Pienistä asioista tulee hyvä mieli

Aamu oli harvinaisen ankea kolmen tunnin yöunien jälkeen. Eikä unet vienyt asiakaan mikään miellyttävä ollut.

Töissä päivä valkeni. Hassua, miten voi tulla hyvä mieli niin pienestä asiasta kuin rakennustekniikan ammattilaisten käyttämän laseretäisyysmittarin kokeiltavaksi saamisesta. Se oli kaikessa tarkoituksenmukaisuudessaan hieno laite. Leica merkiltään.

Illansuussa selatussa päivän Hämeen Sanomissa oli pikku-uutinen, joka olisi voinut olla vaikka radiohupailusta. Siinä kerrottiin, miten Lahdessa joulunavaus suoritetaan tulevana lauantaina pudottamalla kolme Itämään tietäjää lentokoneesta (toki laskuvarjoin). Homman oli junaillut keskustaisäntä Pokko Lemminkäinen (vaikka nimi ei taidakaan tulla minkään alueen GT-kartasta, kuulostaa se hyvin alivaltiosihteerimäiseltä :-)

Tässäkin kylässä toteutetaan joulunavaustapahtuma huomenna. Jotta myös rautatieasemalla olisi vähän lisävaloa, kävin lainaamassa veturitallilta sähköistetyn vaihteenasetin m/1922:n lyhdyn ja Hanomag-höyrysäiliöveturin lyhdyn. Kyseinen vaihteenasetin, joka itsenäisyyden ajan alkuvuosina vähitellen korvasi vanhan "pääskysenpyrstön", on mielestäni hyvin kaunis esine. Höyrysäiliöveturi puolestaan on hyvin mielenkiintoinen tekninen innovaatio. Valo ei heti syttynyt, vaikka tallilla kokeillessa nuo vielä paloivat iloisesti. Syy osoittautui niin yksinkertaiseksi kuin yhden sulaketaulun palaneeksi 10 ampeerin sulakkeeksi. Asemalla ei ollut enää työväkeä, joten matka lähimarkettiin vaadittiin.

Moni päätien varrella sijaitseva kauppaliike oli somistanut näyteikkunansa joulutunnelmiin. Periaatteesta en laittanut joulukoristeita rautatieaseman vitriiniin vielä näin vanhan kirkkovuoden puolella. Lämpimät valot riittäkööt.

Lisää muminaa keskusteluihin

En malta omalla mitättömällä panoksellani olla puuttumatta parin viime päivän aikana weblogeissa nuorisosta käytyyn mielenkiintoiseen keskusteluun. Kuten taannoisessa koulukiusaamiskeskustelussakin, ovat näkemykset nuorten enemmän tai vähemmän järkevistä ajatusmalleista ja niiden muuntumisesta kautta vuosikymmenten riippuvaisia tulkitsijasta itsestään ja hänen omista kokemuksistaan. Ennen kattavaa todellista tutkimusta asiasta meillä on yhtä monta totuutta kuin tulkitsijaakin.

Ainakin Panu Höglund ja Tommi Perkola ovat olleet sitä mieltä, että nykyajan nuorisoa eivät houkuttele ihanteet rajusta elämästä samaan tapaan kuin pari vuosikymmentä sitten. Vai näyttikö itse nuorena ollessa rajujen asioiden ihannoinnilta sellainen, mille tänään, aikuisena, vain tyydytään virnistämään nuorten toimintaa seuratessa?

Entä ovatko nuorisomediakulttuuria luovat ihmiset itse rankan nuoruuden läpikäyneitä? Vai ovatko he(kin) olleet nuorina sitä tasaista, kunnollista valtavirtaa, jonka rankin nuoruuden kokemus oli yksi hörppy liikaa helmeilevää omenaviiniä, kun Dingo esiintyi Särkässä (taisi tulla hieman sukupuolipainottunut ilmaisu; korjataan kohta)? Mediakulttuurintuotantoon päästessään nämä ylläpitävät ja uusintavat sitä samaa nuoruuden myyttiä, joka enemmän kuin todellisiin kokemuksiin, perustuu kuvitelmaan siitä, millaista olisi elää "todellinen" nuoruus pulpettien, soittotuntien, pelikenttien ja kodin turvallisen maailman ulkopuolella.

Ei 1980-luvun nuorisokulttuuriin minusta kuulunut mikään rankkojen kokemusten etsiminen. Tai no jaa. Tämän päivän 13-vuotiaat kaahaavat poliisia pakoon varastetuista autoista kertovissa tietokonepeleissä. 1980-luvun alun sällit tekivät sitä reaalimaailmassa koulun käsityötuntien tuotoksina viritetyillä mopoilla :-) Parin vuosikymmenen takaisten nuorten poikien statussymbolit - mopo ja ilmakivääri - olivat konkreettisina esineinä reaalimaailmasta vähemmän vieraantuneita ja siinä mielessä kiistämättä rankempia mediakulttuurin tarjoileman viihteen ilmentymiä kuin tämän päivän virtuaalistettuun todellisuuskuvaan perustuvat tietokonepelit, liveroolipelit, weblogit ja muu vastaava kulttuuri.

Mutta silti peruskoulun jälkeen kipitettiin kiltisti ammattikouluun tai lukioon. Ei kukaan oikeasti kaivannut rankkoja kokemuksia. Rappion tie pelotti lähtökohdista riippumatta. Nykyään useampi nuori kuin ennen jää syrjään peruskoulun jälkeisestä koulutuksesta ja/tai työkokemuksesta ja sitä kautta saa tai hankkii vanhempaa sukupolvea helpommin avaimet eri tavoin rankkaan elämään. Se tosin ei ole läheskään yksin näiden nuorten itsensä syy.

En yritäkään kiistää, että jonkun muun vaikkapa juuri 1980-luvulla nuoruutensa eläneen henkilökohtainen todellisuus olisi toisenlainen.

Sitten lisää valitusta itseä parempien kirjoittajien teksteistä. Nimimerkki "Misu" kirjoittaa siitä, miten aikuistunut, yksilöllisyytensä löytänyt ihminen pyrkii vahvistamaan yksilöllisyyttään ja riippumattomuuttaan useilla elämänkentillä. Puuttumatta sen paremmin asian ihmissuhdeaspektiin väitän, että vaikka yksilö arvostaisi itsensä ja oman yksilöllisyytensä miten korkealle tahansa, hän ei ympäröivän yhteiskunnan näkökulmasta ole mainittavassa määrin kanssasisartaan tai -veljeään erityisempi henkilö, millä seikalla saattaa joissakin tilanteissa olla hämmentävä vaikutus. Nyky-yhteiskunnan elinkeinorakennetta ja huoltosuhteita tarkastellen yksilön riippumattomuus on vitsi. Tosin niin huono vitsi, että sen toteutumista ei koskaan toivo näkevänsä.

Hypnopolis ja Frankfurt

Päätin kirjoittaa tänään asioista, joista en oikeasti tiedä enkä ymmärrä mitään. Vaikka Kalevankankaalla kävisi vain tietokoneohjelmoinnin ja halvan kahvin vuoksi, tarttuuko sieltä jotain pöpöjä?

Lukaisin Kulttuurivihkot-lehden alkusyksyllä ilmestyneestä numerosta Harri Veivon kirjoittaman artikkelin, jossa käsiteltiin julkisen tilan vähenemistä kaupunkisuunnittelussa. Itse artikkeli oli lähinnä historian pintakerrosten raapimista, joka valitettavasti on monien mielenkiintoisella tavalla sosiologisesti asioita tarkastelevien kirjoittajien paheita. Sanottavaa (ja joskus julistettavaakin) heillä on niin paljon, että historiallisia ilmiöitä ei ehditä tarkastella kokonaisvaltaisesti, vaan kehityskulkuja aggregoidaan sopivalla tavalla selittäviksi suuriksi linjoiksi, jollaisena historiallinen todellisuus eigentlich nicht gewesen. Väitän, että esimerkiksi sellainen käsite kuin "moderni" on oikealle historiantutkimukselle vieras, karttaahan se jopa Suomen oloissa sellaistakin, huomattavasti "modernia" vähälähteisempää aikaa kuvaava yleiskäsitettä kuin "keskiaika".

Vaihteenasetin on käännetty nyt sivuraiteelle. Toisinaan epähistoriallisuuteen sortuvassa ajattelussa viitataan niinsanotun Frankfurtin koulukunnan muodostamiin teorioihin. Frankfurtilainen kriittinen teoria nähdään usein vastalauseena perinteistä tieteellistä ajattelua vastaan. Varsinkin luonnontieteiden ja niitä soveltavien tieteiden edustajat näkevät frankfurtilaisen termin "traditionaalinen teoria" punaisena vaatteena, joka muka halventaa heidän tutkimuskulttuuriaan. Taas: Wie es eigentlich gewesen? Frankfurtin koulukunnan koti oli tiedekorkeakoulun yhteyteen perustettu Institut für Sozialforschung. Luulen, että frankfurtilaisten kriittistä teoriaa tulisi lukea yhteiskunnan tutkimuksen näkökulmasta eikä yleisenä kaikenkattavana teoriana. Voidaan jopa kysyä, missä määrin se soveltuu historiallisten asioiden tutkimukseen, vaikka ainakin Horkheimer taisi asetella jonkinlaista historiantutkijankin viittaa harteilleen.

Frankfurtin herrojen hyvin provosoivan - etten sanoisi joitakin 1990-luvun alussa Suomessa muodissa olleita yhteiskuntatieteellisiä virtauksia harhaanjohtavalla tavalla palvelevan - nimen saaneessa käännetyssä esseekokoelmassa "Järjen kritiikki" (Vastapaino 1991) Adorno painottaa empiirisen tutkimuksen eikä niinkään suurien linjanvetojen merkitystä kirjoitelmassaan "Sosiologia ja empiirinen tutkimus". Ylipäätään Frankfurtin herroja taidetaan usein lukea heidän teksteistään erilaisia poliittisia tarkoituksia varten tehtyjen tulkintojen silmälasit päässä. Tekstejä ei nähdä omassa historiallisessa kontekstissaan, äärideterministisen, fasistisen totalitarismin mahdollistaman "järjen" kritiikkinä vaan ylipäätään länsimaisen rationalismin kritiikkinä. Herrat Adorno, Horkheimer & kumppanit lienevät kääntäneet kylkeään viimeisessä leposijassaan useammankin kerran, kun heidän ajatuksillaan on varsinkin vasemmiston äärilaidan 1970-luvulla tapahtuneen intellektualisoitumisen (vai intellektualisoinnin, olisi mielestäni aatehistorian tutkijoille hyvä kysymys) jälkeen perusteltu toisensuuntaisen totalitarismin ihannointia.

Kulkutie takaisin pääraiteelle on vapaa. Niin juu, mitäs mun taas pitikään sanoa? Tässä mainitussa Kulttuurivihkojen artikkelin lopussa esitetään mielenkiintoinen näkökulma, jonka mukaan nykyisten kaupunkien keskustojen suunnittelu tähtää maksimoimaan yhteydet muualle, pois kyseisestä paikasta ja tilasta. Sitä artikkelissa kutsutaan hypnopolikseksi. Isojen, perinteikkäiden kaupunkien keskustoissa ei sen paremmin taloudellisten, lainsäädännöllisten, kunnallispoliittisten kuin esteettistenkään syiden perusteella ole yleensä mahdollisuuksia huomattavan radikaaleihin muutoksiin. Mutta eivätkö monet pienet, kehittyvät tai kehittymishaluiset, kunnat juuri mainosta itseään - varmasti huomaamattaan - hypnopoliksina? Mainoslauseissa vilisevät hyvät yhteydet muualle, sinne jonnekin, missä varsinainen elämä on.

Itse Kulttuurivihkot-lehdellä on kai aikanaan ollut melko raju ja radikaali maine. Lieneekö suurin aatteiden palo jo hiipunut, mutta minusta ainakaan tuota selaamaani numeroa oli sisältönsä perusteella vaikea erottaa monesta maineeltaan vähemmän raisusta, city-ihmisille suunnatusta kulttuuriasioita käsittelevästä lehdestä, kuten Voimasta.

Olen lupautunut koe-eläimeksi ensi viikolla toteutettavaan parturimestarien näyttöön. Kumma, että joku haluaa mallin, josta ei millään konstilla saa hyvän näköistä. Yhtä kaikki, etukäteistoimenpiteenä olin tänään niin hienostuneen toimenpiteen kuin värianalyysin kohteena. Olen kuulemma joka suhteessa hyvin kylmä. Taisi löytyä se eräässä weblog-maailman klassikoksi muodostuneessa pilkkatarinassa mainittu olminvärinen yksilö.

Niille olminvärisille oli ominaista heikko motoriikka. Edelleen täsmää. Dojolla en taaskaan kyennyt kärrynpyöriä akrobaattisempiin saavutuksiin. Erisuuntaiset hyppykuperkeikat ovat kaukainen haave. Kärrynpyörätkin muistuttavat toissapäivänä mainitsemassani vanhassa Spede-filmissä kuvattuja köyhän kansan kärryjen neliskanttisia pyöriä. En voinut olla hymyilemättä, kun treenit vetänyt taitava nuorukainen sai yhdeltä harjoittelijalta suomalaiskansallisen hyväntahtoisen "Mene sirkukseen, saatana" -letkauksen. Taas sivuraiteelle: tuon tyyppinen ilmaisu on niitä täkäläiseen mieskulttuuriin kuuluvia ilmiöitä, jotka kyseisestä kulttuurista ulkopuolisen on vaarallisen helppo tulkita väärin. Se on ihailun osoitus. Linna on Tuntemattomassa sotilaassaan ilmaissut tämän hyvin:
"Koskelan korsu oli tehty lähikylästä tuodusta tsasounasta, ja sen vuoksi siinä ei ollut luteita, kuten asuinrakennuksista tehdyissä korsuissa. Koskela senkin seikan oli huomannut ja lisännyt sillä arvovaltaansa miesten keskuudessa: Kaikki se saatanan kyylä huomaakin."
Viime viikkoisten kohellusteni muistojen vuoksi jätin treenien lopun kaksi vapaaottelua väliin. Tuli lintsarin olo.

Vanhassa vara parempi

Työmaalla vanha konsti osoittautui taas kerran uusia paremmaksi. Uuden HP ProCurve-kytkimen konfigurointi ei ottanut onnistuakseen hienossa web-pohjaisessa sovelluksessa, mutta toimi hienosti komentopohjaisen telnet-pääteyhteyden avulla. Web-sovellus otti kiltisti vastaan kaikki parametrit, mutta muutokset eivät välittyneet laitteelle asti.

Kytkimen hallinnan kaltaisten, hyvin rajattuun käyttötarkoitukseen tehtyjen ja sikäli periaatteessa yksinkertaisten sovellusten haavoittuvuus kasvaa, kun niitä käyttäjäystävällisyyden vuoksi kuormitetaan käyttöliittymän vaatimuksilla. Sulautettu web-palvelin pelkän käyttöliittymän takia on melko raskas ratkaisu kytkimen konfigurointiin, kun vähemmälläkin tullaan toimeen. Eikä näemmä edes kovin toimiva.

Entä onko itsestään selvää, että web-pohjainen - tai yleensä graafinen - käyttöliittymä on kaikissa tapauksissa helppokäyttöisempi kuin komentoikkunassa toimiva valikkopohjainen vastaava? Vai onko kyse joistakin dogmeiksi jähmettyneistä näkemyksistä?

