Juuso Hyvärinen

2012-02-18T21:21:00.007+02:00

Ensi-Lumia

Ryhdyin matkapuhelimen käyttäjäksi sangen myöhään: vuodenvaihteessa 2001-2002. Siihen saakka lankapuhelin palveli hyvin ja palvelee edelleen. Mutta kännykkäkin on hyvä olla olemassa.

Matkapuhelimissa päätelaitteilla kikkailu on ollut "se juttu" melkein alusta saakka. Tietysti verkon muutokset huomioidaan, mutta usein ne tulevat näkyviksi päätelaitteiden kautta. Kuvassa ovat tähän saakka käyttämäni päätelaitteet.

Ensimmäinen kännykkäni oli Nokian 6250, vankka ja ergonomisesti erinomainen "raksapuhelin", joka muutti puhelinmaailmani juuri niin all-roundiksi kuin laitteen ulkonäköön kuului. Se mahtui Veturimuseon työhaalarin taskuun ja kulki puolisivistyneen näköisesti puvunhousujen vyölenkissä. Mutta ei se niin kestävä ollut kuin väitettiin.

Työmaalla sain syksyllä 2003 käyttöön 3310:n. Se on ominaisuuksiltaan vaatimaton peruspuhelin, jonka ergonomia kokoisekseen on kuitenkin yllättävän hyvä kompromissi erinomaisen näppäimistön ja käsittämättömän surkean ohjelmallisen käyttöliittymän välillä. Laite on edelleen päivittäisessä käytössäni.

6250:n fyysisen rikkoutumisen jälkeen hankin omaan käyttööni 5100:n. Kammottava näppäimistö, sikamaisen tyylitön ulkonäkö ja ylipäätään heikko ergonomia oli se hinta, jolla tuo - hyvin ymmärtämistäni syistä vähälle suosioille jäänyt laite - teki itsestään lähes loputtoman kestävän. Uitin ja rökitin 5100:aani monta kertaluokkaa pahemmissa paikoissa kuin 6250:aa, mutta se toimisi edelleen sikäli kuin sitä viitsisi käyttää.

Luovuin muovikapulasta loppuvuodesta 2007 lähinnä tekstiviestien kirjoittamisen hankaluuden takia ja hankin 5500:n. Se tuntui koko lailla samalta kuin Skoda oli Ladan jälkeen tuntunut alkuvuodesta. Metallikuorinen kaunis laite, jossa kaikki oli kohdallaan. S60-käyttöjärjestelmä tarjosi herkut toisen osapuolen toteuttamaan GPS-navigaattoriin saakka.

Nyt olen käyttänyt reilut kaksi viikkoa Lumia 800:aa. Se sopii hyvin käteen ja korvalle, hanskan kanssa tai ilman. Ergonomia lyö jopa ison 6250:n. Kosketusnäyttö toimii täydellisesti. Niinsanotuista älypuhelimista minulla oli ennen Lumiaa vain vähäinen kokemus puolisoni N97:n ja työmaalle hankittujen C6-mallien perusasetusten määrittämisen kautta, ja henkisesti vieroksuin monipuolisten mahdollisuuksien ja pelkkään kosketusnäyttöön perustuvan näppäimistön yhdistelmää. Parin viikon totuttelun jälkeen Lumian virtuaalinäppäimet eivät häviä 6250:lle tai 5500:lle.

Lumiaa on kehuttu nopeaksi muihin älypuhelinmalleihin verrattuna. En voi ottaa tähän kantaa, koska muista älymalleista ei kokemuksia ole. Mutta ei sitä hitaaksi voi sanoa verrattuna edellä mainittuihin peruspuhelimiin.

Kuten hyvin tiedetään, Lumian sisällä toimii Microsoftin Windows Phone -käyttöjärjestelmä. Rohkenen väittää, että käyttäjän näkökulmasta sillä ei ole juurikaan tekemistä tietokoneiden Windowsin kanssa. Lumian heikkous on itse asiassa Windows-yhteensopivuus. Microsoftin Zune-ohjelma on kovin kapea väylä verrattuna Nokia Suiten tarjoamaan Symbian-Windows-yhteistyöhön.

Lumia ei tunnu suostuvan tietokone-Windowsin modeemiksi. Tässä tehtävässä 5100 GPRS:llään ja 5500 EDGE:llään peittoavat sen. Tiedostojen siirto puhelimesta tietokoneeseen tai toisinpäin voi olla muodikkaan näköistä Zunella, mutta Zune tuntuu paatuneen Windows-käyttäjän näkökulmasta vielä epäloogisemmalta kuin Nokia Suite. Eikä Lumia asetu edes Windowsin massamuistilaitteeksi.

Toivottavasti joku korjaa luuloni, että Lumian viestinvastaanottoääniksi ei voisi ladata omia äänitiedostoja. Soittoääneksi olen onnistunut vaihtamaan VR:n vanhan kunnon linjaradion - tosin senkin Lumia suostui nielemään vasta MP3:ksi muutamisen jälkeen - mutta tekstiviestiääneksi en ole saanut 5500:ssa käyttämääni höyryveturien seis-vihellinopastetta.

Ohjelmistopuolesta älypuhelinmaailman ensikertalaisen on vaikea sanoa mitään. Outlook löytyy - kuten muukin Office - mutta käytän mieluummin Nokia Mailia. Lumian mukana päivittämäni puhelinliittymän ja sen mukana sätkivän postiohjelman myötä voisin sanoa päässeeni maistamaan TCP/IP-protokollapinon tarjoamaa ubiikkiutta: sähköposti kulkee vyökotelossa siinä missä se ennen kulki repussa. Jokohan Twitter-tilillekin pitäisi keksiä käyttöä?

Lumian kamerasta voi todeta, että se on kuin eri planeetalta 5500:n kameran kanssa. Silti pieni ja hento ote ei tee siitä kilpailijaa varsinaisille digikameroille, lukekoon linssin reunassa mitä vain.

Navigointi ja kartat vaikuttavat erinomaisilta maantiekäyttöön. Paikannus - täällä etelässä ainakin - toimii hämmästyttävän nopeasti. Maastoon mennään silti mieluummin Garminin tai vielä mieluummin maastokartan ja kompassin kanssa.

Lyhyesti: kaksiviikkoisen kokeilun jälkeen Lumia on ergonomisesti ja matkapuhelinominaisuuksiltaan loistava Windows-puhelin, jonka heikkous on lähes olematon käytännön Windows-yhteensopivuus.

2012-02-17T22:25:00.001+02:00

Lumenvälttelyä, -katselua ja -kolausta

Kuluvana vuonna työmatkailuni on ollut vähäistä. Tänään olisi ollut tilaisuus lähteä Sastamalaan, mutta tyydyin osallistumaan Adobe Connectin ja kuulokemikrofonin kautta. Itseään voisi kehua ekoteosta. Veikkaan, että tiedonsiirtoyhteyden varrella palvelleet sähköiset laitteet polkivat hiili-, vesi-, formaldehydi-, homepöly- ja muita rumia jalanjälkiä sirommalla kengällä kuin yhden miehen pikkufarmariautoilu pöhryisillä pirkanmaalaisteillä. Varsinkin, kun hyvin valmisteltu ja johdettu kokous vei vain tunnin.

Kotimatkalla käveli vastaan kulmakunnan tunnettu lumenveistäjä. Vaihdettiin muutama sana ja veikkailtiin hankea olevan melkein kuin viime vuonna. Tämän talven veistokset eivät ole ihmishahmoja, vaan nyt eturinteessä on panssarivaunu. Lumenveistäjän tammikuussa runkotekeleensä äärellä lausuma "Täytyyhän taloyhtiössä panssarivaunu olla, kun kohta liitytään NATOon", saattoi olla poliittinen kommentti, jos sen sellaisena halusi ottaa. Yhtä kaikki, hyvin tehty ja sopivasta suunnasta pimeässä katsottuna jopa hämäävästi ideansa näköinen.

Kotipuuhana odottivat reippaat lumityöt. Postiauto oli sentään päässyt pihatien alkuun laatikolle saakka.

2012-02-04T22:27:00.001+02:00

Sotkuisia pakkaspäiviä

Perjantaina pidin vapaapäivän, kun kalenteriruudut - syksyllä sattuneen jälkeen olen merkinnyt menot tunnollisesti myös paperimuotoiseen kalenteriin - olivat tyhjät ja kunnallisen virka- ja työehtosopimuksen edellyttämän koneellisen työajanseurannan laite oli näyttänyt 70 ylityötuntia. Aamuohjelmassa oli auton huoltokäynti Hämeenlinnassa. Piti tankata, mutta kotikylässä automaattiasema ei antanut enää alennusta ammattiliiton kortilla. Express-sana kun oli ilmestynyt mainoskylttiin. Iittalassa sitten tankkasin toisen ketjun automaatilla, josta harrastusjärjestön kortti lupasi alennuksen. Alennettunakin hinta oli sama kuin kotikylässä olisi ollut lähtöhinta, mutta eipähän valunut Putinin pussiin. Hämeen linnan kupeessa tankin olisi täyttänyt kolme ja Tiiriössä neljä senttiä pienemmällä litrahinnalla. Moottoritien läheisyys ei ole halpaa.

"Ei mitään kiirettä", sanoin jättäessäni auton huoltoon. Vietin leppoisaa aamupäivää ensin torin laidan kahvilassa ja siten kirjastossa. Viimeksimainitun ovella juuri ennen aukeamisaikaa oli kelpo jono. Poistokirjamyynti veti väkeä. Kirjastolta kävelin linnankasarmeille, autohuollon odottelun vakiopaikkaan Tykistömuseoon. Lipun ostaessani museovirkailija suositti kohta alkamassa olevaa puolidokumentaarista filmiä jatkosodan Ihantalan taisteluista. Kiitin ja sanoin nähneeni sen jo jokunen vuosi sitten. Koska taisin olla ainoa museovieras, sain valita tilalle toisen elokuvan. Edellisvuonna valmistunut, talvisodan saaristotaisteluista kertova "Viimeiseen mieheen" on samaa laatua kuin museon muutkin filmit. Pyrotekniikka jyrisee ja kuvaajat ovat Eisensteininsa, Kurosawansa ja TK-filminsä katsoneet, mutta toisaalta Neuvostoliiton ilmaherruutta ilmaistaan yhdellä pommikoneen ja kahdella hävittäjän (taidokkaasti rakennetuilla ja lennätetyllä) pienoismallilla, ja panssariylivoimaa kaikilla niillä puolellakymmenellä T-28:lla, jotka ovat museokäyttöön säästyneet. Filmin jälkeen oli vielä aikaa päiväkahvikupilliselle Sotilaskotiyhdistyksen ylläpitämässä museokahvilassa, kunnes huoltoliike ilmoitti auton olevan valmis.

Sotaisissa merkeissä meni lauantaikin. Aamulla Ilkka kyytiin, auton nokka kohti Kanta-Hämettä ja viranomaisvaltuuksien ohjaamana parkkiin varuskunta-alueen aidan sisäpuolelle. Panssarikillan jo talviseksi perinteeksi muodostuneessa Panssariseminaarissa kuultiin tänä vuonna Krauss-Maffei-Wegmannin siltajärjestelmistä, suomalaisten panssarisotilaiden kalusto-opiskelusta Neuvostoliitossa 1980-luvulla, maaliballistiikan tieteellisistä perusteista, jatkosodan surullisenkuuluisan BT-42-rynnäkkötykin kehityshistoriasta ja saman aikakauden Itä-Karjalan linnoitustöistä.

Viimeksimainittua aihetta esitelmöimään oli saatu nimekäs professori post-graduate-vahvistuksineen. He taisivat joutua kokemaan timeo hominem unius libri -tilanteen. Kenties sävähdyttämään aiottu aihe Itä-Karjalaan rakennetun PSS-linjan ainutlaatuisuudesta ammuttiin alas lukuisissa vankasti perustelluissa kommenttipuheenvuoroissa. Ja piippukin korjattiin putkeksi. Sääli, jos yhden historianhaaran harrastajille jäi käsitys, että ammattihistoriointi olisi pariin konkretiakokonaisuudestaan irti repäistyyn mutta yleiseen viitekehykseen sopivaan yksityiskohtaan perustuvaa väkinäistä linjanvetoa.

Ruokala, sittemmin muonituskeskus ja nykyään kuulemma Ravintola Ruben (lieneekö valtion tuottavuusohjelman myötä aivan oikea nimi vaiko vain uusi toisinto liki neljännesvuosisata sitten käytetystä Panssariprikaatin Soittoruokalasta ja sen arvatenkin lukuisista edeltäjistä ja seuraajista) tarjosi lauantaipäivänä perunoita, murukastia, salaattia ja säilykepunajuuria.

Panssarikillan hyvin varustettu myyntipiste loi miltei akateemisen vartin iltapäivän luennoille. Omaksi kotiinviemiseksi jäi viime vuoden lopulla ilmestynyt J. Paulaharjun rautatietykkikirja.

2012-02-03T13:07:00.001+02:00

Vaalipäivän aatonaattona

Vastuuntuntoisen bloggaajan olisi pitänyt jo aikaa sitten kirjoittaa harkittu mielipideteksti presidentinvaaleista ja suosikki- tai inhokkiehdokkaistaan. Puoluepoliittisesti sitoutumattomana ja eri vaaleissa milloin mitäkin väriä tunnustavaa äänestäneenä voinen harkitsemattomasti kertoa, että ainakin yksi siirtymä Väyrysen puolelta Haaviston taakse tulee vaalipäivänä tapahtumaan. Hyviä puolia on Niinistölläkin, kuten oli myös kaikilla ensimmäisellä kierroksella mukana olleilla ehdokkailla. Jos aikoo äänestää niin, että ääni lasketaan, on yksi valittava.

Haaviston kannatushypeä on ollut ihan hauska seurata sekä fyysisen että henkisen etäisyyden päästä. Olen varma siitä, että jos hän tulisi valituksi tavoittelemaansa virkaan, huuma kääntyisi melko pian pettymykseksi. Niin kävi Obaman kanssa Yhdysvalloissa ja Halosen kanssa Suomessa. Molemmilta odotettiin jotakin ihmistä suurempaa - siitä yksinkertaisesta syystä, että he jonkin presidentin virkaan täysin liittymättömän mutta monen mielestä ihmistä suuresti määrittävän ominaisuutensa takia poikkesivat edeltäjistään. Ja molempien teot jäivät sangen vähäisiksi - tavallisen ihmisen kokoisiksi - moniin edeltäjiinsä verrattuna. En millään jaksa uskoa, että Haavisto kykenisi enempään, vaikka sympaattisuudessa pesee Obamat ja Haloset mennen tullen.

Erityisen kiinnostuneena olen lueskellut Maaseudun Tulevaisuuden mielipidepalstaa, koska siellä purkaa sydäntään se taajamien ulkopuolella asuva joukko, joiden mielestä valinta on tehtävä kahdesta enemmän tai vähemmän kelvottomasta vaihtoehdosta. Karkeasti yleistäen toisen aatteellinen arvomaailma koetaan omemmaksi, toisen taas uskotaan kannattavan maaseutumyönteisempää käytännön politiikkaa. Vaikka asia ei kuulu presidentin toimivaltaan, on maltillisuus kuntien asemaa koskevissa kysymyksissä se syy, josta hain itselleni poliittisia perusteita omaa valintaa tehdessäni. Muut syyt menevät sitten fiilispohjalta.

Kaksi asiaa Haaviston vastaisissa kirjoituksissa on pannut miettimään. Ensiksi näin kvasiaktiivisen reserviläisen näkökulmasta katsottuna: uskovatko jotkut aivan todella, että korkea reservin sotilasarvo eroaisi ratkaisevasti siviilipalvelusmiehen statuksesta, mitä tulee valmiuksiin toimia Puolustusvoimain ylipäällikkönä rauhan aikana? Ylipäällikön ratkaistavat asiat ovat luonteeltaan mitä suurimmassa määrin strategisia, mikä meidän yhteiskunta- ja oikeusjärjestyksessämme tarkoittaa lähinnä ulkosuhteita ja jossain määrin yhteiskuntapolitiikkaa ja sitä kautta kansakunnan resurssien hallintaa. Sillä ei ole oikeastaan mitään tekemistä taktisen, saati useimpien reservin johtajien oman alueen eli taisteluteknisen, osaamisen kanssa. Hyvä komppanianpäällikkö tai pataljoonaupseeri ei automaattisesti tarkoita hyvää ylipäällikköä tai presidenttiä, eikä päinvastoin. Edellytetäänkö kunnanjohtajalta lääkärin, sairaanhoitajan tai lähihoitajan pätevyyttä, koska perusterveydenhuolto kuuluu kuntien lakisääteiseen toimialaan? Tai pitääkö yläkoulun rehtorin olla myös historianopettaja, koska historia kuuluu perusopetuksen opetussuunnitelmaan?

Toinen hämmästykseni aihe liittyy joidenkin kristillisten piirien näkemyksiin. Muistan hyvin, miten lähes 20 vuotta sitten mustana hevosena presidenttipeliin tullut Ahtisaari sai pari kourallista lisäkannatusta vastaamalla jossakin haastattelussa "uskovansa kirkon oppeihin". Silloin pidin lausetta käsittämättömän hölmönä niinkin ajattelevaisen miehen suusta, mutta jälkeenpäin olen tajunnut, että se jos mikä osoitti poliittista pelisilmää. Viime viikkoina en taas vaihteeksi ole ymmärtänyt sitä, miten yhdessä henkilökohtaisessa asiassa Raamatun opetusten vastaisesti elävää Haavistoa yleisesti pidetään vähemmän kristillisenä ehdokkaana, vaikka hänen ajamansa yhteiskunnallinen sanoma - joka käsittääkseni liittyy presidentin virkatehtäviin enemmän kuin yksityiselämä - on kaikki ehdokkaat huomioiden ollut lähimpänä (kanonisten) evankeliumien varsinaista sisältöä. Tässä kohden Niinistö on viisas pelimies ahtisaarimaisella "uskon kirkon oppeihin" -patenttiratkaisullaan.

Haluttiin tai ei, nykypresidentin henkilökohtainen on poliittista, ja tähän liittyy Haaviston akilleenkantapää. Koulumiehenä minun on vaikea sulattaa sitä roolimallia, jonka opintonsa kesken jättänyt kannattajilleen antaa. Haavisto on menestynyt hyvin ilman tutkintopapereita apunaan luontaiset ja opitut kykynsä, suhdeverkostonsa - ja ikäluokkansa, jonka piirissä tiedekuntaan saakka opinpolkuaan tarponut ylioppilas oli vielä jotakin muuta kuin pudokas. Omassakin ikäluokassani on hyvin pärjääviä ilman muodollista koulutusta tai haavistomaisia poliittisia meriittejä. Mutta houkuttaisiko Haavisto maan isänä nykyistäkin useamman nuoren heittäytymään pelkän elämänkoulun oppiin ymmärtämättä eroa oman elämän todennäköisyyksien ja poikkeusyksilön välillä? Se tosin ei olisi Haaviston synti vaan fanijoukon oma vika.

Valittiin kumpi tahansa, ei tulevina vuosina varmasti löydy syytä olla pettymättä presidenttiin. Mutta itsepähän itseään tyrkyttävät kansakunnan sijaiskärsijän tehtävään.

2012-02-02T22:35:00.001+02:00

Pakkaspäivän työmatka-autoilua

Niin julkista liikennettä kuin suosinkin, työmatka toiselle puolelle maakuntaa piti tänään tehdä omalla autolla. Muuten olisi mennyt koko työpäivä eikä riittänytkään.

Kaupungintalon kollegan kanssa päätettiin tehdä logistinen järkiratkaisu ja mennä yhdellä autolla. Kolmostietä matka taittui reilusti ennakoitua nopeammin. Syystä tai toisesta minulle on jäänyt muistikuva, että lapsuudessa olisi usein ajeltu tuolla suunnalla. En tosin pysty kiinnittämään muistikuvaani kuin pariin kolmeen reissuun. Useimmat matkat kun suuntautuivat itään päin. Johtuisiko siitä, että Ylöjärven televisiotornin vilkkuvalo oli kerrostalon ylimmässä kerroksessa monena iltana viimeinen katsahdus ulos ennen nukkumaanmenoa. Tai muistikuvasta, miten hassulta näytti tehtaan katolla tuttu pakastepussilogo tien päältä katsottuna ne pari kertaa ohi mennessä.

Tehdas oli vielä pystyssä ja logokin katolla - tuli huomattua, kun eksyimme huolimatta kotona tulostetusta Google-kartasta. Ajettiin parkkiin ja turvauduin ensimmäistä kertaa elämässäni autonavigaattorinkorvikkeeseen. Minulla on ollut jo pitkään uskollisen S60-alustaisen matkapuhelimen kaverina GPS-vastaanotin ja puhelimessa asennettuna vanha Navicoren ohjelmisto. Kartat olivat kuuden vuoden takaa, mutta perille löydettiin heti.

Paluumatkalla keskusteltiin Lapin matkoista. Luulin pääseväni hämmästyttämään lentokoneenhylkybongailulla. Siihen saakka, kun matkatoveri kertoi sukellusreissuistaan Tirpitzin jäänteillä.

2012-01-29T20:26:00.001+02:00

Pakkasta ja hyvää ruokaa

Kun viimeinkin sain aikaiseksi laittaa perinteisen hiihtotavan sukset hiihtokuntoon, lähdettiin iltapäiväauringossa kokeilemaan. Tähän asti on luisteltu, muta mukavaa oli perinteinenkin pitkästä aikaa. Pakkaskeli ja vanha lumi on yleensä helppo yhdistelmä, jonka ainoa ongelma on voiteen nopea kuluminen pohjan hioessa karkeaa lunta.

Kotiin palattuamme pantiin uuniin tuli ja tehtiin päivälliseksi linssimuhennosta kuskuspedillä. Keralle haudutettuja kasviksia ja vihreää salaattia ja jälkiruoaksi appelsiiniriisiä. Ei voi sanoa jääneensä nälkäiseksi.

2012-01-28T20:32:00.001+02:00

Kallenpäivä

Hämeessä kerrotaan sodanjälkeisille vuosille ajoittuvaa tarinaa Kallenpäivästä. Joukko niinsanotusti isänmaallisia miehiä oli kokoontunut johonkin ravitsemusliikkeeseen muistelemaan sisällissodan alkamista kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Ravitsemusliikkeiden asiakaskunta kiinnosti poliisia yleisesti ja kokoontuneena olleen kaltainen väki pahamaineista valtiollista poliisia aivan erityisesti. Urkkijat tulivat kysymään juhlaväeltä väenkokouksen syytä. Seurauksilta vältyttiin, kun kerrottiin juhlittavan vain Kallenpäiviä - yksi paikallisesti tunnetuista osallistujista kun sattui olemaan nimeltään jotakin Kallen tai Kaarlen tapaista, ja keksittiinpä joukkoon joku kaimakin.

Sen sijaan rautatieharrastajien kokouksia ei ole koskaan tarvinnut naamioida Putte-possun tai edes Kallen nimipäiväkekkereiksi. Tammikuiseen viikonloppuun osuu perinteisesti Museoveturiseuran hallituksen kokouspäivä. Viime vuosina perinteeksi on tullut kokoontua meillä kotona. Niinpä aamupäivä sujui mukavasti leipoessa. Pellillisistä kinkku- ja kinuskipiirakkaa riittää kotipakastimeen, vaikka kokousvieraat nälkäisiä olisivatkin.

Minulla ei ole hallituksessa enää osaa eikä arpaa, joten kahvittelujen jälkeen jätin päätöksentekijät päättämään ja menin autotalliin suksenvoitelupuuhiin. Aikanaan palasin kuunteluoppilaaksi pöydän äärelle. Monenmoista mielenkiintoista on kesäksi suunnitteilla, paljolti rautatielaitoksen 150-vuotisjuhlan merkeissä. Kotitallille on tulossa ensimmäistä kertaa nykytaiteen näyttely osana paikkakunnan ympäristötaidetapahtumaa. Museon ja taidemuseon - usein keinotekoisia - rajoja on rikottu onnistuneesti Joensuun Carelicumin ja Turun Logomon kaltaisissa paikoissa, joten miksi ei pienemmässä mittakaavassa meilläkin.

Kokouksen jälkeen jotkut lähtivät pohjoiseen kaupunginosaan, toiset veturitallille. Rahastonhoitajan kanssa päätettiin lähteä hiihtämään vielä päivännäöllä.

2012-01-22T19:07:00.002+02:00

Presidenttiä valitsemassa

Hiihtolenkin ja päivällisen jälkeen käytiin keskuskoululla äänestämässä presidenttiä. Ei ollut helppo valinta, kun ehdokkaissa ei ollut varsinaista suosikkia. Voi olla, että piirsin lappuun häviäjän numeron. Se on ollut ehdokkaideni kohtalo useimmissa vaaleissa jo toistakymmentä vuotta.

Jotkut ehdokkaat esiteltiin tai esittäytyivät etukäteen kosmopoliitteina. Se kuulostaa hienolta, mutta onko presidentin ensisijainen tehtävä olla itseään edustava maailmankansalainen vai omiensa edustaja? Jotkut tarjoutuivat talon isännäksi. Helppo luvata aikana, jolloin on vielä paljon kekkosmuistajia, mutta lakikirja pelastaa lupausten lunastamiselta.

Myönnän äänestäneeni nykyistä väistyvää presidenttiä molemmilla aikaisemmilla kerroilla. Hänen virkakausistaan en usko jäävän kovin paljon kirjoitettavaa maamme historiaan. Hänet ehkä muistetaan melko pitkään, mutta ei tekojensa tähden vaan siksi, että hän sattui olemaan maan ensimmäinen naispresidentti. Historian lehdillä hänen paikallaan voisi olla periaatteessa kuka tahansa muu saman sukupuolen edustaja.

Halonen ilmeisesti pyrki sovittamaan ylleen edeltäjänsä viittaa eräänlaisena globaalina arvojohtajana. Se ei onnistunut, koska maailmanmittakaavassa Suomen ja sen presidentin asema on edelleen samaa luokkaa kuin Speden aikana. Halosella ei ollut pienen maan presidenttinä mahdollisuuksia samaan vakavastiotettavuuteen, minkä Ahtisaari oli saavuttanut YK:n mandaatilla. Siinä missä presidenttiys luultavasti jää Halosen pääsaavutukseksi, Ahtisaarella se näyttäytyy ikään kuin uran sivujuonteena.

Yllättävää kyllä, Ahtisaari taisi ottaa presidentin hommankin melko tosissaan. Sisäpolitiikan puolella hyvä jälkimaine tosin on paljolti Nokian ja vapaakuntainstituution kaltaisten presidentistä riippumattomien pilarien varassa. Ahtisaaren kaudella maa nousi syvästä taantumasta, mutta presidentti maakuntamatkoineen ei asiaan juuri vaikuttanut. Kekkosmuistajillekin hän oli väärää puoluetta.

Tuntuu, että ne presidentit, joiden virkaanpääsyyn on ollut kynänvedolla itse vaikuttamassa, ovat olleet pikkuruisia verrattuna edeltäjiinsä. Kautta historian jättiläisten aika on aina ollut menneisyydessä. Olisi mukava päästä kommentoimaan itse itseään tähän blogikirjoitukseen sanotaan vaikkapa neljännesvuosisadan päästä.

2012-01-20T19:43:00.004+02:00

Kun olis syntikka

Vaikka mielelläni kuuntelenkin eri tyyppistä musiikkia, en ole missään määrin musikaalinen ihminen. Varsinkaan mitä tulee omiin kykyihin luoda tai esittää musiikkia. Peruskoulun alaluokilla kävin hetken nokkahuilukerhossa, koska muutama kaverikin kävi. Jostakin ihmeellisestä syystä nokkahuilu ja kerho vaihtuivat jossakin vaiheessa vaskipuhaltimeen ja musiikkikouluun ja aika pian pakkopullaksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun piti aloittaa musiikin teorian opiskelu, totesin kykyni täysin riittämättömiksi, ja seuraavana keväänä torvi vaihtui mopoon. Arvelen, että myöhempää elämää ajatellen se oli monessa mielessä hyvä valinta.

Silti pieni wannabe-musikantti jäi väijymään jonnekin taustalle. Oltuani vuosia koskematta mihinkään soittimeen tulin opiskeluaikanani ostaneeksi halvan käytetyn syntetisaattorin, Casio CZ-1000:n (Casioita vinoiltiin Pulttibois-sketsihahmoihin viitaten Rampe ja Naukkis -syntikoiksi, vaikka ainakin kuvien perusteella kyseisillä herroilla oli käytössään kuuluisa yleistyökalu Yamaha DX-7, jollaisen soittajille ei varmasti vinoilla vieläkään - ja nauttiihan Casiokin nyttemmin hienoista vintage-mainetta). Casion omintakeiseen PD-synteesiin perustuvat soundit muodostettiin suoraan siniaallosta veistämällä, mikä oli hauskaa puuhaa. Jonkin ajan päästä Casio sai kaverikseen Kawai-merkkisen kosketinsoittimen, joka tosin oli aika kaukana syntikasta, lelu lähinnä.

Mainitut soittimet lienevät edelleen varastoituna jossakin. Eri asia on, toimisivatko ne enää. Luultavasti saisin myös hyvää opetusta kosketinsoittimen alkeisiin ihan kotioloissa, mutta en ole halunnut koetella puolisoni kärsivällisyyttä.

Viime syksyinen J.-M. Jarren Turun-konsertti palautti mieleen, mitä kaikkea hauskaa syntetisaattoreilla voidaan saada ilmoille. Muistin, että tietokoneessani on E-MU-prosessorillinen äänikortti (hurja ajatella, että halvan kaakkoisaasialaisen tietokonekomponentin sydän on kehittyneempi versio 80-luvun käsittämättömän kalliista Emulator-samplerisyntikoista), ja muistin myös jo aikaa sitten kuulleeni, miten ohjelmistopohjaiset syntetisaattorit ovat paljolti korvanneet laitteistopohjaiset. Pian totesin olevani syntetisoijien Stradivariuksen, kolmella oskillaattorilla, verhokäyrägeneraattorilla, signaalisuodattimella ja vahvistimella varustetun analogisen ARP 2600:n onnellinen omistaja. Tai ainakin melkein, ARP-emulaattori Arppe2600va on nimittäin ladattavissa ilmaiseksi verkosta. Samalta sivulta löytyy myös toisen analogilegendan, Minimoogin, emulaattori.

Kun puolisoni on ollut reissussa perjantai-illan, olen pärisytellyt ja ulvottanut emu-ARP:ia kissaveljien iloksi.

Vielä kun osais soittaa.

2012-01-14T21:21:00.001+02:00

Nuutinpäivän jälkeistä elämää

Neljänä päivänä on pihalla päässyt lumitöihin. Ei ainakaan vielä kyllästytä, kun maisematkin alkavat vähitellen näyttää tammikuuhun sopivilta.

Auton lämmitinjohdon kanssa kävi eräänä aamuna vanhanaikaisesti. Onneksi kylässä on autotarvikkeita myyvä liike. Tai sekatavarakauppa se paremminkin on. Suurin osa lauantaipäivän asiakkaista oli suksi- tai mono-ostoksilla tai toi luistimia teroitukseen.

Hiihtäminen näyttää kiinnostavan väkeä. Pururadan parkkipaikalla oli toistakymmentä autoa. Mukavaa, että suksipareja on paljon tallaamassa, kun viimeisten lumisateiden jälkeen rataa ei ole hoidettu koneellisesti.

Netistä on seurattu latutilanteen kehittymistä Ylläksen maisemissa. Lumen vähyyttä kai sielläkin, kun vasta reilu kolmannes latuverkoston koko pituudesta on käytössä.

Iltaohjelma on perinteinen saunan, valkosipuliperunoiden ja fetasalaatin, takkatulen ja radion parissa.

2012-01-09T21:08:00.001+02:00

Viimeinkin suksille

Lauantai-ilta toi lunta sen verran, että pyhäaamu alkoi lumitöissä. Lämpömittari ulkona näyttää sellaisia lukemia kuin vuodenaikaan nähden sopii.

Siispä talvisissa merkeissä alkoi monen täkäläisen koulun kevätlukukausi ja monien nuorten varusmiespalvelus. Olen edelleen sitä mieltä, että vuoden lähes pimein aika heti joulun juhlakauden jälkeen on jokseenkin älytön ajankohta niinkin isolle elämänmuutokselle kuin sotaväkeen menemiselle. Mutta kokonaisuus, johon kuuluu muunmuassa oppilaitosten ikiaikainen lukukausirytmi, suosii nykykäytäntöä paremmin kuin entistä tai jotakin muuta vaihtoehtoa.

Omalta osalta tänään alkoi viimeinkin talven hiihtokausi, yli kuukauden viimetalvista myöhemmin. Töistä tultua lähdettiin käymään kaupassa ja samalla päätettiin katsastaa pururadan lumitilanne. Ohuesti sitä oli, mutta jyrättyä ja jäljistä päätellen myös hiihdettyä. Ei muuta kuin kotiin vaihtamaan vaatteet, hakemaan sukset ja kokeilemaan. Sukset tuli siklattua varastorasvasta ja pohjustettua jo viime kuun alkupuolella ja tähän saakka ovat odottaneet testilenkkiä. Latua ei ollut, mutta vapaa tyyli kulki mukavasti. Yllättävänkin kevyesti, kiitos keliin sopivan voitelun.

2012-01-07T20:51:00.002+02:00

Tammikuun puutarhatöitä

Viimeinkin tuli se rapea pakkaspäivä, jonka piti olla marraskuussa. Päivän valjettua rullattiin oksasilppuri tykötarpeineen liiterin päätyyn. Loppukesän, syksyn ja alkutalven tuulten pudottama, jo uhkeisiin mittoihin kasvanut oksakasa, hienontui pariin jätesäkkiin kompostinkuorikkeeksi ja istutusten katteeksi kasvukautta odottamaan. Kesäisin niin kiusallisen notkea koivunrisukin rapisi siistiksi lopputuotteeksi pakkasen säestämänä.

