaina. Se on kaikkea muuta kuin pikkujoulu sanan kosteassa tai muuten vain rähmäisessä merkityksessä, mutta tuohon iloiseen junnujen riehaankaan tuskin tulee lähdettyä.

Lyhyesti sanottuna tämän kommuunin asukkaat eivät ole perinteisen pikkujoulukulttuurin ystäviä. Niiden yhteen keskeiseen teemaan liittyen - olkoon vaikka vain piruuttaan (sic!) harrastettua vastavirtaan soutamista - adventtiaikana saavat saunakaljatkin jäädä. Asia on mitä parhain: viinipuun ja ohrantähkän anteja tuli syksyllä nautittua aivan riittävästi.

Padat ja kattilat

Joulunalusaikaan olennaisesti kuuluva joulupata on näemmä pystytetty verkkoonkin. Hieno juttu, vaikka asiaa on aivan ymmärrettävästi kritisoitukin. Belabixin oikeudenmukaisuuden ideaan perustuva kritiikki on huomionarvoista. Toisaalta itseäni harmittaisi vähän enemmänkin kuin sitä kuuluisaa pientä eläintä vaikkapa tilanteessa, jossa onnistuisin rikkomaan itseni treeneissä, ja joku ensiaputaitoinen tulisi tumput suorana katselemaan: "Oma syy, hanki terveellisempi harrastus." Niinpä voin omasta puolestani oikeudenmukaisuusnäkökulmankin osalta hyvällä omallatunnolla pudottaa rovon pataan.

On kyllä totta, että taloudellinen ahdinko ei laajassa mittakaavassa enää ole yksiselitteinen epäonnen ja syrjäytymisen syy. Junamatkalukemisenani oli uusi Risto Rinteen ja Joel Kivirauman toimittama teos "Koulutuksellista alaluokkaa etsimässä" (Suomen Kasvatustieteellinen Seura, Turku 2003), jonka karu kielenkäyttö voisi olla musiikkia luokkayhteiskuntaa korostavista ilmaisuista pitävien korviin, mutta jonka sisältö on osin vielä karumpaa luettavaa. Rinne ja Kivirauma käsittelevät syrjäytymistä nyky-yhteiskunnan normeista paljon laajemmin kuin pelkän koulutuksen näkökulmasta ja osin muiden tutkimuksiin viitaten esittävät, että vähävaraisuutta todennäköisempiä kasautuvan huono-osaisuuden tunnusmerkkejä ovat muiden muassa miessukupuoli (joka tosin on myös kasautuvan hyväosaisuuden tunnus; tunnustavatko kirjoittajat omalla tavallaan kuuluisan ATM-YTM-akselin?), yksinhuoltajuus, yksineläminen, vuokralla asuminen ja matala koulutustaso.

Kolikko on sittenkin aivan liian helppo lykätä joulupataan. Vaan mistä keksitään yksin eläville elämänkumppaneita, yksinhuoltajille ehjiä perheitä ja vuokralaisille omistusasuntoja? Pääministerimme kauniin arvomaailman toteuttaminen korjaisi monia edellä luetelluista ongelmista, mutta nytkö se Matti on juonut liikaa vettä, kun yhtäkkiä pitäisikin tehdä paljon kengänkiillottajia? Siitä asemastahan on hyvä ponnistaa suurperheen äidiksi tai isäksi omakotitaloon maaseudulle.

Tenttikysymyksiä tarjolla

Kesällä tulin välillä kirjoitelleeksi tänne kesäyliopiston tenttikysymyksiä. Jatketaan samoilla linjoilla. Tänään pidettiin Tampereen avoimen yliopiston tentti Java-ohjelmoinnin perusteista. Ajattelin tuoda tehtävät tännekin tiedoksi, jos siitä jollekulle on iloa.

Ensimmäinen tehtävä oli tyypiltään kirjallinen, jossa piti tutkia muuatta luokkaa ja kolmea siitä periytyvää aliluokkaa ja selvittää, mitä aliluokan metodit tulostivat ruudulle. Tehtävässä ei saanut käyttää tietokonetta. Tehtäväpaperi piti palauttaa, joten tehtävää on tässä mahdoton kuvata tämän tarkemmin.

Varsinaisia tietokoneella tehtäviä ohjelmointitehtäviä oli kolme:

Tehtävä 2
Toteuta heterogeeninen linkitetty lista, jolla on seuraavat metodit:
- public Object[] palautaJokaToinen() - Palauttaa joka toisen alkion Object-tyyppisessä taulukossa
- public void lisaa(Object[] alkiot) - Lisää saamansa oliotaulukon linkitetyn listan perään.
Huomioi mahdolliset virhetilanteet. Toteuta myös listan käyttämä Alkio-luokka.

Tehtävä 3
Eräs viljavarastotyyppi muodostuu kahdesta viljasiilosta. Vain ensimmäinen siilo on varustettu lastauslaittein. Viljaa voidaan siirtää siilosta toiseen. Laadi luokka Viljavarasto viljavaraston toteutukseksi.
- public Viljavarasto(double ekaSiilo, double tokaSiilo) luo viljavaraston, jonka siilojen vetoisuus annetaan parametreina; siilot ovat aluksi tyhjiä
- public double ekassaOn() palauttaa ensimmäisen siilon viljamäärän
- public double tokassaOn() palauttaa toisen siilon viljamäärän
- public boolean siirraViljaa(double maara, boolean ekasta) siirtää parametrin verran viljaa siilosta toiseen. Jos jälkimmäinen parametri on true, siirretään ensimmäisestä siilosta toiseen, muuten päinvastoin. Jos koko määrää ei voida siirtää, ei siirretä mitään. Metodi palauttaa arvon true, jos siirto onnistui, false jos ei onnistunut.
- public boolean lisaaViljaa(double maara) lisää viljaa ensimmäiseen siiloon. Jos yritetään lisätä enemmän kuin mahtuu, viljamäärää ei muuteta. Metodi palauttaa arvon true, jos lisäys onnistui, muuten false.
- public double otaViljaa(double maara) ottaa viljaa ensimmäisestä siilosta. Jos pyydetään enemmän kuin siilossa on, saadaan vain mitä on.
- public String toString() palauttaa arvonaan selkeän merkkijonoesityksen viljavaraston tilasta.

Tehtävä 4
Tee kaksi rajapintaa, Liikkuva ja Bensakayttoinen. Liikkuva-rajapinnassa on määritelty metodit public voin kaynnista() ja public void pysahdy(). Bensakayttoinen-rajapinnassa on yksi metodi public double bensamaara().
Tee luokka Kulkuneuvo, joka toteuttaa rajapinnan Liikkuva. Kulkuneuvo-luokalla on tietojäsenenä private String merkki. Tietojäsen alustetaan luokan rakentimessa. Kulkuneuvo-luokalla on tietojäsentä varten metodit, joilla tietojäsenen arvoi voi muutella: public void setMerkki (String m) ja public String getMerkki(). kaynnista()- ja pysayta()-metodit tulostavat näytölle tiedon siitä, että kulkuneuvo on käynnistynyt tai pysähtynyt.
Tee luokka Auto, joka periytyy Kulkuneuvosta ja toteuttaa rajapinnan Bensakäyttöinen. Auton rakennin saa parametrina bensamäärän ja autonmerkin, jotka tallennetaan asianmukaisiin tietojäseniin. Autolla on public void kaynnista()-metodi, joka ylikirjoittaa Kulkuneuvossa määritellyn metodin. Kyseinen metodi tulostaa virheilmoituksen, jos bensamäärä on 0 tai alle. Muussa tapauksessa metodi kutsuu yliluokan käynnistä()-metodia. Bensamäärää vähennetään yhdellä käynnistyksen yhteydessä.

Yllä kuvatut tehtävät ovat varmasti lapsellisen helppoja ohjelmoinnin osaajille. Minulla niiden kanssa meni koko kolmetuntinen varsin tarkkaan. Tällainen yksinkertainen kansanmies piti kovasti tehtävien 3 ja 4 muotoiluista, joissa tehtävä oli puettu mielekkäiden konkreettisten asioiden asuun.

Tentti ei mennyt omalta osaltani hyvin. Esimerkiksi viljasiilot tuli rakennettua vääränlaiselle maaperälle. Olisi pitänyt lukea tehtävä kunnolla myös sen osalta, mitä luokan rakentimelle oikeastaan pitikään parametreina välittää. Metodeistakin olisi voinut siten tulla mielekkäämpiä. Kun tavailin tehtävää uudestaan tätä kirjoittaessani, alkoi oma pässinpäisyys harmittaa. Mutta tätähän nyt sattuu. Tammikuussa on uusinta. Harjoitustyö pienestä linkitetystä listasta oli sentään hyväksytty, vaikka virheenkäsittelyssä olikin puutteita.

Java-kielen käyttöä tietokoneohjelmoinnin perusteiden opetuskielenä perustellaan monen muun asian lisäksi joskus sillä, että Javassa ei tarvita "ylimääräistä tauhkaa" (mitähän oikeastaan tarkoittaa ohjelmoijien suosima tauhka-sana?) asioiden aikaansaamiseksi. Vertailukohtia itselläni ei juuri ole, mutta kyllä minusta ainakin käyttäjän antaman komentorivisyötteen lukeminen on Javassa jo melko hankala asia. Tätä varten oppimateriaaleissakin tarjotaan valmiita luokkia syötteen ottoon, mutta eikö se, että syötteen lukemisen kaltaisen perusasian kanssa on meneteltävä näin, kerro että kieli ei olekaan niin "puhdas"?

Jätetään näiden pohdinta viisaammille. Oma tätä ennen harjoittamani vähäinen tietokoneohjelmoinnin alkeiden opiskelu on tapahtunut APL- ja Modula2-nimisillä kielillä. Ensinmainittu on käytännössä melko suppeaa tarkoitusta palveleva kieli ja jälkimmäinen taas kuulemma Pascalin pohjalta nimenomaan opetuskäyttöön väsätty kieli. Siinä ei muistaakseni mitään erityisiä kommervenkkeja alkeistasolla tarvittu, mutta kielen käyttökelpoisuus koulumaailman ulkopuolella oli varmaan toinen juttu.

Hieman pehmeämpiä asioita

Tekstin alkupuolen nörttiasioiden ohella vähän jotain muutakin. Tampereelta tuli mukaan otettua taas ilmainen opiskelijalehti Aviisi, jossa mainittiin weblogitkin, kuten ainakin Tommi Perkola on jo maininnut. Kyseessä oli lähinnä genren kotimaisen uranuurtajan haastattelu. Olisi ollut mukava lukea tuon printtimedian näkemyksiä muistakin tämän kulttuurin tuotoksista (ja vielä kun ymmärtääkseni näissä piireissä pyörii monia muitakin Kalevankankaan kasvatteja), mutta toki pioneerit ansaitsevat aina kunniansa.

Opintotukiasioita ja opiskelijoiden kannalta ei niin mieluisia opetusministeriön työryhmän ja selvitysmiehen raportteja käsittelevässä jutussa kiinnitti huomiotani yksi sivuseikka. Opiskeluaikoja tiukentavien suunnitelmien mahdollisesti toteutuessa varoiteltiin opiskelijoita "sortumasta" sellaisiin asioihin kuin ansiotyö tai parisuhde.