HP:n suunnittelijoille iso plussa siitä, että pääteyhteyspohjainen konfigurointipalvelu oli laitteeseen jätetty. Toisessa työkohteessa, Buffalon WLAN-tukiasemassa sellaista ei ollut. Siinä tosin web-pohjainen järjestelmä hoiti tehtävänsä kunnialla.

Asiaan liittymättömänä hajahuomiona: odottaessa myöhässä olevan junan lähtöä saa matkustajaratapihalla pyörivä vaihtoveturi joskus aikaan samantapaisen tunteen kuin kaksi keskenään juoruilevaa asiakaspalvelijaa jonon kasvaessa tiskin edessä. Junaohjaus Tampereen kokoisella ratapihalla on kaikkea muuta kuin yksinkertainen asia, ja vaihtoveturilla oli varmasti yleisen liikenteen sujuvuuden vuoksi perusteltu syy viivyttää P832:n lähtöä. Sikäli sääli, että se oli tavallisista tavallisin Dv12. Vaikkapa Dv16:tta olisi katsellut pyörähtelemässä oikein mielellään.

Atk:lla tehokkuutta toimintaan

Tenttikuorikäytäntö lienee monille erilaisissa oppilaitoksissa opiskelleille tuttu. Periaatteessa järjestelmä palvelee aika näppärästi sekä ilmoittautumista, vastauspaperien koottua palauttamista että toimittamista oikealle tarkastajalle. Ilmoittautuminen voidaan hoitaa nykyään kai aika monessa koulussa atk:n avulla, mutta vastausten - konkreettisten paperien - palauttamista atk-järjestelmät harvoin voivat palvella samaan tapaan kuin tenttikuoret.

Kuulin, miten eräässä tamperelaisessa oppilaitoksessa on käytössä melko mielenkiintoinen sovellus verkossa tapahtuvan ilmoittautumisen ja tenttikuoren käyttämisen välillä. Opiskelija ilmoittautuu tenttiin verkossa, jonka jälkeen tentistä vastaava opettaja saa ilmoittautuneiden tiedot ja täyttää itse vastausten palauttamisessa tarvittavat tenttikuoret opiskelijoille. Oppilaitos ei taida arvostaa opiskelijoidensa kirjoitustaitoa kovin korkealle. Vai lieneekö opettajilla pulaa työstä? Minulle tuli muistikuva jostain mustavalkoajan historiallisaiheisesta Spede-filmistä, missä Nottinghamin sheriffin ja Klaus Flemingin risteytyksen tapainen pahis-hahmo kehitti talonpojille ketjuvartisen lapion työn tehostamiseksi.

Oliko ennen kaikki paremmin?

Kyllä, tietokoneiden äänikorttien MIDI-ohjattavien syntetisaattoripiirien osalta ainakin. Oli kuuntelussa sitten Mauro Farinan ja kaverien "My desire", Robert Milesin "Children" tai itsensä Michel Mauricenpoika Jarren "Souvenir de Chine" tai "Rendez-vous II", toistaa puolisoni (tosin alunperinkin kai ammatilliseen käyttöön tarkoitettu) Kilpikonnarannikon edellisen vuosikymmenen puolivälin tuote 4 MB:n ROM- ja 3 MB:n RAM-muistillaan MIDI-tiedostoja paljon kauniimmin kuin nykypäivän Sound Blaster Audigy 2 Platimum -kortti.

Vanhaa musiikkia on soitettava vanhoin soittimin? Pettymyskin voi joskus olla iloinen huomio.

Ja lisää rautatieasiaa harrastepohjalta

Et tu, Brute! Merkkikysymykseen piti joskus asiaa paremmin tuntematta olla ottavinaan kantaa, ja tapparammiästen mukana seisoin Rocon joukoissa. Märklin - vain yksi kisko liikaa ;-) Kiitos paljon paitavinkeistä! Erityisesti sitä Avohoidossa-tekstillä koristettua olenkin kaipaillut siitä saakka, kun joskus Hämeen Sanomissa - tuossa urheilun ja sotilasparaatien erikoislehdessä - joku taiteilija tai vastaava poseerasi sellainen yllään.

Joskus aiemminkin mainitsemani retken toteutumisessa onkin eilen puhutun perusteella yksi mutta lisää. Alsthomin kun pitäisi jyristä tuon kuuluisan päivämäärän 14.12.2003 jälkeen. Vai onnistutaanko se ajamaan VR Osakeyhtiön turvallisuustodistuksen alla?

Rautatien varresta

Päivä meni miellyttävästi Hyvinkään kaupungissa. Tai oikeastaan iltapäivä, koska matkaan piti lähteä vasta klo 10.29 IC-junalla. Ilmainen radionkuuntelumahdollisuus on IC-junien mukava piirre, josta olen osannut nauttia vasta vähän aikaa.

Suomen Rautatiemuseon ylväästi nimetyssä Stjernvall-salissa pidettiin Liiton kokous. Kauaksi työasioista en heti päässyt, kun kahvittelun lomassa tuli Anteron kanssa puheeksi laitealustan merkitys ohjelmistojen käytössä. Mies on pistänyt pystyyn laitealustariippumattoman, ainakin DTP- ja multimediaosaajien kannalta varmasti mielenkiintoisen uuden lehden. Toivottavasti lehdessä julkaistaan yhtä hyviä kiskoliikenneaiheisia kuvia kuin miehen artikeleissa muissa atk-alan lehdissä on ollut tapana :-)

Seuraavassa on tarjolla tekstiä lähinnä rautatieasioista kiinnostuneille. Muut arvoisat lukijat, kehotan etsimään parempaa luettavaa.

Kokouksen aluksi liikenne- ja viestintäministeriön Korpela käski heti laittamaan virkapostia osoitteella Tommi Perkola, Roi aiheesta, että valtamediankin julkaisemat uutiset ratojen rullaamisesta yli puolen tuhannen kilometrin matkalta ovat viime perjantain aikana osoittautuneet vahvasti liioitelluiksi. Rataverkon ja politiikan yhteys on asia, joka on ollut ja tullee olemaan jonkinasteinen fakta, mutta jossa kaltaiseni kansanmies ei oikein pysy perässä. On paljon helpompaa lukea 1950-luvun valtiopäiväasiakirjoja ja -pöytäkirjoja kuin sompailla nykyisyydessä. Olikohan se huhtikuun alussa, kun eräs Ratahallintokeskuksen korkea virkamies yhden väliä Hy-Tl kulkeneen junan osastossa toi ilmi toiveikkuutensa Keskustan vankasta asemasta hallituksessa, koska nimenomaan se ajaisi liikenneinfrastruktuurin rakentamisen ja ylläpitämisen etuja. Nimenvaihdoksista huolimatta juuri Keskustahan vetää edelleen hallitusta.

Nostalgia- eli museoliikenteen osalta kokouksessa tuli esille parin muun EU-maan tilanne. Saksassa on vuonna 1990 sattuneen Rüsselsheimin tuhoisan junaonnettomuuden jälkeen kehitelty mahdollisimman varmaa junien kulunvalvontajärjestelmää. Kehitystyö on nyttemmin tuottanut konkreettisia tuloksia PZB90-järjestelmän muodossa. Induktiopiiriin perustuva järjestelmä säätää vetoyksikön tehot minimiin ja asettaa jarrutuksen päälle, jos juna on ajamassa seis-opastetta päin tai yrittää liikkeelle esiopastimen ja ajokieltoa osoittavan opastimen välissä.

Museoliikennettä ajatellen järjestelmän ongelmana on se Saksan omaan teollisuuspolitiikkaan mahdollisesti liittyvä piirre, että järjestelmää valmistaa vain yksi Wuppertalissa toimiva yritys, jolloin hinta yrityksen määräävän markkina-aseman vuoksi on korkea. Järjestelmää kuitenkin vaaditaan käyttöön otettavaksi viiden kuukauden siirtymäajalla, ja Deutsche Bahnin oma museo on kokeiluluonteisesti ottanut järjestelmän jo käyttöön yhdessä omassa kalustoyksikössään.

Isossa-Britanniassa rautatieliikenteen lukuisten yksityistämisvaiheiden jälkeen on päädytty tilanteeseen, jossa Network Rail -niminen julkisen sektorin johtama laitos vastaa pääosasta raideliikenteen infrastruktuuria. Tilanne on osin analoginen Suomeen ja Ratahallintokeskuksen asemaan. Network Rail myöntää lupia museoliikenteen harjoittamiseksi yleisellä rataverkolla, mutta se vaatii museoliikenteeltä erityisesti vaunukaluston osalta nykyaikaista kalustoa vastaavia turvallisuusominaisuuksia. Luvat on lisäksi sidottu yksittäisiin reitteihin ja kalustoyksiköihin. Liikennehenkilöstön on oltava päteviä, rautatieliikenteen työssä olevia henkilöitä. Tässä EWSR-niminen, erityisesti tavaraliikenteen hoitoon keskittynyt yritys, on löytänyt uusia tulonhankkimismahdollisuuksia vuokraamalla pätevää henkilöstöä museoliikenteen harjoittajille.

Suomessa monet johtavat poliitikot ovat rautateiden museoliikenteelle periaatteessa myönteisiä. Tämän kuvion ongelmana museoliikenteen kannalta on se, että VR Osakeyhtiön hallintoneuvosto, jossa poliittisella päätöksenteolla on vielä osansa, toimii lähinnä vain muodollisena päätöksentekijänä. Kun yhteys julkisen vallan ja rautatieliikenteen välillä ohenee, keskittyy VR Osakeyhtiökin lähinnä liikevoittoa tuottavaan operaattorin toimintaan. Museoliikennettä harjoittavien tahojen suhteet niin Osakeyhtiöön kuin Ratahallintokeskukseenkin nousevat keskeiselle sijalle muodollisen sääntelyn vähäisyyden vuoksi (kirjoittajan huomio: ikään kuin asiallisen toiminnan ja säännösten tarkan noudattamisen myötä rakentuneet suhteet "rautavaltioon" eivät aikaisemmin olisi määrittäneet, mitä voi ja mitä ei voi tehdä).

Suomen rataverkolla liikennöiviltä edellytetään 14.12.2003 lähtien turvallisuustodistus, jonka Ratahallintokeskus myöntää kriteerien täyttyessä. Turvallisuustodistuksen saaminen edellyttää jonkin tunnetun kriteerin mukaiseen laatujärjestelmän kuvaukseen verrattavissa olevaa turvallisuudenhallintajärjestelmää. Suomessa turvallisuustodistuksen on toistaiseksi saanut vain yksi liikennöitsijä, VR Osakeyhtiö. Seuraavaksi pisimmälle on ehtinyt Höyryraide Ay:n hakemus. Lukuisat ratojen kunnostustöissä alihankintatöitä tekevät suuretkin maanrakennus- ym. yritykset ovat tässä suhteessa jälkijunassa museoliikenteen harrastajiin nähden.

Se, mitä Tl-Vi-radalla (tai oikeastaan ratapihalla ;-) jatkossa tapahtuu, riippuu asioista ja asianhaaroista.

Tiukan asiallisen kokouksen jälkeen oli luvassa kyläilyä sukulaisissa. Kulta tuli oman työpäivänsä jälkeen etelään. Nuoret ihmiset, jotka vasta vähän aikaa sitten syksyllä kyselivät äidiltään, milloin se joulu oikein on, ovat nyt ajokortillisia ja omissa kämpissään eleleviä ihmisiä. Sitä samaa tietokonetta yritettiin taas korjailla.

Terveisiä Ritvalasta

Puolisoni oli ollut jutuissa Sääksmäen tämän hetken varmaankin tunnetuimman kalastajan kanssa. Siltä suunnalta tuulee välillä aika koleasti, ja madonlukuja oli nytkin luettu.

Ylpeänä voin todeta yhdessä mielessä täyttäväni hyvän miehen kriteerit: matkustan julkisilla kulkuneuvoilla paljon enemmän ja paljon mieluummin kuin yksityisautolla. Yksityisautoilu kuulemma on varsinkin miesten perisyntejä.

Talouskasvun tärkeyden uskonnonomaisen korostamisen kritiikki on ollut Pentti Linkolan perusteemoja jo pitkään. Monen nykyelämäänsä tyytyväisen olisi ensikuulemalta helppoa yhtyä hänen mielipiteeseensä ja todeta, että hyvä on, nyt on riittävän hyvin, jätetään tilanne tähän. Mutta niin hassulta kuin se tuntuukin, nykyisen elintason säilyminen on riippuvuussuhteessa talouden kasvamiseen.

Omantunnon kolkuttamaksi tuleva valistunut hyväosainen voisi tiukan paikan tullen epäilemättä aika helposti luopua autostaan, liiallisesta saunomisestaan (yksi Linkolan suurimpia inhotuksia muuten) ja monesta muusta yksityiselämänsä asiasta. Mutta entä sitten, kun kyseeseen tulevat ne asiat, joiden yllä- ja ajantasalla pitämiseksi talouskasvu todella on edellytys: esimerkiksi yhteiskunnan kustantama tuloksellinen terveydenhuolto ja koulutus?

Arvostan Linkolan ajattelutapaa erityisesti siinä, että pohjimmiltaan hän ei osoittele sormella oman elämänkentän ulkopuolelle. Aivan. Hänelle pohjimmiltaan pahaa ei ole energiantuotanto, suurteollisuus tai yleensä mikään "ne" tai joku epämääräinen taho siellä jossain. Ei mikään sellainen, jota vastaan on kiva käydä banderollein ja iskulausein. Ritvalan kalastajan puheissa sormi kääntyy usein kuulijaan itseensä, järjestelmän ylläpitäjään.

Siltikin binäärilogiikan ihmiset tuntuvat vierailta. Valtamedian tapaan provosoivaan sävyyn kirjoitetussa, mutta silti varsin kuvaavassa, artikkelissa esitetyssä ideaalimaailmassa varmaankin aika harva haluaisi elellä. En minäkään.

Linkolan hevosella lienee hyvät olot. Sen ei tarvitse miettiä näitä, kun isäntä hoitaa sellaiset kuormat.

Opettajakorkea- ja muista kouluista

Joskus projekteilla, varsinkin valtakunnallisilla tai muuten vain suurilla sellaisilla, on taipumus venyä. Ehkä haluttuja tuloksia ei ole saatu aikaan määräajassa ja saadaan lisäaikaa, olisihan ison projektin epäonnistuminen sangen noloa monille. Tai ehkä riittävän vaikutusvaltaiset toimijat vain onnistuvat junailemaan projektille jatkon, jolloin rahoitus ja johtotehtävät säilyvät mukavasti ennallaan. Hyvä projekti kuitenkin loppuu ajallaan. Tänään saatiin yksi sellainen, alueellinen valtakunnallisen projektin osa päätökseen Hämeenlinnan ammatillisella opettajakorkeakoululla. En ikävystytä lukijoita projektiselostuksilla, jotka monen silmin epäilemättä näyttäisivät yhden koulutusmuodon sisäisiltä pilkunviilauksilta, mitä varmasti ainakin osaltaan ovat olleetkin. Kyseessä oli itsenäinen osa vuoteen 2006 saakka jatkuvaa aikuisopiskelun henkilökohtaistamisen projektia. Se, saadaanko kyseinen iso emoprojekti aikanaan miten kunnialliseen päätökseen (opetusministeriön alkusyksystä tekemä jatkorahoituspäätös oli jo epäilevän tuomaan silmiin tekohengityksen luonteinen ele), on toinen tarina. Siitä ei nyt enempää.