Kahteen pekkaan työ sujui parissa tunnissa eikä iltapäivän alussa alkanut kevyt lumisade ehtinyt vielä haitata. Haketustyön hinnaksi jäi yksi 10 ampeerin sulake, kun moottori jumittui ylipaksuun oksaan. Ja häijysti kipeytynyt vasemman käden ranne. Oksansyöttöote ei tainnut olla kaikkein ergonomisin tai sitten eilen tuli tehtyä jotain hölmöä kuntosalilla. Tämä näppäimistötyöskentely ei nimittäin tunnu nyt kovin miellyttävältä.

Harkittiin hetki lähtemistä Lempäälän Ideaparkiin. Mutta kun emme oikein osaa pitää ostoksilla käyntiä ajanvietteenä eikä mitään kotikylän marketista löytymätöntä tarvittu, hylättiin se suunnitelma.

Iltapäivän työmaaksi otin puolisoni tietokoneen Windows-asennuksen. Kone on pian jo puolen vuosikymmenen ikään ehtivä turkulaisklooni, mutta periaatteessa ihan pätevä laite. Aika ajoin sitä on päivitetty kevyesti muistin ja käyttöjärjestelmän osalta. Ongelmia on tuottanut Windows 7:n jatkuva kaatuilu, joka lopulta sotki järjestelmän niin, että monet sovellukset sähköpostista kirjanpito-ohjelmaan eivät enää käynnistyneet. Nyt 64-bittinen Windows ja tarpeelliset ohjelmat asentuivat melko mallikelpoisesti. Hiukan huolestutti yksi odottamaton jumiutuminen kesken päivitysten asentamisen. Oli hyvä idea ladata Service Packin ja Internet Explorer -selaimen uusimman version asennuspaketit etukäteen ja asentaa ne suoraan ilman Windowsin päivitystoimintoa. Nopeutti työtä.

Mistä järjestelmän kaatuilu voisi johtua? Koneessa on 8 GB työmuistia, ja muistikampaparit ovat keskenään eri ikäluokkaa ja eri kellotaajuudella toimivia. BIOS-asetuksissa muistin ajoitusasetukset on jätetty automaattisiksi, jolloin kummankaan kampaparin optimaalisia asetuksia ei päästäne hyödyntämään. Nyt jätin lisäksi käytöstä pois kellotaajuuden hajaspektriasetuksen (tai miten tuo "spread spectrum" pitäisikään kääntää) - josko tuo hyvää tarkoittava ominaisuus olisi häirinnyt prosessorin ja eriparisen muistin yhteispeliä? Jää nähtäväksi.

2012-01-06T19:20:00.002+02:00

Uusi vuosi, uudet kujeet

Sitten edellisen blogimerkinnän on vietetty joulut ja uudetvuodet ja mukavasti menivät. Ei tuohon jaksoon juuri ylimääräisiä lomapäiviä mahtunut eikä se haittaa.

Joulukuusi pantiin pois tänään loppiaisen kunniaksi. Harvinaisen hyvä ja varistamaton kuusi se olikin; kiitos naapuriin. Kyntteliköt kuistilla ja liiterin ylisillä valaiskoot lumetonta maata vielä viikon.

Lunta on kaipailtu jo pidemmän aikaa. Ei niinkään aamuisten lumitöiden vaan hiihtolatujen takia. Ulkoilu liukkailla tienpientareilla ei kiehdo, joten päätettiin viettää loppiaisiltapäivä kuntosalilla. Luulimme, että olisi hiljaista, mutta se oli väärä arvaus. "Täällähän on koko kylä", totesi nuori mies saliin tullessaan. Laitteille sai jopa jonottaa, mikä on ollut harvinaista.

Salilta poikettiin rautatieasemalle hakemaan lyhdyt pois ja vietiin ne veturitallille. Marko sattui olemaan tallilla paperitöissä ja tuli sovituksi kokouksiin ja muuhun juoksevaan liittyviä asioita.

Päivälliseksi kotiruokaa: kesäkurpitsakeittoa ja sämpylöitä. Ensinmainittu kotipihalla kasvaneista, jälkimmäiset kotikylässä leivottuja. Iltahommaksi jäi vielä syödä loput piparit pois.

2011-12-17T20:21:00.002+02:00

Siivoamista sähkölinjalla ja kotona

Ruotsalaisomisteinen sähköyhtiö teki viimeisen palveluksen ja hyvin tekikin. Olivat käyneet jossakin vaiheessa karsimassa sähkölinjan vieressä olevien sembramäntyjemme yläoksistoa niin, että niistä ei ole linjalle vaaraa tuulisemmallakaan säällä. Jo edellistalvena katselin niitä huolestuneena, mutta ei minusta ole niin korkealle kiipeämään varsinkaan minkään sahausvälineen kanssa. Nyt tuli asia kuntoon ja oksista polttoainetta yhden talvipäivän uuninlämmityksen verran.

Sähkön toimittajan vaihdoimme alkusyksystä ruotsalaisesta valkeakoskelaiseen yksinkertaisesti siksi, että kaksoistariffisen ekosähkön hintaeron oli paikallisen eduksi. Äskettäin ruotsalaiset sitten myivät sähkönsiirronkin muille. Uutisessa mainittiin ostajana pääomasijoittajat. On tietysti mukavaa, jos eläkerahastot tai muut hyvät sijoituskohteet karttuvat. Toisaalta pääomasijoittaminen ja parin vuoden päästä EU:n sähkön tukkumarkkinoiden avautumisen puhkaiseva sähkönsiirron kansallinen hintakatto kuulostavat huolestuttavalta yhdistelmältä Samaten jää nähtäväksi, missä määrin pääomapiirit ovat kiinnostuneita katkomaan puunoksia linjojen päältä ja muutoin hoitamaan omistamaansa jakeluverkkoa.

Leuto syksy ja hidas talventulo on pitänyt talomme sähköpatterit suljettuna. On pärjätty varaavalla takalla, kosteiden tilojen lattialämmityksellä ja ilmalämpöpumpulla. Viimeksimainitun ulkoyksikkö alkoi eräänä iltana pitää ikävää kolinaa potkurin pyörimisen tahtiin. Epäilin kosteanviileän kelin aiheuttamaa jään kertymistä ja soitin huoltoliikkeeseen. Siellä vahvistettiin epäilys ja annettiin jäänpoisto-ohje laitteen sisäkaluista. Ei kolise enää.

Kun joulu osuu viikonlopulle ja arjelle riittää askaretta töissä, päätimme pitää siivouspäivän jo nyt. Perjantai-illan kohteena oli sauna ja lauantaina muu koti. Saatiin kodintekstiilit ja matot valmiiksi parahiksi ennen räntäsadetta, joka alkoi kellon tarkkuudella säätiedotuksen mukaisesti.

2011-12-11T20:45:00.001+02:00

Jouluvalmistelut alkuun

Annanpäivä oli ja meni. Se on jonkun vanhan kansan perimätiedon mukaan ollut jouluvalmistelujen aloituspäivä. Viikonloppuna tuli aloiteltua korttien lähettämisen ja piparien leipomisen verran. Kuusiasiakin järjestyi harvinaisen helposti, kiitos naapurin.

Ulkoilu on jäänyt vähiin. Eilenkin kutsui kuntosali loskaisia teitä enemmän. Mutta talven tuloon yhä toiveikkaasti suhtautuen siklasin tänään suksenpohjista varastorasvat pohjavoiteeksi ja laitoin luistovoiteen päälle. Ovatpahan valmiit sitten, kun ladulle pääsee.

2011-12-08T21:11:00.007+02:00

Kuvaushiljaisuus! Ääni! Kamera... käy!

Kerran siihen aikaan, kun tässä blogikirjoittamisessa oli vielä mielikuvitusta ja intoa, käsikirjoitin hienon roolin jännittävään rautatieaiheiseen elokuvaan.

Ihan tuollaisena homma ei toteutunut, mutta melkein. Eikä ollut Hurua vaan Lättähattu. Sattui nimittäin niin, että itsenäisyyspäivänä veturitallilla aloittanut ja viime yönä lopettanut filmiryhmä tarvitsi tallimiehiltä myös sisällöllistä apua. Päähenkilöt olivat tietysti kaunis nuoripari, mutta kunnon leffassa pitää olla myös ne pari karskin komeaa sivuosaäijää. Niinpä Juha ja minut värvättiin mukaan.

Kuvassa valomies työssään (kuva: Jani Ilomäki).

Onhan se sentään jotain esittää junassa nuokkuvaa duunaria huussimainoksessa.

Puhutaanko jostain muusta?

Täksi aamuksi sattui harvinaisen surkea keli joutua työmatka-autoilemaan. Moottoritiellä jonon nopeus putosi kuuteenkymppiin. Hyvä niin näkyvyysolot huomioon ottaen.

Kokous oppisopimuskeskuksella, sitten muutamaksi tunniksi Lempäälään ja takaisin Tampereen latinalaiskortteliin. Parkkimaksua meni päivän aikana yhteensä kokonainen kymppi. Kallista on autolla kulkeminen.

Iltaohjelmassa oli avoimen yliopiston lukukauden viimeinen luentotentti aiheena oikeusteorian perusteet. Samassa salissa tentittiin lisäksi ainakin vero-oikeutta, ruotsin kieltä, tieteenfilosofiaa ja kansantaloustiedettä. Oikeusteoriassa tentittävänä oli taannoisen luentosarjan sisältö ja osa R. Siltalan kirjasta "Johdatus oikeusteoriaan". Yritin lukea joitakin tärppejä ja olisin mielelläni kirjoittanut vaikka ennakkoratkaisun teoriasta ja väkisin tai puoliväkisin ujuttanut ratio decidendin ja obiter dictan kaltaisia hoenon kuuloisia termejä sekaan. Mutta ensimmäiseksi kysyttiinkin, mitä on oikeusteoria. Se siitä sitten. Ehkä sittenkin paskahuusifilmitähden uralle.

Kaksi muuta kysymystä koskivat normin oikeusteknistä voimassaoloa ja luonnonoikeusopin ja oikeusrealismin eroja.

2011-12-06T21:24:00.001+02:00

Vaihtoehtoinen itsenäisyyspäivä

Oli aikomus lähteä katsomaan paraatia Tampereelle, mutta valitsin toisenlaisen tavan viettää itsenäisyyspäivää. Nimittäin veturitallilla työskenteli filmiryhmä valmistellen huomista kuvauspäivää. Menin Ilkan kanssa apumieheksi. Kovin usein kun ei pääse filmaustyötä tai sen valmisteluja seuraamaan, on tavoitteellisuuden, tarkkuuden ja yhteishengen väkevyys aina hienoa seurattavaa. Vaikka ei samanlainen tekemisen meininki veturitallilla vierasta ole, ei suinkaan. Tavoitteet vain hieman toisen tyyppisiä.

Tarkoituksena on kuvata Lättähatussa niinkin ylevä asia kuin kuivakäymälän mainos. Itse kuvaustapahtumakin olisi mukava nähdä, mutta huomenna työpäivä vie Tampereelle.

2011-12-04T20:21:00.001+02:00

Lintulauta viimeinkin pihalle

Vanha kolmostie oli märkä ja hiljainen, kun aamuhämärissä ajelin Parolannummelle. Pönötyskaavan mukainen pienimuotoinen itsenäisyyspäiväjuhlallisuus vähän etuajassa. Ei kestänyt kauaa, mutta oli mukava pitkästä aikaa vaihtaa sananen vanhojen tuttavien kanssa.

Kotona tein autotallinovelle talvihuollon silikonin CRC:n voimin ja keräsin tuulisten öiden pudottamat koivunrisut pois nurmelta. Jokunen rapean kuiva pakkaspäivä olisi poikaa, että oksakasan saisi haketettua ennen lumentuloa. Lintulautaa en muista laittaneeni pystyyn näin myöhään vuodenkierrossa.

Päivälliseksi tehtiin linssimuhennosta riisikaurasekoituksen höysteeksi. Proteiinit fetasalaatista ja loimulohenpalasesta.

2011-12-03T21:02:00.001+02:00

Viimeinkin pakkasta

Kun oli mahdollisuus hidastempoiseen aamuun, niin otettiin kaikki irti. Pitkästä aikaa tuli kuunneltua Radio Suomesta lauantaiaamupäivän 80-luvun popmusiikille omistettu ohjelma. Toisin kuin takavosien radiokanavat, jotka mainostivat soittavansa musiikkia aina 80-luvulta saakka, tämä ei veivaa pariakymmentä puhkisoitettua hittiä uudelleen ja uudelleen. Aikanaan hyvinkin tuttuja, mutta sitten unohduksiin painuneita muovihelmiä kuulee usein. Tänään muun muassa London Boys lauloi kotikaupunkinsa öistä. Jossain vinyylilevypinossa minullakin taitaa tuo olla, mutta sitä en muistanut, että bändiä oli vuosikymmenen lopulla mainostettu tyyliin "90-luvun soundi täällä jo tänään". Jälkiviisaasti voisi sanoa, että se ennustus ei mennyt pahasti pieleen. Yksi puute tässäkin ohjelmassa on: italomusiikin lähes olematon edustus. Jokunen viikko sitten eräs kuuntelija oli kiinnittänyt asiaan huomionsa ja pyytänyt jotakin kyseisen tyylisuunnan kappaletta. Juontaja - ymmärrettävästi angloamerikkalaiseen ja kotimaiseen genreen parhaiten perehtynyt - ei osannut vastata toiveeseen kuin Ricchi e Powerin - jo 70-luvun alussa Che sarà -hitin, tehtailleen yhtyeen - euroviisuhenkisellä Mamma Marialla. Hauskahan tuo on, mutta veikkaan, että toivoja ei tarkoittanut aivan sitä.

Viimeinkin pakkaspäivä. Jollei muusta, niin sen huomasi jonosta kylän ainoaan autonpesukoneeseen. Kaupasta tullessa tarjolla oli kahdestoista jonotussija. Lähdettiin mieluummin hölköttelemään kuntosalille.

Raudannostopuolella oli hiljaista: kolme nuorta miestä ja heidän lähdettyään jäimme kaksin. Isossa salissa pelattiin lentopalloa. Kotiin lähtiessä toimitsija arveli kotijoukkueen vievän ottelun todennäköisesti kolmessa erässä.

Kotona venyttelyt, ja illan pimettyä oli pesukonejono oli lyhentynyt. Auto pääsi rapakerroksestaan. Sitten saunaan ja sen päälle yrttiuunilohkoperunoita salaatin kera.

Huomenna on pyhä, mutta herätyskello täytyy panna soittamaan.

2011-11-27T20:40:00.008+02:00

Eerik XIV Logomossa

En ole erityisesti oopperan ystävä. Ennen eilistä olen käynyt oopperassa kerran, jolloin tosin pidin siitä paljon. Kyseessä oli Ilmajoella esitetty Jorma Panulan säveltämä Jaakko Ilkka. Mitäpä vasta toiselle kymmenelleen ehtinyt poika olisi muuta kuin tykännyt, kun nähtävänä oli isoja sotajoukkoja, ratsumiesosastoja ja tykkejä. Myös Aulis Sallisen Ratsumies katsottiin televisiosta useita kertoja. Mutta muuten oopperalle ei kiitos ennen eilistä.

Eilen Turun kulttuuripääkaupunkivuosi hemmotteli lyhyen ajan sisään jo toisella musiikillisella spektaakkelilla. Lokakuinen Jean-Michel Jarren Turku-hallin konsertti oli loistava. Mikko Heiniön säveltämä ja Juha Siltasen kirjoittama Eerik XIV Logomossa taas ylitti kaikki oopperalle asettamani odotukset.

Hieno aihepiiri, nykyklassinen musiikki, huippulaulajat. Mitä muuta tarvitaan, jotta oopperaan penseästi suhtautuva ihastuu? Myönnän - esitystekniikkaa. Pelkkä musiikki ei olisi tehnyt oopperasta sitä elämystä kuin se oli. Olen fiilistelijä enkä asiantuntija. Eivät sitä tehneet yksin esiintyjätkään (joista monien äänialoja jouduin illalla saunassa kysymään kullalta, kun itse en itse kyennyt tunnistamaan). Mutta kun esiintymislavan tapahtumat tuodaan katsojille suurten näyttöruutujen kautta, on kuin pääsisi itse kulkemaan libretisoidun Eerikin rinnalla.

Puvustus vaihtelee ylimysten ja hoviväen tiukasta historianmukaisuudesta Herkules-narrin bootseihin tai kuninkuudesta luopuneen Eerikin Suomen jääkiekkomaajoukkueen fanipaitaan. Siinä missä Waltari "Kaarina Maununtyttäressään" tanssitti nuorta Eerikiä keväisillä Tukholman kaduilla, tuo ooppera käytännössä saman kohtauksen ja Eerikin ja Kaarinan onnenhetket historiallisesti ehkä oikeammin vallasta luopumisen jälkeiseen aikaan ja Turkuun. Tuotesijoittelukin kuuluu nykyoopperaan - Eerik ja Kaarina ystävineen nauttivat piknikillään Hesburgerin ja Auran herkkuja - ja turkulaisyleisö hurraa.

Ruotsin kuninkaan Eerik XIV:n tarina oli minulle pääpiirteissään tuttu jo ennen kuin opin lukemaan. En muista, että minulle olisi lapsena luettu juurikaan satuja ja jos oli, ne eivät kovin hyvin jääneet mieleen. Sen sijaan isälläni oli iltaisin tapana lukea minulle kirjastosta lainaamistaan kirjoista - kutsuin niitä kansikuviensa vuoksi linnakirjoiksi - vanhempaa Suomen ja joskus muidenkin maiden historiaa. Hänellä oli ilmiömäinen kyky kesyttää teksti lapsen korville sopivaksi. Toki oli kurjuutta ja sotia, koska ennenvanhaan elämä oli sellaista. Mutta koskaan ei pelottanut ja seuraavana iltana halusin kuulla lisää.

Populaareihin historiankirjoihin Eerik on jättänyt jälkensä ensin luihuna ja sitten hulluuteen saakka onnettomana miehenä. Ehkä hänen paikkansa olisi ollut jossain muualla kuin valtaistuimella. Jälkikäteen ajatellen on helppo sanoa, että isän, kuningas Kustaa Vaasan, olisi ollut parempi jättää petipuuhat väliin. Kustaalta kun tuntui lorahtaneen aimo annos kusta sekaan jokaisen aikuiseksi eläneen pojan kohdalla. Oopperan libretto tiivistää, miten Eerik oli mieletön ja Juhana sydämetön. Kolmanteen kruunua kantaneeseen veljeen Kaarleen kai sopisi määrite tunnoton sikäli kuin se enää eroaisi kahdesta vanhemmasta veljestä.

Eerikin suhde Kaarina Maununtyttäreen puolestaan on se suuri suomalainen rakkaustarina, josta vasta Väinö Linna kirjoitti yli. Ooppera kuvaa, miten naisten suhteen Eerik tahtoi paljon - aluksi ei enempää eikä vähempää kuin Englannin Elisabet I:n - mutta saikin enemmän. Ooppera etenee pitkälti kahden upean naisäänen, Eerikiä esittävän mezzosopraano Charlotte Hellekantin ja Kaarinaa esittävän sopraano Helena Juntusen, voimin. Tekijöiden mukaan vain naisääni voisi tulkita Eerikin tunnetilan vaihtelut. Etukäteen ajattelin, että mitä jos sittenkin olisi valittu joku kontratenori. Turhaa jossittelua: Hellekant oli erinomainen.

Siitä, miten suomalainen tämä rakkaustarina on, voidaan olla monta mieltä. Kaarina Maununtytär, Karin Månsdotter, oli upplantilaisen pariskunnan Månsin ja Ingridin Tukholmassa syntynyt tytär. Nykyajan käsitykset saattavat asettaa rakkaustarinan kauneuden kyseenalaiseksi myös sikäli, että pariskunnan tavatessa bileissä Tukholmassa muusikko Gerd Cantorin luona Eerik oli 31-vuotias ja Kaarina juuri 14 täyttänyt.

Eerikin kuninkaantie vaihtui tieksi linnasta linnaan. Oopperassa tämä oli toteutettu hienostu pumppukärryjen päällä yhä pienenevien kuljetuslaatikoiden kautta. Tällä via dolorosallaan Tukholmasta ensin Turkuun, sitten Kastelholmaan, Gripsholmiin ja lopulta Vesteråsiin Eerik surkuttelee olojensa muuttuvan yhä huonommiksi ja yhä useammin silloinkin, kun "majesteetti", toinen mieli (myös Nils Sturen osan laulanut baritoni Jesper Taube) ei häntä kiusaa. Milloin on kaulasta rusto murtunut, milloin on vatsakipuja ja milloin käsi haavoittunut.

Käden halvaantuminen todistettiin, kun ruotsalaiset, nuo pinnalta harmittomat mutta sisältä viikinkisepän takoman teräksen kovat rodunjalostajat, kaivoivat Eerikin haudastaan 1950-luvulla (asian sivusta: Birger Jaarlin he ovat tiettävästi nostaneet esiin jo kahdesti DNA-tutkimuksia varten ja viimeksi aivan viime vuosina - ja me täällä Itämaassa vain naureskelemme, kun länsinaapuri viime vuonna lakkautti yleisen asevelvollisuuden ja ihmettelemme, mistä sadoille varastoiduille Gripeneille, CV9040:ille ja muille tämän päivän viikinkimiekoille löytyy käyttäjiä kovan paikan tullen) ja totesivat, että totta vieköön, kyllä Olavi Kustaanpoika Stenbock oli vihapäissään mennyt puukottamaan entistä sortajaansa vankilassa olkavarteen. Ooppera yksinkertaistaa tapahtumia sikäli, että Olavi puukotti Eerikiä jo tämän oleillessa Tukholmassa ennen Turkuun karkotuksen onnen päiviä.

Turussa oleillessaan Eerik ja Kaarina kavereineen tuskin kävivät hiukopalalla Puutorin Hesessä tai kippaamassa Auraa Vanhassa koulussa, mutta heidän asuntonaan ei suinkaan ollut se surkea Turun linnan koppi, jota aikanaan esiteltiin Eerik XIV:n vankilana, vaan suunnilleen ne renessanssihuoneet, jotka Juhana-veli Suomen herttuana toimiessaan oli perheelleen rakennuttanut. Linnan talotekniikkaa varsinkin ovien osalta ja vartiointia kyllä vahvistettiin. Turun linnan tilit vuodelta 1570 kertovat, miten Eerik kuuden hengen seurueineen (puoliso Kaarina, lapset Sigrid, Kustaa ja Henrik, lastenhoitaja sekä palvelija Bovik Tattare - oopperassa bassobaritoni Juha Kotilainen) oli viikossa nauttinut mm. kaksi tynnyriä herrainolutta (nykymitassa 240 litraa - sitä Auraako?), puolitoista tynnyriä yksinkertaista leipää, 16 kanaa (ei tainnut tehdä enää Hesen kanahampurilaista mieli) ja seitsemän lammasta (tuskin Humalistonkadun kebabpaikatkaan houkuttivat).

Lokakuista elektronisen musiikin spektaakkelin esiintyjää lainaten, thank you, Turku!

2011-11-27T17:57:00.002+02:00

Logomo

Tampereella oli Lokomo ja Turussa on Logomo. Nuorison suosimaa nettimeemiä mukaillen pitää kai päätellä, eddä Durussa spurdoillaan.

Molemmat liittyvät rautateihin, mutta turkulaisella on siinä suhteessa pidempi historia. Lokomo valmisti vetureita vuosina 1915-1969 ja Logomo oli VR:n konepaja vuosina 1876-2002. Lauantaina kävin Logomossa elämäni toisen kerran. Ensikerta oli Olavin kanssa joskus 1990-luvun alussa, kun rakennus oli vielä alkuperäisessä tarkoituksessaan ja tietysti eri nimellä. En enää muista, kävimmekö siellä pyytämässä jotakin museoon vai muuten vaan. Sen muistan, että tuolloin pajalla ajeli vielä kaksi Kisko-Kallea.

Tänään ei Logomon raiteilla ajeltaisi enää edes Kisko-Kallen kaltaisella koneella. Rakennus on palvellut Turun kulttuuripääkaupunkivuotta näyttelytilana. Täytyy sanoa, että hienona sellaisena. Kiskot on upotettu sementtiin kävijäturvallisuuden vuoksi, mutta muutoin rakennus julistaa alkuperäänsä kulunein seinin ja ovin, nosturein ja uhkein sähkökeskuksin. Veturitalliin rakennettu Salon taidemuseo on hieno, mutta Logomossa on mukana rosoisuus. Ilmeisesti Logomon rakentajat eivät käyneet katsomassa mallia sen paremmin Salossa kuin Hyvinkäällä, vaan Toijalassa ;-)

Näyttelyhalleissa katsottavana oli "Tuli on irti", joka pisti miettimään, onko Tampere menettänyt museonäyttelyliigan johtopaikkansa durgulaisille. Multimedian keinoin tuotetaan mitä vain eikä se ole säväyttänyt moniakaan enää 2000-luvulla. Mutta vuoden 1827 Turun palon fyysinen, reilusti H0-mittakaavaa isompi, dioraama oli vaikuttava. Vaikka historiaa mielelläni luenkin, on myönnettävä, että olen kuvitellut Turun palon paljon pahemmaksi katastrofiksi kuin se todellisuudessa oli. Palossa sai surmansa "vain" 27 henkilöä.

Toiminnallisuudeltaan näyttely on yliveto. Kävijä saa kokeilla tulentekemistä tuluksilla tai satavuotiasta käsikäyttöistä paloruiskua. Molempia konkreettisesti, ei virtuaalisesti. Pumpattiin kullan kanssa huviksemme hetki, ja saatiin vesisuihku nousemaan vanhan puutalon kolmannen kerroksen tasalle. Ei painetta kahteen pekkaan olisi kovin kauaa jaksanut tuollaisena pitää. Kun yleisö pääsee tekemään itse, on vaikea kritisoida vaikkapa sitä, että Paimion VPK:n Volvo-paloauton - 1950-luvun tapaan todennäköisesti Veljeksen Kulmalan korittama yksilö tämäkin - mielenkiintoiset sisätilat on kävijöistä pleksillä eristetty.

Toinen puoli Logomon näyttelyistä oli taidetta, pääasiassa valokuvataidetta. Poikkeuksen tekivät Touko Laaksosen, paremmin Tom of Finland -taiteilijanimellä tunnetun, homoeroottiset piirrokset. Homoseksuaalisuuden kuvaaminen Laaksosen tapaan on suunnilleen yhtä totuudenmukaista - tai ihmistä kohtaan yhtä reilua - kuin miehen ja naisen välisen suhteen esittäminen pornofilmien kautta. Mutta se ainakin tuli selväksi, että muutama päivä päälle 20 vuotta sitten edesmenneen hienon muusikon Farrokh Bulsaran (hänkin paremmin tunnettu taiteilijanimellään eli Freddie Mercuryna) edustama olemus on paljossa velkaa turkulaiselle Laaksoselle.

2011-11-25T22:34:00.002+02:00

Pitkiä työpäiviä

Työmaalla verkon aktiivihakemiston ja sähköpostijärjestelmän hajoaminen tuotti pari neljäntoista tunnin työpäivää. Entisestä säästömallista siirryttiin vikasietoisempaan kahdennettuun systeemiin. Samalla tuli korvattua vanhat Windows 2003 R2 -palvelimet uudemmilla 2008 R2 -versiolla, jonka tuki jatkuu vielä hyvän aikaa. Tänään päästiin jo helpommalla ja kotiin normaaliin aikaan. Järjestelmärikko sinänsä ei ollut ollenkaan mukava, mutta hienoa oli taas tehdä työtä osaavassa tiimissä, jossa pää pidetään kylmänä ja hommat hoituvat.

Viikonloppu tuli aloiteltua ulkoilemalla ja viemällä vaihde- ja puskinlyhty rautatieaseman vitriinin adventtikoristeeksi. Eivät nuo paljon sähköä kuluta, ja jokainen valopilkku on näillä keleillä tervetullut.

Nuoret tupakoitsijat olivat valloittaneet ykköslaiturin ja muuten vain meluisat asemahallin. Jokin aika sitten moottoritien varrella oleva niinsanottu huoltoasema oli ykköskohde, mutta sinne ei olla enää tervetulleita pelkästään aikaa viettämään. Myös rautatieasema on paikka, joka lupaa lähtemistä, poispääsyä.

Huomenna on luvassa kulttuuria Turussa. Sinne on aina mukava junailla. Ja mukava tulla takaisin kotiin.

2011-11-20T17:52:00.003+02:00

Pulttia

Lauantaiaamuna hölköteltiin pitkästä aikaa urheilutalon kuntosalille. Taas lisää laitteita rikki sitten viime näkemän, mutta täyttää silti tehtävänsä. Hyvinkin - venyttely jäi olemattomaksi ja sen tuntee seuraavana päivänä.

Sääennuste kiirehti vaihtamaan omaankin autoon nastarenkaat. Meni hyvin siihen saakka, kun tarvittiin lukkopultin hylsyä. Ei löytynyt sen paremmin autosta, autotallista kuin kylän autotarvikeliikkeestäkään. Soitin ostoliikkeeseen Hämeenlinnaan ja apua löytyi. Vain yksi sopiva sielläkin oli, huollon puolella. Huolto kun on viikonloppuisin kiinni, sain ainokaisen lainaksi. Hienoa palvelua.

Minulla on epäilys, mistä kadonnutta hylsyä voisi etsiä, mutta se ei olisi tällä aikataululla auttanut. Täytyy selvittää viikolla.

Äiti tarjosi nimipäivänsä kunniaksi herkkuaterian Ideaparkin Golden Rosessa. Kiitos! Kiinalais-vietnamilaiset herkut pitivät kylläisenä aamuun saakka. Lempäälästä palattiin kotiin Hämeenlinnan kautta. Palautettiin lukkopulttihylsy ohjeiden mukaan omistajalleen arjen töitä varten.

Renkaanvaihdolle oli korkea aika: pyhäaamuna kylmemmän puolen mittari näytti yhdeksää pakkasastetta. Kesärenkaita talvipinoon pestessä meinasi tulla käsiin kylmä. Mutta pikkukiviä uusien renkaiden lamellit eivät juuri olleet keränneet.

Kotipuolessakin olisi viihtynyt, mutta alkuviikko menee toisaalla.

2011-11-18T22:34:00.002+02:00

Iltaopiskelijan elämää

Viikko on mennyt suunnilleen niin, että lähden töihin puoli seitsemän aikoihin ja palaan kotiin illalla puoli kymmeneltä. Illat ovat kuluneet koulun penkillä: julkisoikeuden perusopintoja Tampereella ja ensiavun peruskurssia kotikylässä. Ensiapukortti olisi mennyt vanhaksi vuoden lopussa, joten oli korkea aika päivittää. Ja muutenkin. Onneksi oppeja ei ole käytännössä juuri tarvinnut, ja nopeasti ne unohtuvat.

Julkisoikeuden perusopintojen viimeinen luentosarja käsitteli oikeusteoriaa ja liikkeelle lähdettiin aika paljon pintaa syvemmältä - aina nominalismin ja realismin törmäyskurssista alkaen. Aivan äkkiä ei tule mieleen montaa yhtä syväluotaavaa perusopintojaksoa. Useimmiten pysytellään 1700-luvun tällä puolen. Professori kertoi jäävänsä eläkkeelle vuodenvaihteessa. Toivottavasti seuraajat pitävät linjan.

Tänään iltaohjelmassa oli eurooppaoikeuden luentotentti. Osallistujia taisi olla kolmattasataa - ilmeisesti opintojakso on pakollinen monessa ei pääaineessa - joten oikein/väärin-tyyppiset kysymykset ensimmäisessä tehtävässä olivat ymmärrettäviä. Perustellakin sai halutessaan, kuulunee tieteenalan luonteeseen. Oikeusteoriassa opetettiin, että itse asia saa olla väärin, kunhan sen kykenee perustelemaan niin, että lukija tai kuulija siitä vakuuttuu. Toisessa tehtävässä piti tunnistaa muutamia eurooppaoikeuden ja kansallisen lainsäädännön suhdetta kuvaavia käsitteitä asiayhteyksistään. Ja taas sai perustella. Kolmas tehtävä oli esseetyyppinen, jossa kolmesta vaihtoehdosta (tulkintaperiaate, EU:n tuomioistuinten organisointi ja rakenne sekä asetuksen ominaispiirteet) piti vastata kahteen. Ei tuo ylivoimaiselta tuntunut, vaikka lukeminen jäi taas viimeiseen tuntiin alakuppilassa tenttiä odotellessa. Toisaalta tunnistan itsestäni sen oppijatyypin, jolle asiat jäävät mieleen paremmin kuultuina kuin luettuina ja siksi valitsin luentojen kuuntelun ja tenttimisen tavanomaisen kirjatentin sijasta.

Oli mukava lopetella kiireinen työpäivä ja opiskelullinen ilta, kun oli söpö tyttö vastassa kaupungissa. Ajeltiin automarketin alepäiville. Ostoskärryyn löytyi pyykkikori ja jotain muutakin tarpeellista. Auton rekisterivalon polttimo muun muassa. Katsastuksessa käskivät korjata.

Kotona kissat odottivat ruokaa.

2011-11-13T21:06:00.002+02:00

Lyhyen valon hyötykäyttöä

Pitkän syksyn hyvä puoli on se, että pihan viimeisetkin lehdet ehtivät kompostiin. Tänään olivat vuorossa vanhan omenapuun viimeiset ja hopeapajut. Onkohan pihaa ennen saatu näin puhtaaksi ennen lunta?

Hämärtyessä anopin autoon nastat alle ja pakkasenkestävät nesteet säiliöön.

2011-11-12T20:44:00.001+02:00

Mennään tsiigaan avaruuden varjoja

Melko harvoin marraskuussa on väkeä kokoontunut veturitallin tienoille harrastustoiminnan parissa. Tänään yli kolmesataa. Pääosa Hämeen piirin sudenpentuja, joita varten Päivi tovereineen oli järjestänyt tiilitallille muutamia varjoja avaruudessa.

Kolme avaruuden varjoa työnnettiin ulos: pumppuresiina, moottoriresiina ja kiskoauto. Viimeksimainittu lykittiin pitkälle raiteelle rajamerkin yli - pitäähän lapsille näyttää esimerkkiä liikennesääntöjen noudattamisessa. Kytkettiin valot sisälle ja ulos harmaata ja tihkusateista päivää vastaan kamppailemaan.