Opiskelijan ansiotyö ei ymmärtääkseni (ja oman kieltämättä erilaiseen tilanteeseen aikanaan sidotun kokemukseni mukaan) ole aivan binäärisen yksinkertainen asia. Jos tiiviiden opiskelukuukausien aikana ei töihin ehtisikään, ei kai mikään estä hankkimasta lisätuloja ja siinä samalla mitä arvokkainta työkokemusta kesä- ja muina loma-aikoina? Vaikka samaisessa lehdessä selostettiinkin syys- ja kevätlukukausien aikataulujen tehostamista jakamalla lukukaudet kahteen periodiin, jää ainakin kesä aikaa vaikkapa työnteolle. Aivan pelkkien tukien tai lainan armoille ei opiskelijoita olla sysäämässä.

Mitä tulee parisuhteeseen opiskeluaikana, rohkenisin olla sitä mieltä että moinen instituutio ei välttämättä vie aikaa ja energiaa opiskelulta vaan päinvastoin voi merkittävästi lisätä sitä. Tämä on hieman kärjistäen sanottu, mutta turvallisesti oman kullan kanssa elellessä nuoren viriilin ihmisen aikaa säästyy monenlaiseen, kun ei tarvitse ehtimiseen miettiä, miten onnistuisi täyttämään ihmiselle niin ominaisen kaipauksen toisen lähelle. Parisuhde säästänee myös liian rankalta bile-elämältä.

Ehdin jo ihmetellä äkkiä kasvanutta töherrysteni lukijamäärää, mutta taidankin olla vain lumepamausten muodossa blogisotien tykinruokaa.

To-do ja lisää interblogismia

Pyöriessäni illalla dojolla viikonlopun kisoihin valmistautuvien hurjapäiden riepoteltavana kävi sykkeen noustessa pitkälle punaisen puolelle hetkisen ajan mielessäni lajin vaihto. Weblog-maailman perusteella ainakin hänen kaltaisensa nuoret lahjakkaat ihmiset ovat innostuneet lajista nimeltä to-do. Olisikohan se sopiva? Melko salaperäinen laji taitaa olla kyseessä, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, siinä pannaan ainakin jotain listoja halki, poikki ja pinoon. Murskaustekniikoita? Se kuulostaa kyllä aika hurjalta. Kantavana periaatteena ainakin maallikon silmiin to-dossa tuntuisi olevan viime hetken paniikin voiman hyväksikäyttö. Se taas kuulostaa tehokkaalta.

Yksi vaihtoehto voisi tietenkin olla tämä klassikko.

Janne ilmoitti hutista edellisessä merkinnässäni. No, aina ei voi onnistua. Toisaalta korkealta taholta tuli epäilyksiäni vahvistavaakin tietoa. Katsotaan, kunhan tekniikan poikien analyysi valmistuu. Aber jetzt gehen wir, Harry.

Interblogismia tuelta

Jukka Melaranta on esittänyt parannusehdotuksia weblogien listaan. Ajatus eri sarjoista on esittäjänsä tapaan reilun tuntuinen: eiväthän NHL-miehetkään pelaa samassa kaukalossa puulaakimiesten kanssa. Omasta puolestani en silti kannattaisi erisarjalaisuutta. Verkkopäiväkirjailu on kaikkea muuta kuin vakava asia. Täällä ei jaeta suurta mainetta ja kunniaa, kuten NHL:ssä eikä edes pientä sellaista, kuten puulaakipeleissä. Onko sijoituksilla kirjoittajalle itselleen loppujen lopuksi miten paljon merkitystä, koska loppujen lopuksi melko harva tuntuu käyttävän weblogiaan jonkin aatteen julistamiseen kansanjoukoille?

Oma töherrykseni on lyhyen olemassaolonsa ajan sijainnut kaukana sadan tuolta puolen alkavassa hämärässä, mikä sopii minulle hyvin. Massaan on helppo sulautua, ja omien tekstien tasonkin suhteen voi olla melko huoleton. Luulisin nimittäin, että kärkipään sijoitus ainakin jollakin tavalla piiskaa kirjoittajaansa pitämään yllä tietynlaista laatua.

Pieni verkkopäiväkirjailija voi Sakkeuksen tapaan aina nousta puuhun ja katsella maailmaa sieltä. Kävijälaskurin mukaan minä nousin Benrope Virtasen leveiltä hartioilta hetkiseksi käkkärämäntyyn tultuani eilen omia höpistessäni höpisseeksi ohi suuni. Tänään tässä weblogissa on käynyt jo satakunta kävijää, joista leijonanosa Benropen linkin kautta. Kiitos B :-) Nyt tiedämme siis myös, että ikuista kahvitaukoa vietetään yrityksessä nimeltä Firma Oy. Pikkuhiljaa ovat täten selviämässä myös Lauran, Mean ja varsin ovelasti ei-anonyymina Janne Toivoniemenä esiintyvän henkilön todelliset inkarnaatiot. Veikkaan Meaa Lennart Nilkeniksi, Lauraa Reino Murikaksi ja Jannea neiti Jantuseksi. Vai meninkö liian helppoon?

Aloittamallani tiellä jatkaakseni ja Maalaisen kanssa samassa rintamalinjassa edeten tulen seuraavaksi paljastamaan, kuka on Kysyn vaan -verkkopäiväkirjan ylläpitäjä, mutta aivan vielä aika ei ole siihen kypsä. Kommst du, Harry!

Harhailevia ajatuksia

Työpäivä venähti tänäänkin syyslukukauden arvosanojen syöttöpuuhissa. Arvioinnit ovat toki jo tässä vaiheessa muutamaa rästisuoritusta vaille valmiina Excel-taulukoissaan, mutta niiden syöttäminen opiskelijahallintaohjelmaan on melko hidasta. Tästä OK-nimisestä ohjelmasta saadaan tulostettua helposti todistuksen ja sinne voidaan arkistoida monenlaista tietoa, mutta tiedon syöttäjän kannalta työkalu ei ole kovin pitkälle mietitty. Varsinkin aikuisten ammatilliseen koulutukseen soveltuvia opiskelijahallintaohjelmia on markkinoilla vähän. Silloin, kun tämä valittiin, tarjokkaita oli kaksi ja tämä taisi olla kahdesta huonosta parempi. Markkinat eivät ole kovin suuret kehitystyön kustannuksia ajatellen, joten tuskin tarjontaa edelleenkään on kovin paljon. Tärkein piirre, mitä ohjelmassa kaipaisin, olisi käyttöliittymän räätälöitävyys. Siitä tulisi voida piilottaa tarpeettomat vaihtoehdot valikoista, tarpeettomat syöttöruudut ja muut vastaavat, jolloin lomakkeen monimutkainen ulkoasu selkeytyisi ja työ helpottuisi. Ohjelman ideologia lienee tarjota kaikille käyttäjille kaikkea mahdollista. Itse toteuttamissani koulutuksissa tarvitsen vajaata kolmasosaa yhdellä syöttölomakkeella olevista vaihtoehdoista ja syöttökentistä.

Työpäivän jälkeen oli vielä hetkinen atk-tukea vapaaehtoistyönä. Sen verran historiaakin tuli harrastettua, että yksi uskollinen työjuhta sai kaksinkertaisen muistikapasiteetin vanhoilla kunnon SIMM-moduuleilla. Seitsemän tai vielä viisikin vuotta sitten nykyisin varastossa oleva muutoin viallisista laitteista purettujen 72-pinnisten SIMM-moduulien hylkykasa olisi saanut veden yhden jos toisenkin kielelle. Nyt se on lähinnä romua. Suurikapasiteettiset moduulit tekisivät vielä kauppansa, mutta neljän tai kahdeksan megatavun moduuleita monet edelleen ehjät laitteet lienevät muutoinkin pullollaan.

Harhailevien ajatusten aiheuttamia hajakysymyksiä:

Miksi kiintolevyä ei viitsitä kiinnittää ruuveilla kuin siltä "helpommalta" puolelta? Kyseinen komponentti kun ei ole niin haavoittumaton kuin miltä kovapintainen ulkokuori saattaa näyttää. Pieni hetken kestävä konkreettinen vaivannäkö voi pidentää levyn käyttöikää ja ajan myötä säästää tiedostoja, harmia ja euroja.

Miksi mielipiteen ilmaisijat, jotka epäilemättä uskovat ajatuksiinsa, haluavat piiloutua naamioiden taakse? Eikö omaa asiaa pitäisi ajaa mieluummin pystypäin ylpeänä kuin piiloutuneena kommandopipoihin tai huiveihin? Tarvetta kun ei rauhanomaisessa demokraattisessa yhteiskunnassamme sentään ole häivetekniikalle hallituksen tarkka-ampujia vastaan. Teatraaliset, suuren maailman tapahtumista muistuttavat elkeet voidaan kokea vieraiksi, jopa uhkaaviksi, ja ne voivat karkottaa potentiaalista kannattajakuntaakin.

Onko B. Virtasen oikea etunimi Benrope?

Bloggeria ei jätetä

Valistuneet verkkopäiväkirjurit vaihtavat urakalla Bloggeria kehittyneempiin julkaisujärjestelmiin. Minulle pahamaineinen Blogger on kiukutellut lyhyen weblogistiurani aikana vain kerran: eilen se esti tekstin julkaisemisen. Laitoin asian kovan tuulen piikkiin ;-) Aamulla järjestelmä toimi taas hyvin.

Itse en ole kiinnostunut julkaisujärjestelmistä sen paremmin käytettävyyden kannalta kuin teknisestäkään näkökulmasta. Epäilemättä molempia seikkoja tarkastellessa löytäisi mielenkiintoisia piirteitä ja isoja eroja eri järjestelmien välillä. Koska älyllinen motivaationi jonkin muun kuin äärimmäisen yksinkertaisen Bloggerin opiskeluun on lähes olematon, tyydyn toistaiseksi tähän. Olen paitsi juntti, myös patalaiska. Ryysyrannan Juusoppi vai Käkriäinen?

Ikävä pönttöuuneja

Pinserissä oli hyvä kuvaus sähkökatkojen luomasta tunnelmasta koneistetussa ja sähkölämmitykseen perustuvassa taloudessa. Tuollaisia hetkiä lienee eilenkin koettu useassa kodissa, ja ne saavat kyllä miettimään. Valoa on helppo tuottaa kynttilöillä ja taskulampuilla. Niin mekin eilen teimme, ja se oli varsin tunnelmallista. Mutta lämpö on jo paljon hankalampi asia. Takka tai uuni pitää lähiympäristönsä oikein mukavana, mutta niitä harvoin on enää monessakaan huoneessa. Pönttöuunit ja porinmatit takaisin! Ja kun tullaan pidemmän ajan yli sähköttä pärjäämiseen, aletaan kaivata puuhellaa ruoan laittoon, maakellaria sen säilytykseen ja pataa pesuveden lämmitykseen. Sellaiset taitavat olla jo varsin harvassa. Erityistilanteissa kaikki elämää helpottava kehitys ei ole elämän jatkuvuuden kannalta ollut hyväksi.

Tuuli paukutteli eilisiltana vanhanaikaiseen tapaan pystysaumattua peltikattoa niin, että katsoimme rauhallisemmaksi nukkua alhaalla. Osittain maan alla kynttilän valossa oli pesäkolomainen tunnelma. Vilma-kisu oli aluksi uteliaan innostunut uudesta yöpymispaikasta, mutta käpertyi sitten ihmisten kanssa samaan kasaan nauttimaan hiljaisuudesta.