Myllymäeltä sateisen hämärtyvän kaupungin läpi kävellessä oli aikaa mietiskellä taas kaikenlaista turhaa.

Ammatillisissa opettajakorkeakouluissa - kuten monissa muissakin oppilaitoksissa - opiskelleiden on tapana arvottaa opinahjojaan. Hämeenlinna asetetaan usein korkeimmalle korokkeelle. Se on kiistämättä pioneeri monella ammattikasvatuksen alalla. Myös Jyväskylää arvostetaan, onhan se perinteikkään koulukaupungin ja rikkaan kasvatustieteellisen perinnön lapsi. Helsingin Helia on myös hyvin tunnettu. Åbo Akademilla (joka toisin kuin muut, ammattikorkeakoulujen yhteydessä toimivat, toimii tiedekorkeakoulun puitteissa) on ehdoton asemansa ruotsinkielisen ammattiopettajiston keskuudessa. Oulua ja varsinkin Tamperetta tunnetaan jo heikommin. Viimeksi mainittu tunnetaan, jos yleensä tunnetaan, vain tekniikan aloihin painottuvana laitoksena. Sellainen se on varmasti pohjimmiltaan ollut, mutta omana opettajaksi opiskeluaikanani kurssilla jo oli tekniikan alan kiistämättä runsaan edustuksen lisäksi väkeä yhteiskuntatieteilijöistä kauppatieteilijöihin ja lääkäreistä parturi-kampaajiin.

Kouluasteiden muodolliset statukset ovat usein tyhjänpäiväistä sanahelinää, mutta on mielenkiintoista, että yliopistolehtorin virkaa halajava saattaa suorittaa pedagogiset opintonsa ammattikorkeakoulun puitteissa, kun taas lastentarhanopettajaksi aikova opiskelee pedagogiikkansakin oletusarvoisesti akateemisella statuksella. Vai onko asialla merkitystä? Pedagogiset opinnot ovat kuitenkin vain opettajan työväline substanssiosaamisen jakamiseksi opiskelijoille. Antavathan ammattikorkeakoulujen puitteissa toimivien ammatillisten opettajakorkeakoulujen 35 opintoviikon laajuiset opinnot - aivan samoin kuin esimerkiksi yliopistojen kasvatustieteellisten tiedekuntien aineenopettajan opinnot - pedagogisen pätevyyden käytännössä lähes kaikkiin opetusalan tehtäviin varhaiskasvatusta ja luokanopetusta (kieltämättä aivan omat alueensa) lukuunottamatta. Substanssiosaaminen on hankittu erikseen kunkin oppilaitosmuodon pätevyyden edellyttämällä tavalla.

Luulen, että tämä oppilaitos sijoittuu monessakin mielessä Suomen toisen asteen koulujen eliittiin, jos ilmaus sallitaan.

Kaapelia, paikallishistoriaa ja kodinturvaa

Päivän näyttö meni hyvin. Tehtävänä oli CAT5 luokka D:n mukaisen pienen yleiskaapeloinnin toteutus ja mittaus kytkentäpaneelista kahteen työpisterasiaan sekä moniporttitoistimen ja kahden PC:n liittäminen näin aikaansaatuun miniverkkoon. Toinen PC:istä asennettiin Windows AD -toimialueen ohjainkoneeksi tarjoamaan mm. nimi- ja DHCP-palvelut. Toinen PC toimi yksinkertaisesti Windows-työasemana toimialueella. Muutama kirjallinen tehtäväkin oli mukana käsitellen mm. lähipään ylikuulumista ja muita tiedonsiirtovirheitä ja niiden syitä.

Nähtiin sellainenkin perin harvinaislaatuinen tapaus, että yksi näytön suorittajista, teollisuuden palveluksessa atk-tuen työkokemusta hankkinut nuori mies, keräsi tehtävästä täydet pisteet. Hienoa. Näytön suorittaneet kahdeksan henkilöä valmistuvat viikon kuluttua elektroniikka- ja tietoliikenneasentajiksi.

Jäin varsinaisten työtehtävien jälkeen työmaalle viimeistelemään kuntoon materiaalit huomista Hämeenlinnan päivää varten. Työmaalta oli mentävä suoraan kaupungintalolle historiatyöryhmän kokoukseen. Radanvarsikaupungin 1900-luvun alkupuolen historia on edelleen kirjoittajaa vailla. Kansallisarkiston yhteydessä toimivalta Tilaushistoriakeskukselta (entinen Paikallishistoriallinen toimisto) oli saatu hyvää ohjemateriaalia historiateoksen teettämiseen.

Tutkijan palkkasuositukset olivat hämmästyttäneet joitakuita kokoukseen osallistuneita. Eiköhän tutkiminen ja kirjoittaminen kuitenkin ole vaativaa työtä siinä, missä sorvaaminen, sairaanhoito, koneensuunnittelu tai opettaminen, ja työmies tai -nainen on palkkansa ansainnut. Tilaushistoriakeskuksen mukaan untuvikon maisterin kuukausipalkkasuositus on palkkaluokan A24 mukainen (noin 2309 euroa ilman palveluslisiä ). Kokeneen eli aikaisemmin merkittäviä historiateoksia julkaisseen maisterin tulisi saada A26-luokan mukaista palkkaa (2742 euroa ilman palveluslisiä). Merkittäviä historiateoksia aikaisemmin julkaisseille lisensiaateille ja tohtoreille tulisi maksaa vähintään A27:n mukaista palkkaa (noin 3032 euroa). Dosenteille ja professoreille suositetaan tietenkin korkeampia palkkaluokkia. Ihan nälkäpalkoista ei voine puhua. Vertailun vuoksi historiantutkija ansaitsisi koululaitoksessa oppiaineensa lehtorina ehkä vain kunnallisen palkkaluokan C52 mukaan (ilman palvelus- ja muita lisiä noin 1850 euroa). Mutta tutkijan ammattia elääkseen harjoittavien ongelmana on työn projektiluonteisuus. Isoakaan historiateosta ei tehdä kovin montaa vuotta, ja seuraavasta tilauksesta ei nimekkäälläkään tekijällä aina ole varmuutta.

On raadollista puhua rahasta jalojen pyrkimysten, kuten menneisyyden tallentamisen yhteydessä, mutta toisaalta vielä muutamaa kertaluokkaa arveluttavampaa on osoittaa huomattavia kunnan varoja menneisyyteen tilanteessa, jossa lääkäripäivystykset siirretään säästösyistä toteutettavaksi vajaan kolmen peninkulman päähän naapurikuntaan.

Kukahan kärkipään weblogisti se olikaan, kun taannoin kirjoitti hersyvän tarinan siitä, miten hän viettää aristokraattisen levollista humanistin elämää kartanossaan (tai jotain sinnepäin). Jos olet historia-humanisteja, niin etkö tekisi hyvän työn ja tulisi talkoilemaan kahvi- ja pullapalkalla yhden köyhän kylän kurjan historian? :-)

Vaikka sen paremmin historian kuin juuri minkään muunkaan alan tutkija ei rahassa kylve, lupaillaan hänelle, kuten muillekin kansalaisille, yhä turvallisempaa elämää. Kodinturvajoukkoja haikaillaan maahamme taas kerran. Nyt puhutaan Puolustusvoimien johdossa toimivasta, vapaaehtoisista maanpuolustajista koostuvasta maakuntajoukko-organisaatiosta. Hanketta perustellaan puolustusdoktriinin yhtenä tukijalkana edelleen toimivan alueellisen puolustuksen kohottamisella paperilta toimintavalmiiksi organisaatioksi. Ajatuksella lienee yhtymäkohtia myös tekeillä olevaan kehitystyöhön erilaisten yhteiskunnan turvallisuudesta huolta kantavien viranomais- ja vapaaehtoistahojen välisen aikaisempaa tiiviimmän ja selkeämmin järjestetyn yhteistyön luomiseksi.

Voidaan varmasti olla montaa mieltä siitä, tarvitaanko erehdyttävästi pohjoismaisia kodinturvajoukkoja muistuttavia maakuntajoukkoja Suomessa ja jos tarvitaan, niin minkälaisiin tehtäviin. Hyvää näissä puheissa on ainakin se, että selvästi kiistetään haaveet uudesta suojeluskuntajärjestöstä - eikä uutta punakaartiakaan kukaan ole kai sanonut kaavailevansa.

Edellä sanottua on puhunut Reserviläisliitto ry:n puheenjohtaja Matti Niemi Tampereella käydessään. Tähän loppuun pitäisi saada päätöskommentit translitteroitua Radio 957:n tampereenkiälisten uutisten tyyliin: kyä näin o. no niin se sano. juu.

Langattomasti ja turpaan

Työpäivä kului huomisen näytön valmistelun merkeissä. Yhteistyöllä se sujui tehokkaasti. Kyseessä on piakkoin opiskelunsa päättävän sähköalan perustutkinnon viimeinen näyttö aiheesta tietoliikennetekniikka. Tehtävään on mielestäni saatu kasattua mukavalla tavalla monenmoista käytännön tietoliikennetekniikkaan kuuluvaa asiaa atk-verkkojen osalta. Toisena vaihtoehtona tarjotulle myös mielenkiintoiselle GSM/GPRS-tekniikkaan painottuvalle tehtävälle jouduimme sanomaan kiitos ei oppilaitoksen atk-suuntaukseen painottuvan opetusväline- ja laitekannan vuoksi.

Suomessa on - jollei huutava niin ainakin murahteleva - pula tiettyjen suppeiden maantieteellisten alueiden ulkopuolella ammatillisista oppilaitoksista, jotka tarjoaisivat toisen asteen ammatillista koulutusta langattomaan tiedonsiirtoon perustuvien järjestelmien käytännön hallintaan myös Ethernetin WLAN-verkkoja laajemmilta alueilta. Onko niinsanottu WAP-floppi (miksi muuten "floppi" tekniseltä tai peruskäyttäjän näkökannalta katsottuna, kysyn vaan, muuatta suosittua anonyymia weblogistia lainaten) pelottanut pois tuttuun ja turvalliseen PC-tekniikkaan liittymättömän langattomuuden ääreltä?

Illalla tuli dojolla taas kerran vaihteeksi turpaan niin, että tuntui :-) Tai oikeastaan vain pohkeeseen ja kyynärpäähän. Ihmisen eläimenä näkevät kulttuurintutkijat voisivat ehkä kertoa, mikä kumma saa osaamattoman yrittämään yhden käden kärrynpyörää tultuaan hassitetuksi todelliseen nimensä alkuosan mukaiseen ippon-seoi-nageen.

Ballerina - tai rouva Groove - oli tällä kertaa ehtinyt kotiin ensin. Lämmin sauna odotti :-)

Harmaan arjen pimettyä yöksi

Kokouksessa käytiin periaatteessa läpi 31-kohtainen asialista, kuten joka kerta. Arkkitehti selosti suunnitelmiaan. Lähes kaikille, myös suunnittelijalle, tuli yllätyksenä tieto, että pinnoitettua peltiä ei Euroopan aluekehitysrahaston rahoittamissa hankkeissa saa käyttää vanhojen rakennusten ikkuna- tai muuna suojapellityksenä. Restauroinnin aitous on aina hyvä asia, mutta tavallisen maalatun pellin käyttö tietää jatkossa ylläpitokuluja.

Kaupungintalolla olivat kutsunnat juuri päättyneet. Se on niitä instituutioita, joista itselläni ei ole mitään omakohtaisia kokemuksia. Luulen, että en ole jäänyt paljosta paitsi.

Tampereen rautatieasemalla pikkupojat leikkivät laskemalla polkupyörällä portaita laiturilta alas tunneliin. Leikki oli hyvin organisoitu. Yksi laski ja muut vahtivat niin jalankulkijoiden kuin hätistelevien rautatieläistenkin varalta. Tuollaisia hieman hurjapäisiä touhuja pikkupojat ovat kai harrastaneet aina tavalla tai toisella. Mutta se, että leikkiä harjoitettiin puoli kymmenen aikaan illalla, ei tuntunut aivan sopivan pikkupoikaidylliin.

Vain harmaata arkipäivää

Työjärjestelyjen vuoksi sain itselleni tänään vapaapäivän. Työmaalla olisi toki erilaista tekemistä, vaikka opetustöitä ei juuri nyt olekaan. Katsoin muiden asioiden sujuvuuden kannata paremmaksi pitää tänään vapaata.

Tilanne on alkanut näyttää nyt siltä, että olemme onnellisia kissanomistajia. Pitkän pohdinnan jälkeen tämän nimeksi tuli Vilma. Aamulla käytimme kissan lääkärintarkastuksessa ja rokotuksessa. Kaunis ja hämmästyttävän ihmisrakas ja hyvätapainen kissaneiti ihastutti lääkäriaseman henkilökuntaa. Löytökissaksi sitä on monen ollut vaikea uskoa. Kisu ei juuri hätkähtänyt edes kankkuun annetusta rokotuksesta. Terve kissa, oli eläinlääkärin lausunto. Kuukauden päästä käydään uusintakäynnillä muiden rokotusten merkeissä.

Päivä on kulunut yrityksissä selvittää itselleen rajapintoja, abstrakteja luokkia ja muuta mukavaa. Olio-ohjelmoinnin ja yleensäkään Javan kanssa oikeastaan koskaan aikaisemmin tekemisissä olemattomana nuo ovat tällaiselle yksinkertaiselle kansanmiehelle kaikkea muuta kuin yksinkertaisia asioita. Illaksi pitäisi mennä taas Tampereella hakemaan asiasta lisäoppia.

Sitä ennen täytyy pistäytyä kaupungintalolla veturitallin vesitornin kunnostusprojektin ohjausryhmän kokouksessa. EU-rahoituksella hoidettavat hankkeet ovat melkoisia byrokratian pesäkkeitä. Näissä hankkeissa toimiville on tärkeää välillä zoomata katsettaan metsään puiden sijasta. Hankkeen varsinainen tarkoitus kun voi joskus hämärtyä hallinnollisten kuvioiden alle. Tämän joudun sanomaan erityisesti itselleni niin tässä museohankkeessa kuin muutamissa ansiotyöhönikin liittyvissä projekteissa.

Opiskelijaelämää

Työpäivä kului yleisten järjestelytöiden merkeissä. Opiskelijani käyvät sähköturvallisuusmääräykset 3 -kurssia, jota vetää toinen opettaja. Sähköturvallisuustutkinnot suoritetaan valtakunnallisesti kahtena tutkintopäivänä, jotka sijoittuvat huhtikuulle ja marraskuulle. Muina aikoina niitä voi suorittaa vain Turvatekniikan keskuksessa Helsingissä. Ennen tutkintopäiviä järjestetään niissä oppilaitoksissa, jotka tutkintosuorituksia ottavat vastaan, yleensä parin viikon valmentava koulutusjakso.

Ilta meni Tampereella omien harrasteopintojen parissa. Kaksi isoa mukia kahvia riittivät vaivoin pitämään hereillä. Ongelman syy ei suinkaan ollut luento - se oli hyvin mielenkiintoinen - vaan vähäiselle jäänyt nukkuminen viikonloppuna ja viime viikolla. Yliopiston kahvilan kahvi on halpaa normaaleihin kahvilahintoihin verrattuna. Se on oikein.