Matisa-blogi ei ole ollut aktiivinen, mutta aika namu kohteestaan reaalimaailmassa on tullut, kiitos Museoveturiseura-aktiivien. Viikolla asennettiin ikkunalasit. Ensi kesänä maamme rautateiden 150-vuotiasta kunnossapitoa juhlistaa omalta osaltaan ainakin tämä yksi ratatyökone. Huomaamaton, matala kiskoillakulkija, joka tarjosi riittävän tasaista kulkua uljaille Ukko-Pekoille, Huruille ja muille mainoskuvien menijöille.

2011-11-06T17:34:00.001+02:00

Porkkanasato kypsyi

Äskettäin ilmestynyt K. Pyrhösen "Porkkana - kiitojunan tarina" on tyypillinen rautatiekirja. Junatyypin käyttöhistoriasta kerrotaan paljon. Sen sijaan hankintaprosessia käsitellään ohuesti, vain Valtionrautateiden näkökulmasta käsin ja niukasti siinäkin. Tällä kertaa ei kukaan ollut kirjoittanut Resiinaan tai muualle aihetta koskevia valmiita tekstikappaleita, joten aihepiiri näemmä sai jäädä. Tässä kirjassa sentään vaivauduttiin kirjoittamaan lähdeluettelo.

Olkoonkin ohut, ei Porkkana-kirja huono ole, päinvastoin. Se kertonee asianharrastajille melkein kaiken, mitä Dm8- ja Dm9-junista halutaan tietää. Vaikka kyseessä ei ole mikään historiatieteellinen teos, kuvituksen osalta tarpeeksi hyvää adjektiivia ei taida löytyä.

Sivulla 62 on kuva (J. Katajisto), joka tiivistää 1960-luvun Suomen. Ainakin päivääkään tuolla vuosikymmenellä elämättömän näkökulmasta.

2011-11-05T19:44:00.002+02:00

Opiskelua, työmatkailua ja kulttuuria

Työviikko meni suunnilleen niin, että työhuoneessa ehti käydä kääntymässä. Ei silti valittamista. Kiitos hyvän työnantajan, sain istua kaksi palkkapäivää, keskiviikko ja perjantai, yliopiston luentosalissa kuuntelemassa eurooppaoikeuden luentoja. Historiallisesti ajatellen eurooppaoikeus on melkoisen huima kehityskulku niinkin lyhyellä ajanjaksolla kuin mitä kului toisen maailmansodan viimeisistä viikoista Cassis de Dijon -oikeustapauksen käsittelyyn.

Opiskelua

Luennot järjestettiin yhteisesti oikeille opiskelijoille ja avoimen yliopiston väelle. Viimeksimainittu osallistui mihin pystyi, minä vajaaseen kahteen kolmannekseen. En ollut luentosalin ainoa vanha - sellainen josta tuntui lähes vaivaannuttavalta, kun professori johdantoluennolla selitti, keitä olivat Margaret Thatcher, Erich Honecker tai Hans-Dietrich Genscher - mutta varsinkin perjantaiaamun spontaani älämölö sai olon tuntumaan vieraaksi nutturaneitien ja pipopoikien joukossa.

Toinen huomio oli se, että nykyinen vanajanhämäläinen yliopistoväki tupakoi silmämääräisesti vähintään yhtä innokkaasti kuin ammattikouluväki. Asiaa voi osaltaan selittää se, että ensinmainittua eivät hillitse lainsäädännölliset rajoitteet. Toisaalta kaunis ja minulle ennenkokematon käytäntö oli taputtaa luennoitsijalle viimeisen luennon jälkeen. Sekä professori Raitio että maisteri Pesonen sen hyvin ansaitsivat. Täytyy sanoa, että huima määrä tietoa on nykyisen tutkinto-opiskelijan omaksuttava lyhyellä peruskurssitason luentosarjalla. Tosin samoja asioita varmasti käsitellään tämän päivän peruskoulun ja lukion yhteiskuntaopin tunneilla. Minun ikäluokalleni vastaavaa ei tietenkään opetettu koulussa, eikä joukkoviestintä paneudu asioihin kovin syvällisesti. Onnekseni taannoisissa hallintotieteen perusopinnoissa luin - kerrankin ajatuksen kanssa - Viinamäen Eurooppahallinto ja Suomi -kirjan. Oli sentään jokin tasoitus nyky-ylioppilaisiin nähden luennon kuunteluvalmiudessa.

Työmatkailua

Työmatka vei tiistaina Forssaan ja torstaina Sastamalaan. Vaikka julkista liikennettä pyrinkin suosimaan, molempiin piti aikataulurajoitteiden puitteissa mennä omalla autolla.

Ajelin vähäliikenteisiä teitä. Forssaan Urjalan ja Koijärven kautta ja Sastamalaan Lempäälän ja Rämsöön kautta.

Jotkut suosivat valtateitä, mutta esimerkiksi Sastamalan reissulla säästin toistakymmentä kilometriä suuntaansa. Auton kuraantumiselta ei voinut välttyä. Pesu oli edessä kotikylään palattua.

Kulttuuria

Kolmena iltana tuli harjoitettua ruumiinkulttuuria hölkkäilyn merkeissä . Heijastinliivi täytyy jo pukea päälle. Perjantai-iltana oli aika kulttuurikunnon kohotusyrityksen. Puolisoni ystävätär välitti kutsun kirjanjulkistamistilaisuuteen Tampereelle. Tilaisuus oli minulle vasta toinen laatuaan. Ensimmäisessä kirjalaatikko tuotiin Kisko-Kallella. Nyt oli yhtä äänekäs meno, mutta kuusipyttyisen Klöckner-Humboldt-Deutzin tilalla oli kuusi rummuttavaa mustaa kättä. Tansanialaista elämänmenoa kuvaavan teoksen laatijat tarjosivat asiaan kuuluvaa erinomaista ruokaa ja olivat löytäneet sikäläis-tamperelaisia pelimanneja tilaisuutta musisoimaan. En äkkiseltään muista, että olisin aiemmin päässyt kuulemaan aitoa maailmanmusiikkia livenä. Enkä voi välttyä lausumasta, että mielestäni afrikkalainen kansanmusiikki päihittää suomalaisen mennen tullen. Ainakin jos meikäläinen hardcore eli saamelaiset tai jouhikot ja muut muinaisuudet jätetään laskuista.

Kulttuuri-iltaa jatkettiin Tampere-talolla Filharmoniaa ja Jorma Hynnistä kuuntelemalla. Laulamisesta en ymmärrä mitään, mutta hienolta Hynninen kuulosti. Hauskaa oli katsella solistin jykevää seisontaa vastakohtana sukunimensä lailla lekuttavan kapellimestarin vieressä. Päätösteoksena kuultiin Sibeliuksen kuudes sinfonia, mestariteokseksikin sanottu. Ehkä se, jonka innoittamana niinkin viisas mies kuin Adorno kirjoitti kuuntelijakirjoituksen, jossa teddyt is best ja punkkarit paskoja tai toisinpäin.

2011-10-30T19:06:00.001+02:00

Viikonloppupuuhia kotipihassa

Perjantaina menin pitkästä aika autolla töihin, kun piti päästä Valkeakoskelta Lempäälään linja-autojen aikatauluista riippumatta. Tavaratilaan otin tarkastusta kaipaavan kotirapun jauhesammuttimen. Tarkastutin sen töiden jälkeen kotikylässä. Yrittäjäksi taannoin ryhtynyt palomestari kutsui takahuoneeseen katsomaan, miten tarkastus suoritetaan. Ja eihän siitä jutusta loppua meinannut tulla. Häpeä myöntää, että olin aika huono vastaamaan kaikkea veturitallilla nykyisin tapahtuvaa koskeviin kysymyksiin.

Perjantai-illan lenkin ja suihkun jälkeen urakoitiin pitkän ajan petivaatepyykit. Kullalla työkaluna mankeli ja minulla silitysrauta, täydellä höyryllä.

Kesäajan viimeinen lauantaipäivä kului pihamaalla haravoidessa. Moni puu antoi lehtiään kitsaasti syksyn oltua lämmin. Eiköhän kuitenkin saatu kompostiin valtaosa radan ja tien puolelta. Hopeapajussa roikkuu vielä hieman pakkasöitä odottamassa.

Sunnuntaiaamuna saatiin kaivattu tunti lisää nukkuma-aikaa. Tuhdin aamiaisen jälkeen jatkettiin haravanheilutusta, ja piha tuli läpikäytyä. Viimevuotista biomassaa vietiin muutama kärryllinen pensaiden ja kuusiaidan alle.

Ei kukaan kaipaisi yhdeksää vielä ihan hyväkuntoista kuormalavaa? Hakija saisi pitää.

2011-10-27T22:59:00.002+03:00

Vilkkaasta viikosta ja kansantalouden tilinpidon merkityksestä

Viikko on kääntynyt jälkipuolelleen. Reissuhommia enimmäkseen, välissä yksi yökin Helsingissä. Ensi viikolla en taida ehtiä kuin käydä työhuoneessa kääntymässä. Mutta öitä ei tarvitse olla pois.

Viimeksi kuluneeseen seitsemään päivään on mahtunut live-musiikkia Jean-Michel Jarresta Kuunkuiskaajiin (miten nuo kaksi näemmä saakin niputettua samaan virkkeeseen ja yhteisen termin "musiikki" alle) ja live-esiintyjiä ministeri Henna Virkkusesta julkkis Noora Hautakankaaseen (näiden kahden niputtaminen samaan virkkeeseen ei sentään aiheuta pahoinvointia, koska molemmat voidaan hyvällä omallatunnolla luokitella "julkisuuden henkilö" -käsitteen alle).

Virkkusen ja kumppanien tiistaina esittämän pohjalta: Liittyykö kunta- ja palvelurakenneuudistukseen nykyisin se, että julkisia liikenneyhteyksiä heikennetään tai ainakin epävarmuutetaan samalla, kun asiaan liittyvien keskushallinnon tilaisuuksien järjestämistä siirrellään maakunnan ihmisten kannalta hankaliin kellonaikoihin?

Voin olla väärässä, mutta käsitykseni mukaan Helsingin Katajanokalla polkaistiin tiistaina käyntiin - ei pelkkää tulpan kipinää - pappatunturi nimeltä JulkICT. Missä vaiheessa takaratas ja takarengas pyörivät, on sitten toinen juttu. Kahvitauolla yritin verkostoitua oman hallinnonalan virkamiesten kanssa. Lyhyen keskustelutuokion perusteella oli vaikea sanoa, oliko homma ministeriössäkään täysin tuttua. Pitäisikö tässä rakentaa uusia filosofioita, piirtää ER-kaavioita vai kenties koodata? Sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö, matemaatikko peruskoulutukseltaan, teki selväksi, miksi terveydenhuollon uudet tietojärjestelmät eivät toimi, vaikka edeltäjien kanssa tultiin ainakin toimeen. Ennen ne koodattiin maailman parhaalla ohjelmointikielellä: APL:llä. En voinut kuin nyökytellä, vaikka mahtaisinko enää osata matriisia luoda, jos ohjelmointiympäristö eteen annettaisiin. No, nyökyttelenhän minä mieluusti - ja ihan sydämestäni - silloinkin, kun joku korostaa latinan kielen taitamisen merkitystä. Sitäkin olen joskus yrittänyt opiskella, mutta oppien päähän jääminen on toinen asia. Ja APL on luonnollisten kielien metaforassa lähempänä koptia kuin latinaa.

Myönnän, että kielteiseen asenteeseeni seminaariantia kohtaan vaikutti esillä ollut infrastruktuurin väheksyminen. Väitettiin jopa, että sen voi ostaa valmiina, eikä sillä siksi ole merkitystä. Valmiina? Miksi siis kärsitään yhteentoimivuus- ja muista ongelmista? Jos infra ei toimi, toimiiko mikään? Onko taas kerran menty ostamaan likaisen työn tekijöiltä, niiltä jotka vielä alentuvat asentamaan tai koodaamaan, kaunis ja valmis paketti. Eihän infran pidä vastuullista tietohallintoihmistä kiinnostaa?

Valtiosihteeri Raimo Sailaksen esitystä kuunteli mielellään, vaikka madonlukuja lukikin. Äärimmäisen selkeäkielistä eikä liian ryppyotsaista:

Noin vuonna 2025 maassamme arvioidaan olevan 70 lasta ja vanhusta 100:aa työikäistä kohden, ja vielä tämän jälkeenkin huoltosuhde heikkenee. Ainakaan 2040-luvun alkuvuosiin mennessä näköpiirissä ei ole merkittävää parannusta huoltosuhteessa. Suomessa ns. suuret ikäluokat syntyivät toisen maailmansodan jälkeen verrattain lyhyenä heti sotaa seuranneena ajanjaksona. Tämän vuoksi Suomessa huoltosuhteen muutos on useimpia muita Euroopan maita jyrkempi ja aikaisempi. Suomen väestönkasvu on pitkälti maahanmuuton varassa. Työikäisen väestön määrä supistuu Suomessa näinä vuosina ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1918. Työikäisen väestön supistuminen 2010-luvulla on noin ½ %:n luokkaa. Työpanoksen väheneminen vaikuttaa suoraan bruttokansantuotteen supistumiseen: Suomen talouskasvuksi on 2010-20-luvuilla odotettavissa vain 1,2-2 %. Samaan aikaan myös työn tuottavuus heikkenee, koska nopeasti tuottavuutta lisännyt elektroniikka- ym. teollisuus heikkenee palvelualojen volyymin lisääntyessä. Myöskään korkeakoulutus enää johda aikaisempaa tuottavampaan työhön, koska (tiede)korkeakoulutettujen tarjonta ylittää jo kysynnän. Hallitusohjelmassa pyritään nopeaan kasvuun, mutta kasvuodotuksille ei näytä olevan perusteita.

Samankaltaisia ajatuksia esitettiin tänään tehdaskaupungin kasvuseminaarissa. Vastahan se oli 90-luvun alussa, kun julistettiin, miten ei pärjätä toistemme paitoja pesemällä. Nykyään yksinkertaistetut iskulauseet nauttinevat pienempien piirien suosiota, mutta eri tuotannonalojen toisistaan poikkeavat kerrannaisvaikutukset ovat yhä olemassa. Tämä on hiukan epäkorrektia, mutta väitän, että se joka tuntee kansantalouden tilinpitoa, tuntee nyky-yhteiskunnan rakenteita ja syy-seuraussuhteita syvällisemmin kuin legioona diskurssianalyytikkoja tai sukupuolentutkijoita. Silti kansantaloustiede haluaa joskus identifioitua mieluummin kauppaopiston oppiaineeksi kuin yhteiskuntatieteeksi.

Väljästi asiaa sivuten: Kesällä kierreltiin Hämettä isolla mustalla Bemarilla ja käytiin erään tuotannonalan tehtailla puhumassa teknologian kehityshankkeesta. Meidät kutsuttiin kahvipöytään. Saatte satatuhatta, sanoi yksi, ja sitten toinenkin. Joku ehdotti kolmekymmentätuhatta, mutta ehdotti kuitenkin. Tänään aamusella puhuttiin syrjäytymisuhan alla olevista nuorista. Tarjosimme kuulijoille kahvit. Asia on mitä tärkein, sanottiin, mutta senttiäkään ei ole herutettavissa. Välittömällä tasolla ensinmainittu tapaus liittyy tietenkin kakun leipomiseen ja jälkimmäinen sen jakamiseen. Entä sitten, jos syrjäytyminen saadaan siirrettyä kokemusten dokumentoinnista ja muusta (sosiaalipornahtavasta) kirjallisuudesta yhdeksi eriteltävissä olevaksi muuttujaksi yhteiskunnan toiminnan pitkälti selittävään kansantalouden tilinpidon malliin?

2011-10-22T23:35:00.003+03:00

Digi Sequencer

En voi sanoa fanittavani yhtäkään artistia. Ja jos jotakin säveltäjää, niin he ovat eläneet ja kuolleet satoja vuosia sitten. Mutta elektronisen musiikin alueella on yksi nimi, jota halusin kuulemaan paikan päälle: Jean-Michel Jarre. Olen varmaan kirjoittanut, miten teini-ikäisenä pidin senaikaisesta italoiskelmästä (jota tuolloin kutsuttiin italodiscoksi) ja sukkahousuhevikin meni. Mutta oli minulla sekin puoli, jota nykynuorten kielellä kai kutsuttaisiin assburgeriksi. En väitä, että minulla olisi monsieur Jarren Suomessa tai Ruotsissa 1990-luvun alkuun saakka julkaistu tuotanto sekä vinyylilevyllä että CD:llä, mutta kovin paljon ei taida puuttua.

Viime viikolla varasin toista kertaa liput Jarren Suomen konserttiin. Ensimmäisellä kerralla, kesällä 1997, oli tarkoitus mennä Helsinkiin, mutta Nivan virranjakaja oli sitä mieltä, että kuunnellaan mieluummin Tsaikovskia kotona. Nyt oli suunta Turkuun, nokalla novotserkaskilainen ja matka sujui. Tälle retkelle en saanut musiikillisesti sivistynyttä ystävää, kun kullalla oli työpäivä ja -ilta. Mutta päätin lähteä yksin, kun Jean-Michel ei ole enää aivan nuori mies eikä ole tietoa, miten usein hän vielä jaksaa näillä main keikkailla.

Pidän Jarren musiikista, koska hän ei monen muun elektronisen musiikin tekijän lailla tyydy kikkailemaan soundeilla ja kutomaan äänimattoja. Hän vaivautuu tekemään moniosaisia, melodioita sisältäviä, sävelteoksia kuten musiikilliset esi-isät ikään.

Jotkut pitävät hänen lavashowstaan, mutta minusta se on sivuseikka. Karripää hyppii ja heiluu ja on viimeisen päälle kohtelias. "Thank you, Turku", sanottiin jokaisen biisin päälle.

On myönnettävä, että Rendez-vous 2:n - kuorosampleilla tuhdistetun, mahtipontisuudessaan vertaansa vailla olevan teoksen - laserit karmivat selkäpiitä Turku-hallissakin. Laserharppu oli näyttävä ja ilmeisesti ihan oikea soitin. Rendez-vous 4:ssä yritin taputtaa takapotkulla."Viimeinen" biisi oli tietenkin kuuluisa Oxygene 4. Encoret olivat minulle entuudestaan tuntemattomia. Kertoivat kai 1990-luvun nuorille, että ennen teknoa, trancea ja muita vastaavia on ollut Jarre.

Merci, Jean- Michel.

2011-10-21T22:19:00.001+03:00

Avain ei sovi lukkoihin

Eilen illalla käväisin veturitallilla. Katsomassa, jos viime tipassa peruuttamaan jouduttuun touhuun olisi joku sattunut eksymään. Hyvin oli tiedotus toiminut, kun harhailijoita ei näkynyt. En edes yrittänyt sisällä käymään, kun tiesin, että 20 vuotta hallussani olleesta raskaasta avainnipusta ei enää löydy lukkoon sopivaa.

"Koska käyt kuittaamassa uuden", oli kysytty useammankin kerran, mutta en vielä ollut ehtinyt. Toisaalla tapahtunut rötös oli pakottanut vuokralaista vaihtamaan tallin ulko-ovien lukot.

Tänään töihin mennessä Rautaruukin portin edessä seisoi kaksi keltaliivistä. Lakkovahteja. Muistanko ihan väärin, että ennen lakoista puhuttiin julkisuudessa enimmäkseen lakkoilijoiden yhteisöjen nimillä? Oli Metalliliiton lakkoja, oli Tehyn lakkoja ja oli Virkamiesliiton lakkoja. Eilen illalla luin Veturimiesliiton lakosta vuonna 1950. Jotain on muuttunut. Nyt kerrotaan olevan meneillään Teknologiateollisuuden lakko.

Omalle työuralleni ei ole osunut lakkoja. On myönnettävä, että olen kuulunut järjestäytyneeseen työväkeen vasta siitä alkaen, kun liityin Opetusalan ammattijärjestöön. Se ei ole lakkoherkkä liitto. Muistelen, että vuoden 1986 virkamieslakon aikana ei saatu koulusta vapaapäiviä. Vakauttamista ylisti tämänpäiväinenkin ammattilehti. Lammastusta?

Opetushommissa en ole toiminut muutamaan vuoteen. Paljon paperityötä, mutta päättyvä viikko pitkästä aikaa konkretian parissa. Ammattikoulun syyslomaviikolla pantiin oppilaitoksen TCP/IP-verkon rakenne uusiksi. Verkko periytyi ajalta, kun kuntayhtymä ylläpiti ammattioppilaitosta, aikuiskoulutuskeskusta ja kauppaoppilaitosta ja perustui kiinteisiin IP-osoitteisiin (sic!). Kun viime vuodenvaihteessa viimeinkin oli asetuttu fyysisesti suunnilleen sijoilleen, oli aika suunnitella ja toteuttaa muutos. En olisi uskaltanut ryhtyä vetämään tämän kokoluokan muutosta ilman Kirsiä ja Jukkaa.

Yhdessä operaattorin kanssa kesällä suunniteltiin, alkusyksyllä viimeisteltiin ja nyt toteutettiin. Uuden rakenteen määrittämisestä VLAN:eihin, kytkimiin ja palvelimiin, verkkotulostimiin, WLAN:eihin ja viimein yksittäisiin laitteisiin. Joihinkin ei verkkoavain enää sopinut ja piti tyhjentää muisti. Joitain asetuksia jää siihen, kun käyttäjät palaavat tietokoneidensa ääreen, mutta muutoin meni nuottien mukaan. Sulautettujen järjestelmien ja taloushallinnon palvelinten asetukset teettivät työtä, mutta suuri osa lähes 1 500:sta IP-verkkolaitteesta hoitui kuin sarjatyönä. Kysymyskin jäi. Miksi vanhalla Windows XP -käyttöjärjestelmällä varustetut työasemat eivät osaa hakea TCP/IP-asetuksiaan eri VLAN:ssa sijaitsevalta palvelimelta, vaikka runkokytkimessä käytetään DHCP relay -tekniikkaa? Uudemmilla Windowseilla varustetuilla työasemilla homma hoituu mutkitta. Operaattorin kanssa tehtyjen lukuisten kokeiluiden jälkeen päädyttiin käyttöjärjestelmäongelmaan. Ongelma on tietenkin melko vähäinen ja vähäisemmäksi käy, kun XP:n julkaisemisesta on jo kymmenen vuotta ja luonnollinen poistuma vähentää sen verkossaesiintymistiheyttä kiivaasti. Olisiko vanhan koulukunnan Windows-fakiireilla vinkkejä?

Perjantai-illan viihteenä lenkki hiljaisilla teillä. Suihkun jälkeen takkatuli ja bloggaamistuokio keinutuolissa.

Huomisen ohjelmassa Tl-Tku.

2011-10-16T21:26:00.001+03:00

Syystöitä

Lauantai-iltapäivä ja pyhäpäivä menivät pihamaan syystöissä. Kasvatusruukkujen tyhjennystä, pesua ja sen sellaista. Minikasvihuone ja pihakeinu vietiin talvikaudeksi katon alle. Ensinmainittu jaksoi tuottaa tomaattia ja paprikaa viime päiviin saakka.

Ja tietenkin haravointia. Eskon takavuosina neuvomalla ammattilaiskonstilla haravoitiin pressun päälle. Pressullinen lehtiä on kahdestaan helpompi kipata kompostihäkkiin kuin kottikärryllinen, ja pressuun mahtuu usean kärryn verran. Häkki täyttyy nopeasti, mutta lehtikasan polkeminen toimii kuntosaliharjoitteluna.

2011-10-15T20:27:00.003+03:00

Hyvästi, Vanaja

Eilen hukkasin muutama vuosi sitten ostamani Vanaja-autotehtaan logolla koristetun lippalakin. Ehkä jätin sen linja-autoon. Toivon ainakin, koska silloin poismeno olisi tapahtunut lakin kannalta kuin saappaat jalassa. Puolisoni oli tapauksesta sangen iloinen (tekniikan historian harrastajatar toki tietää, mihin komea Hämeen heraldisiin väreihin istutettu logo viittaa, mutta hänen mukaansa sivullisen silmiin se näytti erehdyttävästi kaljalippikseltä). Silti minulle jäi lakkia hienoinen ikävä.

Tänään Museoveturiseura hukkasi vuonna 1955 valmistuneen Vanaja-rata-auton. Oululaiset PoRhan miehet kävivät nostamassa sen Volvo-kuormurinsa hankauspainoksi aamupäivällä mennessään noutamaan perävaunuun Vantaalta Otso1-veturia. Museoveturiseuran ja Pohjois-Suomen Rautatieharrastajien intressit kohtasivat, kun ensinmainittu - varsinaisen kalustonkunnostustoiminnan päästyä viime vuosina taas uuteen vauhtiin - tarvitsi veturitallissa lisää työskentelytilaa, ja jälkimmäinen näki rata-autolle hyödyntämismahdollisuuksia omassa toiminnassaan. Kauas on tultu niistä 1980-90-luvun vuosista, kun jokainen museaalista rautatiekalustoa haltuunsa saanut piti kynsin ja hampain kiinni omastaan. Simolle kiitos asian järjestämisestä!

Viime viikkoina ennen luovutuspaperien tekemistä pohdiskeltiin, oliko Vanaja oikeastaan koskaan ollut Veturimuseossa näytteillä. Jonkin aikaa se palveli lipunmyyntipisteenä ennen EFi-vaunun saapumista. Kahtena vilkkaana 1990-luvun puolenvälin kesänä se toimi sunnuntaikahvilana, kun sisätilaa siinä oli edes välttävästi, ja kapistus oli kevyt työntää ulos. Sitten se unohtui tallin nurkkaan ja alkoi haista. Sisäpuolelta kirjaimellisestikin, mutta entisöintisuunnitelmien puolesta viimeistään siinä vaiheessa, kun moottorimiehet totesivat kuntoon elvytyksen liian hankalaksi käytettävissä olleisiin resursseihin nähden.

2011-10-08T23:04:00.002+03:00

Kiltajuhlissa

Varuskunnan portilla kysyttiin, osaatteko perille. Osataan, vakuutimme ja ajoimme opasteiden mukaan pidempää reittiä uuden sotilaskodin pihaan. Jokseenkin nostalgista ajella noita reittejä.

Panssarikilta ry juhli kunnioitettavaa 60-vuotista taivaltaan. Kutsu oli lähetetty rautatieplutoonallekin, ja pääsin puheenjohtajan ja rahastonhoitajan muassa siipeilemään. Soittokunta puhalsi ja mieskuoro lauloi. Kenraali piti puheen ja muutkin. Rivin eteen yhteistyökumppaneita kutsuttaessa menimme kaikki kolme, plutoonaa edustamaan. Taukotuvan seinälle iltapäivällä nostettu kunniakirja mitaleineen on lisäksemme Eskon, Ilkan, Janin, Juhan, Jukan, Manun, Pekan, Simon, Tiinan, Timon ja kaikkien, jotka olemme vuosien saatossa apuamme killalle tarjonneet.

Syötiin ruokalassa, ja alkusalaatin nähtyään plutoonamme edustaja totesi: "Se siitä hernekeitosta". Ei ollut rokkaa, vaan kermaperunoita ja lihakastiketta.

2011-10-05T20:50:00.001+03:00

Eläimellistä

Huomiota herättävä määrä koiria oli päässyt lenkille kauniiseen syysiltaan. Osa kulki tyynesti, osa räksytti ohi tai vastaan hölkkääville.

Mutta olimmepa kirjaimellisesti törmätä isompiinkin eläinystäviin. Valkohäntäkaurisemo kaksine vasoineen kirmasi sorkat kopisten pusikosta melkein suoraan eteen ja vauhdilla tien yli. Eikä edes missään metsätiellä vaan uuden asuntoalueen nurkalla.

Sen verran ehti hirvieläimistä nähdä, että karvanvaihto talvisempaan kuosiin oli jo menossa. Vasatkin olivat luopuneet täplistään.

Kotipihassa oli vastassa kaksi kissaa.

2011-10-01T00:32:00.002+03:00

Viikonlopun aattona

Kompassisuuntansa päinvastaiseen kääntäneille marcopoloille saatiin porttiasetukset kohdilleen, ja taas virtaa bitti Xianista länteen ja toisinpäin kuin silkkitien aikoihin kamelikuorma konsanaan. Ennakkoluuloja tietenkin, mutta sille portille pantiin vahvennettu vartio.

Eilisilta meni harjoitellessa kadonneen sienestäjän etsintää pimeässä. Varauduin kumisaappailla ja kunnon valaisimella, mutta määrättiin sihteeriksi. Siinä hommassa kunnon valaisin ei enää ollut olalta riippuva neliparistoinen vaan lainaksi saatu otsalamppu.

Tuli mieleen, että mitenköhän pitkällä valotusajalla se Rembrandt van Rijn oman Yövartionsa oikein otti. Vai käyttikö jälkikäsittelyssä ahkerasti valoisuus-kontrasti-säätöjä? Nachkialanvuoren parkkipaikan yövartio on otettu ja tallennettu pokkari-käsivara-salama-gimp-yhdistelmällä.

Viikonloppuna pidetään Tampereella perinteiset pienoisrautatiepäivät, muutaman vuoden tauon jälkeen taas synnyinkaupungissaan. Tällä kertaa Pirk... anteeksi Tampereen Urheilukeskus- ja Messu.. eiku... siis Pirkkahallissa. Esittely- ja myyntitavarat vietiin illansuussa.

Oma osallistuminen taisi jäädä tällä kertaa kuskin hommiin. Ei vähäisimpänä pihalla klapikasa odottaa siirtoa katon alle.

2011-09-27T21:27:00.001+03:00

Montako porttia on Kiinan muurissa?

Työpäivään mahtui monenlaista sähköisen toimintajärjestelmän ja sen käyttäjäohjeen päivittämisestä projektiraportin tekemiseen ja välissä tietysti monenlaista neuvottelua sähköpostilla ja puhelimitse.

Vaikka ei virallisesti työnkuvaan kuulu, osui sattumalta ATK-tukitehtäväkin kohdalle. Koulun asuntolassa oli kuulemma Internet-ongelma. Kun varsinainen alan henkilöstö oli kiinni muualla, ajattelin että kyllähän moinen ratkaistaan. Ongelman kohdanneet lupasivat näyttää tilanteen tietokoneeltaan. Kun asiaa esiteltiin, täytyy sanoa, että ensimmäiseksi mieleen tuli: "Voi se hui yinin vieressä oleva paikka sentään!" Eipä pystynyt Guwen guanzhin suomennoksen lukemisen ja muutaman vuoden taiji-treenauksen pohjalta sanomaan sitäkään, oliko Windows kantonin- vai mandariinikiinaksi (eipä sillä, että moisesta tiedosta olisi apua ollut). Keskustelutuokion jälkeen päädyttiin porttiongelmaan. Säädin palomuuria, ja huomenna kokeillaan uudelleen.

Työpäivän jälkeen linja-autopysäkiltä kotiin kävellessä hirnui hevonen. Ihmettelin hetken, miten se niin pitkään hirnuu ja missä. Kunnes tajusin, että lähistöllä starttaillaan huonolla menestyksellä peltipollea. Saneeraustyömaan pihalla rappasi kaksi miestä. Arvelin, että heidän synnyinvaltionsa nimi on saattanut olla Neuvostoliitto.

Iltalenkillä vähän ennen hämärän laskeutumista hölköteltiin samaisen työmaan ohi. Miehet rappasivat edelleen.

2011-09-24T22:27:00.001+03:00

Kotoilupäivä pieleen ja toiseenkin

Viikolla saatiin uusi ovi autotalliin. Asennuspaikka oli yksinkertainen, ja asennus oli kuulemma ollut ennätysnopea.

Oven ostohinta putosi 300 euroa, kun jätettiin pielityöt itseaskartelun puolelle. Nyt piti ostaa hiukan puutavaraa ja litra oikeansävyistä maalia, mutta vähintään 250 euroa jäi vielä säästöksi. Ja laudasta vielä kelpo osa vaikkapa ensi kevään linnunpönttöihin.

Aikanaan talon ostaessamme saimme kohtalaisen määrän sahatavaraa kaupan päälle, ja joitakin listoitus- ja vastaaviin töihin tarvittuja rimoja lukuunottamatta puutavarakaupassa ei tarvinnut käydä lähes kymmeneen vuoteen. Nyttemmin kun lautaa tai vastaavaa on harvakseltaan tarvinnut ostaa, on tapana ollut hankkia ylimääräistä enemmän kuin työvaran verran.

Pielityöt olivat nopeat eivätkä pieleenkään menneet. Lattian tasoittaminen oven kohdalta oli jo hitaampi toimenpide.

2011-09-23T21:49:00.001+03:00

Merellä, maalla ja nosturihommissa

Alkuviikolla kahden päivän laivaseminaari, jo toinen kuukauden sisään. Nyt saa riittää vähäksi ja vähän pidemmäksikin aikaa. Tunkkaisia ovat.

Paluumatkalla jäin vielä päiväksi pääkaupunkiin ja harjoitin pitkästä aikaa opetustoimintaa. Perinteistä luennointia tällä kertaa, aiheena ammatillisen koulutuksen laadunhallinta.

Tänään työmatka vaihteeksi omalla autolla, Forssaan on ollut työpäiväaikataulujen hankala päästä julkisilla sen jälkeen, kun kapearaiteinen rata vuosikymmeniä sitten purettiin. Ensimmäinen pidempi ajelu uusilla renkailla. Hyvinkin hintansa arvoisilta tuntuivat ja kuulostivat. Menomatkalla päätin poiketa lounaalla Urjalassa Huhdin lounastuvassa. Pihalle pysäköityjen lukuisten pakettiautojen perusteella paikka näytti olevan monenlaisten vapaiden ammattien harjoittajien suosiossa nuohoojasta kengitysseppään. Eikä suotta: ihan heti ei tule mieleen yhtä maittavaa kotiruokalounaspaikkaa.