Valtikoita jaossa

Tänään oli pitkä työpäivä ja sen jälkeen pitäjäseuran kokous. Hassua sinänsä, en ole seuran jäsen, mutta usein olen saanut kutsun kokoukseen. Yhteistyötä toki on paljon pitäjäseuran ja Veturimuseon välillä, ja muutoinkin kiinnostuksen kohteet osuvat paljolti yksiin.

Seuralle valittiin uutta puheenjohtajaa edellisen jättäytyessä ansiotyönsä kiireiden vuoksi syrjään. Myös johtokuntapaikkoja oli paljon auki. Yhdistysten toimihenkilöiden paikkojen täyttäminen ei useinkaan ole helppo tehtävä nykyisin. Työelämän kiireet vaativat osansa, ja yhdistystoiminnan taustalla alunpitäen ollut aatteellinen - ei suinkaan aina poliittinen - palo ei ole samanlaista kuin joskus ennen (mikä ei välttämättä ole pelkästään huono asia). Viimeistään jäsenkortittomuuteni takasi leppoisan olon rekrytointikeskustelujen aikana.

Tamperelainen monessa mukana ollut pitkän linjan poliittinenkin vaikuttaja Olavi Borg totesi jossakin yhteydessä, että Suomessa valtaa on helppo saada. Valta on ymmärrettävä tässä yhteydessä hyvin monimuotoisena asiana, lähinnä vaikutusmahdollisuuksina johonkin käytännössä merkitykselliseen asiantilaan. Valtaa on tarjolla ottajille jopa kultalautasella. Kun asiaa katsotaan ruohonjuuritasolta, näin juuri on. Harva on valmis ottamaan vastaan ruohonjuuritason valtaa, kuten jonkin pienen yhdistyksen puheenjohtajuutta. Se ei tunnu vallalta, vaikka on jo sitä itseään pienessä mittakaavassa.

Valtaa ei oteta eikä varsinkaan tarjota suurina annoksina. Missä hyvänsä yhteydessä edes paikallisen uutiskynnyksen ylittävä "mahtihenkilö", oli hän sitten poliittinen vaikuttaja, kulttuurivaikuttaja, mielipidevaikuttaja, huomattavaa virkavaltaa käyttävä tai muu vastaava, tuskin on ottanut saati saanut sen hetkistä asemaansa suoraan. Hän on edennyt siihen pienin askelin. Luulen, että juuri tällaista Borg tarkoitti. Itse kullekin tarjotaan kultalautasella vallan siemeniä.

Kaikki eivät tietenkään halua minkäänlaista valtaa, mikä on hyvin tervettä. Surullisimpia tapauksia ovat he, jotka sitä haluaisivat, mutta eivät ole valmiita lähtemään liikkeelle ruohonjuuritasolta. Esimerkiksi pelkillä hienoilla ajatuksilla ja teksteillä ei nykyään saavuta juuri minkäänlaista vaikutusmahdollisuutta. Yhteiskunnassamme lähes jokainen aikuinen osaa kirjoittaa, joten vaikutusmahdollisuuksien näkökulmasta lähes jokainen teksti on suunnilleen samalla lähtöviivalla. Vallankäytön näkökulmasta ajatusten arvo määritetään melko praktisesti. Vaikutusvaltaa saa se, joka on osoittanut olevansa valmis tekemään jotakin ajatustensa eteen, osoittanut että on valmis ottamaan käytännön vastuun mietteistään ja sanoistaan. Hyvä niin, ja kunnia pienten yhdistysten toimihenkilöille.

Oliko ennen kaikki paremmin?

Onko ihmisellä sisäänrakennettu kaipuu menneeseen? Aloitetaan läheltä. Silloin tällöin monet verkkopäiväkirjurit innostuvat varsin lämpöisin sävyin muistelemaan lapsuuttaan tai nuoruuttaan. Kultaista nuoruutta on varmasti kaivattu ihmismielen historiassa lähes aina. Se on järkeenkäyvä ajatus jo sikäli, että nuorena ihminen on usein fyysisesti terve ja voimakas, ja elämänkaariperspektiivistä katsoen ollaan tilanteessa, jossa on vielä useita vaihtoehtoja valittavana monilla elämänalueilla. Kaipuu nuoruuteen on yksilötasolla aivan ymmärrettävää niin terveyden, voiman ja kauneuden kannalta kuin valintamahdollisuuksienkin näkökulmasta. Edellä sanottua ei pidä tulkita niin, ettei varttunutkin ihminen voisi aivan hyvin olla terve, voimakas ja kaunis. Kyllä hän voi. Paradoksaalista nuoruuden kaipuussa on se, että sellainenkin aikuinen tai jo ikääntynyt ihminen, jolla on asiat lähes joka suhteessa - myös mainitsemieni terveyden ym. kannalta - paremmin tai yhtä hyvin kuin nuorena (mikä jo sinällään osoittaa oikein tehtyjä valintoja) saattaa haikailla menneeseen. Mutta se on inhimillistä.

Yhteisöllisellä tasolla erilaiset (pinta)kulttuurin retro-ilmiöt ovat hieman samantyyppinen asia. Kyse ei välttämättä ole siitä, ettei kyettäisi keksimään uutta vaan siitä, että yhteisöllisesti koetaan kaipuuta menneeseen. Tunnetuimpia populaarikulttuurin historiaan kuuluvia tällaisia ilmiöitä lienee perusrockin uusi suosio 1970-luvulla Creedence Clearwater Revivalin ja vastaavien laulu- ja soitinyhtyeiden nostamana edellisen vuosikymmenen pop- ja folk-aaltojen jälkeen.

Maailmanhistoriassa jo kouluhistorian pohjalta tunnetaan pari menneisyyttä etsivää ajanjaksoa: renessanssi, jolloin kaipailtiin antiikkia, ja romantiikka, jolloin puolestaan kiinnostus suuntautui lähinnä keskiaikaan. Viimeistään maailmanhistoriallisen näkökannan mukaan ottaminen tekee selväksi, että menneisyyden haikailu ei estä samaan aikaan tapahtuvaa voimakasta kehittymistä tulevaisuuteen päin. Niinhän yksityisten ihmisten kohdallakin voi olla: olenko aivan väärässä, kun luulen keskiaikaan sijoittuvista velhofantasioista pitävien olevan usein myös melkoisia tietokonevelhoja?

Renessanssi oli varsinkin taiteiden ja miksei myös filosofian yhtä kulta-aikaa, ja romantiikkaa elettiin teollisen vallankumouksen höyrykoneiden jyskeessä. Varsinkin viimeksimainitun ajanjakson kohdalla kaipuu entiseen voidaan tulkita myös vastavoimaksi uudelle. Onko ajanjaksoissa nimeltä "renessanssi" tai "romantiikka" kyse vain ihmisille luontaisen menneisyyden kaipuun jatkumosta tilanteessa, jossa jonkin muun elämänalueen voimakas kehitys on nostanut tuon kaipuun erityisesti esille?

Länsimaisessa kulttuurissa kaipuu menneisyyteen voidaan nähdä heijastumana myös juutalais-kristillisestä kadotetun paratiisin ajatuksesta. Tämä perustuu uskomukseen, että on ollut jokin alkutila, josta lähtien asiat ovat kehittyneet pääsääntöisesti huonoon suuntaan. Samaa ajatusta ovat toisintaneet eri aikojen kristilliset uskonpuhdistusliikkeet itäisen kirkon 700-luvun ikonoklasmista läntisen kristikunnan 1900-luvun herätysliikkeisiin, jotka kaikki ainakin omasta mielestään ovat pyrkineet viemään uskonnollista ajattelua ja käytäntöjä alkukirkko-ihanteen suuntaan.

Kristillisessä perinteessä kaipuu takaisin näkyy niin voimakkaana, että eilisenkin pyhän - toisen adventtisunnuntain eli lopun aikojen odotuksen päivän - psalmitekstissä (80:15-20) huudahdetaan "Jumala, Herra Sebaot, auta meidät ennallemme".

Luulen, että juuri uskonnolliseen retoriikkaan on selkeimmin kirjoitettu se ajatus, mikä johtaa ihmisiä ikävöimään menneeseen: jonkin aidon, puhtaan ja turmeltumattoman etsintä. Eikö vain 1970-lukulaisten rockin ystävien mielestä rock ollut aidoimmillaan 1950-luvulla, tai renessanssin filosofien mielestä ajattelu puhtaimmillaan antiikin aikana?

Oli ajanjakso mikä tahansa, ihminen saa etsiä oman paikkansa menneisyyden ja tulevaisuuden houkutusten välissä. Joskus sosiaalinen ympäristö saattaa painottaa enemmän jompaakumpaa.

Joseph Mallord William Turnerin Rain, steam and speed vuodelta 1844 on aina yhtä askarruttava teos näitä miettiessä. Kuvaako se näennäisestä levottomuudestaan huolimatta sellaisen ihmisen sielunmaisemaa, joka on onnistunut löytämään oman tiensä yhtäaikaa tulevaan ja menneeseen repivässä kulttuurissa antautumatta kummankaan vietäväksi? Pussillinen lakritsaa sille brittirautateiden tuntijalle, joka bongaa ko. taulussa esiintyvän veturin valmistustehtaan, -numeron ja -vuoden ;-)

Kynttilät ikkunoilla

Kolea tuuli heilutti lippuja komeasti, mutta ei houkuttanut suuremmin ulos. Käväisin vain veturitallilla katsomassa, että paikat ovat kunnossa. Ensimmäistä kertaa kesän jälkeen tuntui siltä, että tallissa oli lämpimämpi kuin ulkona.

Itsenäisyyspäivää juhlistimme melko arkisesti: laittamalla vahvasti perunapitoista ruokaa, saunomalla ja polttamalla kynttilöitä muutamalla ikkunalla. Ylen Ykkösellä haastateltiin Irakista toistakymmentä vuotta sitten Suomeen tullutta maahanmuuttajaa. Hänellä, nyt jo hyvin suomea puhuvalla Suomen kansalaisella, oli mielenkiintoinen kysymys: milloin maahanmuuttajan status muuttuu maahanmuuttajasta kansalaiseksi muutoinkin kuin paperilla? Haastateltava ymmärsi hyvin itsenäisyyspäiväinstituution presidentin itsenäisyyspäivävastaanottoineen kaikkineen, juhlitaanhan täällä kansallispäivän kaikesta elitistisyydestä huolimatta koko maata eikä vain hallitsijaa toisin kuin hänen entisessä kotimaassaan oli tapana. Hän toivoi lisää tavallista kansaa linnaan eliitin sekaan, jotta kuokkijoitakaan ei tarvittaisi vastakkainasettelua luomaan.

Allekirjoittanutta kiinnostaisi linnan juhlissa lähinnä se asia, onko mukaan kutsuttu eri tavalla vammaisten edustajia. STT:n mukaan kun juhlien aiheina ovat tänä vuonna suomalainen osaaminen, Suomen kulttuurilähettiläät maailmalla ja vammaisten teemavuosi. Ja kun osaaminen on yhtenä teemana, niin kaipa siellä ainakin maailmanmestarineitomme karkeloi.

On oikein, että kansallisena juhlapäivänä palkitaan maan hyväksi työtä tehneitä. Onnittelut niin valtakunnallisia kuin maakunnallisiakin huomionosoituksia saaneille ja reservissä ylennetyille. Oli ilo huomata pitkillä listoilla myös tuttuja, todellisten puurtajien nimiä.