Mielenkiintoisia lehtiä tuli taas otettua mukaan, niitä kun on ilmaiseksi tarjolla halukkaille. Niin aikaisemminkin viittaamassani virallisluonteisessa tiedotuslehdessä Aikalaisessa kuin tamperelaisten yliopisto-opiskelijoiden omassa Aviisissa kirjoitettiin Tappara-TPS -tyyppisestä ottelusta, jota on tällä kertaa käyty kulttuurintutkimuksen kentällä. Turkulainen filosofian ylioppilas Putte Wilhelmsson on käynyt kertomassa tamperelaisille tiedotusopin ja mediakulttuurin tutkijoille, miten sitä kulttuuria oikein pitäisi tutkia. Asia on itselleni vieras, mutta kirjoituksissa (tamperelaismyönteisiä tietenkin) oli sävy, joka sai kiistan muistuttamaan weblog-maailmassa suosittua "kahden kulttuurin" ristiriitaa (jossa käsittääkseni on esitetty hyvin vähän sisällöltään uusia näkökantoja; se lienee ollut pohjimmiltaan jo kauan sitten sanotun uusintamista, kuten rohkean nimen valinnnut verkkopäiväkirjailija totesi). Tampere-Turku-ottelussa asia näyttää kulttuurintutkimuksen sisäiseltä, mutta kaksi maailmaa sieltäkin on Wilhelmsson löytänyt. Ei niinkään keittoastiaan vaan parin vuosikymmenen takaiseen kulttuuriperintöön viitaten kriitikko Wilhelmsson on nimennyt tamperelaisen kulttuurintutkimuksen hauskasti "kasarihumanismiksi". Tamperelaisten yhteiskuntatieteen harjoittajien (tähän kai löyhästi, oikeastaan väärin, käytetyllä humanisti-termillä viitataan?) näkökulmastahan tämä on edistystä. Enää heitä ei haukuta 1960-70-lukulaisiksi partaradikaaleiksi, vaan ajassa on siirrytty perestroikan, osakekeinottelun, spencer-pukujen ja Miami Vicen vuosikymmenelle. Siltikään tamperelaisten diskurssi ei Wilhelmssonin mielestä taida olla riittävän modern talkingia. Tamperelaiset saavat vuosikymmenten turkulaisvitsejä hieman takaisin: tamperelaistutkija ei kuulemma osaa laittaa lakkiaan naulaan, ellei ensin selvitä itselleen, miten Michel Foucault sen tekee.

Kyllä Turkukin silti on oikein kiva kaupunki, mikä tuli viikonloppuna todistettua :-)

Opiskelija-aviisissa kirjoitettiin paljon opiskelijoiden toimeentulosta, kuten opiskelijalehdissä ymmärrettävästi usein tehdään. Pääministeri Vanhasen ajatuksia yliopisto-opintojen nopeuttamisesta muun muassa sivuaineoikeutta rajoittamalla kritisoitiin. Vaikka en konservatiiviksi tunnustaudu, minun on myönnettävä, että olen pitänyt monista Vanhasen maalaisliittohenkisistä koti-uskonto-isänmaa-linjan ajatuksista, mutta en ymmärrä tätä vimmaa opiskelijoiden kiusaamiseen. Sivuaineopinto-oikeuden rajoittaminen johtaa tiedekorkeakoulututkinnon suorittaneiden keskuudessa yhä kapenevaan osaamiseen ja sitä kautta kapeneviin työllistymismahdollisuuksiin samaan aikaan kun työnantajat teollisuus etunenässä vaativat jo ammatillisessa peruskoulutuksessakin entistä laajempaa osaamista. Opintotuen painottaminen opiskelun ensimmäisiin vuosiin ei myöskään ole omiaan edesauttamaan työllistymisen ja tuottavuuden kannalta riittävän laaja-alaisten tutkintojen suorittamista.

Kahdenlaisia messuja

Aivan erinomainen viikonloppu takana. Oli hyvä syy viettää se Turussa.

Näyttelyn helmiä olivat kansainvälistäkin kuuluisuutta saavuttanut helsinkiläisen Pienoisrautatiekerho ry:n H0-mittakaavainen (1:87) Löylymäki-pienoisrautatie, joka on aina yhtä vaikuttava ilmestys sekä isäntäyhdistyksen oma samaa suosittua mittakaavaa edustava Salon seudun rautatieliikenteestä esikuvansa ammentanut niinikään laaja-alainen malli, sveitsiläisten esikuvien mukaan rakennettua Alppirataa ja monia muita hienoja työnäytteitä unohtamatta.

Veturimuseolla oli näyttelyssä pieni osasto, jonka päätarkoitus oli esitellä museon toimintaa ja myydä rautatieaiheista kirjallisuutta, postikortteja, paitoja ym. tavaraa toiminnan rahoittamiseen. Vanha höyryveturin toimintaa esittelevä tietokoneohjelmakin vaikutti yllättävän suositulta, vaikka ei millään saralla voi kilpailla nykyaikaisten multimediatuotosten kanssa. Tapahtuman nimeen viitaten kuormaan oli lastattu näytille myös parikymmentä pienoismallia. Oma toimintamme tapahtuu mittakaavassa 1:1, joten pienoismallit olivat muotoseikka.

Tapahtuman järjestelyt sujuivat turkulaisilta odotetun loistavasti. Kiitos heille jälleen kerran. Turkuun on tämän tapahtuman puitteissa (ja toki muutenkin :-) aina mukava mennä, kun tietää, että hommat hoituvat viimeisen päälle hyvin.

Suuri kiitos kuuluu oman yhdistyksen aktiiveille. Sama tehoryhmä kuin talkoissakin on kiertänyt messuilla jo vuosia. Esko oli ystävällisesti hoitanut kuljetukset. Varoituslaitteilla varustettu tavanomaista hieman jykevämpi ajoneuvo oli mainio laite harrastajien puoliksi leikkimielisessä perinteisessä kisassa paikasta auringossa eli messutilan pääoven edessä tavaroita paikalle tuotaessa ja sieltä pois vietäessä ;-) Tehokas ryhmämme ei toki kauaa varannut paikkaa. Olemme joskus huvin vuoksi kellottaneet osaston pystytys- ja varsinkin purkuaikoja. Tällä kertaa emme niin tehneet, mutta nopeasti kaikki kävi nytkin.

Messutapahtuma tuotti omalle yhdistyksellemme yli 400 euron nettotuoton. Tällaisesta toiminnasta elää yhdistys, joka tekee paljon talkootyötä, ei hae avustuksia keneltäkään eikä peri kuin muodollista jäsenmaksua. Myyntitoiminnassa hyväksikäytimme häikäilemättömästi nuorta työvoimaa. Ilkan 12-vuotias veljenpoika on todellinen synnynnäinen kauppamies. Muutoinkin mukana ollut nuori polvi tuntui pitäneen tapahtumasta kovasti.

Järjestäjillekin tapahtuma taisi olla melko tuottoisa. Epävirallisen tiedon mukaan kävijöitä oli lähes 4500. Enempää ei konserttitalon aulaan ja käytäville olisi oikein mahtunutkaan: sen verran runsaasti ihmisiä talossa liikkui. Järjestäjä oli hoitanut markkinoinnin fiksusti. Alan harrastajille tiedottamiseen ei juuri oltu uhrattu vaivaa ja rahaa, koska nämä saavat tai ainakin kaivavat tiedon muutenkin. Sen sijaan suuri yleisö tuntui hyvin informoidulta.

Tämänkaltaiset harrastajakentän (nimestään huolimatta näille päiville kerääntyvät myös 1:1-toiminnan harrastajat) yhteiset kokoontumiset ovat luonnollisesti suhdetoiminnan ja tiedonvälityksen solmukohtia. Haapamäen kalustorunsauden alasajo tuli jälleen puheeksi. Tilanne on monista syistä nyt sellainen, että olemassa olevan hyväkuntoisen kaluston säästämiseksi on entisöimätön reservi pääosin romutettava. Mikään taho ei halua tai voi vastata aikanaan kriisiajan valmiusvarastoista poistetuista vetäjistä. Pääosa jäljellä olevasta höyryveturiajan konkreettisesta historiasta tullee siis katoamaan lähivuosien aikana. Myös dieselvetokalustoa asia koskee. Yksi kolmesta, Dr12 "Huru" nro 2234, siirtynee konkreettisesta historiasta kuvien ja kirjallisten tallenteiden varaan. Jäljelle jäävät niinikään Haapamäellä oleva, painesäiliöiden tarkastusta vaille ajokuntoinen nro 2216 ja Toijalassa sijaitseva, Suomen Rautatiemuseon omistama ulkoisesti entisöity lajinsa viimeinen eli nro 2241. Viimeksi mainittu on muuten ainoa "savuton Huru". Että mitä? Se oli ainoa, jonka kylkeen ei syystä tai toisesta oltu liimattu tupakkamainoksia. Moniko meistä muistaa omakohtaisesti, miten veturit mainostivat "täyttä tupakkaa"?

Onko kaluston romuttaminen, konkreettisen historian lopullinen hävittäminen, tämän hetken vaatimusten vuoksi oikein, on taas kerran asia, jonka pohtimisen jätän suosiolla hevoselle. Onko rautahepo jäävi tähän tehtävään?

Ensi vuonna vastaava tapahtuma järjestettäneen Tampereella, joka on alan pioneerikaupunki. Sieltä vuotuinen pienoisrautatiepäiväperinne on saanut alkunsa vuonna 1984. Erinomaiset järjestelyt kokemusten mukaan sielläkin on odotettavissa.

Pelkkää rautatieharrastelua viikonloppu ei ollut. Puolisoni kanssa hankkiuduimme kaupunkiin jo perjantai-illaksi. Majoituimme viikonlopun yöt kaupungissa, joten aikaa jäi kaikenlaiseen city-toimintaan. Tutustuimme Humalistonkadulla isoimpaan koskaan tapaamaamme pita-kebabiin. Toivottavasti kurdistanilainen tai turkkilainen tai joku muu sikäläinen kulttuuri ei pidä kovin epäkohteliaana, kun ruokaa jää syömättä. Hyvää, mutta aivan liikaa. Melko epäterveellisellä ruokavaliolla viikonloppu tuli muutenkin elettyä :-(

Lauantai-iltana tuli tehtyä sellainenkin synti, että nautimme alkoholia koulussa. Vanha vitsi, mutta ravintola oli ainakin ensikertalaisena allekirjoittaneelle mukava kokemus. Historian luokka oli valitettavasti aivan täynnä (turkulaiset näemmä arvostavat todellista sivistystä ;-), joten jäimme maistelemaan mainiota mallasjuomaa käytävälle. Asiakaskuntaan kuului monen ikäisiä. Rakennus on kuulemma alunperin tehty ruotsinkieliseksi tyttölyseoksi, ja peruskoululaitoksen aikana se on toiminut ruotsinkielisenä ala-asteena. Emme asiaa itse kehdanneet kysyä kiireiseltä henkilökunnalta, mutta kuulimme portieerin selostuksen parille naisihmiselle. Portieerin ilme kertoi, että rakennuksen tarinaa selostaa tuhannetta kertaa mies, jonka intohimoihin historia ei kuulu. Hyvin ymmärrettävää ja inhimillistä.

Olen luullut kukkaistyttöjen kuuluvan vain Chaplinin elokuvaan, mutta näitä tuli tavattua kaksin kappalein tuloksena yksi kierrätysruusu. Kierrätys-termin tuo tuoreen kaunis kukkanen sai päädyttyään alkuperäisen vastaanottajansa ehdotuksesta messuosastollemme hyvän huomenen tervehdykseksi erityisesti isä-statukselliset huomioiden.

Kaupungissa järjestettiin myös mielenkiintoinen Vinokino-festivaali, mutta perjantai-illan väsymys ja lauantain melko tiivis messuaikataulu vesittivät aikeet tutustua asiaan omakohtaisesti.

Kun hämäläinen rahvas kerrankin pääsee Auran kaupunkiin, on pyhäaamuna toki päästävä tuomiokirkkoon. Messu sielläkin. Kuten jo kouluhistoriasta tiedämme, messut markkinahenkisenä tapahtumana ovat saaneet nimensä messusta jumalanpalveluselämän tapahtumana. Pyhien aikaan kansan kerääntyessä kirkoille oli otollinen aika käydä kauppaa.

Vuonna 1300 tuomikirkoksi vihitty, mutta kirkkona muutaman vuosikymmenen vanhempi kansallispyhättö on aina yhtä vaikuttava. Omintakeinen pohjoisen kansan goottilainen tyyli on hämärine holveineen yksinkertaisesti sanottuna kaunis.

Vastausmusiikista ja ehtoollislaulusta vastasi nuorista naisista koostuva kuoro, jonka nimi jäi itselleni hieman epäselväksi. Tuossa akustisessa ympäristössä enkelikuoro ei liene aivan huono vertaus. Sekä jumalanpalveluksen alussa että lopussa kuoro muodosti prosession, ristisaaton, yhdessä messussa palvelleiden kanssa. Olen pitänyt ristisaattoa - jos ei välttämättä matalaprofiiliseen luterilaiseen messukaavaan sopimattomana - niin ainakin hieman ylimitoitettuna juhlallisuutena tavallisen pyhän ollessa kyseessä. Tuohon ympäristöön se paikalla harvakseltaan kävijän mielestä kyllä sopi mitä parhaiten, niin uskonpuhdistuksen sunnuntaita kuin vietettiinkin.

Vanhaan kunnon tapaan pappi kiinnitti saarnassaan huomiota tapojen turmelukseen ja löyhään moraaliin. Saarnamies ei näitä paheita yksilöinyt siirtyessään pian pyhän varsinaisiin tekstiaiheisiin. Kotimatkalla junassa eivät papin sanat voineet olla tulematta mieleen. On tilanteita, joissa huvittuneisuus vaihtuu jossakin vaiheessa inhotukseen.

Viikonlopun viettoon

Auto pääsi kotiin ruostesuojauksesta. Siltä osin huoletonta ajoa taas luvassa. Käsittelyn hinta on kokenut kohtuullisen eurokorotuksen. Vuonna 1999 suojauskäsittely kustansi 2500 markkaa ja kaksi vuotta myöhemmin vain 100 markkaa enemmän. Nyt hinta oli noussut 500 euroon. Täsmälleen sama käsittely siis oli kyseessä. Hyvinkin hintansa arvoinen työ, sanoisin silti.

Viikonloppua vietämme Suomen Turussa muun muassa harrastetoiminnan merkeissä. Päivityksiä weblogiin ei siis ole odotettavissa pariin päivään. Mukavaa viikonloppua itse kullekin!

Vielä lisää sivistymätöntä tarinaa sivistyksestä

Työmaalla vanha langaton tonttipuhelinverkko on vaihdettu GSM-pohjaiseen ratkaisuun. Tavoitettavuus paranee, kun töitä tehdään monesta syystä aina vain suuremmassa määrin opetustilojen ulkopuolella. Saatiin hienot päätelaitteetkin: Nokian 3310-sarjan matkapuhelimet. Ainakin omaan 6250-halkooni verrattuna tuo pienikokoinen laite näytti todelliselta juppihärveliltä, vaikka ei kai olekaan kovin erikoisilla ominaisuuksilla kuorrutettu. Silti pidän enemmän kouriintuntuvasta vanhasta kapulasta.