Forssassa pääsin kokeilemaan jotakin, mitä en välttämättä olisi ikinä uskonut tekeväni: ajamaan torninosturia. Maamme nosturikoulutuksen Mekka on jo pitkään sijainnut kakkostien varressa. Myönnetään - ei minusta olisi oikean nosturin koppiin ollut kiipeämään. Mutta vähäistä tuntumaa haastavaan työhön sai keväällä käyttöön otetulla simulaattorilla, joka on kuulemma maailmanluokassa ainutlaatuinen. Simuloitavana oli todellinen pääkaupunkiseudulla sijaitseva rakennustyömaa. Sanoisin, että taakan heijaamisen estävää vastaliikettä ei aivan helposti käytännössä opi, vaikka periaate on mitä selkein: "kissa" eli puomissa liikkuva nostovaunu pitäisi saada ohjattua taakan kohdalle.

2011-09-17T22:01:00.001+03:00

Sadonkorjuulauantai

Viikko meni hiljaiselellessä töissä ja kotona. Maanantaina saatiin autoon uudet renkaat. Yleiseksi luulemani koko oli pitänyt tilata tehtaalta saakka. Nykyään kuulemma itämaisessa pikkuautossakin alkaa olla 15 tuuman pyörät. Nokialainen vihreä on ainakin hiljainen ja mukava.

Tänään nostettiin juurekset kotipihalta. Porkkanaa, punajuurta ja perunaa. Viimeksi mainittua enemmän kuin ennen. Asiaan kuului varsien kompostointia, kasvatusastioiden pesemistä ja haravointikausikin pääsi alkuun.

Illalla sauna ja ateria kotipihan antimista.

2011-09-09T21:56:00.001+03:00

Junailua ja autoilua

Juna saapui Tampereelle jopa hieman etuajassa. Tosin autojen purkaminen Hccmqqr:stä ei juuri nopeutunut, kun päivystäjänä toiminut Sr2 otti purkurampille samaan nippuun myös Kemijärveltä tulleen P 274:n autovaunun. Itse purkaminen tapahtui nopeasti, kun kaikilla oli kiire kotiin, töihin ja mihin kelläkin. Auttelin VR:n miestä irrottamalla oman ja parin naapuriauton kuljetuspönkät.

Kotona kissaveljet kertoivat, että hyvin oli hoidettu, ruokittu ja rapsuteltu. Mutta kissa on pohjimmiltaan perhekeskeinen eläin, ja lapsuudesta saakka tutun kotiväen saapumisesta oltiin mielissään.

Talon kauniimmalla asukkaalla oli jo työpäivä, mutta minä lomailin vielä. Käytin anopin auton katsastuskonttorilla Valkeakoskella. Siisti auto, edellisen leiman jälkeen noin 2 000 km ajettu, ei houkuttanut katsastusmiestä isommin koputtelemaan ja vääntelemään. Aivan toisenlaisia tutkimusotteita sai tuta edellä ollut muhkurainen Mondeo. Hallissa radio lauloi Raparperitaivaasta. Vaikea sanoa miksi, mutta Leevi & The Leavingsin musiikki sopi mitä parhaiten katsastuskonttoriin.

Leimauspaikalta työmaalle ei ole kuin kesantopellon verran matkaa, niin poikkesin. Ajattelin tyhjentää postilokeron, jotta maanantaina voisi aloittaa puhtaalta pöydältä. Se oli hyvä päätös. Meni kaksi tuntia.

Kotimatkalla kotikylän rengasliikkeeseen omaan kulkupeliin renkaita tilaamaan. Päädyin kollegan kotimaisenvihreään suositukseen.

2011-09-08T19:57:00.004+03:00

Loppuu se lyhytkin loma

Saivojärvet olivat saamelaisen kansanuskon palvontapaikkoja, joissa uhrattiin luonnonantimia erilaisille jumaluuksille. Saamelaiset uskoivat saivon pohjan alla avautuvan toisen maailman, jossa tuonpuoleinen saivokansa eleli onnellisena vailla tämänpuolisen huolia.

Nykyään saivojärviä tuskin pidetään porttina tuonpuoleiseen, mutta toinen uskomus on melko vankka. Saivojärvien nimittäin on uskottu olevan suuria hiidenkirnuja eli syntyneen jääkauden sulamisvesien hiertäessä suuria kiviä vasten kalliota. Nykygeologian mukaan saivon syntyprosessi on monimutkaisempi.

Yksi tunnetuimpia saivojärviä, Muonion kunnan eteläosassa sijaitseva 60 m syvä Pakasaivo on Lapin toiseksi syvin järvi heti Inarinjärven jälkeen. Se on suurempi kuin hieman pohjoisempana sijaitseva Äkässaivo. Vaikka Pakasaivolla ei ole aivan yhtä vaikuttavaa luonnon alttaritaulua kuin Äkässaivon Seitapahta, palvelee Pakasaivo nykypäivänkin uskonnonharjoittamista. Kävimme paikalla keskiviikkoaamuna järjestetyssä jumalanpalveluksessa, jossa taisimme olla lähes nuorimmat osallistujat. Senioriväkeä oli saapunut neljä linja-autollista.

Iltapäivällä jatkoimme seniorilajien merkeissä ja sauvakävelimme hyväkuntoista pururataa, talvista latupohjaa, Tunturijärvelle ja takaisin.

Viikko vierähti nopeasti, kuten odotettavissa oli. Mökin luovutuksen ja junanlähdön välillä on aina reilusti aikaa. Tällä kertaa ei lähdetty tuhlaamaan sitä ulkomaanmatkalle Ruotsiin, vaan ajeltiin huvikseen Leville ja sieltä Kittilän kautta takaisin Äkäslompoloon syömään ulos kerran reissun aikana. Ennen Kolaria käytiin katsomassa vielä rataverkkomme pohjoisinta päätepistettä, Rautuvaaran vanhaa kaivosta, syysmaisemissa. Kuten viime talvena, valinta kohdistui Äkäslompolo-pizzerian tarjontaan. Jälleen kerran täysi kymppi, eikä illallakaan ole vielä nälkä.

Autonkuormaus pääsi kolarilaiseen tapaan alkamaan mukavasti etuajassa ja sujui ripeästi. "Päivää. Vaunu onkin näemmä täynnä oman kylän väkeä", sanoin kun sattumalta samaan makuuvaunuun nousi veturitallilta tuttu puolisoineen. Syksynrapaisen Dr16 nro 2809:n vetämä P 272 kulkee ainakin alkumatkallaan kohti Oulua ja veturinvaihtoa täsmälleen aikataulussa.

2011-09-06T19:07:00.022+03:00

Jängässä on romua ja sotaromua

Tämä on romua: jänkäkuoppa oli lappilainen jätehuollon kokonaisratkaisu, joka kotipuolessa tunnettiin nimellä saviläpi.

Tämä on sotaromua: viime perjantaina bongatut DB-16:n jäänteet.

Tämä on mitä todennäköisimmin romua, mutta junantuomalle se näyttää keskimääräistä mielenkiintoisemmalta kolmesta syystä. Ensiksi se sijaitsee ympäröivästä maastosta erottuvalla hieman matalammalla alueella, joka on tavanomaista jänkäkuoppaa laajempi. Toiseksi romu näyttää jossakin määrin teknillisemmältä kuin jänkäkuopan tavanomaiset sinkkiämpärit, maalipurkit ja kiukaat. Kolmanneksi se sijaitsee noin 100 metriä tien pohjoispuolella Äkäsjärven pohjoispään tasalla.

Toisesta päästä umpinainen, toisesta avoin lieriö on korkeudeltaan noin 130 mm ja halkaisijaltaan noin 100 mm. Sen sisällä on pienempi, halkaisijaltaan noin 70 mm:n molemmista päistään avoin, lieriö. Pienempi lieriö pysyy paikallaan isomman sisällä kannessa olevan uurteen ansiosta. Kannessa on reikä keskellä ja sen ympärillä kolme pienempää reikää.

Tappi on ontto ja noin 140 mm pitkä ja sen toisessa päässä on kierteet. Tapin päässä on pyöreä levy, jonka halkaisija on noin 100 mm. Levyssä on kolme lyhyttä ns. pinnapulttia. Jos osat olisivat ruosteettomia, tappi saattaisi liukua lieriöiden sisään kannen keskellä olevasta reiästä niin, että pinnapultit asettuisivat kolmeen lieriöiden kannessa olevaan reikään.

Rautatieharrastajan silmissä kyseessä on aivan relevantin näköisiä koneenosia. Luistikaapin pienoismallihan se siinä. Mutta kun sijaintipaikka on tuo, mikä on, niin voihan niitä kuvitella jonkin muunkin koneen osiksi.

Asiaan. Jokunen näistä komponenteista oli selvästi maan pinnalla, ja alueella kävellessä kumisaappaan pohjan läpi samanlaisia tuntui useita. Uteliaisuuttani noukin muutamia maan pinnalle.

Tunnistaako joku, mistä komponentista voisi olla kyse, vai meneekö sekalaisen rautaromun nimiin?

2011-09-05T20:30:00.001+03:00

Mökkipäivä

Ensimmäisen kerran lapinreissujemme aikana tuli mökkipäivä. Satoi koko päivän, ja mikäs sen mukavampaa kuin kuunnella vaimeaa ropinaa huopakattoon lämpöisten hirsiseinien suojassa.

Kulta paranteli tukkoista nenäänsä ja minä lintsasin lomailusta tekemällä melkein koko päivän etätöitä. Yksi haastavahko budjettiaihio tuli esittelykelpoiseksi. Onpahan poissa sitten, kun palaan töihin. Välillä käytiin kylällä ulkoiluvaatekaupoissa, tosin ostamatta mitään, ja kahvilla täkäläisessä luontokeskuksessa.

Etätyöskentely pani jälleen miettimään, toimisiko tämä vähän pidemmälläkin ajanjaksolla. Ehkä, tai sitten ei.

2011-09-04T20:26:00.010+03:00

Pohjoista viikonlopunviettoa metsissä ja niiden laitamilla

Lauantaina patikoitiin talvikaudelta tutuilla hiihtoreiteillä: Karilasta ylös, Hangaskurun laavulle, Kotamajalle ja Kukastunturin yli takaisin. Todettava on, että 15 kilometrin kävely näissä oloissa vastaa rasittavuudeltaan hyvinkin kaksin-kolminkertaista määrää hiihtoa. Ehkä silläkin on jotain tekemistä asian kanssa, että talvella arkinen kuntoliikunta on maistunut paremmin kuin kesäkaudella.

Kukastunturia pidetään alueen sporttitunturina sikäli, että sen yli voi ilman erikoisvälineitä talvisin hiihtää ja kesäisin kävellä, hölkätä tai juosta, kukin kuntonsa mukaan. Ennen kansallispuistoalueen mukanaan tuomia liikkumistaparajoituksia hurjapäiset maastopyöräilijätkin valloittivat tunturia. Meille riitti kävely, mutta laella teimme yhden taiji-muodon. Maisemat olisivat houkuttaneet enempäänkin, mutta viileä tuuli ei. Sää oli pilvipoutainen, ja silmälasien vahvistamin paljain silmin näki, kun 50 kilometrin päässä pyörittivät omaa muotoaan väsymättömät ja kylmästä piittaamattomat Olostunturin tuulivoimalat.

Jonkun verran väkeä oli liikkeellä, suuri osa sauvoilla menoa vauhdittaen. Hiljaista, erittäinkin, talvikauteen verrattuna, mutta sentään jokunen kulkija toisin kuin viime kesänä juhannuksen alla.

Illalla sauna mökillä ja sen päälle iso lautasellinen yrttiuunilohkoperunoita. Ei paikallista Puikulaa, vaan etelästä mukaan otettua.

Pyhäaamuna pantiin herätyskello soittamaan kuudelta. Kirkkoon ei ollut tarkoitus lähteä - siksi toiseksi täälläpäin kirkonmenot näyttää olevan tapana aloittaa vasta klo 11. Täytyy kai ensin ruokkia porot ja lypsää turistit.

Hypättiin autoon ja ajamaan pohjoiseen. Liikenne oli lähes olematonta, kunnes Neljän tuulen tiellä päästiin ruotsalaisrekan peesiin. Dieselinkulutus pysyikin maltillisena aina Kautokeinon ristetykseen saakka, josta rekka jatkoi eteenpäin ja me Enontekiön Hettaan.

Sade oli alkanut Muonion ja Enontekiön rajalla, mutta sadepilvet eivät jaksaneet seurata kovin kauas länteen vievän tien päällä. Jätettiin auto parkkiin metsätien päähän ja lähdettiin päivän kävelylenkille Ullantievojen harjuille. Maasto oli helppoa ja korkeuserot pieniä tunturiseutuun verrattuna. Käytiin Ounasjoen rannalla ja palattiin takaisin.

Nuutinnivan vaiheilla Ounasjoen mutkassa on vaatimaton muistomerkki, joka kertoo lähes 50 vuoden takaisesta surullisesta, silloin verraten suurta päivänjulkisuutta saaneesta, mutta nykyisin lähes unohtuneesta tapahtumasta.

Eletään 1960-luvun alkua. Tarina alkaa varhaisena toukokuun perjantaiaamuna Kerässiepin kylässä Muoniossa. Maanviljelijäperheen äiti oli lähtenyt navettaan hoitamaan lehmiä aivan kuten kaikkina muinakin aamuina. Lapset jäivät asuntoon ja pukeutuivat omia aikojaan. Toiseksi nuorin, viisivuotias tytär, kertoi muille lapsille palelevansa ja puki ylleen leningin lisäksi sinisen villaröijyn ja sinivalkoraitaisen pipon. Jalkaansa hän laittoi kumipohjaiset lipposet.

Äidin palatessa navetasta klo 10.30 aikaan tyttö oli vielä pihapiirissä. Mutta perheenisän ollessa lähdössä klo 11 aikoihin postiasioille kirkonkylään äiti kutsui lapsia tapansa mukaan sisätiloihin. Kun tyttö ei enää vastannutkaan kutsuun äiti yhdessä vanhemman siskon kanssa lähti häntä tavoittamaan pihapiiristä. Isäkin lähti tyttöä etsimään, mutta ei löytänyt muuta kuin metsään johtavat jäljet. Tässä vaiheessa, tunnin kuluessa, hälytettiin jo muitakin kyläläisiä apuun.

Yksi lähinaapureista sai hälytyksen vähän ennen puoltapäivää ja lähti heti tekemään omia etsintöjään isän viime havaintojen mukaan. Myöhemmin isosisko tuli uudestaan taloon ja pyysi ilmoittamaan asiasta puhelimitse nimismiehelle lisäavun saamiseksi. Naapurimies kertoi myöhemmin, että hänellä etsiessään oli epävarmoja kuulohavaintoja lapsen itkuisesta äänestä, mutta hän ei saanut vastausta kutsuihinsa. Kulkiessaan äänen suuntaan etsijä kaatui ja satutti itsensä eikä enää voinut jatkaa matkaa.

Iltapäivään mennessä etsijöitä oli omasta kylästä jo kolmisenkymmentä, mutta lasta ei löydetty. Etsintäalue sijaitsi Enontekiön ja Muonion kunnan alueilla ja molempien kuntien nimismiehet saivat tiedon. Tilanteen vakavuuden havaittuaan Muonion nimismies pyysi myös Lapin Rykmentiltä Särkijärven tukikohdasta virka-apua.

Nimismiehen tullessa paikalle hän sai selostuksen tapahtuneesta ja kartalta selvitettiin edelleen tilannetta. Tässä vaiheessa ymmärrettiin, että etsintöjen edelleen johtamiseksi tarvittiin organisaatio etsijöiden ohjaamista, kuljetuksia ja muonittamista yms. varten.

Suuretsintä alkoi sunnuntaiaamuna. Lapin Rykmentin päällikön saavuttua paikalle perustettiin etsintäkeskus Putkiojalle, 10 km:n päähän Kerrässiepin kylästä. Rajavartiosto veti paikalle viestiyhteydet ja pystytti teltat. Etsijöille osoitettiin kartalla etsintäalueet.

Sunnuntain aikana ymmärrettiin etsintätehtävän olevan paljolti asumattomassa maastossa hyvin vaikean. Myös lentokalustoa pyydettiin apuun.

Sunnuntain ja maanantain vastaisena yönä etsijöitä oli maastossa jo noin 400.

Sunnuntai-iltaan mennessä maaston haravointia oli suoritettu järjestelmällisesti maastokuvioittain Outtakkan pohjoispuolelle. Etsintäryhmät olivat radioyhteydessä etsintäkeskukseen. Kaikki havaitut jäljet oli käyty tarkistamassa, mutta yhtäkään varmistusta ei saatu.

Putkiojan tukikohdasta maastoon lähteneiden ryhmien lisäksi etsintäryhmiä oli lähtenyt eri suunnista, Ylimuoniolta, Hetasta, Ketomellasta ja Kittilän Raattamasta. Nämäkään partiot eivät kohdanneet mitään jälkiä.

Maanantaina alueen yläpuolelle ilmestyi pieni maastolentokone, joka oli risteillyt pienen aikaa alueella. Ilmavoimista saatiin iltaan mennessä paikalle helikopteri, joka teki etsintälentoja tunturialueella ja maastoetsinnän äärialueilla. Lisäksi tarkastettiin jokia ja puroja. Ruotsistakin saatiin avuksi yksityinen helikopteri, joka osallistui etsintään kahden vuorokauden ajan.

Etsintää jatkettiin kymmenen päivän ajan kesäkuun puolelle, sillä lääkäreiden antaman lausunnon mukaan eksyneellä oli mahdollisuus olla hengissä niin monta vuorokautta, mikäli hän saa vettä juodakseen.

Kolmentoista päivän kuluttua katoamisesta Enontekiön Ullatievasta oli löydetty pieni sininen villatakki ja se lähettiin vanhemmille tunnistettavaksi. Tehtiin uusi hälytys ja uusi etsintätukikohta perustettiin Perilänjärven rantaan. Jo samana iltana tuli tukikohtaan tieto, että Vuontisjärveltä lähtenyt etsintäpartio oli löytänyt pienen tytön ruumiin Ounasjoesta. Vaikka oletettiin etsityn näin löytyneen vainajana, käytiin ennen etsinnän lopettamismerkkiä varmistamassa löydön todenperäisyys.

Pienen tytön ruumis oli Ounasjoen matalassa rantavedessä vatsallaan. Vaikka vettä oli vähän, joen törmä oli korkea ja pysty. Lapsen jalkaterä oli kahden kiven välissä. Vainaja kuljetettiin paareilla tienvarteen ja sieltä nimismiehen virkahuoneelle, missä vanhemmat kävivät tunnistamassa lapsen. Myös terveyssisar teki tarkastuksen. Tämän jälkeen annettiin määräys suuretsinnän lopettamisesta.

Pienen tytön kohtalon satuttamina monet eri tahot ehdottivat, että Suomen Punainen Risti toimisi aloitteentekijänä viranomaisten ja vapaaehtoisten yhteistyöelimen perustamiseksi. Näin käynnistyivät Vapaaehtoisen pelastuspalvelun perustamiseen vuonna 1964 johtaneet neuvottelut.
(Lähde: http://www.vapepa.fi/nain-vapepa-sai-alkunsa.)

Kadonneen kotoa oli löytöpaikkaan matkaa linnuntietä yli 30 km, ja maasto huomioiden hänen arveltiin vaeltaneen noin 50 km. Ravinnoksi alkukesäinen Lapin luonto oli tarjonnut korkeintaan ylivuotisia marjoja. Nuorena poisnukkuneen Anja Kumpurinteen vaatimattomalle muistomerkille (tolpan päässä oleva metallilaatta kuvan oikeassa laidassa) joenmutkaan joku kulkija oli joskus tuonut kynttilän. Muistomerkin kerrotaan olevan hankalasti saavutettavissa maitse, mutta melko helposti melojien nähtävillä. Ei tuo maitsekaan kummallisia erätaitoja vaadi sulan maan ajan ollessa kuivalla puolellaan.

Ei tuntunut sopivalta syödä eväitä tuolla paikalla. Rantametsikön ja suon läpi jatkettiin takaisin harjuille. Eiliseillan loput lohkoperunat, vettä, pari ohrarieskan palaa ja termoskahvit nautittiin hiekkaharjun tuulensuojaisella puolella.

Mennessä seuraa olivat pitäneet porot, päästäiset ja yksi alkumyyrä, sopuli (sopulin arvellaan olleen ainoa pohjoisessa läpi jääkauden elänyt laji, joka pystyi säilyttämään populaationsa sulaksi jääneellä kaistaleella, jolloin laji oli vastassa jääkauden jälkeen tulleita vanhoja ja uusia tuttuja). Tietä lähestyttäessä vastaan tuli linja-autollisen verran reipasta senioriväkeä kävelysauvoineen. He ovat luonnossa kulkemiseen tottunutta sukupolvea, mutta toivottavasti eivät olleet tekemässä 17 km:n lenkkiä mainitulle muistomerkille. Kumisaappaita kun ei näyttänyt olleen matkassa.

Ennen mökille päin lähtöä käväistiin Tunturi-Lapin luontokeskuksessa Skierrissä. Hyvin tehty näyttely valotti saamelaisten historiaa.

"Sonkamuotkan Brewsteriä" (BW-370) ei lähdetty edes yrittämään, kun paikkatietoa ei juuri ollut. Sen sijaan käytiin kuuluisilla 50 sentin hintaisilla munkkikahveilla ison tien varressa. Enemmän kuin hintansa väärtiä.

Äkäslompoloa kohti palatessa yritettiin löytää "Muotkavaaran Brewsterin" (BW-355) putoamispaikkaa Äkäsjärven pohjoispäässä. Ei löydetty, joskaan kovin perusteellisesti emme hakeneetkaan. Yhden lupaavan painanteen ääreltä löytyi korkista päätellen muutaman vuosikymmenen takainen viinapullo. Ei liity tapaukseen, mutta tuli mieleen, olikohan lentokonearkeologian pioneereilla yhtenä tutkimusmetodina kerätä haastattelutietoa alkuasukkailta moisten avulla?

Hetken kävi mielessämme nauttia myöhäinen päivällinen jossakin kylän syyskaudella avoimista ruokapaikoista. Valinnanvarasta tuskin olisi puutetta. Päädyttiin kuitenkin mukavaan vakioratkaisuun ja pantiin kattilaan porisemaan papuja, riisiä, tomaattia, sipulia ja chiliä sekä salaattikulhoon vihreää ja kotipihalta tuotua punaista. Ehti saunoa ajan kanssa ja nukkumaankin pääsee niin aikaisin kuin haluaa.

Ruokaa sulatellessa iltapuhteena bloggaamista ja kameran muistikortin sisällön siirtoa isompaan tallennusvälineeseen.

2011-09-02T19:41:00.009+03:00

Pikku-Lalvavuoman DB-3M

Kuten sotahistoriasta tiedetään, Neuvostoliitto oli aikansa edistyksellisimpiä sotilasmahteja 1930-luvun alussa. Ehkä osa voimasta oli vasta paperilla, mutta joka tapauksessa maan ylin poliittinen johto onnistui monilla toimenpiteillään auttamaan muita enemmän tai vähemmän ekspansiivisia valtioita kuromaan puna-armeijan teknillisen, taktisen ja operatiivisen etumatkan umpeen.

Vuonna 1932 Neuvostoliitossa ryhdyttiin kehittämään edistyksellistä pitkänmatkan pommikonetta, jonka oli määrä pystyä kuljettamaan 1 000 kg:n pommikuorma 3 000 km:n päähän keskinopeudella 350 km/h. Ensimmäinen prototyyppi oli vielä sekarakenteinen, mutta toinen, vuonna 1936 valmistunut, jo kokonaan metallirakennetta. Konetyyppi sai pääsuunnittelijansa Sergei Iljushinin nimestä sekä kaukopommituskonetta tarkoittavista venäjän kielen sanoista juontavan tyyppinimen Iljushin DB-3. Koneesta tehtiin jo vuonna 1938 suursarjatuotannon helpottamiseksi rakenteeltaan muunnettu versio, joka sai tyyppinimen Iljushin DB-3M. Sitä valmistettiin lähes 1 100 kpl. Vuonna 1936 konetyypillä saavutettiin lentokorkeusennätys 11 296 m ja seuraavina vuosina sillä tehtiin suurta kansainvälistä huomiota saaneet välilaskuttomat lennot ensin Moskovasta Vladivostokiin ja sitten Moskovasta Kanadaan.

DB-3M oli kolmipaikkainen metallirakenteinen pommikone. Sen kaksi moottoria olivat 14-sylinterisiä ilmajäähdytteisiä ranskalaiseen Gnome & Rhone -moottoriin perustuvia Neuvostoliitossa edelleen kehiteltyjä M-87B-tähtimoottoreita. Koneen kärkiväli oli 21,44 m, pituus 14,22 m ja lentopaino 10 tn.

Toisen maailmansodan sytyttyä alkoi sotateknologia vanhentua ennätysvauhdilla. Aikanaan edistyksellistä DB-3M:ää valmistettiin vain vuoteen 1940 saakka. Viimeinen DB-3-pohjainen lentokonetyyppi oli rakenteellisesti jälleen täysin uudistettu DB-3F, jonka F-kirjain tulee venäjän kielen tehostettua tai nopeutettua tarkoittavasta termistä. Vuodesta 1942 alkaen Neuvostoliitossa siirryttiin sotilaskoneen käyttötarkoitusta kuvaavasta lyhenteestä pääsuunnittelijan nimen mukaiseen, jolloin DB-3F:n tyyppimerkinnäksi muutettiin Il-4. Tätä viimeistä DB-3-tyyppistä mallia valmistettiin Neuvostoliitossa sodan loppumiseen vuoteen 1945 saakka yli 5 000 kpl.

Talvisodan aikana DB-3M-koneita päätyi suomalaisten haltuun niin, että pakkolaskuja tehneistä ja alasammuttujen osista saatiin Valtion Lentokonetehtaalla rakennettua viisi toimivaa konetta. Ne eivät juurikaan ehtineet osallistua sotatoimiin talvisodan aikana. Alkujaan kone tunnettiin Suomessa sotasaaliskoneiden V-alkuisella taktisella tunnuksella VP, venäläinen pommikone. Myöhemmin taktinen tunnus muutettiin alkuperäisen mukaiseksi DB:ksi. Jatkosodan alussa DB-3M-koneita päätyi suomalaisten haltuun lisää kaikkiaan kuusi kappaletta. Nämä saatiin saksalaisten kautta lähinnä osina ja koottiin talvisodan sotasaaliskoneiden tapaan Suomessa tehtaalla.

Suomalaiset lentäjät eivät juuri arvostaneet DB-3M:ää, mutta kuten muutakin sotasaalista, sitä piti käyttää paremman puutteessa. Kone oli ilmassa vakaa lennettävä, nopeus oli meikäläisittäin vähintään tyydyttävää tasoa ja varustus sangen monipuolinen. Mutta toisin kuin suomalaisten arvostamat konetyypit, DB-3M oli oli raskas, kankea ja heikkorakenteinen. Jatkosodassa suomalaiset lensivät DB-3M-koneillaan kaikkiaan 71 ja Lapin sodassa 31 sotalentoa. Viimeisen kerran konetyypillä lennettiin Suomen Ilmavoimissa sodan jo päätyttyä marraskuussa 1945.

Jos konetyypin sotalennot ilmavoimiemme tunnusten alla jäivät verraten vähälukuisiksi, niin jäivät tappiotkin. Vain yksi kone menetettiin. Sen jäännökset makaavat nykyisin Kittilässä Pikku-Lalvavuoma-nimisellä suoalueella. Kuvassa taustalla näkyy Aakenus-tunturi, reilut kaksi vuotta aikaisemmin vieläkin kovemman kohtalon kokeneen saksalaisen Junkers Ju-52/3m -koneen jäännösten viimeinen leposija.

Pikku-Lalvavuoman DB-3M, Suomen Ilmavoimien taktiselta tunnukseltaan DB-16, on yksi jatkosodan alussa saksalaisilta saaduista osista rakennetuista koneista. Koneen viimeinen lento tapahtui suunnilleen seuraavasti: Lapin sodan aikana, lähteestä riippuen joko 22.10. tai 23.10.1944, Pommituslentolaivue 46 sai tehtäväkseen pommittaa perääntyviä saksalaisia Sirkan ja Muonion kylien välisellä alueella. DB-16 myöhästyi lähdöstä moottorivian vuoksi ja joutui yksinään suorittamaan tehtävää välillä Sirkka-Palojoensuu. Koneen miehistönä olivat kersantti R. Suhonen ohjaajana, vänrikki H. Dahlström tähystäjänä sekä alikersantti O. Elo konekivääriampujana ja radistina. Miehistöä oli teroitettu saksalaisten hävittäjien vaarasta, mutta kohtaloksi koitui ilmatorjunta. Heti saavuttuaan tehtävän lähtöpisteen Sirkan kylän ylle noin 2 400 m:n korkeudessa se sai vastaansa raskaan ilmatorjunnan tulta. Koneen alla räjähti IT-kranaatti rikkoen vasemman moottorin ja vaurioittaen oikeanpuoleista. Ohjaaja Suhonen käski tähystäjä Dahlströmiä pudottamaan pommit välittömästi koneen keventämiseksi. Saksalainen ilmatorjunta tulitti edelleen osuen mm. vasempaan siipeen, ja koneen menettäessä korkeutta se joutui myös kevyen ilmatorjunnan tulituksen kohteeksi. Suhonen teki täyskäännöksen ja vei koneen pystysyöksyyn noin kilometrin matkalle. Hänen aikomuksensa oli etsiä sopiva pakkolaskupaikka jonkin nykyisen hiihto- ja retkeilyalueen tunturin laelta, koska toisin kuin tämän päivän retkeilijät, DB-16:n miehistö ei ennalta tiennyt niiden kivikkoisuutta. Lähempää katsottuna pakkolasku tunturiin alkoi näyttää huonolta vaihtoehdolta, ja Suhonen etsi pakkolaskupaikaksi suoalueen, jonne laskeutuminen onnistui olosuhteisiin nähden pehmeästi. Miehistö selvisi pakkolaskusta vammoitta ja lähti patikoimaan kompassisuunnalla kohti omia linjoja. Patikkamatkasta tuli yli 100 km pitkä ja se kesti neljättä vuorokautta. Miehet välttyivät joutumasta kahakkaan saksalaisten kanssa ja tietämättään vaelsivat 60 kilometriä pitkin miinoitettua maantietä.

Kuten lentäjät lokakuussa 1944 pois pakkolaskupaikalta, auttoi vanha kunnon kompassisuunta vajaat 67 vuotta myöhemmin yhden hylkyretkikunnan paikalle koneen osia katsomaan. Uusi GPS-paikannin on hieno, mutta ehkä liiankin. Vaatii lisää käytön harjoittelua.

Kuten "sotaromulle" yleensä kävi, hoiti rovaniemeläinen Lapin Jäte pian sodan päätyttyä koneen pääosat ankarasta materiaalipulasta kärsivän kansantalouden hyödynnettäviksi. Tämän päivän kävijälle nähtävänä on kuitenkin ihan kelpo määrä ajan patinaa hyvin kestänyttä neuvostoliittolaista lentokonemetallia. Pohjalevyssä on yhä nähtävissä itärintamatunnuksen keltaista väriä, noin 50 cm leveää raitaa koneeseennousuaukon reunalla. Aiheen vierestä: DB-16:ssakin on luonnollisesti ollut Suomen Ilmavoimien hakaristitunnukset, rungon takaosassa ja siivenkärjissä, mutta toisin kuin joskus kuulee väitettävän, ne eivät millään tavalla liittyneet jatkosodan aseveljeyteen Saksan kanssa. Suomen sotilaslentokoneissa hakaristit periytyivät vuodelta 1918 eli paljon kauempaa kuin Saksan natsihallinto. Hakaristin sijasta keltainen itärintamatunnus kertoo sotavuosien yhteisistä intresseistä Kolmannen valtakunnan kanssa.

Mielenkiintoista on, että tänään paikalla näyttää olevan koko lailla sama määrä metallia kuin H. Valtosen lentokoneenhylkykirjoissa kuvatuilla, silloisten lentokonearkeologian harrastajien - sittemmin ammattilaisten - vuonna 1978 tekemällä tutkimusmatkalla. Toki löytö oli vaatimatonta laatua 1970-luvulla, kun metallia oli metsissä, soilla ja tuntureilla asiaan paneutuneiden tutkittavaksi eri määriä kuin nykyään - olihan sodasta vasta kolmisen vuosikymmentä ja Lapin matkailijamäärät nykyistä vähäisempiä.

Lähteet:
Heinonen, Timo; Valtonen, Hannu: Albatrosista Pilatukseen - Suomen sotilaslentokoneet 1918-2010. Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 11. Saarijärvi 2010.
Valtonen, Hannu: Lapin lentokoneenhylyt - yli 20 vuotta pohjoista lentokonearkeologiaa. Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 4. Jyväskylä 1993.
Valtonen, Hannu: Hylkyretkiä Pohjolaan. Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 10. Jyväskylä 2009.

2011-09-01T20:41:00.004+03:00

Reissusta toiseen

Kun olin kotiutunut laivaseminaarista, pääsin aloittamaan pätkityn kesäloman jälkimmäisen jakson. Vai olisiko tässä vaiheessa vuotta jo varhainen syysloma?

Kissaveljet jäivät kotikulmille hyvään hoitoon, kun ihmisasukkaat suuntasivat ensin kumipyörillä Tampereelle ja siltä rautapyörin päällä pohjoiseen. Makuuvaunussa oli tuttuun tapaan välillä kuuma ja välillä kylmä, mutta mukavampaa ja realistisesti toteutettavissa olevaa matkustusmuotoa ei ole vielä keksitty.

Melkein aikataulussa päästiin Kolariin. Asemamies oli järjestää muutaman auton kuljettajalle pienen paniikin väittäen, että autojaan vaunusta pois ajamaan tulleet mutta omiaan löytämättömät olivat jo viimeisessä autovaunussa. Mutta eihän moista voinut uskoa, kun juuri äsken omin silmin oli tullut laskettua kuormausrampille siirretyt yksi vanha Gfot ja kolme uutta Hccmqqr:ää. Inhimillisen erehdyksen syy selvisi: jostain syystä juuri tässä junassa uusia autovaunuja oli kolme, kun niitä sesongin ulkopuolella on vain kaksi. Kuulemma on joskus sattunut niinkin, että autovaunu on päätynyt kokonaan väärälle määräasemalle.