"Ateismi ei ole uskonto", väittää hän, ja kappaleenvaihdon verran henkeä vedettyään julistaa ateismin sanomaa samalla kiihkolla kuin innokkain helluntaisaarnaaja omaa vakaumustaan. Oikein tai ei, käytännön tasolla mielipiteiden uskottavuuteen vaikuttaa paljon se tapa, jolla ne esitetään. Kun linkkejä kerran kaivattiin, niin tässä yksi.

Asiallista kehittämistoimintaa puolisokeana

Eilisessä kirjoituksessani vähättelin visuaalisuuden merkitystä. Tänään tuli muistutus siitä, että käytännön elämässä näköaisti on kuitenkin varsin tärkeä. Aikaisin aamulla lähtiessäni asemalle otin epähuomiossa puolisoni silmälasit. Ihmettelin huonoa näkyvyyttä ja lasien kiristämistä ohimoilla, mutta laitoin asiat sumuisen ilman ja baskerin huonosti säädetyn nauhan tiliin. Kun sitten yritin korjata päähinettä paremmin eikä sekään auttanut, huomasin, että mukaan oli tullut totuttua naisellisemmat lasit. Jouduin herättämään kullan soittamalla, tarvitseeko hän lasejaan tänään, ja kun ei sanonut välttämättä tarvitsevansa, ehdin junaan, mihin oli aikomus. Vahvuuksiltaan täysin sopimattomista vaihtuneista laseista ei ollut kummallekaan päivän aikana iloa.

Päivä meni Helsingissä puolisokeana. Ammattienedistämislaitoksella tutkailtiin Ammattitutkintoaineiston laadunvarmistusprojektin nimissä koekäyttöön valmistunutta tietokone-elektroniikan näyttötehtävää, jossa piti rakentaa testauslaite, jolla PC:n virtalähteen jännitteitä voidaan mitata kytkemättä virtalähdettä emolevyyn. Ensimmäiset koekäyttäjät, Hämeenkyrön ammattikoululaiset, olivat rakentaneet testiversionsa näyttämään pommilta. Asetyleenin, hapen ja maitopurkkien lievä perillinen ammattikoululaishuumorin kukkasissa. Kuva herätti huvittuneisuutta.

Ammattienedistämislaitoksen seutu Malminkartanolla Vantaankosken radan seisakkeelta päin kävellessä on jokseenkin oudon tuntuinen niinä aikoina, kun siellä tulee itse liikuttua. Lähes steriilin siisti lähiömaisema on aina hiljainen. Kerrostalojen leikkipuistossa en oikeastaan koskaan ole nähnyt lapsia. Oppilaitoskin on omanlaisensa ammattikoulu. Linjakas ja moderni tunnelma kuin jossakin kongressikeskuksessa. Ei siinä mitään, mutta siitä en oikein pidä, että asiakaspalveluhenkilöstön yhtenä rekrytointikriteerinä näyttäisi olevan sukupuoli ja ulkonäkö. Tottakai nykyiset työntekijät hoitavat tehtävänsä erinomaisesti, mutta aivan varmasti samaan kykenisivät myös vähemmän missikisakandidaatteja muistuttavat vastaavasti koulutetut ihmiset. Inhimillisessä kauneudessa ei toki ole mitään pahaa - päinvastoin - mutta yritys tai laitos, joka esittäytyy ulkopuoliselle vahvasti siihen tukeutuen, antaa arvomaailmastaan mielestäni hieman kyseenalaisen kuvan. Olisi sitten edes muutamia miespuolisia samoissa tehtävissä.

Uusia tehtäväaiheita kehiteltiin alkuvuoden mahdollisen joutoajan eliminoimiseksi. Minulle osui jotakin, missä saisi esiintyä nuo mainiot Lanin veljekset Vee ja Tuplawee.

Näyttötehtävien laatiminen sellaiseen kuntoon, että niitä kehtaa antaa vieraille testattavaksi, vaatii jonkin verran työtä. Toisinaan varsin hauskan ideoimisen ja kokeilemisen lisäksi myös kuivahkoa kirjoitustyötä ja erilaisten säännösten tutkimista sen varmistamiseksi, että tehtävä vastaa Opetushallituksen vahvistamia tutkinnon perusteita sekä sähköturvallisuus- ja muita määräyksiä.

Vaivan vastineeksi hyväksytty tehtävä tuottaa hyötyä paitsi tekijälleen, erityisesti maan ammatilliselle tutkintojärjestelmälle. Keskitetty, testatuista ja laadultaan varmistetuista, tasoltaan yhdenvertaisista tehtävistä koostuva tehtäväpankki on eräs edellytys sille, että toisen asteen ammatillisten tutkintojen arvostus saataisiin nousemaan niille kuuluvalle tasolle, vähintään samalle tasolle ylioppilastutkinnon kanssa. Tuollainen on sitä ammatillisen koulutuksen kehittämistä, josta en valita yhtään, vaikka muutoin minulla onkin paha tapa nurista aiheesta ja sen vierestä.

Tekijälleen hyväksytty tehtävä tuottaa kukkarontäytettä vähän yli puolella kiloeurolla. Jos joku atk-alalla toimiva (ei missään tapauksessa tarvitse olla tekemisissä opetustoiminnan kanssa) olisi kiinnostunut jakamaan osaamistaan tässä muodossa, porukkaan mahtuu aina mukaan.

Työpäivä päättyi myöhäiseen lounaaseen erinomaisessa kasvisravintolassa. Nimittäin Ammattienedistämislaitoksen ruokalassa kasvislinjasto on melkoisen hulppea. Niin muutkin linjat ovat.

Pyhästä Birgitasta ja tupakoivasta pyhimysveistoksesta

Heikosta näkyväisyydestä huolimatta päätin käväistä vielä keskemmällä kylää ennen kotiin lähtöä, vaikka ounastelin edessä olevan kaksoispyhän pakkaavan ihmisiä kaduille tiheään. Lueskeltuani ihastuksella sivistyneiden ihmisten kotikirjastoista ja kirjahankinnoista, tajusin jokin aika sitten häpeäkseni, että vuoteen en ole täydentänyt muutoinkin kapeaa ja matalaa kommuunimme kirjahyllyä yhdelläkään niteellä. Vaikka verkko- ja yleensä sähköinen julkaiseminen on yhä laajempaa, kirja on aina kirja. Ystävällinen käyttöliittymä ja laaja tietokanta kätevästi samassa mobiilissa paketissa. Vaikka on tyhmää kiintyä materiaan, antaa kirjan muodossa oleva informaatio itsestään pysyvämmän ja siten - mahdollisesti myös täysin virheellisesti, se myönnettäköön - arvokkaamman vaikutelman kuin sähkön katketessa ruudulta katoava web-sivu.

Kirkkokatu tuntui kuuluvan niihin ydinkeskustan katuihin, joita ihmisvilinä ei ollut vallannut. Sieltä pienehköstä viehättävästä kirjakaupasta tarttui mukaan pari opusta, jotka eivät jää pelkäksi hyllyn täytteeksi.

Kun kävelin yliopiston kirjastoa kohti, portaiden vieressä seisoi puusta veistetty naishahmoa esittävä veistos. Kontrapostoasennosta (keskiajan ihanteisiin kuului, että veistoksen arvoiseksi päätyneen naisen piti mielellään näyttää edes asentonsa puolesta raskaana olevalta, mikä on varsin erikoista ajatellen alkukirkon legendojen neitsytpyhimyksiä) ja alaspäin armeliaasti ojentuvasta kädestä päättelin sen olevan katolisen kirkon aikainen pyhimyksenkuva. Tai paremminkin hiljattain tehty rekonstruktio sellaisesta, tuo näytti olevan vielä tuoretta, maalaamatonta puuta. Lieneekö kirjastossa joku mielenkiintoinen näyttely, ajattelin.

Yhtäkkiä veistos nosti alaspäin osoittaneen kätensä, veti sen huulilleen ja kohta henkäisi savupölläyksen viileään ilmaan. Olin vähällä nauraa ääneen. Pitkään vaaleanruskeaan talvitakkiin pukeutunut nainen oli tupakoidessaan seissyt liikkumatta hyvän tovin. Ja ne silmälasit...

Hetken mielijohteesta poikkesin kirjastoon. Se on aina hyvin levollinen paikka, yhtä hyvin kuuman kesäpäivän viileä keidas kuin viileän talvi-iltapäivän lämpöinen valo. Vanha lukusali kaikessa arkaaisessa komeudessaan on kunnioitettava. Siellä, jos missä tässä maassa tuntee kokevansa ympärillä vallitsevan vanhan sivistyksen hengen. Vaikka tuskin koskaan sieltä varsinaisesti etsinkään mitään teosta, minulla on tapana paikalla harvakseltaan poiketessani istahtaa hetkeksi lukupaikalle - tilaa tuntuu olevan aina hyvin - ja ottaa lähes summittaisesti joku mielenkiintoiselta näyttävä vanha kirja käteen. Joskus sitä tulee vain selailtua ylimalkaisesti, joskus taas teksti alkaa viedä mukanaan, ja istumaan saattaa unohtua jopa tunneiksi. Tällä kertaa selailtavana oli 1840-luvulla painettu Saksan keskiajan lähdekokoelman osa. Arvokkaan näköinen opus, joka olisi edellyttänyt hyvää keskiajan latinan taitoa, mutta oli visuaalisenakin (sic!) nautittavaa katseltavaa. WLANit, palomuurit, reitittimet ja muu nykyajan hömppä ;-) kaikkosivat tehokkaasti mielestä. Puhutaanko tuossa Henrikistä, herttuasta jota kuninkaaksi tultuaan alettiin kutsua Linnustajaksi ja joka nahisteli kovasti unkarilaisten kanssa? Yhtä hyvin kai siinä voitiin valittaa huonoista tynnyreistä ja maailman yleisestä pahuudesta tai huutaa kostoa kirotuille pakanoille tai melkein mitä tahansa. Sana sieltä, toinen täältä ja harvassa nekin. Hyvin harvassa.

Melkoista sattumaa, mutta uloskäynnin vieressä tupakoinut nainen toimi tietämättään mainoksena Pyhästä Birgitasta kertovalle näyttelylle, joka oli pystytetty kirjaston alakerran galleriatilaan. Ruotsalaisesta vuosina 1303-1373 eläneestä uskonnollisten näkyjensä ansiosta vuonna 1391 kanonisoidusta Birgitasta tehtiin juuri ennen vuosituhannen vaihdetta Euroopan suojeluspyhimys. Nyt on sitten katolinen Eurooppa ruotsalaisen naisvaltikan alla. Mahtaa Kustaa II Aadolfia kismittää siellä jossakin, kun katolilainen teki sen, mikä Kustaa Aadolfilta jäi kesken ;-) Olihan sentään maannainen.

En missään tapauksessa vierasta uskontoa, mutta näihin näkyjen näkijöihin, kielillä puhujiin ja vastaaviin persooniin suhtaudun hieman kriittisesti. Lieneekö Birgitan näkyjen kanssa mitään tekemistä sillä, että hänen kerrotaan olleen nykytermillä ilmaistuna melko vakavasti dysfaattinen ja saaneen ensimmäisen sanan suustaan vasta kolmivuotiaana. Aikuisena mukaan kuvaan tulivat edelleen nykytermein ilmaistuna syömishäiriöt. Birgitan ystävät olivat vuoroin huolestuneita siitä, kun rouva ei syönyt mitään ja vuoroin paheksuen hämmästelivät tämän mässäilyä.