Opetuksessa käsiteltiin DNS-nimipalvelun toimintaperiaatetta. Ammattikoulussa on tietenkin paljon tärkeämpää oppia käytännössä pystyttämään ja konfiguroimaan esimerkiksi yrityksen intranetin BIND tai Windowsin AD-toimialueen nimipalvelin kuin tuntea koko järjestelmän rakenne perin pohjin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ammattitaidon taustalla tulee olla käsitys siitä kontekstista, jossa taitoa sovelletaan. Sitä voisi kutsua ammatilliseksi sivistykseksi. Ilman sitä paraskin käytännön taito jää pohjimmiltaan vain yksittäiseksi taitotempuksi.

Kotimatkalla linja-autossa torkahdellessani mietin asiaa, josta on varmaankin kirjoitettu paljon. Nytkin weblogeissa Markku Jantunen pitää hienoa yleistietokilpailua ja eilen väiteltiin parissa paikassa rautatietietämyksen ja sivistyksen suhteesta.

Miksi yleissivistykseksi herkästi katsotaan, että tietää jonkin taulun tekijän, mutta sivistystä ei monenkaan mielestä ole tietää, mitä tekee seuraava:

class Tahtiprinttaus

{

	public static void main(String [] args)

	{

		for (int laskuri=0;laskuri<args.length;laskuri++)

		{

			piirra(Integer.parseInt(args[laskuri]));

		}

	}



	public static void piirra(int lkm)

	{

		for (int maara=0;maara<lkm;maara++ )

		{

			System.out.print("*");

		}

		System.out.print("\n");

	}

}

Ajatellaan hetki, kumpi on asiayhteydessään merkittävämpää: romantiikan aikaisen taiteilijan tunteminen vai jonkin arkielämässämme vaikuttavien atk-järjestelmien toimintaan liittyvän alkeisperiaatteen hahmottaminen (tuohon kohtaan tietokoneohjelmoinnista oikeasti tietävät voisivat varmasti keksiä paljon paremman esimerkin kuin tuon tähtikuvioiden piirtelyn).

Eikö yleissivistyksen voisi ajatella tarkoittavan arkielämässä yleisten ja merkityksellisten asioiden tuntemista, vaikka kyseistä tietoa ei käytännössä itse tarvitsisikaan? Klassinen korkeakulttuuriin liittyvä sivistys on eri asia, vaikka arvostettavaa onkin.

Eikö historiallisen, esteettisen ja muun vastaavan tietämyksen luokittelu yleissivistykseksi omalla tavallaan väheksy noiden alojen ammattilaisia? Heidän ammattiosaamisensa alennetaan joksikin sellaiseksi, jonka "kaikki osaavat". Samalla taas hylätään arkielämän kannalta mielekästä tietämystä sellaiseksi ammattisivistykseksi, joka kuuluu vain joillekin. Tällaisen ajattelutavan pelottavin seuraus on käytännön elämässä merkityksellisen tiedon epätasa-arvoinen jakautuminen, joka liian pitkälle vietynä voi johtaa yhteiskunnan jyrkkään jakautumiseen.

On sanottava, että tuo Caspar David Friedrichin maalaus on jollakin kummallisella tavalla kiehtonut minua. Asuuko joissakin meistä pieni muinaisen Alarikin heimoveli? Ei kai sentään. Myönnän pitäväni myös düsseldorfilaisen koulukunnan kasvattamien suomalaistaiteilijoiden töistä.

Synkkä syrjäinen kartano, jossa puukot heiluvat, ei kuulosta mukavalta paikalta Kukkasille :-( En ihmettele, kun mieli tekee muualle.

Rautatieharrastus ja -harrastajat

Nyt en voi olla kommentoimatta paria weblogitekstiä, kun aihe liippaa läheltä.

Tommi Perkola kirjoitti tänään rautatieharrastuksesta ja siitä ihmiskuvasta, joka alan harrastajien teksteistä saattaa tulla. Kuten lähes mikä hyvänsä harrastus, rautatieharrastuskin (oli se sitten pienoismallien rakentelua, junabongausta ja -valokuvausta tai toimintaa oikeiden koneiden parissa) sisältää oman terminologiansa ja omat ilmaisutapansa. Voitaneen puhua rautatieharrastuksen diskurssista.

Resiina-lehden Tasoristeys-palsta on oiva esimerkki tästä; sävy tosin on muuttunut vuosien ja vuosikymmenten saatossa lähemmäs suurta yleisöä maallikoiden ohitettua palstan aineiston toimittajien määrässä VR:n omat työntekijät.

Rautateihin historiallisena ja toiminnallisena kulttuuri-ilmiönä ja sitä kautta harrastuskohteena on sisäänrakennettu piirteitä - täsmälliset aikataulut, valtionhallinnon tietyille aloille ominainen runsas lyhenteiden käyttö tekstissä jne - jotka saavat aikaan tietynlaisen mielikuvan niitä tekstissään tai puheessaan käyttävästä ihmisestä. Muoto ja sisältö ovat tässäkin kaksi eri asiaa. Väitän, että mitään erityistä persoonallisuuden piirrettä tällaista diskurssia käyttävään henkilöön ei liity.

Järkytys luvassa. Jopa rautatieharrastajat, nuo uljailla rautahevoillaan kiiltäviä kiskoja pitkin kiitävät objektiivisen todellisuuden sankarit, puhuvat talkoiden kahvitauolla joskus, sic!, ihmissuhteista :-)

Minna Hapulin kommenttia Perkolan yllä mainittuun tekstiin pidän hieman ajattelemattomana. Hapuli kritisoi Perkolan mielipiteen sijasta Jukka Ruuskasen, täysin ulkopuolisen henkilön, tekstiä kieliopillisiin ja vastaaviin seikkoihin perustuen. Sivistynyttäkö?

Loppuun pieni asiaan liittyvä mainos. Ihka eläviä rautatieharrastajia on suuren yleisön hämmästeltävänä tulevana viikonloppuna Turussa järjestettävillä pienoisrautatiepäivillä. Paikka on konserttitalo Aninkaistenkadulla. Näyttely on avoinna lauantaina klo 12-18 ja sunnuntaina klo 10-16. Järjestäjänä toimii Turun Kiskoliikennekerho ry.

Liikaa atk:ta?

Eikä edes weblogia ei ole tullut hetkeen kirjoitettua. Päivät on työmaalla käsitelty TCP/IP-tekniikan periaatteita tietokoneasentajan työnkuvan kannalta. Päivän pääaihe oli aliverkottaminen.

Illat (ja hyvän matkaa öistä) on tullut opiskeltua Javaa kotona. Vaarana on kohta tietokoneyliannostus. En minä mikään nörtti ole!

Tampereelta kotiin päin junalippua ostaessa lipunmyyjä kysyi opiskelijakorttia. En ole yhtään nuorekkaan näköinen, päinvastoin, mutta risupartainen nykyolemukseni taitaa antaa kuvan ikuisesta opiskelijasta. Apukoulun viimeiselle luokalle pysyvästi jääneestä? Olihan se hauskaa. Vähän samanlainen vaikutanko-joltain-muulta-kuin-olen -tunne kuin parikymppisenä sällinä lukiessa Saksasta silloin tällöin saapuneita rautatiemuseotoimintaan liittyneitä kirjeitä, jotka usein alkoivat tyyliin "Sehr geehrte Herren Kilpiö und Hyvärinen".

Opiskelijoita moititaan stereotyyppiseen tyyliin joskus laiskoiksi, mutta kyllä heitä on näyttänyt istuvan isoin joukoin Tampereen yliopiston ala-aulan pöytien ääressä ryhmätöitään tai muita vastaavia tekemässä vielä myöhään illalla, avoimen puolen luentojen päättyessä. Tuskin tuohon aikaan enää kuuluisaa alakuppila-approbaturia suoritetaan?

Elem Klimov on kuollut. Jo lokakuun puolella, mutta lyhyt nekrologi oli päivän Hesarissa. Hyvin subjektiiviseen kysymykseen aiheesta paras sotaelokuva tarjoaisin yhdeksi ehdokkaaksi "Tule ja katso" -filmiä 1980-luvun puolivälistä. Se ei ole kaunista katsottavaa, mutta ajatuksia herättävää kyllä. Mestariohjaaja oli syntynyt vuonna 1933 kaupungissa nimeltä Stalingrad.

Jokunen päivä autotonta elämää on luvassa.

Näinkö käy?

Kirjoittaminen jatkui. Pian he lakkasivat muistamasta, että heidän joukossaan oli ollut Kokkarinen-niminenkin mies.

Jos tosissaan lopetat, niin morjensta ja kattellaan.

Adobe

Iltapuhteeksi kävin tankkaamassa auton moottoritien varressa. Sisään en mennyt. Seteliautomaatti sai hoitaa tehtävänsä. Sade oli jossakin ajastetun ja manuaalisen tihkukytkimen välillä.

Eilen illalla tuli omatoimisesti opiskeltua Adobe Photoshopin käyttöä. Siihen vähään, mihin kuvankäsittelyohjelmia tarvitsen, on riittänyt hyvin vanha Corel PhotoPaint. Eiliseen haasteeseen se tai omat taitoni eivät taipuneet. Photoshopissa (edellisen vuosituhannen versio sekin) oli mielenkiintoisia toimintoja. Kuvamanipulaation kohteen leikkaa pois weblogistin urani alussa lupaamani "darüber muss man schweigen" :-) Kuva oli kuulemma päätynyt käyttöjärjestelmän taustakuvaksi jonnekin. Tämä kaikki tuli mieleen siitä, kun sähköisten dokumenttien lukuohjelma tuli päivitettyä tänä iltana. Tämä uusi Adobe Reader vaikuttaa melko raskaalta paketilta.

Tervetuloa, talvi

Iltapäivän työkalut olivat edelleen harava, talikko ja kottikärryt. Nyt saa talvi tulla pihan puolesta.

Iskin rautakangella kolon lintulaudan jalalle maan ollessa vielä sulaa, mutta en laittanut sitä vielä paikalleen. Tilhiparvella oli muuta syötävää yllin kyllin.

Tälle retkelle olisi hienoa lähteä. Katsotaan nyt.

Pyhäillan rauhaa

Oli miellyttävä pyhäinpäivä. Nukuimme poikkeuksellisesti melkoisen pitkään, yli aamuyhdeksään. Se oli hyvä asia arkiöiden noin viisituntisten yöunien jälkeen. Kissa loikoili rauhallisena sängyssä yhtä myöhään.

Lakanoiden ja talvipeitteiden vaihdon jälkeen päivä kului haravoidessa. Omenapuu, kirsikka ja hopeapajukin ovat viimein pudottaneet lehtensä, viimeksimainittu tosin vain osittain. Viime vuoden syksyllä aikainen lumentulo jätti paljon työtä keväälle. Nyt ei käy aivan niin.

Harmaana päivänä hämäräkin hiipi aikaisin. Haravat joutivat naulaan jo 16:n aikaan. Lähdimme hautakynttiläkassi matkassa kiertämään lähiseurakuntien hautausmaat, joilla omaisiamme lepää. Pikkuteiden varsilla talojen ikkunoista ja pihoista heijastuvat valot loivat kaunista pyhäillan tunnelmaa. Hautausmaiden valo uhmasi yötä. Monessa kirkossa oli alkamassa iltatilaisuuksia.

Akaan sankarihaudalla olivat pystyssä valkoiset ristit. Pitkästä aikaa nähtynä näkymä oli kieltämättä vaikuttava. Vielä 1970-luvulla seurakunta pystytti puiset ristit talviajaksi, mutta perinne päättyi, kun ristit olisivat kaivanneet uusimista. Viime vuonna paikallinen palvelujärjestö teetti uudet ristit, joiden syksyiset pystytys- ja keväiset purkutyöt hoidetaan seurakunnan ja eri yhdistysten yhteistyönä.

Kohta on aika sytyttää tuli takkaan. Myrskylyhty olisi mainio ulkovalaisin, kun yöksi on ennustettu sateen mahdollisuutta, mutta sen lasi on rikki. Pari ulkotulta voisi silti laittaa. Miksi juuri pyhäinpäivänä, kulta naureskeli pakanallisia mielitekojani.

Hämeenlinnasta kissalaan

Tämänpäiväinenkin näyttö elektroniikan ja tietoliikennetekniikan koulutusohjelman perustutkinto-opiskelijoille meni hyvin. Tehtävän pääpaino oli Linuxin asennuksessa ja web-palvelimen konfiguroinnissa (mielestäni hieman erikoinen painotus ko. tutkintoon). Periaatteessa yksinkertaiselta kuulostavaa asiaa oli höystetty monenlaisilla erikoisvaatimuksilla.

Opiskelijat joutuivat näytössä tekemään töitä tosissaan kellon käydessä koko ajan. Havainto, jonka arvioijatoverini tamperelainen Linux-ekspertti Tatu ja minä teimme, oli opiskelijoiden sisukas peräänantamattomuus. Hanskoja tai asennuslevyjä ei lyöty tiskiin, vaikka jokin ei vielä n:nnellä kerrallakaan onnistunut. Viimeisillä minuuteilla tuli työvoitto muutamille.

Päivän päätteeksi käväisin Hämeenlinnassa vaateostoksilla. Matka taittui linja-auton kyydissä hämäläisissä maalaismaisemissa ja osin kapeita sorateitä pitkin vanhan Sääksmäen kautta Hattulaan, Tyrväntöä ja Lepaata sivuten Parolaan ja sieltä edelleen kaupunkiin. Hauhonkin puolella käytiin välillä. Viimeiset ammattikoululaiset jäivät pois Retulansaaren tienhaarassa. Viime vuonna matkustin tätä reittiä silloin tällöin, ja usein olin Retulan ja Hämeenlinnan välillä ainoa matkustaja. Nyt aivan näin ei ollut.

Vaatekaupasta mukaan tarttui kahdet housut ja paita. Jostain syystä vaateostokseni, silloin harvakseltaan, kun niitä tulee tehtyä, suuntautuvat usein Hämeenlinnaan. Kotikylässä ei miestenvaatekauppaa ole ollut vuosiin.

Pidän paljon Hämeenlinnasta kaupunkina. Ilmapiirissä on samanlainen, ulkopuolisen mielestä ehkä hämäläisen sisäänpäinkääntynyt ja juuri sellaisena kotoinen, leima kuin Tampereessa tai Valkeakoskessa, mutta silti Hämeenlinna on erilainen. Linnan seutua tai keskusta-alueen ahdasta ruutuasemakaavaa kulkiessa tuntee ympärillään lepäävän historian. Viime syksyltä mieleeni jäi erään sikäläisen kiinteistönvälitysfirman ikkunassa ollut mainos ns. rivitaloasunnosta. Hyvällä alueella, peruskorjattu hiljattain, paljon tilaa ja muut hyvän rivitaloasunnon määritteet. Rakennusvuosi 1790 oli kirjaimellisesti toisesta maailmasta muiden asuntomainosten joukossa.

Keskustassa, "Reskalla" ja sen ympäristössä, oli hurjasti väkeä. Kaksi peräkkäistä pyhää taitaa aiheuttaa ihmisissä melkoisen hamstraustarpeen. Tiiriön automarkettien tilanteen saattoi hyvin kuvitella.