Majoituttiin samaan mökkiin kuin viime kesän reissulla. Iltapäivällä käväistiin patikoimassa Kellostapulille. Yllästunturin sivulaki ei ole kuin 502 metriä korkea, mutta pitkälle sieltäkin näkee. Kuvassa yksi naapureista: Kesänkitunturi juurellaan Kesänkijärvi. Jyrkkärinteinen pikkutunturi on helposti noustavissa vain yhdeltä suunnalta, mutta sieltä reitti sitten onkin helppo. Alemmilla poluilla vastaan tuli paljon sauvakävelijöitä, mutta tunturissa olimme ainoat. Hörpättiin termoskahvit ja katseltiin kun vieressä Iso-Ylläksen huippu alkoi peittyä nopeasti laskeutuvaan pilveen. Alas lähdettiin sopivalla ajoituksella sateen alkamista ajatellen. Ei kastuttu.

Koetetaan olla eksymättä

Kovin haastavia retkeilytavoitteita meillä ei ole, mutta kartta-aineistoa on varattu mukaan kohtuullisesti niin paperisessa kuin sähköisessä muodossa.

Mikä toimikoon aasinsiltana sille, että pääsen kerrankin leuhkimaan esiintyneeni televisiossa. Jälkeenpäin sain kuulla, että neloskanavan uutiset raportoi viime viikolla Tampereen operaatiosta ja näyttivät unohtaneen apinasuotimen matkasta noin kohdasta 3:45 alkaen useammassa kohdassa. Onneksi eivät äänittäneet. Lähdettäessä tehtävää suorittamaan sanoin ryhmälleni suunnilleen: "Noin, lähdetään meneen mutta koetetaan olla eksymättä." Noissa hommissa tarvitaan sopivasti hevosenleikkiä, mutta mistäpä satunnainen televisionkatsoja sen tietäisi. Johan olisi tullut hyvää mainetta vapaaehtoisväelle, jos moinen lause olisi mennyt eetteriin.

2011-08-29T22:55:00.000+03:00

Keula kohti Tukholmaa

Viikonloppu vierähti museohommissa ja pitkästä, pitkästä aikaa aivan perus-sellaisissa. Veturimuseon elokuun viikonloppupäivystyksiä on jaettu talkoolaisille kuin museon alkuaikoina konsanaan. Kun niitä aikanaan jaettiin, valitsin elokuun viimeisen viikonlopun.

Yksinäistä ei homma ole ollut, kiitos kävijöiden ja seuratoverien. Lauantai oli vilkas ja kansainvälinen. Ilkka hoiti esittelyt venäläisille ja briteille ja keskustelut päätyivät tietenkin sotahistoriaan. Sunnuntai oli yleisön puolesta hiljaisempi, mutta Juha ja Simo kävivät maalaamassa Matisan yksityiskohtia. VR-logot kyljessä ja etupäänmerkit katolla toivat melkoisesti lisää valmiinnäköisyyttä.

Sunnuntaina museolta lähtiessä piti ostaa junalippu maanantaiaamuksi, istumapaikan varmistamiseksi. Ehkä turhaan, ei IC² 186 ylitäynnä ollut.

Vajaa työviikko on alkanut seminaarin merkeissä. Opetushallituksen perinteiseen laatuseminaariin en ole osallistunut aiemmin, mutta nyt hakeuduin. Asiaa on tullut työmaalla harjoitettua jo hyvän aikaa. Tapahtuma on niitä joissa on asiallista käydä edes joskus näyttämässä naamansa. Ja ennen kaikkea ajankohta oli sopiva.

Laivaseminaareissa syöminen ja kulutus eivät ole tasapainossa. Jälkiruoassa houkuttivat leipäjuusto ja lakat. Viimeksimainitut näyttivät melkein limaisilta. Sopivat paremmin eri leveyspiireille.

2011-08-26T22:36:00.001+03:00

Autoilu on kallista hupia

Aamupäivä meni työreissussa Tampereella. Sinne on harvemmin joutunut menemään omalla autolla. Tänään piti maksaa parkkilippu vanhan yleisen sairaalan, oman ikäluokan tunnistaman terveydenhuolto-oppilaitoksen ja nykyisen ammattiopiston parkkipaikalle yhtä neuvottelua varten. Syykin oli, nimittäin julkisista liikennevälineistä riippumaton aikataulu omalle työmaalle ja sitten Hämeenlinnaan laakerinvaihtoon.

Olen autoillut Tampereen suunnalla viime päivinä melko usein. Joskus keväällä vastaavassa tilanteessa satunnaisena pitämäni huomio näyttää olevan tuolla taajuudella vähemmän satunnainen. KLF-nimellä autoradion näytössä esittäytyvä radiokanava soittaa musiikkia, jota olen luullut olevan kuultavissa enemmän tai vähemmän piraattien itäeurooppalaisten nettisivustojen kautta, jos enää sielläkään. Suomen eetterissä voi todellakin kuulla Laserdancen tai vielä kasarimpien kokoonpanojen tuotoksia.

Autoa on tullut huollatettua ostoliikkeessä Hämeenlinnassa, ja siellä tehtiin laakeriremonttikin. Molempien etupyörien laakerit menivät vaihtoon. Ei ole halpaa autoileminen. Ja kohta pitää hankkia uudet kesärenkaat. Onko kellään omakohtaisia kokemuksia Nokian Hakka Greeneistä pienehkössä henkilöautossa? Tai saman valmistajan huonommillekin teille mainostamasta V-mallistosta?

Kävelin odottelemaan laakerinvaihtoa linnan alueelle. Töitäkin oli vielä tehtävänä ja tietokone matkassa. En tiedä, millaisia kertamaksuja metropolien etätyö-hubit perivät, mutta maksoin kuusi euroa Tykistömuseoon. Sieltä löytyi jälleen rauhallinen kolkka. Kun työt oli hoidettu ja autohuolto vielä radiohiljaisuudessa työn valmistumisen suhteen, kävin katsomassa jatkosodan Laatokan-Karjalan taisteluista kertovan filmin.

Ajelin kotiin vanhaa tietä. Automarketeihin oli sen mittainen jono, että päätin jättää väliin. Kiireettömällä matkalla kun olin koukkasin Parolannummen kautta. Siellä vasta autojonoon päädyin. Tienvarren kyltit "Vala 2/11" selittivät syyn. Parkkipaikan kohdalla käväisi mielessä ajaa jonnekin uran varteen ja astella keltaliivisen pomomiehen puheille: "Kuule, alikessu. Mis sie tarvitset oikei hyvvää liikenteenohjaajaa? Täs siul on sellane." Ei, se on eri porukka, jonka kanssa moiseen haasteeseen uskaltautuisi.

Ajoin kotiin ja leikkasin ruohon. Bensaa pitää tuohonkin tarkoitukseen vielä tänä vuonna ostaa.

2011-08-23T08:11:00.003+03:00

Taas rämpimässä

Eilisiltana piti olla ja olikin museohoitokunnan kokous. Kävi kuitenkin niin, että töistä kotiin palatessa soi puhelin ja piti omalta kohdalta laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Enstexiä ja huomioliiviä päälle, maiharia jalkaan, karttalaukku olalle ja museohoitokunnan puheenjohtajan tehtävä vaihtui Länsi-Tampereella etsintäketjun johtajaksi.

Jos perjantaina etsijöitä oli kuutisenkymmentä, maanantai-iltana heitä oli tuplasti. Suuri osa oli ensikertalaisia tai viikonloppuna pidetyltä peruskurssilta mukaan innostuneita. Kaikki täyttivät paikkansa hyvin.

Tapauksen nostattama huomattava mediajulkisuus ei ainakaan ole haitannut uusien vapaaehtoisten mukaan värväytymistä. Ei, vaikka tässä operaatiossa ei juuri ole ollut perusteita käyttää helikoptereita, lämpökameroita tai muuta näyttävää tekniikkaa.

Vapaaehtoisetsijöitä kaivataan taas tänään kello 9:stä alkaen SPR:n logistiikkakeskukselle Tampereen Kalkkuun. Tässä operaatiossa ensikertalainen on yhtä tärkeä lenkki kuin kokenut tekijä, joten jos aikaa ja mahdollisuuksia on, niin säänmukainen ulkoiluvaatetus päälle ja menoksi.

Hyvin olivat museohoitokunnankin hoitaneet, vaikka puheenjohtaja poissaoli Tampereella ja varapuheenjohtaja Tanskanmaalla saakka.

Tiistaipäivän ohjelmassa on työmatka vaihteeksi Helsinkiin. IC² 164 :n yläkerta oli väljästi kansoitettu vielä Riihimäellä.

2011-08-21T21:08:00.001+03:00

Perjantaista sunnuntaihin

Perjantaina tein työmatkan pitkästä aikaa omalla autolla. Suuntana oli Mänttä, jonne julkisilla kulkuneuvoilla olisi aikataulu huomioiden ollut hankalahko päästä. Varasin reilusti aikaa ja matkalla nautin sämpyläkahvin Orituvalla. Perillä oli vielä aikaa etähoitaa asioita ennen kokouksen alkua.

Aikomukseni oli lyhentää hieman työpäivää ja jatkaa kokouksen jälkeen Haapamäelle. Jollei muuta niin katsomaan, olisiko veturitallilla tuttuja. Saapunut puhelu muutti suunnitelmat, ja pian kokouksen päätyttyä auton nokka osoitti taas etelää kohti. Pikainen käynti kotona, vaatteiden vaihto ja suunta Tampereelle.

Loppuiltapäivä ja ilta menivät Länsi-Tampereen pusikoissa ryömiessä ja kontatessa. Kohdetta on etsitty jo kauan, mutta nyt oli pyydetty jo naapuritoimikuntien apua. Nyt kun asia osui näin lähelle, tuli jälkeenpäin lukaistua Aamulehden nettisivujen uutisoinnit aiheesta. Monien yleisökommenttien kohdalla haluan uskoa anonyymin Internetin mahdollistaman "trollaamisen" - lukijan härnäämiseen tarkoituksellisesti pyrkivän typeränä esiintymisen - hykerryttävään huvittavuuteen.

Vieraskoreasti antoivat yhden ketjun muukalaisen johdettavaksi. Tehtäväksi saatiin kahden tien välinen alue. Tarkoitus oli tutkia kunnolla, ja tässä tilanteessa se tarkoitti hyvin hidasta kyynärtuntumalla etenemistä aluskasvillisuutta kepeillä tutkaten. Kun toissijainen etsittävä oli matkapuhelimen kokoluokkaa oleva esine, olisi nopeus ollut yhtä kuin välinpitämättömyys. Vapaaehtoisia taisi päivän aikana olla paikalla kaikkiaan kuutisenkymmentä.

Pimeän tullessa oli lopetettava. Hyvienkään käsivalaisimien avulla ei tässä vaiheessa operaatiota olisi saatu hyödyllistä aikaan. Vesiperä jälleen.

Lauantai meni pääosin kotosalla. Petivaatteiden tuuletusta, nukkumapaikan muutto kellarista yläkertaan, saunalenkki ja sauna. Sen verran tuli välissä kotipihalta poistuttua, että polkaisin yksivaihteisella veturitallilla ja äidin luona.

Iltapuhteena keitettiin taas iso kattilallinen muumisoppaa eli kesäkurpitsakeittoa. Jos loppusatokin keitetään samoin, niin talvikaudella taidetaan syödä sosekeittoa vähintään kerran viikossa. Nam, en pane vastaan.

Sunnuntaina oli aikomus lähteä käymään Hämeen keskiaikamarkkinoilla. Aikeeksi jäi, mutta ajanvietettä oli kotonakin.

Matisa-raiteentukemiskoneen kyljen maalaamissapluunaa varten tarvitaan VR:n logo mallia 1960. Tietokoneelta sellainen löytyi, mutta JPG- ja GIF-tiedostomuodot huomioon ottaen aivan liian pienikokoisena. Eilen Ilkan kanssa päätimme uhrata tilapäisesti yhden museoesineen hyvään tarkoitukseen, haimme verstaspilttuusta hohtimet ja irrotimme aikanaan VR:n jakeluautoa koristaneen 1960-lukulaisen "VR - ovelta ovelle" peltikyltin siirrettäväksi digitaaliseen muotoon. Eihän moinen kotikäyttöisen kuvanlukijan kannen alle kerralla mahtunut, joten pyhäpäivän ajanvietteeksi tuli hyvä syy opiskella lisää GIMP-kuvankäsittelyohjelman toimintoja. Vähitellen hahmottui mallin näköinen TIFF-kuva.

2011-08-15T20:27:00.005+03:00

HDR-Hr

Suomalaisen blogimaailman pioneeri Pinseri kirjoitti HDR-valokuvista jo reilut viisi vuotta sitten.

Vihdon kokeilen minäkin, ajattelin eilen, ja kuvailin lähtöä odottavia museovetureita jalustan kanssa. Samalla oli hyvä syy tutustua kameran asetusvalikoihin. Hävettää tunnustaa omistaneensa kevyen sarjan järjestelmäkamera jo kolme vuotta ja kuvanneensa lähes poikkeuksetta automaattiasetuksella. Nyt tuli opeteltua ainakin manuaalista valotuksen haarukointia. Vitkalaukaisinkin löytyi.

Kokeilin eri tavoin valotettujen kuvien yhdistämistä HDR-kuvaksi työmaalla Photoshop CS5 -ohjelmalla, tuolla digitaalisen kuvankäsittelyn sveitsinlinkkarilla. Ainakaan aloittelijan taidoilla jälki ei juuri sävähdyttänyt.

Mutta verkosta löytyi asiallisen tuntuinen ja mikäli mahdollista Photoshopin automaattitoimintoakin helppokäyttöisempi nimenomaan HDR-työskentelyyn tarkoitettu Luminance-ohjelma, joka muun hyvän lisäksi perustuu avoimeen lähdekoodiin ja GPL-lisensoituna on käyttäjälleen ilmainen.

Taidonnäytteitä nämä eivät ole, kaukana siitä. Hiomista on niin Pentaxin kuin Luminancen käyttötaidoissa. Mutta onpahan yksi leikkimismahdollisuus lisää.

2011-08-14T22:11:00.006+03:00

Sadonkorjuuta ja koivuhalon tuoksua

Viinimarjapensaamme kasvavat varjossa, mutta tuottavat aivan kelpo satoa. Se vain saadaan korjata viikon tai pari myöhemmin kuin naapurissa. Yksi pensas tyhjennettiin ja keitettiin mehuksi jo lomalla. Tänään korjattiin muut. Alkukesällä helle ja kuivuus pudottivat raakileita, ja sato taisi jäädä alle keskiarvon.

Vähän ennen iltapäiväyhtä korjuu-urakka tuli valmiiksi. Olisin ehtinyt etelän taajamajunaan, käymään Hyvinkäällä Rautatiemuseopäivässä ja palaamaan haapamäkeläisten Huru-vetoisella. Valitsin kotipihan ja ruohonleikkurin. Kesän huvetessa leikkuutahti harvenee. Viime kerrasta oli jo kaksi viikkoa eikä nurmi silti ollut häiritsevän pitkää. Minun päristellessäni puolisoni jatkoi sadonkorjuuta sipuli- ja hernepenkissä.

Päivällisellä herkuteltiin kotipihan raaka-aineista tehdyllä salaatilla ja uusilla perunoilla, jotka nostettiin ämpäristä. Sileitä, kuorettomia ja maukkaita kuin oltaisiin vasta kesäkuussa.

Illansuussa kävin rautatieasemalla poistamassa eilisen museojuna-ajon mainokset. Pääradan liikenne oli jokseenkin sekaisin Rekolassa sattuneen sähköratavaurion vuoksi. Vähän väliä kuuluteltiin tunnin ja pidempiäkin myöhästymisiä. Taajamajunia ajettiin pitkästä aikaa näillä raitein vanhalla valmetilaisella Sm-kalustolla, normaalisti ne ovat petojen ja pendojen sukua olevaa Sm4-sarjaa.

Ratapihalla lämpimänä henkäillyt haapamäkeläisten "Pikku-Jumbo" kaksine vaunuineen sai hersyttäviä kommentteja asemalle juuri tulleiden suusta. Ulkopuolisen on vaikea arvella, mikä oli tosissaan sanottua ja mikä herjanheittoa.
- Ei voi olla totta!
- No nyt, nyt on oikea veturi. Nyt, nyt alkaa sujua.
- No voi nyt jumalauta VR!
- Jaha, jaha. Mutta miksi kriisivarastot avataan vasta nyt? Talvellahan ne olisi pitänyt.

Odottelijoissa oli niitäkin, joita ylimääräinen viivytys vanhalla risteysasemalla ei haitannut. Varsinkin kun nähtävillä oli tavanomaisuudesta poikkeavaa kalustoa Sm2:sta aina Dr12:een ja Tk3:een. Huomioliivi yllä kameraa ratapihalla kanniskellessani yksi huusi laiturilta kysyen, olenko haapamäkeläisiä asianharrastajia. En vaan paikallisia, vastasin. Hän oli tulossa Minkiöltä konduktöörin hommista.

Tenderin halkotila oli jo täynnä, eli saapumisaikani oli laiskaa sunnuntai-iltaa ajatellen otollisesti valittu. Vettä pantiin se puolitoista kuutiota, mikä säiliöön vielä mahtui. Ja vähän enemmänkin, mutta Märkä-Simoa ei vieläkään nähty, kun venttiilimestari katseli ylitäyttöä turvallisesti puskimen päältä.

Hyvinkäällä käynyt haapamäkeläisten Dr12-vetoinen juna saapui reilusti aikataulustaan edellä, kun poikkeusliikenteessä järjestyi 70 km/h-vauhtiselle runsaasti sopivia rakoja kulkea. Ei jäänyt Toijalassakaan aikaa kuin pikaiselle kahvitauolle tallin miehistöhuoneessa. Ottivat Tk3:n vaunuineen perään ja jatkoivat kotia kohti hyvissä ajoin ennen auringon painumista mailleen.

2011-08-13T22:26:00.008+03:00

Mä oon öissä töissä ei missään myymälöissä

Vaan veturitallilla. Herätyskello soitti puoli yhdeltä, kun levotonta unta oli takana pari tuntia. Soitin junaan varmistaakseni aikataulun pitävyyden. Joillakin radiokanavilla vähintään tarpeeksi soinut renkutus tuli mieleen, kun ryhdyttiin antamaan vettä Tk3:lle Haapamäen roikan saavuttua aavistuksen aikataulustaan edellä Toijalaan pian perjantain muututtua lauantaiksi. Venttiilimestarina toimineesta Simosta ei tullut Märkä-Simoa. Meiltähän tämä käy.

Kolmen aikoihin yötyö oli valmis. Kotiin ajellessa juuri sulkeutunut kapakka purki asiakkaitaan ulos. Edelleen uni oli kevyttä. Ehkä elimistö pysyi valmiustilassa, kun uusi herätys odotti kuudelta.

Kullan kanssa vääpelöitiin aamiainen haapamäkeläiselle ja toijalalaiselle talkooväelle. Kahvia, teetä tai kaakaota, tummaa ja vaaleaa leipää, juustoa ja meetwurstia, paprikaa ja kurkkua, jogurttia ja appelsiinimehua. Työt oli helpointa tehdä kotikeittiössä ja kuljettaa valmiit tarjoiluastiat veturitallille. Hyvin teki kauppansa.

Mitä tuttuihin aktiiveihin - nykypäivän muotitermillä ilmaistuna verkostoihin - tulee, aivan täysilukuisena ei kumpikaan yhdistys esiintynyt. Puolin ja toisin ikävöitiin muutamia vakionaamoja.

Aamupäivällä Tk3:n ilmapumppu alkoi muistella kolmen vuoden takaista osoittaen samankaltaisia oireita kuin edeltäjänsä (veturivastaava vahvisti, että Tk3:ssa on edelleen kiinni "Riston" kolme vuotta sitten luovuttama kone-elin). Ääni oli ensin kuorsaava, sitten koriseva ja lopulta rohiseva. Voitelu puuttui, mutta vain hetkisen ajan. Äkkiä isännät rautaheponsa korjasivat. Harrastelijanäkökulmasta pohdiskelimme vieressä, miksi höyryveturin paineilmajarrujärjestelmää ei aikanaan ole kahdennettu samoin kuin esimerkiksi vedensyöttöjärjestelmää. Tuotantotaloudellinen vai teknillinen kysymys?

Päivän ajelut sujuivat hyvin. Matkustajia kahdessa Toijalan ja Valkeakosken välisessä junavuorossa oli yhteensä noin 380. Asemilla ja varsinkin radanvarsilla oli paljon katselijoita ja kuvaajia. Näin kerrottiin; itse en matkustanut. Ei yksi ylimääräinen ilmaismatkustaja keneltäkään paikkaa olisi vienyt, kun vaunuja oli tällä kertaa peräti seitsemän, kaksi enemmän kuin aiemmin. Mutta keskipäivän siesta nurmikolla, vanhan halkoplaanin koivuun nojaten ja lippalakki Masi-tyylisesti silmillä houkutteli enemmän kuin junamatka.

Höyryveturivetoisten junien jälkeen oli Hurun vuoro. Dr12:n pehmeänmassiivinen hahmo vaihtoveturina kahta vaunua hoivaamassa on lähes hellyttävä - siitä huolimatta, että nykyisin ulkokuoreltaan yhtä isot ja teholtaan moninkertaiset Sr2:t hurisevat samassa tehtävässä päivittäin.

Emeritusveturinkuljettaja harmitteli, että vasta vaihtotyösuunnitelman tekemisen jälkeen keksittiin se vaihtoehto, että niin halko- kuin posti- eli majoitusvaunuakaan ei olisi siirretty "Hurulla" Tk3:n perään, vaan jätetty paikalleen höyryveturin viereiselle raiteelle, jolloin halonheitto vaunusta höyryveturin tenderiin olisi hoitunut kevyesti muutaman miehen ketjulla. Dr12 olisi lähtenyt aikataulunsa mukaan viemään matkustajavaunut kohti huomista Rautatiemuseopäivää. Sitten, kun Tk3:n halotus olisi aikanaan saatu valmiiksi, olisi nyt "Hurun" nyt suorittama vaihtotyöliike tehty vaikkapa Veturimuseon Move21:llä. "Kaikki tarvittavat vaihteet ovat vain avaimen, ei Tampereen, takana", veturinkuljettaja iski silmää.

Vitsihän tuo omatoimivaihtotyövaihtoehto oli jo alunpitäen. Eikä Tk3:n halottaminen juuri sen hankalampaa ollut, vaikka puut piti kärrätä veturiin yhden vaunun etäisyydeltä. Kuljetusliike Tuominen & Hoivalan liikennöimä yksipyöräinen tukkirekka kuljetti puutavaraa sitä tahtia, että yksin tuli veturinhytissä lievästi sanoen lämmin. Kun Tuomas kipusi mukaan pinoamaan, homma alkoi sujua. Ja melkein loppui kesken. "Vielä yksi kärryllinen", ehdotin. Mutta työpäivä oli jo päätetty ja halkovaunun ovi pantu kiinni.

Kahden yhdistyksen välisen yhteistyön toimintapäivä mitä ilmeisimmin tuotti hyvää mieltä monille vanajanhämäläisille. Ja samalla tekijöille itselleen. Kulkekoot paperit miten kulkevat. Käytännössä yhteispeli toimii.

Seuraavana yönä ei olla töissä vaan luultavasti sikeässä unessa.

2011-08-12T21:45:00.002+03:00

Yövuoron edellä

Kesäloman ensi pätkä ei ollut pitkä, reilut kaksi viikkoa. Ei siinä lomailuun turtunut. Silti ensimmäinen työviikko on tuntunut pitkältä.

Koulujen alkamisen hyviä puolia on se, että työpaikalle pääsee taas kauniita maalaismaisemia kiertävällä Saarioispuolen linja-autolla. Koululaisia nousee kyytiin pitkin matkaa, yläkouluun, lukioon ja ammattikouluun. Viime syksynä ensimmäistä kertaa tällä koulukyydillä matkanneille pojille näyttää kesän aikana käyneen sama, minkä omana yläasteaikanani kansalaistaidon opettaja Putte sanoi panneensa merkille pitkän uransa aikana: seitsemännen ja kahdeksannen luokan välisenä kesänä pojat muuttuvat lapsista nuorukaisiksi.

Ilta on ollut kiireinen. Autoon piti tilata pyöränlaakerinvaihto. Onneksi tilanne ei vaikuta akuutilta, koska ajan sai vasta kahden viikon päähän. Hain kolmen tuuman letkut paloasemalta tulevan yön ja viikonlopun harrasteita varten. Aseman väki taisi olla kiireellisissä virkatehtävissä, mutta viisi letkukieppiä oli jätetty nurkalle. Niiden vieressä lappu: "Veturin letkuja. Poistoja. Voi jäädä museolle." Kiitos!

Kullan kanssa käytiin lenkillä. Asematien mäessä yhytettiin tuttu mies samaa puuhaa aloittelemassa. Risteyksen kohdalla tiet erkanivat. Onneksi. En ole puheliasta lenkkiseuraa, minkä juttelunhaluinen voi ottaa epäkohteliaisuutena.

Sitten kauppaan hakemaan veturitallin väelle aamiaistarvikkeita huomiseksi. Tallilla toimittaja kaipaili tallimiehiä. Kerroin, että jos suunnitelmiin ei tule muutoksia, tullaan töihin vasta yhden aikoihin yöllä.

Silloin löytyy taas vanhaa rautaa ratapihalla.

2011-08-05T21:12:00.005+03:00

Jos se taas isäänsä tulee, niin suorastaan pyytää

Ja sai sitten olla viimeinen kerta tätä lajia. Isäni kun oli junasuorittajankin töitä aikanaan tehnyt ja niistä kertonut, niin osasin kysyä. Ei linjaradiolla tällä hätää, mutta kumminkin suoraan veturinkuljettajan pojalta.

Edes viikkoa ennen suunniteltua ajelua olisi hienoa pitää yhteyttä. Jos tarvitaan vaikkapa vettä, seisontaraidetta jne. Mutta kun ei, niin ei.

Wannebe-rautatieläisten onneksi VR-rautatieläisten pojat sopivat asiat keskenään.

Lauantaipäivän 13.8. aikana ajetaan kaksi edestakaista museojunavuoroa Toijalan ja Valkeakosken välillä seuraavan aikataulun mukaan:

Asema	Lähtö	Tulo
Toijala	10.45
Ilola	11.25	11.05
Valkeakoski	12.35	11.45
Ilola	12.55
Toijala		13.15
Asema	Lähtö	Tulo
Toijala	14.15
Ilola	15.00	14.35
Valkeakoski	16.10	15.20
Ilola	16.30
Toijala		16.45

Meno-paluulippujen hinnat:

Aikuiset 20,00 euroa
Lapset (alle 16 vuotta) 10,00 euroa
Perhe 60,00 euroa

Lippuja myydään vain junassa. Maksuvälineenä käteinen.

2011-08-03T21:21:00.001+03:00

Lisää kivitöitä

Päivän suunnitelmissa oli jatkaa pihakiveyksen tekemistä ja niin myös jatkettiin. Valmiiksi saatiin samoihin aikoihin, kun niittomurskain jyristeli maantien reunoja ja P 921 matkasi kohti Pieksämäkeä. Tosin on odotettavissa, että saumausta pitää korjailla seuraavien sateiden jälkeen, kun saumausaineena käyttämämme raekoon 0 ... 8 mm hiekka painuu koloihin. Hiekkaa tuli alkukesällä tilattua paikalliselta kuorma-autoilijalta sen verran runsaasti, että unohdimme suosiolla kivituhkasaumausaikeet. Hiekkakasan loppukin täytyisi saada hyötykäyttöön ennen syyssateita.

Laattakivien menekki oli koko lailla suunnitellun mukainen. Montaa asiallista kiveä ei jäänyt yli. Edelleen hämmästyttää ilmeisesti kaupan päällisiksi saamamme kuormalavallinen muurikivien - joita hankimme kasvimaan reunukseksi - ja laattakivien välimuotoa edustavaa kiviainesta. Ehkä sillekin keksitään käyttöä jonakin päivänä.

Työn valmistuttua mietitytti, oliko viime viikon kurssilla tehokkaasti kerrattu vartalon keskilinja pitänyt nostoissa ja kierroissa. Lihasten kipeydestä päätellen siitä tuli luistettua jo hiekan lapioinnissa. Toisaalta pitää tunnustaa, että juuri minkäänlaista lihaskuntoharjoittelua ei ole tullut tehtyä aikoihin.

Tämä on Bloggerin mukaan 2000. blogitekstini. Ei se paljon ole ahkeriin päivittäjiin verrattuna, varsinkin blogin ikä huomioiden, mutta onhan sitä Internetin täytettä vähän tullut tehtailtua.

2011-08-02T21:25:00.000+03:00

Kivitöitä

Eilinen oli työpäivä lomanpätkän keskellä, kun uutta väkeä aloitti työmaalla.

Tiistai vietettiin kotipihalla kivitöissä. Keväällä tilatut ja jo aikaa sitten saapuneet pihakivet alkoivat löytää paikkojaan. Ennen palapelin aloittamista kärrättiin alle tietenkin hiekkaa, joka sekin on pömpöttänyt pihassa pressujen suojassa jo hyvän aikaa.

Epäsäännöllisen muotoisten liuskekivien kanssa kyseessä on palapeli. Alku oli verkkaista. Homma alkoi sujua, kun silmä tottui näkemään, millainen kivi mihinkin sopii.

Miksi liuskekiviä, kun halvempia tai yksinkertaisemmin asennettavia vaihtoehtoja on tarjolla. Valintaperuste oli yksinkertainen: vaikea kuvitella muun kivityypin soveltuvan 1950-luvun tyyppitalon profiiliin.

Huomenna jatketaan.

2011-07-31T21:57:00.000+03:00

Vihaiset viljelytaidot

Otsikon fraasi on digitaalisen kuvankäsittelyn termistöön liittyvä 2000-luvun ahtikarjalaisvitsi, mutta melkein vihaista tahtia ovat kesäkurpitsat kotipihalla pulskistuneet. Eivät sentään kiinalaisten räjähtelevien vesimelonien malliin. Ei ole kauaa, kun kolme litraa keitettiin muumisopaksi ja tänään toinen mokoma lisää. Ja lisää on tulossa. Kasvatukseen ei ole käytetty vippaskonsteja. Luomua ovat.

Kirsikat poimittiin talteen ja niitäkin saatiin enemmän kuin aiempina vuosina. Puu lienee suunnilleen talon ikäinen. Se on jaksanut ryhtyä antamaan kunnon satoa jokin vuosi sitten tehtyjen karsimisten jälkeen. Siivekkäät ottavat osansa yläoksistosta. Olkoot hyvät, sinne ei tikkailla yllä.

2011-07-30T22:49:00.002+03:00

Epävirallinen talkoopäivä

Eilisiltana satoi noin tunnin aikana tunnin aikana 24 millimetriä ja iltayöstä vielä neljä milliä lisää. Silti kissaveljet halusivat yöksi ulos.

Aamulla uni maittoi melkein pommiin saakka. Tosin vapaana lauantaina lähes mikä hyvänsä pommi olisi jäänyt suutariksi.

Aamiaisen jälkeen puolisoni lähti naapurikunnan puolelle marjastamaan ja minä veturitallille. Ensiksi maalikauppaan, jossa ilmeni jo toinen "maailma on pieni" -ilmiö parin päivän sisään. Äskeisen taiji-kurssin osallistujista muuan osoittautui puolisoni viimeksi lapsena tapaamakseen sukulaiseksi. Tänään pikkukylän värikauppias tokaisi rautatieharrastuspiireissä tunnetun suomensveitsiläisen kosmopoliitin kuuluvan asiakkaisiinsa.

Juha ja Simo maalasivat Matisa-raiteentukemiskoneen katon samoin kuin konepellin, pystykaiteet ja lukuisat muut yksityiskohdat. Jälleen melkoinen harppaus projektissa eteenpäin. Simo konservoi toisen pään viheltimistä esiin hämmästyttävän kauniit messinkipinnat.

Pysyttelin edelleen poissa Matisa-projektin etenemisen tieltä ja ryhdyin leikkaamaan ruohoa niiltä talllinnurkilta, jotka joskus kolmattakymmentä vuotta sitten ilmeisesti suullisesti sovitun mukaan kuuluvat Museoveturiseuran vastuulle. Eskon taannoin tuoma leikkuri on toiminut hyvin, mutta pikku tauon jälkeen uudelleen käynnistettäessä katkesi käynnistysnaru. Ilkan kanssa korjattiin ja ihmeteltiin huoltotoimenpiteen kannalta strategisten kohtien vetoniittejä. Auki porattuamme ja narun uudelleen aseteltuamme mietimme ensin peltiruuveja, mutta päätimme niitata uudelleen.

Toverien lähtiessä päivälliselle polkaisin kotiin. Mentiin saunaan pitkästä aikaa. Päivälliseksi mozzarellasalaattia, hypervihersalaattia ja kananmunaa.

2011-07-29T22:26:00.001+03:00

Kurssilta kotiin

Kotona on käyty kissaveljet ruokkimassa ja nukkumassa joka ilta. Mutta joltinenkin haikeus hiipi mielen nurkkaan, kun iltapäivällä kansanopistolla lopeteltiin taiji-kurssin viimeistä harjoitusta. Moni koki oppineensa paljon. Aiemmasta kokemuksesta osasin odottaa kurssia hyväksi, mutta on sanottava, että odotukseni ylittyivät. Hyvä paikka, hyvä opettaja ja hyvät kurssikaverit. Tälläkin kerralla.

Nyt pitäisi löytää joko kova itsenäinen harjoittelumotivaatio tai järkevä mahdollisuus harjoitella ohjatusti. Valkeakosken työväenopiston ohjelmaan lajia ei nähtävästi ole ensi kaudellekaan tulossa.

Kurssin aikana veturitallin Matisa-projekti on edennyt aimo harppauksin. Kun pysyn poissa jaloista, pääsen helpolla ja tehtäväksi jää ainoastaan raportointi. Niin, ja Toijala-Valkeakoski-radalla ajetaan höyryvedolla taas lauantaina 13.8. En liene ainoa, joka odottaa aikataulua.

2011-07-28T22:26:00.002+03:00

Villihevosen harjan jakamisesta kolmoisnyrkkiin

Puolisoni ja minä olemme viettäneet tämän viikon tiiviisti taijin parissa naapurikylän kansanopistolla. Kotoa matkaa ei tule kuin kymmenkunta kilometriä suuntaansa, ja se on taitettu polkupyörällä.