Vankan uskonsa johtamana Birgitta varmasti pyrki pohjimmiltaan pyyteettömään hyvään, mutta tahtoen tai tahtomattaan hän käytteli melkoista poliittistakin valtaa. Hän innosti kuningas Maunun ristiretkelle Novgorodia vastaan saksalaisten värvättyjen joukkojen tuella. Tiedetäänhän se, miten käy, kun vastaan tulevat kuulut Karjalan männiköt. Birgitan selitys lienee eräästä myöhemmästäkin historiallisesta jälkiviisaudesta tuttu: kyllähän me muuten, mutta kun ne saksalaiset pilasivat...

Miehensä kuoleman 1349 jälkeen Birgitta muutti Roomaan, josta käsin teki pyhiinvaellusmatkoja Jerusalemiin saakka ja muutoinkin vietti varsin uskonnollista, mutta epäpoliittisempaa elämää kuin kotimaassaan.

Kuvaruudun tuijottelua

Windows 2000 -palvelimen ja Active Directoryn perusopiskelujakso alkaa olla lopuillaan. Tänään pidettiin asiasta koe. Minusta tuntuu, että en ole onnistunut opetuksessa kovin hyvin luomaan kokonaiskuvaa Windowsista ja AD:sta. Ei niin, etteivät kokeeseen osallistuneet olisi selvinneet tehtävistä, joku täydellisestikin, mutta luottaisin vaistooni siinä, että tämän jakson opetus ei onnistunut tavoitellulla tavalla. Lienenkö takertunut liiaksi yksityiskohtiin, jolloin erilaisten järjestelmänhallintatoimenpiteiden merkitys kokonaisuuden (eli käytännössä AD:n) kannalta on jäänyt epäselväksi. Yksi syy voi olla liiallinen tukeutumiseni MCP- tai MCSE-tyyppisten kurssien käsittelytapaan ja -järjestykseen. Opiskeltava asia on sama, mutta koulutusmuoto tyystin erilainen. Asia pyritään korjaamaan tammikuussa, mutta sitä ennen pitäisi hoitaa myös Linuxin palvelintoimintojen perusteet.

Moninaisten sattumien ja tilapäisjärjestelyjen vuoksi työmaalla on tullut eteen myös aivan odottamattomia tehtäviä. Kyseinen asia - datanomitutkinnon näyttöjen järjestely - on mitä tärkein, ja hoidetaan niin hyvin kuin mahdollista, mutta ehdottomasti siten, että se ei ole muusta pois. Vanhaa työsarkaa ei saa laiminlyödä uuden vuoksi. Ei taida tullakaan kaavailtua pitkää joululomaa, mutta sainpahan viime kesänä viettää tavanomaista enemmän aikaa vapaalla.

Ihmiset tuntuvat keskustelevan suhteellisen paljon televisio-ohjelmista. Niissä keskusteluissa olen aina ulkopuolinen, meillä kun ei televisiota ole ollut vuosiin. Vai peräti vuosikymmeneen? Siitä oli aikanaan helppo päästä eroon elämänvaiheessa, jossa oli paljon muuta puuhailua vapaa-ajan täytteeksi. Nyt sitä ei enää osaa edes kaivata. Uutisia, urheilua, kulttuuria, viihdettä ja lähes mitä tahansa kuulee radiosta mielin määrin, jos haluaa, ja kuvaruudun tuijottelun tarpeen voi täyttää yliannostukseen saakka tietokoneen ääressä.

Tarkoituksella kärjistetty ajatus: eikö media, jossa näkyvällä on merkittävä osuus, ole sisällön syvyyden kannalta suhteellisesti katsoen altavastaajan asemassa mediaan, jossa ohjelmatarjonnan vastaanoton "käyttöliittymä" ei ole visuaalinen? Miltä kenties harhaanjohtavilta ennakkonäkemyksiltä vältytään kuultaessa haastattelu radiosta sen sijaan, että se nähdään televisiosta, jossa voidaan panna merkille haastateltavan eleet, pukeutuminen, ympäristö jne? Entä mitä syvällistä tarjottavaa elokuvalla on kulttuurin muotona verrattuna kirjallisuuteen? On totta, että visuaalisuus tekee sitä käyttävästä mediasta ei-visuaalista aidomman siinä mielessä, että ympäristömme on täynnä visuaalisia ärsykkeitä. Mutta milloin se on aidompi ja milloin vain aidomman tuntuinen ja sikäli epäaitoa ei-visuaalisuuttakin harhaanjohtavampi? En halua yliarvioida televisiota mielipide- ja arvoilmaston vaikuttajana, mutta omasta puolestani olen aivan tyytyväinen osastani sen vaikutuspiirin ulkopuolella.

Jos televisio tässä kommuunissa olisi, niin kyllä sieltä varmasti tulisi katsottua hiihto- ja mäkihyppykisoja ja suurten juhlapyhien Raamattu-aiheisia elokuvaspektaakkeleita. Ja Rintamäkeläisiä, jos se vain tulisi.

Pikku merkintä ennen levolle käymistä

Excelin säästämä iltatuokio kului sitten ruumiinkulttuurin merkeissä. Ei tee lainkaan pahaa yrittää edes joskus käydä treeneissä, kun liikunta on myöhäissyksyn aikana muuten jäänyt liian vähiin. Uchi-mata-niminen liike, jota en ole oikein koskaan tuntenut kunnolla omakseni, onnistui aluksi luvattoman helposti ja alkoi sitten yhtäkkiä tökkiä luvattoman raskaasti. Onnistuin samaan rystyseni hangattua rikki mattoa vasten yhdessä vapaaottelussa. Ei, itse laji ei ole lainkaan vaarallinen, mutta minä olen hyvä sähläämään :-)

Sitten jotain aivan muuta. Miksiköhän usein maisema-aiheisissa seinäkalentereissa joulukuunkuva on yleissävyltään hyvin tumma. Tummuutta vasten loistava valo kuuluu tietenkin teemaan kuvaten joulunajan tunnelmaa, mutta yleisvaikutelma tahtoo jäädä synkäksi. Vaikkapa päättyvän vuoden rautatiekalenterissa Oripohjassa vuonna 1984 kuvattu Dv12 pikajunan nokalla on melkein uhkaavan näköinen pimeässä. Toisaalta eipä tuolla luonnossa valoista muutenkaan ole.

Palvelinostoksilla

Työmaalla uusitaan yhtä palvelinta. Näyttää siltä, että HP-Compaqilla on melkoinen osuus pienehköjen palvelintietokoneiden markkinoilla. Tiedosto-/levypalvelimen hankintaa koskevaan tarjouspyyntöön vastanneista noin 3/4 tarjosi jotakin Proliant-mallia. Toinen mielenkiintoinen huomio oli se, että AMD:n Opteron-prosessori ei oikein tunnu löytäneen tietään hämäläisten laitetoimittajien palvelinkokoonpanoihin. Intelin Xeon näyttää edelleen suosituimmalta tarjottavalta prosessorilta.

Laitteistokokoonpanojen kohtuullisesta yhdenmukaisuudesta huolimatta hintahaitaria löytyy yli tuhannen euron edestä.

Kun vielä kaikki tarjouksia laativat viitsisivät kertoa mahdollisimman tarkat tiedot tarjoamastaan asiasta. Käytännön kokemuksesta monet tarjouksia lukeneet varmasti ovat oppineet siihen, että aina ei tarjota aivan sitä, mitä tarjouspyynnössä kysytään. Vaikka tarjouspyynnössä speksataan muistityypiksi ECC, olisi mukava mainita jos tarjottu muisti todella on sellaista. Itsestäänselvyys ei myöskään ole se, että tarjouksen lukija tietää, mitä RAID-tasoja millainenkin hieno levyohjain tukee. Jos tarjouspyynnössä toivotaan tason 1 peilausta ja optiona tasoa 5, olisi hyvää mainosta kirjoittaa tarjouksen, että tämä ja tämä levyohjaimemme todellakin tukee niitä. Varsinkin silloin, kun hinta ei ole (onneksi) yksinomainen ratkaisuperuste, vaan päätöksentekijät voivat laskea painoarvoa mm. yhteensopivuus- ja suorituskykyseikoille, alkaa hieman kalliimmaltakin näyttävä tarjous kiinnostaa kummasti, jos siitä käy ilmi selkeitä teknillisiä etuja. Valmistajien WWW-sivuilta toki löytyy tietoa, mutta kohteliasta voisi olla säästää tarjousten lukijan vaiva sen etsimiseltä.

Excel on mainio työkalu, kun levyohjaimia ja muita hilavitkuttimia niputtaa paperilla :-) Iltaa tullee säästymään vielä vaikkapa Javan opiskeluun, tietokone-elektroniikan näyttötehtävän tutkimiseen, liikunnan harjoittamiseen tai... blogien lukemiseen.

Kahden unen välissä

Töiden jälkeen tein pitkästä aikaa sen virheen, että kävin pitkälleni olohuoneen sohvalle. Kulta naputteli tietokoneellaan viereisessä huoneessa. Vilma-kisu hyppäsi viereen kehräämään. Siinä tilanteessa uni yllätti varkain. Nukuin pari tuntia, mikä ei tiedä hyvää yöunille. Tai katsotaan nyt. Edelleen väsyttää.

Joulukalenteri pitäisi laittaa seinälle, vaikka säätilaa katsoessa ei uskoisi. Töistä tullessani hämmästyin huomatessani, että lukukautta on jäljellä enää kolme viikkoa. Vastahan oli elokuun yhdestoista.

Jouluvaloja ei liene ihmisten pihoissa ja ikkunoilla sen vähempää kuin ennenkään, mutta musta maa tuntuu imevän niiden valon. Meillä ei ole pihalla sopivan kokoista puuta, johon valoja ripustaisi. Pensaassa ne eivät näytä oikein hyviltä. Yläikkunaan tielle päin laitoin eilen "pyrstötähden", se tehköön jouluvalon virkaa.

Maakuntaradio kertoi seutukunnan marraskuun olleen leutoudestaan huolimatta harvinaisen vähäsateinen. Vähän väliä tihkutti, mutta se ei riittänyt. Ei lupaa hyvää talven vesitilanteen osalta haja-asutusalueilla.

Halmeen Aatu myy bensaa Panssariprikaatin joukoille

Eilinen lauantaipäivä kului Panssariprikaatissa aamuvarhaisesta saakka. En erityisemmin pidä moottoriteistä, joten nytkin ajoin vanhaa kolmostietä. Leteensuon paikkeilla piti pysäyttää auto ja ottaa sumuvaloista kivisuojat pois. Valoille oli todella käyttöä.

Päivän asiasisällöstä ei tässä sen enempää; tiedotuksen hoitakoot ne, joiden virkaan se kuuluu. Yksi yleisluonteinen seikka maksanee vaivan kirjoittaa. Keväällä käyty Irakin sota nousee edelleen esiin yhteydessä jos toisessakin. Eversti mainitsi yhdysvaltalaisten maksettavaksi koituvaksi sodan hinnaksi jossakin alan julkaisussa lasketun yli 970 miljardia dollaria, mitä piti supervallallekin korkeana. Muuan reserviläinen huomautti: "Mutta ajattele, mitä kaikkea sillä on saavutettu." "Niin, sinkkiarkkuja kotipuoleen ja yksi märkivä haava lisää maailmanpolitiikkaan", oli everstin vastaus. Ne kokeneet johtajat, jotka ovat eläneet yhden liturgian aikaa, eivät taida hevin suostua toiseen mokomaan.