Kotiin päin lähdin junalla. Hämeenlinnan rautatieasema ei ole alkuperäinen. Jos olisi, se kuuluisi maan vanhimpiin asemarakennuksiin, kuvista päätellen tyyliltään samansuuntaisena Tikkurilan alkuperäistä tiiliarkkitehtuuria edustavan, nyt museona toimivan luomuksen kanssa. Sisällissodan loppuvaiheissa Hämeenlinnan alkuperäinen asema tuhoutui, ja vuonna 1921 tilalle valmistui uusi barokkivaikutteisen raskastyylinen rakennus Thure Hellströmin piirustusten mukaan. Arkkitehdin teokset vaihtuivat seuraavalla vuosikymmenellä ankaraan funktionalismiin mm. Riihimäellä ja Porissa yhä käytössä olevissa asemarakennuksissa.

Ollaan Hämeenlinnan aseman rakennustyylistä mitä mieltä hyvänsä, on sen tunnelma perjantai-iltana omanlaisensa. Sotilaita on luonnollisesti paljon. Lomille lomps. Osalla oli vielä baretti, osalla karvalakki. Käytetäänköhän armeijan karvalakista vielä muuatta harvinaisen rivoa termiä? Se tosin taisi koskea nimenomaan harmaata sellaista. Täällä musta oli muotiväri.

Asemalla, kuten asemilla usein, oli paljon myös laitapuolenkulkijoita. Jostain syystä Hämeenlinnan asemalla heitä tuntuu näkyvän suhteellisen paljon. Asemaravintolaan ei eräällä huomattavan päihtyneellä ollut asiaa useasta yrityksestä huolimatta.

Junasta noustessa naapurin Jussi osui samaan eteiseen. Töistä oli tulossa, mutta oli ehtinyt käydä myös messuilla. Mielenkiintoisin uutuus oli kuulemma ollut teippinä pohjiin pantava pitovoide. Kyyti olisi ollut tarjolla asemalta kotiin, mutta polkupyörä odotti jo sateesta pois pääsyä.

Puolisoni tuli autolla vastaan lähellä kotia. Kääntyi risteyksessä takaisin päin. Oli tärkeää asiaa. "Mää menen ostaan kissanruokaa." Kotona tosiaan oli hento kissalapsi. Eläinraukka oli harhaillut kullan työmaan seutuvilla useamman päivän. Sijaiskodissaan tuo on tuntunut viihtyvän ihan mukavasti nämä hetket. Hyväkäytöksinen kisu on valloittanut tämän kommuunin asujaimiston sydämet :-) Kotikarkurin kotiväkeä etsitään.

Hiton sakilaiset

Eihän sitä tarvitse kuin irrottaa hetkiseksi reititin palomuureineen verkosta ja kytkeä vanha kunnon Windows 95 -työjuhta työasemakaapelilla suoraan ADSL-sovittimen perään, niin johan on konnankoukut käynnissä. Mahtavatko nuo sakilaiset kokea mummonpotkijoihin rinnastettavaa riemua löytäessään verkosta ilman puukkoja ja puntareita rollaattoroivan "ysiviitosen"? Tämä onneksi vain kotioloissa. Eipä mennyt kauaa, kun mestari tyrkkäsi riu´ulla sääreen ja mylläri painui myllynsä ääreen.

Mummeli pääsi taas kivimuurin suojiin.

Näytön paikka

Olipa melko kiireinen päivä. Omalla opetusryhmälläni oli opiskelunsa ensimmäinen näyttö. Aiheena oli tietokonetekniikka. Kaikki selviytyivät näytöstä kunnialla. Oikeastaan vain teoriakysymyksissä tuli mainittavia virheitä, mutta käytännössä paljon tärkeämmät asennus- ym. oikeat työtehtävät sujuivat hyvin. Tämän ryhmän opiskelijoilla on taustallaan elektroniikka- tai tietotekniikka-alan perustutkintoja ja/tai työkokemusta. Sikäli tulos ei ollut yllätys, vaikka tehtäväksikin sattui tällä kertaa melko helppo työ. Tehtävänä oli tiettyjen "osaamattoman asiakkaan" itse aiheuttamien laite- ja ohjelmistovikojen korjausta, laiteasennuksia, käyttöjärjestelmän uudelleenasennusta ja melko monipuolista paikallisten suojauskäytäntöjen asettelua vastaavien tulevien laitevikojen ehkäisemiseksi.

Ammatilliset näyttötutkinnot muodostuvat tutkinnon osista, joista kustakin tulee suorittaa hyväksyttävä näyttö (=käytännön osaamista mittaava työtehtävä höystettynä mahdollisesti muutamilla teoriakysymyksillä). Parhaimmillaan näytöt suoritetaan työelämässä todellisissa työtehtävissä. Turvallisuus- ja vastuukysymysten vuoksi tietotekniikassa ja yleensäkin sähköalalla näyttöjä tehdään silti enimmäkseen tarkkaan valvotussa oppilaitos- tai muussa ympäristössä. Yritykset eivät ymmärrettävistä syistä ole avosylin tarjoamassa tietojärjestelmiensä osia opiskelijoiden näyttöjen suorituspaikoiksi. Oppisopimusopiskelijat ja muut työn ohessa opiskelevat ovat tietenkin toinen asia, heidän on suositeltavaakin suorittaa näyttönsä työpaikoillaan mahdollisuuksien mukaan.

Näyttötehtävät laaditaan monilla aloilla keskitetysti. Kunkin ammattialan ja tutkinnon tehtävien laadinnasta vastaa pienehkö asiantuntijaryhmä tai pari. Näyttöjä järjestävä taho tilaa tehtävät valtakunnallisesta tehtäväpankista. Tämä toimii osaltaan laadunvarmistajana näyttöjen toteuttamisessa.

Näyttöjä ei koskaan voi arvioida se opettaja, joka on opettanut ko. ryhmää. Arvioinnin suorittaa pieni ryhmä, joka koostuu alan ammattilaisista. Usein mukana on myös joku muu alan opettaja. Työpaikoilla myöskään näyttöä suorittavan työntekijän oma esimies ei voi toimia arvioijana. Niinpä opetin tänään poikkeuksellisesti aivan toista ryhmää enkä itse osallistunut näyttötilaisuuteen.

Kun puhutaan oppilaitoksissa tapahtuvasta tutkintoon valmistavasta koulutuksesta ja sen näytöistä, on arviointikäytäntö yksi laadunvarmistaja. Kun oma opettaja ei arvioi ryhmäänsä, ei voi tapahtua läpi sormien katsomista tuttuuden perusteella. Eilen kirjoitin sanasen oppimisen laatu vs. opetuksen laatu -asiasta. Opetuksen laatuakin toki pitää arvioida, jotta yhteiskunnan varoin toteutettavaa koulutusta järjestetään hyvin. Näyttöjen arviointikäytäntö toimii tässäkin yhtenä laadunvarmistajana.

Mielestäni muussakin koulutuksessa kuin ammatillisissa näyttötutkinnoissa (ja tavallaan kai myös ylioppilaskirjoituksissa) opetus ja oppimistulosten arviointi pitäisi selkeästi eriyttää toisistaan. Tämä ei edelleenkään tarkoita kasvatustieteilijöiden ylivaltaa, vaan aihepiirin opetuksesta riippumattomien kyseisen alan ammattilaisten toteuttamaa arviointia.

Jostain syystä tällä seudulla atk-näyttöjä on kasaantunut lokakuun loppuun. Huomenna toimin itse yhden näytön arviontiraadin jäsenenä. Tehtävä on mielenkiintoinen ja melko haastava. Niin näytön suorittajilla kuin arvioijillakin.

Ilta kuluu kokouksessa maailman paremmaksi tekemisen merkeissä. Kohta siis lienee poistuttava tästä bunkkerista toiseen.

Muistia, peilikuvia ja muuta sekalaista

Työpäivä oli kiireinen. Aamupäivä meni opetuksessa. Kertailtiin Windowsin palautuskonsolin komentoja, nyt 2000:n kannalta. Näytön valmistelu sujui yllätyksittä. Melkein kaikki tuli tehtyä ja vähän enemmänkin. Kaksi muistimoduulia jäi vielä puuttumaan. Kaupoissa ei SDRAM-tyyppisiä enää pidetä kovin suuria määriä. Täytyy lainata muista koneista.

Logistiikkapuoli puolentoista viikon päähän alkaa olla nyt hanskassa. Ainakin tavara liikkuu.

Kun tulee kotiin kuuden aikoihin, on jo aivan pimeää. Puhelinsoitto linja-autossa piristi.

Illan treeneissä ei oikein mikään onnistunut, mutta lämmin tuli kiitettävästi. Polvi ja olkapää kipeytyivät. Pukuhuoneessa tarjoutui pitkästä aikaa tilaisuus katsoa kokovartalopeiliin puolialastomana. En oikein pitänyt näkemästäni. Se hyvä puoli tässä on, että ei tule ainakaan omaksuttua Narkissoksen syntiä. Vettä satoi treeneihin mennessä ja tullessa. Polkupyörän dynamo suti tyhjää suuren osan matkasta.

Pari huomiota mediasta. Eilen tuli otettua Tampereelta mukaan Aikalainen-niminen yliopiston tiedotuslehti. Siinä kirjoitti muiden muassa matematiikan professori Jorma Merikoski. Hän oli saanut opiskelijoilta kritiikkiä opetuksestaan tietojenkäsittelyn opiskelijoiden ainejärjestön julkaisussa. Kirjoituksen teema oli kysymys siitä, tulisiko arvioida vain opetuksen tasoa vaiko myös oppimisen tasoa. Teksti on helppo mieltää pettyneen opettajan defenssinä: tuollaisia puheita ja tekstejä opetusalalla kuulee melko usein ja yksi niiden stereotypiaan kuuluva seikka on substanssiosaamisen ja pedagogisen osaamisen vastakkainasettelu ainakin rivien välissä. Tosiasiassa nämä eivät tietenkään ole vastakkaisia asioita, jotkut ovat hyviä jossain ja parhaat molemmissa. Ammattikoulunäkökulmastakin voin hyvin arvata professorin tunnelmat. Kirjoituksen pintakerros on sangen ymmärrettävä niiden pohjalta. Opetustaito milloin minkäkin ryhmän arvioimana ja varsinkin akateemisissa piireissä, joissa opettajien ja opiskelijoiden välitön kanssakäyminen lienee ainakin määrällisesti vähäisempää kuin esimerkiksi ammattikoulussa, on niin subjektiivisiin ja mieltymyksellisiin perusteisiin pohjautuva arviointikohde, että professorilla tuskin on syytä huoleen.

Merikosken tekstissä oli toinen, minusta paljon mielenkiintoisempi huomio. Siinä tarkasteltiin - hieman arvottavaan ja mustavalkoiseen sävyyn kirjoituksen yleishengen mukaan, mutta sinänsä mielenkiintoisesti - niitä prosesseja, jotka johtavat opetustyön epäoikeudenmukaiseen arviointiin. Syylliseksi löydettiin kasvatustiede. Yhden tieteenalan leimaaminen ei sekään ole reaalimaailmassa oikeudenmukaista, mutta ajatusmallissa on vinha perä. Kasvatustiede tai sen harjoittaja ei varmastikaan ole pikkunilkki, joka korskeilla puheillaan ja mitättömillä teoillaan tarkoituksellisesti vaikeuttaisi opetustyötä tekevien elämää. Mutta kasvatustiede on omasta mielestäni etääntynyt liiaksi kontekstistaan. Se kehittelee mitä laboratoriomaisimpien projektien kautta empiirisesti kylläkin muodollisesti testattuja mutta käytännön elämälle vieraita teorioita ja jopa normeja. Nämä taakat sälytetään opetustyötä tekevien harteille yhtä lailla kokeiluprojekteissa kuin sellaisessakin opetustyössä, jossa pääasia on kauniin yksinkertaisesti tuottaa ammattiensa osaajia ja kunnon kansalaisia. Kasvatustieteen teoriat ovat etääntyneet kasvatuksen ja opetuksen teorioista yleisiksi ihmisten toimintaa kuvaaviksi teorioiksi. Arvaan seuraavan herättävän pahennusta, mutta mielestäni kasvatustieteilijä ilman opetustyön käytännön tuntemista ja siihen vaadittavaa (pitkää) työkokemusta on kuin linja-auton kuljettaja ilman ajokorttia ja -kokemusta.

Toinen Aikalais-huomio liittyy vapaaehtoistyöstä kertovaan juttuun. Tekstissä oli ajatuksia herättäviä asioita kolmannen sektorin ja veropolitiikan sekä hyvinvoinnin ei-niin-yksinkertaisesta suhteesta, mutta jätettäköön sen pohdinta tällä kertaa. Muuan haastateltu ansiokasta vapaaehtoistyötä harjoittava opiskelija totesi Pelastusarmeijasta: "Jos Pelastusarmeijan soppajonossa toivotetaan Jumalan siunausta, niin se ei ole oikein." (yhden kirjaimen kapitelisointi weblogistin). Siinäpä vasta suvaitsevaisuutta. Kulttuuri-imperialistisen synnin tekee varmaan myös müncheniläinen, joka tyrkyttää omaa kulttuuriaan tervehtimällä iloisesti kotikaupungissaan turistia "Grüss Gott!" (ei, en ole käynyt edes Münchenissä, mutta eivätkös Kress, Derrick, Köster ja kumppanit tai ainakin jotkut heistä niin tavanneet sanoa?)

Tuloja ja lähtöjä

Jyväskylän matka meni hyvin. Juna osoittautui onnistuneeksi kulkuneuvovalinnaksi jälleen kerran. Viimeistään takaisin tullessa ajokeli olisi ollut hyvin huono. Pendolino vei ja vanha kunnon Esslingen-tyyppinen vaunujono toi, tosin nokallaan Sr2-sähköveturi. Tavanomaista hieman pidempi junamatka lämpimässä vaunussa illan jo pimennyttyä oli tunnelmallinen kokemus. Hyvää ja mitä viehättävintä matkaseuraakin oli tarjolla puolisoni palatessa samalla junalla Konneveden kirkkoherraa tapaamasta.

Vanhojen vaunujen matkustusmukavuus on minusta parempi kuin Pendolinon, johtuen mahdollisesti Pendolinoa tuhlailevammasta sisätilan käytöstä. Ratahallintokeskuksen verkkoselostuksen mukaan suurin sallittu nopeus Jämsänkoski-Jyväskylä-rataosalla on 160 km/h niin veturivetoisilla kuin moottorivaunujunillakin, joten Pendolinolla ei edes ole merkittävää nopeusetua veturivetoisiin verrattuna. Ainakin Viinikan ratapihalla liikkunut urbaanilegenda(?) tiesi joskus kertoa, miten niin Sm3:n eli S220:n eli Pendolinojen kuin Sr2:sten ollessa testivaiheessa määrättiin Sr2:n nopeusmerkintä maalattavaksi yli. Uteliaat kansalaiset olisivat kuulemma saattaneet hämmentyä, kun valmistaja lupasi matalalla profiililla hankitulle "Alppiruusulle" suuremman nopeuden kuin suuren mainoshypen myötä hankituille Pendolinoille. Sr2:n suurin sallittu nopeus kun on 230 km/h ja Sm3:lla kymmenen tuntikilometria alhaisempi. Vaunukalusto luonnollisesti rajoittaa Sr2:n käytännön nopeutta.