Samaan aikaan opistolla pidetään kielten ja matematiikan lisä- ja kertauskursseja lukiolaisille. Taiji-väki erottuu ainakin ikänsä puolesta.

Eräänä päivänä ruokalassa en malttanut olla kysymättä kahdelta sangen syvällistä asiantuntemusta keskustellessaan osoittaneelta nuorukaiselta, mikä heidän projektinsa on. On myönnettävä, että selostuksesta kelpo osa meni ohi ymmärrykseni. Pojat olivat rakentamassa omaa 16-bittistä Minecraft-peliprosessoria ja sen assembly-kieltä. Tällaisista kavereista varmasti vielä kuullaan.

Taiji-harjoituksia on ollut noin klo 7.30:stä noin klo 17:ään, ei toki yhtäjaksoisesti. Välillä syödään ja huilataan. Kurssilla on 10 osallistujaa ympäri maata ja maapalloa. Jotakin kurssin tasosta kertonee se, että Shanghaista on tultu Sääksmäelle oppimaan taijia.

Olemme käyneet vastaavilla viisipäiväisillä intensiivikursseilla pari kertaa ennenkin. Tärkeimpänä teemana opiskellaan liikkumisen, seisomisen ja jopa makaamisen oikeaa tapaa. Se on arkielämää ajatellen tällaisen kurssin hyödyllisintä antia. Opettaja käyttää hyödyksi länsimaista Alexander-tekniikkaa ohjatessaan kurssilaisia "oppimaan olemaan".

Lajin ulospäin tunnetuin osuus, kiinalaiseksi aamuvoimisteluksikin toisinaan kutsuttu liikesarja, "muoto", on tärkeällä sijalla. Ohjelmassamme on melko moderni ns. Beijing-muoto, joka on maailmanlaajuisesti harjoitetuimpia ellei harjoitetuin taiji-muoto. Japanilaisperäisten budolajien harrastaja kutsuisi muotoa nimellä kata.

Kolmas harjoiteltava asia ovat qigong-tekniikat, jotka ovat eräänlainen kiinalainen vastine joogalle - tosin enemmän toiminnallinen ja sanotaan myös, että omaa kehoa kohtaan vähemmän väkivaltainen (viimeksi sanotusta joogit ovat varmasti eri mieltä).

Tämänkertainen kurssi on eronnut aiemmista sikäli, että pariharjoittelussa on ollut esillä kamppailullinen tai oikeastaan itsepuolustuksellinen soveltaminen. Parinani oli aikidoharrastaja, joka kertoi mielenkiintoisia huomioita taijin ja aikidon yhtymäkohdista. Toimiessani hetken kurssin vetäjän demonstraatioparina, "ukena" sanoisi budolajien harjoittaja, hän pyysi minua "hyökkäämään" nyrkki ojennettuna. Sen kummemmin miettimättä aloitin roolini niinkuin se erinäisine krumeluureineen tehdään jossakin judomatolla harjoitetussa katassa. Enkä malttanut olla hauskuuttamatta kanssaharjoittelijoita ukemilla (luetaan tässä: tahallisella hallitulla kaatumisella), kun vetäjä demonstroi anin eli taiji-työnnön toimintalogiikkaa.

Pelkästään hupia ei joskus aikoinaan opituista (joskin jo pitkään harjoittelemattomista) toimintamalleista ole. Viimeisen vuoden aikana tällä seudulla ei ole ollut mahdollisuutta harjoittaa taijia ohjatusti ja on myönnettävä, että omatoiminen harjoittelukin olisi voinut olla aktiivisempaa. Sellaista mitä on oppinut 15- tai 20-vuotiaana ei ole helppoa korvata jollakin, jonka on oppinut yli kaksi kertaa vanhempana.

Tein muotoa liian matalissa asennoissa. Se tekee kehon keskiakseliin perustuvan liikkumisen jäykäksi eikä siten sovi taijiin, vaikka joskus on saattanut olla tatamilla kelvollista. Matalalla puuhasin muutama vuosi sitten taijia aloittaessani, mutta välillä pääsin jo ylemmäs. Nyt on taas palattu alas.

Perheemme kauniimpi kurssilainen ei kärsinyt muusta kuin liian tarkasta ja täsmällisestä liikekielestä. Ballerinan paheet ovat vähäisemmät kuin judokan. (Mistä tuli mieleeni eräs iltahetki vuosia sitten. Omat harjoitukset olivat ohi, mutta ison salin puolelle katsahdettuani en ollut saada silmiäni irti eräästä jumppaajasta. Nuori neiti, punainen poninhäntä ja sen sellaista, mutta se ei ollut se juttu. Ei, vaan liike. Hän ei pomppinut, ei heilunut, ei nykinyt. Harmonia sai ysäripopin kuulostamaan Joutsenlammelta. Tuohon tapaan kun osaisi joskus itse liikkua, ajattelin. En ole oppinut ja hän osaa yhä.)

2011-07-24T21:38:00.004+03:00

Kesän jälkipuolella

Lauantai-iltapäivänä käväisin veturitallilla hakemassa pumpputermoskannun Museoveturiseuran saunaillan kahvinkeittoon ja toimitin postia museonhoitajille. Kysäisin lipunmyyntivaunussa, mahtaako museoveturiseuralaisia olla paikalla. Päivi viittasi tallinpuoleiseen ikkunaan ja kysäisi: "Miltä näyttää?" On myönnettävä, että pokkaa oli jokseenkin vaikea pitää. Viitatussa suunnassa leijui melkoinen savupilvi. Toverit olivat vaihteeksi käynnistäneet vanhan Urjalan tiilitehtaan Move1:n ja testailleet voimansiirtoa pikku pätkälle kasaamallaan 600-millisellä kenttäradalla.

Lauantai-ilta vietettiin lammen rannalla vanajanhämäläisessä erämaassa saunaillan merkeissä. Kovin paljon osallistujia ei tällä kertaa paikalle päässyt. Värvättiin Osuuskaupan parkkipaikalla tavattu paikallislehden toimittaja mukaan. Sitä ennen hakemaan pizzaa. Harrasteajoneuvojen vana lipui ohi. Yllytettiin Jania peruuttamaan omansa väliin, kun olisi vuosi- ja sylinterimallinsa vuoksi hyvin sopinut.

Asiallinen saunailta, kuten aina tällä porukalla. Tosin hieman arvelutti se, kun nuoret miehet jossakin vaiheessa kysyivät puukkoa. Pyhäaamuna piti käydä siivoamassa jäljet. Ei ole enää koivuvihdasten paras aika.

Jo jonkin aikaa silmien eteen odottamani "Napapiirin sankarit" katseltiin. Vaikea sanoa, pidinkö vai en. Filmi on kotimaisista kehutuin moneen vuoteen, mutta mielessäni kysyin miksi. Pohjoista rillumareita, mutta eikö se tehty jo useampi vuosikymmen sitten? Ja panivatko näyttelijät sittenkään sen h-kirjaimen ihan niihin kohtiin kuin vaikkapa Kaulaset?

Sunnuntai-iltapäivän ajanvietteenä puolisoni päätti lähteä mustikkaan ja minä tekemään ensi kaudeksi toista kylvölaatikkoa kesäkurpitsalle.

Keväällä väsätty kylvölaatikon prototyyppi on osoittautunut toimivaksi malliksi, kun "muumisoppaa" eli kesäkurpitsasosekeittoa on jo heinäkuussa saatu keittää pakastimeen enemmän kuin tähän aikaan yleensä.

Marjastajan saaliina pakasteeseen ei saatu mustikoita, vaan mansikkaostokset komeasti korvaavia vadelmia. Niitä rasioihin laittaessamme tuli syötyä jokunen.

2011-07-22T21:12:00.001+03:00

Arkihommia

Ilmastoa voisi sanoa jokseenkin haasteelliseksi. Pari vuotta sitten hankitusta ilmalämpöpumpusta löytyi Dry-asetus. Lämmitykseen konetta on tähän saakka käytetty ja pahimmilla helteillä kerran tai pari viilennykseen. Viime ajat on saanut levätä. Kuivatus jauhoi yösähkötariffin ajan, viilensi ja teki keskikerroksesta melko miellyttävän pitkälle iltaan saakka.

Lomapäivän ohjelmaan kuului ruohonleikkuu. Tuntui, että 98-oktaaninen bensiini ruokki moottoria pidempään kun E95. Totta vai tuntumaa?

Leikkuun jälkeen akrofobisen omakotiasukkaan ikävin velvoite. Tikkaat seinälle, lukitus ylimpään asentoon ja kaivamaan tukkeet räystäskourusta. Eihän puolitoistakerroksinen korkea ole, mutta homman valmistuttua jalat tärisivät.

2011-07-20T20:41:00.017+03:00

Museologisia (heritologisia) mietteitä bastionin juurella

Olen jo jonkin aikaa ajatellut kirjoittaa sanasen museomaailmasta. Yhtenä kimmokkeena aikeeseeni toimi verkkokeskustelu - vanhalla nettikielellä jollei sentään "flamewar" niin ainakin "flameriot", uudemmalla verkkokielellä kai puhutaan "paskamyrskystä" - joka nousi muutama viikko sitten vaunut.org-sivustolle en vain luvan kanssa vaan peräti asianosaisen, tässä tapauksessa esineen uuden haltijan hallitusta edustaneen, tahon pyynnöstä lataamastani valokuvasta.

Korostan, että en ole missään määrin museologian (heritologian) ammattilainen, vaan yhden kapean sektorin - rautatiemuseotoiminnan - harrastaja omista subjektivistisista lähtökohdistani käsin.

Kun leipätyössä on ollut jo muutaman päivän ajan kovin hiljaista, päätin aloittaa kesälomani hieman suunniteltua aikaisemmin ja käyttää pois muutaman viime vuosina säästöön jääneistä lomapäivistä. Pakkasin reppuun pari kirjaa ja tietokoneen ja lähdin Suomenlinnaan. Hain vauhtia Suomenlinna-museon jo tutusta mutta yhä viehättävästä perusnäyttelystä ja uudesta teemanäyttelystä "Näkin kengissä, Suomenlinnan vedenalainen kulttuuriperintö". Kuvitteellinen opas, syvänmeren eliötä muistuttavaksi piirretty Näkki kuljetti hauskalla tavalla sinänsä suhteellisen yksinkertaisesti rakennetun näyttelyn läpi. Kotitallilla naureskellaan koiralle, jonka Suomenlinnan Näkki hotkaisisi välipalaksi eikä riittäisikään, mutta huolella toteutettuna hauska ja miksei lapsellinenkin tarinankuljettaja sopii museoon kuin museoon. Ehkä Näkissä "se jokin" on aikuiseenkin vetoava - sanoisinko fingerporilainen - hulvattomuus, se puuttuva totisuus, joka kiusaa Aboa Vetuksen "Mattia" ja häiritsi aikanaan Työväenmuseo Werstaan vanhan perusnäyttelyn kertojapariskuntaa. "Suomenlinnan vedenalaisen kulttuuriperinnön" taustalla soi O. Kamun vedenalaisten äänien pohjalta luoma musiikki, josta uskoisin ainakin "Avaruusromua"-radio-ohjelman ystävien pitävän.

Kun museo oli katsottu ja edelleen hyväksi havaittu, yritin vältellä turistien ja muiden kesäihmisten reittejä ja parkkeerasin itseni vaahterapuun varjoon bastioni Hårlemanin juurelle. Välillä kävin haukkaamassa sämpylän ja oluen kahvila Piperissä (tässä asiayhteydessä historiallinen henkilö, ei lentokone). Kotiinpäin vievää lauttaa odotellessani vietin hetken aikaa varjoisessa rantakahvilassa. Kuvan 280 RK 77 -rannikkokanuuna ei liity asiaan muuten kuin että juuri Kustaanmiekan venäläisten rannikkotykkien tienoilla turistitiheys vaikutti suurimmalta. Kyttäsin joltisenkin ajan tykin takana saadakseni kuvan ilman ohikulkijoita. Nikolai-pizzeriaan oli turha edes kuvitella mahtuvansa.

Kuka käyttää sananvaltaa museolaitoksessa?

Suomen museolaitos on kaikkea muuta kuin elitistinen. Meillä ei voida puhua museolaitoksen yläluokkaisuudesta, koska sen paremmin kävijät kuin museopalveluiden tuottamisessa mukana olevat eivät ole rajautuneet itseään uusintavaan vähälukuiseen sivistyseliittiin.

Vai?

Mikä on sivistyseliitti? Vielä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen museologiseen artikkelikokoelmaan on luikerrellut aikanaan suositun ranskalaisen sosiologin P. Bordieun kotimaassaan 1960-luvulla tekemiin tutkimuksiin perustuva näkemys, jonka mukaan museoissa käyminen vahvistaa eliitin kokemuksiin ohjautuvia sosiaalisia hierarkioita. Bourdieun mukaan sivistyneistö kasvattaa lapsensa osaksi eliittiä viemällä heitä museoihin. Taannoin tämän lukiessani käytin mielessäni veto-oikeutta. Mikä on sivistyseliitti? Ovatko he se joukko, joka keskustelee vanhaksi latinaksi tai ranskaksi punssilasillisen äärellä Didon tarinan suhteesta Neitsyt Maria -kulttiin? Tai he, jotka väittelevät punaviinilasin kera siitä, voiko Marcusen "Viettirakenne ja vapaus" -esseen kautta tulkita maamme punaviheruusliberalistista hallitusvaltaa? Tai ne, jotka keskustelevat veturitallin miehistöhuoneessa kertakäyttökahvikupin ääressä siitä, montako sivuraidetta oli tietyllä liikennepaikalla vuonna 1955?

Väitän, että kaikki edellämainitut ja lukematon joukko muita kuuluvat Suomen nykyiseen sivistyseliittiin. Puhumattakaan heistä, jotka tuottavat tai esittävät musiikkia, kirjallisuutta, kuvataidetta tai muuta vastaavaa. Väitän, että tänään bourdieulaiseen sivistyseliittiin on lähes tuomittu kuulumaan, jos on kiinnostunut ylipäätään mistään oman välittömän elämänpiirinsä ulkopuolisesta ja on motivoitunut hankkimaan oma-aloitteisesti tietoa siitä.

Tämä on kansankulttuuria, amen.

Suomessa museon perustaminen on suunnilleen jokamiehenoikeus ja sitä on hyödynnetty runsaasti. Viime vuosikymmenen puolivälissä museoiden määräksi tilastoitiin 1 073 kpl. Museoammattilaisten parissa haikaillaan anglosaksilaisten maiden rekisteröintikäytäntöä, jolloin museon nimikettä (ja sen mukanaan tuomia mahdollisuuksia esimerkiksi julkiseen taloudelliseen tai muuhun tukeen) saisivat käyttää vain rekisteröintikriteerit täyttävät organisaatiot. Rekisteröinnin tärkeimpinä edellytyksenä olisivat toiminnan turvattu taloudellinen perusta, museoammatillisesti koulutettu henkilökunta ja kokoelmien keruuperiaatteiden vahvistaminen ja suunnitelmallisuus. On laskettu, että rekisteröinnin käyttöönotto jättäisi museo-nimikkeen vain noin kolmannekselle nykyisistä museoista.

Nykyisin museotyö on monessa museoksi itseään kutsuvassa organisaatiossa harrastetoimintaa. Rekisteröintipakko ei muuttaisi sitä asiaintilaa, että nykyisenkaltaista määrää kokoelmia ei kansantaloudessamme ole mahdollista hoitaa palkattuun ja alalle koulutettuun henkilökuntaan tukeutuen. Rekisteröintipakko kenties tekisi osasta museoita erilaisia "keskuksia", "puistoja" ja vastaavia, joita jo nyt on runsaasti.

Voidaan hieman karrikoiden sanoa, että Suomen museolaitoksen nykyjärjestelmässä jokainen asianharrastaja - tässä kohden käyttäisin mielelläni termiä amatööri (joka pohjautuu latinankielen ensimmäisen konjugaation verbiin amo, amare, amatum, suomeksi rakastaa) - on museoammattilainen. Monenlaisia, usein henkilökohtaisiin preferensseihin perustuvia, näkemyksiä on totuttu esittämään ja kuulemaan. Esimerkiksi museoitavan rautatiekaluston kohdalla ovat tuttuja kiistat siitä, mitä tulisi säilyttää, miten ja missä. Tässä en halua ottaa kantaa siihen, missä suhteessa milloinkin ovat kriittisimpien näkemysten esittäjien omat halut suhteessa omiin kykyihin toimia vaaditulla tavalla.

Nykymuseologian asiantuntija, kroatialainen T. Šola, kutsuu museoammattilaista henkilöksi, joka on "museonhoitaja, joka ajattelee kuin museokävijä". Toisinaan me amatöörit täytämme kriteerin paremmin kuin ammattilaiset, mutta aihepiirin ollessa meille liian rakas käy usein toisin.

Museologia (heritologia) apuun?

Rohkenen väittää, että tutustuminen museologia-nimiseen tieteenalaan ja sen tutkimustuloksiin tarjoaisi monessa tapauksessa henkilökohtaisia mieltymyksiä terveemmän keskustelupohjan, kun pohditaan vaikkapa sitä, miten käytöstä poistettua rautatiekalustoa museoidaan.

Suomalaisen museologian siemenjalostamona voitaneen pitää Jyväskylän yliopistoa ja sen koeviljelmänä Keski-Suomen Ilmailumuseota. Jyväskyläläismuseologit puhuvat mieluummin heritologiasta kuin museologiasta tarkoittaen sillä teoreettiseen viitekehykseen painottuvaa ja käytännön museotyötä ohjaavaa tutkimusta. He määrittelevät tieteenalansa näin: "Museologia (heritologia) on tiede, joka tarkastelee sitä, kuinka yksilö ja yhteisö hahmottaa ja hallitsee ajallista ja alueellista ympäristöään ottamalla haltuunsa menneisyyden ja nykyisyyden todistuskappaleita." Jos museologia perinteisesti katsotaankin humanistiseksi tieteeksi muun muassa historiatieteen ja kansatieteen ohella, pitää heritologia itseään informaatiotieteenä rinnastuen kirjastotieteen ja informatiikan, tietojenkäsittelyopin, informaatiotutkimuksen ja tiedotusopin kaltaisiin aloihin. Eikä nähdäkseni ole kovin väärässä.

Heritologian yksi keskeinen tehtävä alan pioneereihin kuuluvan tsekkiläisen Z. Stranskyn mukaan on "johtaa meidät ymmärtämään, mikä kohde sisältää ja mikä ei sisällä museoarvoa. Samalla sen pitäisi myös johtaa ymmärtämään niitä lakeja, jotka synnyttävät museoarvon ja sitä kuina tätä prosessia käytetään tai ainakin kuinka sitä pitäisi käyttää."

Teoriassa asiat ovat joskus helppoja, käytännössä eivät. Nykyisen suomalaisen heritologian mukaan esineen museoarvo on kiistämättä keskeinen kriteeri, kun arvioidaan jonkin esineen soveltuvuutta museon kokoelmaan. Esineen museoarvon määrittää ensisijaisesti kontekstitiedon määrä, toisin sanoen miten paljon esineeseen liittyy elämänkaaritietoja eli tietoja sen käytöstä, tarinoita esineeseen liittyen jne. Esineen ikä ei ole museoarvon määrite lukuunottamatta esihistoriallisia esineitä, jotka laki yksiselitteisesti edellyttää tallennettaviksi.

Esineen museoarvo mitataan myös suhteessa museon kokoelmapolitiikkaan eli kokoelmien laajuuden, kattavuuden ja edustavuuden käsitteisiin.

Postivaunu P 9935:n museoarvo

Oletetaan, että kahteen rautatiehistorialliseen museoon, kutsuttakoon niitä tässä nimillä R ja V, olisi saatavissa alunperin vuonna 1871 rakennettu ja vuonna 1955 lähes täysin uudelleenrakennettu Suomen Valtion Rautateiden postivaunu. Museon R kokoelmissa on samankaltainen mutta alkuperäisen rakentamisvuotensa mukaan laskettuna uudempi postivaunu. Museo V taas on perustamisestaan saakka keskittynyt vain rautateiden vetokalustoon, ei vaunuihin. Oletetaan vielä, että on olemassa museorekisteröintiperiaatteeseen mahtumaton organisaatio H, jonka heritologiset periaatteet samoin kuin (säilytys)resurssit mahdollistavat myös tarjolla olevan kaltaisen kaluston vastaanoton.

Kuten edellä on todettu, esineen ikä - kuten se, että alkuperäisen, ei kuitenkaan missään mielessä enää olemassaolevan ulkoasun, mukaisen rakennusvuoden perusteella kyseessä on maan vanhin säilynyt rautatievaunu - ei määritä esineen museoarvoa. Arvon ensisijainen määrittäjä on kontekstitieto, jota kyseisestä vaunusta, kuten rautatiekalustosta yleensäkin, on saatavissa runsaasti, mutta ei kuitenkaan sen runsaammin kuin jo aiemmin museoidusta lähes yhtä vanhasta postivaunusta.

Niinpä museo R, joka on lähes samanikäisen postivaunun jo museoinut, ei katso tarvitsevansa toista museoarvoltaan samantasoista postivaunua kokoelmiinsa. Giljotiinina museoimattomuudelle toimivat laajuus (on jo), kattavuus (on jo) ja edustavuus (on jo).

Museo V puolestaan on keskittynyt rautateiden vetokalustoon eikä katso käytettävissä olevien resurssiensa mahdollistavan kokoelmapolitiikkaansa kuulumattoman, runsaasti säilytystilaa ja konservointiresursseja vaativan esineen ottamista kokoelmiinsa. Museoimattomuuden giljotiinina ovat tässäkin tapauksessa laajuus (ei tarvita), kattavuus (ei tarvita) ja edustavuus (ei tarvita).

Edellä sanotun perusteella museot R ja V kieltäytyvät ottamasta vastaan postivaunua. Sen sijaan organisaatio H on valmis hoitamaan postivaunun kotiraiteilleen. Mikä siis on museologinen (heritologinen) ongelma?

Mielestäni ei mikään. Kun jollakin organisaatiolla (H) on omista lähtökohdistaan katsoen mahdollisuus vastaanottaa kyseisen kaltainen esine (vieläpä omalla kustannuksellaan omille raiteilleen), sen tulisi saada kaikki saatavilla oleva tuki. Ei ole mielekästä vaatia muiden muistiorganisaatioiden sotivan omaa kokoelmankeruupolitiikkaansa vastaan.

Tekstissä linkitettyjen lisäksi innoittajia olivat:

Heinonen, Jouko; Lahti, Markku: Museologian perusteet. 3. uud. laitoksen 2. painos. Suomen museoliiton julkaisuja 49. Jyväskylä 2007.
Kallio, Kalle: Museon yhteiskunnalliset tavoitteet. Teoksessa Museologia tänään, toim. Kinanen, Pauliina. Suomen Museoliiton julkaisuja 57. Jyväskylä 2007.
Kostet, Juhani: Kokoelmien muodostuminen. Teoksessa Museologia tänään, toim. Kinanen, Pauliina. Suomen Museoliiton julkaisuja 57. Jyväskylä 2007.
Valtonen, Hannu: Tavallisesta kuriositeetiksi - kahden Keski-Suomen Ilmailumuseon Messerschmitt Bf 109 -lentokoneen museoarvo. Diss. Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 9. Jyväskylä 2006.
Vilkuna, Janne: Museologian vaiheita. Teoksessa Museologia tänään, toim. Kinanen, Pauliina. Suomen Museoliiton julkaisuja 57. Jyväskylä 2007.

2011-07-17T21:50:00.000+03:00

Pihatöissä

Sunnuntaiaamu ja molemmilla talon ihmisasukkailla vapaapäivä. Harvinaista herkkua. Nukuttiin hyvin, mutta heräsin kellon naksahdukseen, kun viisari kulki yli tavanomaisen herätysajan.

Herättyämme ja aamukahviteltuamme lähdimme tekemään pihatöitä. Rikkaruohoille annettiin kyytiä pitkästä aikaa ilman glyfosaattia. Pintakerroksen kaatoja talon vierellä lapioitiin ja haravoitiin oikeaan suuntaan. Ja oikaistiin porraslaatta muuri- ja laattakivien avulla.

Ehjä tojalevyn kulmapala ei näemmä maadu muutamassa vuosikymmenessä. Kiusalliseksi kannoksi uskottu levynkulma nousi ehjänä maasta.

Kissaveljet yrittävät torjua rastas- ja muita ilmahyökkäyksiä parhaan kykynsä mukaan, mutta illansuussa viritettiin verkot marjapensaiden suojaksi.

2011-07-16T22:49:00.001+03:00

Talkoopäivä

Museoveturiseuran talkoopäivä sujui veturitallilla pikkupuuhastelun merkeissä. Matisa-raiteentukemiskonetta valmisteltiin pintamaalausta varten puhaltamalla viimeviikonloppuisen karhennustyön pölyt pois ja sutimalla pohjamaalia viimeisiin aukkopaikkoihin.

Vr2 nro 964 vaihtoi yhden osakkuuden kohdalla omistajasukupolvea.

Lounaalla käytiin vaihteeksi Urjalassa. Illansuussa osa joukosta lähti vierailemaan tieliikennemuseo Mobiliassa, ja tuore höyryveturinomistaja ryhtyi rasvailemaan kääntölavan mekaniikkaa. En liittynyt joukkoon, vaan lähdin tekemään saunavihtaa.

2011-07-15T22:00:00.006+03:00

Pohjoiseen mieli

Autojunaliput lunastin eilen Tampereella käydessäni. Tänään tuli postilaatikkoon paketti Karttakeskukselta. Pohjoisen reissu ajoittuu tällä kaudella vasta syksyn alkuun, mutta onpahan vaihteeksi sellainen kesä, että syksyä oikein odottaa.

Karttatilanne alkaa olla jo varsin hyvä ja kompasseja talosta tietenkin löytyy. Mitään eräjormailua ei ole tarkoitus mennä harjoittamaan, mutta vielä tekisi mieli GPS-paikanninta. Sellainen, ensimmäistä kuluttajasukupolvea edustava Magellan, meillä olikin joskus 90-luvun lopulla, mutta se lakkasi toimimasta vuosituhannen vaihteen aikoihin tapahtuneen satelliittipäivityksen myötä. Sen kanssa oli lystikästä kulkea Pielisen seudulla ja talvisodan pohjoisempien taistelupaikkojen maastoissa. Olisikohan esimerkiksi Garmin GSMAP 62s hyvä laite?

Karttakeskuksen paketti tuli tilattua "osta neljä, maksa kolme" -tarjouksen pohjalta. Kolme karttatuotetta tarvittiin. Neljättä oli hankala keksiä, ja niin tilasin kirjahyllyyn "Suomen historian kartaston" (2007). Kirja on paljolti Tampereen yliopiston historiatieteilijöiden kädenjälkeä ja sisällöltään mitä monipuolisin. Kaltaiseni huolimattoman blogikirjoittajan tapauksessa pata soimaa kattilaa, mutta kirjoitusvirheitä on niin hienoon teokseen luvattoman paljon. Ja lauseenvastikkeen kanssa käytetään lähes poikkeuksetta pilkkua. Toinen hyi sille, että 1800-1900-lukujen historiassa niinkin merkittävä asia kuin rautatiet on jäänyt miltei unohduksiin. Rataverkon laajenemista ei kartaston perusteella voi seurata oikeastaan lainkaan, vaikka esimerkiksi sellainen seikka kuin alueellisten talousseurojen perustamisjärjestys tai maamiesseurojen jäsenmäärien kehitys selvitetään. Minusta olisi ollut paikallaan näyttää rataverkon kehitys E. Pölhön Valtionrautateiden vuosien 1962-1987 historiikissa (Rautatiehallitus, Helsinki 1987) esittämän, jo klassikoksi muodostuneen jaottelun mukaan:

runkoratojen kausi (1875-1894)
yksityisratojen kausi (1895-1913)
yhdysratojen kausi (1914-1939)
toisen maailmansodan aika (1940-1945)
työllisyysratojen kausi (1946-1961)
oikoratojen kausi (1962-1987; Pölhön kirjoittaman jälkeen tiedämme, että tämä kausi voidaan katsoa jatkuneeksi ainakin vuoteen 2006 saakka, jolloin avattiin Keravan ja Lahden välinen oikorata).

EDIT 21.7.2011: Pahoitteluni huolimattomuudesta Suomen historian kartaston rautatietietojen suhteen. Sivulla 180 esitetään kartta, jossa näkyvät vuosina 1862-1917 rakennetut rautatiet. Jaottelu pohjautuu lähinnä kymmenvuotisjaksoihin. Olisin kuitenkin pitänyt em. Pölhön kontekstipohjaista jaottelua historiallisesti toimivampana ratkaisuna.

2011-07-14T22:16:00.001+03:00

Täsmennyksen paikka

En väitä olevani sotilasilmailun asiantuntija enkä edes alan harrastelija. Mutta Aamulehden artikkeli Saab 35 Draken -hävittäjälentokoneesta toi mieleen takavuosien lehtijutun "kaksikerrospendolinoista". Ja senkin, että jos elettäisiin kekkoslaisen kansallisuusylpeyden aikaa, olisi toimittaja vaikka kiven silmästä kaivanut juttuunsa sen tiedonpalan, että ylistetyn aerodynamiikan Drakenille kehitti Valtion Lentokonetehtaalta Saabille siirtynyt diplomi-insinööri V. Linnaluoto. Lehti kehuu kaksoisdeltasiiven ominaisuuksia, mutta kohteliaasti jättää mainitsematta sille ominaisen supersakkaustaipumuksen eli korjaamattoman siiven nostovoiman menetyksen.

Drakenin liikehtimiskykyä lehdessä kehutaan, vaikka se ei kuulunut koneen vahvimpiin ominisuuksiin. Asejärjestelmä kylläkin oli Suomen oloissa vallankumouksellinen. Lentokoneen puolesta huippusuorituskykyisillä mutta asejärjestelmän osalta toivomisen varaa jättäneillä MiGeillä mentiin kovaa ja korkealle ja torjuttiin sieltä maali kerrallaan. Drakenit toivat suomalaisten sotilaslentäjien ulottuville jälleen jopa kaartotaistelun mielekkään harjoittelumahdollisuuden, vaikka koneen aerodynamiikka ei siihen juurikaan sopinut. Vaikka Draken olikin Mig 21:een verrattuna hitaanpuoleinen, ei se sentään niin hidas ollut kuin Aamulehti väittää. Drakenilla lennettiin hyvinkin reilun 2 000 kilometrin tuntivauhtia. Tekniselle henkilöstölle Draken aiheutti selkeästi enemmän työtä kuin MiG, joskin lentoturvallisuutta vaarantaneita vikoja sattui aniharvoin.

Vastaväittäjänä Aamulehdelle toimi tässä lähinnä T. Heinosen ja H. Valtosen teos "Albatrosista Pilatukseen - Suomen sotilaslentokoneet 1918-2010" (Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 11, Saarijärvi 2010). Vastaväittäjäkin menee harhaan, ainakin siinä, että ei tunnusta tämän muistomerkki-Drakenin olemassaoloa:

DK-203 muistomerkkikoneena alunperin Drakeneiden laskeutumispaikaksi suunnitellulla ja sittemmin menestykselliseen kaupalliseen käyttöön hyödynnetyllä Kittilän lentokentällä maaliskuussa 2010.

2011-07-09T21:11:00.002+03:00

Ukkosta ja ullakolla

Aamupäivällä oli tarkoitus käväistä veturitallilla leikkaamassa radan puoleinen nurmikko. Käväiseminen venähti. Ensin piti polkaista pallokentän taakse hakemaan bensaa. Muutaman minuutin ajon jälkeen leikkurista irtosi pyörä, ja lukkorengaskiinnitys piti korvata rautalankavirityksellä (ostoslistalle muutama 8 mm:n lukkorengas ja pihdit). Sitten petti työntöaisan ainakin kertaalleen niinsanotusti räkimällä korjattu hitsaussauma. Se siitä sitten. Kiitos Eskon, tallilta löytyi toinen samanlainen kone, joka tankkauksen jälkeen hörähti käyntiin ensi vedolla, ja ruohikko tuli siistityksi.

Tänään ei ollut Museoveturiseuran varsinainen talkoopäivä, mutta muutama aktiivi sattui paikalle. Pääjoukko jatkoi Matisa-raiteentukemiskoneen ulkoista työstämistä karhentamalla pohjamaalia tulevaa pintamaalausta varten. Sovittiin - vailla toimivaltaista hallituskokoonpanoa, mutta näin näitä on ennenkin hoideltu - pintamaalauksen tilaus heti säiden salliessa. Kesä on kääntymässä kosteammalle puolelleen, joten asia täytyy saada kuntoon ajoissa. Aamupäivän riimit:

Veturia oli meillä tallillinen
ja matkamuistomyyntirahat riitti.
Mutta rahat me pantiin Matisan maaliin
ja Rautatiemuseo kiitti.

Minulla on musiikkialan ammatillisen koulutuksen suorittaneen suullinen todistus, että osaan laulaa Palefacen (oikeastaan kai kansamusiikkipohjaisen) Talonomistaja-värssyn suunnilleen oikein. Minua suohon laulamaan olisi voinut ryhtyä ainakin yhdistyksemme sihteeri Juha, Pirkanpojissa aikanaan debytoinut nykyinen baritoni. Mutta eiväthän muunnossanoitukset oikeassa kohden mieleen tule.

Iltapäiväksi lähdettiin Taipaleelle viettämään 70-vuotispäiviä, syömään herkullista kaalikeittoa ja seuraamaan peltojen yli vyöryvää ukkosrintamaa.

Kylmäkoskella satoi ukkosen myötä yli 20 litraa neliömetriä kohden. Toijalaan saakka riitti onneksi edes neljännes moisesta. Kotipihan sadevesivarastot tyhjenivät eilen. Nyt pärjätään taas vähän aikaa, kun sade jatkuu illan mittaan.