Isossa ruokasalissa oli lauantaipäivän lounaalla hyvin hiljaista. Klisee "ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi" pätee täällä kirjaimellisesti. Lounaan jälkeenkään ei aloitettu yleisiä pilkkikisoja, kuten vastaavissa tilaisuuksissa joskus käy. Päivän päätyttyä jotkut porukastamme lähtivät iltakahville sotilaskotiin, joka oli vielä auki. Moni kai ihan nostalgiamielessä. Ehkä se hetki, kun rekisteröi "vanhan soden" salin ominaistuoksun, olisi nuorentanut sekunnin ajaksi 15 vuodella. Miksi haikailla menneisyyteen, kun muutaman peninkulman päässä on suunnilleen kaikki se, josta silloin 15 vuotta sitten omaa polkua etsiskelevänä nuorukaisena haaveili: oma koti ja oma rakas. Pehmoilua :-) Siispä nyt vähemmän sumuista vanhaa tietä kotiin.

Kotikylän osuusliike juhli kunnioitettavaa 100 vuoden taivaltaan. Perustajajäseniin kuului muuan Edward Metsola, räätäli, josta vanhat, nyt jo pois nukkuneet ihmiset sanoivat 1960-luvun jälkeen: "Se oli oikeasti se Halmeen Aatu". Metsola tosin selvisi hengissä sisällissodan jälkeen piilottelemalla hyvän aikaa metsissä ja saavutti sittemmin merkittävän aseman kunnallisessa elämässä. "Halmeen Aatun" yhden elämäntyön merkkipaalun kunniaksi mummot kantoivat sylikaupalla kotiin halpaa kahvia, nuoret halpaa colaa ja autojen tankkeihin valui hurjat määrät bensiiiniä yhden euron litrahintaan. Tankki täyteen. Kulutusjuhlaa.

Vielä amiksen nurkalta

Perjantainen ammattikoulunurinani herätti ansaittua kritiikkiä asiantuntevan lukijan taholta, mistä kiitos. En yritä tehdä asiasta juupa-eipäs-väittelyä, mutta saanen silti tuoda esiin pari seikkaa. Totta on, että ammattikoulun opettaja voi hyvin olla pitkän linjan osaaja, joka on vasta käytännön työkokemuksen jälkeen hankkinut muodollisen pätevyyden edellyttämän (tiede)korkeakoulututkinnon ja sitä kautta päätynyt opetusalalle. Tässä sinänsä mitä hienoimmassa mallissa on silti vielä pari ongelmaa. Ainakin teollisuuden aloilla tiedekorkeakoulututkinnon suorittanut ammattilainen työllistyy taloudellisesti palkitsevampiin tehtäviin yrityksen palveluksessa kuin yleensä julkisen sektorin rahoituksella toimivassa ammattikoulussa. Eikä pohjimmiltaan mitään ongelmaa olekaan siinä, että hyvin tuottava yksityisen sektorin yritys voi maksaa työntekijöilleen parempia palkkoja kuin pääosin verovaroin rahoitettu julkisen sektorin laitos. Mutta aivan totta on, että juuri näitä pitkän linjan osaajia kaivattaisiin opetustöihin paljon. Toinen, ruohonjuuritasolla ikävä ongelma on muodollisessa arvoasteikossa kohonnutta uhkaava "alikersanttitauti". Armeijan käyneet ehkä ovat tähän tautiin sairastuneisiin törmänneet, ja lienenkö minäkin törmännyt perjantaina kertomassani esimerkissä (ja kai silloin 15 vuotta sitten myös, mutta ei sitä enää niin hyvin muista). Perjantaista sukupuolirajoittunutta ilmaisua pehmentääkseni voin hyvin myöntää, että kyseinen tauti iskee paljon todennäköisemmin miehiin kuin naisiin, mutta onneksi vaikuttaa heissä yleensä vain muutaman kuukauden sopivissa olosuhteissa.

Ennen kaikkea, en väitä missään mielessä olevani kritisoimieni asioiden ulko- tai yläpuolella. Ja mitä tulee siihen, miksi toimin näissä kritisoimissani kehitysprojekteissa, on se, että kunnioitan moniarvoisuutta. Todellinen moniarvoisuus kun ei tarkoita moniarvoisuuden nimissä ajettavaa yhden aatteen asiaa, vaan sitä että tärkeässä kehitystoiminnassa tulee esiin mahdollisimman erilaisia näkökantoja. Jarrumiehiä ei ole tarvittu sen jälkeen, kun juniin kehitettiin paineilmajarrut :-) Virta vie, varmasti pohjimmiltaan hyvään suuntaan, mutta siinä voi valita joko ajopuun tai koskiveneen osan.

Taas ammattikoulunurinoita

Päivä kului jälleen Hämeenlinnan Myllymäellä jalon aatteen merkeissä. Tästä olen kirjoittanut useasti ennenkin, mutta jospa taas kerran. Hieman arveluttavia ovat ne painopistealueet, joilla maamme ammatillista koulutusta kehitetään. Keskeiseen osaan nousee erilaisten metataitojen - kärjistetymmin sanottuna välineellisten taitojen - kehittäminen ja lukuisat niihin liittyvät tuki- ja ohjausjärjestelmät. Jos tällä tiellä jatketaan liian pitkälle, syntyy "ammattilaisen" karikatyyreja, jotka - otettakoon esimerkki tietotekniikan alalta - osaavat laatia loistavan reflektiivisia henkilökohtaisia opiskeluohjelmia ja analysoida loputtomiin ammattikuvaansa ja itseään, mutta ihmettelevät kytkentätyökalun käyttötarkoitusta, kun pitäisi rakentaa siirtotie jakamolta työpisteeseen. Toisaalta, onhan meillä ratkaisu nimeltä työssäoppiminen. Siirretään substanssiosaamisen koulutusvastuu työpaikoille. Mitä muuta varten maan yritykset ja julkisen sektorin laitokset olisivat kuin toteuttamassa ammattikoulutusta?

Ammatillisen koulutuksen yksi perusongelma on se, että suuri osa siinä tavalla tai toisella johtavassa asemassa toimivista - olivat he sitten opettajia, tutkijoita tai korkeita virkamiehiä - ovat usein itse vieraantuneita tosiasiallisesta kontekstistaan. Perusongelma alkaa jo siitä, että monilla ammatillisen koulutuksen aloilla opettajan kelpoisuutena on ylempi korkeakoulututkinto ja alan työkokemus (Asetus opetustoimen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista 14.12.1998/986). Ensinnäkin tiedekorkeakoulun tutkinto on kaukana suorittavan työn ammattien tutkinnoista ja toiseksi tiedekorkeakoulututkinnon suorittaneen henkilön työkokemus on jotain muuta kuin suorittavan työn tekijän työtä. Tieteellis-teoreettisten, tiedekorkeakouluihin soveltuvien käytäntöjen uusintaminen ei välttämättä ole tehokkain tapa toteuttaa ammatillista koulutusta.

Opetushallituksen järjestämässä seminaarissa tuli seurattua suoraan sanoen melko noloja esityksiä. Yhdestä tuli mieleen Saision Elämänmenon vanhan äidin kokemus lääketieteen opetuksen esimerkkinä. AiHepiirin näkökulmasta sisällöllisesti varmasti mitä relevanteinta tapausesimerkkiä selosti kaksi opettajaa ja kaksi opiskelijaa. Nämä tuntuivat lukevan vuorosanansa paperista. Ketkähän noista neljästä olivat käsikirjoituksen laatineet? Opettajat loivat esityksen aikana opiskelijoihin arvioivia katseita. "No niin tytöt, kertokaapas nyt sitten, miten te..." tai "Hyvä, tytöt, hyyvä...". En tiedä, olenko vainoharhainen, mutta melkein pisti vihaksi katsoa, miten aikuisia ihmisiä nöyryytetään. Voin olla hyvin sukupuolirajoittunut, mutta en oikein olisi osannut kuvitella neljän miehen välille tuonkaltaista suhdetta vastaavassa tilanteessa. Toisessa tapausesimerkissä mässäiltiin lahjakkaan opiskelijaneidon psyykkisillä ongelmilla (kyseinen henkilö ei toki itse ollut paikalla, ja identiteetti häivytettiin asianmukaisesti). Omasta mielestäni ei kovin rakentavaa.

Hyvääkin toki oli paljon. Verkko-oppimisen puolella rakennetaan sovelluksia, jotka vaikuttavat hyvin lupaavilta juuri välineellisten taitojen hallintaan uhrattavan työpanoksen pienentämisessä. Ruokapöydässä (Hämeenlinnassa aina erinomainen, siinä viihtyy luvattoman pitkään) keskustelimme hartaasti open source -idean mahdollisuuksista tämänkaltaisessa työssä. Tuottaja itsekään ei vastustanut, päinvastoin.

Kaupunki oli yhtä harmaa ja sateinen kuin pari viikkoa sitten. Olin poiketa kauppaan edes katsomaan, mutta nuukuus iski ovella. Lieneekö ollut sama kauppa; isoista Wilson-mainoksista päätellen ehkä. "Reskalla" älä osta mitään -päivän tiimoilta luonto- tai yhteiskunta -aktivistin näköiset nuoret tiedottivat painavaa asiaa. Olin iloinen kaupan ovella tekemästäni päätöksestä. Apteekissa tuli kyllä käytyä, mutta lohduttelin omatuntoani ostosten puolipakollisuudella. Kauniissa vanhassa talossa sijainneessa apteekissa oli hyvin nopea ja ystävällinen palvelu.

Asemaravintolassa ennen junan lähtöä ehdin nauttimaan colan. Korpraali viittoi hurjasti käsillään selostaessaan tuoppinsa ääressä matkapuhelimeen leirin jälkeistä kiireistä lomalle lähtöä. Elokuvatähden näköinen pitkä mies puhui leveää Hämeen murretta daamilleen ja lausui pitkän pätkän Leinon Lapin kesää. Murretta puhuva henkilö kuulostaa aina inhimilliseltä.

Tietokonevanhukset eläkkeelle

Työmaalla myytiin henkilökunnalle ja opiskelijoille käytöstä poistettuja PC-tietokoneita atk-tuen varastoja täyttämästä. Talousjohtajan kanssa sovittiin hinnaksi kohtuullinen viisi euroa per laitteisto. Sata miljoonaa kertaa sekunnissa sykähtelevä Pentium-sydän, 32 megatavua muistia, noin 1000 MB:n kiintolevy, yksinkertainen näytönohjain, CD-asema, verkkosovitin ja 15-tuumainen kuvaputkinäyttö. Kelpo laitteita vieläkin vähään tyytyvälle käyttäjälle esimerkiksi Windowsin NT- tai "ysisarjalaisten", FreeBSD:n tai Linuxin ajamiseen. Vuonna 1996 nämä olivat niitä peruslaitteita, joita ostettiin paljon toimistoihin, kouluihin ja varmaan koteihinkin. Verrattuna moniin nykylaitteisiin suuri ero on komponenttien mekaaninen kestävyys. Lieneekö vuonna 2003 hankituilla laitteilla enää viidenkään euron hintaista käyttöarvoa vähään tyytyvälle, kun tämä vuosikymmen alkaa olla lopuillaan.

Vanhojen, mutta ehjien laitteiden suosio oli yllättävä. Erä myytiin hetkessä. Itse pelastin kaksi PC-vanhusta elektroniikkateurastamolta. Toinen päätyy itseään hieman varttuneempien museoesineiden kaveriksi veturitallille ja toinen syksyllä opintonsa aloittaneelle sukulaistytölle tekstinkäsittelykoneeksi.