Paikallinen ammattikorkeakoulu on mitä tyypillisin 1950-luvun iso koulurakennus. Hyvin viehättävä kaikessa menneisyyttä henkivässä olemuksessaan. Oma esitelmävuoroni osui iltapäivään. Tunnin sisään oli ahdettu kolme esitystä, eikä mainittavaa keskustelua juuri syntynyt. Helppo nakki omalta osaltani.

Mielenkiintoisesta ryhmäjaosta johtuen sain aika hyvää tuntumaa puhdistuspalvelualan koulutukseen. Hieno ala sekin ja toivottavasti houkuttelee myös nuoria suomalaisia.

Tänä iltana tarjolla on Javaa tietojenkäsittelyn muodossa, ja mikä herkullisinta, opiskelijan statuksella. Vaihtelu virkistää. Täytyykin lähteä odottelemaan linja-autoa.

Pannaanko karavatit kaulaan?

Kotiin ajaminen pimeässä ei ollut mukavaa. Huonohko näkyvyys, väsymys ja muistot jostain sen ilmeisesti saivat aikaan. Tyhjä kämppä odotti. Kulta lähti piispasta selvittyään jo edeltä tapaamaan ex-työtoveriaan. Huomenna tavataan taas.

Huomenna tosiaan pitäisi käväistä Jyväskylässä työasioissa. Näkemykset, jotka voidaan nähdä relevantteina Tammerkosken työkoneiden jyskeessä tai kaiken sallivassa Helsingissä, saattavat herättää ankaraa kritiikkiä kirkasotsaisessa Cygnaeuksen kaupungissa. Olo on kuin Lutherilla ennen Wormsin matkaa, kuten vanha kansa vekkulisti sanoo.

Kysehän on ammattikoululaisten piireistä ja siellä tunnetusti tulee turpaan kovaa, jos tulee. Mutta reilusti :-) Olisiko niihin kalvoihin pitänyt laittaa pohjaväriksi sittenkin jokin muu kuin punavalkoinen gradienttitäyttö? Mutta sanotaan nyt vaikka, että meitin puolesta maailman ruminta murretta vastaan :-)

Hiihtäjän muistoa kunnioittaen

Olisiko Veikko Hakulinen voinut lähteä muuten kuin sen kaltaisella tavalla, jolla hän lähti? Sankarit lähtevät saappaat jalassa. Muistoa kunnioittaen, ja veli-Martille osanottoni myös näin weblogin välityksellä.

Eilen luetun syyskuun Tuulilasin aavetie tuntui nimensä veroiselta. Varsinkin Sääksmäen sillan seutu. Kuin kauhuelokuvasta. Vanha koulurakennuskin oli hiljainen. En sytyttänyt valoja enempää kuin oli tarpeen. Varustus huomiselle Keski-Suomen retkelle on nyt kalvoilla ja riittävän monella paperilla.

Hard as a rock

Viisas kirjoittaja lausui tänään sanasen mieskulttuurin hierarkiasta. Niinhän se menee. Kasvojen menettäminen ei meikäläisessä kulttuurissa johda seppukuun, vaan zombien asemaan sosiaalisessa yhteisössä. Reilua on se, että valoon johtaa monta polkua.

Vai onko aika muuttunut? Avautuminen-termiä ei missään merkityksessä tunnettu yhden miesyhteisön kielessä 15 vuotta sitten. Nyt se lienee arkipäivää.

Yhteiskunnan säilyminen perustunee osaltaan siihen, että Pojat saavat Isiensä perinnön.

Liukasta ja autonostalgiaa

Kulta on päivän piispaa emännöimässä. Jalantijärvi ei ole vielä jäässä, eikä myöskään äärimmäisen huonoa makua osoittanut ehdotukseni perinnetoiminnasta kirveen mukaan ottamisen muodossa saanut vastakaikua.

Aamulla piti käväistä parturissa, mutta käväiseminen kehittyi parituntiseksi Tuulilasin lukemiseksi. Jono oli pitkä. Itse en omalla vuorollani sitä kauaa seisottanut. Millin terä hurisi hetken, ja taas loistaa nahkakuula ilman turhia verhoiluita.

Polkupyörällä ajo lumisessa säässä oli hankalaa, kuten aina ensilumen yllättäessä. Nastarenkaita tuohon ei ole. Pitäisiköhän hankkia? Jotkut autoilijatkin olivat vielä jättäneet kesärenkaat alle. Punainen Hiace suti itsensä poikittain pieneen ylämäkeen noustessa.

Näillä keleillä tulee mieleen oma toistaiseksi ja toivottavasti ainoa talvirengasmunaukseni. Aikanaan kun olin päivittänyt sosioekonomisen asemani köyhästä opiskelijasta köyhäksi työläiseksi, ja auton ylläpitoon alkoi olla hieman rahaa, minulla oli pakkomielle nelivetoisiin ajopeleihin. Jälkimmäinen niistä oli monille sotaväen käyneille tutusta Puna-armeijan rauhanaseesta siviilikäyttöön kesytetty Volgan mutkan tuote. CCCP luki monessa paikassa. Se ei pikkuliukkaista hämmästynyt, joten renkaanvaihto pitkittyi. Olihan kesärenkaissakin kohtuullinen pintakuvio. Kirkon nurkilla edellä ajava auto joutui hidastamaan, ja peräänajokolarihan siitä meinasi tulla. Varmuus liikkeellelähdössä, ohjattavuudessa ja ylämäissä ei tarkoita varmuutta jarrutuksissa. Onneksi edellä ajava huomasi hyökkäämässä olleen punaisen paholaisen ja väisti toiselle kaistalle. Vilkutteli perään leveä hymy naamallaan. Tuskin olisi hymyillyt, jos ei olisi päässyt vaihtamaan kaistaa.

Kyseinen korkeahko ja lyhyt ajopeli oli hurjasta maineestaan huolimatta todella hyvä ajettava oikeissa olosuhteissa: pikkuteillä, kaupungissa ja tietenkin maastossa. Matka-ajossa se kyllä oli hidas ja meluisa. Yllättävän bensapihikin tuo oli. Muutamankin kerran sillä ylitettiin jyrkkiä ratapenkkoja. Ja jos ei heti onnistunut, ja pyörät putosivat johonkin matalampaan kohtaan, niin hidas välitys päälle ja siitä noustiin aina. Hääautonammekin se palveli, varoituslaitteilla ja tarkoitukseen modifioiduilla VAK-kilvillä varustettuna aiheuttaen häävieraissa joko huvittuneisuutta tai pahennusta. Taisi hieman poiketa totutuista lainalimusiineista.

Tyyppivika eli moottorin pakkastulppien vuoto ja viidennen vaihteen aiheuttama vieroksumisreaktio voimansiirtopuolella (miksi hyvä alkuperäiskonstruktio piti pilata yliloikkarilla "ajomukavuuden" tai "taloudellisuuden" nimissä - ei se niitä kumpaakaan tainnut paljon parantaa) koitui menopelin kohtaloksi. Korjattaviahan nuo olisivat olleet, mutta melko kalliisti.

Nyt turha autonostalgisointi riittäköön. Kyseisiä vimpaimia ei enää saa. Jos joskus olisi rahaa, niin Volgan mutkasta Suomenkin teille tuotettava tyylikäs farmari olisi kiva. Siinä tosin on kuulemma sähkölaitevikoja. Niiden kanssa vielä ehkä pärjää.

Hänellä on kunnioitettavan asiallinen asenne elämänmenoon. Ammattilaisen ja amatöörin välinen merkitysero saa puhekieleen verrattuna uusia merkityksiä, kun muistellaan amatööri-sanan etymologiaa.

Kunnan demokratiaa

Oman kylän paikallislehden yleisönosastolla kritisoitiin tänään peruskoulun yläasteen ja lukion koulurakennusten kuntoa. Kritiikki on aiheellista. Viimeksi mainittu, valkoisella rappauksellaan ja liuskekivijalallaan nousevaa Suomea ja tulevaisuudenuskoa edustava korkea talo rakennettiin viitisen vuosikymmentä sitten kasvavan pitäjän tarpeisiin epäilemättä parhaista saatavissa olleista materiaaleista. Pula-ajan parhaista. Uusi osa nousi toisella pikkupaikkakunnan rakentamisen huippukaudella 1960-1970-lukujen taitteessa yhdessä useiden elementtikerrostalojen kanssa. Rakennus näyttää läheltä katsottuna monen silmiin masentavalta laatikolta. Sinänsä nerokas arkkitehtoninen idea tiedon portaista avautuu vain, kun rakennusta katsotaan ylhäältä päin. Vaikkapa ydinkeskustassa sijaitsevan peruskoulun ala-asteen 1950-luvun jälkipuoliskolta peräisin olevan koulurakennuksen yläkerroksista.

Mainittujen koulurakennusten kunto ei vastaa kaikkia nykypäivän vaatimuksia. Eivät luokkien järjestäjät toki joudu tulemaan kouluun kahta tuntia muita aiemmin lämmittääkseen luokan uunin, kuten sata vuotta sitten, mutta halkeileva sisätilojen rappaus, tuulella rikki menevät salin ikkunat ja hajuaistilliset epäilykset homeesta kertovat omaa kieltään.

Viitekirjoituksessa vaadittiin kaupungin kokouspalkkiojärjestelmän piiriin kuuluvia päättäjiä luopumaan kokouspalkkioistaan koulun korjauksen hyväksi. Ajatus on hyvä. Veturimuseon hallintoelinten jäsenet eivät ole nostaneet kokouspalkkioita sitten kevään 1996 museon edun vuoksi. Veturitalli kun on ajalta, jolloin oppilaat lämmittivät sitä uunia. Kyse on luonnollisesti hyvin marginaalisesta asiasta.

Laajakantoisemmin ajatus kokouspalkkioiden poistamisesta ei kuitenkaan ole itsestäänselvä. Kuntatasolla demokraattisen yhteiskunnan sääntöjen mukaan päättävään asemaan päätyminen ei ainakaan pienissä taajamissa yleensä vaadi mainittavaa taloudellista panostamista. Silti kuntatason päättäjät joskus joutuvat hoitamaan luottamustoimiaan ansiotyönsä kustannuksella. Kyseinen historiallinen, mutta silti edelleen olemassaoleva seikka on kokouspalkkioiden tosiasiallinen peruste. Perustetta on vaikea kiistää ilman uhkaa siitä, että ruohonjuuritasolla kansalaisten elämään vaikuttavasta päätöksenteosta tulisi vain hyvintoimeentulevien harraste muiden joukossa. Olisiko ideoita?

Mustaa pekkaa

Aamulla linja-autoasemalla pitkä laiha nuorukainen pyrki seisoskelemaan ammattikoululaisten ringissä. Ehkä hän oli joskus kuulunut noiden poikien rinkiin. Nyt harittavat silmät ja horjahteleva asento tekivät eron muihin. Jutustelu oli vaivautunutta ja lopulta kukaan ei puhunut. Ei-kaivattu meni asemahalliin. Hiljaisuus jatkui sen jälkeenkin. Kortit jaetaan - tai otetaan - aika nuorena.

Ruokatunnilla kävin torin laidalla kahvilassa. Vastapäätä oli avattu joulumyynti. Nopeat syövät hitaat. Paikallislehti tiesi kertoa, että linja-autoaseman siirtoa uuteen paikkaan ollaan suunnittelemassa. Vastaan tuli joukko eläkeläisikäisiä iloisen nuoren naisihmisen heitä lempeästi ohjaillessa. Kohdatessa huomasi, että näille oli jo syntymähetkellä jäänyt käteen tavanomaista huonommat kortit. Niillä on silti pelattu arvokkaan hopeiseen vanhuuteen saakka.

Venelaiturissa oli kiinni enää viisi pientä venettä. Isot on nostettu jo aikaa sitten. Kaipa pienetkin viikonlopun aikana lähtevät talven viettoon.

Nyt pitää lähteä kuuntelemaan esittelyä Awacsista. Anteeksi militaristisuuteni, Avackista tietenkin. Emme toki ole hankkimassa valvonta- ja taistelunjohtolentokonetta, vaan päivittämässä info-TV-järjestelmää. Lisää kivoja leluja. Olisi lentokonekin kiva.

Päiväpuoli työlle, iltapuoli muille toimille

Eipä tänään ole ehtinyt olla paljon kotona. Puoli seitsemältä aamulla töihinlähtö ja puoli yhdeltätoista illalla kotiin. Väliin mahtui opetustöitä, jos jonkinlaista kokousta ja tietokoneen asennusta. Ja aika paljon kahvia.

Historiatoimikunta kokoontui illan hämärtyessä. Tuomari oli omasta pyynnöstään saanut eron. Tilalla oli rovasti. Radanvarsikaupungille pitäisi jonkun asianosaajan kirjoittaa historia ajanjaksolta, joka alkaa Suomen itsenäistymisen ajoista ja päättyy kauppalan itsenäistymiseen. Vain kolmisenkymmentä vuotta, mutta paljon tapahtumia ja voimakasta kehitystä monilla elämänaloilla. Keskusteltiin edelleen siitä, tulisiko historian olla yhden tutkijan käsialaa vaiko teemojen mukaisesti jaettu yhteistyöprojekti useamman kesken. Yhden tekijän malliin päädyttiin. Sellaisiahan pitäjähistoriat yleensä ovat. Keskusteluissa esiin nousi usein sana "tieteellinen" yhden tekijän mallista puhuttaessa. Useimmat historiankirjat toki edelleen ovat yhden tekijän tuotos, mutta asiantuntemuksessa päästään historiatieteen eri suuntausten eriytyessä syvemmälle, jos saadaan asiantuntijoita kirjoittamaan omista aihealueistaan. Se ei kylläkään ole ominaista pitäjähistorioille eikä varmasti halpa ratkaisu. Monoliittisten suomalaishistorioitsijoiden aikakausi taisi päättyä Jalmari Jaakkolaan tai viimeistään Suvannon professoriveljeksiin. Heistä Pekka oli viime vuonna meitä evästämässä ja vanhana pitäjähistorioitsijana suositti myös yhden tekijän mallia. Olisiko kiinnostuneita, koulutettuja kirjoittajia?

Toisen aihepiirin kokous pidettiin tulevan neiti puheenjohtajattaren luona bulevardin varrella. Vanhan puheenjohtajan jättäessä tehtävät on toiminnan jatkuvuus turvattu. Homma lyötiin oikeastaan lukkoon jo joku aika sitten, sateisena tiistai-iltana bunkkerissa tehtaanpiippujen juurella. Uusi sihteerikin oli nyt löytynyt. Tärkeät asiat oli jo puhuttu, kun ehdin paikalle. Jäljellä oli enää yleistä rupattelua, lämmintä teetä ja puhelinmodeemin asennus tietokoneeseen. Se kävi helposti, ja yhteys "ilmaispalvelun" kautta vaikutti verraten nopealta. Vähän verkkoyhteyttä käyttävälle laajakaista ei vieläkään tällä seudulla ole hinnaltaan kilpailukykyinen.

Kotoa Soneran yksityisasiakkaiden SMTP-palvelin ei suostu toimittamaan postia. POP-puoli hoitaa kyllä tehtävänsä. Nyt väsyttää.