Sen verran ukkonen teki kiusaa, että niin ADSL- kuin lankapuhelinsignaalikaan ei kotoa kulkenut. Soitin matkapuhelimella Soneran vikailmoitusrobotille. Edellisestä vikailmoituksesta on jo vuosia, ja silloin vastapäässä oli juridisesti sanottuna luonnollinen henkilö. Nyt vain ääni oli lainattu sellaiselta. Minusta olisi soittajaa kohtaan inhimillisempää, jos automaattijärjestelmän puheääni lainattaisiin vaikka Tähtien sota -elokuvan kobuto-kypäräiseltä roistohahmolta tai toisen avaruushömpän mustilta roboteilta. Silloin jokainen vikailmoittaja ymmärtäisi keskustelevansa jonkin muun kuin vertaisensa kanssa.

Vähitellen signaali palasi, ensin ADSL:ään ja sitten tilaajajohdon alemmille kaistoille. Mutta edelleen kaistat sekoittuvat keskenään: ADSL-pääte toimii kuin vanhanajan puhelinmodeemi varaten lankapuhelinkaistan, ja toisinpäin. Talon telejakamo vinttikomeron nurkassa ei näyttänyt ylijännitteestä kärsimisen merkkejä. Päätin näkemyksekseni, että tilaajajohdon kaistojen sekoittuminen on operaattorin ongelma, ja jätin vikailmoituksen voimaan huolimatta siitä, että ensimmäinen ilmoituksen jättämisen jälkeen saamani tekstiviesti ohjeisti, miten vikailmoitus peruutetaan.

2011-07-07T21:56:00.001+03:00

Oviostoksilla

Kellariin nukkumaan siirtyminen oli hyvä idea. Viileässä uni on maittanut hyvin. Tosin viikko alkoi lähes koko yön valvomisella harrastuksen merkeissä. Tällä kertaa ei kuitenkaan veturihuoltoa tai muuta kiskoliikennetoimintaa.

Autotallin ovi on uusittava, jos autoa aikoo siellä talvella pitää. Tänä iltana kävi ovikauppias Turner-nimisestä firmasta, ja kaupat tehtiin samantien. Tilauskirjat ovat ilmeisesti melko täynnä ja asennus tapahtuu syksyllä. Autotallin ovissa ei ainakaan netin ja tuttavien kanssa keskustellun perusteella tunnu olevan ylitsevuotavaa tarjontaa.

Ovi on nosto-ovi mallia haitari. Siihen on saatavilla erilaisia sähköisiä lisävarusteita. Unohdin kysyä, saisiko sen soimaan kurtun venyttelyääntä avatessa ja sulkiessa. Tai peräti muutaman tahdin Säkkijärven polkkaa.

2011-07-02T21:24:00.003+03:00

Porttivahtina

Lauantaipäivä meni vahtiessa Panssarimuseon porttia taannoin syntyneen, ei virallisella liittosopimuksella solmitun, Museoveturiseuran ja Panssarikillan museoveljeyden nimissä. Perinteinen heinäkuinen tapahtumapäivä oli keskitetty museolle. Vanhalla lentokentällä oli vain paikoitusalue, josta Vekka-bussi kyyditti väkeä tapahtumapaikalle ja takaisin noin kymmenen minuutin vuorovälein. Porttivahtien tehtävänä oli estää siviiliajoneuvojen pääsy museoalueelle ja kertoa parkkipaikan sijainti ja tarjolla ollut kuljetuspalvelu.

Helppo homma, jota joku järjestävän seuran noheva yritti tulla neuvomaan. Oltaisiin voitu sanoa, että ollaan oltu ennenkin, mutta piru meni meihin ja kysyimme: "Sinä kun tunnet sotahistoriaa, niin tiedät varmaan tunnuslauseemme 'On ne passe pas'?" Ei tiennyt. Sitten kerrottiin lyhyesti Ranskan armeijasta ensimmäisen maailmansodan Verdunin taistelussa. (Tuskin mikään on niin kaikkitietävä - ja raivostuttava - kuin hard-core-rautatieharrastaja. Panssarikiltalainen sai kiittää Luojaa ja Lagusta, että neuvontayrityksen kohteeksi ei osunut sellaista vaan Museoveturiseuran herrasmiehet.)

Paikoituskulttuuri sai toisinaan surrealistisia piirteitä. Kun museon parkkipaikalle ei päässyt eikä ylpeys antanut ajaa ohjeistetulle paikalle, haettiin tien varresta pysäköintipaikka ja käveltiin perille. Monen kohdalla kävelymatkaksi tuli lähes kilometri sen sijaan, että olisi vienyt auton osoitetulle paikalle ja kävellyt muutamat kymmenet metrit linja-autoon. Mutta minkäs teet, komppaniallinen viranomaisen valtuutuksen pohjalta toimivia varusmiehiä olisi tarvittu estämään tienvarsipysäköinti noin kilometrin alueella. Ilman valtuutustakin piti porttivahtien ajaa muutamia pois risteyksen näkymäalueelta ja ties miten monta linja-autopysäkiltä. Ja hurjimpana esimerkkinä kuljettaja, jota piti ensin pyytää, sitten kehottaa ja lopulta käskeä siirtämään ajokkinsa pois alueelta, johon ohjeistuksen mukaan parkkeeranneita kuljettava linja-auto oli juuri kääntymässä. Osan vastuusta kantaa järjestävä seura: Panssarikilta ei ainakaan verkkosivuillaan maininnut mitään pysäköintialueista. Miten lienee lehti-ilmoituksissa ja puffeissa asian laita ollut.

Panssarimuseon päivä oli lämmin. Kotonakin on sen verran kuumat paikat, että kannettiin petivaatteet bunkkeriin ja levitettiin laveri. Maanalaisissa tiloissa uni maittanee paremmin kuin hellepäivien lämmittämässä yläkerran makuuhuoneessa.

2011-07-01T22:13:00.003+03:00

Postivaunun lähtö

Vapaapäivän alkupuolen vietin pihamaalla oksasilppurin kanssa. Pihapuut luovuttavat oksiaan vuoden mittaan melkoisen kasan, ja silppurilla niistä tulee hyvää kuoriketta kompostiin ja katetta pensaiden juurelle. Hopeapaju on kiusallinen roskaaja, mutta vastineeksi sen kuivat oksat tuottavat ensiluokkaista kuoriketta. Koivu pitää kiinni oksistaan tiukemmin, mutta kovalla tuulella pudottaa paljon pikkurisua. Kummastelin hetken koivunrisun sekaan sattuneita lukuisia kuusenoksia, kunnes tajusin joulukuusen olevan parhaillaan muuttumassa muiden kasvien hyödykkeeksi.

Kolmeksi polkaisin veturitallille. Sieltä lähdettiin porukalla vanhalle Postin päävarastolle, joka nykyisin kantaa nimeä Itella Logistics Oy:n palveluvarasto, kohta ehkä jotakin muuta. Paikallinen puhuu varmaan ensi vuosikymmenelläkin päävarastosta ja toinen tietää, mitä tarkoitetaan.

Postimuseo lahjoitti keväällä maan vanhimpiin kuuluvan, ellei peräti vanhimman rautatievaunun, postivaunu P 9935:n, Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:lle entisöitäväksi. Vaunu on rakennettu alunperin vuonna 1871. Vaikka sitä on muutettu moneen kertaan ja lähestulkoon uudelleenrakennettu 1950-luvulla, on vaunussa nähtävissä valmistusajankohdalleen tyypillisiä piirteitä. Kaarevat kyljet eivät välttämättä erotu nyttemmin puolipressutetusta profiilista, mutta koristelu on aitoa tsaarinaikaa.

Tallilta otettiin mukaan kaksi rautakankea. Väärin ymmärretyn puhelinkeskustelun johdosta palattiin hakemaan neljä täysmittaista kakkosnelosta ja saha. Vaunun levyisten lankkujen sijasta olisi riittänyt muutaman sentin pätkät. Työnsimme vaunun, tai oikeammin annoimme sen rullata, toukokuussa elvytetyn vaihteen taakse ja sieltä ylämäkeen vipuvarsin avustaen asfalttikentän vierusraiteelle. Lieneekö vaihteen takana käynyt rautatiekalustoa sitten 1980-luvun?

Vaihtotyöliikkeen tarkoitus oli, että vaunua nostamaan tuleva liikennöitsijä ei noston yhteydessä vahingossakaan kolhisi varastorakennuksen seinää. Ehkä turhaan: paikalle oli tilattu sininen Volvo-kuorma-auto ohjaksissaan aiemmiltakin nostokerroilta tuttu pariskunta. Tiimi olisi kai nostanut vaunun vaikka suoraan katoksesta. Tuntiakaan ei mennyt Volvon etuvalojen näkymisestä siihen, kun perävalot jättivät hyvästejä päävarastolle. Itse 11,5 tonnin taakan nostoon kiskoilta lavetille meni Ilkan kuvaaman videon perusteella kolme minuuttia. Toisinaan pääsee ihailemaan tilanteita, jossa ammatti-ihmisten osaaminen menee johonkin taiteen tuolle puolen.

Sen verran museoveturiseuralaisista oli nosto-operaatiossa apua, että vedettiin nostoliinat vaunun alta ja askarreltiin paikalla olleista tarvikkeista tilapäistyökalu liinojen asettelua varten. Se kelpasi liikennöitsijälle mukaan otettavaksi.

Voidaan esittää kysymys, miksi moinen vaunuaarre piti siirtää satojen kilometrien päähän, vaikka noin kahden kilometrin etäisyydellä toimii rautatiehistoriallinen museo, Veturimuseo. Syy on käytännöllinen. Sen paremmin museon nimi kuin sen toiminta-ajatuskaan eivät kohdistu vaunuihin, olivat ne miten arvokkaita tahansa. Lisäksi Veturimuseon käytössä oleva Toijalan vanha veturitalli on lähes viimeistä metriä myöden täynnä kalustoa. Parhaillaankin käydään neuvotteluja kalustonvaihdoista, joilla saataisiin museoon sen teemaan liittyvää kalustoa ja luovuttaisiin löyhemmin liittyvästä. Tilaa säilyttää ja työstää tällaista vaunua on runsaasti enemmän tarjolla Haapamäellä kuin Toijalassa. Veturimuseota ylläpitävä Museoveturiseura ry on omaksunut toimintaperiaatteekseen nykymuseologian mukaisesti sen, että kaikkea mahdollisesti tarjolle tulevaa ei pyritä haalimaan kokoelmiin, vaan tunnustetaan omat rajalliset resurssit ja keskitytään oman museon ydintoimintaan.

2011-06-30T21:49:00.001+03:00

Työmatkan hyötykäyttöä

Lenkkeilymotivaatio on ollut vähissä ja kadonnut tyystin lämpötilan nousun myötä. Mutta kun
sää on ollut hyvä ja töissä pitää kuitenkin käydä, niin parina viime päivänä olen saanut yhdistettyä työmatkan ja liikunnan polkupyörän kanssa. Matka ei ole pitkä, lieneekö kahtakaankymmentä kilometriä suuntaansa vuodenvaihteessa tapahtuneen työpisteen muutoksen jälkeen. Aamulenkiksi se on sopiva, eikä paluumatka iltapäivän paahteessa ole raskas. Aamulenkin tehon on täydentänyt remonttia odottava koulun käyttövesijärjestelmän lämmönvaihdin kylmän suihkun muodossa. Taloudellista hyötyä parista työmatkapyöräilystä on ollut sen verran, että linja-auton kuukausilipun uusiminen jää ensi viikkoon.

Pihamaalla nurmen kasvu on hidastunut, kuten vuodenaikaan kuuluu. Leikkuuväli on jo reilun viikon pituinen. Kasvimaa sen sijaan alkaa tarjota ruohosipulin ja persiljan lisäksi muutakin suuhunpantavaa. Moneen viikkoon tuskin tarvitsee ostaa salaattia.

Huomenna on vapaapäivä ja tarkoitus mennä väijymään suurta postivaunukaappausta.

2011-06-24T22:22:00.000+03:00

Hyvät Jussit

Juhannusaatonaaton vastainen yö jäi vaihteeksi lyhyeksi, kiitos haapamäkeläistoverien. Kotitalliinsa matkalla ollut "Pikku-Jumbo" juotettiin yökahden tietämissä. Tosin kuin monella aikaisemmalla matkalla, sai uudempi museoveturi - tällä kertaa Dr13-diesel - hinata lämmintä höyryhepoa ja kahdeksaa vaunua jopa 50-60 kilometrin tuntivauhtia. Tunti tallilla kahveineen ei suonut enää unta. Työpäivä oli onneksi helppo.

Kotijuhannus aloitettiin saunan pesulla ja jatkettiin petivaatteiden tuuletuksella.

Perinteiseen aatto-ohjelmaan kuuluu vihta-ainesten haku Ratahallintokeskuksen mailta Tl-Tku-radan varresta. Pönttöjuna Sr1:n vetämänä tuli vastaan. Eletään länsimurteiden alueella, joten vihta säilyi ehjänä. Toisinaan moiset kulkijat aiheuttavat kolmelta aamuyöstä akustisia ja seismologisia häiriöitä, mutta päätin tervehtiä kuljettajaa mieluummin vihta- kuin puukkokädellä. Työtään he tekevät ja asuinpaikka on tietoisesti valittu. Vihtatervehdykseen vastattiin kuskinpukilta vastatervehdyksellä.

Yksi vihta jäi kotisaunaan ja toisen vein vesiämpäriin veturitallin saunalle etelänmatkalta illaksi palaavia tovereita odottamaan.

Juhannusaattoilta on mennyt herkkusalaatteja laitellessa, saunoessa, herkkuja syödessä ja radiota kuunnellessa. Grillaaminen kuuluisi päivän teemaan, mutta päätettiin jättää toiseen kertaan.

Lipunnosto kuului radioaalloille Haapamäen Höyryveturipuistosta ja siellä on Radio Suomen fokus ollut monesti illan mittaan. Ei ole puuttunut kuin Alanko & Peranto -talkshow aattoillan tunnelmaa nostattamaan.

Kesäillan valssi on kuultu ainakin kahdesti, ensin haitarikvartetilla ja sitten täysilukuisella orkesterilla. Kuorosovitus vielä puuttuu. Syystä tai toisesta tuntuu, että jossain vaiheessa iltaa täytyy panna tivoliin pyörimään suomirokkia, ainakin Aknestikin tapaan.

2011-06-18T23:20:00.010+03:00

Höyryn vihkiäisjuhla

Lauantain ohjelmistoon tuli edeltävänä iltana uusi suunnitelma. Tai paremminkin toisaalla tehdyn suunnitelman omaksuminen. Niinpä lauantaiaamunakin herätyskello soitti arkiseen tapaan. Veturitallin pihasta startattiin 6.30. Luksuskyytiä Kartano-Volvon takapenkillä. Orituvalla nuorille miehille aamiais- ja takapenkin vanhemmille herroille kahvitauko. Suolahden vanhalle asemalle saavuttiin juuri määräaikana. Tapahtuma-alueen portin kohdalla askel nopeutui kohti veturitallia, jossa päivän päätähti jo paistatteli kääntöpöydällä. Ensipuhallus matkalla kansan katseltavaksi:

Höyryveturin tekeminen romusta liikkuvaksi ei ole vähäinen saavutus. Ei minkään veturiyksilön kohdalla. Tänään juhlittiin Tapani Laaksomiehen ja Höyryraiteen väen uudelleenrakentaman Hv3 nro 995:n uudelleenkäyttöönottoa Suolahdessa.

Kansanjuhla oli toteutettu edellisvuosikymmenen Höyryfestivaalien malliin. Järvellä vihelsi Iisveden Metsän höyryhinaaja halukkaita risteilyttäen. Nelivaunuinen Dm7-juna, "Lättähattu", kuljetti väkeä aina Jyväskylästä saakka. Asemalla monen eturivin elokuvan luottoesiintyjä Tk3 nro 1150 puhisi lämpimänä, mutta kohteliaasti jätti ykkösraiteen Hv3:lle.

Pippurinen Tve3-museodieselveturi viihdytti ainakin harrastajia kaksitahtidieselmoottorin ärhäkällä äänimaisemalla ja arvuutuksilla veturiyksilön vaiheista.

Museoautoja oli näytillä joukoittain. Kolme Angliaakin, hajasijoitettuina niin, että valokuvaan sattui vain yksi:

Hannu Taanila piti juhlapuheen ja pirstasi Snellmanista, rautateistä, kodista, rautateistä, uskonnosta, rautateistä, isänmaasta, rautateistä, EU:sta ja rautateistä. Pappi vihki veturin uudelleen käyttöön otetuksi. Kuoro lauloi ja hanuristit soittivat.

Yleisöä ei höyryvetureilla kuljetettu, mutta katsojien ja valokuvaajien iloksi päätähti teki näyttävän poistumisen varikolle ja encoren vaihteen kautta. Ilkan ja Saken kanssa tehtiin radanmutkaan alkuasetelma, mutta kuvausrintamaperiaatteesta piittaamattomat olivat isoilla, rumilla ja ennenkaikkea tyhmillä päillään pilata yhtäältä sähkötolpattoman ja soratukikerroksisen radan ja toisaalta faradaynhäkittömän tenderin ainutkertaisen yhdistelmän. Se ei haitannut, että veturin ovella ja tenderissä näkyi ylimääräisiä musta-asuisia miehiä Museoveturiseura-teksti selässään.

Kutsuvieraat kuulutettiin kahville vaunuun. Toijalaankin kutsu oli välitetty, joten kursailemattomuus tuotti kakkukahvit ministeriöluokan seurassa.

Kotimatkalle lähdettiin Keski-Suomen Ilmailumuseon kautta. Tinkasimme nelihenkisen joukon sisäänpääsyn ryhmälipulla, kun esitteitä ryhdyttiin vaihtamaan. Jani ja minä innostuimme imitoimaan hävittäjälentäjää tai ainakin Kummelin combat fighter Azizia, Jani Drakenin ohjaamossa ja minä MiG:n.

Kuoreveden Hallista löytyi toinen ilmailumuseo ja sen kaarihallista mitä mielenkiintoisimpia harvinaisuuksia. Ensimmäisen maailmansodan aikaiset saksalainen Rumpler ja ranskalainen Caudron. Suomen oloihin dedikoitu Bristol Bulldog.

Ja MiG:n rakettikasetti, jonka lataamista sai vapaasti harjoitella. Museologisesti relevantti eläytymisemme "Älä koske siihen... pane se pois!" tyhjensi hallin nopeasti niistä harvoista, jotka olivat paikalle sattuneet.

Pienesinenäyttelyparakki oli museomuseo jos mahdollista vielä suuremmassa määrin kuin Suomenlinnan Ehrensvärd- museo. Ja tämäkin mitä viehättävin sellainen. Sisäänpääsystä ei kehdannut edes tinkiä.

2011-06-17T08:01:00.001+03:00

Aamuvuoro

Päijät-Hämeessä museojunaillaan tulevana viikonloppuna. Kuten tapana on, kalusto siirretään öiseen aikaan, kun raiteilla on vähemmän liikennettä.

Aikataulunmukainen saapumisaika 3.15 piti. Dieselvoima veti, mutta huollon kohteena oli lämpimänä hinattava höyryveturi. Tankkaus alkaa sujua melkein kuin F1-, tai ainakin Tk3-ajoissa. Heti pysähtymisen jälkeen letku kiinni veturin täyttöventtiiliin ja palokaivon hana auki. Tenderin vesisäiliö täyttyy noin kymmenessä minuutissa.

Joku veljesseuralainen käväisi kahvilla miehistöhuoneessa, joku rasvasi höyryveturin niveliä. Tauko päättyi vartin verran ennen aikojaan, kun kauko-ohjaaja antoi luvan lähteä heti rekkajunan perään.

Seitsemään töihin lähtevät miettivät, kannattaako enää mennä nukkumaan. Oma työpäiväni menee vaihteeksi Tampereella. Ei ole kiirettä linja-autoon.

2011-06-11T22:44:00.007+03:00

Avajaispäivä

Veturimuseon avoinnaolokausi alkoi jo kesäkuun alussa, mutta virallisesti avajaisia vietettiin tänään. Museoveturiseuran vastuulla oli lähinnä se, mitä parhaiten osaamme, eli käytännön infra-asiat. Paljon asioiden eteen oli tehty jo kevään aikana, teemanäyttelyn pystytyksen aputöistä perusnäyttelyn liikkuvan kaluston järjestelyihin.

Simo oli ehtinyt leikkaamaan nurmea jo viikolla. Esko toi siimaleikkurin ja helteestä piittaamatta suoritti parituntisen heinänkatkontaoperaation raiteiden väleistä ja tallin takaseinältä. Valtakunnallisen keskusmuseon johtaja M. Bergström totesi avajaispuhetta pitämään tullessaan, että koskaan eivät näiden kulmien paikat ole olleet niin siistissä kunnossa kuin nyt. Ruohonleikkauksen ohella on harjoitettu maalaamista ja muuta ylläpitotoimintaa.

Avajaispäivän ohjelmassa oli valtakunnallisen museoajoneuvopäivän hengessä Toijalan Seudun Mobilistikerhon ajoneuvojen esittely.

Museon kannalta varsinainen teema oli Työväenmuseo Werstaan ja Suomen Rautatiemuseon tuottaman Veturimiesten matkassa -teemanäyttelyn avaaminen. Museoajoneuvopäivän merkeissä työnsimme talliraiteelle katseltavaksi Dm7-kiskoauton, monen muistaman "Lättähatun". Tulevien vuosien rautatieharrastaja lähti kaveriksi lukitsemaan "Lätän" sivuovia. Halusi nähdä, mitä minkin lukitun sisäoven tai luukun takana on. Tietysti piti konepeittokin nostaa. "Montako sylinteriä?", kysyin. Konsta laski hehkutulppia ja päätyi kahdeksaan. On näistä museopilttuista ennenkin ammattilaiseksi lähdetty.

Pekka puki päälleen huomioliivin ja otti tienpään vahdittavakseen. Niinpä "On ne passe pas" päti vielä tiukemmin kuin Verdunin seudulla viime vuosisadan alkupuolella, ja alueelle tuli vain museoajoneuvoja. Ainoa hankaluus syntyi, kun vaalea Toyota oli ennen sisääntulotien vartiointia ehditty parkkeerata museoautoille varatulle alueelle. Ei muuta kuin tien toiselle puolen lentopallokentille ja etsimään sen näköinen koppi, josta voisi löytyä toimitsijoita. Sieltähän heitä löytyi, Eero ja Risto, tuttuja miehiä. Tuttu oli heille auton omistajakin. Erätuloksia merkatessaan ehtivät tehdä puhelinsoiton ja parin minuutin päästä museoparkkialue oli vapaa museoautojen tulla. Pikkukaupungin etuja.

Pari kaksipyöräistä käväisi, mutta läsnäolonsa olisi ollut toivottavaa pidempäänkin. Heikillä oli kiire kotiin Pappatunturinsa selässä. Muovikatteineen mitä 80-lukulaisimman Citroen-katumoottoripyörän ajajan olisi pelkästään ajokkinsa museaalisten ansioiden vuoksi suonut viihtyvän pidempään.

Museoajoneuvopäivän tarjontaan kuului toistakymmentä museoautoa vuoden 1928 Chevrolet-henkilöautosta vuoden 1970 Hanomag-Henschel-kuormuriin, autoon jossa on nimensä puolesta veturia kahden edestä. Sarille iso kiitos asian järjestämisestä!

Museoautoalueella pyöriskellessäni jouduin useamman kerran vastaamaan esitettyyn kysymykseen pahoitellen, että täytyy kysyä viisaammalta.

Vasta toisen tai kolmannen kerran jälkeen tajusin, että Vanaja-logolla koristettu lippalakkini taisi ohjata asianharrastajat luulemaan lajitoverikseen. Toki Vanajakin - römeä-ääninen 505 - täällä Vanajan-Hämeessä oli näytillä, paikallisen perinteikkään kuljetusliikkeen väreihin entisöity vanha postikuorma-auto.

2011-06-09T22:15:00.001+03:00

Talviturkki pois

Viime keväänä heitin talviturkin viileässä purossa Evon metsäseuduilla toukokuun alkupäivinä. Nyt meni reilu kuukausi myöhäisemmäksi, ja muutamat uimavedot tein Mallasveden jo mukavuusalueelle lämmenneessä vedessä kuntayhtymähallituksen kokouksen jälkeen.

Iltakokoukseksi kun ei venähtänyt, niin kotona ehti vielä leikkaamaan ruohon. Samalla tuli tehtyä nurmelle kesän ensimmäinen ilmastointi. Ruohonleikkaus on ollut tähän saakka torstaipuuha. Jos helteet jatkuvat, voi leikkaustahti harventua jo tässä vaiheessa kesää.

Lisää sadevettä tynnyreihin jo kaivattaisiin.

2011-06-07T22:37:00.000+03:00

Myyntipuheita kuuntelemassa

Olen viettänyt kaksi työpäivää pääkaupungissa Tieteiden talolla. En tosin tieteen tekoon osallistumassa, mutta talon tiloja vuokrataan vaikkapa Microsoftin kaltaiselle yritykselle asiakasseminaarien järjestämistä varten.

Kuulijakunta koostui ammattioppilaitosten tietohallintoväestä, jolle on sorvattu uutta ohjelmistolisenssisopimusta jo melkein vuoden päivät. Microsoft myy mieluusti kouluille(kin), ja ehkä se kohta alkaa näkyä myös hinnoissa.

Koulujen enemmistö taitaa olla painottanut hankinnoissaan perinteisiä käyttöjärjestelmä- ja peruspalvelinalustoja ja työvälineohjelmistoja, ja Microsoft myisi varmasti mielellään nykymuodinmukaisia palveluintensiivisiä kokonaisuuksia viestintäratkaisuista toiminnanohjausjärjestelmiin. Tuskin myy ainakaan vielä vähään aikaan, jos paneutuminen niiden asiakasnäkökulmaan lainataan suoraan yritysmyynnistä. Koulujen toiminnanohjausjärjestelmä, opiskelijahallintaohjelmisto, on niin monimutkainen paketti, että yhtään sellaista ei tietääkseni ole saatu täysin toimivaksi niin, että se ongelmitta palvelisi jokaisella ammatillisen koulutuksen toimintakentällä. Vaikea uskoa, että asiakkuudenhallintaohjelmiston muunnos ainakaan parempaan taipuisi. Jotain asiakasryhmän erityistarpeisiin paneutumisesta kertoo sekin, että keskitetyn viestintäratkaisun esittelyssä mahdollisuudet käyttää sitä verkko-opetukseen - asiakkaan ydintoimintaa palvelemaan - mainittiin esittelyn lopuksi "ai niin" -tyyliin yhdessä lauseessa. Adobe on saanut omat vastaavat tuotteensa jo verraten syvälle koulujen arkeen onnistuneella liittoutumisella pedagogien kanssa.

Tuli mieleen, että jos perustuotteet, käyttöjärjestelmät, palvelimet ja työvälineohjelmat, toimivat ja tyydyttävät asiakkaita, mitä kaikkea kannattaa yrittää myydä yhdelle, globaalisti varsin pienelle mutta sitäkin vaativammalle asiakasryhmälle. Tai ehkä ei yritettykään

Isossa salissa lienee ollut satakunta osallistujaa. Uusimpien virtausten perässä ammattikouluväkeä ei riepotella päätellen siitä, että kaksi tai kolme taulutietokonetta osui silmääni. Käytännössä kaikilla taisi olla jokin sähköinen viestin, aika monella enemmän tai vähemmän älykäs matkapuhelin, mutta ylivoimaisesti yleisimpänä perinteinen bisneskannettava, kooltaan jossakin miniläppärin ja pöytäkoneenkorvaajan välimaastossa.

Vai sittenkin tiedettä?

Paitsi että oli puitteiltaan arvokas, Tieteiden talo soveltui henkensäkin puolesta tietotekniikka-aiheiseen seminaariin, vaikka bisnesohjelmistojen maahantuoja järjestäjänä häärikin. Ainakin jos otetaan vaari brittiläisen fyysikon ja Mathematica-ohjelmiston alullepanijana tunnetun tietojenkäsittelyvelhon Stephen Wolframin äskettäin The Economistissa referoidusta filosofiasta, jonka mukaan luonnonlait ja jopa yhteiskunnalliset ilmiöt ovat tieteellisesti mallinnettavissa eräänlaisina yksinkertaisina tietojenkäsittelyalgoritmeinä ja niistä rakentuvina hyvinkin monimutkaisina kokonaisuuksina.

Wolframin näkemyksen mukaan algoritminen mallintaminen päästää tutkijat syvemmälle tutkimuskohteisiinsa kuin muutaman sata vuotta vallalla ollut matemaattinen lähestymistapa. Sinänsä Wolframin ajatusmallissa ei liene paljoa uusia palikoita: soluautomaatteja, jollaisina Wolfram näkee luonnossa ja yhteiskunnassa esiintyvien ilmiöiden juuret, on tutkittu jo kauan, eikä perusidea taida olla kovin kaukana olio-ohjelmoinnistakaan, jossa lukuisten sinänsä melko yksinkertaisten olioiden toiminnallisuus toteuttaa ohjelman toiminnan. Vanhassa kunnon APL:ssä vastaavia perustoiminteita kutsuttiin idiomeiksi.

Kovin arvovaltaista kannattajakuntaa Wolfram ei teorioilleen tiettävästi ole saanut, ja käytännön töissään hän on keskittynyt Mathematica-ohjelmiston kehittämiseen ja WolframAlphan, tietämyskoneeksi kutsumansa hakukoneen rakenteluun. Yhtä kaikki, kaltaiselleni matematiikkaa aina vierastaneelle, mutta tietokoneista ja ohjelmoinnistakin ainakin joskus pitäneelle tällainen tiedekäsitys kuulostaa houkuttelevalta.

Onko sitten Wolframin tietojenkäsittelyllinen tiedekäsitys niin kaukana matematiikkaan perustavasta mallintamisesta kuin Economist-lehti antaa ymmärtää? Uusimman Hesarin kuukausiliitteen laaja juttu matemaatikon ja filosofian professorin Jaakko Hintikan elämäntyöstä vastaa kielteisesti ja vastaus voidaan tiivistää sanaan logiikka.

Asian vierestä, miksiköhän toista matemaattisfilosofista professoria, Yrjö Ahmavaaraa ei mainittu edes sivulauseessa, kun Hintikasta kirjoitettiin? Tieteen pahis ehkä, ensin kyberneetikko ja sittemmin jotain muuta, mutta liikuskeli samoilla ajatuksenpoluilla.

Miettiköön hevonen moisia. Sillä on iso pää.

Tiedettä en harjoita enkä harrasta, mutta harrastuspuolella tulee toisinaan eteen tuotoksia, joista ei voi kieltäytyä. Niin houkuttelevasti oli pantu tarjolle juuri ilmestynyt uudelleentoimitettu Topeliuksen "Finland framställd i teckningar" kaikkine 120:ne grafiikanvedoksineen, että lähes 500-sivuinen opus oli pakko ostaa kirjahyllyyn. Monen Suomen vanhempaa historiaa käsittelevän kirjan kuvitustehtäviä ovat palvelleet tästä kirjasta lainatut, aikansa nimekkäiden taiteilijoiden, kuten Knutsonin ja von Wrightin, piirrokset. Svenska litteratursällskapetille hatun nosto moisesta kulttuuriteosta!

Topelius oli historian professori ja hänen aikanaan historia oli tarinoiden keräämistä ja niiden kertomista. Harrastelijaa vähän huolestuttaa, mitä mikrohistoria ja muu tarinoiden tuominen jälleen keskiöön tekee aikanaan työllä ja vaivalla rakennetulle historiatieteelle.

Siirretään tämäkin asia hevoselle.

2011-06-05T21:12:00.000+03:00

Kustaanpäivän aatto

Kustaanpäivä on huomenna. Vanha mutta gregoriaanisen almanakan mukaan elävä kansa sanoo, että ennen kesäkuun kymmenettä ei kannata istuttaa avomaalle. Ennakoimme, ja eilen ladotun muurin suojiin kaivettiin toiveet kesän salaattiherkuista ja muusta kukoistuksesta.

Kasvilava tuli pestyksi ja kuivatuksi aamupäivän auringossa. Sisälle torilta eilen haetut kurkuntaimet ja tänään puolisoni puutarhalta hakemat tomaatit ja paprika.

2011-06-04T22:16:00.004+03:00

Sotageneraattori

Viime sota-ajan tapahtumista on taas meikäläisittäin tulossa kuluneeksi pyöreitä vuosia. Joukkoviestimissä kai ajatellaan, että kun tutkijaksi ei pysty, faniksi ei halua ja kaikki saavutettavissa oleva on jo kirjoitettu, niin tehdään sitten jatkosotageneraattori. Nimi oli sen verran hurja, että piti ihan lähdekoodista katsoa, varaako ohjelma pääesikunnalle puolustuksellista toimintaa suuremmat reservit, lähettää naapurimaan yksiköille tulikomentoja tai käskyn ennaltaehkäisevästä ilmaiskusta vai järjestääkö peräti liikekannallepanon maamme vaikeakulkuisimmissa osissa? Ei sentään, vaan Kansallisarkiston aineistosta arvotaan kohtaloita kotiseudun perusteella.

Hesarin kuukausiliitteen juttu 20-vuotiaista nuorista miehistä laittoi ajattelemaan, että 20 vuotta sitten taisi olla aika helppoa. Vai oliko? Muutama vuosi sitten luokkakokouksessa useampi muisteli, miten ammattiin valmistuminen sattui juuri laman alkuun ja piti ensi töiksi alkaa etsiä uutta. Toisaalta silloin asiat olivat omassa kädessä. Lehtijuttu vihjaa, että nyt 20-vuotiaat nuorukaiset, taloudellisesti ja henkisesti lentokyvyttömät, ovat kohtaloonsa pysyvästi tuomittuja, jos heidän vanhempansa putosivat oksalta vuonna 1991.

Saman ikäluokan nuorista naisista ei tarvitse kertoa lehdissä. Nuorisotutkijoiden ei tarvitse mennä yläkouluun tai sotaväkeen heitä havainnoimaan. He kertovat tarinansa itse. Montako ruudullista nykyistä blogilistaa saa selata ennen kuin vastaan tulee laajempi esiintymä muita kuin parikymppisten naisten elämästä kertovia tekstejä?