Illalla vietettiin aluetoimikunnan kokousta juhlavissa, mutta hieman haikeissa merkeissä. Pelastuspalvelutoiminnan tällä seutukunnalla kymmenen vuotta sitten pystyyn polkaissut uranuurtaja jätti johtotehtävät nuoremmalle polvelle jatkaen toki kenttäorganisaatiossa. Kiitoksia Sepolle ja menestystä Sirpalle. Sotilaallisen jämäkkä ote johtamisessa tulee mitä ilmeisimmin säilymään ;-)

Arvoneutraalit väittämät ja niiden vesittäminen

Mielipiteiltään jossakin määrin yhteneväiseksi ryhmäksi profiloitu tai profiloitunut weblogien kärkipään joukko (Ihmissuhteet ja tasa-arvo, Väärien ajatusten kata-logi ym.) määrittelevät ajattelutapansa rationaaliseksi ja arvoneutraaliksi.

Arvoneutraalius on hyvä taito, kun tarkastellaan asioita syvällisesti - olivat ne sitten yhteiskunnallisia, luonnontieteellis-teknisiä, taloudellisia tai lähes mitä tahansa asioita. Mutta jotkut itseään arvoneutraaleina pitävät kirjoittajat vesittävät omat ihanteensa käyttämällä teksteissään pullolleen arvolatautuneita ilmaisuja, kuten "paskasakki", "humanistipelle", "stallari" jne. Arvoneutraaleita käsitteitä olisi löydettävissä myös sellaisille asioille, jotka ovat omien mielipiteiden vastaisia.

Historiaväärennöksiä ja hymypatsaita

Alkaa tulla tavaksi kommentoida kiinnostavista ilmaislehdistä luettuja juttuja tässä weblogissa. On helppo yhtyä Aikalaisessa kirjoittaneen historiantutkija Tapio Salmisen näkemykseen siitä, miten historian popularisointi johtaa usein sen vääristelyyn. Salmisen arvostelun kohteena ovat erityisesti 1990-luvulla muotiin tulleet keskiaikatapahtumat, joita vietetään suuressa mittakaavassa ainakin Turussa ja Hämeenlinnassa. Yleisölle suunnattujen viihteellisten keskiaikatapahtumien ajankuva on enemmänkin 1800-luvun lähinnä anglosaksisten romanttisten kirjailijoiden näkemyksiä keskiajasta kuin kuvaa Suomen keskiajan historiasta. Lieneekö niin, että Robin Hood on suomalaisillekin tutumpi hahmo kuin Vesilahden Daavid tai Ivanhoe tunnetumpi kuin Matts Kettilmundinpoika?

Salminen esitti myös mielenkiintoisen näkemyksen 1960-1970-luvulla tapahtuneesta maan suurten linnojen restauroinnista historiallisena paradoksina.
Historian aitouden kannalta valitettava fakta on, että erityisesti satoja vuosia vanhojen rakennusten restaurointityössä on aina tehtävä kompromisseja. Eri aikojen lisä- ja muutosrakentamisen vuoksi alkuperäistä tai yleensäkään varhaista asua voidaan tuskin koskaan tavoitella. Puutteellisen tiedon vuoksi restaurointi - oli sen tavoite lähes mikä tahansa riittävän varhainen ajankohta - tulee olemaan nykypäivän tulkinta menneisyydestä.

Olen tainnut aiemminkin mainita 1800-luvun innostuksesta vanhojen rakennusten "paranteluun" sen aikaisen romanttisen menneisyyskäsityksen mukaisesti. Uudempien aikojenkin restaurointitöitä voidaan kritisoida samalla tavalla. Salmisen kriittinen näkemys 1960-1970-lukujen restaurointitöistä herättää, kun pohtii valoisan modernismin ilmenemistä vaikkapa Olavinlinnan entisöidyssä kuninkaansalissa.

Salminen ei tätä esitä, mutta jyrkän ajattelutavan mukaan ainoa historiallista todellisuutta vastaava asu syntyisi niin, että kohde jätettäisiin museaaliseen käyttöön siirtymisensä aikaiseen tilaan vain suojaamalla se siten, että rappeutumista pääsisi tapahtumaan mahdollisimman vähän. Näin monet maamme vanhat linnat olisivat lähinnä 1900-luvun varasto-, sotilas- tai vankilarakennuksia. Yleensä mieluummin kuin noudatettaisiin tätä pedanttista aatetta, hyödynnetään vanhojen rakennusten mahdollisuuksia menneisyyden esittämiseen restauroinnin avulla. Vaikea tätä kohteen pitkää historiaa hyödyntämään pyrkivää toimintamallia on pohjimmiltaan lähteä moittimaan, mutta vanhoja entisöityjä kohteita tiedollisen, ei-elämyksellisen tarkastelun näkökulmasta katselevalle lähdekritiikki on yhtä tärkeä taito kuin paljon puhuttu mediakritiikki joukkoviestinnän kuluttajalle.

Niin hämmästyttävältä kuin se saattaakin kuulostaa, linnojen rinnalla niinkin nuorten menneisyyden jäänteiden kuin veturien entisöinnissä joudutaan tekemään joskus vastaavia kompromisseja.

Toisessa mukaan tulleessa ilmaislehdessä, Aviisissa, kirjoitti Johanna Vehkoo kriittiseen sävyyn hymypatsaista, tai nykyään virallisemmin hymyveistoksesta. Hymypatsaskäytäntöä voidaan paheksua väärien, ulkoa ohjattujen käyttäytymismallien ylläpitämisestä, mutta toisaalta voidaan kysyä, päteekö stereotypia ympäristön vaatimuksia mielistelemään ajautuneesta hymytytöstä tai -pojasta todellisuudessa. Jos oppilaat saavat itse keskuudestaan valita patsaan saajan (kuten pitäisikin), vaikuttaa stereotypia melko erikoiselta, kun muistetaan, että käytäntö koskee peruskoulun ala-astetta, jossa lasten väliset sosiaaliset suhteet vielä rakentuvat muilla tavoin kuin aikuisten miellyttämiseen tähtääviä käyttäytymismalleja soveltamalla. Toki lasten omista lähtökohdistakin nousevia arvostuskriteereitä voidaan syystä asettaa kyseenalaisiksi, mutta väittäisin että ne ovat kuitenkin erilaisia kuin hymypatsas-stereotypiaan kuuluvat ylikiltteys tai mielistely.

Koulun Kerhokeskus, joka hymyveistosta kouluille toimittaa, on määrittänyt patsaan saamisen kriteereiksi rehtiyden, luotettavuuden, avuliaisuuden, reippauden, iloisuuden ja terveet elämäntavat. Nostalgisen 1950-lukulaisilta kuulostavien käsitteiden taakse ei silti tarvitse kätkeytyä mitään epätervettä. Ei esimerkiksi oikea avuliaisuus ole höynäytettäväisyyttä tai iloisuus teennäistä kestohymyä. Ilman turhan monimutkaisia mielleyhtymiä nuo ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan hyviä ominaisuuksia niin lapsille kuin aikuisille. Ainakin tämän kommuunin ainoan hymyveistoksen on helppo uskoa aikanaan tulleen ansaituksi juuri noilla yllämainituilla hyvillä seikoilla :-) Hymytyttö on arvoisella paikallaan olohuoneen vitriinissä.

Tyylin vaihdos

Aamupäivällä aloitettiin Windows 2000 -palvelinkäyttöjärjestelmään tutustuminen käyttöjärjestelmän ja Active Directory -palvelun asennuksen merkeissä.

Pääsin iltapäivällä tutustumaan omakohtaisesti parturimestarin erikoisammattitutkinnon näyttöön asiakkaan roolissa. Näytön suorittajat olivat kokeneita ammattilaisia, ja työ oli jotakin koko lailla muuta kuin sellainen parturointi, jota normaalisti alan liikkeissä tehdään. Minut parturoi opettajakollegani, kampaajamestari, joka oli lähtenyt hakemaan lisäpätevyyksiä myös miesten parturoinnin puolelle. Mistä lienee mallitoimistoista muut näytön suorittajat olleet omat asiakkaansa hakeneet; trenditietoiset ihmiset varmasti muodostavatkin huomattavan osan hienojen parturisalonkien asiakaskunnasta. Hyvä silti, että edes minä edustin mallina peruspartureille tyypillistä persjalkaista perusjunttia.

Olimme sopineet, että Kirsillä oli vapaat kädet minua käsitellessään, ja täytyy myöntää että ulkoinen olemukseni koki taiteilijan käsissä melko huomattavan muutoksen. Nyt taitaisin käydä vähän aikaa melkein fantasia-scifi-tekno-gootti-tiesmistä friikistä. Ja minä kun muutenkin olen sellaisten alakulttuurien mitä suurin ystävä ;-) Ulkoisesti tämä olisi kuulemma juuri omaa tyyliäni. Huhhuh. Ehkä jatkossa kuitenkin riittävät edelleen kokonaisvaltaisesti käyteltävä millin terä hiuksiin ja partahöylä naamaan. Mutta kiitoksia taitavasta työstä ja mielenkiintoisesta kokemuksesta! :-)

Villeistä kampauksista pitäville voi lämpimästi suositella ilmaisia taidonnäytteitä ammattikouluissa järjestettävien hiusalan tutkintojen näyttöasiakkaina. Kannattaa kysyä kuitenkin mahdolliselta hallitukselta ensin kanta asiaan kotona :-)

Ilta kului tietokoneyliannostusta hankkiessa kotikoneella Javan opiskelun parissa. Silmät alkavat painua väkisin kiinni.

The Domesday Book

Tulkoon kirjoitettua sananen myös itse tuomiosunnuntain teemaa sivuten.

Kouluhistoriasta tunnettaneen Englannin 1000-luvun jälkipuoliskolla valloittaneiden normandialaisten hallinnon vuosina 1085-1086 laatima veroluettelo. Luetteloon kerättiin huomattava määrä tietoa vallattujen alueiden taloudellisesta tilanteesta, ja sitä käytettiin - tietenkin - saattamaan kelpo osa tuosta varallisuudesta uusien vallanpitäjien haltuun. Verojen kohteeksi joutuneet nimesivät veroluettelon Tuomiopäivän kirjaksi.

Meikäläinen, monisyisten erityisesti taloushistoriallisten kehityskulkujen vuoksi muutaman vuosisadan nuorempi vastine "Tuomiopäivän kirjalle" on "Vuoden 1571 hopeaveroluettelo". Kotoisen veroluettelon nimi ei taida aivan normandialaisveljensä lailla ruokkia historiallis-romanttista mielikuvitusta ;-) Mielenkiintoista sinänsä, englantilaisiin kansantaruihin ilmestyy rahvaan puolustajan Robin Hoodin hahmo melko pian vuosien 1085-1086 veroluettelon laatimisen jälkeen. Suomen historiaan - ja myös tarinoihin - ilmaantuu jokin aika Älvsborgin linnoituksen lunnaiksi vuonna 1571 kerättyjen hopeaverojen jälkeen muuan ilmajokelainen "pää kero, sininen lakki".

Domesday Bookin nimi pohjautuu tietenkin Raamatun teksteihin: evankeliumeihin ja Johanneksen ilmestykseen. Kristillisissä piireissä viimeinen tuomio jakaa mielipiteitä. Toisten mielestä siitä pitäisi saarnata, kun taas toiset näkevät ajatuksen tuomiosta ristiriitaisena varsinkin Uuden Testamentin yleisen linjauksen kanssa. Asia kytkeytyy vaikeaan teodikean ongelmaan.