Kylmää, lämmintäkin

Eilen - tai oikeastaan viime iltayöstä yösähkötariffin asuttua voimaan - alkoi vihdoin tämän kommuunin sähkölämmitys. Talvikausi on sitten alkanut sähkönkulutuksenkin osalta.

Aamuinen kävelymatka linja-autoasemalle alkaa tuntua kylmältä ja pimeältä. Kestää vähän aikaa tottua siihen. Heijastimenkin huomasin ottaa käyttöön vasta tänään. Onneksi kevyen liikenteen väylien ja jalkakäytävien ansiosta ajoradan reunaa ei tarvitse kävellä. Eihän siitä ole kauaakaan, kun jonakin keskiviikkoaamuna kirjoitin hellepäivää ennaneesta ja sotaväkiajat mieleen tuoneesta tuoksusta ilmassa. Silloin oli hyvin valoista.

Töistä tullessakin oli kylmää. Ei vielä pimeää, mutta harmaata. Miten kolme pakkasastetta voikaan tuntua niin purevalta. Tottumattomuudella ja koillisen suunnalta puhaltaneella tuulella oli osuutta asiaan.

Anders Suomen Turusta soitti. Suomea toisen kotimaisen mukaan vahvasti murtava täydellinen herrasmies. Virallisluonteisten rautatieasioiden jälkeen totesimme, että ainakaan viiteen vuoteen emme ole tavanneet. Kuulumisia vaihdettiin puolin ja toisin. Myös Haapamäen Höyryveturipuiston suuren veturimäärän vähentämisuhasta puhuttiin. Sovittiin tapaaminen Turkuun reilun parin viikon päähän.

Dojolla oli mukavat, minun suorituskyvylleni aika rankat harjoitukset. Melko simppeliltä näyttävissä yksin tehdyissä hyökkäysharjoituksissa tajusi hyvin oman kömpelyytensä. Suuri ahaa-elämys oli tai-otoshi-nimisen heiton idean jonkinasteinen valaistuminen vasta nyt. Syystä tai toisesta, lähinnä oman aktiivisuuden puutteesta, kyseinen tekniikka on itseltäni jäänyt melko vähälle harjoittelulle, vaikka kyseessä on aivan perusasia. Se on tuntunut minusta vaikealta ja melko tehottomalta. Jonkinlaiselta näyttävältä, mutta turhalta jekulta. Suomeksi nimi tarkoittaa suunnilleen vartalon pudotusta. Tekniikka luetaan muodollisessa luokittelussa ns. käsiheittoihin (te-waza), mikä itsestäni on myös tuntunut oudolta. Kuten aiemmin kirjoitin, näitä liikunta-aiheisia juttuja on aika turhaa yrittää selittää kirjallisesti omalla a) substanssillani ja b) kirjoitustaidollani, mutta oma perusvirheeni siitä saakka, kun olen heittoon tutustunut, on ollut lonkka- tai muun vartalokontaktin pakonomainen hakeminen. Tuolloin vastustaja jää oman selän taakse, josta häntä on vaikea saada mattoon. Kontaktin hakeminen vain jonnekin pohkeen paikkeille ja vastustajan painopisteen pakottaminen käsillä nimenomaan siihen suuntaan - ei siis lonkkakontaktiin ja sitä kautta omaan selkään - avasi kerralla jonkinlaisen ymmärryksen niin pudotuksen kuin käsitekniikankin ajatukseen. Muuten olen sitä mieltä, että itämailta peräisin olevissa kamppailu-urheilulajeissa punainen lanka ei viime kädessä ole mikään filosofinen seikka, vaan luonnolliset dynamiikan säännöt ja niiden toteuttaminen ihmiskehon avulla. Erilaiset filosofiat mitä monimuotoisimpine luontoanalogioineen voidaan nähdä keinoina näiden sisäistämiseksi, mikä on niin historiallisessa kuin pedagogisessakin mielessä hyvin ymmärrettävää. Olenko aivan väärässä, kun kuvittelen weblog-maailmassakin vaikuttavien teknillisten alojen oppilaitosten kasvattien olevan viehättyneitä myös go-pelin alkuperäseutujen fyysisemmistä taitolajeista?

Viimeistään dojolla ei ollut enää kylmä. Sauna meni vähän myöhäiseksi; en ehtinyt kotiin juurikaan ennen ballerinaa. Mutta veikkaan unen maittavan yöllä hyvin :-)

Vasikointia

Työmaalla tietokonetekniikan näyttö alkaa lähestyä. Opiskelijaryhmän kanssa keskitytään pari viikkoa käytännön harjoituksiin. Diagnostiikkamenetelmiä käydään myös läpi. Tänään oli tutustumisen kohteena yksinkertainen ja suosittu Sandra-ohjelma.

Työpäivän jälkeen lähdin itse koulun penkille Tampereelle. Ilmoittauduin harrastusmielessä avoimen yliopiston kurssille, jolla opiskellaan olio-ohjelmoinnin perusteita. Ohjelmointitaitoja en työni puolesta tarvitse, mutta huonompaakin vapaa-ajanvietettä varmasti olisi. Veturitallillakaan kun ei kylmänä vuodenaikana juuri puuhailla. Asiasta voidaan olla montaa mieltä, mutta minusta ohjelmointi on mielenkiintoista ja omalla tavallaan sisäisesti kaunista toimintaa.

Opetuskielenä on Java, johon en ole koskaan aikaisemmin käytännössä tutustunut. Nyt tulee omakohtaisesti testattua Ilkka Kokkarisen moneen kertaan rummuttamaa menetelmää aloittaa kielen opiskelu oliomaailmasta. Tamperelaisten tutkintovaatimusten mukaan ennen tätä kurssia olisi pitänyt olla suoritettuna ohjelmoinnin johdantokurssi, jossa opiskellaan Javan perusteita, mutta ilmeisesti avoimessa yliopistossa ei olla kovin tarkkoja noista vaatimuksista. Katsotaan nyt, miten meikäläiselle käy olioiden ja Javan kanssa. Platon ja Aristoteles, nominalismi ja realismi, Tuomas ja Vilhelm tulivat mieleen jo ennen kuin kahvi. Tarvittaneen terävää partaveistä leikkaamaan turhat ajatukset pois tulevilla luennoilla.

Tampere on vanajanhämäläiseen lintukotoon verrattuna iso ja pelottava kaupunki. Linja-autoon nousi Peltolammilta kaksi päihtynyttä nuorta miestä. Niin, maanantai-iltapäivänä. Istuivat lähelle ja juttelivat kiloina tai grammoina mitattavista ostoksista ja niiden rahoittamisesta. "Linna" ja "vasikkakin" jutuissa vilahtivat, eivätkä arkeologisessa tai karjanhoidollisessa merkityksessä. Kotiin lähtiessä asematunnelissa oli laitapuolenkulkijoita. Yksi pyysi rahaa tupakkaan. Annoin jokusen pikkukolikon. Tuo mies ei näyttänyt linnojen ja vasikoiden maailman mieheltä, vaan lintukodon torien laitojen tutuilta hahmoilta. Liian helposti ihminen tulee arvioitua hetkellisen kohtaamisen perusteella.

Yliopistolla oli ilmeisen suuri iltatenttitilaisuus. Alakäytävällä oli paljon väkeä, joita huuteli yhdeltä ovelta isoon saliin lippalakkipäinen - ei kuitenkaan Karjala- tai Olvi-lippis - nuori mies ja toiselta nainen ilman päähinettä. Tiedon iltalypsyn aika? Lauma koostui, jollei sentään vasikoista, niin hieho- ja mulli-ikäisistä.

Sm2-sähkömoottorijunassa oli vielä alkuperäiset sinertävät keinonahkaiset penkit ja matkustajia kohtalaisesti. Suurin osa Tampereelta nousseista jäi pois viimeistään Toijalassa. Junassa oli lämmintä ja valoisaa. Asemalaituri oli vastakohta. Sain kyydin asemalta kotiin. Kiitos, rakkaani :-)

Ei-toivottua postia

Kävimme kullan kanssa pikku ajelulla. Talvirenkaiden ilmanpaineen tarkistus, iltapalan ostaminen ja yhden yhdistyksen muutamien papereiden vienti asianosaisen postilaatikkoon olivat tehtävälistalla. Renkaat olivat pitäneet hyvin ilmanpaineensa kesän ajan. Kyykistyessäni renkaan vierelle ilmaletkun kanssa puhelin putosi taskusta. Ehkä se halusi katsomaan rengaskaimaansa. Niinä 1990-luvun jälkipuoliskon vuosina, kun matkapuhelin alkoi toden teolla yleistyä, oli Nokian valmistamissa polkupyörän sisärenkaiden pakkauksissa Connecting people -logo. Se oli hauska. Kotiin ajaessamme ohitimme seurakuntatalon. Rovastin työhuoneessa paloi vielä valo. Hetkisen pohdimme, kävisimmekö tervehtimässä. Menimme kuitenkin suoraan kotiin.

Viikonlopun aikana olen saanut sähköpostilaatikkooni paljon postia. Paria viestiä lukuunottamatta kaikki on ollut roskapostia. Roskapostin poistaminen ei vaadi kuin silmänräpäyksen. Mozillan sähköpostisovelluksessa on monien mielestä myös toimiva roskapostisuodatus, mutta sitä en ole käyttänyt. Sitä saa, mitä tilaa: vastoin järkeviä tapoja oma sähköpostiosoitteeni on ollut ja on edelleen nähtävissä joillakin WWW-sivuilla. Käytän työmaan sähköpostipalvelua myös töiden ulkopuolisissa postituksissa, koska se on pienessä laitoksessa ollut sallittua (ja ajoittaista roskapostitulvaa lukuunottamatta työhön liittymättömien sähköpostiviestien määrä on pieni verrattuna työpostiin). Roskapostin ongelma pitäisi minusta ratkaista ensisijaisesti postipalvelimella. Asia ei ole yksiselitteinen, jos puhutaan julkisista postipalvelimista, joilla ei kai periaatteessa sopisi seuloa välitettäviä viestejä. Mutta työnantajan ylläpitämässä palvelimessa roskapostin seulonta olisi helpommin perusteltavissa. Asiaa selviteltiin joku aika sitten, ja varsinkin GFin Suomen edustus teki kiinnostavan tarjouksen. Asia on hieman laajakantoisempi kuin pelkkä ohjelmistohankinta. Raha on ollut pääasiallisena esteenä. Luulisin, että lähitulevaisuudessa roskapostintorjuntaohjelmisto asentuu yritysten ja laitosten postipalvelimen kaveriksi samaa tahtia kuin virustorjuntaohjelmisto on asentunut varsinkin kuluvana vuonna.

Roskaposti ei ole omalla työmaallani ollut palvelinta kohtuuttomasti kuormittava ongelma. Käytännössä spammia isompi ongelma on se, että kaikki käyttäjät eivät tee toiminnallista eroa tiedosto- ja postipalvelimen välillä. Toimintakäytännön kannalta minusta ei ole oleellista, ymmärtääkö näiden välisen eron tekniseltä kannalta katsottuna: asian voi ajatella niin yksinkertaisesti, että kaikelle on paikkansa sähköisistäkin asiakirjoista puhuttaessa. Kaikkia mahdollisia viestejä liiteasiakirjoineen ei ole tarkoituksenmukaista säilöä postipalvelimella, vaikka levytilakiintiö onkin verrattain väljä. Eihän saapuneita paperimuotoisia asiakirjojakaan säilytetä pysyvästi saapuneen postin lokerossa, vaan ne löytävät aikanaan tiensä oikeaan mappiin.

Autot varautuvat talveen

Puolisollani oli työpäivä, kuten varsin monena sunnuntaina. Oman aamupäiväni käytin kirjoittamalla viimeviikkoisten kokousten pöytäkirjoja ja muistioita. Iltapäiväksi repäisin itseni pois tietokoneen äärestä, jossa aikaa tulee vietettyä muutoinkin liikaa. Siivoilu ja pyykin pesu ovat aina hyviä vaihtoehtoja tietokoneelle.

Vaihdoin autoon talvirenkaat. Kymmenkunta päivää myöhemmin kuin vuosi sitten. Syksy on ollut tähän saakka leudompi kuin silloin. Samalla autoa tuli siivottua sisältä. Mittarien ja kojelaudan valaistuksen virtapiiri on kirjaimellisesti pimeänä. Sulake oli kyllä ehjä.

Puolisoni sisko lainasi myös autotalliamme. Vahasimme porukalla äskettäin ostamansa farmariauton. Urakka kävi nopeasti. Velimiestä olen vielä odotellut täksi illaksi autotallia lainaamaan, mutta taitaa mennä ensi viikon hommiksi. Käsien nahka kuivui kesärenkaita kylmällä vedellä ja mäntysuovalla pestessä. Täytyisi rasvata.

Syksyinen lauantai

Lauantaipäivän viettoon oli tarjolla kaksi vaihtoehtoa. Reipashenkisiä molemmat. Virtuaalisotaa metsässä tai töitä veturitallilla. Valinnan vaikeutta ei ollut. Syksyn viimeisten talkoiden tunnelma on omanlaisensa. Yksi työtehtävä on aina lehtien haravointi. Kääntöpöydän monttu ja ratapihan puoli on perinteisesti kulunut rautatieharrastajille. Kaupungin työntekijöillä ei ole halua eikä lupaakaan mennä ratapiha-alueelle haravoineen. Vanhaan hyvään aikaan sovittujen lupien paikkansapitävyydestä en ole meidänkään osalta varma, mutta eipä niitä kukaan kysykään. Veturimiehet heiluttaa. Junamiehet myös. Ja konduktöörit.

Propattiin myös uusvanhoja vitriineitä seinään tulevia näyttelyitä varten. Pakattiin tavaroita muutaman viikon päässä odottaville messuille. Rappeutunut Materiel Industriel SA:n 1950-luvulla topparoikkien korvikkeeksi valmistama raiteentukemiskone Ttk1 siirrettiin länsipään raiteelle EFiab-liitevaunun taakse. Toppakoneen 190-senttinen työpää jouti pois kiskoilta ja vieläkin kaksiakselinen laite oli siirrettävässä kunnossa. Loivasta rinteestä piti kaivaa maata pois tieltä.

Vuoden viimeisistä talkoista kellään ei ollut kiire pois. Sauna maittoi enää neljälle, mutta makkaranpaistajia riitti. Saunan jälkeenkään ei vilu ajanut heti pois lokakuun jo viilentämästä tallista. Ja kun ajoi, se ajoi lämpimään tallimestarin huoneeseen kirjojen äärelle ja taukotupaan lehtikokoelman pariin. Juttu jatkui. Neonvalojen loiste raskaiden työjuhtien päälle oli lämmin, ja paksut vanhat seinät tekivät selvän pesäeron pakastuvaan yöhön. Valo, lämpö ja toveruus.

Aikanaan tallilta poistuttiin omiin suuntiin, kuka ennemmin, kuka myöhemmin. En saunonut siellä itse, mutta kulta oli lämmittänyt saunan kotona. Saunan jälkeen tein iltapalan jääkaapin antimista. Heikolla gastronomisella taidolla syntyi niin luovan työn naisen kuin ulkotyömiehenkin nälän taltuttanut ateria.

Yön tullessa pakkasta oli jo kuusi astetta. Kotiseudun koivun voimalla palava liekki voittaa sen.