Museohommia ja kylmää muurausta

Sain järjestettyä töistä vapaata perjantai-iltapäiväksi ja pääsin auttelemaan museon kesänäyttelyn pystytyksessä. Talkooporukasta useimmat olivat hankkineet koko päivän vapaata, joten taisin olla viimeinen tallille tulija. Veturimiesten matkassa ollaan tänä kesänä Työnväenmuseo Werstaan ja Suomen Rautatiemuseon laatiman näyttelyn avuin. Näyttely taitaa olla komein, mitä Veturimuseolla on tähän mennessä ollut.

Lauantaipäivä aloitettiin käymällä torilla. Lavakurkkua ja maissia matkasi pyöränsangassa kotiin. Päivä hurahti kivitöissä. Oriveden mustaa muurikiveä ladottiin uudistetun kasvimaan reunoille. Kylmä muuri, kuten arkeologian ja rakennushistorian tuntijat sanovat. Lämmin sen latomisessa silti tuli. Huomenna on istutuspäivä.

2011-06-01T23:14:00.001+03:00

Sarja-aivastuksia

Maanantaina tuli ei-toivottu vieras, flunssa. Parempi nyt kuin muutamaa päivää, viikkoa tai kuukautta aiemmin. Lämpimillä keleillä kelpaa kipeillä.

Radiossa pisti korvaan, että aikovat keskeyttää hallitusneuvottelut koulujen päättäjäis- eli lakkiaispäiväksi. Vaikka statuslakkeja näkyi jo tänään. Koulu kun voi päättyä myös ammattiin valmistumiseen. Kun en enää ole opetustöissä, olin vähällä jäädä paitsi suvivirrestä. Ehdin sentään.

2011-05-29T20:15:00.002+03:00

Sateinen sunnuntai on hyvä lehdenlukupäivä

Edellisyön jälkiä on korjailtu vielä pyhäpäivänä. Rakon puhkaiseminen kuuluu asioihin, jota ei mielellään anna muiden käsiin. Muutama sentti lisää liimasidettä olisi säästänyt tältä.

Kesäiseen tapaan Hesari täytti aamulla postilaatikkoa. Sunnuntainumeroa on tullut tilattua lähinnä kulttuurisivujen vuoksi. Ei ole perustetta tilata kallista vieraan seudun paikallislehteä sen suuremmalla rahallisella panostuksella.

Viikolla radiossa lehdistöalan ammattilainen Johanna Korhonen äimisteli, kun journalistiikan opiskelijaryhmässä vain muutamalle tulee sanomalehti ja heidänkin enemmistölleen vanhempien tilaamana. En muista, mainitsiko hän jotakin yhtäältä opintotukien, kesä- tai osa-aikatöiden, työllistymismahdollisuuksien tai tiedekorkeakoulukaupunkien elinkustannusten ja toisaalta lehtien (opiskelija)tilaushintojen välisestä suhteesta.

Lapsuudenkodissani luettiin Hesaria. Se jätti itsestään kuvan valtakunnan tasaisena yleislehtenä, vähän kuin TV- ja radiouutisten taustoittajana. Pravdana, voisi noihin aikoihin vihamielisesti suhtautuva sanoa. Vuosiksi se jäi, ja takaisin lukukenttään tultuaan oli muuntautunut lähemmäksi nimeään. Liiankin.

Tänä päivänä taitaa olla niin, että yleiset asiat luetaan "ilmaiseksi" verkosta. Rahalla tilaamalla osoitetaan maakunta- tai kotiseutuhenkeä, jos osoitetaan.

2011-05-28T20:01:00.003+03:00

Seitsemän tunnin iltakävely

Niin kuin kotipuolessa ei olisi kevyenliikenteenväyliä ja metsäpolkuja, piti lähteä perjantain iltakävelylle Vantaalle saakka. Kesäyön marssin melko militaristisista juurista muistuttaa enää tapahtuman nimi ja yhden käden sormin laskettavissa oleva määrä joukko-osastojen ja reserviläisjärjestöjen marssijoukkueita.

Tapahtuman järjestelyissä Puolustusvoimilla on silti edelleen merkittävä osa. Alunperin kesäyössä marssittiin Tuusulan-Keravan seudulla, jossa silloinen Hyrylään sijoitettu Helsingin Ilmatorjuntarykmentti hoiti järjestelyt palopituuskoneiston tarkkuudella. Sittemmin ilmatorjuntarykmentti siirtyi harjoittamaan taivaallista ohiammuntaa Parolannummelle, ja marssitapahtuma siirrettiin kolme vuotta sitten Vantaalle. Järjestelytehtävissä käytettiin aluksi maakuntajoukkoja ja muuta vapaaehtoista maanpuolustusväkeä, mutta sekin kävi sotaväelle kuulemma liian kalliiksi. Alunperin kaksipäiväinen - tai paremminkin yksiöinen ja yksipäiväinen - tapahtuma supistettiin viime vuonna yhteen yöhön ja samalla ilmeisesti nipistettiin järjestelyvoimavarat minimiinsä. Tulos ei ollut hyvä. Puutteita oli muun muassa opasteissa ja huollossa.

Nyt näytti siltä, että niin järjestäjät kuin osallistujatkin olivat päättäneet yrittää vielä kerran. Reiteille lähti noin tuhannen jalkaparin joukko, saman verran kuin useina edellisinä kertoina. Vakio-osallistujien odotukset saattoivat olla matalalla viimevuotisen perusteella, mutta nyt järjestäjät onnistuivat ne ylittämään. Asiat toimivat taas.

Voi olla, että viime vuoden sateinen keli sai muutkin asiat näyttämään synkiltä. Nytkin sateli lähtiessä ja ensimmäisen kymmenen kilometrin matkalla. Toisaalta ennen laskemistaan aurinko ehti vielä tervehtimään ja sää pysyi sateettomana loppuun saakka.

Sadekeli on asenne- mutta myös varustekysymys. Goretex-tuulipuvun kosteussuojaominaisuudet riittivät. Vielä tärkeämpi on kenkävalinta. Omalle kävelyaskeleelleni eivät lenkkikengät sovi, jos askellettavana on yhtään pidempi matka. Valintani tällaisille lenkeille ovat aina maiharit mallia sotaväki. Nyt joutuivat ensimmäisiin tositoimiin viime syksynä hankkimani m/05:t. Verrattuna aiempiin m/91:iin pitäisin niitä vähintään yhtä hyvinä. Vaikka kengät olivat vain vähän käytetyt, ne istuivat jalassa hyvin. Ainoana miinuspuolena voisi pitää kantapäälle sallittua turhan laajaa liikerataa. Mutta siltäkin osin olisin välttynyt rakoilta liimaamalla toisenkin pätkän teippiä ongelma-alueelle. Kevyttä kauriinaskelta ottava puolisonikin päätyi kostean kelin vuoksi maihareihin. Hänen hyvinpalvelleiden "ysiykköstensä" vedenpitävyyttä paranneltiin ennen lähtöä goretexsuihkeella, ilmeisen onnistuneesti.

Reitit vaihtelivat kehätietä ja päärataa reunustavista kevyenliikenteenväylistä omakotialueiden kapeisiin teihin ja metsäisiin lenkkipolkuihin. Tikkurilassa poikettiin urbaanissa ympäristössä. Eri pituisista matkavaihtoehdoista puolisoni kanssa valitsimme pisimmän, 40 kilometriä. Kyseessä ei ole kilpailu eikä aikaa oteta, mutta maaliin Hakunilan urheilukentälle tulimme vähän ennen kello yhtä, mikä tiesi aikaa kuluneen hiukan alle seitsemän tuntia.

Lähdimme ajelemaan saman tien kotia kohti, tosin Petikosta vauhtia hakien - Kehä III:n Tampereen suunnan liittymä kun piiloutui pimeässä onnistuneesti maanrakennustyömaalle. Kevätöisellä moottoritiellä oli oikeastaan aika hauska ajaa.

Kotona saunottiin, ja nukkumaan päästiin vasta kellon käydessä neljää. Lauantaipäivä on ollut raukea ja hidaskulkuinen.

Muutamia kuvia marssilta.

2011-05-26T21:32:00.001+03:00

Hallintotoiminnan oikeudellisten perusteiden tenttikysymyksiä

Eilen järjestettiin avoimen yliopiston lukukauden viimeinen luentotentti. Julkisoikeuden perusteissa tentittävänä oli luentosarja Hallintotoiminnan oikeudelliset perusteet, joka tutkintovaatimusten mukaan kattaa 11 eri lakia. Luentojen painopiste oli hallintolaissa ja kuntalaissa.

Kysymyksiä oli kolme. Hallinnon oikeusperiaatteita muistelen kysytyn jo syksyllä julkisoikeuden peruskurssin tentissä, silloin toisin harkintavallan rajoitusperusteiden nimellä. Toisessa tehtävässä piti kertoa asianosaisen kuulemismenettelystä. Kolmas tehtävä oli soveltava. Tarjolla oli kaksi tapauskuvausta, joista toisessa oli kyse hallintopäätöksen asiavirheen korjaamisesta ja toisessa kirjoitusvirheen korjaamisesta. Annettujen tietojen perusteella piti selvittää, onko hallintopäätöksen korjaaminen tapahtunut lainmukaisesti ja luonnollisesti perustella vastauksensa. Vastasin kirjoitusvirheen korjaamista koskevaan vaihtoehtoon, mutta on myönnettävä, että minulla menivät hallintolain asiavirheen ja kirjoitusvirheen korjaamiseen liittyvät säännökset sujuvasti sekaisin. Harmittaisi vähemmän, jos ei heti tentin jälkeen tarkistaisi lakitekstistä tai muistiinpanoista.

Jos tentti oli hankalahko, oli tämänpäiväinen työpäivä luksusta. Ties miten pitkästä aikaa sai keskittyä yhteen asiaan ja hoitaa tuleviin oppisopimuskoulutuksiin liittyvän aikaavievän tehtävän kerralla kuntoon.

Kotona oli pihatyöilta nurmikonleikkuun merkeissä. Kauniimpi asukas muotoili uutta kasvimaata ja karvaisimmat hakeutuivat sopivalle etäisyydelle ruohonleikkurin meluhaitoista.

2011-05-22T22:19:00.001+03:00

Pyörän selkään

Joku amerikkalainen lahko oli kuulemma ennustanut maailmanloppua tälle viikonlopulle. Eihän yläkerta sellaisia järjestele, kun sääksmäkeläisetkin olivat ehtineet rasvata ketjut ja pumpata renkaat perinteiseen seitsemän kirkon pyöräilyyn. Vanha Sääksmäen seurakunta käsittää tätänykyä kolme seurakuntaa: Sääksmäen, siitä vuonna 1483 irrottautuneen Akaan ja viimeksimainitusta vuonna 1589 irtautuneen Urjalan. Maallisen paikallishallinnon kuntia on yhtä lailla kolme, joskin Sääksmäki käyttää toistaiseksi yhden taajamansa, Valkeakosken, nimeä.

Talon kauniimpi asukas lähti työn puolesta pyöräilijöitä huoltamaan. Samoihin aikoihin nousin Helkaman satulaan ja lähdin polkemaan kohti Urjalaa. Varhainen pyöräilijä välttää tuulen. Taisin olla kolmas Urjalan kirkolta matkaan ilmoittautunut. Kylmäkoskella paidan vaihto lyhythihaiseen, lasi mehua ja pusu. Sitten jaksoikin taas.

Viialassa lisäsin säestystä tuulen huminaan. Vanhan MP3-soittimen radio ei enää toimi ja tallennustilaa on maltilliset 250 megatavua, mutta hyvin se edelleen soittaa. Matkamusiikin rungon muodosti Jean-Michel Mauricenpoika Jarren 35 vuoden takainen Oxygene-albumi höysteenään Prodigya, Inertiaa ja muuta polkemiseen sopivaa menneen maailman musiikkia. Kumma sinänsä, että Jarre rakensi 70-luvun analogisilla syntetisaattoreilla äänimaailmoita, jotka tänäkin päivänä turhaan hakevat vertaistaan. Makuasioita toki.

Sykemittari oli matkassa, mutta matkamittaria ei. Lenkin pituus on tiettävästi noin 90 kilometriä. Syke kohosi parhaimmillaan 171:een Riisikkalan mäkeä noustessa. Yritin pitää sen maltillisella alueella ja taisin onnistuakin. Kiire ei ollut.

2011-05-21T20:44:00.004+03:00

Vesakkotalkoot

Museoveturiseura järjesti pyynnöstä ylimääräisen talkoopäivän. Teema oli kadonneen raiteen metsästys. Tarvittiin seitsemän miestä varusteinaan Eskon järjestämät kaksi raivaussahaa ja kolme moottorisahaa sekä muutama rautakanki, pari lapiota ja vesuri. Ja moisen arsenaalin kanssa tietenkin lääkintävahtimestari, yhtenä seitsemästä.

Ensin oli pöheikkö:

Motorisoidun raivauksen hoitivat ammatikseen vastaavia työkaluja käyttelevät Esko ja Simo. Juha sai Ilkan kanssa keskittyä vaihteen öljyämiseen ja vetreyttämiseen, kun lääkintätoimenpiteitä ei tarvittu.

Parissa tunnissa raide oli vesottu siihen kuntoon, että alkukesän aikana tapahtuva pieni vaihtotyöliike on mahdollinen. Asianomaisella kalustoyksiköllä testattiin, että se varmasti liikkuu ja kannot kiskojen viereltä tulivat riittävän lyhyiksi.

Ja pöheiköstä löytyi kaksi raidetta:

Veturitallille palattiin ruokapaikan kautta ja ryhdyttiin mittailemaan. Hurjalla joukolla oli lisää hurjia suunnitelmia, tällä kertaa oman kaluston suhteen, mutta livahdin kotiin ennen kuin niitä alettiin toteuttaa. Illan mittaan bitit toivat nähtäväksi, että siirrot onnistuivat hyvin. Museon ensimmäisessä pilttuussa on ensi kerran pariin vuosikymmeneen jotakin "uutta" nähtävää.

2011-05-19T21:41:00.001+03:00

Pärinää pihamaalla

Illalla alkoi nurmikonleikkuukausi kotipihassa. Kolme päivää myöhemmin kuin viime kesänä. Kevät on ollut ajoittain lämmin ja sadettakin on saatu, mutta ruohon kasvu näyttää pysyneen hiukan maltillisempana kuin vuosi sitten. Olisikohan osuutta asiaan kevätlannoitteen vaihdolla kemiallisesta tuotteesta biologiseen? Seurataan tilannetta. Varsinkin sammalentorjuntaominaisuudet kiinnostavat.

Talon kauniimpi asukas otti iltapuhteekseen vanhan nurmikon raivaamisen uuden kasvimaa-alan tieltä. Kaksi karvaisinta asukkia taas valmistautuivat yövuoroon unten mailla.

Kesäkauden pihapuuhaksi tilasin viisi ja puoli tonnia kiviä. Ja loppukesäksi junaliput pohjoiseen.

2011-05-15T21:47:00.000+03:00

Sadetta odotellessa

Leppoisan sunnuntaipäivän ohjelmaan kuului ilmalämpöpumpun suodattimien puhdistus ja ruohonleikkurin öljynvaihto. Ensinmainitun osalta Fujitsu osaa muistuttaa vilkuttamalla merkkivaloaan. Tehoa heikentävää suodattimien tukkeutumista ei pitäisi päästä tapahtumaan, kun ohjeiden mukaan imuroi kaksi suodatinta ja pesee kolmannen aina valon vilkuttaessa.

2011-05-14T22:22:00.002+03:00

Pyörä esiin ja ostoksille

Viime viikonloppuna yksivaihteinen tuli kuntoon, ja työmatkojen alku- ja loppuosuudet kodin ja rautatieaseman välillä ovat olleet yhtä juhlaa ympärilyövän kapan aikaan verrattuna. Eilisiltana tuli avattua pyöräilykausi vaihdepyörän kanssa. Testilenkiksi sopiva oli matka kotoa reserviläisyhdistyksen majalle kokoukseen. Menomatkalle osui houkutteleva metsätien pää, ja kello kertoi, että kiirettä ei ole. Tien muuttuminen poluksi taas kertoi, että hybridipyörä ei ole maastopyörä tai ainakin että ajajalla ei ole taitoa. Palasin maantielle. Harjoituksen puutetta kai. Lapsena tuli ajettua paljon metsittyneillä vanhoilla soranottopaikoilla isojen poikien mopoilun renkaanjäljissä.

Polkupyörä oli myös hyvä syy jättäytyä saunaillasta: viluhan siinä tulisi, jos saunaiholla metsäkulmilta kotiin polkee. Idän puoleinen tuuli vahvisti, joskin teki kotimatkasta hitaamman kuin menosta.

Lauantaipäivän alkupuoli pyhitettiin shoppailulle. Ensin maitokärryjä lykkien lähipuutarhalle, josta kärryjen täytteeksi pelakuut ulkorakennuksen ikkunalle, persiljat ruukkuun ja koristebataatti lämpöisiä kelejä odottamaan. Bataattia emme ole ennen kasvattaneet, mutta joku kokeilu aina tarvitaan. Sitten auto alle ja torille hakemaan chilipensas maakuntaa kiertävältä yrttikauppiaalta. Kotikunnan kahdessa muussa taajamassa käytiin multa- ja huonekaluhankintojen merkeissä ja sämpyläkahvilla.

Torstai-illan ukkossade täytti tynnyreitä sen verran, että talon kauniimman asukkaan ryhtyessä istutuspuuhiin sain viimein pestyksi talvirenkaat ja lintulaudan.

Salamyhkää

Tuntuu siltä, että viime aikoina museorautatiealalle on rantautunut pikkutyttökulttuuri. Tykätään salaisuuksista. Esitetään pyyntöjä tai annetaan lupia ja samalla kuiskataan, että tämä on sitten salaista. Olkoon salaisuuksia, jos se on kivaa. Mutta salaisuuksista kuiskutteleminen voi saada aikaan noloja tilanteita kuiskuttelijan kannalta. Vaikkapa niin, että salaisen harrasteavunpyynnön vastaanottaja joutuu kysymään virallisilta tahoilta, onko avunpyytäjällä puhtaat jauhot pussissaan. Tästä aikanaan kuullessaan avunpyytäjä arvatenkin loukkaantuu ilmeisen luottamuspulan vuoksi. Äijäkulttuurisessa viiteryhmässään avoimilla korteilla pelaamiseen tottunut haistaa yllättävässä pikkutyttöilyssä palaneen käryn, vaikka siihen ei tosiasiallisia syitä olekaan.

Edellä sanomallani en halua viitata yksittäiseen asiaan, vaan yleistyneeseen ilmiöön. Eri puolilla hyssytellään. Tai esitetään toiveita, millaisia kuvia sopii julkaista blogissa tai vaunut.org:ssa. Erikoisinta asiassa on se, että joskus hyssyttelevä yhteisö voidaan nähdä kuuluviksi viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa tarkoitetuksi julkista tehtävää hoitavaksi yhteisöksi. Tai ainakin sen olemassaolo tai toiminta perustuu julkiseen subventioon.

Toimikoon kukin, miten haluaa. Meidän porukka auttaa, missä pystyy. Ei lavertele, mutta ihmettelyä ei voi kieltää.

2011-05-12T22:25:00.000+03:00

Maaseututyömatkailua

Työviikko on ollut reissu- eli kokouspainotteinen. Maanantaina henkilöstönkehittämisasioita Tampereen kauppaoppilaitoksella (jossa en ollut käynyt sitten 90-luvun alkupuolen pienoisrautatiepäivien). Eilen oppisopimusasioita Finlandia-talossa ja tänään yleisiä asioita Lepaan maatalousoppilaitoksella. Molemmilla mainituilla oppilaitoksilla on jo pitkään ollut toiset nimet kuin tässä kirjoittamani. Toinen asia on, millä kukin ne tuntee.

Päätin ajella Lepaalle vanhan Tyrvännön kautta. En ole seudulla paljon kulkenut. Joskus nuorena siellä käytiin kaveriporukalla katsomassa Jyväskylän suurajojen pikataivalta, ja jotkut tienpätkät tulivat tutuiksi linja-auton ikkunasta katseltuina kun opiskelu- tai muut matkat veivät Hämeenlinnaan. Enimmäkseen sorateitä edelleen.

Yhdessä tienristeyksessä jouduin turvautumaan navigaattoriini: GT-karttaan. Ilma oli lämmin ja avasin oven. Läheisestä pihasta lähti autoa kohti tepastelemaan vuohi kuin tuttavuutta tehdäkseen. Tuskin olisin malttanut olla rapsuttamatta niin sympaattista otusta, jos se olisi tullut paikallistuntemustaan tarjoamaan. Mutta oikea tie selvisi ilman vuohen apua, enkä oikeastaan olisi kaivannutkaan vaatteisiin karvoja tai tuoksuja.

Kaksi iltaa on tälläkin viikolla kulunut harrasteopinnoissa Tampereella. Luentosarja hallintotoiminnan oikeudellisista perusteista alkaa olla lopuillaan. Ensi viikolla vielä kerran ja sitten on tentti. Tämän illan äänimaisemaa säesti ukkonen. Vastoin tapojani ajoin kotiin moottoritietä, sen verran pitkällä ilta oli. Horisontti välähteli yhä tihenevistä salamoista, ja kotiin tullessa satoi. Oli jo vähän kaipailtu, kuiskivat pihakoivut.

2011-05-11T08:08:00.001+03:00

Erilaisia työuria

Viime viikolla lähti hyvin ansaituille eläkepäivilleen muuan työpaikkani pitkäaikainen työntekijä. Hän oli ollut koulutuskuntayhtymän ja sitä edeltäneen kuntainliiton palveluksessa 36 vuotta. Kollegani totesi, miten moinen työura alkaa olla nykyään yhä harvinaisempi. Päinvastoin alkaa olla todennäköisempää, että työuran lopussa työnantajien lukumäärä saattaa olla 36.

Toisessa yhteydessä kuulin toisen henkilön kertovan, miten hänellä ei ole 36-vuotiaaksi saakka ollut kuin kesätyöpaikan tyyppisiä työsuhteita. Silppu- ja pätkätyöstä puhutaan paljon. Jotkut sanovat ainakin nuorten ikäluokkien preferoivan lyhytaikaisten työsuhteiden mukanaan tuomaa vapautta pitkiin työuriin verrattuna. Toiset taas sanovat työelämäodotusten olevan nuorillakin melko perinteisiä ja vakautta suosivia. Riippuu kai, keneltä kysytään. Joillakin on nurkan takana odottamassa kaksi uutta mahdollisuutta yhden epätyydyttävän tilalle. Jotkut kokevat muuten vain kaikkivoipuutta. Jotkut taas turhautuvat loputtomiin yrityksiin löytää edes yksi vihreä oksa.

Yhdenlaista silpputyötä on tämäkin kotikylän kulttuuritoimen työpaikka. En pidä itseäni aivan noviisina EU-projektien - lähinnä opetustoimeen ja aluekehitykseen liittyvien - kanssa, ja rohkenen väittää, että vastuu ja työmäärä eivät ole täysin linjassa tarjottuun työaikaan ja palkkaan nähden. EU-rakennerahastohankkeissa ei aina ole tarjolla - tosin väitän, että hakuvaiheessa vielä harvemmin osataan edes pyytää - asiallista määrärahaa henkilöstön palkkaukseen. Eurolla saa euron työpanoksen ja puolella eurolla puolikkaan. Suurin odotuksin aloitetut ja sinänsä hyviä asioita ajavat EU-hankkeet liian usein jäävät kauaksi tavoitteistaan. Voidaan kysyä, onko niitä vetämään saatu rekrytoitua parhaat voimat, vai onko hankehakemuksella ajettu esimerkiksi jonkin organisaation työvoimapoliittisia tai vastaavia toissijaisia tavoitteita. Jos tästä kysymyksestä on selvitty puhtain paperein, voidaan esittää vielä jatkokysymys oikeasta resursoinnista.

2011-05-08T20:23:00.001+03:00

Kivetkin kiinnostavat

Kiiviä tuossa yläpuolella on tällainen blogi jaksanut kiinnostaa yllättävän pitkään. Kiivin kotimaasta muuten tulevat seuraavat Veturimuseon perusnäyttelyn paneelit. Ei sen kauempaa.

Kivet sen sijaan ovat herättäneet talon ihmisväen kiinnostusta sen verran pitkään, että lähdettiin Orivedelle ihmettelemään moisia. Pihasta löytyisi paikkoja moisille kiville, monille kiville.

Kiviä ei vielä tilattu. Mittaillaan ensin. Kotiin palattua ryhdyin likaamaan käsiä mekaniikan kanssa. Kaksikymmenvuotiaan yksivaihteisen käyttöpolkupyöräni kappa oli jo jonkin aikaa lyönyt tyhjää vähäisemmissäkin ylämäissä. Edullisimmaksi tuli hankkia koko takavanne. Vaikka teräsvanne olikin, se oli ollut lukuisista pinnojen säätämisyrityksistä huolimatta hivenen jonnekin päin kallellaan aina siitä juhannusaattoillasta saakka, kun pyörä varastettiin silloisen rivitaloasuntomme pihasta ja myyjä sai kaupattua myös uudet ketjut perustellen rattaiden käyttöiän pitenemisellä. Antoi kaupanpäälle vielä uuden vannenauhan. Hintaa tuli 61,50 euroa. Vaihto oli helppo. Vanha sisä- ja ulkorengas sopivat sellaisinaan. Ketjuja piti lyhentää kahden palan verran.

Joskus peruskoulun ala-asteella, ehkä kuudennella luokalla jolloin puhutaan vuosista 1981-82, muistan äidinkielen lukukirjassa (hyväkuntoista kierrätysoppimateriaalia) olleen tarinan, jossa kuvattiin nuoren pojan kamppailua polkupyöränsä kanssa. Kapan kohdalle osumattomuuden syyksi selvisivät lopulta väärän pituiset pinnat. Ehkä lukukappaleen tehtävä oli tarjota yksi miehuuskokeen malli poikalukijoille. Varmasti vaativa sellainen, mutta ei huono. Minä en ole moista tähän saakka läpikäynyt ja nytkin selvisin ostamalla koko paketin.

Sunnuntaivierailut kahden parhaan äidin luona.

2011-05-05T21:09:00.000+03:00

Työorientoitunut?

Vaikka yliopistonmäki näyttää tähän vuodenaikaan jo suhteellisen hiljaiselta, jatkuvat julkisoikeuden perusopintojen luennot toukokuun lopulle saakka. Nyt aiheena ovat hallintotoiminnan oikeudelliset perusteet, kurssi joka tarjoaa omaan työhöni ehkä eniten hyötyä opintokokonaisuuden sisällöstä. Luennoija on ylitarkastaja K. Hirvonen, kokenut hallintomies, jonka kertomat monet käytännön tapaukset liittyvät itseänikin - tosin ei välttämätä puhtaan ammatillisista syistä - kiinnostaviin ympäristö-, maankäyttö- ja kaavoituskysymyksiin.

Iltaluennon päätteeksi sattui niin, että muuan toinen iltaopiskelija tervehti: "Sinäkin täällä?" Hän on tuttu työhön liittyvistä yhteyksistä. Juttelimme hetken ja kun hän lähtiessä totesi "Maanantaina nähdään", minua alkoi suunnattomasti kaivella, minkä neuvottelun tai tapaamisen olen unohtanut näin tyystin. Kalenterissani on merkintä vain Tampereen kauppaoppilaitoksella pidettävästä ohjausryhmäkokouksesta, joka on aivan eri aihepiiri. Raksutti kauan, kunnes keksin että hän tarkoitti maanantaina jatkuvia iltaluentoja. Elinikäisen oppimisen profeettojen lausumassa "Tee työtä ja opiskele" paino on omassa ajatusmaailmassani näemmä kehotuksen ensimmäisessä osassa.

Rautatieasemalle kävellessä tullikamarin edustalla oli ambulanssi, poliisiautoa ja paljon virkapukuisia. Ja asematunnelin portaikossa vastenmielisen näköinen määrä verta.

Huomenna on taas virkamiehen työpäivä, mutta sitä ennen rautatieläisen yövuoro. Päijät-Hämeeseen matkalla oleva museojuna tarvitsee vettä öisellä taipaleellaan.

2011-05-03T21:04:00.001+03:00

Synttärit talossa

Kissaveljekset täyttivät kaksi vuotta. Toisin kuin edesmenneen "tätinsä", löytölapsen, jota kollipojat eivät koskaan ehtineet nähdä, on näiden veijarien syntymäaika tiedossamme. Viimeisen vuoden aikana kissat ovat kovasti aikuistuneet.

Syntymäpäiviä juhlistettiin pakastekalapäivällisellä. Sitten kiiruhdettiinkin taas ulkoilemaan.

Toivottavasti kissaystävien kanssa edessä on monia yhteisiä vuosia.

2011-05-01T15:43:00.007+03:00

Tiukka herätys

Kun aattona ei tule bailattua ankarasti, ei puhelinsoitto ennen aamuseitsemää ole katastrofaalinen herätys vapunpäivään. Mutta kellonaika ja Tapsan numero huomioiden oli jo ennen hyvienhuomenten vaihtoa arvattavissa, että jotain vähemmän mukavaa on menossa. Niinhän se oli, vapaaehtoisväkeä kutsuttiin liikenteeseen ankaran bailaamisen jälkimaininkien vuoksi.

Aamukahvit saivat jäädä, vaatteet päälle, saappaat jalkaan, karttalaukku olalle ja auton nokka kohti Urjalaa. Joskus on tilanteessa mukana enemmän kuin hyvää onnea. Käsketylle kokoontumispaikalle ajellessani käveli maantien reunaa ihminen, jollaisen ei ensimmäisenä odota kävelevän vappuaattoaamuna talottomalla taipaleella - sikäli kuin tuolla juuri kenenkään voi olettaa kävelevän marjastus-, sienestys- ja hirvestyssesongit poislukien.

Kyyti kelpasi, ja hetken jutusteltuamme selvisi, että etsittävä oli löytynyt. Hiukan yllättyneenä siitä, että seutukunnallisen organisaatiokin jo kaipaili. Johtopaikalla tehtiin vaaditut toimet, hoidettiin kadonnut lammas kotiinsa, soiteltiin hälytetyille peruutukset ja palattiin lähtöpesille, kuka aamukahvipöytään, kuka navettaan.

Sitten kuohuviiniä ja vaahtokarkkeja

Silli- ja kananmuna-aamiaisen jälkeen oli hyvä lähteä kylille vappukulkuetta katsomaan ja puheita kuulemaan. Näytti kuin kansaa olisi ollut liikkeellä hiukan tavanomaista vähemmän. Aurinkoista, mutta pohjatuuli taisi saada osan väestä jäämään kotiin.

Puhujat edustivat ammattiyhdistysliikettä enemmän kuin valtakunnanpolitiikkaa. Takanapäin olevat eduskuntavaalit ja käynnissä olevat, ainakin sosialidemokraateille ilmeisen otolliset, hallitustunnustelut ehkä pitivät maakunnan etulinjan työläispoliitikot kiireellisemmissä tehtävissä kuin pikkukaupungin kolealla torilla. Täällä puhuttiin maltillisesti ja moitittiin porvareita - tässäkin kohden lähinnä menneen maailman nimiä Thatcherista Ahoon - vain sen verran kuin tilaisuuden luonne huomioon ottaen oli välttämätöntä.

2011-04-30T21:00:00.001+03:00

Vappuaatto hiirenkorvilla

En muista, että kovin monena vappuaattona koivut olisivat olleet hiirenkorvilla. 1989?

Kotipihan viimeiset kaistaleet tuli haravoitua ja lintujen talviruokintapalvelu lakkautettua. Syötyjen kuorista vähäinen osa päätyi kompostiin, ja pääosalla täytin kuusiaidan taakse myöhäissyksyllä syntyneet leveät ja syvät renkaanurat. Maa aidan kuuluu kaupungille, mutta tietä vasten oleva kaistale tullut otettua omaan hoitoon. Syksyllä ruopinut kuorma-auto oli muistaakseni ollut asiallisella asialla, sähköyhtiön kai.

Talvikengät tuli lankattua ja harmiteltua kissojen talviajanvietteitä. Yksi kenkäpari joutunee poistoon. On hyvä, että veijarit huoltavat pitopohjiaan irtainten esineiden kanssa.

Ilmapallot on puhalleltu ja serpentiinit kaveriksi.

2011-04-27T21:54:00.001+03:00

Ei liian hapokasta

Työpäivän täytti seminaari Tampereella. En ole pariin vuosikymmeneen käynyt Varalan Urheiluopistolla. Silloin olin nuori ja virkeä ja jaksoin treenikassin kanssa asemalta ja takaisin ja siinä välissä möyriä koko päivän tatamilla. Ja seuraavana päivänä uudestaan. Nyt olin keski-ikäinen ja laiska ja istuin mennen tullen bussissa ja siinä välissä luentosalissa.

Tosin pysäkillä juttusille ryhtynyt samanmatkalainen ihmetteli, kun kerroin olleeni opetusalalla senkin ajan kuin olen ollut. Näytin kuulemma niin nuorelta.

Moinen huomio on kohdallani varsin harvinaista, mutta ihan hauskaa. Talon kauniimpaa asukasta on ei niin kauan sitten luultu milloin opiskelijatytöksi, milloin peruskoulun yläastelaiseksi, mistä joskus häntä kiusoittelen. Nyt on taas hiukan tasa-arvoisempi olotila, kun minuakin joskus.

Kotona lenkille, saunaan ja sima käymään. En malttanut olla maistamatta lusikallista mehua puristetusta sitruunasta. Piti olla kirpeää ja olikin, mutta ei ikävällä tavalla. Luomualkuperäkö sen tekee?

Naapurin Jussin kanssa vaihdettiin veturitekniikkakuulumiset pensasaidan yli. Nyt on kuulemma lausuntokierroksella EU-säädös, joka voimaan tullessaan edellyttää uudessa kalustossa ajonopeuden mukaan säätyvän hiekoitustehon ja estää hiekoittamisen vaihteissa. Lisää rikkimeneviä osia, oli meidän lausuntomme. Marko välitti tietopyynnön vanhojen matkustajavaunujen konepajakorteista. Kimmo tilasi vettä höyryveturille. Siltä osin menee taas yötöiksi. Onneksi ovat keväisiä öitä.