Suomen evankelisluterilaisen kansankirkon pää-äänenkannattajan Kotimaa-lehden viime perjantain numerossa käsiteltiin Raamatun viimeisen tuomion problematiikkaa mielenkiintoisesta historiallisesta ja yksilöpsykologisesta näkökulmasta. Toiveikas ajatus jumalallisesta kostosta (vuoden 1933 käännös kuvaa asiaa kärkevämmin kuin vuoden 1992 käännös) on kristinuskossakin pohjimmiltaan vanhatestamentillista eli juutalaista perintöä. Se on syntynyt aikana, jolloin paimentolaiskansan rahvaaseen kuulunutta yksilöä, tai aina parempiosaistakaan, ei suojannut mikään käytännössä toimiva oikeuslaitos tai vastaava järjestelmä. Kun vihollissoturit tai rosvot vuodesta toiseen veivät elannon ja hävittivät kodin, keskivertoihmisen näkökulmasta oli helpottavaa uskoa siihen, että paha saa edes joskus palkkansa.

Hämärä tallipiha

Veturitallilla pidettiin päivällä pienimuotoinen joulunavaustapahtuma. Viime vuonna järjestetty vastaava tapahtuma keräsi kiitettävästi yleisöä, vaikka glögitarjoilua ja arktista resiina-ajoa (silloin oli paljon lunta maassa) moottorilla tai ilman erikoisempaa ohjelmaakaan ei oltu järjestetty. Tänään yleisöä taisi olla kokonaista puolenkymmentä henkeä. Omaa väkeä eli talkoolaisia oli enemmän. Syynä asiaan on varmasti ollut vaatimaton tiedotus, jonka suhteen voin päivän kirkollistakin aihetta sivuten omalta osaltani huudahtaa "Mea culpa!"

Varsinaisia töitä ei juuri tehty. Kirjastoa, taukotupaa ja lipunmyyntitiloja lukuunottamatta tallissa ei talvella ole lämmitettyä tilaa. Kääntöpöydän lukituskielten siirtonivelet piti sulattaa veturin pakkasnesteen avulla. Vesi oli päässyt jäätymään pahoihin paikkoihin.

Osoittautui käsittämättömän vaikeaksi vastata erään tiedonhaluisen kysymykseen Dm7-kiskoauton eli "Lättähatun" polttoaineen kulutuksesta. Paikalla kun ei ollut yhtään kyseisellä laitteella ammatikseen ajanutta tai sitä huoltanutta, ja äärimmäisen vähäisen museokäytön aikana kulutusta ei meillä ole erityisesti tilastoitu, jouduimme turvautumaan museon kirjaston tarjontaan. Kumma kyllä, sen paremmin kiskoauton kuljettajan ohjekirja kuin alan harmaa raamattu eli Kalervo Kokkolan ja kumppanien oppikirja "Dieselveturit ja moottorivaunut II" eivät osanneet kertoa kulutuksesta mitään.

Varsinkin atk-alalla naureskellaan vianmääritysoppaiden hyödyttömille ohjeille. Kyllä veturiteollisuudessakin on osattu jo 1960-luvulla. Vika: lämmitysputkistossa on vuoto. Ratkaisu: paikanna ja korjaa vuoto.

Kirjoja selatessa tuli eteen sellainenkin - niin häpeällistä kuin onkin myöntää, mutta itselleni uusi - seikka, että vanha kunnon 95 tuntikilometrin huippunopeuden saavuttava Lättähattu ansaitsisi biturbo-nimen oikeastaan yhtä hyvin kuin hieno urheiluauto.

Lähdin tallilta juuri sopivasti, että polkupyörän dynamoa ei tarvinnut laittaa päälle.

Konesalissa

Kävin puolisoni kanssa iltapäivällä Tampereella. Tällä kertaa joukkoliikennettä suosimattomasti, kun oli asiaa automarkettiinkin. Matkalla kulta ei saanut viritettyä autoradiota Groove FM:lle (hänen suosikkikanavansa ei kuulu kotipuolessa, mutta lähellä Tamperetta kyllä), joten oli tyydyttävä YLEn Tampereen radioon. Sieltä tuli puffi Työväen keskusmuseon avoimien ovien päivästä. Yhteisymmärryksessä päätimme sen perusteella suunnata ensiksi Finlaysonin alueelle.

Edellisestä käynnistämme tuossa museossa oli kulunut jo reilut puoli vuosikymmentä. Paljon oli siinä ajassa muuttunut. Nimensä mukaisesti karusta museosta oli tullut museologian uusien tuulien mukainen mediakeskusmainen laitos. Hyvin tyylikäs sellainen.

Suurella vaivalla rakennettu, elämyksellistä ajankuvaa tarjoamaan pyrkivä perusnäyttely esitteli Tampereen työväen elämää 1800-luvun alkupuolelta 1970-luvulle. Pääpaino oli kiitettävällä tavalla työväen arjessa, eli suurelta osin työssä. Työpäivät olivat 1800-luvulla usein 13-14-tuntisia. Kotona käytiin arkisin lähinnä vain nukkumassa, ellei tehtaasta hieman kauempana asuva väsymyksestä etsinyt lepopaikakseen raakapuuvillakasaa tehtaan hiljaisesta nurkasta.

Se tosiasia, että koti oli talouden ensisijaiselle ansiontuojalle vain arkiöiden nukkumapaikka, saattaa selittää silloisen kansan asunto-olojen vaatimattomuutta lähes yhtä paljon kuin matala tulotaso. Vertailun vuoksi toisessa maailmansodassa asemasotavaiheen aikana, jolloin materiaalinen puute oli vähintään yhtä kova kuin tehtaiden työväen keskuudessa 1800-luvulla, sotilaat rakensivat mitä kodikkaimpia korsuja. Joutuivathan he viettämään niissä aikaa paljon enemmän kuin työläisisänsä tai -isoisänsä omissa kodeissaan. Tämä museossa mieleeni käynyt historiallinen ajatelma voidaan tosin kiistää sillä, että yleisen teknisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen vuoksi 1940-luvun miehet olivat tottuneet vaatimaan laadukkaampaa asumistasoa kuin 1800-luvun loppuvuosikymmenten miehet.

Perusnäyttelyssä ei mässäilty luokkaristiriidoilla eikä edes sisällissodalla. Itse asiassa sisällissotaa kuvaava pieni, helposti huomaamatta ohitettavissa oleva dioraama oli symbolistisuudessaan mitä vaikuttavin. Metsikkö valmistautui kevääseen, mutta kaikki ei ollut aivan kuin normaalina maaliskuun päivänä. Muistaako muuten joku, miten samaisen museon vuosina 1993-1994 pidetyn sisällissodan 75-vuotismuistonäyttelyn juliste herätti aikanaan pienoista kohua? Rauniokaupungin kadulla makaava kuollut lapsi muistutti viiltävällä, mutta terveellisellä tavalla siitä, miten silloin kauhisteltu entinen Jugoslavia ei ollut edes ajallisesti kovin kaukana omasta turvallisesta kodistamme.

Museon helmi oli omasta mielestäni höyrykonenäyttely. Väitän, että se on yksi Tampereen vaikuttavimmista julkisesti avoinna olevista paikoista. Finlaysonin valtakunnan sydämen muodostivat vuosina 1900-1948 rouvasparista Marie ja Helene koostuva kolmipaisunta- eli trippelihöyrykonejärjestelmä massiivisine käyttöpyörineen (anteeksi, jos kiskoliikennealan mieheltä tuli väärä termi). Tuo Sulzer-tyyppiä edustava höyrykonejärjestelmä on ollut Suomen suurin höyrykone.

Höyryn voimalla toimivien Winterthurissa Sveitsissä (samassa kaupungissa muuten toimi tunnettu Schweizerische Lokomotiv- & Maschinenfabrik eli SLM, joka toimitti mm. G-sarjan vetureita VR:lle) valmistettujen koneiden mäntien liike pyöritti halkaisijaltaan yli kahdeksanmetristä käyttöpyörää. Pyörän liike oli 40 tehtaan omana työnä tehdyn paksun köyden välityksellä johdettu edelleen eri osastojen vauhtipyörille ja niiltä vetohihnoja pitkin kutoma- ym. työkoneille. Äärimmäisen mielenkiintoinen järjestelmä.

Höyry johdettiin konesaliin nykyisen liikekeskuksen paikalla sijainneesta pannuhuoneesta. Ensin se laittoi käyttöpyörälle voimansa antaneen männän liikkeelle Marie-koneen korkeapainesylinterissä. Seuraavan se antoi käyttöpyörälle liikettä Helene-koneen keskipainesylinterissä. Tämän jälkeen se vielä vieraili molempien rouvien peräpäässä sijainneissa matalapainesylintereissä antamassa käyttöpyörälle potkua. Näiden samaa höyryä useassa sylinterissä hyödyntäneiden (ainakin rautateillä yhdyskone-nimellä tunnettujen; vetureissa höyry vieraili tosin vain kahdessa sylinterissä) koneiden etu muun tyyppisiin (rautateillä ns. kaksoiskoneet) nähden oli taloudellisuus. Veturien verraten pienissä koneissa ei yhdyskonerakenteella kuitenkaan saavutettu toivottua suorituskykyä. Tehdasoloissa tilanne on varmasti ollut toinen.

Sulzer-koneissa höyrynjakolaitteena toimivat venttiilit. Ratkaisu on luistikoneita katselemaan tottuneen näkökulmasta mielenkiintoinen.

Suurten höyrykoneiden maailmasta olisi helppo tehdä industrialistis-goottilaista kauhuromantiikkaa. Äänimaailma ja runsaat liikkuvat, ammattitaidottomalle vaaralliset komponentit saattavat tuntua pelottavilta nykyajan ihmisen näkökulmasta. Finlaysonin konesali on kuitenkin ollut jo 1900-1920-luvuilla otetuissa valokuvissa lähes steriilin siisti. Eroa vastaavan ajan sairaaloista otettuihin kuviin on vaikea huomata. Finlaysonin sydämen ero jatkuvasti sään ja matkan armoilla olleisiin höyryveturien koneisiin oli silmiinpistävä. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi Umberto Eco taisi hassahtaa pahemman kerran mielikuvitusmaailman vietäväksi pariisilaisessa vastaavanlaisia luomuksia esittelevässä tieteiden ja tekniikan museossa.

Pannuhuoneessa tilanne tosin lienee ollut muutamaa kertaluokkaa infernaalisempi kuin temppelimäisessä konesalissa.

Konesalin näyttelyssä esillä olleet otteet koneiden käyttöpäiväkirjoista olivat todellista verbaaliakrobatiaa siitä, miten vanhaa tampereenkiältä on aikanaan puhujien omin ajatuksin ja käsin translitteroitu kirjalliseen asuun: "4 pvä karunpualeiselta linjalta ruvettiin vaihtaan tuupeja."

Pieni metanäyttely kertoi siitä, miten esineistä tulee museoesineitä. Yleisökilpailussa pyydettiin tunnistamaan ja luetteloimaan jokin esine. Kehittelimme museoon päätyneistä, mielestämme sääksmäkeläisen metsätyömies ja pienviljelijä Einari Epätoivon käsityönä tehdyistä tukkisaksista oikein virallisen näköisen luettelointikortin.